Järkyttävä
tragedia sinkoaa perheen lapset asumaan internaattiin ja käymään siellä koulua.
He ovat aina olleet hyvin erilaisia, mutta silti kuin kolme olisi yksi.
Vanhempina Marty ja Liz pääsevät samaan rakennukseen, kun taas nuorin Jules
joutuu siskoistaan erilleen. Toki he näkevät toisiaan lomilla ja vapailla,
mutta Jules rakentaa menetyksistään yksinäisyyden aidan ympärilleen. Eikä
mikään jää tähän, sillä kun hän rakastuu luokassa viereensä istuneeseen punatukkaiseen
Alvaan ja tämä häneen, tulevaisuus ei kerro onko Alvasta karkottamaan tai rakentamaan
yksinäisyyttä. Jollakin mystisellä tavalla he kohtaavat toisissaan peilikuvansa
ja juuri siksi mikään ei ole yksinkertaista.
Sveitsiläis-saksalaisen Benedict
Wellsin ensimmäinen suomennettu teos Yksinäisyyden jälkeen (Wom Ende der
Einsamkeit, Aula&co 2021, suomennos Raimo Salminen) vei minut niihin vuosiin,
jolloin kotimaani oli saksalainen kirjallisuus. Toki nuori polvi kirjoittaa
omat aikakautensa, mutta se jokin Wellsin tekstissä olisi paljastanut
kirjoittajan kotimaan. Saksalainen patriarkaatti on keventynyt, naisten asema
aivan eri, mutta ei mikään ihme, tutut yksityiskohdat, vain nuoruuden pohdinnoilla
kastetut. Kaiken yksinäisyyden ja runsaiden keskustelujen välit ovat niin
odottamattomat, etten luettuani kokenut ihmeeksi kannessa olevaa John Irvingin lausetta:
”Yksinäisyyden jälkeen on koskettava ja ansiokas teos."Viimeksi olisin tähän Irvingiä odottanut, mutta
kirjan luettuani, kaiken koettuani tajusin. Mitähän Edmund de Waal olisi tähän kirjoittanut, sillä hänen kirjassaan Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, isä sinkauttaa lapsensa Odessasta tarkoituksella ympäri maailmaa.
Kirja tulvii
houkuttavia sitaatteja ja paljastavia keskusteluja, Kierkegaardia ja Rilkeä ei
ole unohdettu ja Nangijalakin vilahtaa tarinassa. Nuori, kirjailijuudesta
haaveileva Jules tulee Alvan kautta kokemaan elämänsä suurimman murroksen. Tai
jopa murtumisen. Alvalla ei ole aikeitakaan asettua asumaan Julesin luo, kun se
lopulta on mahdollista. Sen sijaan hän petaa heille hataraa vuodetta vuosien
päähän:
Sitten hän
sanoi vakavaan sävyyn: ”Kuule, minun täytyy varoittaa sinua. Kun olen
kolmenkymmenen eikä sinullakaan ole, haluan niitä sinulta. Olisit hyvä isä,
siitä olen ehdottoman varma.”
”Mutta se
vaatisi, että meidän on ensin mentävä sänkyyn.”
”Paha juttu,
mutta kestäisin sen kyllä.”
”Niin sinä
ehkä. Mutta kuka sanoo, että minä olisin valmis siihen?”
Sanomattakin
on selvä, että he eivät mene vuosikausiin sänkyyn toistensa kanssa ja Jules lohduttelee
isältään oppimalla mantralla, että ystävyys, elinikäinen ystävyys, on rakkautta
tärkeämpää. Alva katoilee sinne sun tänne pitkin maailmaa, kunnes törmää kohtaloonsa
Venäjällä, josta he siirtyvät Sveitsiin. Herra Romanov on kirjailija ja paljon
Alvaa iäkkäämpi, mutta eihän se alussa haittaa…
Kirja on
ihmissuhderomaani sisaruksista ja näiden kasvusta toisistaan erilleen ja sitten
joskus taas yhteen. Liz on levoton liekki, joka ei halua ajatellakaan sitoutumista.
Vahinko vain, että hänen veljensä Martyn paras ystävä Toni kärsii hullusta rakkaudesta
ja sietää Lizin kiusaa, jossa tämä aina jättää oven vähän raolleen. Kun iloisesta
Tonista sukeutuu hiljainen varjossa seisoja, Marty vaatii joko ottamaan tai
päästämään Tonin, mutta Liz viis veisaa. Kaikesta huolimatta Toni on
sisarusten, heidän jokaisen, paras ystävä. He kutsuvat itseään maailman
yksinäisimmiksi sisaruksiksi, jotka kaikki jakavat saman parhaan ystävän.
Best-friend-sharingiksi. He jopa suunnittelevat huvikseen Tonyn vuokraamista
heidän kaltaisilleen ihmisille.
En missään
nimessä aio spoilata, mitä tapahtuu, mutta lupaan, että paljon tapahtuu. Benedictin
tyyli kertoa on kuitenkin saksalainen, mutta ilman kollektiivista syyllisyydentuntoa toisen maailmansodan tapahtumista. Nyt esiin niin kirjallisuudessa kuin muissakin yhteyksissä, nousee sukupolvi, jonka ei tarvitse enää kantaa menneisyyden traumoja mukanaan. Uskon, että jopa Marcel
Reich-Ranicki olisi ollut tyytyväinen nuoren miehen tarinaan. Nautin todella huomata sisarusten
muutokset niin henkiset kuin ulkoiset. Taas kerran olisin halunnut olla pitkän
saksan lukija, mutta kun en ole. Minä vain harrastelen sitä. Saksankielinen kirja ei ole vieressäni, mutta jollakin
oudolla tavalla koen Raimo Salmisen olleen juuri oikea suomentaja Wellsille. Sivuliepeessä
Wells näyttää niin nuorelta, mutta silti tämä tarina…das ist genau für mich. Ja
monelle muullekin, koska teosta on käännetty jo 37 kielelle ja myyty yli1,5
miljoonaa kappaletta.
Elämä ei ole
nollasummapeliä. Se ei ole meille mitään velkaa, ja asiat menevät niin kuin
menevät. Toisinaan oikeudenmukaisesti, niin että kai käy järkeen, toisinaan
niin epäoikeudenmukaisesti, että asetamme kaiken kyseenalaiseksi. Riisuin kohtalolta
naamion ja löysin sen alta vain sattuman.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön! Mai/Kirjasähkökäyrä ja Kirjojen kuisketta