maanantai 6. helmikuuta 2017
Nyt rajani ylittyi: Possua en enää syö!
Varmaan jo jotain viisi vuotta sitten aloin pyytämään, että 'ei grillata sikaa'. Tiedättehän ne helpot marinoidut sisäfileet, jotka voi tuosta vain vetää grilliin kypsymään ja sitten siihen jotain salaattia kyytipojaksi. Eipä ole maistunut. Päinvastoin, mitä enemmän saan tietoa sikojen kasvatuksesta ja mitä enemmän tapaan viisaita töpselineniä, sitä kauemmas ajaudun käsityksestä, että voisin nauttia niitä ruoakseni.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Jussi Lehmusveden ansiokas kirjoitus Erilaisia ruokakuvia, jossa on yksi järkyttävimmistä kuvista ikinä. Kristo Muurimaan kuvassa yksinäinen possu tekee hidasta kuolemaa ja sen silmissä on kysymys, jonka vaikutusta taiteellinen johtaja, valokuvataiteilija Sanni Seppo kuvaa näin:
"Minusta se vain on järkyttävä kuva. Kuvaajan mukaan se possu on heitetty syrjään kuolemaan kaikessa hiljaisuudessa. Sitä ei ole välitetty edes lopettaa, se ei ole edes sen arvoinen. Tunkiolle vaan. Myös sen katse on todella pysäyttävä. Se kysyy, että miten ihminen voi olla näin julma ja itsekäs."
Kuva on monien muiden kuvien kera mukana näyttelyssä, joka avautui perjantaina ja annoskuvien sijasta näemme paljon kärsiviä eläimiä, mutta myös muuta kärsimystä. Olen usein sanonut, että yksi kuva voi voittaa kaikki sanat ja niin kävi nyt näyttelyn taiteelliselle johtajalle, josta tuli vegaani!
Näytteille asettajat ovat miettineet, paljonko katsojat sietävät ja samaa olen minä minä tehnyt pidättymällä julkaisemasta kuvaa, jossa emakko on kuvattuna Suomessa rautojen puristuksessa porsituskarsinassa. En aio tuoda sitä blogiini, sen sijaan saatte nauttia Saksassa lokakuussa 2015 kuvaamistani minivillisioista, joita ei syödä. Timantin sijasta mieheni vei minut hotelliin, jossa eläimet saavat elää kuin paratiisissa. Aasin huuto oli aamuherätys ja illan nauru olivat töpselinenien ääntelyt. Ankat kaakottivat sorsan johtamina jaloissani, ja sain rapsutella possuja mennen tullen.
Tässä osa minipossujen paratiisia eli pääsevät veteen ja mutaan kylpemään ja tonkimaan: Sika on siisti eläin. Ja ankat&sorsa käyvät niitä piristämässä elleivät ihmiset ehdi:
Huomasin, että tämä seurue mieluusti kiersi possulaa.
Koska olen oikealta maaseudulta kotoisin ja ollut tekemisissä niin sikojen kuin hevosten kanssa, tiedän, että on helppo nyt heittää, että 'tämähän on turistibisnestä, ei maataloustuotantoa!' Tämä on tarkoituksellista, sillä turstikuvani helpottavat, mitä totuuden kohtaaminen on! Sanni Seppo on erityisen tuohtunut MTK:n puheenjohtajan Juha Marttilan lausunnosta Berliinissä pari viikkoa sitten, jolloin Marttila kehui suomalaista ruokatuotantoa mm. näin:
"Eläinten hyvinvointi ja ruuan turvallisuus ovat Suomen vahvuuksia, jopa niinkin suuria vahvuuksia, että Suomi on sikojen ihmemaa."
Ihmemaa missä? Ihmemaa sikojen kaltoinkohtelussako? Tämän päivän Hesarin kuva hitaasti kuolemaa tekevästä possusta kertoo aivan toista tarinaa ja se emakkokuva porsitushäkin kahleissa kuvatiedostossani....Ne kertovat enemmän kuin maatalouden totuuteen perustumattomat puheet. Vaadin, että lihantuotannon pitää olla läpinäkyvää!!! Mitä salaamista sikatilallisilla on, kun he niin järkyttyvät possujensa kuvaamisista?
Se kuva, mikä minulla on 'jemmassa', on Animalian kirjeestä, sillä olen Animalian jäsen. Jos haluatte tietää, miten emakon kohtalo jatkuu, lukekaa fiktiivinen kirja eli Flynnin Teräviä esineitä, ja se sikalakohtaus sieltä. Kirjassa olisi pitänyt olla varoitus, mitä tuleman pitää, kun lähestytään suursikalaa ja porsitushäkkiä...Sitten kun siitä selviätte, miettikää, onko mitään siinä, mikä ei olisi faktaa, johon kyllä perusteluja löytyy porsaiden kuolemista tehotuotantoon ja kaikkea siltä väliltä.
Minun päätökseni on oma privaattiasiani, mutta meillä on jo kauan ollut pääsosassa kala ja kana, jota viimemainittua onneksi nyt saamme luomuna. En ole yhtään sietänyt metsästystä, mutta eräs blogiystäväni käänsi siinä pääni sanomalla, että 'hirvi ja porohan saavat elää vapaan, hyvän elämän toisin kuin vaikkapa naudat ja siat, joista monet eivät ikinä näe sinitaivasta, eivät voi nuuhkia tuulta...' Se oli siinä ja nyt jos syön punaista lihaa, se on poroa eli noin kerran vuodessa ja joskus teen naudasta gulassia ja onhan sitä jauhelihassa, josta Lumimies tekee vaikka makaroonilaatikkoa. Nauta ei ole vielä loppuun käsitelty, toivon vain niiden pääsevän kesäisin laiduntamaan, mikä ei ole enää aina selviö.
Olen matkalla....ja seuraan haukkana eläinten elämää ja saavatko ne elää sen lajityypillisesti vai eivät. Kukin tekee omat päätelmänsä ja taivaltaa tavallaan. Ja edelleenkään en hyväksy villieläinten murhaamista harrastuksena: Miksi pitää tappaa kettuja, susia, supeja...
Ensimmäisellä esimiehelläni oli possu asunnossaan lemmikkinä! Hän oli viisas mies, jota arvostin kovasti. Hän kertoi, että sika on yksi viisaimmista eläimistä ja tällaista olen kuullut paljon. Viisas tai ei, mikään elollinen olento ei ansaitse holokaustia!
Kansan ja sen yksilöiden sivistystä mitataan sillä, miten se kohtelee heikompiaan ja vakuutan, että heikompiin lasketaan mukaan ihmiseläinten lisäksi myös kaikki eläimet tuotantoeläimistä villieläimiin.
Leena Lumi
Helsingin Sanomat: Erilaisia ruokakuvia
lauantai 4. helmikuuta 2017
Ahmatovalle
1.
