Puutarhassa eilen vesisateessa ja vähän muutakin...

Nyt on saatu sitten vihdoinkin kunnolla sadetta. Eilen kävin ottamassa sateessa muutaman kuvan. Valkovuokot lisääntyvät tässä ison kallion reunalla vuosi vuodelta niin, että saamme siitä joka vuosi pienen pehkon siirrettyä milloin minnekin.

Minusta kukat sateessa ovat jotain aivan erityistä, kuten vaikkapa

sade ja ruusut, sade ja ruusut... Ristinummiruusu kukkii vasta juhannuksesta alkaen, mutta voi kukkia jopa kuukauden yksinkertaisin, hyvin suurin kukin.

Onnenpensas kukkii vielä lehdossa

samoin muscarit.

Lehtoakileijat vasta aloittelevat, mutta niillä on varaa mihin vain, sillä erityissuosin tätä keijukukkaa. Odotan kiinnostuneena, mitä mutantteja mahdollisesti tulemme vielä kohtaamaan, sillä muutaman vuoden istutin innokkaasti sinne tänne myös alppi- ja japaninakileijaa.

Valkoista akileijaa kasvaa paljon etenkin lehdossa. Tässä kukan taustalla osa jättimäisistä lehmuksistamme.

Lehtomme yläosa eli maantien puoleinen sivu on nyt kuin kynnetty aiemmin kerrotun onnettomuuden jäljiltä, jossa meni mm. upea ja vaalittu, kaunis näkösuojana toiminut 23 -vuotias kuusi. Tämä lännenhemlokki, Tsuga heterophylla, ei ehdi meidän elinaikanamme samaa näkö-, pöly- ja melusuojaa antaa, mutta toivossa on hyvä elää. Näyttää pieneltä pensaalta, mutta tiedot lupaavat aivan muuta.

Oksat ovat viehättävän rennot, mutta jollekin tämä puu antaa joskus vielä rauhaa ja suojaa, sillä korkeudeksi luvataan jopa 50-70 metriä! Tosin nämä pituudet on saavutettu Pohjois-Amerikassa. Mustilan arboretumissa on 60 vuotias lännenhemlokki, joka on 25 metrinen eli suunnilleen samankokoinen kuin menettämämme kuusi.

Tämä kuva ei anna 'ulos' mitään, mutta jos sanon, että on aika viehättävää kun noin miljoona scillaa levittäytyy ympäri pihoja ja joukossa paljon esikoita.

Bridal Crown -narsissit vain jaksavat kukkia ja esikot säestävät.

Kartiovalkokuuset ovat upeasti selvinneet talvesta. Tätä yksilöä ei ole enää tarvinnut huputtaa edes niitä kolmea viikkoa, joita vielä harrastan muutaman muun saman lajin yksilön kanssa.

Tässä sama kartiovalkokuusi toisesta suunnasta muutamaa viikkoa myöhemmin eli pilvikirsikat kukkivat jo. Ne aloittavat nyt hetkellä millä hyvänsä.

Tässä pieni kartiovalokuusi kaarisillan pihan puoleisesta osasta. Nyt sillan alla virtaa vesi runsaana kiitos sateiden. Sillan vasemmalla puolella juhannusruusua ja näköjään Holger Isabellan oksat yltävät jo aika pitkälle...

Sillan vastakulmassa asuu tämä möhköfantti, jonka tarina on kerrottu Leena Lumin puutarhatarinoissa kohdassa Kartiovalkokuusi - Haaste ja viehätys. Tätä ei hänen traagisen alkunsa jälkeen ole aurinkosuojattu kertaakaan, mutta hän on vuosi vuodelta jännittvämpi.

Suvella silta voi kukkia vaikka keijunmekkoa....

Isoon puutarhaamme, joka on kolmessa tasossa ja täynnä rinteitä, mahtuu kartiovalkokuusia paljon, joten tarinat jatkuvat...vaikka näitä rauniorappusia ylöspäin. Huomatkaa oikealta kurkottava köynnöshortensia

Lähdimme tänään Viherlandiaan lounaalle ja samalla oli tarkoitus ostaa lisää jotain atsaleaa, oranssia tai valkoista ehkä, mutta sitten saavuimmekin kotiin

yhdeksännen alppikärhön kanssa! Clematis Alpina on meidän juttu. Yksikään ei ole kuollut talveen, kuivuuuteen tai mihinkään muuhunkaan ikävään ja touko-kesäkuulla, jos kaikki menee nappiinsa, nämä alkusuven kukkijat tuovat puutarhaamme villiä tunnelmaa ja mikä väri! Ei tarvitse leikata alas eikä suojata talvella havuilla. Näyttää kauniilta aina!

Miksi atsalea jäi ostamatta johtuu siitä, että emme päässeet yksimielisyyteen väristä. Tätä ongelmaa ei ole parin viikon päästä kun olen Bessun kanssa viettämässä Viherlandia-päivää. Kaiken lisäksi sattui magnolian tiimoilta jotain, sillä aloin aamulla kuvitella, että magnoliamme, joka nyt sitten ei ole mitään lajia, jota voisi tunnistaa, on kuollut. Sehän alkoi tehdä lehteä tammikuussa, koska oli niin lämmintä. Katsastimme valikoiman ja myynnissä oli tosi kestävää lajiketta joka ei yhtään kiinnostanut meitä. Aikani luottopuutarhurini kanssa juteltuani kävi ilmi, että heille oli viime vuonna tullut jostain kaukaa runsas valikoima magnolioita, joiden ei voitu taata kestävän ainakaan Keski-Suomen talvea. Tätä emme voineet tietää, sillä sinä päivänä näimme vain kesäharjoittelijoita ja kaiken huipuksi emme innoissamme huomanneet ottaa ylös magnoliamme nimeä. Vakuutin tutulle puutarhurille, että on pakko saada pensasmainen magnolia, valkoinen tai vaaleanpunainen, sillä meillä on kaikki jo magnoliaa: tapetti, taulu, ihovoide, pesuaine...ja minun nimeni voisi olla vaikka Leena Magnolia Lumi, mutta puutarhassa on oltava magnolia. K. kehoitti odottamaan kesäkuun 15. päivä asti ja tekemään raaputustestin kasville. Kesäkuun 15. päivään on kärsimättömällä iäisyys, mutta kun pääsin autosta ulos lähdin autonavaimella tekemään raaputustestiä ja mikä onni: Näin vihreää! Samalla hetkellä totesin Lumimiehelle, että nyt muistan minkä ostimme, sillä oli kaunis nimi, joka oli tähtien sukua: Tähtimagnolia! Toisaalta, kun katsoin tämän, en olekaan enää varma, onko meidän magnolia tähtimagnolia. Kukat sen sitten paljastavat....Tämä on aika huikeaa - Japanista.

puutarhaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

*****

Jouluruusuilleni ei kuulu mitään erityisen loistavaa, ainakaan vielä. Sen sijaan löysin Erjan blogista yhden kauneimmista jouluruusukuvista ikinä:

Kontrastin juhlaa! Kiitos Erja♥

Viikonlopun jälkihehkua...Luvialta

Saavuimme pari tuntia sitten kotiin ja tietysti osa pakaaseistakin on vielä purkamatta. Viikonloppu Luvialla oli vilkas, kuten meidän perheessä on tapana eli ei mitään löhöilyä eikä hiljaisuutta, vaan toimintaa ja karjalaista vilkkautta satakuntalaisin maustein. Lumimies oli pisteiden keruussa ja sai aikaiseksi anopilleen vaikka mitä hyödyllistä;) Monipuolisesti oli yhdessä myös istutusprojekteja. Sanoin lähtiessä kotoa pe, että' kiva kun takaisin tullessa on vähemmän tavaraa mukana.' Kävi aivan päinvastoin ja minä sain istua suunnilleen polvet kojelaudalla paluureissun, sillä mukana tuli mm. eräs isohko puutarhakaluste, joka oli liikaa äidin pikkupihalle ja meille taas tarpeeseen. Kaiken huipuksi äiti halusi luopua  isosta angervostaan, joten mukana tuli suuri saavi multaan istutettua, hyvinvoivaa pensasta. Isän hauta tuli kunnostettua uuteen tyyliin kauniilla kivireunuksilla ja kukat istutettua. Kylänraitilla tavattiin tuttujakin. Luvian kirkonkylä on niin kaunis ja ilmassa merituulta, fasaanit vaelsivat puutarhassa kuin lemmikit ja...

Sain tyttäreltäni lahjaksi kuvassa näkyvän vintagesormuksen, jonka kuvasi valokuvaaja Pekka Mäkinen. Miten Meri voikaan tietää, että tuota väriä minä nykyään aivan himoan! Hän tietää, että pidän tarinoista kasveissa, tavaroissa, kaikessa...Sormukseni on jäljitetty Yhdysvaltoihin ja se on vähintäin 50 vuotta vanha. Kiitos Meri♥

Käymme mieluusti ulkona syömässä myös Satakunnan päässä ja erityisesti täällä, mutta äiti ei halunnut lähteä juhlapyhäruuhkaan, joten menemme syyskesällä kaikessa rauhassa. Äidin keittiötä hallitsee hän ja minulta hän kyselee vain vinkkejä. Minusta tuntuu, että söimme koko ajan, mutta eihän se voi olla totta, eihän...Merenrannalla on niin kiva, kun aina on saatavana merisiikaa ja siinäkin Lumimies pääsee pätemään anopille, sillä juuri R:n graavaama ja fileoima siika on äidin mielestä parasta. Minä sain nyt antaa vaikutteeni lihapadalle, enkä voi kieltää, että siitä tuli tosi herkullista. Sitten teetä ja täytekakkua, kahvia ja täytekakkua. Kakkujen kuningatar S. oli aivan ylittänyt itsensä, sillä pidin kirsikkaisesta luomuksesta paljon. Koko suuri komeus oli tänä aamuna loppu! Kiitos äiti♥

Luvialla voi nähdä kadulta pihoja, jotka ovat mitä kauneimpia, mutta tässä on piha joka pysäyttää minut aina: Joka kausi vaihtuvat kaikki kukat lukuisissa ruukuissa, laatikoissa, kantojen päissä etc. Ja on pihalla muutakin nähtävää...Kukkina oli nyt pääasiassa orvokkeja, mutta sitten myös sellaisia pieniä, kauniita, kuin neilikoita pitkin tien raunaa monen monta, mikä niiden nimi nyt olikaan:

Ja sitten kun kävimme heinäkuussa oli saman pihan ohi kulkiessa tällaista:

Ja tällasita:

Äidin pihalla oli menossa taas monenmoista kukkapenkin muutosta leimukukkien riemuksi, mutta tässä yksi sydänsuven räpsäys viime kesältä:

Nyt mamman peruja olevat leimukukat saavat melkein koko ison kukkapenkin paitsi armon saavat myös harmaamalvikit, mutta ehkä muualla kuin kukkapenkissä....Mikäli haluat lukea enemmän Luviasta, tutustua sen murteeseen ja nähdä kuvia niin

kannattaa lukea Rannikkopitäjä - Luvialaissi tarinoit ja kuvi. Tyrnikuva on Matti Luotolan ottama

Nyt palaudutaan ja luetaan, sillä vaikka mukana oli kaksi kirjaa, en ehtinyt lukea sivuakaan. Huomenna myös istutuksia ja vihdoinkin voin laittaa ruusupavun, krassit, tuoksuherneet ja persiljan itämään, sillä nyt olen niitä täällä kastelemassa. Pelakuut nostettiin tänään lopullisesti ulos syksyn kylmiin öihin asti. Suuriruhtinatar Olgan haudalla huomasin, että sinne istuttamistani kolmen valkoisen varjoliljan juurakoista on kaksi jo maanpinnalla eli voiton puolella ollaan. Toivottavasti syksyllä saan saman tilauslehtisen samasta puutarhaliikkeestä, jonka nimeä en suin surminkaan muista, sillä haluan jatkaa varjoliljamissiotani lehdon puolella.

Täällä on sadellut mukavasti ja voi jo melkein sanoa, että lehti on puissa tammia, lehmuksia, leppiä ja mongolianvaahteroita lukuunottamatta. Metsävaahterat aloittavat hetkellä millä hyvänsä. Innostunutta uutta viikkoa teille kaikille ja täältä tullaan, heti kun ehditään!

Love
Leena Lumi

PS. Minulla on järkyttävä huono omatunto, kun en ole ehtinyt tuoda mitään uutta Ruokareseptit Leena Lumissa tiedostoon, mutta kunhan tämä suurin puutarhan kevätaalto vetätyy takaisin merelle, ehkä sitten...

Ihanaa äitienpäiväviikonloppua!

Suorastaan paratiisillista oli tänään herätä ensimmäiseen kevätsateeseen saarellamme. Kasvit ja etenkin uudisistutukset ovat kärsineet kuivuudesta, mutta nyt kaikki on toisin ja aivan näen, miten puihin puhkeavat lehdet.

Tämä hortensia on osa suurempaa kokonaisuutta ja se tekee nyt lähtöä länsirannikolle kera Pirjo Rissasen Sun ystäväsi armaasi. Aivan tunnen jo merituulen tuoksun...

Ihanaa äitienpäivää teille kaikille tasapuolisesti ♥

äitienpäiväterveisin
Leena Lumi

She

Minne menet kirjabloggaaja?

