Syyskuun tuoksu: omena, romantiikka ja....

Syyskuu on toinen ihoni. Se on raikas ja pirteä, illat jo pimenevät ja puutarhasta leijuu kypsien omenoiden tuoksu. Monet vuodet olen tehnyt hulluna omenasosetta, mutta tänä vuonna se satoisin ja iäkkäin kanelipuu kaatui myrskysateessa, josta jo aiemmin kerroin kuvien kera.

Jos joku kuitenkin on vailla helppoa ja herkullista, vaniljaista ja kanelista omenasoseohjetta, sen löytää täältä

Todella herkullisen omenapiirakan ohje löytyy täältä  On niin hyvää, että...,kun laittaa päälle vaniljakastiketta tai jäätelöä...

Kaikki alkoi näistä suloisista nupuista...Apple Blossom on ollut suosikkituoksuni jo varhaisteinistä. Siitä päivästä kun sain ostaa ensimmäisen talkkini...Ja kuvitelkaa, minulla oli oma pukeutumishuone peileineen. Siellä se suuri, kaunis talkkipurkki oli ja on matkannut kanssani tänne asti. Tosin se nyt palvelee muissa tarkoituksissa, mutta silti.

Syyskuu on romantikkaa ja arkea: Se sytyttää tulen takkaan, etsii esiin kynttilät. Syyskuu sytyttää pienet ledit pitkien valkoisten verhojen taakse, keittää kaakaota, vetää jalkaan villasukat, lukee kirjaa huovan alla, sytyttää ruskan, syö iltaisin luumuja suoraan puusta, ihailee kuutamoa, nukahtaa tähtiin, suihkii yössä kiitäjinä suih, suih, suih...herättää armottoman syyshamsterin, joka kerää omenoita koreihin ja ihailee kellarissa muhivia kirsikkapurkkeja täynnä tulevan joulun likööriä.

"Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan." (L.M.Montgomery)

omenakuuterveisin

Leena Lumi

tilhikuva Pekka Mäkinen

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Oli aika, jolloin suunnittelin istutuksia, asetelmia ja kasvimaata, mutta se aika meni, eikä minusta ole sellaiseen, eikä Eerostakaan. Vielä viime kesänä kuitenkin ajoimme nurmikon säännöllisesti ja katoimme usein päivällisen ulos, joimme viiniä ja kääriydyimme villapaitoihimme, annoimme illan tulla hitaasti ja kokonaan.

Mutta siitä on ikuisuus, enkä jaksa edes ajatella edessä olevaa kesää. Jokainen päivä on samanlainen kuin sitä edeltävä. Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu.

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (Siltala 2021) on suuri kirja koostaan huolimatta. Vähän päälle kahteensataan sivuun mahtuu tarina, joka maistuu liian monen todellisuudelta. Masennus on edelleen tabu, vaikka ihminen on käynyt kuussa ja yhä suurempi osa ihmiskunnasta osaa lukea. Elämässä on vieläkin tabuja, mutta yhtenä on ja pysyy masennus, joka on välillä kaunista alakuloa ja välillä synkintä pimeää, jossa ei jaksa nousta sängystä koko päivänä. Mikään ei kiinnosta. Mitään ei jaksa. Hetki on tullut ja ennen kuin se on saapunut, tiedät jo, mitä silloin tapahtuu, millainen se hetki on. Onnen askeleet ovat niin hiljaiset, ettei masentunut välitä mistään carpe diem -hokemasta tai tsemppauksista. Askeleet kulkevat ohitse tavoittamatta ketään mytystä, joka makaa sängyllä jaksamatta kättä nostaa.

Kahdeksanvuotiaan Helenan äiti Mirjami on vaipunut masennukseen. Hänellä ei ole voimia edes aina pukeutua tai laittaa ruokaa puhumattakaan Helenasta huolehtimisesta. Tällaisessa tilanteessa Helenasta tulee pakosta huolehtija. Onko äiti syönyt, mitä syödään illalla ja joka päivä jännittää, millaisessa kunnossa äiti on koulusta kotiin tullessa. Helena kurkistaa äidin huoneeseen ja äiti yleensä nukkuu. Ennen kuin isä tulee töistä, Helena keittää spagettia. Isä haluaa aina tietää, millainen päivä on ollut. Helena kertoo melkein kaiken, mutta ei niitä asioita, jotka äiti oli maininnut salaisiksi. ’Että ollaan tehty sitä ja sitä ja käyty vaikka missä, vaikka äiti on nukkunut koko päivän.’ Ja sitten tulee se päivä, jonka jälkeen äiti tekee sellaista, että Helena alkaa vihata äitiä, vaikka tätä rakastaakin. Siltikään hän ei kerro isälle.