Oi itkun muusa, muusista suurenmoisin!
Oi valkean yön kantama hedelmä!
Lumimyrskyn - mustan - lähetät Venäjän ylle,
ja itkusi nuoli meidät lävistää.
Ja me säntäämme sivuun, ja kumea: ah! -
satatuhatta kertaa - sinulle vannotaan.
Anna Ahmatova - valtava huokaus - nimi
putoaa syvyyteen nimeämättömään.
Kannamme kruunua, kun saman taivaan alla
samaa maata poljemme kanssasi!
Ja kuolematonna laskeutuu hautaansa se,
jota kuolettavasti haavoitti kohtalosi.
Vapahtajan kirkkautta ylistää sokea,
kupolit liekehtien laulaa Moskova...
Annan sinulle kelloina soivan kaupunkini,
Ahmatova! - ja samalla sydämeni.
2
Kädet ohimoilla seison tässä -
vähät välitän ihmisten juonista! -
Kädet ohimoilla sinua ylistämässä
seison myöhäisen illan ruskossa.
Kuinka hillitön onkaan aalto,
joka kohotti minut harjalleen!
Ylistän - olethan meille ainut -
kuin kuu joka nousee taivaalle!
Kuin korppi lennähdit sydämeeni
ja pilvien muurin lävistit -
sinä kyömynenä - armosi surmaa,
niin kuin surmaa vihasi.
Minun kullanpunaisen Kremlini ylle
ulotit yösi, ja laulullasi -
sen puhtaalla kauneudella -
kuin vyöllä kuristat kurkkuani.
Olen onnekas! Iltarusko ei koskaan
ole palanut - yhtä puhtaana.
Olen onnekas, kun sain lahjoittaa sinut
ja lähden pois köyhänä,
sinun äänesi - syvyys! synkkyys! -
salpaa henkeni -
juuri minä nimesin sinut
Tsarskoje Selon Muusaksi.
3
Olet saattaja, minä vanki.
Kohtalomme on yhteinen.
Et jää jälkeen. Kulkulupa
meillä samaan tyhjyyteen.
On jo mielentilani tyyni!
On jo katseeni selkeä!
Tuon männyn luo kävelisin -
päästä minut, saattaja!
4.
Peitit auringon korkeudessaan,
tähdet sieppasit kouraasi!
Kunpa voisikin - levälleen ovet -
tulla tuulena luoksesi!
Ja sammaltaa, punastua,
luoda maahan katseensa,
ja kuin anteeksi saava lapsi -
nyyhkäisten vaieta.
- Marina Tsvetajeva -
Ylistys, hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos Marja-Leena Mikkola)
torstai 2. helmikuuta 2017
Kevättä helmikuussa Bessun innoittamana!
kun en sitä hakenut, se tuli vastaan. Löysin Sokokselta tämän pinkin kevyttoppiksen, joka on tosi kevyt, pienet pystykaulukset ja onneksi piilohuppu, sillä käytän takin kuitenkin aikanaan loppuun lenkeillä, jolloin tarvitsen huppua. Kunnon taskut ja myös sisäpuolella piilotasku.
Lumenvalkoinen, pörröinen joululahjaksi saatu jakku vaikka pikkumustan tai farkkujen kanssa syys-lokakuun kaduille.
Sattuneesta syystä kyllä käytän tätä maaliskuun alussa Nanson tunikamekon Yuyu:n kanssa. Tänään pakkasta oli vain -1 aste ja lunta saisi olla enemmän, mutta onneksi sateli pieniä hiutaleita...
Kun kuvasimme Nanson tunikamekkoa viime vuoden helmikuussa, kaikki oli toisin eli Uuden jokapaikanmekkoni esittelyä -25 asteen pakkasessa
Tässä esitellään, miten paljon oli joitakin vuosia sitten meillä jouluisin lunta. Oi noita aikoja...Lumen takiahan me tälle saarelle jäimme. Vävyparka tulee Helsingistä joulu joulun jälkeen, eikä paljon puhutuista lumijouluista tietoakaan.
Mitä tässä nyt enää muuta tarvitaan kuin paljon lunta ja sen jälkeen kohti kevättä ja puutarhailua. Ennen illan kirjaa luen ensimmäistä kauppapuutarhan kevätkuvastoa: Aaaah! Ja Annakin on vielä lukematta...
Puuterilumista, pitkää viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥
Leena Lumi
Fragile
tiistai 31. tammikuuta 2017
Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat
Hän kääntyi katsomaan ikkunasta. Hän näki sataman
ulkomaanterminaalin ja muisti, että Clementinen ja hänen oli määrä mennä tänään
terminaalin ravintolaan. Hienoon, ylihinnoiteltuun ravintolaan. Hän ei olisi
halunnut lähteä. Hänellä ei ollut Clementinelle mitään sanottavaa.
Hän tuli ajatelleeksi, että heidän pitäisi lopettaa
suhteensa. Tai ei lopettaa vaan erota. Tämä on avioliitto, hyvä mies, välejä ei
katkaista niin kuin seurustelusuhdetta, avioliitossa erotaan. Kauheaa paskaa.
Hän ja Clementine eivät eroaisi. Heillä meni hyvin. Siitä huolimatta sanassa
erota oli jotakin merkillisen vetovoimaista. Se tuntui ratkaisulta. Jos hän
voisi erkaantua, loitontua, lähteä pois, hänen olonsa helpottuisi. Se olisi
kuin amputointi.
Liane Moriartyn uusin teos Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, WSOY 2017, suomennos Helene Bützow) jatkaa Moriartyn tyylille
uskollisena kertoen tarinaa hyvän lukuromaanin kepeydellä, mutta aiheiden
järkyttävällä kipeydellä. Siinä missä Mustat valkeat valheet järkytti
kätketyillä salaisuuksilla, etenkin perheväkivallalla, liikumme nyt jo
laajempien ja varmasti useampaa koskettavien aiheiden äärellä. Kun tunsin tarvetta salata Annoin sinun mennä kirjan teemoja, nyt teenkin
toisinpäin eli kerron teemoista ja salaan tragedian. Sillä lupaan sen: Tragedia
tapahtuu! Nyt on vain niin, että Moriarty on tehnyt sen eli uskaltanut lähteä
heikoille jäille, paljastaa totuutta kauniiden kuvien takaa ja miten hän sen
tekee, antaa ymmärtää, että Hyvästä aviomiehestä kirjailija on ottanut pitkän loikan uskaltautuen räjäyttämään kulisseja, tuomaan esiin niitä erheitä, joihin
meistä itse kukin voi vaikutettuna, menneisyytensä seurauksena tai vain
elämän sattumanvaraisuudesta syyllistyä.
