keskiviikko 18. marraskuuta 2009

KRISTALLIYÖ 9.-10.11.1938

Luin Mitchell G. Bardin kirjan Kristalliyö/ Holokaustin alku silminnäkijöiden kertomana (48 hours of Kristallnacht. Night of Destruction/Dawn of the Holocaust. An Oral History, Minerva, 2009) siksi, että haluan muistaa ja muistuttaa, että meidän Euroopassamme on järjestelmällisesti murhattu naisia, lapsia ja miehiä, vain heidän uskontonsa takia ihan lähimenneisyydessämme. Nyt jo kuuluu outoja väittämiä, että se kaikki oli liioiteltua tai jopa kokonaan kuviteltua! Tämän takia on tehty ja tehdään edelleen muistelmia niiden kohtaloista, jotka olivat pahan uhreina ja tulessakaan ei pala se totuus, että kristalliyönä 9. päivänä marraskuuta 1938 Saksan ja Itävallan synagogien roihutessa liekeissä palavan pergamentin haju paljasti mitä on tulossa.

Heinrich Heine: Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.

Kirja on aikalaiskertomus, jota kertovat monet silminnäkijät. Useimmat heistä olivat kristalliyön tapahtuessa lapsia tai teini-ikäisiä, mutta ikinä heiltä eivät katoa 9.-10. marraskuuta 1938 yön paloarvet. He katsoivat lapsilta kiellettyä, he kokivat lapsilta kiellettyä, heiltä vietiin veli, isä, ruoka, lämpö, koti, ihmisarvo. Ennen kristalliyötä monet heistä olivat niin sulautuneita saksalaisuuteen, että eivät tajunneet, miksi heitä kohdeltiin näin. Mitä tapahtuu? Mitä pahaa me olemme tehneet? Heidän isänsä olivat taistelleet ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisten rinnalla ja osa ei palannut rintamalta koskaan. Heidän kotimaansa oli Saksan kulttuuri ja äidinkielensä saksa. He rakastivat sivistynyttä kotimaataan, jolla oli Schillerinsä ja Goethensa. Heidän, monen juutalaisen juuret olivat syvemmällä Saksan maaperässä kuin saksalaisilla. 13 –vuotiaan Arnold Fleischmannin suvun juuret ulottuivat 500 vuoden päähän.

Arnold oli täyttänyt 13 vuotta 7. marraskuuta. Hänen bar mitzva –juhlansa oli ollut tarkoitus pitää Nürnbergissä 12. marraskuuta, mutta se ei toteutunut. Synagogia ja kouluja oli poltettu, ja juutalaisyhteisö oli hajallaan.

Arnold Fleischmann: Käsitys siitä, mitä oli elää juutalaisena Saksassa, romahti täysin. Kristalliyön jälkeen aloin pelätä. Olin nähnyt aivan riittävästi natsien julmuuksia ja katsonut niin sanottuja viattomia sivustaseuraajia, jotka näkivät sen kaiken eivätkä tehneet mitään.

Se miten juutalaisten liikkeiden ikkunat särjettiin, kodit hajotettiin, naisia ja nuoria tyttöjä raiskattiin, perheiden isiä ja nuoria poikia vietiin keskitysleireille ruskeapaitojen toimesta kristalliyön synkkinä tunteina, oli muhinut Saksan vähemmän koulutetun, epäonnistuneen ja kateellisen kansanosan verisuonissa jo kauan, mutta sen sytytti tuleen Hitler.

Saksa oli Euroopan kultivoituneimpia ja sivistyneimpiä yhteiskuntia, ja saksanjuutalaiset pitivät itseään kiinteänä osana sitä. Juutalaiset olivat Saksassa pieni vähemmistö, mutta he olivat yhteiskunnan eliittiä: tunnettuja lääkäreitä, lakimiehiä, professoreita ja teollisuusjohtajia. Monet heistä olivat sulautuneet valtaväestöön eivätkä harjoittaneet mitenkään aktiivisesti uskontoaan; osa oli jopa kääntynyt kristinuskoon. Adolf Hitlerin rotuopissa ei kuitenkaan ollut sijaa sille, miten saksanjuutalaiset itse näkivät itsensä. Hitlerille juutalaiset olivat loisia, joiden sairas luonto oli verenperintöä, eikä heidän uskonnollisen vakaumuksensa asteella siten ollut mitään merkitystä. Juutalaisten epäpuhdas veri oli yksinkertaisesti uhka arjalaisen rodun puhtaudelle ja ylemmyydelle.

No, kovin oli hienoa sitten tämä arjalainen rotuylemmyys, kun vanhuksia pakotettiin hammasharjoilla pesemään katuja samanaikaisesti, kun rotupuhtaat ulostivat vanhusten päälle. Mikä hieno arjalainen rotu! Baden-Badenissa poltettiin synagoga ja tietysti myös kaikki pyhät kirjat, kuten tapana oli, mutta Hitlerin jalot ylärotuiset halusivat polttaa myös kanttorin. Vain yhden palomiehen rohkea väliintulo esti vielä polttamasta ihmistä elävältä, mutta halu siihen oli jo kova, mikä käy kirjasta ilmi eri todistajalausuntojen perusteella. Kun Baden-Badenin synagoga oli poltettu, jäljelle jääneet kivet käytettiin kadun päällystämiseen ja synagogan paikalle rakennettiin kaupunginpuisto.

Kristalliyön tyyli on varsin analyyttinen ja lukuja on paljon. Mutta mukaan astuu inhimillinen tunne, kun katsoo aina välillä, että kuka tätä tarinaa oikein kertookaan: lapsi tai nuori, jonka oli pakko elää tämä yö. Mikään ei ollut sen marraskuun yön jälkeen kuin ennen. Nyt juutalaiset tajusivat, miten paljon heitä vihataan ja lapset saivat koko elämäänsä aivan uuden näkökannan. Pelosta tuli lähin ystävä.

Varsinaiset teot, faktat tuon yön jälkeen, olivat lisääntyneet rotulait, jotka ahdistivat juutalaiset täysin sietämättömään tilanteeseen. Heiltä kiellettiin käytännössä kaikki, mikä mahdollistaa inhimillisen elämän. Kuten Robert Kempner huomautti: ”Juutalaisilta riistettiin heidän elinkeinonsa ja ryöstettiin heidän omaisuutensa. Heiltä evättiin mahdollisuus periä tai jättää perintöä, heitä kiellettiin istumasta puistonpenkeillä ja pitämästä kanarialintuja, heitä kiellettiin käyttämästä julkista liikennettä ja käymästä ravintoloissa, konserteissa, teattereissa ja elokuvissa. Heihin kohdistettiin erityisiä rotulakeja, heiltä vietiin kansalaisoikeudet ja kiellettiin liikkumisvapaus. Heidän ihmisoikeutensa ja ihmisarvonsa poljettiin lokaan, kunnes heidät vihdoin siirrettiin keskitysleireille ja toimitettiin kaasukammioihin.”

Tämän tarinan kuitenkin päätän 13 –vuotiaan Marga Hauptmanin kotiin, jossa tapahtui mielestäni hyvin kiinnostava tapaus. Kun ruskeapaidat yöllä rymistelivät heidän kotiinsa, oli ensimmäinen teko tietysti repiä kirjahyllyistä kaikki kirjat, heittää ne ikkunasta kadulle ja sytyttää palamaan. Siellä paloivat mm. Schillerin ja Goethen teokset, jotka sentään olivat heidän suuria nimiään ja monta muuta kirjaa. Kaikki paloi poroksi, kahta lukuun ottamatta. Toinen oli Heinrich Heinen teos, ja Heinehan oli tietenkin juutalainen kirjailija. Toinen oli teos, jossa lueteltiin kaikki ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneet saksanjuutalaiset sotilaat. Ne olivat ainoat teokset, jotka perhe sai pelastettua tuhkan seasta.

Totuus ei pala tulessakaan!

BORIS PASTERNAK 1890 - 1960

Tohtori Zivago elokuva on ollut nyt muutamaankin kertaan esillä blogissani. Elokuva perustuu Boris Pasternakin, kuuluisan venäjänjuutalaisen kirjailijan menestysteokseen. Herta Müllerin Sydäneläimen arvostelussa sivusin runoilija Osip Mandelstamia (1891-1958), joka on myös venäjänjuutalaisia. Mandelstam joutui Stalinin vainojen kohteeksi, mutta hänen elämästään voi lukea kirjassa Ihmisen toivo (Vospominanija, Otava, 1972). Kirjan on kirjoittanut runoilijan aviopuoliso Nadezda Mandelstam.

