Kun lähdimme Luvialta heinäkuussa 1985 asumaan tänne Alvar Aallon huvilasaarelle, en osannut katsoa ihan tänne asti. Tietysti sitä käytiin vanhemmillani Luvialla, kaikkien ystävien pyöreät synttärit, kahtena kesänä jopa vuokrattiin kesämökki, vaikka täällä talo, josta on Päijänteessä uimassa parissa minuutissa ja ilta-auringon laskut näemme yläterassillemme ruokailusopessamme.
Kuva syyspesästämme, jossa monasti istumme kynttilöiden valossa ja on hipihiljaista, vain yön eläimet ja lepakot suih, suih, suih...
No tässä. Lumimies nauttimassa suvi-illasta ja kun tuosta vähän kääntäisi kameraa, seisoisi tuossa köynnöshortensianurkassa, siellä näkyy miten aurinko putoo Päijänteeseen. Toki meidän uimarantamme on paljon likempänä. Yli kolmekymmentä vuotta on vierähtänyt täällä kuin tuli ja leimaus. Ajan katoava virta alkaa muistutella olemassaolostaan ja juureni huutavat merta,vaikka täällä syntynyt tyttäremme onkin Meri. Kaipaan nuoruuteni Yyteriä, kaipaan Porin toria, teatteria ja taidemuseota. Kaipaan jouluyön messua Keski-Porin kirkossa tai vaellusta jouluyönä kynttilämeressä Luvian hautuumaalla: Isä rakas♥ Kaipaan tuttua murretta ja kaipaan sitä suviaamua, kun istuin Porin torilla kahvilla ennen toimistoon menoa. Porilaisuutta parhaimmillaan: Toisella puolellani oli joku herra Liikemies ja toisella Laitapuolen herra, minä siinä välissä ja puhe luisti. Ei tietoakaan porilaisesta pidättyvyydestä! Ja Lumimies väittää, että kaipaan eniten merisiikaa ja kunnon kakkoa! Kakosta täällä ei tajuta mitään, eikä muuten setsuuristakaan, mutta siiasta meinasi tulla tragedia, kunnes löysimme citystä, Jyväskylästä, Mäkisen kalakaupan! No, samoja Mäkisiä juu, joilta ostin kalaa Porin torilla.
Juureni huutavat myös Luvian savipeltoja. Tässä kohden aina joutsenet ja hanhet lepäämässä. Tästä liki poimin mesimarjoja rasiaan lapsena ja keräsin kasveja tuplaksi, mitä piti.Tässä likellä on paitsi lukukiveni, myös koti jonka rakensin kerran...Myöhemmin Lumimiehen kanssa hankimme tuosta takana nousevasta metsästä isohkon tontin tarkoituksella rakentaa talo eli tehdä paluumuutto. Sinne olisi sitten tullut se muumitalon tornihuonekin, sillä olimme just ja taas kerran käyneet Visavuoressa ja torni oli ihan must. Vuodet toivat toisia aatoksia ja ajattelimme, että tänne jäämme. Tonttimme täällä on iso, vieressä oma lehto, jossa vanhat metsälehmukset ja kaarisilta, jonka ali vesi juoksee keväisin ja sateella ja tänä talvena kaiken aikaa melkein. Mutta puutarhamme on kolmessa tasossa ja viettävät rinteet ovat jyrkkiä...Kesät yhä kuivempia ja työtä riittää. Olen toisen kerran kaatunut pihallamme liukkauden takia tänä talvena ja se pisti ajattelemaan huomista...
Jotain porilaista kai minussa on, sillä tuli löydettyä Reposaari eli saarelta saarelle kulkevi tieni, etenkin, kun oli sekin työtarjous, että olisimme muuttaneet Irlantiin. Kävimme parisen viikkoa kokeilemassa ja rakastuin ikihyviksi Galwayhin ja Irlantiin, mutta Irlanti oli silloin aika eri kuin nyt ja minulla riskiraskaus menossa...Että sitten muuttaisiko Poriin? Minä haluaisin muuttaa Reposaareen, mutta Lumimies ei syttynyt edes vaikka luin ääneen hänelle Puutalotarinoita, joista ensimmäinen tarina oli Reposaaresta. Varmaan se johtuu siitä, että en ole mikään ajotaidon kruunaamaton kuningatar, vaan olen yhden tuliterän auton ajanut lunastukseenkin Kullaalla. Tosin ihanat Ulvilan poliisit sanoivat, että 'edes rallikuski Mäkinen ei olisi tällä kelillä selvinnyt!' Mustaa jäätäkin pahempi on paha sohjo eli kun se imaisee kiinni renkaaseen, se on menoa. Muistan miten Porissa jalat olivat aina floskassa, kuten Leila Tuuren kirjassa Tuulentuojat Ja jos olin unohtanut tuulitunnelit, nyt olen ne taas kohdannut: Ei Porissa hienostella talviaikaan ja useimmat joulut ovat mustat kuten Luviallakin. Sitähän pakenin, mustaa joulua ja lumetonta talvea. Kun riittävän monta vuotta, kaksikymmentäviisi, hiihtää Luvian savipelloilla, alkaa uskoa, että 'tämä ei ole mun juttuni.' Täällä kierrän saaren loistavia latuja pitkin ja joka tyylille on tehty omansa.Silti: Kaipaan ja saan kaivata. Käyn taas Ratsulassa vaateostoksilla, kuten silloin ennen. Ja sitten olen löytänyt aivan ihanan lahjapuodin, Porin pieni Kynttilä- ja Savipaja, josta ostin joulukuussa lahjan jos toisenkin.