Isä rakastaa pientä perhettään ja yrittää hakea apua. Sitä ei löydy. Mitä hyötyä on unilääkkeistä masentuneelle, joka haluaa vain nukkua. Mistään ei ole apua, ei edes sairaalajaksosta, joka on Helenalle vaikea juttu. Kaverit kuulevat ja hän saa selitellä. Ketään ei voi tuoda kotiin. Helenan on vaikea katsoa muiden elämiä, sillä hänellä ei ole murto-osaakaan sellaisesta. Ilman isää Helena olisi hukassa ja etenkin kaiken jatkuessa ja kuin toivon hiipuessa.

Helenan varttuessa hän tapaa boheemin Lilin ja siitä tuleekin uusi luku, johon olisi voinut jäädä. Lopulta kuitenkin hän haluaa Eeron ja Eero hänet. He ostavat kodikkaan omakotitalon puutarhalla ja Helena on opiskellut sosiaalityöntekijäksi työskennellen nimenomaan lastensuojelussa. Lopulta hän ajautuu uupumukseen ja pyytää siirtoa paperihommiin. Sekään ei enää auta, vaan Helenasta tulee kuin äitinsä. Hän hakee apua terapiasta ja omasta tahdostaan, mutta mikään ei auta. Lääkkeistä ei ole ollut äidin eikä hänen kohdallaan mihinkään ja väsynyt toivottomuus vyöryy Helenan ylitse ja silloin…Pahinta kaikesta on, että hän ei ole kertonut Eerolle mitä äidin kanssa tapahtui. Ja unohti kertoa senkin, että ei halua lapsia…

Helmi Kekkosen todenmakuinen ja upeasti kerrottu tarina on kuin mustaa, kiiltävää jäätä eli kuka vain voi syöksyä pimeään. Etenkin luovasti lahjakkaat erityisherkät. Muutkin toki. Useimmiten kuitenkin he, jotka olisivat olleet vahvoja ihan toisissa ammateissa, ympäristöissä, toisissa joka asiassa, ei ikinä tässä. Ihmisten valinnat tehdään varsin nuorina ja niiden mukana kulkee kohtalon suunnitelma. Vahvimmat piirtävät tulevaisuutensa uusiksi. Uupuneimmat eivät jaksa turtumukseltaan. Heidän säteilynsä on sammunut ja vain ihme voi heidät nostaa siihen sädehtivään maailmaan, jossa he olisivat toteuttaneet kirjoja, maalauksia, riippuvia puutarhoja, musiikkia, tanssia, jotain ihan uutta, sillä heidän ainoa vahva korttinsa oli innovatiivisuus. 

Olemme siinä kunnes isä tulee kotiin ja menemme kaikki keittiöön, syömme eilistä keittoa ja isä katsoo äitiä hellästi ja helpottuneena kun tämä syö hyvällä ruokahalulla, murtaa ruisleivän kahtia, solmii hiuksensa letille ja kysyy mitä me toivomme tänä vuonna joululahjaksi.

Joululahja. Sana laskeutuu huoneeseen, vatsaani nipistää ihanasti. Ehkä tänä vuonna saan vihdoin lahjaksi luistimet, ihan uudet ja omat, samanlaiset kuin Anna-Liisalla. Ehkä tänä vuonna meidänkin joulu on ihan tavallinen, sellainen kuin kaikilla muillakin.

Vanhassa vaaleanpunaisessa puutalossa Lohjalla syyskuussa

Lähdimme viime viikon keskiviikkona Lohjalle remonttiapuun vanhaan vaaleanpunaiseen puutaloon. Remppakuvia ei ole otettu, mutta kuva Meristä etätöissä on viime viikolta. Nytkin hän työskentelee keskikerroksessa ja minä kirjoitan tätä vinttikamarissa. Meri on hyvin keskittynyt, sillä hän on varsin vaativan työn perehdytyksessä. Masussa asuu vauva työnimellä Babe ja se verottaa osansa.

Koska painopiste siirtyikin nyt yläkerran lastenhuoneen kunnostamiseen, tuli kiire hankkia tavaroita tuttipulloista sänkyyn ja vaunuihin. Niinpä puutarhaa vain vilkaisimme ja saimme huomata, että kuunliljakukkapenkin keskeltä kukki hortensia. Onkohan se Bombshell...?