Kolme pariskuntaa ja australialainen rentous. Spontaanit
grillijuhlat Tiffanyn ja Vidin upealla pihalla. Valoja jotka syttyvät kuin
tähdet ulkona istuvien parien ylle, Vidin loihtimaa hyvää ruokaa ja tietenkin
viiniä. Rento pariskunta ja heidän aivan erilaiset naapurinsa Erika ja Oliver.
Pari, jossa vakka on kantensa valinnut, sillä heidän yhteinen nimittäjänsä on
väärä lapsuus. Nyt he ovat päättäneet tehdä kaiken toisin ja ovat onnistuneet
hyvin, paitsi, että lapsia heillä ei ole, vaikka Oliver sitä niin toivoisi. Erika
on kuitenkin lapsuudenystävänsä sellisti Clementinen toisen tyttären kummi.
Samilla ja Clementinellä on kaksi suloista pientä tytärtä, jotka ovat juhlissa
mukana, kuten myös upean Tiffanyn ja sosiaalisen Vidin kymmenvuotias tytär
Dakota. Suihkulähde solisee ja puussa kököttää opossumi. Voisiko pihajuhlilta enempää toivoa?
Ennen juhlia Clementine ja Sam kävivät pyynnöstä tapaamassa
Ericaa ja Oliveria, joilla oli heille tärkeää asiaa. Asia oli niin tärkeä, että
se kaivautui Clementinen sydämeen kuin puukko ja hänen teki mieli heittäytyä
lattialle kirkumaan ja huutaa, että ’vieläkö haluat palasen minusta, vieläkö?’
Edes boheemi Clementine ei sitä tehnyt, vaikka hän oli jo lapsuudesta asti
tajunnut, että ei pidä Erikasta, joka oli pilannut hänen täydellisen
lapsuutensa roikkumalla kiinni kuin tauti. Clementinen äiti, Pam, oli kuitenkin vahva
persoona ja hän oli ohjeistanut, miten tyttären pitää olla erityisen
ystävällinen ja kohtelias juuri Erikalle, jolla oli kotona niin vaikeaa,
Erikalle, joka haisi, Erikalle, joka oli ahnas ja kärkäs, Erikalle, jolla ei
ollut muita ystäviä, Erikalle joka tunki mukaan heidän ihanille perhelomilleen,
Erikalle, joka tuntui vievän häneltä kaiken ja nyt vielä tämä!
Mikäpä siinä, ehkä heidän ystävyytensä oli pelkkää harhaa
eikä siinä ollut mitään sisältöä kummankaan puolelta, mutta nyt Erika pyysi
Clementineltä sellaista, mitä pyydettiin vain rakkaalta sisarelta tai
lähimmältä ystävältä.
”Haluatko tehdä sen?, Sam kysyi.
”En. En halua. Se kuulostaa...Se tuntuu
melkein...vastenmieliseltä.”
”Minä olen aina ollut ainoa. Hänellä ei ole muita ystäviä.
Tuntuu, että hän haluaa minusta aina jotakin, palasen.” Clementinen ääni
kohosi.
Kirjan pariskuntien vahvat äidit ovat päättäneet paljosta
lastensa elämässä. Samin äiti jopa hänen urastaan, jota hän ei tunne omakseen.
Clementinen äiti siitä, että hänen tyttärensä piti pitää Erikaa kuin siskonaan ja näin
muut ystävät karttoivat häntä sen takia. Erikan äiti taas oli hamstraaja. Juuri
niin, juuri sellainen hamstraaja, joista on näytetty televisiossa varoittavia
ohjelmia. Tavaraa kertyi niin paljon, että kodin ulko-ovi aukeni vain rakosen
ja lopulta rotat täyttivät valtavan talon ja Erikaan tarttui mätänevien
tavararöykkiöiden haju. Oliverin vanhemmat taas pakottivat lapsensa aikuiseksi
ennen aikojaan alkoholisminsa takia. Vain Tiffanylla ja Vidillä on aika eri
kuviot kummallakin tahollaan ja he löysivät toisissaan kumppanin ehkä juuri
erilaisuutensa, mutta myös tietynlaisen suvaitsevaisuuden takia.
Grillijuhlissa ei ole vaikeaa tajuta, miksi Clementinen
silmät hohtivat ja miksi hän niin innostui juuri rennosta Tiffanysta, joka oli
Erikan täydellinen vastakohta. Olihan hän äiti, sellisti ja aviovaimo, mutta
saihan hänkin hetken olla kuin rennot aikuiset ovat. Pitää vähän hauskaa,
nauraa Vidin vitseille, nauttia herkuista ja ihmetellä Tiffanyn vilkasta
elämäniloisuutta. Saihan hänkin hetken olla vain ihminen.
Jos pidit Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet, pidät
kirjasta Tavalliset pikku pihajuhlat. Tai ehkä pidät siitä jopa enemmän, kuten
kävi minulle. Kirjan tragedia ei jätä rauhaan, mutta vielä kauan kun kirjan
kannet ovat sulkeutuneet mietit kolmea pariskuntaa, joille kaikki tapahtui nyt
ja jo paljon aikaisemmin...lapsuudessa. Kirjan kaikkeen vaikuttavin teema on ystävyyden
harha, jota tyttärensä kärsimykselle sokea, täydellinen äiti, vahva Pam, ei
tajua tragedian jälkeenkään, vaan lopettaa illallispuheensa näin:
”Ystävät ovat se suku, jonka valitsemme itse.”
Miksi lasien koskettaessa toisiaan illallisjuhlissa Clementine ja Sam eivät sitten tunne itseään selviytyjiksi? Miksi heidän elämäänsä eivät leimaa helpotus ja ilo?
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Amma
Maija/Kirjojen keskellä Kirjakaapin kummitus Satun luetut Kirjojen kuisketta Kirjarikas elämäni
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Annika/Rakkaudesta kirjoihin Amma
Maija/Kirjojen keskellä Kirjakaapin kummitus Satun luetut Kirjojen kuisketta Kirjarikas elämäni
maanantai 30. tammikuuta 2017
Taru&Tarmo Väyrynen: Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (Lumimies jatkaa kriitikkona)
Sirpin rannikolla
haaksirikkoutuu vieras alus, ja sen miehistö on saatu ainakin osittain
pelastettua, vaikka ovat merirosvoja se kun kuuluu Sirpin lakiin että ketään ei
jätetä auttamatta.
Osoittautuu että
laivan miehistö on Isosaarelta ja jotkut heistä tunnistetaan… Sitten alkaa
melkoinen sopeuttaminen, kun vielä monista muista maista saapuu paljon
pakolaisia tuntuvat eteen vyöryvät tehtävät ja muiden ymmärtäminen melko
ylivoimaiselta.
Taru&Tarmo Väyrysen teoksessa Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (2016) kuljetetaan mielenkiintoisella tavalla
lukijaa menneen ajan tapoja seuraillen sekä ihmiskäyttäytymistä kuvaillen.