Lämminhenkinen palvelu ja mitä ihanimpia tuotteita, kuten vaikkapa Wrendalen mukeja:
Ostin ainakin vaivaishiiren siskolle ja sitten muutamille ja meille rakastuneet pöllöt, jotka näkyvät huonoissa kuvissa täällä Sitä ennen kettua ja oravaa...Punarinta saatu lahjaksi.
Ellen saa olla reposaarelainen eli räpsööläinen, olen sitä kuitenkin hengessä. Tämä kassi ja monen monet käynnit maailman parhaassa kalaravintolassa Merimestassa kertovat omaa tarinaansa.
Täällä on monet herkut nautittu ja olen varmaan kohta Merimestan erikoisuus, sillä kylmäpöytä on niin hyvä, että en ole kertaakaan päässyt lämpimään ruokaan asti. Reposaarikin on Poria, mutta kaukana silti, vaikka just munoloinen. Aika näyttää palaanko kaupunkiin, josta olisin voinut kertoa monta, monta tarinaa, mutta sen voin sanoa, että Jyväskylä ei ole minulle Suomen Ateena, sillä niin paljon toimitaan urheilun ehdoilla ja saanko syyttää itseäni vai kaupunkia siitä, että en ole löytänyt elämässäni teatteria kuin on Porissa. Siellä eivät jääneet näytökset katsomatta. Jyväskylä on kaunis kaupunki, kuin Suomen Salzburg♥ ja elää 24/7 kiitos yliopiston. Aika näyttää tuleeko meistä paluumuuttajia vai ei. Mitkään muistot eivät kuitenkaan pysty sulkemaan kuvaa parista joka tanssii edesmenneessä Juhana Herttuassa...Brittiläis-walesilainen orkesterikokoonpano ja laulaja ilmoittaa, että joukossa on...Yleisö ympäröi meidät ja niin tanssimme hidasta valssia Cherbourgin sateenvarjot ja Laran sävelmää vuodesta toiseen, sillä muistot ovat koskemattomia. Eräs Poriin palannut on mm. Tuulentuojat teoksen kirjoittanut, kirjailija Leila Tuure, joka kirjoitti minulle tähän juttuuni tekstin porilaisuudesta.
Poriin takaisin!
Ollaanhan me iloista väkeä ja puheliaitakin, mutta
puhutaan vain silloin, kun on jotain sanottavaa. Ei aikaa kannata tuhlata
turhiin höpinöihin. Meidän huumori on vähän sellaista englantilaisen tyyppistä,
rauhallista eikä se, ettemme joka vitsiä naura, tarkoita ettemme ymmärrä, eikä
nyt huonoja kannata nauraa, vaikka kaikki muut nauraisivat. Pahinta, mitä
ulkopaikkakuntalainen voi tehdä, on ruveta arvostelemaan meidän Poria. Onhan
siinä paljonkin moittimista, mutta vain me itse saamme moittia omaa kaupunkiamme.
Porilaisuuden syvin ydin on oma murre, lyhyt,
säksättävä, tehokas. Ei turhia sanoja, eikä pitkiä, jos vain voi lyhentää
napakasti. Ei sanota: ”minun pitää tehdä tämäkin”, vaan ”mu tarttee tehr tääki,”
tai ”meeksää ny jo?” Voivoi, kun mää kaipasin murrettani niinä vuosina, jolloin
asuin Espoossa, ja kotiin palattuani huomasin sääliväni sikäläisiä, heillähän
ei ole omaa murretta sanaakaan. Nyt mää voin mennä kauppaan ja ostaa vaikka
kakkoo tai ree-vitamiinii, ja heti minut ymmärretään.
Minulla oli ilo saada isovanhemmat, jotka vanhoina
porilaisina puhuivat värikästä murretta. Opin valtavan määrän sanoja, jotka nyt
ovat yleisestä käytöstä jo unohtuneet, sanoja förkkelistä öörfilaan, räätistä
rettaan, pluttanasta räätikäslooraan, brankoorista pruuttaan ja vaikka mitä.
Huvilalla mummu piti kesäkaudet kakarat kurissa ja herran nuhteessa, tai
oikeammin rouvan, ja oli kuin tämän päivän
kersantti Karoliina. Jos ei muuten onnistunut, ilmassa lenteli öörfiiloja tai
pahimmassa tapauksessa hän nappasi ruotaman köökin oven päältä. Kun mummu
sattui hyvälle päälle, kyllä hän öörfiiloja leipoikin. Ei kovin usein.
