Tiedän että katsot seepianväristä kuvaa
villitiiroista, vaikka ne tuovat hänet mieleesi.
Tiedän että suussasi maistuu vanha aamu
vaikka unessasi nuolet merisuolaista ihoa.
Tiedän että kaivat esiin vanhan kuvan
Merikarista, jossa sinä ja hän ennen.
Tiedän että haluat nyt silliä ja ryypyn
sillä olitte vain yössä ohittavat laivat.
Tiedän että tiedät, mitä kuiskaan nyt:
Tule silliaamiaiselle Tiirakariin aamulla kello viisi.
- Leena Lumi -
kuva Pekka Mäkinen
lauantai 30. huhtikuuta 2022
Tiedän että muistat häntä tänään, kun...
torstai 28. huhtikuuta 2022
Vappuviikkoa!
Ensin kevät pääsi vauhtiin ja tuttu sorsaparimme saapui muutama päivä sitten. Tämä on neljäs vuosi! Puro aukeni juuri silloin ja varmaan sama toistuu kuin ennenkin eli kohta naaras tottuu ympäristöön ja uros lähtee aamuisin rakentamaan salaiseen paikkaan turvapesää. Sieltä kun saapuu uupuneena, kiertävät syömässä lehdossa mitä löytävät ja ainakin kotiloita. Sitten hellät nokoset kun kalliokin on jo auki ja siinä kallion lintualtailla herättyään kirmailevat. Aina lähtevät jonnekin yöksi eli noin iltauutisten aikoihin häipyvät, kunnes taas aamulla uros saattaa puolisonsa luontopihallemme. Eipä ole kotiloista ollut haittaa näiden löydettyä meidän turvapihamme. Tästä on tarkka juttukin blogissa ja facebookissa, mutta nyt en löytänyt. Linkitän heti, jos löydän.
Merin pikkutyttönä istuttamat krookukset, jotka vain lisääntyvät. Selviävät pienestä lumisateestakin. Ja sitä meillä on juuri nyt. Ensimmäinen kerta, kun en nouda orvokkeja ennen kuin vapun jälkeisellä viikolla, sillä narskuja tuli istutettua runsaasti ja ne pitäisi saada maahan, mutta kun routa...Puutarhamullat noudettiin jo toivossa päästä istuttamaan, samoin gladiolusten sipulit.
Tätä orvokkia tilasin ensi viikolla noudettavaksi: Ukrainan ja Satakunnan värit. Orvokit, valkovuokot ja sinivuokot, siinä kevään kukkamme, ainakin Lumimiehen suosikit. Minulle tulisi pidempi lista...
Tästäkin orvokit selvisivät.
Tämä oli kyllä huippu, mutta selvittiin...Ja huomatkaa, että olen tähän asti istuttanut aina pari päivää ennen vappua. Jos en nyt istuttanutkaan, kun tuli hankittua sisäkukkia, voisi tapahtua niin, että vappuna olisikin grillivappu. Me olemme avanneet grillikauden viikko sitten, mutta nyt kyllä muuta safkaa ja kuumaa Netflixin sarjaa sekä kirjoja. Toki kuoharia on suosikkimerkkiä, että jos edes vähän vappua...Jos sitten saunan lauteilla...
Minua ei lumi häiritse. Ei edes tämä vapun normisää. Muistan elämästäni vain muutamia hyvän kelin vappuja. Nyt voin lukea sitä kiehtovaa kirjaa, josta en ole teille kuiskannutkaan. Eikä kukaan ihmettele, että niin paljon kynttilöitä. Olen panostamassa puutarhaan ja nyt ei saa vilustua. Ehkä siirryn alakertaan takkatulen lämpöön. Tosin myönnän, että näin ihanan lumisen talven jälkeen voisi jo alkaa kevät. Kevät♥
sunnuntai 24. huhtikuuta 2022
Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291
Onko mitään satuttavampaa kuin lapsen sairaus? Lapsen vakava sairaus? Kun parit hankkivat lapsen, suuri odotus tähtää terveyteen. Näinhän sen kuuluukin olla. Emmehän voi aloittaa lasta odottavien vanhempien pohtivan surullisesti ja ahdistuneesti, mitä kaikkia perittyjä tai uusia sairauksia tulevalla vauvalla voisi olla. Nyt pitää iloita ja nauttia raskaudesta sekä lopettaa muistelemasta suvun mahdollisia periytyviä sairauksia. Äidin yhä kauniimmin kasvava kohtu tuo vauvan likemmäs, todeksi Hän saa lempinimen, hänelle isä soittaa kitaraa ja äiti lukee loruja, yhdessä laulavat lastenlauluja. Joskus käy niin, että vauva syntyykin vakavasti sairaana, joista on todella laaja valikoima surun laarista. Kaikkea ei heti havaita, mutta tutkimukset alkavat. Vauvan kehto kotona ei keinahda. Lapsi on sairaalassa enemmän tai vähemmän aikaa elämänsä alusta, mutta onneksi edes toinen vanhemmista voi olla mukana. Silti. Se ei ole sama vauvantuoksuinen onni. Se on sairaalan tuoksu, joka on pelkoa, lääkkeitä, desinfiointiaineita, kyyneleitä…toivoa ja toivottomuutta. Siellä jossain sängyssä voi olla rautakehikko ruuveilla päähän kiinnitettynä tyttö nimeltään Ninni. Lääkärin papereissa Tyttölapsi nro 291.