Paikat ja ihmiset ovat keksittyjä, mutta lukija saa havaita, kuinka
erisuunnista tulleet toistensa kulttuureista tietämättömät ihmiset voivat kokea
uhkaa ja väkivaltaa jo pelkästään siksi että eivät luota toisiinsa.
Lukija alkaa lämmetä jo melko alkusivuilla: Dotar sanoi. – Sirpissä ei saa olla
aseistettuna, ellei ole oman maan sotilas, ja heilläkin on aseet mukana vain
harvoin.
- Minä en miekastani luovu, poika vakuutti.
-
Tilapäisten
vieraiden kohdalla tehdään poikkeuksia, Ake sanoi. – Ehkä vartiopäällikkö
päästää sinut linnaan aseistettuna. Olisi kuitenkin kohteliasta noudattaa
maassa maan tapoja.
-
Minä en
välitä olla kohtelias, poika sanoi. Hän lähti poispäin kiireisin askelin.
-
Tuolle
pojalle tulee vaikeuksia, Dotar sanoi.
-
Minä
pelkään, että Verrakalle tulee vaikeuksia, Ake sanoi.
Toisaalta teksti tuo esiin myös inhimillisyyttä: Areno tutki nuorta naista. Hänen ilmeensä
oli totinen ja lempeän surullinen. Ake ei silti lakannut toivomasta, vaan kysyi:
- Osaathan sinä pelastaa hänet?
-
Nainen on
jo kaiken inhimillisen avun ulottumattomissa, Areno sanoi. – Lapsi on kuitenkin
syntymässä, ja olisi oikeastaan jo syntynyt, jos äiti pystyisi hiukan
ponnistamaan. Pää on esillä. Autan lapsen ulos, ja… Dotar, sinähän et arastele?
Ota poika ja pidä sitä vaatteittesi alla ihoa vasten. Se ei nyt hetkeen
tarvitse muuta kuin lämpöä ja turvallisuutta.
Toisaalta näinkin: Anar
oli tullut Aken viereen ja kysyi: - Onko täällä usein näin levotonta? Minulle
vakuutettiin, että Sirpi on rauhallinen maa.
-
Se oli
sitä vielä tänään aamupäivällä, Ake sanoi.
Kerronta etenee tapahtumarikkaana, jossa naisten kohtalot/
pärjääminen on monesti pienestä kiinni, tällainenkin keskustelu käytiin: Malee sanoi. – Autiomaassa nainen oppii
välttämään silmiin katsomista ja varoo menemästä lähelle.
-
Toivottavasti
en joudu opettelemaan sitä, Lis sanoi. Vuorimaassakin minun oli vaikea tottua naisille
asetettuihin rajoituksiin. … , vaan minun kanssani olleet tottuivat minun
tapoihini. Mutta täydessä miehuuden
uhossaan olevan miehen miehisyys on kyllä joskus sellaista, että joudun
muistuttamaan itselleni, että miehenä oleminen ei ole sairaus tai vamma, vaikka
se täytyykin ottaa huomioon samaan tapaan kuin lapsen tai vanhuksen ikä. Kaikki
miehet eivät tietenkään…, ja miehinen mies voi olla omalla tavallaan hyvin
viehättävä.
Tähän
tapaan alkoi Moirin (Sirin hallitsija) tuomiokäsittely: Tore tuli huoneeseen vartiopäällikön saattamana…
-
Käy istumaan, Moiri sanoi. – Tarjoilukin on
suunnilleen sama kuin edellisellä kerralla…
-
Olen
nälkäinen, Tore sanoi ja meni pöydän luo, …
-
Tänne on
varattu neljäskin tuoli, Tore huomautti. – Onko seuraamme tulossa vielä joku?
-
Vartiopäällikkö
tuo kohta Ainarin, Moiri sanoi. Tore oli juuri ottamassa lihaviipaletta
asettaakseen sen leivälle, mutta laski sen takaisin lautaselle.
-
Menetin
juuri ruokahaluni, hän sanoi.
Jonkin ajan kuluttua: Ovi
avautui, ja vartiopäällikkö toi Ainarin huoneeseen. Ainar katsoi epäluuloisesti
ympärilleen ja jäi seisomaan ovensuuhun.
-
Ota
pöydältä syötävää ja juotavaa, jos haluat, ja tule sitten istumaan, Moiri
sanoi.
-
En istu
Toren seuraan, Ainar sanoi.
-
Sinun
vahinkosi, jos haluat jäädä seisomaan, Tore sanoi.
-
Minä en
sinun takiasi tästä väisty.
Isosaarelle lähtevät
laivat olivat valmiina purjehtimaan. Kevät oli jo vaihtunut kesäksi, mutta
vasta näihin aikoihin Pohjoinen meri olisi vapaa jääpeitteestä…
Kirjan
loppupuolella pääsee jo maistelemaa Isosaarelle lähdön tunnelmia, josta
reissusta kertoo Taru&Tarmo Väyrysen Tuulien koti Vuorileijonan varjo 8 mielenkiintoisesti, lämpimästi lukemaan mieluiten kronologisessa
järjestyksessä, jolloin merellisen seikkailun kliimaksi palkitaan pallopurjein
Tuulien kodissa. Talvisateet ovat Tuulien kodin esileikkiä, yhteiskunnallista
pohjustusta jatko-osan seikkailujen merille.
*****
Nyt se sitten tapahtui jo toisen kerran: Kaksoisvirhe! Olen sanonut, että jos me olisimme saman lajin harrastajia, olisimme kuin Lionel Shriverin pari Kaksoisvirheessä, minä Willy, R. Eric...eli tuhon tie. Ei vainkaan, tämä on niin hauskaa, että koska minä en ole niin innostunut perinteisistä seikkailukirjoista enää, Lumimies saa lukea ne. Siirrynkin tästä nyt australialaisiin grillijuhliin, joissa...
lauantai 28. tammikuuta 2017
Viikonloppua ja nostalgiaa!
Kaupoissa myydään jo täyttä päätä esikoita, mutta ei vielä, ei vielä, kiitos, sillä vastahan saimme talven! Sen verran tammikuun loppu vaikuttaa, että vihreän sävyt alkavat puskea esiin, joulu on vihdoinkin riisuttu viimeisintäkin koristetta myöten ja kotiin tuntuu ilmestyvän muratteja. Sen pitäisi olla niin vähään tyytyvä kasvi, mutta minulla ei ainakaan kestä kuin korkeintaan vuoden. Taidan ostaa seuraavaksi traakin tai tyräkin. Talven iloja ovat linnut, joista mainittava erityisesti suuri kanahaukka sekä kaksi kertaa parvi pyrstötiaisia syömässä lintujen ruokaseosta. Tiasia on ollut monta sorttia aina töyhtötiaisista suloisiin hömppiin. Kauriit ovat käyneet popsimassa viimeiset talviomenat isot jänikset ruokailevat öisin lintujen ruokintapaikkojen alla. Yhden atsalean nuput ehtivät popsia, kun meillä verkot loppuivat syksyllä kesken vaikka lisääkin käytiin ostamassa. Kaikki muut atsaleat oli saatu suojattua, mutta tulipa toteen näytetyksi, että atsalen nuput ovat jänisten herkkua.