Hyvin kattavan kuvan juutalaisuuteen tarjoaa suomalaisten tutkijoiden Tapani Harviaisen ja Karl-Johan Illmanin teos Juutalainen kulttuuri (Otava, 1998). Kirjasta löytyy paitsi juutalaisten historia, myös mm. juutalaisuuden kielet, Talmudin rakenne, juutalainen mystiikka ja hasidismi, juutalainen folklore, juutalaiset Suomessa, Amerikan juutalaiset, filosofia ja valistus, juutalaisen nykykirjallisuuden teemoja, juutalainen ruoka ja musiikki, vitsit, tiede ja kuvataide. Suosittelen!

MERI, TEE KUTEN PIKKUINEN YODA...

ja kömmi vällyihin. Muista juoda riittävästi ja levätä, levätä...Katso myös näitä kuvia ja ellet näistä parane, minun on pakko kuvata Dina ja sinähän tiedät, että kun minä kuvaan, silmät eivät näy...joten ehkä sun kannattaa parantua;-)

Yoda on kaksivuotias chihuahua ja tuutii tässä syömisen jälkeen maminsa villatakissa. Mia ja Yoda asuvat Chilessä peikkokkkulalla ja heistä löydät enemmän täältähttp://peikkokukkulalla.blogspot.com/ ja täältähttp://mi-chi-vaatekaappi.blogspot.com/ Erityisesti viimeinen linkki, Meri, on juuri kuin sinulle luotu!

paranemistoivotuksin ja koirasuukoin

äiti, isi, Olga, Dina ja Yoda



MERI, PARANE PIAN!

Muistatko Meri tämän:

Mikä on vointi, olo,
kun kaukana on pesäkolo.
Ethän vain ole nolo,
pieni hiiripolo,
kun emokin nyt taudin sai,
vaikka on vasta maanantai!

Hipsuvarpaan äiti

tiistai 17. marraskuuta 2009

LUMI CAVAZOS

Lumi Cavazos on Suklaata iholla -elokuvan unohtumaton näyttelijä, joka kantaa leffassa suurimman intohimon kuin myös suurimman vihan kohteen taakkaa.

SUKLAATA IHOLLA/ COMO AGUA PARA CHOCOLATE

Elämäni järisyttävin elokuvakokemus on ollut meksikolainen Suklaata iholla (Como agua para chocolate, 1992)). Filmi perustuu Laura Esquivelin menestysromaaniin Pöytään ja vuoteeseen. Elokuvan ohjauksesta vastaa Alfonso Arau ja pääosisa nähdään Lumi Cavazos, Marco Leonardi, Mario Ivan Martinez sekä Regina Torne.

Filmissä katsoja viedään äärestä ääreen, ahdistuksesta ja groteskiudesta intohimoiseen rakkaustarinaan ja kaikkea siltä väliltä. Kuka tämän filmin on katsonut, kaipaa sitä iäti, sillä tämä ei ole pahalla tavalla ahdistuksen päälle jättävä, vaan jälkimaku on meksikolaisen tulinen: sattuu, mutta tekee mieli lisää!!!

ETSIN TÄTÄ FILMIÄ SUOMENKIELISENÄ DVD:NÄ! Vieraalla, vaikkakin osaamallani kielellä, en tavoita taideteoksen nyansseja ja mitä on ruoka ilman maustetta, viini ilman nahkaa ja notkeutta: Ei kiitos!

ELOKUVAT ELÄMÄSSÄNI: KYMPIN KÄRKI

1) Brokeback Mountain

2) Suklaata iholla (Como agua para chocolate)

3) Vertigo

4) Tunnit (The Hours)

5) Meri sisälläni (Mar adentro)

6) Huuliharppukostaja (Once Upon a Time In the West)

7) Postimies soittaa aina kahdesti (The Postman Always Rings Twice)

8) Tohtori Zivago (Doctor Zhivago)

9) Ensirakkaus (Beautiful Thing)

10) Loisto (Shine)

Heitän tämänkin Elokuvat elämässäni: kympin kärki -haasteen kaikille blogiystävilleni ja erityisesti elokuvablogia pitävälle Soolikselle http://sooloilija.blogspot.com/

KIRJAT ELÄMÄSSÄNI: KYMPIN KÄRKI + KAKSI

Here I go again! Rita teki mulle ajolähdön eli siis kiitos Ritan, innostuin taas. Etsin käsiini huhtikuulla tekemäni listan 'Kirjat elämässäni: kympin kärki' ja aloin tarkastella sitä sillä silmällä ja huomasin, että pois en voi ottaa mitään, mutta kaksi on tullut lisää...ehkä en koskaan enää selviä kisasta, jossa pitää olla vain kymmenen kirjaa, kun sisälläni soi tuhat!

Haastan nyt kaikki blogiystäväni tähän Kirjat elämässäni: kympin kärki -kisaan ja käyn kiinnostuneena katsomassa muiden listauksia, etenkin Tuuren http://tuurenrunot.blogspot.com/

1) John Irwing: Leski Vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi)

2) Philip Roth: Ihmisen tahra (The Human Stain, WSOY)

3) Mika Waltari: Turms kuolematon (WSOY)

4) Bo Carpelan: Axel (Otava)

5) Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen (Mein Leben, Otava)

6) Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta (Det svunde er en drøm, Gummerus, 1961)

7) Paul Coelho: Portobellon noita (A bruxa de Portobello, Bazar)

8) Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin (What I Loved, Otava)

9) Geraldine Brooks: Kirjan kansa (People of the Book, Tammi)

10) Thomas Mann: Taikavuori (Der Zauberberg, WSOY)

11) Amin Maalouf: Samarkand (Samarcande, Gummerus)

12) Richard Powers: Laulut joita lauloimme (The Time of Our Singing, Gummerus)

Minun on nyt ihan pakko sanoa, että kirjavuosi on ollut paras aikoihin! En muista koska olisi ilmestynyt niin paljon erinomaisia kirjoja, että jopa oma kympin kärkeni kävi mahdottomaksi tehdä ja vielä olisi ollut monta todella hyvää sieluni kynnyksellä odottamassa, mutta näistä muista kuulette, kun julistan Vuoden 2009 kirjat.

maanantai 16. marraskuuta 2009

MINUN KLASSIKKONI

Minun klassikkojani eivät syö inflaatio, kateus, ruoste eikä vie edes halla. Ne kestävät löytämisestään minun kuolemaani. Ne siivittävät arkeani ja tuovat elämääni tähtisadetta. Ne kertovat, että laatu ei ole vain makuasia, vaan laatu on. Klassikko on. Se on kiveen hakattu. Se on.

Olen bibliofiili, joten aloitan rakkaimmasta 'lapsestani' ja karsin tänään näin: AKSEL SANDEMOSEN PAKOLAINEN YLITTÄÄ JÄLKENSÄ. Kirja sisältää kuuluisan Janten lain, josta monella olisi opittavaa, mutta Sandemosen kirja sinällään tulee aina uudelleen luetuksi. Siinä on juuri se jokin. Uskon, että tämä kirja kuuluu useimman kirjallisen henkilön kirjastoon. THOMAS MANNIN TAIKAVUORI puolestaan vie minut aina uudelleen ja uudelleen Hans Castorpin nahkoihin ja elän hänen mystiset Berghof-kokemuksensa kuin olisin itse siellä parantolassa keuhkotautia sairastamassa. Alppiusvaa, mystiikkaa, naurua kyynelten lävitse. EDITH SÖDERGRANIN RUNOT ovat sielumusiikkiani ja hänen kootut runonsa joutuvat 'nukkumaan' kanssani, sillä niiden paikka ei ole edes kirjastossa, vaan yöpöydälläni - aina. EINO LEINON RUNOT. Eino Leino on suomalaisten sydämissä, kuten myös minun, Suomen kansallisrunoilija, ei kukaan muu. MIKA WALTARI, jonka teoksia luin jo teinityttönä yöt valvoen taskulampun valossa peiton alla. Oli pakko, koska vanhempani vahtivat koululaisensa unen tarvetta. Sinuheni osaan ulkoa!