Kuvassa äidin Bombshell ennen kuin se oli ensin ollut valkoinen...ja muuttanut meille.

Valkoinen ensin. Tämä on niin ihana, että ostimme toisen etupihalle.

Terassi uusitaan entiseen arvoonsa ja talo maalataan ensi vuonna. Nyt sille ei ollut aikaa. Reima veti keskuspölynimurin kolmeen eri kerrokseen ja sai yllättyä, miten 'kiinnostavaa' se onkaan, kun kyseessä on todella vanha talo! Nyt tulevan äidin ei tarvitse enää kannella imuria kerroksesta toiseen. Päätimme kaikesta huolimatta ottaa sunnuntain löysästi ja lähdimme Ikeaan!

Kun tähän kuvaan oli päästy, oli hankittu jo vauvan sängystä aikuisten lakanoihin monenmoista ja nuorten olkkariin tämä aurinkoinen nojatuoli ja rahi! Minä ostin uuden työtuolin, jotain vaaleanpunaista ja pehmeää, vierasmakkariin uudet lakanat ja tyynyliinat, purkkeja kokeiluun tulevalle luumuliköörille, kynttilöitä lyhtyihin Merille ison vaasin auringonkukille ja kaikki ostivat monta purkkia hyvää puolukkahilloa! Ja tietysti söimme lihapullat ja muussin puolukkahillolla sekä nautimme jälkiruoaksi jokainen teetä ja palan kakkua. 

Meri kassalla ja Sami tavaroiden kanssa odottaa...

Tässä alla hetken pysähdys kera ostosten eli miehet noutamassa autojaan.

 No onhan tuossa tavaraa. Ja kaksi naista, jotka voisivat muuttaa Ikeaan asumaan! 

Mitä muuta on tehty: Leikitty koirien kanssa. Taika on vielä täydessä vauhdissa ja hän onkin saanut juosta pallon perässä. Ollaan saunottu, syöty hyvin, käyty lenkillä Merin ja koirien kanssa, kun miehet jäivät remppaamaan. On suunniteltu ensi kevään istutuksia ja tänään siirtyvät yhdet viinimarjapensaat toiseen kohtaan, Meri ja Reima käyvät kaupoilla, ja minä haluan nyt nauttia uutta kirjaa, jonka eilen aloitin. Ja pidän tietysti koiruuksille seuraa. Veikkaan, että illalla istumme takkatulen ääressä

kuten helmikuun joulussa vatsa täynnä hyvää ruokaa.

Auringonkukkia kaikkialla, mutta ehkä illalla taas tämä::

Vuodenaikojen taikaa, mutta aina sopivat niin kukat kuin kynttilät.

 Keltainen nojatuoli on jo purettu ja koottu. Aurinkoa pimeneviin päiviin! Olohuonetta odottaa remppa, mutta sitä ennen se lastenhuone...

Vanha omenapuu, jonka varjossa suvella vietetty hauskoja hetkiä jo kaksi vuotta.

Mun niin rakkain kuva tältä suvelta eli pala sydäntäni on Dina, perheen ikälady. Tämä kuva on jo tikulla ja laukussa, mutta tästä teen suurennoksen ja kehystytän.

Tänään avaamme yhdessä äitiyspakkauksen, joka vasta tuli! Joten ehkä kuvia tulee lisää tai ei. Aamulla heräsin vinttikamariin makkarissa joutseniin, joita vain lensi aura toisensa jälkeen. Ensimmäisenä iltana täällä nukahdin tähteen, jonka nimeä en tiedä. Joskus puhuttiin aamutähdestä, mutta oli yö ja ihan pimeää. 

Oi, onpa taas ollut kivaa ja kun seuraavan kerran tulemme, nuoremme ovat hakemassa vauvaa ja me koirien hoitajina...Se on marraskuussa. Tuskin ehdimme tänne ennen sitä, sillä Luvia odottaa tai siis toinen perheemme osa. Ja jossain välissä on laitettava omakin puutarha talviteloille.

Lumoavia syyskuun päiviä kaikille♥

Lohjaterveisin
Leena Lumi&co

Camilla Grebe: Veteen piirretty viiva

Millaista on menettää onnettomuudessa siskonsa ja äitinsä? Millaista on muuttaa pitkän ja kylmän vuodenajan Ruotsiin? Millaista on kun isä uskoo sen kaiken olevan hänelle parhaaksi? Millaista on kun ihannemaana pidetty maa näyttää todellisen luokkayhtesikunnan kasvonsa? Millaista on olla tyttöystävänä pojalle, joka on vaarallinen? Millaista on olla nuori, kaunis, älykäskin ja haluta vain kuolla, koska kuolema seuraa häntä varjona, vaikka hän haluaisi vain olla tavallinen nuori ja nauttia sen riehakkaista iloista ja suruista, jotka seuraava tuulienpuuska jo pyyhkisi pois?