Ninni Schulmanin
kirja Tyttölapsi nro 291 (Flickebarn nr
291, Tammi 2022, suomennos Katriina Huttunen) kertoo rakastetun, Hagfors dekkareistaan
tunnetun kirjailijan lapsuudesta välähdyksinä, ahdistuksena, lukuina ilosta ja
surusta, muistamisen hetkistä niin pitkälle vauvaiästä kuin pystyy. Väistämätöntä
on lukijan hämmennys, joskus kauhistuskin. Jollain voi olla epäuskoakin, mutta
kannattaa muistaa, että vaikka Ninni on nuori (synt.1972) oli hoitokäytäntöjä, joista osa on
jo poistunut. Toki saamme lukea myös Ninnin lapsuudesta ja kouluajoista,
ensimmäisistä ihastuksista, avioliitosta ja lapsista, mutta sitä ennen on tapahtunut
paljon ja vielä enemmän sen jälkeen, kun Ninni halusi tietää, kuka hän oikein
oli? Kuka oli vaikuttanut häneen niin, että läheisriippuvuudesta tuli
todellinen taakka muille ja hänelle itselleenkin. Miksi hän pelkäsi koko ajan hylkäämistä
voimatta uskoa olevansa niin suloinen, että joku rakastaa häntä, vaikka pituus
jäikin 144 senttimetriin? Kuka ja missä on määritelty oikea pituus? Miksi kansankodissa
voi joku jossain sanoa ’epäkelpo’ aina hyväntuulisesta, iloisesta lapsesta,
joka halusi vain saada olla hyväksytty ja rakastettu?
Schulman aloittaa kirjan loistavasti koskettavan kannen viriteltyä lukijaa, sillä kansi on todellakin…rakastettava, pieni tyttö hymy huulillaan. Sen asian tohtorit muistivatkin aina kirjoittaa Ninnin potilastietoihin, että miten iloinen hän oli. Mikseivät he koskaan muistaneet kirjoittaa itkuista, vuolaina virtaavista kyynelkoskista, kivuista, pelosta, ikävästä kotiin.
Aloitus ei kerro vielä tuosta,
sillä yllättäen aikuinen Ninni, kahden lapsen äiti, haluaa vain nukkua, nukkua, nukkua.
Niklas vie
minut psykiatriseen päivystykseen ystävänpäivänä. Hän näyttää tutulta mutta on
ventovieras…Se toinen nainen viestittelee Niklakselle koko automatkan ajan.
Olen nähnyt hänen kuvansa facebookissa…
Viidentoista
vuoden avioliitto on takana, mutta yhä siitä on jotain jäljellä. Muutakin kuin
yhteiset lapset. Ei muistoja voi unohtaa. Ei niitä hyviä aikoja. Ei sitä
ensimmäistä, johon hän saattoi uskoa. Ei voi unohtaa häntä, joka lupasi kerran,
että hän ei jätä! Ninni jää vapaaehtoisesti S:t Göranin sairaalaan ja antaa itsensä
pudota.
En ole enää
reipas tyttö. En ajattele positiivisesti. En ponnistelle. Kerrankin tyydyn vain
hengittämään.