Elokuvista, joita minulla on todella paljon, valitsin kuusi. POSTIMIES SOITTAA AINA KAHDESTI. Filmissä on mielestäni maailman viihdyttävin miesnäyttelijä Jack Nicholsson sekä suomalaisjuurinen, eroottinen Jessica Lange. Molemmat ylittävät tässä filmissä jopa itsensä ja se on jo paljon se. Juoni on jännittävä, mutta kaiken huipuksi se sisältää elokuvahistorian herkullisimman eroottisen kohtauksen: siinä saavat limput kyytiä, kun Jessica ja Jack haluavat toisensa. LUMIUKKO, joka on ihan pakko nähdä joka joulu. Filmi pitää sisällään elokuvamaailman kauneimman sävelmän Walking in the air. TOHTORI ZHIVAGO. Loistavat Julie Christie ja Omar Sharif. Mahtavat arktiset kuvaukset, jotka oikeasti näyttävät Siperian tundralta talvella, vaan on kuvattu Suomessa. Romanttinen. Kaunis melodia Laran sävelmä, jonka valitsin jopa häävalssiksi. Yksi pakinanimimerkeistäni on Lara. VERTIGO. Yhtä hyvin olisi voinut olla Takaikkuna, mutta valitsin tämän Hitchcockin parhaaksi työksi filmin unenomaisen, suorastaan suggestiivisen tunnelman takia. LOISTO. Tämä David Helfgottin ohjaustyö ja Geoffrey Rushin pääosasuoritus ei kaipaa muita selittelyjä kuin: uskomaton! Kuudentena ja uusimpana liitän mukaan BROKEBACK MOUNTAININ, joka kertoo rasismista ja ennakkoluuloista ahtaan suvaitsemattomassa ympäristössä unohtumattomalla tavalla. Jake Gyllenhaalin roolisuoritusta ei voi unohtaa...


Suunnittelusta. Kaikki Alvar Aallon klassikot. Franckin lokerovati. Moni Marimekon kuosi sekä myös Ristomatti Ratian työt.


Kuvataiteessa minulle on kaksi ylinnä muiden HELENE SCHJERFBECK sekä GUSTAV KLIMT. Näiden henkilöiden työt eivät perusteluja kaivanne, mutta sanottakoon, että henkeä salpaa Helenen suorastaan jumalallinen värisilmä sekä Klimtillä taas teosten eroottisuus ja melkein itämainen käsittelytapa voimakkaine väreineen. Eksoottista! Ikävää, että Klimt on uhrattu markkinoiden turhuuden turuilla.

Musiikista. Klassikoista puhuttaessa ooppera CARMEN, jonka aion kokea vielä monasti. Onneksi ensimmäinen Carmen oli maailman loistavimmassa musiikkimiljöössä: Olavinlinnassa. Sibeliuksen VALSE TRISTE saattaa olla maailman kaunein melodia. Kukaan ei myöskään voine unohtaa, kuinka Susanna Rahkamo ja Petri Kokko luistelivat tämän musiikin säestyksellä kultaan. FINLANDIA. Suomalaisten sydämissä Finlandia on kansallislaulumme. Maamme ollessa Venäjän vallan alainen, miehittäjät kielsivät kappaleen nimen. Silti, missä ikinä melodia soitettiin, kansa kuunteli sen seisaaltaan. Niin minäkin itsenäisyyspäivän aattona Suomi 90 -vuotta konsertin encoren aikana, kun Jyväskylän sinfonia säesti ja laulajat, Johanna Rusanen huippuna, antoivat melodialle sielun Finlandian suomalaistakin suomalaisimmilla sanoilla.

Ja uutena musiikkilistalle pääsee CONCHA BUIKA, jonka Miénteme Bieniä olen soittanut teille liian kanssa ehkä jonkun mielestä...

Yllä oleva listaukseni osallistui yhden lehden kyselyyn ja sen jälkeen siihen on lisätty vain yksi elokuva ja yksi laulajatar, joista on nyt kovaa vauhtia tulossa minun klassikkojani.http://www.youtube.com/watch?v=4Yd2PzoF1y8&feature=related

LUMIKÄRHÖ 'SUMMER SNOW' LUUMUPUUSSA NYT

Tämä lumikärhö on istutettu vasta tänä kesänä, joten ei tästä lajista mitään kokemusta, paitsi kasvu on ollut huomattavan nopeaa ja rehevää. Nyt yllättää tämä marraskuun vihreys...

Leena Lumin puutarhassa

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

LASIPALATSI JA VIHREITÄ OMENOITA

http://sateenkaarentaa.blogspot.com

112 RUUTUIKKUNAA

Ilonan puutarhasta piti tulla valkoisten kukkien tyyssija, kuten minunkin. Mutta luonto on viisas opettaja ja puutarhan kanssa eläessä huomaa, miten luonto on paras taiteilija ja tietää, mitkä kukat sopivat minnekin ja luonto ei ole väritön, vaan monivärinen kuten itse elämä.

Ilona Pietiläisen 112 Ruutuikkunaa kertoo hänen puutarhastaan niin tunnelmoiden kuin vinkkejä antaen. Siinä kuvataan intohimoisella kameralla Lasipalatsia, jossa on 112 ruutuikkunaa. Puupinnat ovat ajan kauniisti patinoimat, pionit tuoksuvat ja sisälle mahtuu juuri, mitä pitääkin eli pari tuolia ja pöytä, puutarhajalkineet, kastelukannu, kukkia, lyhty…Siellä on herkkää juoda mukillinen kahvia suvisateen pisaroidessa vanhoissa ikkunalaseissa ja puutarhan röyhyen kasvaessa lasien ulkopuolella. Ja avoimesta ovesta tulee sateen suloinen tuoksu…

Puutarha antaa ja puutarha ottaa. Enimmäkseen ensin mainittua, mutta ilmeisesti Ilona oli unohtanut suojata omenapuut jäniksiltä, sillä pitkäkorvat saivat ne napsittua suihinsa. Meillä myyrä- ja jänissuojaukset vievät pari viikonloppua kahdelta ihmiseltä. Hedelmäpuun aikuiseksi saaminen ei ole leikintekoa: kaikki vitsaukset muurahaisista jäniksiin uhkaavat nuoren ja herkullisen tuoreen puun elämää, mutta lopputulos saa yrittämään kaikkensa.

Ilonan mielestä kaunein asia maailmassa on valkoinen särkynyt sydän:

Särkynyt sydän kantaa huolen, murheen ja pyyhkii kyyneleet. Se särkee oman sydämensä kukkiessaan, vain suojellakseen särkymiseltä sinun sydäntäsi.


Ilona kuivattaa pionin kukkia hiekassa ja vielä hiekasta nostettuna kukat tuoksuvat yhä…ja puutarha yllättää, sillä kranssissa pesivät linnut onnistuneesti…ja puutarha antaa iloa etenkin kun harrastaa kitkemistä koiruuden kanssa…Neilikka rakastaa puutarhaa omalla koiramaisella tavallaan.

Löydän yhdeltä sivulta minun tämän vuoden löytöni eli Lumikärhön, ’Summer Snown’. Suosittelen tätä kaikille, joilla on vaikkapa osittain kuivahtanut vanha luumupuu tai muu vastaava ja muistakaa, että vanha rottinkituoli on kärhölle mitä otollisin valtaistuin. Summer Snow on nopea, rehevä ja kestävä.

112 ruutuikkunassa valmistetaan myös laventelisokeria, seljankukkamehua ja leivotaan Isoäidin mustikkapiirakkaa. Annetaan myös ohje hedelmäkärpäsansalle, mistä suuri kiitos!


Laventelisokeri on vanhanajan herkku. 1800 –luvulla laventelia käytettiin sokerin mukana kaunistamaan ja maustamaan. Laventelisokeria voi ripotella leivonnaisten koristeeksi.

Minun täytyy kyllä sanoa, että ihailen kovasti sekä Willa Sukan että 112 Ruutuikkunan kuvien lumoa. Kirjat ovat omakustanteita ja tällaiset kuvat! Näissä kirjoissa olisi opiksi otettavaa monella kustannuskynnyksen ylittäneelläkin puutarhakirjalla! Ja minä olen sentään niitä lukenut todella paljon, joten tiedän, mistä puhun.

Kirjan lopuksi saapuu Kutsu iltaan hämärtyvään ja vietetään elokuun puutarhajuhlat, jolloin tietenkin pöytiin tulee valkoiset liinat ja puihin pieniä lyhtyjä:


Menemme taakse vuosisatojen, puemme pöydät liinoin valkoisin, täytämme padat kaloin ja perunoin. Puutarha odottaa vierailijaa elokuun illassa valaistuna tulin ja kynttilöin. Pyydän sinut kuuntelemaan yöhön tummuvaan musiikkia, naurua ja puheensorinaa.