Ammalla on blogissaan menossa kiinnostava keskustelu siitä, missä mediassa käydään tulevaisuuden keskustelut. Koska vastasin aika pitkästi ja huomasin laittaneeni mukaan myös omaa blogiani koskevaa ajatustani, katson, että tämä kuuluu myös lukijoilleni, joten tässä:

Amma, jo silloin kun Hannan ja Katjan kirjablogiteos Rivien välissä ilmestyi, kerroin Katjalle mielipiteenäni, että kirjablogit otaksuttavasti katoavat noin 5 vuoden aikana. Elävätkö ne vielä 4 vuotta eteenpäin, sitä en näe, mutta minusta bloggaaminen on ollut melkein yhtä repäisevää kuin hurjat hippivuodet, rintaliivien polttaminen ja vapaa rakkaus! On ollut mieletöntä olla mukana silloin kun kirjablogit aloittivat ja niitä tunnelmia osa muistelee jo kaiholla, kun tosiaankin ehti käydä lukemassa jokaisen kirjabloggaajan jokaisen tekstin. Nyt se on täysin mahdotonta! Olen laittanut itseni sellaiseen tilaan, että luen 'bestikset', ne vanhat ihanat, joiden kanssa aloitimme ja sitten muuten seuraan kirjojen sekä uusien bloggaajien kiinnostavuuden mukaan ajan sallimissa puitteissa. Mutta ikinä, ikinä ei enää tapahdu sellaista suloista kuin tämä:

Olin pitänyt jonkun kuukauden blogia. Joskus kukaan ei kommentoinut mitään, mutta olin täydellisen tyytyväinen enkä edes odottanut mitään suosiota. En tuntenut ketään muuta joka olisi kirjoittanut kirjoista. Ikinä en muista miten eksyin Katjalle iltana jona hän blogissaan pohti lopettamista. Minä siihen puolenyön kieppeillä, että 'älä tee sitä, sulla on ihana bloginimi ja kaikki, odota vähän'. Sitten löysin netistä kuuluisan ulkomaisen valokuvaajan kuvan lumisesta omenasta ja ostin yhteyttä Jeff Curtoon Pyysin lupaa kuvaan ja sain sen! Laitoin kuvan omaan blogiini ja siihen Katjan blogin linkin etc. ja siitä se sitten lähti: Kirjabloggaamisen yhteisöllisyys. 

Toinen hauska juttu oli kun Susa päätti aloittaa blogin ja kello oli jälleen puolen yön kieppeillä, kun yhdessä yritimme keksiä hänen blogilleen nimeä. Muistaakseni siinä olivat mukana Katja, Susa ja minä. Lopulta menimme nukkumaan ja aamulla kun heräsimme oli syntynyt Järjellä jatunteella!

Meitä oli siis muutamia ja niitä aikoja sopii kyllä muistella, sillä on muistettu toistemme merkkipäiviä, lähetetty joulumuistamisia, neuvottu toisia tekniikassa (eniten kai minua;), tavattu kirjamessuilla, vaihdettu meilejä milloin mistäkin ja ennen kaikkea on tsempattu muita.

Nyt on sellainen fiilis ainakin minulla, että kun valitsin vain tämän oman blogin pitämisen ja sanoin kauniisti 'kiitos ei' houkuttavalle lehtityötarjoukselle, kuljen tieni loppuun Leena Lumina enkä lähde mihinkään twitteriin tai twatteriin. Facebookissa olen sen verran, että vien sinne osan blogijutuistani ja' käyn tykkäämässä,' mutta face ei ole minulle mieluinen formaatti: Koen, että siinä on jotain pinnallista, ei siis yhtään minua. Ainoa myönnytys kehitykselle on nyt IPad, jota käytän reissussa, että voin edes avata blogikommenttini ja niihin vastata. Ja toimiihan se myös kamerana ja sillä voi meilata.

Jos on hetki aikaa ajatella, minua suorastaan värisyttää kaikki, mitä runsaaseen viiteen blogivuoteen on mahtunut yli miljoonasta blogini kävijästä aina Tommy Tabermannin yllätykseen kopata minut syliinsä ja pussata poskille kirjamessuyleisön nähden. Olen lukenut yöt niin kirjoja kuin joskus myös toisten käsikirjoituksia, olen valinnut tuleville kirjoille kansia, meilaan monien kirjailijoiden kanssa, toisten kanssa käyn ulkona syömässä, tapaan kanssabloggaajia ja muutamista on tullut ikiystäviä.

Leena Lumi syntyi rakkaudesta kirjoihin, ja sehän rakkaus ei ikinä kuole. Miten toimittaja Ulla Janhonen sen sanoikaan: "Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat muuttaa virtaussuuntaansa ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole." Blogit voivat hiljentyä, ehkä ne voivat jopa kuolla, vaikka siihen en ihan kyllä vielä usko, mutta kirja, oikea kirja ei kuole ikinä.

Itse viihdyn blogistaniassa, mutta totisesti, tällä vauhdilla en kauaa enää tee Lumia, mutta toisaalta tiedän myös, että Leena Lumi ei lopu koskaan, se vain telakoituu tuntemattomaksi ajaksi ja voi sitten taas joskus sopivien tuulten myötä purjehtia uudelleen kirjojen merelle luovien uusien kirjanmerkkien mukaan kohti tarinoiden taikaa.

Leena Lumi

Irenen kirjablogissa on menossa 2-vuotissynttäriarvonta, joten kipin kapin blogiin Kingiä, kahvia ja empatiaa  Lukeminen aiheuttaa paitsi muistin menetystä, myös luki&muistihäiriötä, sillä muistan aina Irenen blogin nimellä Kingiä, kahvia ja tupakkaa;) Blogia Jäljen ääni luin vuosia nimellä Järjen ääni, mutta mitä väliä kun Waltari on luvannut, että lukeminen kasvattaa juuri järkeä!

Täällä kirjoitin aikaisemmin Kirjabloggaajan identiteetistä  Huomatkaa etenkin tuo IPad -kohta...;)

Kuvissa narsissi Bridal Crown, mutta kameran säätö jotenkin pielessä...taas.

Love

Leena Lumi

Tommy Hellsten: Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti

Nämä aforismit ovat syntyneet useimmiten aamulla, aamumietiskelystä ja hiljentymiseni päätteeksi. Olen yrittänyt kerätä voimia uskaltautuakseni taas uuteen päivään. Etsiä lohtua ja toivoa keskellä käsittämätöntä. Olen käyttänyt omaan hiljentymiseeni muutamaa pientä kirjasta. Niiden teksti ovat olleet ainut oljenkorteni, kun minua on murjottu. Siksi koen kiitollisuutta siitä, että sinä hyvä lukijani, olet tarttunut tähän kirjaan. Siinä on sydänvertani.

Olen kulkenut synkän elämänvaiheen lävitse. Nyt kuitenkin tuntuu, että elän taas valossa, mutta aivan uudenlaisessa, jotenkin kirkkaammassa ja pehmeämmässä. Valo on syvempää, täynnä rauhaa, lempeyttä. Kun katson paria viimeistä vaikeaa vuotta, saatan jo kokea syvää kiitollisuutta. Kiitollinen olen myös tästä kirjasta, joka on eräänlainen dokumentti via dolorosastani. Mutta nämä tekstit kertovat yhtä lailla lohdusta ja elämän voittamisesta.