Tarinan tuskallinen
matka ovat muistiin työntyvät asiat. Kun Ninni saa käsiinsä potilaskertomuksensa
ne sekä vahvistavat hänen ajatuksiaan omasta luonteestaan kuin tuntuvat
keksityiltä. Miten uskomatonta onkaan, että hän osin vaurioitui jo kolmen
ensimmäisen elinviikkonsa aikana.
Elinkelvoton.
Epänormaali. Lääketieteellinen mysteeri, arvoitus, joka piti ratkaista.
Hän oli kuin
vasikka, joka synnytyksen jälkeen erotetaan emostaan. Kumpikin huutaa ikäväänsä,
emo ja vasikka. Ninni oli juuri syntynyt ja kieltäytyi syömästä, koska äiti oli
viety pois. Häntä alettiin ruokkia letkulla.
Myöhemmin potilaskertomuksensa
luettuaan, Ninni kertoo olleensa suurimman osan ajasta yksin. Terapeutti Helene
kertoo pitkään sairaalassa olleiden lasten voivan kokea samoja oireita kuin on
hyväksikäytetyillä lapsilla. Mutta kohdeltiinko häntä julmasti? Tulihan äiti
myöhemmin. Ninni miettii kiusattiinko häntä sairaalassa?
Helene
toteaa, että ’pieni lapsi joka on sidottu kiinni ei ymmärrä miksi häntä
kiusataan. Lapsi voi tiedostamattaan tulkita kivuliaat tutkimukset rangaistukseksi.’
Ninnillä on skolioosi
ja tavallista lyhyemmät reidet ja kyynärvarret. Myös usein ihottumaa, joka ei
yhtään ihme, sillä hän viettää kipsikaukalossa yönsä ensimmäisen leikkauksen
jälkeen, jolloin hänen selkäänsä siirretään osia hänen äidiltään. Kotona Ninni
saa nukkua kipsikaukalossa isän ja äidin välissä. Kun hän kasvaa, kaukalosta valmistetaan
suurempi. Vanhemmille on täytynyt olla hirveä tuska kiinnittää pieni
kyyneleinen tyttö iltaisin kaukaloon, jonka tarkoitus on ojentaa hänen
rankaansa. Mutta Ninnin ympärillä on koko ajan rakastavia ihmisiä. Ikävyydet
tulevat vasta myöhemmin koulussa ja teini-ikäisenä. Hän ei saa pysyvää teinisuhdetta,
Ei ketään, joka rakastaisi vain loputtomasti, eikä jättäisi. Silti hän näyttää
aina iloiselta, vaikka sopivia vaatteita ei löydy edes lastenvaateosastoilta.
Ninnille potilaskertomusten lukeminen on tuskaa, sillä hänen on vaikea uskoa:
Potilas on sairaalassa kipsikaukalon sovittamista varten, sillä vanhemmilla on ollut vaikeuksia saada hänet kaukaloon. Jos potilaan huutamisesta ei välitetä, hän makaa kaukalossa kiltisti koko yön.
Miten kauan
huusin ennen kuin annoin periksi? Mitä kaksivuotias muistaa?
Olkahihnoja
on vahvistettu lisäämällä hihna kulkemaan vatsan poikki ja parhaassa tapauksessa
potilas makaa tässä koko yön ilman ongelmaa. On tärkeä painottaa vanhemmille,
että he eivät saa ottaa häntä ylös, vaikka hän huutaa. Potilas on niin älykäs,
että hän saattaa hyvinkin vain teeskennellä.
Ninni
Schulmanin kirja varttumisestaan vauvasta sairaana ja tutkittavana ja
hoidettuna, on rohkea teko. Minäkin pelästyin, sillä sairastuin noin
kaksivuotiaana auringonpistokseen, joka vei minulta sekä kävely- että
puhekyvyn. Minut vietiin Turkuun hoitoon. Isän tyttönä ikävöin isää kaiken aikaa
ja koska itkin aina todella kauan kun hän lähti, minut sidottiin sänkyyn kiinni
kunnes huuto loppui. Isää kiellettiin tulemasta tapaamaan minua enää niin, että
näkisin hänet. Miten kaksivuotias voi muistaa? Muistankin vain vasta kotiuttamisen
jälkeen, että en pystynyt nukkumaan sängyssä, koska huimasi. Isä nukkui
kanssani lattialla. Kun siirryimme sänkyyn olin kerran puoliunessa kun kuulin
isän sanovan vieraalle äänelle: ”Nyt ostetaan tytölle televisio." Kylläpä alkoi
aika mennä lujaa Lassien kanssa, mutta kolme kuukautta vei saavuttaa sama,
mihin olin jo yltänyt. Nappasin kopin ja aloinkin lukemaan Aku Ankkoja ihan
itse neljävuotiaana, koska kotiapulaisemme ei ehtinyt. Hän suotta syytteli minua
auringonpistosta, joka ei ollut mitenkään hänen syynsä.