Elokuun ilta on täydellinen ja tuoksulla sen kestän hyvin yli talven pimeyden.

Tervetuloa Ystäväni

ENKELIN KIHARAN JA ROOSAN LUMOA

http://sateenkaarentaa.blogspot.com

WILLA SUKKA

Punaisista villasukista on luontevaa siirtyä Willa Sukkaan, joka on Ilona Pietiläisen kertomus hänen Willastaan. Muistathan Ilonan, johon tutustuit Sateenkaaren taa teoksessa, kirjassa jossa hän kertoi, miten aloitti sisustuspuotinsa sitkeydellä ja sisulla kuin tyhjästä väkertäen kransseja autotallin nurkassa…
Willa Sukka on Ilonan omakustanne tältä vuodelta. Lumoava kirja täynnä niin välttämätöntä kauneutta kuin myös näppäriä käytännön vinkkejä, miten ideoida uutta ja erilaista kotiin niin arkeen kuin juhlaan. Tämä on rappioromantiikan ylistyskirja, joten ainakin ihan minun juttu, varmaan myös sinun.

Kirjan tekstit ja kuvat ovat Ilona Pietiläisen omia, sivujen taustakuvat ovat BigStockPhoto. Graafinen suunnittelu on http://www.neitisievanen.fi/ ja asusteet Johanna Harju http://www.wishwear.fi/ somistukset Sisustustalo Sateenkaarentaa http://www.sateenkaarentaa.fi/ , kansi ja piirroskuvat s. 36 http://www.idylli.fi/ Näin paljon annoin nyt tietoja poikkeuksellisesti, sillä kuvien Willan hurma sekoittaa pääni…
Kirja on ylistys vanhalle ja kutsuukin lukijaansa näin:

Tervetuloa!

Kuka asuu Willassa – ehkä minä ja minun perheeni, haaveeni ja unelmani. Olen ylpeä sen yli 200 vuotta vanhasta tarinasta, tai saduista ehkä oikeammin. Kaikki hirret, jotka yhä kantavat tätä kauneinta rakennusta, on käsin veistetty. Ikkunat, jotka eivät aina aukea moitteettomasti, ovat puusepän veistämät. Yksi kerrallaan tehtyinä, kuin luotuina kaunottariksi.


Avaan oveni Willaan sinulle ja toivon sinun kuuntelevan jokaista hiljaista huokausta, narinaa ja Willan tarinaa.



Näin siis Ilona rakkaasta Willastaan kirjassaan Willa Sukka. Jo Willa Sukan kuisti on kuin valkoisen ja vanhan unelmaa: valkoiset verhot, jotka on tampitettu rautaisella sydämellä, johon on sujautettu hopeiset aterimet. Verhot ovat luonnollisesti ylipitkät, jonka tyylin lanseerasi maailmalle aikanaan tanskalainen Karen Blixen. Köyhän lapsuutensa peruina hänellä oli muistissaan, kuinka kotona oli aina lyhyistä lyhimmät verhot ja niinpä hänelle oli sekä Afrikan kodissaan että myöhemmin Tanskassa aina ylipitkät verhot. Minä olen vankkumaton ylipitkien verhojen suosija. Ja niitä näkyy myös Willa Sukassa, jonka kuisti on kuin valkoista lumisatua valkeine callunoineen, verhoineen ja paperitähtineen. Tässä kuistilla sielu rauhoittuu odottamaan vaikka valkeita lumihiutaleita, jotka kohta jo satavatkin taivaalta….


Kuistilta katseesi siirtyy ruukuissa oleviin Irlannin nummikanerviin, joiden herkkä kauneus huimaa... Mistä näitä oikein saa! Huomaat myös pihan puut, joissa piparkakkumuotilla linnuille tehtyjä rasvasiemenseoksia. Hurahdat rappioromantiikan kauneuteen ja saat houkuttavien kuvien välissä ohjeita, miten saadaan aikaiseksi kulunut maalipinta tai miten ruostemaalataan.

Kauniissa ja vanhassa ympäristössä on luonnollista stailata televisio piiloon ja siihenkin löytyy oiva vinkki. Sitten neulotaan (lue:kudotaan) villasukkien suojia ja valmistetaan jäkäläkransseja, tehdään juhlakattauksia ja ommellaan Neilikalle, novascotialaiselle kaunottarelle, kaunis pussi koiranmuonia varten, somistetaan enkelin kiharoilla ja tehdään itse lampunvarjostimia. Willa Sukasta löydät myös kauneimmat lautasliinapidikkeet, mitä koskaan on nähty! Kirja aivan pursuaa ideoita ja käytännön ohjeita ja silmää hyväileviä kuvia. Minulle löytyi nyt vihdoinkin ohje, miten tehdään Isoäidin ruutuja ja kirjassa sain Elämäni Armahduksen!, sillä eilen tapahtui niin, että olin ostamassa kynttilöitä joulua ajatellen ja yleensä ostan valkoisia ja joulunpunaisia ja viininpunaisia, mutta nyt tulin kotiin vaaleanpunaisten kynttilöiden kanssa!Ilona: Voiko joulun maustaa epätavallisilla väreillä tai tavoilla? Vanhaan kattilaan tehty asetelma saa vaaleanpunaisen tuntumaan niin juhlalliselle, että sen voi kattaa joulun pöytään!


Minustakin vaaleanpunaiset koristeet tekevät joulun!

Willa Sukka päättyy suloisesti jouluun:


Jouluaatoksi Willa on siivottu, kattoparrut putsattu ja kaikki tuoksuu joululle. Kinkku on ollut jo yön uunissa ja aamupuuro on valmista. Löytäisinkö mantelin – ehkä minua onnistaa tänä vuonna ja toivon lunta myös ensi jouluksi, koska vain niin satu ei katkea.

SUNDAY NEWS

My Love Readers!

It's November, but the life still going on. I've just now many ideas. A little about them:

During next weeks I'll read you books about furnishing, sailing, history (Night of Destruction/Dawn of the Holocaust), we'll again visited Prince Edward's Island and then we'll have of cource some xmas books.

In December I will give you my book list, where you can see my best ten books of this year. It's too hard to demand that I could say e.g. only three best. It should kill me!

I'll have the lottery and you can then win some beautiful, interesting books. And I've also the plan, which you'll see at the end of December.

I hope you have enjoyed yourself with me! I've worked hard but with great joy!

You see the picture above. It's by Hannu Hautala. You can find it in First Snow (Minerva 2009), which is the most Beautuful Book of the Year 2009. That book'll be one prize in my lottery and two more.

Let's continue and have a nice Sunday!

Love
Leena Lumi

lauantai 14. marraskuuta 2009

OLETKO TARKOITUKSELLA HILJAA?

Oletko tarkoituksella hiljaa?
Menetys jo soi ajatuksissani.

Katson kuuta ylhäällä,
se tulee lähemmäksi,
loittonee päivä.

Oletko mennyt?
Jos olet, kerro se.
Iäksi joudun
vaikenemaan.

- Tuure Niemi -
kuva Hannu Hautala/Ensilumi (Minerva 2009)
http://www.youtube.com/watch?v=RASKaZFZtS8

torstai 12. marraskuuta 2009

Herta Müller: Sydäneläin

Herta Müllerin Sydäneläin (Heztier, Tammi 1996) hengittää kaikkien maiden kaikkien sorronalaisten ja vaiennettujen hengitystä. Se leviää sumuna vankileirien saaristoissa, kulkee sieltä läpi laajan Venäjän maan ja viivähtää hetken runoilja Osip Mandelstamin viimeisellä leposijalla muistellen kaikkia Stalinin vainojen alaisia. Jatkaa sitten matkaa kohti Romaniaa ja Ceausescun hirmuhallintoa. Sydäneläin vavahtaa, sillä syvätuntemuksellaan se heti näkee miten maan kaikkien ihmisten koti on Pelko.

Herta on itse Sydäneläimen kertojaminä, jonka ystäviä kautta koko tapahtumasarjan ovat Edgar, Kurt ja Georg. Toki ensin on Lola, joka opiskelee Hertan kanssa ja asuu samassa ahtaassa huoneessa neljän muun tytön kanssa, mutta Lola…Lola haluaa vain löytää miehen, joka käyttää valkoisia paitoja ja jonka kynnenaluset ovat puhtaat. Valkoisten paitojen toivossa Lolan on juostava kynsilakalla paikatuilla sukkahousuilla perästä ja pakoon, ajettava öisin raitiovanuissa ja löydyttävä viimein hirttäytyneenä Hertan vyöhön.