Tommy Hellstenin kaunis ja koskettava aforsmikirja Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti (Minerva 2014) sisältää tekstejä, joita on julkaistu Ihminen tavattavissa -Facebook-sivuilla sekä Twitterissä, ja uusia mietteitä ilmestyy viikottain. Kirjan kuvat ovat Tommy Hellstenin.

Tiedän, että 'voimaoppaat' jakavat lukijoita jyrkästi, mutta miten paljon niitä luetaankaan. Me ilmiselvästi tarvitsemme henkisiä kävelykeppejä tai elämän myrskyyn pelastusrenkaita, jotka voivat olla vaikka muiden kokemat vaikeudet ja niistä selvityminen tai sitten voima-aforismit, joista kukin löytää omaan tarpeeseensa sopivimman. Pidin paljon Hellstenin kirjasta Pysähdy - Olet jo perillä, sillä ongelmani on hajottaa itseäni moneen asiaan yhtäaikaa, joka tarkoittaa, että olen tuskin koskaan läsnä. 'Kun perataan kampeloita, perataan kampeloita'. Oma huippusuosikkini on aforismikirjoista Edith Södergranin Kaikkiin neljään tuuleen ja nyt viimeksi Ilona Pietiläisen voimaannuttava kirja Kokonainen - 16 naisen tarinat, joka rikkoo lukijaennätyksiä, sillä muutamassa päivässä sitä on luettu jo puolisen tuhatta kertaa!

Hellstenin uusin kirja on kaunis monellaan ja kuvat säväyttävät aforismien joukossa. Hellsten peräänkuuluttaa samaa asiaa kuin Jaana Kokonaisessa eli nöyryyttä: "Nöyryys on vahvuutta, joka on synytynyt heikkoudesta." Nöyryys ei ole nöyristelyä, vaan muiden ihmisten huomioimista, sen valvomista ettei nosta itseään muita alentamalla eikä itse alennu nöyristelyyn kerjätäkseen enemmän huomiota ja kohteliaisuuksia.

Kuuntele sydämesi ääntä ja toimi rohkeasti sen mukaan. Tee niin, vaikka ajautuisit ristiriitaan ympäristösi ja jopa oman itsesi kanssa.

Aina kun joku loukkaa sinua, muista että hän loukkaa eniten itseään.

Et kasva suuremmaksi astumalla toisen päälle. Niin tekemällä paljastat vain pienuutesi.

Ihminen joka ei tiedä mitä tarvitsee, haluaa varmuuden vuoksi kaiken.

Rohkeus saa tekemään asioita, joihin en uskonut pystyväni. En ollutkaan sitä, mitä luulin. Olin enemmän.

Hiljaisessa läsnäolossa on suurempi muutosvoima kuin kiireisessä touhuamisessa. Tärkeintä ei ole mitä teet, vaan kuka olet.

Sisimpäsi kaipaus on sen polun pää, jota pitkin elämä kutsuu sinua kulkemaan.

Et saa koskaan tietää kantavatko siipesi, jos et milloinkaan rohkene levittää niitä ja heittäytyä kannateltavaksi.

Jos sinulla on voimakas oikeassa olemisen tarve, muutu rakastavaksi. Silloin olet aina oikeassa. 

Luova työ alkaa raivaamalla tilaa sille, mikä tahtoo syntyä. Hiljaisuus, läsnäolo ja kiitollisuus ovat luovuuden kasvualustoja.

Sisimpäsi kaipaus on sen polun pää, jota pitkin elämä kutsuu sinua kulkemaan.

Uskalla mennä siitä ovesta, johon intohimosi sinua kutsuu.


*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Ilona Pietiläinen: Kokonainen - 16 naisen tarinat

Sitä voi helposti saada leuhkan ja ylivahvan maineen, kun nauraa valokuvissa ja elämässä, ei ikinä valita mistään, pitää ryhdin suorana ja suorittaa elämää yli voimavarojensa eli koko ajan on menossa projekti projektin päällä. Tällaisia tehopakkauksiahan meidät on monet jo kasvatuksessa opetettu ihailemaan. Piti olla ’napakka’, ’sukkela’ ja aina paras. Siitä se sitten alkaa se rankka tie mukatäydelliseen elämään. Elämä pelaa kuitenkin korttinsa miten huvittaa, laittaa kiviä pimeille poluille, stressiä vereen sairauden tulla, suurinkin rakkaus voi kääntyä viholliseksi vuoteessa ja lopulta tajuat, että ei ole enää jäljellä muuta kuin hyppy pimeään eli on uskallettava muuttaa suuntaa vaikka mikä olisi ja kuka sanoisi mitä. Itse hyppäsin vuosikymmeniä sitten ja se kannatti, vaikka maksoinkin siitä niin kovan hinnan, että en sitä edes sanotuksi saa. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, tuhkasta nousi Fenix-lintu ja kirjoitin silloin myös tarinani yhteen lehteen ja myöhemmin se ilmestyi myös eräässä kirjassa. Mutta minä en halua palata siihen enää. Minun on lupa katsoa eteenpäin. Minun on lupa ja oikeus myös unohtaa. Nyt on nyt ja huolimatta nuoruuden rankasta liitosta, syövästä, kahdesta edrometrioosista ja monesta, monesta muusta, sain enemmän kuin osasin uneksiakaan: Palan paratiisia! Tärkeintä oli kohdata ihmispari, hänet, jota olin kaivannut läpi stressivuosien, hänet, jonka kanssa minusta tuli minä, kokonainen.

Ilona Pietiläisen uusin teos Kokonainen – 16 naisen tarinat (Docendo 2014) kuljetti minut kauas. Kuljin naisten matkassa heidän tarinoitaan ja monessa koin samaistumista, toisissa halusin halata, välillä huokailin ’hyvä sinä!’ ja välillä ahdisti, mutta pari sivua myöhemmin jo helpotti, sillä kirja on tarina Fenix-linnuista, jotka nousevat tuhkasta vahvoina, mutta eivät kovina, lihavina tai laihoina, arpisina tai vailla arpia, vanhoina tai nuorina, mutta aina kauniimpina ja enemmän elämää rakastavina kuin ikinä ennen!

Kirjat kuvat ovat Ilona Pietiläisen, Johanna Harjun, Iida Liimataisen ja KokoNaiset. Taitto on Neiti Sievänen ja kirjassa on naisten tarinoiden lomassa myös Ilonan tekstiä sekä Joel Jyrängin runoja.

Tässä on unelmalahja parhaalle ystävälle, äidille, tyttärelle, jokaiselle naiselle, mutta haluaisin sanoa, että toivoisin mahdollisimman monen miehen lukevan tämän kirjan. Muutoksen tuulet voivat alkaa joskus vaikka luetusta kirjasta, jossa... 