Camilla Greben Veteen piirretty viiva (Alla ljuger, Gummerus 2021, suomennos Sari Kumpulainen) yllättää jälleen kerran, sillä se paljastaa miten yhteiskunnan kauniin kuoren alla itää vahva rasismi. Marokkolaislähtöinen Samir muuttaa Ranskaan ja tapaa siellä ruotsalaisen Annan. He rakastuvat ja saavat kaksi tytärtä, joista toinen menehtyy äitinsä Annan kanssa auto-onnettomuudessa. Yasmin jää eloon, mutta mikään ei ole kuin ennen. Samir on ammatiltaan lääkäri ja hän katsoo, että täydellinen muutos olisi hyväksi heille molemmille ja niinpä hän valitsee uudeksi kotimaaksi demokraattisena pidetyn Ruotsin. Yasmin ei ilahdu yhtään, mutta isä näkee jo tyttärensäkin valmistumassa lääkäriksi vauraassa Ruotsissa.

Samir tapaa Maria Foukaran ja rakkaus on molemminpuolinen ja kiihkeä. Marialla on poika Vincent ja nyt hän saa jo teini-ikäisen bonuslapsen Yasminin. Maria on ostanut pienen puutarhurin talon sen kartanon alueelta, jossa hänen isänsä aikanaan toimi puutarhurina. He kaikki tulevat toimeen keskenään ja idylli vihreässä talossa näyttää aukottomalta, kunnes Yasmin alkaa oirehtia ja sen jälkeen katoaa.

Kirjan ruotsalainen nimi Alla ljuger osuu suoraan ytimeen, sillä elleivät kaikki olisi valehdelleet pahimmilta olisi säästytty. Juttua alkavat tutkia Gunnar Wijk kollegansa Ann-Britt Svenssonin kanssa. Asia saa laajat mittakaavat, jotka ulottuvat meren syvyyksiin kahdenkymmenen vuoden taakse…

Kirjassa on jaksottaiset kertojansa aina Vincentiä myöten eli tapahtumat kuin ristivalottuvat ja saavat näkemään paremmin, mihin valheet johtavat ja miten likaiset sen jäljet ovat. Myös Gunnar  yllättää, jopa niin, että luulin lukevani Sebastian Bergmann -kirjaa. Kukapa olisi uskonut, mutta miehen mieli kärsi vaimonsa ja rakkaansa Lin menetyksestä, johon Gunnar pitää itseään syyllisenä ja siihen auttaa vain yksi lääke.

Dekkarikuningatar ei petä tälläkään kertaa, sillä niin kiivaasti kirjan nautin! Grebe ei toista itseään ja hän on erittäin luettu ja palkittu kirjailija. Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros ja Varjokuvat ovat olleet lukijamenestyksiä. Henkilögalleriassa tietysti tapahtuu hieman muutoksia ja kukapa ei kaipaisi Hannea, mutta uusia aina tulee. Se että Gunnarista on tullut surun myötä häntäheikki, voi vähän säikäyttää, sillä tuskaan tarvitaan lääkettä usein. Hän tajuaa tilansa voimatta sille mitään. Vaeltaessaan hautausmaalla, hän katsoo hautakiviä ja miettii, mitä hänen kivessään lukisi:

Tässä lepää Gunnar Wijk. Hän ajelehti läpi elämän kuin kaarnalaiva aallokoissa, vailla tarkoitusta ja päämäärää, mutta ilahdutti monia rakkaudennälkäisiä naisia. 

*****

Dekkarit Leena Lumissa  

Tämä on sen naisen syyskuu joka elää...

Tämä on sen naisen syyskuu joka

elää vahvimmin syksyisin,

hänen jolle on mieluisinta

takkatuli ja lehdetön puu.

Saakoon hän tämän kuun ja

seuraavankin, vaikka

koko vuoteni kuuluisi hänelle

jonka vuoksi jo nyt

ovat päiväni monesti vaikeita,

hämmentyneitä,

monet muut, useammat, hyvin 

onnellisia.