Kirja on
Ninnin tarina, mutta meitä oli varmaan monia, joilla on erilaisia sairaalamuistoja.
Ja sitten yksi sen ajan kauheus: ”Itkevän lapsen luokse ei saanut mennä.” Nyt
se olisi rikos!
Heinäkuussa
tasan vuosi ensitapaamisestamme, menemme naimisiin Kärnåsenissa. Minulla on
Moran kansallispuku joka on ommeltu erityisesti minua varten. Norra Rådan puvun
eräältä paikallisen kyläyhdistyksen mieheltä. Vitsailemme että lapsistamme
tulee pieniä ruskasilmäisiä siitepölyallergikkoja.
Vihdoinkin tässä on tulevaisuus jota voin sietää.
lauantai 23. huhtikuuta 2022
Sinä istut siinä ja...
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.
Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan,
- Rakas, vielä on hallaiset illat.
- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Pekka Mäkinen
torstai 21. huhtikuuta 2022
Leena Lumin luetut 2022
Olen ainakin pitänyt, mitä olen luvannut eli hidastanut lukemistani ja siitä kirjoittamista. Ruuhkavuodet ovat kun lapset ovat pieniä, mutta toiset ruuhkavuodet tulevat hyvin monille. Ajamme noin joka kuukausi Lohjalle ja kun olen Casper Julianin kanssa, olen hänen kanssaan, en elä somessa. Viivymme päiviä, koska jo ajot vievät päivän suuntaansa. Kesäkuulla koko poppoon kanssa lähdemme tapaamaan äitiä länsirannikolle. Yritän jatkaa vielä tovin... Ja minä luen, en kuuntele. Tai kuuntelen minä, sillä nukun mieluusti ikkuna auki ja kuulen lukiessani kettujen eri ääniä sekä jo mustarastaankin. Kohta alkaa puro soida. Kiitos kaikille lukijoilleni, jotka olette olette seuranneet minua jo kolmetoista vuotta♥
1. Allie Reynolds: Hyytävä ystävyys (Shiver, MinervaCrime 2021, suomennos Maikki Soro)
2. Sofie Sarenbrant: Valheenpunoja (Mytomanen, WSOY 2021, suomennos Helene Bützow)
3. Monika Fagerholm: Kuka tappoi Bambin? (Vem dödade bambi? Teos 2019, suomennos Laura Jänisniemi)
4. Lisa Jewell: Näkymätön tyttö (Invisible Girl, WSOY 2022, suomennos Karoliina Timonen)
5. Jonna Vormala: Keitto Keittokirja (kuvat Suvi Kesäläinen, Otava 2022)
6. Carin Gerhardsen: Unilaulu (Vyssan lull, MinervaCrime 2022, suomennos Maija Ylönen)
7. Alba de Céspades: Kielletty päiväkirja (Quaderno Proipito, Otava 2022, suomennos Anna Louhivuori)
8. Pierre Lemaitre: Kyykäärme (Le serpent majuscule, MinervaCrime 2022, suomennos Kaila Holma)
9. Ninni Schulman: Kun kellot seisahtuvat (När alla klockor stannat, Tammi 2021, suomennos Antti Saarilahti)
10. Ruth Druart: Viimeinen yö Pariisissa (While Paris Slept, Sitruuna Kustannus 2021, suomennos Elina Salonen)
11. Maaret Kallio, Kati Vuorento : Välillä olet varpuseni (WSOY 2022)
12. Brit Bennet: Mikä meidät erottaa (The Vanishing Half, Tammi 2021, suomennos Maria Lyytinen)
13. Laila Nevakivi: Lapsen oma puutarhaseikkailu (Minerva 2022)
14. Joni Pyysalo: Putoamispaikka (WSOY 2021)
15. Ninni Schulman: Tyttölapsi nro 291 (Flickebarn nr 291, Tammi 2022, suomennos Katriina Huttunen)
25. Edouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Combats et métamorphoses d'une femme, Tammi 2022, suomennos Lotta Toivanen)
30. Cristal Snow, Kati Vuorento: Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus
maanantai 18. huhtikuuta 2022
Joni Pyysalo: Putoamispaikka