Katso, Sydäneläimesi pakenee sinusta!

Herta oli siellä itse. Hän tietää, että ihmistä voidaan alentaa niin monin eritavoin. Saman aikaisesti kun Diktaattori kultasi pääkaupunkinsa katuja ja rakensi itselleen monumentteja ja rouvansa vastaanotti yliopistosta katteettomia oppiarvoja, kaikki maan Hertat ja Lolat saivat syödä sitkeitä lihansuikaleita lusikalla. Alennus se on pienikin alennus. Syödä kuin elukat ja samanaikaisesti raapia itseään, sillä kaikkialla, kaikkialla kirppuja. Kovaäänisistä moikaa aamusta yömyöhään työväenlauluja ja Diktaattorin kuolemattomia puheita ja seinillä iskulauseita: Kaikkien maiden proletaarit yhtykää!
Anna Sydäneläimesi levätä!

Herta, Edgar, Kurt ja Georg eivät kokeneet hetkenkään lepoa, sillä Isä Aurinkoisen mestarillinen urkintajärjestelmä oli saanut Diktaattorin suosion. Urkintajärjestelmä on niin hieno keksintö, että sille ei vedä mikään vertaa yrityksessä saada jokainen solu jähmettymään toimintakyvyttömäksi pelosta. Ihminen ei ala pelätä vain naapureitaan tai oman perheensä jäseniä, vaan jopa omaa varjoaan, hiiren rapinaa seinien rakosissa, omaa itseään, sumua ilmassa…
Kurt: ”Joka ilta kun menen nukkumaan tuntuu kuin selkäni alla olisi kylmät kädet. Käännyn kyljelleni ja vedän polvet vatsaan kiinni. Nukkuminen on minulle kauhistus. Nukahdan yhtä nopeasti kuin kivi vajoaa veteen.”

Salli Sydäneläimesi unelmoida!


Nuoret juovat pakohaavettaan. Se näkyy kaikessa, mutta ei saa näkyä missään. Kirjeissä toisilleen kaikilla sanoilla on salamerkitys, jopa välimerkit huutavat kuulusteluja tai ilmiantoa. Unissaan he ylittävät Tonavan uiden kuin iloiset delfiinit. Unissaan he tanssivat vapaan lännen kaduilla ja saavat puhua omaa kieltään, lukea omia lehtiään, lausua omia mielipiteitään. Sumua he rakastavat yli kaiken, sillä sen suojissa kaikki on mahdollista. He haluavat muuttua näkymättömiksi, mutta sitä ei hirmuhallinnon arki heille suo…

Kapteeni Pjele Hertalle: ”Te olette pahan kylvöä. Sinut me hoidamme veteen.”


Maassa, jossa silmät eivät kestä katsoa silmiin, selkä koskettaa vieraan selkää, lapset osaa sanoa yhtään lausetta ilman sanaa ’täytyy’ eletään kuitenkin mukaelämää. Syödään raakoja luumuja, malvansiemeniä, mitä ikinä irti saadaan.. Rakkaudelle ei löydy sijaa, mutta pikapanolle toki aina. Nainti tehdään, missä voidaan. Ulkosalla. Märällä joenpenkalla. Nopeasti, ettei kylmä ylitä kuumaa. Taivaalta sataa lumirättejä.

Ole yhtä Sydäneläimesi kanssa!


Jotkut onnistuvat saamaan matkoja länteen ja palaavat pillut tungettuina täyteen kultakoruja. Toiset jäävät sille tielleen ja heitä kadehditaan vaieten. Georg anoo passia länteen ja saa sen vain löytyäkseen kuuden viikon jälkeen kuolleena Frankfurtin kadun asfaltilta. Herta erotetaan kääntäjän työstään ja hän tekee ratkaisunsa. Edgar omansa ja Kurt myös.

Herta Müller on Sydäneläimessä nuori nainen. Saksalainen nainen hirmuhallinnon Romaniassa. Matalassa maassa Herta näki ja koki lapsena, nyt hän kokee aikuisena. Matalan maan kurjuus ja mataluus jäi vielä lapsenpituiseksi, kuitenkin hämmästyttävästi soiden huikeana runoproosana. Elämän aariana. Sydäneläimessä on kyseessä alituisia korvapuusteja enempi. Nyt on menossa Täystosi! Siinä ei lauleta muuta kuin alasti runoa kapteeni Plejelle tietämättä tarvitseeko koskaan enää pukeutua. Herta vie tarinaa tiukassa korsetissa eikä vahingossakaan lankea kirjallisuuden uusriesaan: henkilö- ja juonihajontaan. Herta on runollinen kirjoittaja, joka tarvittaessa kirjoittaa puukolla ihoon.

Et saa nukkua, sinun Sydäneläimesi ei ole vielä kotona!


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Katri Tuulia Peikkoneito  ja Kaisa Reetta

SATUMAA -NEULEPUSERO

Tässä kädentaitajalle kaunis neule. Kuva on Kotiliedestä nro 21 ja mikäli oikein ymmärsin neuleen malli on tanskalaisen Britta Wilfertin suunnittelema ja myös langat ovat Wllfert's-kaupan langoista. Niitä voi tilata nettikaupasta www.wilferts.dk
kuva Morten Holtum

OLI KERRAN...MUISTATKO VIELÄ...

Oli kerran...muistatko vielä sadun penkit ja puistikon? Älä pelkää, koske en siihen, kuut kulkivat, lunta jo on. Tuli talvi ja silmäsi kauniit kuin lammikot jäähän se loi. Kuut kulkevat vitkaan liian, suvi tulla ei koskaan voi. Jo uutimin ikkunat sulje. On kylmä ja hämärtää. Lumi peittää puistikon penkit. Jää hyvästi, rakkaani, jää. 

- Oiva Paloheimo -

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

ATONEMENT

Tätä minä olen odottanut!

YLLÄTYSLAHJOJA

Eilen oli erikoinen Yllätyspäivä. Sain kaksi DVD-filmiä lahjaksi vaikka ei ollut edes syntymäpäivä eikä vielä joulukaan. Toinen tuli Kanadan preerialta ja se on Doctor Zhivago (ah!, Julie Christie ja Omar Shafir), joka meillä onkin vain VHS-versiona eli tarpeeseen tuli, kiitos! Ja toinen tuli Suomen pohjoisesta ja se on Sovitus (Atonement), jota olen kovasti jo etsinytkin. Teinhän kirjasta, johon filmi perustuu jokin aika sitten arvostelunkin. Sovitus on minun mielestäni Ian McEvanin paras ja koskettavin teos. Ja nyt näen vihdoinkin elokuvan. Mutta miten kestän sen pikkuriiviön, joka tuhoaa kahden rakastavaisen elämän! Kiitos, myös Naiselle Pohjoisesta! Näitä yllätyksiä voisi varmaankin kutsua Arktisen Tuulen Tuivahduksi, mikä erinomaisesti Leena Lumelle sopiikin;-)

PIHLAJA ON AINA KAUNIS...

Keväällä pihlaja tulee aikaisin lehteen, sitten kukkii valkoisin kukin, suven on vehreä ja syksyllä kantaa usein sekä ruskaa että marjasatoa.

TUURENPIHLAJA

Ei, ei, minulla ei vielä ole multasormet kuumeessa, mutta voisitte laittaa puutarhaharrastajat mieleenne ja/tai puutarhapäiväkirjaanne tämän Tuurenpihlajan, Sorbus 'dodongin', ja vaikka isuttaa tällaisen komistuksen ensi suvena. Näin tällaisen äidin naapurilla länsirannikolla ja minun oli ihan pakko mennä kysymään puun nimeä, sillä se oli niin kaunis. Tällä on keväällä kiiltävät lehdet, jotka kyllä erottaa tavallisesta pihlajasta ja erityisen pidetty tämä on loistavan syysvärinsä takia. Mieheni vainoaa eräitä puitani, joten istutan näitä sitten tilalle;-)

IT'S NOVEMBER AND I NEED: MIÉNTEME BIEN!

http://www.youtube.com/watch?v=FnytJEXow6w
Concha Buika's Miénteme bien is the best I've ever heard. I really need this now! I hope you too! The book cover of 'Niederungen' you'll get after my Support is at home...some technical problems, but who cares!: Concha's music is always and will be, my bridge over troubled water!

MATALA MAA


Herta Müllerin Matala maa (Niederungen, Tammi 1989) oli luotu jo ennen syntymäänsä Ylennetyksi maaksi. Teksti on niin alastoman lahjakasta, että se suorastaan huutaa ylhäisyyttään alhaisuuden oloissa.