Hänelle joka jätti jälkeensä tuoksun

ja seinille esiin

varjonsa tanssiin, hänelle joka

kietoi hiuksensa elämäni vesiin

ja roskitti Lontoon muistojen suudelmilla. 

- Louis MacNeice -

suomennos Pirkko Biström

kuva Nea Siemann

Kallionauhusten aikaan ja kannattaa varoa mitä toivoo

Kallionauhus on yksi suosikeistani, sillä rakastan syksyä ja syyskesää. Tänä vuonna syyskesän kukat kulkevat ,kuin nopeakelatulla filmillä eli ne ovat kuin ohi. Onneksi vallitsen useimmat kasvit niin, että niissä on varhaiskesän kukinta ja syykauden ruska, joten toivoa on.

Ennen kuin melkein huomasinkaan, kallionauhusrinteemme oli jo näin hyvästijättöinen.

Tästä ei heti tajuakaan, mitä nyt? No, mennään nauhusten ohitse kalliolle ja oikealle jää pergolamme, jonka seinät ovat köynnöshortensioista.

Raput alas ja olemme suurella kalliolla, jonka keskellä kasvavat keltakurjenmiekat, kullerot, päivänliljat ja suuret kuunliljat. Osa näistä löytyy jo Leena Lumi's Flower Power. Kuunliljoista en muista tehneeni vielä omaa juttua.  Kuvitelkaa kun melkein yhtä aikaa keltakurjenmiekat ja kullerot ja päivänliljat. Loppusyksyn ilona suuret kuunliljat. Tuosta kasvien kohdasta, oikealta, kallio jatkuu pitkälle alas ja siinä on mm. lintujen uimalammikot ja myös kolme vuotta meitä ilahduttanut sorsapari majaili kalliollamme, koska siinä oli pärskyttelyvettä ja jopa mahtui kaksi uimaankin, sen jälkeen kun purouoma lehdossa oli jo kuivunut.

Keväämme suuri ilahdutus jo kolmatta kertaa on sorsapariskunta, joka viettää pihallamme nyt vielä aikaa yhdessä, mutta kohta uros lähtee aamulla töihin eli pesänrakennukseen ja naaras nukkuu sen aikaa puutarhassamme hyvin maastoutuneena. Viime vuonna vain noin viisitoista kotiloa kun ennen sorsia ziljoona. Illasta uros saapuu ja he huilaavat, sitten alkavat syömään ja tietysti ruokalevot, sillä uroksella ollut kova päivätyö. Tämän jälkeen alkaa kalliomme ja pienen lehdon läpi virtaavan ojan vesissä riemuitseminen. Sitten paljon syöntiä ja hoitavat myös lehtoa, joka on kotiloiden kuningasmaata. Illasta kylvyn jälkeen nousevat lentoon salaiseen yöpaikkaansa. Hyvä juttu, sillä pihallamme vierailee monenlaisia yöeläimiä. Lumimies oli pihalla sorsien saapuessa ensi kertaa tänä vuonna ja ne olivat aika rauhallisesti. Armaani oli suorastaan liikuttunut kun siipien suhina lähestyi ja juoksi heti kertomaan, että 'nyt ikkunaan.' Osa innosta menee kyllä hyötypiikkiin, sillä ei mitään kotilojahteja iltamyöhällä, mutta myös sorsauroksen huolehtivaisuus on tehnyt vaikutuksen. Oi riemua! Ja kun pesä on valmis, sanomme hyvästit seuraavaan kevääseen.

Juttua K niin kuin kuosi, keltakkurjenmiekka... 

Kullerot - kauniita ja vaatimattomia...

Kannattaa varoa mitä toivoo. Toivoin heinäkuun kuivuuden aikana niin kovasti sadetta, että ei tosikaan. Ja kun 30 päivää oli mennyt noin +30 asteessa alkoivat rankkasateet ja myrskyt. Se olisi ollut täydellistä, mutta vei mennessään 45 vuotiaan punakanelin, joka oli tuottanut uskomattomia satoja ja ollut kaikkien herkku. Puu kaatui Olgan haudan päälle, mutta varjelusta oli sillä harvinaisemmat ,kuunliljat, pienet hosta halcyonit säästyivät sekä ensimmäistä kertaa tänä vuonna kukkinut Ruususen uni atsalea.

Puu melkein hipaisi uutta kastanjaamme, mutta melkein on eri kuin osua. Ja vasta tänään saimme viimeiset sotkut siivottua. Onneksi olemme vuosia sitten istuttaneet keltakanelin, jonka mausta pidän itse eniten. Ja Vaaville istutimme sitten alempaan puutarhaan oman valkeakuulaspuun. Se oli Merinkin eli äitinsä herkku!