Jokainen kirjan nainen saa myös prinsessapäivänsä, jolloin tyyliammattilaiset valitsevat heille asusteet, meikit, kampaukset etc. mutta minä, tällainen rosoisten tarinoiden rakastaja, keskityn nyt vain naisiin heidän tarinoissaan, hetkiin, joissa he olivat syvällä ja hetkiin, jolloin he päättivät tavoittaa tähdet. Koska en voi valita heistä kaikkia, luottakaa siihen, että jokainen lukija löytää Kokonaisesta jotain, josta itse saa lohtua ja voimaa, vaikka juuri nyt siltä ei näyttäisikään. Tähdet kuuluvat meistä kaikille!

Jaana, 39 vee, herätti heti huomioni monellaan. Häneen ihastui myös muotisuunnittelijaystäväni ja aikuinen tyttäreni ja meistä kaikista Jaanan leninki oli hurmaavin ja juuri hänelle sopivin. Siis tämän verran asusteista ja prinsessailusta. Nyt saa puheenvuoron Jaana:

Mielestäni on tärkeä ymmärtää, etteivät lapsuudessa koetut vääryydet ole omaa syytä. Mutta yhtä tärkeää on myös tiedostaa, että tänä päivänä olen itse vastuussa valinnoistani, asenteistani, hyvinvoinnistani – elämästäni.

Oma asenne vaikuttaa hyvin paljon elämän laatuun. Se miten ajattelee ja suhtautuu asioihin, mihin kiinnittä huomionsa ja energiansa – negatiiviseen vai positiiviseen. Miten kohtaa kanssakulkijat, luuleeko olevansa toisen yläpuolella tahi alapuolella vai ymmärtääkö muiden olevan ihan yhtä arvokkaita kuin minäkin.

Nöyrän ei tarvitse tallata ja vähätellä muita ollakseen itse jotain, pönkittääkseen egoaan. Mutta ei hänen myöskään tarvitse itseään alentaa kerjätäkseen kohteliaisuuksia tai arvostusta. Hän on sinut niin hyvien kuin kehitettävienkin puoliensa kanssa, ymmärtää ettei täydellistä ihmistä olekaan. Nöyrälle muiden ilo ja erilaisuus ei ole häneltä itseltään pois, vaan hän osaa ja haluaa iloita heidän kanssaan.  Mielestäni nöyrä ihminen on aina oma itsensä.

Sanna, 37 vee: Neljän vuoden jälkeen menimme naimisiin mieheni kanssa, vaikka kaikki merkit olivatkin näkyvillä. Elämää värittivät miehen alkoholin käyttäminen, alistaminen, mustasukkaisuus, narsismi (jonka toki ymmärsin vasta näin jälkeenpäin) ja jatkuva vahtiminen teoistani. Eihän sitä silloin osannut oikein ihmetellä. Elämää veitsen terällä, toisinaan vähän liiankin kirjaimellisesti. Henkistä väkivaltaa kaikki tyynni. Sitten lääkäri kertoi minulla olevan vaikean endorometrioosin ja kehotti tekemään lapsia vielä, kun se on mahdollista. Minä halusin lapsen, mies ei. Kaikesta huolimatta ensimmäinen lapseni syntyi ollessani 22 –vuotias. Olin todella rakastunut ihanaiseen tyttövauvaani, joskin mies oli jokseenkin pettynyt tämän sukupuolesta.

Sannan tarina jatkuu dramaattisempana kuin olisi voinut uskoakaan, mutta sanon tähän välikommentin heille, jotka ehkä ihmettelevät, että ’miksi hän teki lapsen miehen kanssa, josta kaikki merkit olivat näkyvillä?' Siksi, että ei siinä ole aikaa etsiä uutta isää lapselle, kun leikannut lääkäri, minulla eräs professori Turussa, sanoo, että ’lapsi niin pian kuin mahdollista tai et saa muuten ikinä yhtäkään.’  Minä tiesin haluavani lapsen/lapsia, kuten Sannakin, ei ollut varaa riskeerata tuota asiaa!

Kun Sanna vihdoin pääsee pakoon lapsensa kanssa väkivaltahelvetistä, tapahtuu se, että sosiaaliviranomaiset vaativat, että lasta on näytettävä isälle. Kerran kun näin tapahtuu, Sanna joutuu rajun pahoinpitelyn ja raiskauksen kohteeksi – lapsen itkiessä avuttomana vieressä. Käräjäoikeudessa mies sai 1,5 vuotta ehdotonta vankeutta, mutta väkivaltarikollisen valitettua hovioikeuteen, raiskauksesta tulikin tuomiota vain 70 tuntia yhdyskuntapalvelua sekä ehdollista vankeutta vuodeksi. Pysähtykää tähän ja miettikää, millaisen tuomion Suomessa saa raiskaaja ja pahoinpitelijä. Muutama vuosi sitten Itä-Suomen hovioikeus oli kovasti kartalla raiskaustuomioiden törkeistä lievennyksistä, joten olisikin kiinnostavaa tietää, että mikä hovioikeus tätäkin istui – ja millä moraalilla!

Haluan olla iloinen, tsemppaava persoona ja näyttää kaikille, että sillä voi onnistua, jos haluaa! Eräänä päivänä puhun vielä isoilla areenoilla elämästä ja työstä tai jostain muusta. (Sanna)

LÄHDE VÄKIVALLAN ALTA. (Sanna)

Sannasta, eilisen murjotusta ja raiskatusta on tullut Valonkantaja!

Virpi, 42 vee, ihmettelee kuka hän oikein on kaikkien rooliensa alla? Töissä asiakaspalvelija, kotona ja vapaa-ajalla ehkä rooliton, mutta onko hän sittenkään? Vai onko hän oikeasti se rähjäävä, ilkeä äiti, joksi itsensä ajoittain tunnistaa?

Virpi on kauneusalan ammattilainen, jonka elämä on ollut kaikkea muuta kuin glamouria. Lapsena jo vahinko, sitten varhainen muutto kotoa pois ja rakkaus, josta jäi jäljelle vain 70 000 markan ulosotto ja menetetyt luottotiedot. Pako isompaan kaupunkiin ja raiskaus! Paluu Keski-Suomeen...ja:

Tapasin ihanan miehen, rakastuin, menin naimisiin, saimme lapsen, halutun sellaisen. Kouluttauduin kauneusalalle, perustin yrityksen. Kaikki oli hienosti vai oliko sittenkään?

Tein paljon töitä, liikaa. Mieheni etääntyi, hellyys muuttui mustelmiksi, rakkaus kyyneliksi, kunnes...