Elämyshakuiselle ihmiselle kirjat ovat melkein yhtä hyvä seikkailu kuin ajaa omalla autolla lokakuun sumussa Tatra -vuoren ylintä reittiä ja alla vain loputon putoaminen ja edessä kapealla tiellä yhteentörmäyksiä. Koska luen maailmankirjallisuutta, en aina pysy perässä edes kotimaisissa. Janne Huuskosen Täydellinen päivä vai Putoamispaikka? Kummatkin herrat minulle ihan tuntemattomia eli minun häpeä. Kumpienkin kirjat valitsin kansien perusteella. Luin ensin Täydellisen päivän. Ei erikoista syytä, vain tunne, että se on tärkeä kirja. Enhän voinut tietää, että tällaiselle runonviemälle on luvassa Galwayta ja salaisuuden paljastus... Miten tämä osui kohdalleni? Irlannin maagista realismia. Jälleen kerran aloin lukea liian myöhään illalla, mutta otin jatkoajan enkä piitannut mistään. Minusta tuli Aran, joka seisoi Galwayn rantakivikossa ja antoi meren kastella itsensä. En voinut lähteä pois, sillä odotin hyljenaisia. Kaksi viikkoa siellä seisoin ja samalla yritimme päästä Aransaarille, mutta kelit olivat rankat, emme päässeet. Saman koki ystäväni joka on loistava kutoja...hänkään ei myrskyjen takia päässyt, minne halusi. Soitin hänelle ja kerroin, että Joni Pyysalo on kirjoittanut jotain joka voisi kiinnostaa etenkin häntä. Ei tarvinnut kuin sanoa Aransaaren villapaidat ja Guernseyn saaren kutojanaiset, joilta Galwayn kutojat olivat ehkä saaneet oppinsa...Paitojen kuviot olivat tarina, mutta ne kätkivät enemmän hopealangoilla saumakohtiin ommeltuina, kätkettyinä.
Joni Pyysalon Putoamispaikka (WSOY 2021) lensi luokseni kuin meriharakka. Siinä se tuijotti minua jo viime vuonna. Vasta nyt uskaltauduin lukemaan takakansitekstin. Sitten ne kuuluisat kymmenen sivua ja olin täydellisen myyty jo ennen kymmenettä joka joko jatkaa lukua tai katkaisee sen. On helmikuu ja Aranin äiti on kadonnut. Aran, hänen miehensä Nona ja tytär Arla ovat saapuneet kesäpaikkaan, jonne äidin uskotaan kävelleen yli jäiden, jos hän sinne nyt mennyt on. Äitiä ei näy ja talon talvinen tunnelma nousee kuin taikausva erottamaan heitä lopulta omiin kupliinsa. Niissä kukin heistä alkaa etsiä itseään löytääkseen uuden jatkon.
Aran kääntyy ikkunasta kirjahyllyn päätyyn, jossa on kehyksissä vanhan merikortin kappale. Kolme saarta, nimet on kirjoitettu englanniksi, iiriksi Inis Mór, Inis Meáin ja Inis Òirr.
Tietyllä matematiikalla niiden yhteenlasku tuottaa hänen etunimensä.
Arla toteuttaa unelmaansa maailman pelastamisesta ja ulos omasta ahdistuksestaan etsimällä Jainan kanssa metsäaukeita, joille istuttaa vaikka miljardeja puita. Hän vetää myös projektia, jossa jännittävällä tavalla shopholistit voidaan pelastaa itseltään. Arlalla on roolinsa, mutta jollakin tavalla tämä on myös avioliittoromaani. Nona asuu selvästi omassa kuplassaan, jossa tuntee suurta tyhjyyttä. Ehkä myös elämänpettymystä.
Nona laittaa kahvia, Aran nostaa jääkaapista aamiaistarpeita. Avioliitto, kuulumistenvaihdon rutiininomaisuus. Neuvottelutilanne, jossa kuvitellaan tuntevan toinen, vaikka ei tunneta kunnolla itseä.
Aran tuntee samoin, mutta hän ei masennu, hän on levoton kulkija, jolle jossain soi melodia, jota seurata. Melodia pitää ensin vain tunnistaa ja sitten vangita.