Kaikkialta pursuaa dieettiohjeita, mikä on kuin joulun rääppiäiset, vaan ei yhtään niin kivaa. En usko mihinkään dieettiin, mutta silti minulla on luvun alla aihetta sivuava kirja, jossa ei ainakaan vielä ole tullut vastaan, että olisi jotain mitä ei saa syödä. Tosin olen vasta kirjan alussa, sillä yksi aussikirjailija nappasi kiinni illalla ja tieto jäi odottamaan. Toki kyllä odotan kiinnostuneena, miten solakoidutaan, kun mitään ei kielletä ja liikunnan vaikutushan on tunnetusti noin 20 prosenttia, jos halutaan painon putoavan. Jääkaapissa on Fazerin Sinistä hasselpähkinärouheella ja sieltä sitten otan viivan tai kaksi, jos siltä tuntuu. Lumimiehellä on omansa sattuneesta syystä:) Joka päivä menee kyllä myös tomaattia, valkosipulia, jogurttia hasselpähkinämyslillä etc. Tänään syömme talviruokaa eli nakkistroganoffia, mutta illaksi on luvassa homejuustoja ja rypäleitä kera jonkun sarjan tai leffan.
Olen kiitollinen, että olen terve kunnes toisin todistetaan, mutta saan silti myös unelmoida! Haaveilen mahtuvani tähän Marimekon kotelomekkoon tänä kesänä.
Ja tähän myös sekä muutamaan muuhun...Olen saanut lääkäriltäni kehoituksen elää täysillä ja nauttien, joten siihen kuuluvat luonnollisesti myös haaveet. Niitä onkin nyt paljon, mutta aloitan hitaasti ja kiihdytän sitten, mikä horoskooppimerkilleni sopiikin.
Onneksi on tämä toiseksi armelian leninki sekä
tietysti Marimekon A-linjainen, jokanaisen pelastus.
Ja onneksi viihdyn myös farkuissa. Tämän kevään ostoslistalla ei ole kuin uudet lisäfarkut ja uimapuku. Farkuista saa rennot tai juhlavat ihan asusteita vaihtamalla. Puutarhassa rentoillaan...
Olemme ottaneet tavoitteeksi kuvata digille vanhat kuvamme kymmenistä ja taas kymmenistä albumeista. Niiden kanssa touhutessa tulee vähän nostalginen olo, sillä ovathan vanhat kuvat täynnä muistoja. Sylissä kuopus kaksivuotiaana ja seinältä katselee Meriä kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Jaakko. Koskettavan kuvan, katsokaa Merin sormia puristamassa kättäni, on ottanut lehtikuvaaja Pekka Mäkinen.
Rentoa puuterilumista viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥♥♥
Love
Leena Lumi
perjantai 27. tammikuuta 2017
Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2016
Valitsemme tänään Blogistaniassa vuoden 2016 parhaat kirjat. Itse osallistun Finladiaan. Globaliaan ja Tietoon.
Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:
Riitta Jalonen Kirkkaus 3
Sami Hilvo Pyhä peto 2
Leena Parkkinen Säädyllinen ainesosa 1
Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:
Colm Tóibín Nora Webster 3
Sadie Jones Kotiinpaluu 2
Carol Shields&Blanche Howard Kuiva kausi 1
Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:
Katarina Baer He olivat natseja 3
Lars Jonsson Talvilintujen elämää 2
Miriam Gebhardt Ja sitten tulivat sotilaat 1
Leena Lumi
PS. Tämän vuoden Finlandiaa emännöi Krista/Lukutoukan kultturiblogi, Globaliaa Yöpöydän kirjat ja Tietoa Kirjakaapin kummitus
PPS. Blogistanian äänestyksessä Finlandian kärkikolmikko on: Lempi, Akvarelleja Engelin kaupungista sekä Kirkkaus
Globalian voittajat ovat: Kotiinpaluu, Loistava ystäväni ja Nora Webster
Tiedon voittajat ovat: Yhden lapsen kansa, Sapiens: ihmisen lyhyt historia ja Anna mennä! Opas hauskaan elämään
tiistai 24. tammikuuta 2017
Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme
Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen
onneton perhe on onneton omalla tavallaan, kirjoitti aikanaan Leo Tolstoi Anna
Kareninan kuuluisan ensimmäisen lauseen. Mikä voikaan enempää pitää paikkansa,
sillä joka kerta kun tartun avioliitto-tai perhetarinaan, luen jotain ennen
kokematonta. Eräs tamperelaisperhe sai
koko eilisillaksi tasan tarkkaan huomioni ja koska olen niin tosikko, uskoin
enemmän kuin nauroin, vaikka tyylilaji onkin enempi farssi. Naurukohdat luin
vierussänkyynkin, mutta ne muut, niissä olin itse nainen, joka kulkee susien
kanssa. Minusta tuli kirjan Johannes, joka kulki supin kanssa. Pieni
merkitysero oikeasti, sillä kulkea susien, kettujen tai supien kanssa,
yhtäkaikki ne ovat tuntevia koiraeläimiä. Ne kiintyvät helposti ihmiseen, joka osaa lähestyä niitä vailla
uhkaa, hitaasti liudentuen osaksi noiden kiinnostavien eläinten villiä
toiseutta. Johannes osasi ja Volmar -supi salli.
Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme (Minerva
2017) on lajissaan loistava esikoinen, joka jänteen notkahtamatta kertoo erään
tamperelaisperheen elämän taiten valituin tyylikeinoin. Perheen isä Johannes tuntee itsensä varjona, jota vaimo Orvokki on kyllästynyt
kannattelemaan. Tunteella on seurauksia, joiden primus motor on erään supin
kuolema. Johannes on ajanut pitkän päivän rekkaa ja sitten hän ajaa vielä
parisataa kilometriä omalla autolla kotiin pysähtymättä. Matkalla hän törmää
supiparin toiseen osapuoleen, joka menehtyy. Helläluontoinen Johannes palaa
hakemaan kuollutta ja hautaa sen perheen omakotitalon puutarhaan. Hän ei heti
tajua, että supit ovat yksiavioisia, joten...