Tätä kannatti odottaa. Ruususen uni on suloinen♥ Atsaleat ovat niitä, joita ilman en pitäisi puutarhaa ja hortensiat toinen. 

Kirjasta Erään avioliiton muotokuva: Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea sai korvata ne...

puutarhaterveisin

Leena Lumi

 

Leena Lumin puutarhassa

Benedict Wells: Yksinäisyyden jälkeen

Järkyttävä tragedia sinkoaa perheen lapset asumaan internaattiin ja käymään siellä koulua. He ovat aina olleet hyvin erilaisia, mutta silti kuin kolme olisi yksi. Vanhempina Marty ja Liz pääsevät samaan rakennukseen, kun taas nuorin Jules joutuu siskoistaan erilleen. Toki he näkevät toisiaan lomilla ja vapailla, mutta Jules rakentaa menetyksistään yksinäisyyden aidan ympärilleen. Eikä mikään jää tähän, sillä kun hän rakastuu luokassa viereensä istuneeseen punatukkaiseen Alvaan ja tämä häneen, tulevaisuus ei kerro onko Alvasta karkottamaan tai rakentamaan yksinäisyyttä. Jollakin mystisellä tavalla he kohtaavat toisissaan peilikuvansa ja juuri siksi mikään ei ole yksinkertaista.

 Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin ensimmäinen suomennettu teos Yksinäisyyden jälkeen (Wom Ende der Einsamkeit, Aula&co 2021, suomennos Raimo Salminen) vei minut niihin vuosiin, jolloin kotimaani oli saksalainen kirjallisuus. Toki nuori polvi kirjoittaa omat aikakautensa, mutta se jokin Wellsin tekstissä olisi paljastanut kirjoittajan kotimaan. Saksalainen patriarkaatti on keventynyt, naisten asema aivan eri, mutta ei mikään ihme, tutut yksityiskohdat, vain nuoruuden pohdinnoilla kastetut. Kaiken yksinäisyyden ja runsaiden keskustelujen välit ovat niin odottamattomat, etten luettuani kokenut ihmeeksi kannessa olevaa John Irvingin lausetta: ”Yksinäisyyden jälkeen on koskettava ja ansiokas teos."Viimeksi olisin tähän Irvingiä odottanut, mutta kirjan luettuani, kaiken koettuani tajusin. Mitähän Edmund de Waal olisi tähän kirjoittanut, sillä hänen kirjassaan Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, isä sinkauttaa lapsensa Odessasta tarkoituksella ympäri maailmaa.

Kirja tulvii houkuttavia sitaatteja ja paljastavia keskusteluja, Kierkegaardia ja Rilkeä ei ole unohdettu ja Nangijalakin vilahtaa tarinassa. Nuori, kirjailijuudesta haaveileva Jules tulee Alvan kautta kokemaan elämänsä suurimman murroksen. Tai jopa murtumisen. Alvalla ei ole aikeitakaan asettua asumaan Julesin luo, kun se lopulta on mahdollista. Sen sijaan hän petaa heille hataraa vuodetta vuosien päähän:

Sitten hän sanoi vakavaan sävyyn: ”Kuule, minun täytyy varoittaa sinua. Kun olen kolmenkymmenen eikä sinullakaan ole, haluan niitä sinulta. Olisit hyvä isä, siitä olen ehdottoman varma.”

”Mutta se vaatisi, että meidän on ensin mentävä sänkyyn.”

”Paha juttu, mutta kestäisin sen kyllä.”

”Niin sinä ehkä. Mutta kuka sanoo, että minä olisin valmis siihen?”

Sanomattakin on selvä, että he eivät mene vuosikausiin sänkyyn toistensa kanssa ja Jules lohduttelee isältään oppimalla mantralla, että ystävyys, elinikäinen ystävyys, on rakkautta tärkeämpää. Alva katoilee sinne sun tänne pitkin maailmaa, kunnes törmää kohtaloonsa Venäjällä, josta he siirtyvät Sveitsiin. Herra Romanov on kirjailija ja paljon Alvaa iäkkäämpi, mutta eihän se alussa haittaa…