Elämäni on ollut kamppailua, mutta lujalla tahdolla ja suurella sydämellä olen selvinnyt, selviän vastakin. Rahaa tulee ja menee. Luottotiedot palaavat aikanaan, oma hyvinvointi voittaa rahan. (Virpi)

Kokonainen jakaantuu osiin: Kun läheinen satuttaa, Kun oma terveys pettää, Kun miehellä olikin toinen, Äitiyden ihmemaassa, Asenne voimavarana ja Kun työ määrää tahdin. Ilona on itse mukana omassa kirjassaan. Hän on halunnut sijoittaa itsensä jaksoon Äitiyden ihmemaassa, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut olla kirjan ensimmäisessä jaksossa Kun läheinen satuttaa:

Ilona, 39 vee, hän joka haluaa sisustaa, remontoida, rakentaa, hullutella ja kikattaa. Hän joka kirjansa Loppusanoissa esiintyy upealla prinsessakuvallaan, sijoittuukin nyt tähän kohtaan yllä olevalla ’ruudun takaa-kuvalla’, joka on kuin hän ei olisi tiennyt, millä hetkellä kuva otetaan, hän on hetken ihan poissa, ihan alasti, ihan jossakin muualla:

Yksin omille siivilleni muutin viisitoistavuotiaana, jolloin elämäni valtasi taas pelko ja väkivalta palasi seinien sisäään. Ollessani vihdoin sairaalassa tikattavana hiukset leikattuina – varjona itsestäni, ajattelin pääseväni pinnalle, kääntyväni kannoillani ja juoksevani. Minä en halunnut enää alistua nyrkin alle. Kasvoin hetkessä aikuiseksi ja pakenin väkivaltaa.

Ja sitten tulee se äitiasia, joka on meistä monelle niin tärkeä. Jaan Ilonan tunnot alla olevassa, sillä kun vihdoinkin kohtasin Elämäni Miehen, halusimme ehdottomasti yhteisen lapsen. Sain kuulla, että endrometrioosi oli uusiutunut ja vaikea. Leikkauksen jälkeen sain kuulla, että minulla oli enää 25 prosentin mahdollisuus tulla raskaaksi ja raskaaksi tuloa tuettiin hormonikuurilla. Tulin raskaaksi ja sain keskenmenon. Sitä en ole voinut vieläkään surra, sillä piti toipua ja...ja sitten syntyi Meri! Suru keskenmenosta on usein aliarvoitua. Näin Ilona:

Keskemeno ei kai koskaan unohdu, tai se hetki, jolloin sinulle sanotaan, että selvisit – mutta koskaan et tule saamaan lasta. Noiden sanojen jälkeen minusta on kuitenkin tullut äiti. Minä siis toivon, ettet luovuta koskaan – ihmeet voivat käydä toteen.

Olen ihan hukassa, sillä en pysty lopettamaan. Haluaisin kirjoittaa jokaisesta Fenix-naisesta, joka on noussut ties mistä. En kuitenkaan voi, joten hankkikaa tämä kirja ja lukekaa jokaisen naisen tarina ajatuksella! Vielä pari loistavaa tahtonaista, selviytyjää:

Laura, 44 vee: Aloitanko tarinani 60 kilon takaa? Vai aloitanko tarinani siitä syksystä, jolloin toivo julistettiin kuolleeksi: Pysyvä näköhermovaurio, haitta-aste 100 %. Ehkä aloitankin vielä kauempaa. Vaikkapa siitä välitunnista, jolloin opettaja tuli paikalle juosten, kun isku palleaan oli pudottanut minut maahan lapsijoukon keskelle. Tarinoiden säikeet kietoutuvat toisiinsa, on vaikea päättää, mistä ja miten paljon kertoisin...

Ja sitten valkoisen kepin kanssa liikkuva upean upea Laura pudottaa painoaan 60 kiloa. Kirjassa on värisyttäviä mallikuvia hänestä pitkässä iltapuvussa lumikuningattarena. Hän on kuin ammattimalli ja kävisi mihin tahansa lehteen muotia esittelemään, mutta minä halusin tuoda tässä hänestä esiin kuvan, jossa hän on minusta eniten liki, iholla. Hän koskettaa juhlakäsineellä huurteista lasia, hän koskettaa omaa tarinaansa, hän koskettaa itse elämää ja samalla meitä:

En voi mitään sille, että näköhermoni ovat vaurioituneet. Sen asian kanssa on vain elettävä. Mutta ylipainoisuus ei ole kohtalo. Siihen voi vaikuttaa.

Minun ääriviivani eivät  piirry enää samoin kuin ennen. Minun ja maailman väliin ei enää tarvita panssaria. Olen nyt tässä. Tämänkokoisena. Ja täytän ääriviivani kokonaan. (Laura)

Minna, 40 vee, on kirjan osassa Kun miehellä olikin toinen. Hän erosi sopuisasti ensimmäisestä miehestään ja muodosti uusioperheen unelmiensa miehen kanssa. Oli Minna ja hänen tyttärensä, komea mies ja tämän kaksi lasta edellisestä liitosta. Sitten syntyi yhteinen vauva, mutta jo vauvan syntymäpäivänä, Minna vaistosi, että jokin on pahasti pielessä. Oli uusi koti, uusi vauva, uusi onni ja Minnalla kukkakauppayritys. Hän yritti olla hehkeä äiti, menestyvä yrittäjä ja vaikka mitä, kunnes tajusi, että hänen elämänsä rakkaudella on toinen. Jo lapsen kastetilaisuus oli kuin hyvin näytelty farssi, jossa parhaat pisteet keräsi ehkä komea mies. Seuraavana sunnuntaina Minna muutti lapsineen pois:

Asuimme pienen kuusivuotiaan tyttäreni ja vauvani kanssa kolmestaan pienessä vuokrakaksiossa. Vauvan kanssa kävin töissä kukkakaupassani. Jokaisena iltana sanoin lapsilleni, että kyllä me selviämme. Vakuuttelu oli kuitenkin ehkä tarkoitettu minulle itselleni – pikkuhiljaa uskoin siihen hetkittäin itsekin.

Kaikkein pimeimpinä hetkenä kauppani ovella seisoi peikkotyttö, jonka tukka oli kuin räjäytetty ja kasvot lävistyksiä täynnä. Hän haki harjoittelupaikkaa itselleen. Kysyin osaatko tehdä mitä vain, hoitaa lasta, siivota, tehdä ruokaa – ihan kaikkea. Hän vakuutti tekevänsä ihan mitä vain. Enkeli-Elina tuli ja pelasti meidät. Hän syötti minut – jo rangaksi laihtuneen äidin – hoiti lasta, siivosi, teki kimppuja. Minun on tässä kohdin uskottava kohtaloon, joku voima antoi minulle minun ihmiseni lähelle silloin, kun heitä eniten tarvitsin.