Me ollaan lapsesta asti opittu, että mitään pidä pyytää eikä kerjätä. Itse on tultava toimeen. Niinpä me emme ole tottuneet odottamaan toisilta mitään. Meilläpäin ei helposti mennä naapurin oven taa lainaamaan sokerikupillista tai ruohonleikkuukonetta eikä mitään muutakaan. Ei pyydetä apua eikä lainata tavaroita. Jos ei ittellä ole, ollaan ilman. Ei mielellään käsketä (kutsuta) vieraita, ollaan omissa oloissamme ja lämmetään sisäänpäin. Ja ihan hyvä niin. Tosin siitä on seurauksena, että poliitikotkaan eivät osaa pyytää ja vaatia. Se näkyy vaikkapa liikenneyhteyksissä. Mutta puksutetaan sitten huonoilla rautateillä ja ajellaan kuoppaisilla teillä, jos on tarvis lähteä käymään jossain muualla. Ei useinkaan ole.
Suuri ilo on ollut savolainen puoliso, vaikkakin hänen
savonsa on ehtinyt karista huolestuttavasti monien pääkaupunkiseudulla
vietettyjen vuosien aika. Silti meille tulee vieläkin epäselvyyttä, mitä toinen
tarkoittaa, jos yhteinen sana tarkoittaa täysin eri asioita, kuten viruttaa,
tuima, kehtaa jne. Miksi suolasilliä pitää viruttaa, kuten porilainen
kalakauppias neuvoi? Miten ruoka voi olla tuimaa? Ja mitä se nyt ujostelee, aikuinen mies?
Lapset sanovat kasvaneensa kaksikielisessä perheessä.
Myös paikannimissä näkyy murre, kaupungin nimestä
lähtien. Björneborg muuttui ajat sitten helpommin omaksuttavaksi Poriksi.
Olisihan se alku voitu säilyttää kuten Viaporissa tai Raaseporissa, mutte ei
täälläpäin ehditty niin pitkästi puhua. Sitä paitsi karhu sijoitettiin Porin
vaakunaan, jossa myös herraskaisesti lukee ”Deus protector noster”. On meillä
myös Karhulinna, suojeluskuntataloksi rakennettu nykyinen Steinerkoulu. Paikannimet
juontuvat tietysti ruotsista. On Yyteri, Räpsöö eli Reposaari ja Skriivari,
nykyisin Kirjurinluoto, jota nuoriso jostain syystä nimittää Kirvatsiksi. Sehän
ei tarkoita mitään, Skriivarilla on sentään merkitys.
Vaikkei me paljo kehuskel kaupunkiimme iha varmuure
vuoks vaa, ettei muual asuvat siihe liikaa ihastu, voin mää tähän loppuun
laittaa muutama pikku kehun.
Meillo tääl kauheesti hienoi paikkoi, Yyteri ja
Skriivari mää jo sanoinki, mut sit on koko uppee Kokemäenjoe rantaa suure
valuvaara – 1853 – jälkee pykätty kivine Pori ja uusgoottilaine kirkko prameine
torneines. 1920-luvul saatii reeraa silta ja se yhristää kaupunginosat toisiis,
toisel pual jokkee o pari kommeet entist fapriikkii, Pumpuli, josso nykyisi mm.
ostos- ja yliopistokeskus. Se vieres nököttää vanha Rosenlewi Konepaja. Kiviporis
o viäl vaatimattomasti sanottun Suome kaikist kaunei tiatteritalo. Kaikki
tietty tietää et suomekieline teatteri sai alkus Poris, ku Kaarlo Bergbom ei
uskaltanu esittää Helsingis näytelmiä suomeks, Poris se onnistui, tääl oli sillo
jo vanhaa suomekielistäki teatteriharrastustoimintaa ja liberaalii väkkee.
Teatteritaloo ei ollu viel sillo, ja esitykset pidettiinki hotelli Otavas, mut
kymmnekunt vuot myöhemmi saatii valmiiks uus oikee fiini tiatteri, joka o ny
hiljakkoi remontteerattu.
Mut mu omas syrämessäni käy oikee lämmi läikähdys, ko mää kattele Mikokattuu pääst päähä. Se alkupääs Pori uppei nykyarkkitehtuurii erustava OP:n konttori BePop ja toises tyylipuhras punatiiline vesitorni, 1920-luvul pykätty, joka toimii vieläki, vaik o nykysi varal vaa.
Mää en ny viitti enempää kehhuu, kuten mää sanoi…
varmuure vuoks. Sen mää ny viel sano, et meil o meri. Räpsöö rannast se aukee
suurena. Länteen. Eikä ole saarii eres. Semmyötä meil o
myös myrskyt, omas rannas asti.
Leila Tuure
PS. Kiitos Leila♥ Ja meil puhuta Luvial ko tule äiti tykö, kolme murret: porrii, luvialaist ja karjalaa. Äit sano, et ruok on tuima, ko se on suolatont. Ja viruttamine ol ja o vaatteitte huuhtelemist. Mikkä mahti ei ol mult saanu pois sanna räätikäsloor!
kuvat ensimmäinen ja Merimesta yökuva Sari Kalliomäki
Joutsenet ja hanhet Luvian Koivukarissa Pekka Mäkinen