Perheen lapset ovat jo aikuisia, Aura ja Arvi, mutta he vain
eivät lähde kotoaan. Arvia ei saa helposti edes talosta ulos. Aura sentään käy
Ibrahimin baarissa töissä, mutta muut ajat hän viettää haaveillen rikollisista
naisista ja kaivaten elämäänsä jotain räjähtävää. Vaikka kirjan tyylilaji on
farssi, se on myös tragedia, lupaan sen. Arvi on jättänyt lukion kesken ja
pettynyt kaikkeen:
Arvin oli keskityttävä pysyäkseen järjissään. Ulkopuolisuuden tunne ei hellittänyt. Se tempasi jalat maan pinnasta, vei niin korkealle, että
alhaalla liikkuvista pisteistä oli mahdotonta saada selvää. Hämmästyttävää, miten
helppoa oli luopua kaikesta, jopa muistoista. Ne palasivat kuitenkin
hetkittäin. Tyttöjä kohauttelemassa hartioitaan jotain kysyttäessä. Tyttöjä
pelaamassa pullonpyöritystä. Kielet luikertelemassa suusta suuhun. Aina joku
halusi kutsua kotiinsa, syöttää ja juottaa seuruetta, jonka jäsenet tuskin
tunsivat toisiaan. Arvi riisui pyydettäessä housunsa, mutta tytöt olivat
vääränlaisia.
Perheen surullisin tapaus on villakoira Pyhä-Henki, joka jää
siitä piittaamattomien seuraan, kun sen aurinko, kuu ja tähdet eli Orvokki
muuttaa pois ryhtyäkseen suhteeseen kolmekymppisen miehen kanssa. Muut ovat kuin
koiraa ei olisikaan ja koira on menettänyt syynsä elää. Oi Orvokki minkä teit
etenkin kun sinun piti tuntea väkesi!
Jossain vaiheessa näennäinen rauha palautuu tamperelaiseen rintamamiestaloon. Volmar –supikin antaa Johannekselle anteeksi menetyksensä ja
alkaa jopa saalistaa tälle. Johanneksen elämä saa Volmarista aivan uuden
merkityksen, joka täyttää hänen kaikki hetkensä:
Talo oli rauhallinen ja sen asukkaat sopuisia. Joskus kului
kokonaisia päiviä, ettei Johannes ajatellut Orvokkia. Hän unohti vaimonsa
tuoksun. Mille he olivat yhdessä nauraneet? Hänestä oli yhä työläämpää
palauttaa mieleen, mitä erikoista heidän liitossaan oli ollut. Se tuntui
kummalliselta, kuin valhe olisi paljastunut.
Johanneksella oli onnellinen olo. Hän tunsi itsensä
seesteiseksi. Ei ollut epäilystäkään, etteikö joku hamppukankaiseen huppariin
sonnustautunut nuori mies olisi erottanut hänen päänsä yltä kirkasta ja eheää
auraa.
Kesähelle asettuu kuin liian tiukka syli suojelemaan perheen
näennäisrauhaa, jonka rikkoo räikeällä tavalla Johanneksen äiti Tuovi
alkaessaan tehdä ilmoittamattomia käyntejään entiseen kotiinsa läheisestä hoitokodista
ja hänellä on raskas vaade. Sitä juuri seesteiseen oloonsa vajonnut Johannes ei
enää kestä. Vai onko hänen pakko, kuten lapsena, totella?
Kaikki minkä menetimme on tragikoominen tarina, joka olisi
ihan mahdollista tapahtua. Masentunut Arvi, Auran tarve enempään, haiseva
Mirella, kesy supi, lauhkea, mutta itsepäinen Johannes, entistä nuoruttaan
jahtaava Orvokki ja sitten Helmi...sekä despoottinen Tuovi. Lopulta jokainen joutuu vastatuksin oman
demoninsa kanssa ja on pakotettu ratkaisuun.
Mikäli pidit Siina Tiuranimen kirjasta Kukkia Birgitalle,
tämä on sinun kirjasi!
*****
Kirjan innoittama tässä sinulle Riina sekä teille lukijani, valloittava supiperhe sisareni takapihalta. Kuvan on ottanut sisareni mies, lehtikuvaaja Pekka Mäkinen.
sunnuntai 22. tammikuuta 2017
David Jonsson: Vatsan viisaus ja suoliston salat Hyvinvointi alkaa ravinnosta
Sanotaan että ’olet mitä syöt’ ja tätä mieltä minäkin olen
aina ollut. Olen edelleenkin, mutta nykytietämyksen valossa voisi sanoa ’voit
juuri kuten voi suolistofloorasi eli mikrobiomisi!’ Jos sinulla on paljon hyviä
bakteereja, sinulla ei ole vatsa- eikä painonhallintaongelmia, et kärsi
masennuksesta ja sinun ei tarvitse koko ajan pohtia mitä syöt, miten syöt ja
miten vähän tai paljon syöt. Mitä enemmän saamme tietoa hyvistä suolistobakteereista,
sitä enemmän ihmettelemme, miksi kaiken aikaa meillä lisääntyvät vatsaongelmat:
keliakia, Chronin tauti, haavainen paksusuolentulehdus...Miksi kansa lihoo,
vaikka se tuntuu elävän terveellisemmin kuin koskaan ja miksi syövät
lisääntyvät ja rasvamaksaa löytyy heiltäkin, jotka eivät käytä alkoholia ja
ovat tunnettuja terveytensä vaalimisesta. Tieto lisää tuskaa, mutta yrittänyttä
ei laiteta: Pelastetaan hyvät suolistobakteerimme ja aletaan relata.
David Jonssonin tietoteos Vatsan viisaus ja suoliston salat
Hyvinvointi alkaa ravinnosta (Magsmart, Minerva 2017, suomennos Anna Maija
Luomi, kuvat Frida Wismar) paljastaa paljon siitä, mikä
meillä on pielessä vaikka luulemme syövämme juuri oikein. Saamme tietää, miten
paljon olemme menettäneet hyviä, immuunipuolustusta tukevia bakteereja kiitos
runsaiden antibioottikuurien, kiitos raffinoidun ruoan, kiitos väärän
tietämyksen ja kiitos vaikka äkkiväärien dieettiemme! Nyt monelle tulee mieleen
perimä ja suvun sairaudet, mutta perimästä johtuu vain osa:
Miltä ihmisruumis näyttää ja miten se voi ei siis johdu vain
perimän kautta tulleista geeneistä vaan myös elämän aikana ”hankituista”
bakteerigeeneistä – lyhyesti sanottuna siis ihmisen sisäisestä ekosysteemistä.
Meidän tavoitteemmehan olisi syödä tasapainoisesti,
ääriajatuksia karttaen ja voida vähän myös herkutella, mutta olla sinut oman
kroppamme ja etenkin vatsan kanssa.
Valitettavasti ideaalitilannetta tuskin syntyy ilman tietoa
ja panostusta, mutta kuten kartan ääridieettejä, kartan jopa vatsan hyvissä
bakteereissa äärijuttuja ja poimin esiin ne faktat, jotka ovat niin järkeen
käyvät, että ihmettelee, mikä on saanut ihmisen etääntymään niin kauas
luolaihminen esivanhemmistaan.