En voi mitenkään kuvitella Hertaa vääntämässä tätä tekstiä väkisin. Se on laulua, joka on Hertasta soinut täydellisenä melodiana, johon ei ole mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa.

Ilmaisu on tiheää. Lauseet erittäin visuaalisia, mutta napakoita. Ne ovat kuin korkokengät. Itsevarmat korkokengät. Piiskaavat lukijan tajuntaa lause lauseelta kuvasta kuvaan. Kuvat eivät ole kauniita. Kuvat eivät ole helppoja. Elämä on ankaraa. Osin jopa julmaa, mutta on siellä säteitäkin, joille saa naurahtaa.

Hertan kylä Romaniassa oli Jante, jossa luulot viedään lapsilta, koirilta ja semmoisilta jotka luulevat olevansa jotakin. Herta vapauttaa itsensä Jantesta laulamalla piinallisen suoraa totuusaariaansa hyvin näkevin lapsen silmin nähtynä, hyvin kuulevin lapsen korvin kuultuna ja aroin lapsen ihoin tuntevana. Laulussa soivat kylän ja perheen lika ja räkä, pesuammeen likaraanut ja huussin ulosteet. Laulun solina on isoäidin yölorinapissaa pottaan tai teurastettavan eläimen tuskan kähinää. Iho on taustalaulaja, joka muistaa alituiset, lujat korvapuustit ja viivoittimen lyönnit sormille.


Rakastan Hertan runon rytmiä, jota lauseet soivat. Hertan teksti on laulavaa runoproosaa. Lahjakasta runoproosaa.

Matala maa sisältää viisitoista novellia, joista luonnollisesti niminovelli on vaikuttavin, mutta muut tukevat sitä samassa teemassa pysyen. Täydellinen irtiotto olisikin ollut tässä kirjassa taidekuolema, sillä Matala maa ansaitsee sekä esi- kuin jälkinovellinsa. Viimeinen novelli on kuitenkin irtiottonovelli ja nimeltään Työpäivä. Se on vain yhden sivun mittainen, mutta häkellyttävä osoitus Hertan ainutlaatuisesta kyvystä uusilmaisuun. Te yllätytte! Ja nyt juokaa näitä näytteitä janoisiksi tullaksenne:

Kurjenpolvella oli vielä eilinen sade karheassa lehtisuonessaan. Pesin itseni sen ruskealla vedellä, ja illalla poskeni olivat tosiaankin punaiset, ja peilistä minä näin miten koko ajan kaunistuin.

Ja ajaessani vihan vimmassa lehmää laaksoon etsin koko laakson suurimman kurjenpolvipensaan. Kun lehmä upotti neliskulmaisen päänsä ruohoon ja käänsi takapuolensa luisen kehyksen minuun päin, minä riisuuduin kurjenpolven vierellä ilkosen alasti ja pesin nyt koko ruumiini. Kun iho oli kuivunut, sitä kiristeli ja se oli kuin lasia. Tunsin koko ruumissani miten kaunistuin, ja astelin varoen etten särkyisi.


En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.

Minä olin suomaisema. Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun. Odotin, että ne sanoisivat: Sinä olet maailman kaunein suo, me tulemme kaikki luoksesi. Me tuomme myös suuret solakat vesilintumme, mutta ne lepattavat sinussa ja huutavat sisääsi. Etkä sinä saa itkeä, sillä soiden on oltava urheita, ja sinun on kestettävä kaikki kun kerran olet lyöttäytynyt seuraamme.


Isän varpaat naksuvat, ja mustan oven lukko sulkeutuu äänettömästi hänen takanaan. Täti sanoa kihertää: kylmät jalat. Isä maiskauttaa suutaan ja sanoo: hiiret heinissä. Sänky natisee. Tyyny ähkyy. Peitto velloo pitkinä sysäyksinä. Täti huohottaa. Isä puuskuttaa. Puusänky nytkii lyhyin sysäyksin.

Vieressä haukkuu puisto. Pöllöt syövät penkeille jääneet suudelmat. Pöllöt eivät ole huomaavinaan minua. Pensaissa kyyristelevät rasittuneet uupuneet unet.


Luudat lakaisevat minulta selän, koska nojaan liikaa yöhön.

Kadunlakaisijat lakaisevat tähdet kasaan, keräävät ne lapioonsa ja viskaavat viemäriin.

Harpon pitkin askelin.

Katu on lakaistu pois.


On kiveen hakattu ja Herta Müller on siitä jälleen uusi ja vahva osoitus, että lahjakkuus lyö itsensä läpi aina. Se puskee läpi kiven, Janten ja hirmuhallitsijan Romanian, läpi kuoliaaksi vaiettujen muistojen ja ikuisesti sattuvien lyöntien. Lahjakkuus ei kavahda yötä, ei pimeää. Se on siellä, missä kukaan muu ei. Se on yllättäjien sukua ja laulaa korkealta ja kovaa. Niin korkealta, että yön lasikatto särkyy helisten ja vapauteen lentää sanojen tähtilintuja. Kuuntele!: Hertan kirja soi!

HERTA MÜLLER 1953 -

Herta Müller on Saksassa nykyisin asuva romaniansaksalainen kirjailija. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kului Nikolai Ceausescun hirmuvallan Romaniassa. Herta opiskeli kieliä Timisoaran yliopistossa ja muutti 1987 Länsi-Berliiniin.

Müllerin ensimmäinen teos Niederungen (Matala maa) ilmestyi Romaniassa sensuroituna vuonna 1982, ja kaksi vuotta myöhemmin kokonaisuudessaan Saksassa.


Müllerin tuotannon toistuvia teemoja on sanottu olevan sorto, pako ja diktatuuri. Hän on julkaissut 22 teosta, ja niitä on käännetty 20 kielelle, joista kolme suomenkielistä Tammen Keltaisessa kirjastossa: Matala maa (Niederungen, Tammi 1989), Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt, Tammi 1990) ja Sydäneläin (Herztier, Tammi 1996).

Herta Müller on 25. nobelisti Tammen Keltaisessa kirjastossa.

tiistai 10. marraskuuta 2009

BIND ME I STILL CAN SING - BANISH - MY...

Bind me - I still can sing -
Banish - my mandolin
Strikes true within -

Slay - and my Soul shall rise
Chanting to Paradise -
Still thine.

- Emily Dickinson -
The Complete Poems of Emily Dickinson

Sido vain minut, vaan yhäti kykenen laulamaan.
Karkota minut, jos haluat, vaan yhä kitaraan
totena sävelen soimaan saan.

Lyö vaikka hengiltä, niin yhä taivaaltain
liverrän sinulle ylistys huulillain,
yhäti sinun vain.

- Emily Dickinson -
Golgatan kuningatar (Gummerus, 2004)
suomennos Merja Virolainen

GO SLOW, MY SOUL, TO FEED THYSELF...

Go slow, my soul, to feed thyself
Upon his rare approach -
Go rapid, lest Competing Death
Prevail upon the Coach -
Go timid, should his final eye
Determine thee amiss -
Go boldly - for thou paid'st his price
Redemption - for a Kiss -

- Emily Dickinson -
The Complite Poems of Emily Dickinson

Käy verkkaan sieluni niin virvoittain
hän sinut vielä saavuttaa.
Käy joutuin, tai haastaja kuolema
tahtoonsa vaunut taivuttaa.
Käy kainosti, jos hän tuomitsevin
silmäyksin jää vierellesi.
Käy ylväästi: maksoit suudelmasta
koko taivasosuutesi.

- Emily Dickinson -
Golgatan kuningatar (Gummerus, 2004)
suomennos Merja Virolainen

SKORPIONI 23.10. - 21.11.

Skorpionin merkissä syntyneenä olet intuitiivinen, päättäväinen ja salamyhkäinen. Sinä pystyt vaistoamaan mitä toiset ajattelevat tai suunnittelevat ennen kuin mitään konkreettista on näkyvissä ja sinulla on kuudes aisti, jonka avulla käsität minkä tahansa huomautuksen tai teon vaikuttuminen. Ymmärrät harvinaisen hyvin ihmisluontoa; luotat ensi vaikutelmaan eikä sinua petetä helposti.

Voimakkaat tunteesi ovatkin pahin vikasi. Olet ehdoton; sinulla ei ole yhdentekeviä ystävyyssuhteita eikä tuttavuuksia. Sinä luotat tai et luota – pidät tai et pidä, ja ihailet usein enemmän vihamiehiäsi heidän rohkeutensa vuoksi kuin ystäviäsi, mikäli nämä ovat heikkoja ja herkkäuskoisia.