Kirja on ihmissuhderomaani sisaruksista ja näiden kasvusta toisistaan erilleen ja sitten joskus taas yhteen. Liz on levoton liekki, joka ei halua ajatellakaan sitoutumista. Vahinko vain, että hänen veljensä Martyn paras ystävä Toni kärsii hullusta rakkaudesta ja sietää Lizin kiusaa, jossa tämä aina jättää oven vähän raolleen. Kun iloisesta Tonista sukeutuu hiljainen varjossa seisoja, Marty vaatii joko ottamaan tai päästämään Tonin, mutta Liz viis veisaa. Kaikesta huolimatta Toni on sisarusten, heidän jokaisen, paras ystävä. He kutsuvat itseään maailman yksinäisimmiksi sisaruksiksi, jotka kaikki jakavat saman parhaan ystävän. Best-friend-sharingiksi. He jopa suunnittelevat huvikseen Tonyn vuokraamista heidän kaltaisilleen ihmisille.

En missään nimessä aio spoilata, mitä tapahtuu, mutta lupaan, että paljon tapahtuu. Benedictin tyyli kertoa on kuitenkin saksalainen, mutta ilman kollektiivista syyllisyydentuntoa toisen maailmansodan tapahtumista. Nyt esiin niin kirjallisuudessa kuin muissakin yhteyksissä, nousee sukupolvi, jonka ei tarvitse enää kantaa menneisyyden traumoja mukanaan. Uskon, että jopa Marcel Reich-Ranicki olisi ollut tyytyväinen nuoren miehen tarinaan. Nautin todella huomata sisarusten muutokset niin henkiset kuin ulkoiset. Taas kerran olisin halunnut olla pitkän saksan lukija, mutta kun en ole. Minä vain harrastelen sitä. Saksankielinen kirja ei ole vieressäni, mutta jollakin oudolla tavalla koen Raimo Salmisen olleen juuri oikea suomentaja Wellsille. Sivuliepeessä Wells näyttää niin nuorelta, mutta silti tämä tarina…das ist genau für mich. Ja monelle muullekin, koska teosta on käännetty jo 37 kielelle ja myyty yli1,5 miljoonaa kappaletta.

Elämä ei ole nollasummapeliä. Se ei ole meille mitään velkaa, ja asiat menevät niin kuin menevät. Toisinaan oikeudenmukaisesti, niin että kai käy järkeen, toisinaan niin epäoikeudenmukaisesti, että asetamme kaiken kyseenalaiseksi. Riisuin kohtalolta naamion ja löysin sen alta vain sattuman.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!   Mai/Kirjasähkökäyrä  ja Kirjojen kuisketta

Joutsenten elämää Hartolassa muuttovalmisteluissa

Sanat eivät riitä kertomaan, miten nämä joutsenet ryhmittyivät lähtöön. Olimme matkalla kirjamessuille ja yllättäen rämmin jonkun talon pelloilla....Johtaja komensi ja ryhmä muutti heti kaksi vierekkäin paitsi nuoret joutsenet saivat jäädä vanhempiensa kera miten kuten. Aina kun komento kuului, teki mieli lähteä matkaan...Muistin edellissyksyn kun matkasimme kohti Itävaltaa ja laivaylityksessä Vuosaari-Helsinki etenkin nämä kulkivat pitkiäkin matkoja mukanamme, suunta oli sama. Tämä keissi kesti niin kauan, että Lumimies ihan raahasi minut pois pellolta...Olin kokenut jotain, mitä en ennen....Luonto...Fecebookin Luontokuvaus -ryhmässä on herra, joka kertoo teille faktaa tästä. Me muut suurella tunteella!

Leena Lumi

Syyshortensia Wim's Red on karkottanut monta kilpailijaansa etupihamme vasemman puolen sisääntulosta, koska...

Syyshortensia Wim's Red on tullut jäädäkseen etupihamme vasemmalle puolelle sisääntuloon, mutta tämä on nyt monen vuoden kokemuksella päätetty. Lähtijät olivat kuutamohortensia, mustilan hortensia ja vanille freise, jotka voivat nyt hyvin sekä japanilaisessa rinteessämme että kaarisillan tuntumassa. Luonnossa tämä on paaaljon kauniimpi kuin väärin valittu puhelinkamerani antaa ulos.

Ensimmäinen väri on valkoinen ja hitaasti elokuussa se alkaa muuttua vispipuuronväriseksi.

Vuonna 2017 kirjoitin Wim's Redistä jutussa Wim's Red syyshortensia - hortensiavaihtelun kliimaksi. Siinä on kerrottu kaikki väistymään joutuneet ja ehkä muitakin fiiliksiä. Ellen olekaan kertonut, niin olin aluksi pettynyt pensaan haparaan harvuuten, mutta värit se kyllä näytti. 