Kuuluiko pitkään suhteeseen vaihe, jossa kaikki oli puhuttu loppuun, vai oliko vaikeneminen alkava hylkimisreaktio, Aran ei osaa vastata.
Nona huomaa meren ja rakkolevien auttavan häntä. Hän päättää jäädä joksikin aikaa. Aranin äitiä ei enää etsitä, rospuutto on alkanut, lokit huutavat.
Nona herää sivustavedettävässään ja alkaa etsiä muistikirjaansa, johon merkitä ajatuksiaan. Vaikkapa tiedollisen riittämättömyyden jatkuva pohjakosketus, masennuksen vuoksi ja luode, lapsesta joka muuttaa pois kotoa, tulevaisuuden hiljaisuus ja menetykset, äkkivanheneminen, ehkä vakava sairaus, kaiken entisen ulkopuolelle joutuminen, aaltojen murskaamat rakkolevät, vanha kalastajaneule, jonka hän jättää Aranin vuoteelle, se tunne hukkumisesta ellei hän jää tänne pidemmäksi aikaa. Hän valitsee meren ja meri hänet. Hän sulautuu luontoon ja kuplan sisälle alkaa hitaasti virrata suolaista, parantavaa meri-ilmaa.
Aran pitelee kalastajaneuletta käsissään ja katsoo sen kuviota, joka yrittää kertoa hänelle jotain. Neule on aika suuri ja vanha. Kertoko se hänen isästään, jota ei ole koskaan tavannut vai onko se vain mikä tahansa kuvio. Vai sisältääkö neule suuremman salaisuuden, hopealangalla kirjaillun, muinaisen viestinnän, jota hänen tulisi seurata.
Aran on lähtijä. Levoton sielu. Hän nousee koneesta Shannonin kentällä. Samalla kentällä, jossa oli tehty suuri huumepidätys juuri sinä vuonna kun minä saavuin Irlantiin. Riskiraskaus ja mukana monenväristä pilleriä. Minut vietiin syrjään. Se oli äkkiä tajuttu, mikä oli hommani nimi ja reissu jatkui. Niin Araninkin. Nyt hän on jäljillä, mutta löytääkö irlantilaisen verensä pohjaimun. Sen joka on pakottanut häntä läpi elämän. Ja äiti, äiti on vain vaiennut. Äiti, jota ei enää ole.
Enpä lukenut kirjan liepeitä kuin vasta tarinan jälkeen. Sanomattakin selvää, että olin lukenut tarinan mieleni lävitse, merisuolalla maustettuna. Tunnistan runoilijat aina. He katsovat syvemmälle, tuoksuvat viinille ja aamuille, joskus jopa sahramille! He ovat tahtomattaankin kiinnostavia. Joni jätti merisolmut heilumaan tuuleen. Tarina voisi jatkua...Toisaalta runoilijat haluavat olla mystisiä. Tämä kirja on paluu muistoihin. Ihana!
Sama hämärä, tähtikuvioiden hidas täydentyminen. Sama ihmisyyden näkymätön häkki, jonka pienat on taivutettu menetyksestä, surusta ja ikävästä.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2022
Loitsu
takaa Ohtan soiden,
umpeenkasvanutta polkua pitkin,
yli villiintyneen niityn,
läpi yön vartioketjun,
pääsiäiskellojen lupausta
seuraten,
kutsuttuna,
ylösnousseena, -
tule luokseni illalliselle.
-Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova: Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Runotalo
perjantai 15. huhtikuuta 2022
Rauhallista pääsiäisen aikaa
Rauhallista pääsiäisen aikaa kaikille♥ Kun elämässä jyrisee, ensin pandemia ja sitten vielä sodan uhka yllämme, kaipaamme edes hetkeksi unohdusta siitä. Me teimme ratkaisun olla lähtemättä minnekään, olla kutsumatta ketään. Vaikka kinokset ovat meillä vielä valtaisat, kuulen jo solinan...tuleekohan se jo purostamme...
keskiviikko 13. huhtikuuta 2022
Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää...
Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin...
- T.S.Eliot -
Autiomaan 434 riveistä muutama
tiistai 12. huhtikuuta 2022
Enon sylissä
Casper Julian Jaakko -enon sylissä♥ Niin monen elämän valonkantajaksi, tähtien poimijaksi tuli pikkuinen Casper Julian♥
♥♥♥