Skorpioni on kiinteä merkki, mikä antaa luonteellesi järkkymättömyyttä. Sinä tiedät mitä tahdot ja miten sen saat, eikä päätöksen teko kestä kovin kauan. Kun ryhdyt johonkin, olet yleensä selvillä siitä mitä sinulta vaaditaan ja laadit suunnitelmasi sen mukaan.

Skorpionit omistautuvat tavallisesti täysin jollekin asialle; heidän on saatava purkaa tarmoaan ja kekseliäisyyttään. Riippuu kunkin yksilön luonteesta, onko purkautumistienä jokin arvokas ja kunniallinen suunnitelma tai elämänura vaiko alhainen pyrkimys. Otettuaan kerran haasteen vastaan – ja Skorpionille kaikki merkitsee haastetta – hän on päättänyt suoriutua voittajana.


Toinen huomattava piirre Skorpionin luonteessa on hänen salaperäisyytensä, josta voi olla hyötyä silloin kun hän pitää omana tietonaan hänelle uskotun asian tai salaa tiedon joka loukkaisi toisia. Mutta jos hän tukahduttaa luonnolliset tunteensa tai hänen sielunelämänsä suuntautuu liiaksi sisäänpäin, hän vain myrkyttää itsensä niin kuin skorpioni, joka mieluummin pistää itseään kuin antautuu kiinni. Hänen on saatava vastamyrkkyä kiihkeän tunteelliselle luonteelleen. Ellei hän voi paljastaa sisintään toiselle, hän vapautuu musiikin parissa tai lohduttautuu ihailemalla luonnon kauneutta.

Skorpionin luonteeseen kuuluu askeettinen perusominaisuus – hän pitää ponnistuksia vaativasta elämästä ja kukoistaa tehdessään kovasti työtä. Toimettomuus tekee hänet jännittyneeksi ja levottomaksi. Hän ei pidä itseään liian hyvänä mihinkään työhön, olipa se miten halpa-arvoista hyvänsä; hän tajuaa, että kunkin on opittava läksynsä, ja sellainen Skorpioni joka on voittanut luonteensa huonot puolet, hyväksyy minkä tehtävän tahansa joka on välttämätön hänen henkiselle kasvulleen.

Pitkät tarkoituksettomat keskustelut tai väittelyt eivät ole sinusta hyödyllistä kanssakäymistä, ja koska sinusta on vastenmielistä tuhlata kallisarvoista aikaa mielestäsi jo täysin selvän asian jauhamiseen, sinulla on taipumus suhtautua toisiin välinpitämättömästi ja tahdittomasti. Sinun on opittava yhteistoiminnan todellinen arvo niin tässä kuin muissakin asioissa.


Elämä saattaa järjestää sinulle monia esteitä ja pettymyksiä, mutta olet rakenteeltasi vahva ja sinulla on harvinaista tahdonvoimaa. Et ole tunteeton ruumiilliselle etkä sielulliselle kärsimykselle. Sanotaan, että Skorpioni inhoaa sairauden aiheuttamaan epämukavuutta niin syvästi, että hän paranee tahdonvoimansa avulla. Hän on oppinut kokemuksesta, että on parempi salata sydänsurunsa muilta. Hän epäilee herkästi ihmisiä, jotka puhuvat liikaa tai kertovat liian paljon. Skorpionit ovat käytännöllisiä ja materialistisia, mutta heidän merkkinsä hallitsee myös kuolemanhuonetta (aurinkohoroskoopissa), ja henkisesti kehittynyt Skorpioni tietää, että keskellä elämää meitä odottaa kuolema. Tämän merkin edustajista tulee kirurgeja, jotka yrittävät pelastaa ihmishenkiä, ja metafyysikkoja, jotka yrittävät päästä perille elämän todellisesta tarkoituksesta.

Avioliiton suoma turvallisuus, koti ja perhe ovat sinulle tärkeitä ja aviopuolison valinnassa olet yhtä päättäväinen kuin muissakin asioissa. Olet taipuvainen ajattelemaan, että rakkaus ja seksi ovat kaksi eri asiaa. Fyysinen yhteensopivuus on tietenkin tärkeää, mutta sinun täytyy myös rakastaa, luottaa ja olla uskollinen aviopuolisollesi.

Jos tunnet eri merkkien perusluonteita, pystyt arvioimaan, mitkä sopivat parhaiten yhteen oman merkkisi kanssa.

RAPPIOROMANTIIKKAA

http://sateenkaarentaa.blogspot.com

maanantai 9. marraskuuta 2009

VALOA, PÄHKINÖITÄ, LOHTUA MARRASKUUHUN

Franckin Lokerovati on lempiastiani ja aina käytössä. Suvella kuivattuja ruusunnuppuja, talvella hasselpähkinöitä, pääsiäisen aikaan pieniä suklaamunia, joskus merenrannan pikkukiviä ja simpukoiden kotiloita...

MARGUERITE DURAS 1914 - 1996

Marguerite Duras oli ranskalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja. Durasia pidetään yhtenä menneen vuosisadan merkittävimpänä ranskalaisena kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana.

Duras asui lapsuutensa ja nuoruutensa
Vietnamissa eli silloisessa Indokiinassa, joka oli Ranskan siirtomaa. Päästyään ylioppilaaksi hän muutti Ranskaan opiskelemaan ja rupesi kirjoittamaan.

Duras nousi kansainväliseen tietoisuuteen
Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 1959 käsikirjoituksellaan Alain Resnais'n ohjaamaan elokuvaan Hiroshima rakastettuni. Durasin elokuvakäsikirjoitus on julkaistu myös suomeksi. Hänen tunnetuin elokuvaohjauksensa on varsin omaperäistä ja aistillista, 70-luvun henkeen feminiiniä estetiikkaa pursuava India Song (1975).
Osa Durasin 1960- ja 1970-luvun teoksista, mukaan lukien Lol V. Steinin elämän (1964) ja Varakonsulin (1965), muodostaa itsessään yhtenäisen kokonaisuuden, "Intia-syklin"; näissä teoksissa käsitellään osaksi samoja henkilöitä ja tapahtumia. Kummankin edellä mainitun romaanin päähenkilöt sairastavat kirjailijan tuotannolle ominaista ”kuolemantautia”. 1970-luvun poliittisen, feministisen ja elokuvallisesti rikkaan kauden jälkeen Duras palaa 1950-luvun lopulla valitsemastaan modernismista konventionaalisempaan ja narratiivisempaan tyyliin.


Voimakkaasti omaelämäkerrallinen romaani Rakastaja (1984) voitti julkaisuvuotenaan arvostetun Goncourt-palkinnon, ja siitä tuli kansainvälinen bestseller. Pohjoiskiinalainen rakastaja (1991) on romaanin toisinto, jonka Duras kirjoitti suivaannuttuaan Jean-Jacques Annaud'n romaanin pohjalta ohjaamaan valtavirtaa kosiskelevaan filmatisointiin.

Novellikokoelman Tuska dokumentaarisen niminovellin Duras oli kirjoittanut toisen maailmansodan aikaan, mutta sota-ajan kärsimyksistä - niin yhteiskunnallisessa kuin henkilökohtaisessakin elämässään - traumatisoituneena hän unohti tekstin vuosikymmeniksi, ja teos julkaistiin vasta vuonna 1985. Pitkä novelli käsittelee Durasin rakastetun paluuta
keskitysleiristä ja Ranskan vastarintaliikkeen toimintaa. Sodan vihkot palaavat muun muassa Tuskan teemoihin, aiheisiin ja tapahtumiin.

Duras kuoli 81-vuotiaana elettyään elämänsä viimeiset vuodet 36 vuotta itseään nuoremman Yann Andréan kanssa (nimi on Durasin rakastetulleen antama). Duras oli kärsinyt pitkään masennuksesta ja alkoholismista.Durasin teoksia on käännetty yli 40 kielelle. Hän on luetuimpia ja tunnetuimpia ranskalaisia nykykirjailijoita.

(Marguerite Duras Wikipediassa)

Marguerite Duras: Kirjoitan


Keväällä löysin Jyväskylän Kirjamessuilta pienen, kiinnostavan kirjasen. Kirjoitan (Écrire, LIKE, 2005), joka on on Marguerite Durasin kaunokirjallinen testamentti, jonka hän saneli rakastajalleen Yann Andréalle 78 –vuotiaana.