Niin...tämmöistä se oli ja syyshortensiamme, suurimmat ikinä, grandiflorat olivat koko ajan vain näyttävimmät.

Koko Wim's Red case alkoi 2016 kun äiti ja sisko poikkesivat syyskesällä 2016. Ostimme kiivaasti tätä meille uutta syyshortensiaa.

Meillä kaikilla siinteli mielissämme tämä Hankkijan kuvakaappaus erikoisesta syyshortensiasta...Jutun nimi oli Syyshortensia Wim's Red syrjäytti Vanille Fraisen etupihallamme koska...

Nyt 2021 alkaa näyttää siltä, että Wim's Red on paikkansa löytänyt. Keväällä lannoitetta (ylivuotista kompostia), heinäkuun loppuun mennessä kaksi kastelua rodolannoitteella, joka on sekoitettu kasteluveteen. Ja nyt on juuri saanut syyslannoitteen. Talveksi tosi hyvät suojat rakkaille kauriillemme esteiksi, pienille metsäkauriillemme ja tietysti jäniksille. Me seuraamme tätä nyt ja juttu menee Leena Lumi's Flower Poweriin eli Leena Lumin puutarhaan. Ketä tämä syyshortensia kiinnostaa löytää sieltä lisäkuvia syksyn tullen.

Tietysti joku nyt miettii, että mites voivat suuret, vanhat grandiflorat...

No tässäpä he ja kätkevät salaisuuttaan sillä itse vasta aloittelevat... Niiden taakse on varoilta istutettu vauvasyyshortensia samaa lajia ja niiden edessä on takuulla jonkun vuoden pääesiintyjä eli

matalakasvuinen, suloinen syyshortensia Bombshell. Myös Vanille Freise panee niin parastaan kaarisillan likeisyydessä vaikka onkin siirron ja kauriiden jälkeen vähän hontelo. Saa huomenna jo kaurisverkon ympärilleen. Vasemmalla koko ison tontin ainoa tuija, se timanttinen ja on paljon korkeampi mitä kuva antaa olettaa. Oikealla kaarisillan kupeessa, entinen hoikin kartiovalkokuusi on vetänyt kokoa kaikkiin suuntiin. Tästä tulee vielä yksi puutarhan kauneimmista paikoista ellei lasketa atsaleoita, sillä kuvan ulkopuolella vetelee mustilan hortensia ja tuijasta oikealle on sekä juhannusruusua että mustialan ruusua. Kartiovalkokuusesta oikealle on valkoinen puutarha...

Bombshell, kuva Vanillen yläpuolella, on niin koskettava, että niitä on jo kaksi eli toinen tässä etupihan paahteessa ja aika vasta ostettuna ja toinen pohjoisrinteessä äidin puutarhasta nostettuna, koska hänellä on vaihtelunhalua. Yritin kyllä tosissani estellä...

Tästä sitten jatkamme ruskan matkassa Wim's Redin seuraamista. Näin monen vuoden ihmettelyllä uskallan jo suositella.

Kuvattu elokuun viimeisenä eli 30.8.2021. Nyt tulee pieni kuvauspaussi, mutta viikon päästä palataan. En kehtaa laittaa tähän jänisverkkoja...Kamerani on ollut huono valinta, eli livesti pensas on jo tummempi eli se vispipuuro ennen kunnon vatkausta.

puutarhaterveisin

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Wim's Red 24. elokuuta 2021

Wim's Red 7.9.2021

Wim's Red syyskuun 11. pnä 2021

Wim's Red syyskuun 27. pnä 2021, jokohan finaalissa tämän upean syyshortensialajin kanssa...tältä vuodelta.

Rakastaja

Olet mun. Sinun puolees taipuu

koko olentoni mun.

Veren kahlittu kaipuu

on suuntautunut sinuhun.

Tuta saat: joku kestävä voima

käy hyökyen ylitses -

olet kaipuuni kammitsoima

kuhun viekin askeles.

Kuin lyökään laine ja laine

yhä pintaan kallion,

niin aina mun verteni paine

sua ahdistava on;

sua seuraten lakkaamatta

käy mieleni läikkyvä vuo,

ja, hetkeä tiedustamatta,

tulen luo, tulen luo. -

Ole vastaan tai ole myötä,

tulen peikkona unihis:

ei, ei mene päivää, yötä

etten sua syleilis.

- Aaro Hellaakoski -

Tämän runon haluaisin kuulla - Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)