Hyviä bakteereja me tarvitsemme voidaksemme välttää mm.
suolistotulehdukset, ylipainon, veren rasva-arvojen nousun,
valtionrasvoittumistaudin ja siitä johtuvat sairaudet, kuten aivoinfarktin sekä
sydän- ja verisuonitaudit, diabeteksen ja rasvamaksan puhumattakaan monista
syövistä, joista paksusuolen syöpä ehkä tässä tärkeimpänä. Jonssonin ensiapu on
se monasti kuultu eli kuidut, mutta hän painottaa vesiliukoisia kuidunlähteitä,
jotka ovat kuin tervehdyttävä geeliä suoliston limakalvoille! Kirjassa on
niistä paljon ja jokainen voi poimia suosikkejaan listalta ja pitää huolen, että
syö niistä muutamia joka päivä.
Kaikkihan tietävät laktoosi-intoleranssin, mutta nyt on
ilmennyt yhä enemmän gluteeni-intoleranssia eikä nyt puhuta keliakiasta eikä
vilja-allergiasta. Muutos on hiipinyt salaa ja osa siitä on gluteiinin
aiheuttamaa tulehdusta. Nyt voisi ajatella, että kaikki gluteiini sitten vain
pois ja se olisi siinä, mutta mitä sanoo ravitsemusasiantuntija:
Kun ruokavaliosta poistetaan gluteeni, suoli paranee ja
mikrobiomi palaa lähestulkoon normaaliksi. Suojelevien bifidobakteerien määrä
on gluteiini-intoleranssista kärsivillä ihmisillä tästä huolimatta matala, ja
lapsilla, joille kehittyy gluteiini-intoleranssi, on vain vähän
bifidobakteereja jo ennen sairastumista.
Tämä saattaa selittää gluteiini-intoleranssin tai keliakiaan
sairastumista. Sairaus puhkeaa usein vatsasairauden tai antibioottikuurin
jälkeen, kun suojelevien bifidobakteerien määrä on laskenut häiritsevän
matalalle.
Koko kirjan luettuani pääsin siihen yksinkertaistettuun
lopputulemaan, että ääridieetit eivät ole hyvästä, mutta sokeri on kaiken pahan
alku ja juuri! Niin paljon tästä on saanut lukea, että ihmettelee, miten
ihmeessä meidän vanhempamme ovat saaneet ja saavat surutta ja vailla sairautta
ja vaivoja nauttia joka teellä/kahvilla makeita leivonnaisia. Oma äitini ei
voisi kuvitella kahvipöytää ilman montaa sorttia ja se on aina, ei vain ns.
juhlassa. Varmaan me sitten olemme sukupolvea, joka olemme onnistuneet köyhdyttämään
hyvien bakteeriemme kantoja enemmän kuin vanhempamme, jotka vielä nappasivat
porkkanan penkistä, vähän pyyhkäisivät vaikka ruohoon ja sitten söivät sen
nauttien. Ei jäädä kuitenkaan tuleen makaamaan, vaan otetaan se tieto joka
saadaan. Vatsan viisaus ja suoliston salat tarjoaa todella paljon tietoa bakteereista,
mutta myös mm. vatsafiksun toimintalistan, joka ei ole jyrkkä ei millekään
hiilihydraateille, sillä kysymys on vähentämisestä toisaalla ja toisaalla
siitä, että otamme mukaan jotain uutta ja tervehdyttävää kuten hapatetut ruoat,
probiaattilisät, vesiliukoiset kuidut ja sokeripitoisia ruokia korkeintaan kahdesti
viikossa ja silloinkin pieniä määriä. Tässä se on: Ota tai jätä!
Minä otan, vaikka onkin tiedossa, että ihmisen suurin herkku
on rasva-sokericoctail. Ihminen on sille sairaan perso ja minä ihan
ensimmäisenä, sillä kyllä Aino Samettinen Nougat maistuu samoin Fazerin Sininen
rouhitulla hasselilla! Olen kuitenkin kulkenut pitkän tien siitä, kun eräs
urheiluintoinen lääkäri totesi minulle sokerin olevan valkoinen kuolema...Minä
tietysti nauroin ja hänkin on jo paljon peruuttanut, mutta sille faktalle emme voi
mitään, että sokeri nostaa elimistön tulehdusarvoja, jolla taas on suora yhteys
maksan vaurioitumiseen. Paljon pahempaa on kuitenkin ehkä se, että sokeri on
syöpäsolujen herkkua. Rasvaa syöpäsolut eivät voi käyttää ravinnokseen, mutta
sokerista ne oikein elpyvät!
Sokeri on kuitenkin monelle parempi vaihtoehto kuin keinotekoiset makeutusaineet, joista osa on jo eräissä länsimaissa kielletty. Kirjakin tarjoaa mahdollisuutta tarttua sokeriseen herkkuun, mutta vaikka vain kerran viikossa. Ei niin paha, jos on jääkaapissa Fazerin Sininen murskatulla hasselilla ja ottaa sieltä vaikka kerran viikossa viivan tai kaksi. Viiva= neljä palaa.
Mikään rasvan ylistys teos ei ole, mutta se kertoo, miten
ihminen voi haitatta kohtuudella nauttia myös vaikka rasvaisesta ateriasta.
Avainosassa ovat suolistobiomien muuttaminen, johon tarjotaan ohjeet ja probioottilisät,
jotka ovat vain osa tätä aihetta. Helpoimmin hyviä bakteereita saa hapattamalla
kasviksia ja syömällä jogurttia ja viiliä, mutta halutessaan probiootteja voi
nauttia myös pillereinä.
Hieno tietoisku on sivu, jonka otsikko on Syö älykkäästi ja
auta kylläisyyttä edistäviä hormoneja, jossa kerrotaan miten syödä, että
saavutetaan kylläisyyden tunne ilman ylensyöntiä. Tätä seuraa myös luku
Hoikentavat ja terveyttä edistävät bakteerit.
Kirjan yksi osio on omistettu vatsalle eli Vatsaongelmat –
hiljainen epidemia ja siinä käsitellään paljon ärtyvän suolen oireyhtymä (IBS).
Ja tähän liittyy sitten FODMAP-ruoka...
Tuhdin tietokirjan lopussa on ruokareseptejä eli Vatsafiksua
ruokaa – reseptejä terveyteen.
On inkiväärilohta, juureksia ja hummusta.
Mausteinen bataattikeitto punaisten linssien kera.
Ja terveyshilloa, joka sisältää 500 g pakastemustikoita ja
–vadelmia sulatettuina, 100 g pakastemangoa sulatettuna (tai vaihtoehtoisesti
cantaloupe-melonia), 0,5 dl chiasiemeniä, 2 rkl psylliuminsiemeniä. Sekoitetaan
sauvasekoittimella ja valmista!