Tänään eivät mitkään sanat tai kaikki kukkakaupan kukatkaan riitä kertomaan kiitollisuuteni määrää. Minä en olisi yksin selvinnyt pienten lasteni kanssa tästä kaikesta. Minun poikani, minun tyttäreni ja minun mieheni lähellä minä olen Minna – onnellinen. (Minna)

Oi te kaikki Ihanaiset Kokonaiset, te tässä jutussa mukana olevat kuin te, jotka löydytte kirjan muista tarinoista: Kiitos teille kera ruusun terälehtien, olette niistä jokaikisen ansainneet♥ Pitäkää kaksin käsin tähdistä kiinni ja kokekaa tähtihuimaus!

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Onnenpensas - puutarhakasvi, jonka kanssa on lämmetty hitaasti, mutta varmasti!

Tämä kuva kirjasta Pihan puut ja pensaat (Minerva 2013) on nyt innoittajani, kun lämmitän vuosikausien välinpitämätöntä suhtautumistani onnenpensaaseen. Meilläkin on kivitalo ja nyt etupihallakin kasvaa jalo-onnenpensas, Forsythia 'Northern Gold', joten voihan tästä tulla totta muuallakin kuin unelmissa. Alku on kuitenkin ollut piittaamaton, sillä yli 400 kasvin ja 3000 neliön hoidetun puutarhan ja lehdon kanssa joku kasvi väistämättä jää paitsioon ja meillä se on ollut juuri onnenpensas. Koko onnenpensasta emme olisi edes hankkineet ellei Viherlandia olisi yli kymmenen vuotta sitten jakanut vappuaamuna ensimmäisille asiakkaille ilmaiseksi pientä onnenpensasta! Kuten tavallista tuolloin, minä huristelin sinne turkoosilla rättikattoautollani vappupäivänä jo varhain ja olin ensimmäinen asiakas. Tulin kotiin mitättömän näköisen puskan kanssa, jonka istutin sentään lehtoon ja hyvään multaan, lannoitin ja kastelin, mutta sinne se sitten jäi kituilemaan vuosiksi. Joskus kukki heikoin kukin, joskus ei. Liian varjossa ehkä, liian vähän lannoitusta ja liian vähän leikkausta, sillä onnenpensaasta pitää leikata kukinnan jälkeen muutama vanhempi verso pois seuraavan vuoden kukinnan edistämiseksi. Viime vuotisen kevätmatkamme aikana löysin paitsi sisäisen magnoliani, myös viehtymyksen tähän kevään keltaiseen kukkijaan. (Näin Keski-Euroopan kasvit kuin ensimmäisen kerran, sillä kaikilla aikaisemmilla matkoilla oli ollut mukana 1-3 tenavaa ja vain ensimmäisen matkan eräänä huhtikuuna saimme tehdä kahdestaan Pariisin kautta alpeille ja siellä kosinta, joten ei siinä mitään kasveja silloin katsottu;) Ja nyt on onnenpensasaurinko ensimmäistä kertaa  keskellä lehtoamme:

Hän ei ole vielä täydellinen, mutta on täynnä hurmaavia kellomaisia kukkia, jotka riippuvat kauniisti alaspäin. Oksia on jo monta, sillä viime suvena tartuin saksiin ja siitä pensas piti. Lannoitusta on saanut ja kohta juurellaan kukkivat valkovuokot ja scillat. Kukkien ajoitus täsmentyy tulevaisuudessa just pensaan kukinnan aikaan, sillä yksi varjostaja pensaan edestä katoaa ja tilalle on kasvamassa myöhään lehteen tuleva puu eli tammi.

Jalo-onnenpensaan selvitymisvyöhykkeiksi on ilmoitettu I-III. Kiitos saaren, jota Päijänne ympäröi, olemme III:sta, vaikka Keski-Suomi muuten on IV. Olen myös panostanut tosissani pienilmaston parantamiseen ja kahta tai oikeastaan kolmea reunaa suojaavat kuusiaidanteet, joista yksi on Lumimiehen täydellinen, hämäläisnostalginen kuusiaita.

Kun luin kirjan Suomalainen metsäpuutarha (WSOY 2014) aloin katsella lehtoamme ihan toisin. Olin aina tiennyt sen mahdollisuudet, mutta piti olla vaistoa, mitä sinne voi istuttaa ja mitä ei. Kun näin Northern Goldin kukassa oikeastaan ensimmäisen kerran kunnolla, tajusin, että 'näitä lisää!'. Nyt lehdossamme kasvaa tämä vanha yksilö ja kolme pikkupensasta (neljäs pikkuinen on etupihalla) eikä ole laskuista pois, että voisin harkita myös koreaonnenpensasta, 'Forsythia ovata', mutta se onkin sitten jo puu. Tämä jalo-onnenpensas on hieman lamoavasti kasvava, runsas parimetrinen pensas eli juuri sitä mitä lehtomme nyt kaipaa. Kerroksellisuus saa nyt kaiken huomioni ja lehtokuusamat, joilla on jo seuranaan nämä onnenpensaat ja yksi iso jasmiini, tulevat saamaan vähitellen lisäseuraa myös matalammista pensaista.

Tämä kasviesittely on ehkä vaatimattomin, joka on mennyt Leena Lumin puutarhaan, jonne kerään kasvipankkia omista suosikkikasveistani. Jokaisen kasvin tarina  kuitenkin jatkuu, joten ehkä jonain vuonna onnenpensasjuttuni onkin ihan toista luokkaa kuvia myöten.

Viileässä toukokuussa 2015 kukkii nyt vanhin ja suurin onnenpensaista näin upeasti. Takana näkyy koko tontin pitkän sivun mittainen ja Lumimiehen vaalima kuusiaita, joka tuo hyvää pienilmastoa kasveille. Tänä vuonna annoimme jo varhain hyvää kompostimultaa paljon etenkin onnenpensaille ja runsaat sateet ovat vain parantaneet kukintaa.

Lehdossa onnenpensaan kautta kuvattu kaarisilta.

Onnenpensaan kautta näemme alapihan istuinryhmän ja yläoksien kukkien taakse jäävät alapuutarhan, joka on kolmas taso, krisikka- ja luumupuut.

Onnenpensas kehystää kuvaa kaarisillasta, suurista lehmusten rungoista sekä sillan molemmissa vastakulmissa olevia kartiovalkokuusia Miten minusta tuntuu, että vaikka jänis oli nakertanut yhtä uusista onnenpensaista ja että tämän vanhan yksilön ruhtinatarhetket saapuivat vasta nyt, olen aivan ihastunut tähän pensaaseen, puutarhan kevätaurinkoon!


puutarhaterveisin
Leena Lumi

Komm Lieber Mai

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Toukokuun 11. pnä 2016 lämpöaallon jäkeen kaikki onnenpensaat kukkivat! Jänikset olivat jättäneet onnenpensaat, ne nuoretkin, rauhaan, sillä olimme yhtä lukuunottamatta verkottaneet ne kaikki!

Vanhin onnenpensaamme, se Viherlandiasta saatu ja jänisten monta kertaa syömä, kuvattuna hiukan hämärillä toukokuun 14. päivänä 2019 eli on vieläkin ihan tiheenä kukista, mutta ei kauaa, sillä nyt ovat lehdet jo aloittaneet. Näyttää kivalta vasten kuusiaitaa, mitä tämä kuva ei anna 'ulos'. 

Onnenpensas toukokuulla 2021. 

Näyttävä kukkiessaan.

Pirjo Rissanen: Sun ystäväsi armaasi

Eeva katseli kauhistuneena, miten Silva kiihotti itsensä itkuun ja kiihkoon. Aluksi itku ei tuntunut oikein lähtevän kunnolla, ja Eevaa olisi jossain muissa olosuhteissa jopa huvittanut toisen kummallinen yritys, mutta tuolla hetkellä ei naurattanut yhtään. Lopulta toisen tekonyyhkytykset muuttuivat aidoiksi ja vielä enemmänkin: itku ei ollut enää yksitoistavuotiaan itkua vaan raivokasta, kiihkoisaa parkua ja suoraa huutoa. Silva vajosi lattialle mattokasan viereen, ja maattuaan aikansa tahdottomana huutavana kasana paikallaan, hän alkoi Eevan kauhuksi hakata päätään lattiaan.

Pirjo Rissasen teos Sun ystäväsi armaasi (Gummerus 2014) kuvaa kahden naisen epätavallista ja rankkaa ystäväyyttä lapsuudesta aikuisuuteen sekä pitkien eron vuosien jälkeen taas aikuisina. Kun Eeva Meriläinen törmää Stockmannilla lapsuudenystäväänsä Silva Ennesiin, hän ei voi väistää tunnetta, että ehkä olisi ollut helpompi, jos he eivät olisi enää tavanneet. Lapsuudessa rikkaan ja hemmotellun Silva Ennesin ystävänä Eevan osa oli usein ahdistava ja kaikki muistot eivät olleet kauniita. Silva osasi olla hurmaavakin, mutta hän oli myös sairaalloisen omistushaluinen ystävästään ja tästä aiheutui ikäviä tilanteita, joita oli vaikea unohtaa. Niin vain kuitenkin käy, että Ennes Oy:n rikas Silva järjestää Eevalle työpaikan heidän tehtaansa toimistoon ja Eeva muuttaa tyttärensä kanssa takaisin Järvienkylään. Ennen kuin he ovat kunnolla asettuneet, ovat Silva ja Eevan tytär Selina jo mitä parhaimmat ystävät ja tuntuvat muistuttavan kovasti toisiaan. Silloin Eeva muistaa, minkä nimen Silva sanoi lapsena antavansa tyttärelleen, jos sellaisen joskus saa:

Minä olen päättänyt, että kun saan yhden lapsen, eli siis tytön, panen sen nimeksi Selina. Se on minusta maailman ihanin nimi. Se tarkoittaa kuun tytärtä tai kuutarta, tai jotain sellaista.

Silvalla ei kuitenkaan ollut lapsia, vain aviomies Torsten, joka toimi Ennes Oy:n toimitusjohtajana. Toisaalta Silvalla oli kaikki, mitä rahalla voi saada, mutta ei kuitenkaan onnea, mikä kävi pian Eevalle selväksi. Silva oli edelleen sama lapsi, joka oli tottunut saamaan kaiken, mitä ikinä keksi haluta ja hän teki sen sekä hurmaten että uhaten. Vähitellen uusien tapahtumien vyöryssä Eevan on pakko uskaltaa kohdata uudelleen lapsuutensa ja mitä se oli todella ollut Silvan ystävänä. Mikä oli ollut niin pielessä, että Eeva sai katua muuttamistaan takaisin Järvienkylään ja etenkin sitä, että hän tutustutti tyttärensä Selinan Silvaan.

Hyvin tarkkavaistoisesti Pirjo Rissanen piirtää kuvaa sekä Silvasta että Eevasta ja Selinasta heidän välissään. Tummat värit saavat sijansa kun Silvan henkilökuva tarkentuu ja mieleen tulee, miten joskus olisikin viisaampaa olla aukomatta ovia menneisyyteen. Eeva saa katua, että ei luottanut vaistoihinsa, vaan tarttui hetkeen ja uskoi Silvan hurmaavaan itsevarmuuteen. Lopultakaan mikään ei ollut muuttunut niistä päivistä kun Silva oli kirjoittanut Eevan muistokirjaan:

”Sun ystäväsi armaasi

mä aina olla tahtoisin.

En koskaan olla tahtoisi

sulle uskoton ja petturi.

Se olisi suurin riemuni

jos aina oisit luonani.

Jos kuolo sinut korjaisi

niin murhe minut murtaisi.

(Jos ystäväin et olekaan

lue joka toinen rivi vaan)

toivoo ystäväsi Silva E.”

Äitienpäivä lähestyy ja taidanpa antaa tämän kirjan äidilleni lahjaksi. Luin tätä ennen Rissaselta (huiman kauniskantisen) Äitienpäivän sekä Kamomillasolan ja äiti piti niistäkin. Itse pidin näistä kolmesta eniten ehkä Kamomillasolasta...vaiko sittenkin Äitienpäivästä. Minusta Kamomillasola oli myös hieman tiheämpi kuin Sun ystäväsi armaasi, mutta tuskin Rissasen lukijat tiivistystä kaipaavat, sillä juonen käänteet kuittaavat tiheyden tarpeen ja Rissasen täydellinen kieli tekee lukemisesta nautinnon, jonka soisi vain jatkuvan.

*****

Pirjo Rissanen on kiinnostava kirjailija: Hän  ei rieku julkisuudessa, vaan tekee tasaisen varmaa kirjoitustyötä. Hänellä on uskolliset lukijansa ja uusia tulee. Hänen kirjojensa kannet ovat sitä tasoa, että niitä kelpaa antaa lahjaksi ja saan sähköpostilleni kiitoksia siitä, että olen tuonut Rissasen kirjoja blogiini. Ilo on minun! Saan ehkä kiittää Pirjoa siitä, että selviän hengissä, sillä tapani on lukea liian rankkoja kirjoja. Pirjo ei kirjoita kuitenkaan  liian kevyttä, vaan sellaista, jossa voi löytää ystävänsä, äitinsä, itsensä, siskonsa, serkkunsa, kenet vain eli hyvin todenmakuista proosaa, joka voisi olla kenen tahansa meistä elämää. Ja hän tekee sen taidolla, jossa lukijan ei tarvitse myötähävetä kieltä eikä etenkään dialogeja. Ystäväsi armaasi kannen liepeessä Rissasen kerrotaan kirjoittamisen ohella harrastavan talon kunnostamista, neljän ruokalajin aterioita, vaeltavan ja matkustelevan. Miten hän ehtiikään kaiken tuon!