Terveyshilloa voi sitten nauttia vaikka banaanilettujen kera
eli ei terveellinen elämä ole herkutonta, mutta se on valintojen summa!
*****
lauantai 21. tammikuuta 2017
Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin...
Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin, lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen sanoin, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen.
...
Lopulta kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin.
...
Värisen jälleen hänen kyynäspäänsä kosketusta niin kuin joskus äärettömän kauan sitten. Tyydyttämätön, nälkäinen värähdys saavuttamattoman edessä, - en ikävöi häntä, ikävöin entistä itseäni.
- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Childe Hassam (1859-1935)
torstai 19. tammikuuta 2017
Jessie Burton: Nukkekaappi
Tämän tarinan tuoksut ovat myski, muskotti, santelipuu,
neilikka, kardemumma, meri, kaneli, savu, märkä koira, lipeä,
mehiläisvahakynttilät, hunaja, inkivääri, rosmariini, omena, laventeli... Tämä
tapahtuu 1680 –luvun Amsterdamissa, jossa nuori Nella saapuu miehensä, kauppias Johannes Brandtin taloon rouvaksi aikana, jolloin miehet purjehtivat
meriä ja naiset hoitivat koteja. Tarinan värit ovat sahrami, aprikoosi ja meri.
Sen tunnelmat ovat pimeys ja salaisuudet, mukahurskaus ja kulissien ylläpito.
Tarinan taika ovat Nellan mieheltään lahjaksi saama nukkekaappi ja salaperäinen
miniatyristi. Sen maku ovat kandeel, olie-koecken ja magia. Tämä tarina ei ole
ennen kerrottu, mutta se on ollut mahdollista tapahtua. Sulje silmäsi ja
maistele. Purista silmäsi ihan kiinni ja näet sahramia, auringonlaskua ja
kiellettyä. Muista varoa astumasta sivuun. Muista Janten laki. Muista että et ole parempi kuin muut. Muista että seinätkin näkevät. Varo vieraita...
Jessie Burtonin esikoisromaani Nukkekaappi (The Miniaturist,
Otava 2017, suomennos Markku Päkkälä) on vetävä lukuromaani ajalta, jolloin
länsimainen, kaksinaismoralistinen kultturimme oikein hehkui hurskaassa
vaativuudessaan, kyttäsi ja vainosi erilaisia ja hyve oli olla muiden
kaltainen, jantelainen. Mukahurskaat menivät kirkkoon sunnuntaisin ja laskivat
poissaolijat. Hekumoitsivat juoruilla ja elivät saada paljastaa kaiken vieraan,
heille oudon. Kuulostaako tutulta? Mikä on muuttunut? Kun on lukenut tämän
Amsterdamiin sijoittuneen tarinan, huomaa onneksi, että jotain on eroakin,
vaikka perimältään ihmispeto on aina sama eikä Jantea pääse pakoon.
Nellan saapuessa rouvaksi miehensä Johanneksen taloon
tapahtuu heti kaksi outoa asiaa: Nella saa mieheltään lahjaksi hienon
nukkekaapin, kuin olisi lapsi, mutta hän ei saa avioliittoon kuuluvaa naisen ja
miehen välistä läheisyyttä, sen sijasta vain torjuntaa.
Tuntuu kuin Johanneksen torjunta ympäröisi Nellaa kuoren
lailla. Hän olisi valmis halkaisemaan vaikka kallonsa, jos se saisi hänet
unohtamaan hullut käsityksensä aidosta rakkaudesta, aviovuoteesta, naurusta ja
lapsista.
Kuin sen sijasta, mitä ei saa, Nella alkaa saada
tuntemattolta miniatyristiltä nukkekaappiinsa pikkuruisia esineitä, jotka
viattoman alun, kuten kodin tarve-esineet, jälkeen alkavat olla täydellisen
tarkkoja kopioita perheen jäsenistä aina koiria myöten. Eikä se riitä, vaan
nukkekaappi alkaa elää omaa maagista elämäänsä kuin tietäen, mitä perheelle on
tulossa...
Viehätyin tästä lukuromaanista paljon. Oli kiehtovaa olla
jossain näin kaukaisessa ajassa poissa. Jokainen tuonaikainen ruoka, tapa, vaatteet,
hinnat, kaupankäynti, lait...kaikki oli kiinnostavaa. Jopa miniatyyriesineet,
joista yllättäen muistin, että olenhan ollut jo vuosia Edmund de Waalin
netsukeiden lumoissa kirjassa Jänis jolla on meripihkanväriset silmät.
Sattumaa! Silti kummassakin tarinassa on syvä pimeytensä, eri aikajanaiset ja
erisyiset vain. Kummassakin omat lohtunsa ja Nukkekaapissa ne ovat palvelija Cornelian keittiön salat:
”En pysty kertomaan, jos en tee jotakin käsilläni. Minä
laitan olie-koeckeneita.” Cornelia ottaa esiin kupillisen manteleita,
kourallisen neilikoita ja kanelipurkin. Hän alkaa jauhaa manteleita ja
neilikoita ja...
Cornelia ojentaa Nellalle ensimmäisen olie-koeckin. Se on
vielä lämmin, ja Nellan puraistessa rapea kuori murenee vapauttaen suuhun
verrattoman makujen yhdistelmän – mantelia, inkivääriä, neilikkaa ja omenaa.
”Rakastaako Marin yhä Fransia?” Nella kysyy.
Vaaratonta keittiörupattelua, herkkuja ja joulun lähetessä
kanelintuoksuista kandeel-viiniä...Kauppias Brandtin perhe kaikkineen on kuitenkin
niin normista erottuva, että Nella aavistaa pahaa. Hän lähtee pimeille kaduille
etsimään salaperäistä miniatyristiä saadakseen tämän murtamaan aavistamansa
tuhon. Hän ryntää varjoista varjoihin aistien luhistumisen värähtelyn ja tietäen: Nukkekaappi on
magiaa, mutta todellisuuden peili.
Mies on laihtunut, hänellä on yllään samat vaatteet kuin
lähtiessään...Nella kohottaa kätensä tervehdykseksi, ja suu surusta ammollaan
myös Otto kohottaa kämmenensä. Viisi tärisevää sormea, loistava tähti
pimeydessä.
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Ullan Luetut Kirjat, Tuijata, Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Katja/Lumiomena Maija/Kirjojen keskellä ja Mai/Kirjasähkökäyrä
*****
Tämän kirjan ovat lukeneet lisäkseni ainakin Ullan Luetut Kirjat, Tuijata, Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Katja/Lumiomena Maija/Kirjojen keskellä ja Mai/Kirjasähkökäyrä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)