”Kirjoittaminen oli ainoa asia, joka täytti elämäni ja toi siihen iloa. Minä kirjoitin. Kirjoitus ei ole koskaan jättänyt minua.”


Ranskalainen Marguerite Duras (1914-1996) oli todellinen boheemi, tinkimätön ajattelija, joka ei kumartanut ketään. Hän oli ehdoton ja kohtuuton kaikessa mihin ryhtyi. Hän oli alkoholisti, joka auliisti tunnusti paljonko joi.

Eittämättä on selviö, että hänen kirjansa ovat olleet ja ovat tiukkaan pakattuja, tajunnan räjäyttäviä pommeja. Kuitenkaan en tuonut tähän Duras-kollaasiini sitä Durasin kirjaa, joka oli minulle vaikuttavin. Ei, ei se ollut Rakastaja!, vaan Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima Mon Amour). En jaksa…en voi…(Durasin tyyliin…), sillä vietin nuoruuteni Vietnamin sodan kaasuissa. Lapsuuteni päättyi John F. Kennedyn murhaan ja olin silloin vasta kymmenen…

Olen vertaillut hieman huvittuneena eri arvioita Durasin kirjoitustyylistä ja huomannut monien, en vain itseni, liikkuvan tässä aiheessa heikoilla jäillä.

Kirjoitan –kirjasen kääntäjä on Annika Idström ja hän kertoo näin:


Duras rikkoi kielen, kirjallisuuden konventioita. Teoksiaan hän kutsuu usein sanalla écrit – mikä tarkoittaa kirjoitelmaa, kirjoitettua tekstiä. Ne syntyvät äärimmäisessä keskittymättömyyden – hajoamisen? – tilassa; hän sanoi, että hänen päänsä oli kuin tiivis siivilä, reikiä täynnä. ”Pääni on täynnä huimausta, huutoa. Täynnä tuulta. ja silloin voi syntyä näitä sivuja, näettehän, tätä kirjoitusta.”

Lukija haltioituu kirjailijan loihtimasta, rajattomasta, kuin veteen liuenneesta maailmasta, jossa hänen henkilönsä tuntuvat kulkevan loputonta kehää käyden voimiensa äärirajoilla turhaa vuoropuhelua rakastamisen mahdottomuudesta, turhaa sikäli jos odottaa sen johtavan johonkin.

Haltioituu kielestä, venytetyistä, kesken jäävistä lauseista ja murtumista kielen rytmissä, toistoista joissa kirjailija yhä uudestaan koettelee kertomisen rajoja. Yksitoikkoisuuteen asti toistuvista sanoista: rakkaus, rakastettu, huuto, kyyneleet, meri, yö. Loihtimisesta, niin. Jonkin asian esille manaamisesta, tuntemattoman, salaisen asian…

Minulla ensimmäinen sana oli raaka, tarkoittaen julmaa ja sen kuorrutteena karkeutta. Seuraava oma määreeni olikin jo ’muutamassa sanassa kaikki’…Joku arvostelija kutsuu Durasin tyyliä vaikeutetuksi kerronnaksi ja siihen minäkin annoin viitteen Lol V. Steinin elämässä. Heti kohta toinen arvioitsija kirjoittaa Durasin selkeästä ja kirkkaasta tyylistä! Kolmas mainitsee kiihkeän omaleimaisen tyylin, joka sinänsä on varsin osuvasti sanottu ollen nimittäjä kolmelle aiemmin sanotulle…Ehkä tämä riittää. Ehkä Durasin tekstejä ei tarvitse eritellä vaan elää!

”Trouvillessa oli kuitenkin ranta, meri, loputtomasti taivasta ja hiekkaa. Sitä yksinäisyys oli siellä.

Trouvillessa katselin merta sen ääriin saakka. Trouville on koko minun elämäni yksinäisyys. Sama yksinäisyys on minussa vieläkin, tuossa, muuttumattomana ympärilläni.


Suljen toisinaan ovet, puhelimen, en puhu, en halua enää mitään.


Sanonpa mitä hyvänsä, en saa koskaan selville miksi joku kirjoittaa ja joku toinen ei.”

”Kun kirjoittaa, tulee ihmisaraksi. Kirjailija palaa kesyttömään tilaan, aikojen aamuun, ikiaikaisiin metsiin. Tuo alati tunnistettava, kaiken pelkäämisen tila on erilainen kuin mikään muu, itse elämästä erottumaton. Kirjailija on hellittämätön. Ilman ruumiillista voimaa hän ei voi kirjoittaa. Hänen on ylitettävä itsensä, oltava voimakkaampi kuin mistä kirjoittaa. Niin, se on merkillistä. Kyse ei ole vain kirjoittamisesta, kirjoituksesta, vaan eläinten, koirien, meidän kaikkien yöllisistä huudoista. Yhteiskunnan massiivisesta, toivottomasta karkeudesta. Tuskasta, niin. Kristuksesta ja Mooseksesta ja faaraoista ja kaikista juutalaisista ja juutalaislapsista; kyse on myös hillittömästä onnesta. Aina, niin se on.”

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Maria

TUSKA/ LA DOULEUR

Hyvät lukijani! Yli sadan tai yli tuhannen tekstin jälkeen olen tilanteessa, jossa joudun todella pohtimaan, mitä teen. Edessäni on Marguerite Durasin kirja Tuska (La douleur, Otava, 1987). Tuska on niminovelli kokoelmaan, jossa on muita, hieman vähemmän tunnettuja, mutta täyttä vahvaa Durasia olevia kertomuksia. Minä vain aina jään tähän Tuskaan. Jään väärällä tavalla: pohjaimun uhrina. On hieman arveluttavaa ja jääviä puhua siitä mikä sattuu. Durasin kirjat sekä kiehtovat minua että työntävät minua pois. Niissä on herkkyyttä ja hienostuneisuutta, joka vetää, mutta myös raakalaismaisuutta, joka iskee kuin ruoska. Satuttaa!

Tuska on Marguerite Durasin kuusi kertomusta vastarintaliikkeestä ja saksalaismiehityksestä Ranskassa toisen maailmansodan aikana. Tarinat kertovat rakkaudesta, intohimosta, kuolemasta – ja pelosta joka jäytää ihmisen sisällä yötä päivää.

Lukiessani Tuskan niminovellia, putoan suoraan tuohon jäytävään, kuluttavaan pelkoon. En voi liikkua. Toisaalta jään kiinni Durasin tyyliin, sillä luen yhdestä virkkeestä kokonaisen romaanin. Siis jos edes yritän kertoa teille Durasin Tuska –novellista, vie yksi lause minulta saman kuin kertoa teille kokonaisesta kirjasta. Jään jumiin ja ihmettelemään Durasin tyyliä. En voi liikkua.

Tein ratkaisun! Te saatte tästä kirjasta vain prologin, mutta sen tarjoaakin teille kirjailija Anne Fried. Hän selviää Durasin ’tyylikentästä’ sujuvasti, oleellisen huomioiden, mutta nähden silmiinpistävän tarkasti oleellisen.

Tiedän, että Tuska ei jätä minua. Se ei ole koskaan jättänyt. Se halkaisi minut, enkä ole vielä selvinnyt. Kerron sitten, kun aika on.

Ja nyt hyvät naiset ja herrat, saanko antaa puheenvuoron kirjailija Anne Friedille:


Prologi

Marguerite Duras on sanonut, että Tuska on tärkeimpiä asioita mitä hän on kirjoittanut.

Arvio sisältyy lyhyeen johdantoon, jonka hän kirjoitti löydettyään käsikirjoituksen vuosien kuluttua kaappiin unohdettuna kesäasunnostaan, jossa hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Hän kertoo järkyttyneensä ajatusten ja tunteiden sekamelskasta, unohtaneensa täysin kirjoittamisajan ja –paikan ja itse kirjoittamistapahtumankin, hän ei voinut käsittää, kuinka teksti oli saattanut lähteä hänen kynästään. Vain käsiala kertoi, että se oli hänen.


Tuska ja seuraava novelli Herra X, tässä Pierre Rabier ovat jännittävimpiä ja dynaamisimpia omaelämänkerrallisia tekstejä, mitä milloinkaan on kirjoitettu. Ne liittyvät harvoin käsiteltyyn vaiheeseen Ranskan lähihistoriassa, kauteen, josta tuskin koskaan on kerrottu likikään Marguerite Durasin erikoisella, kiihkeän omaleimaisella tavalla. Historiallisena näyttämönä on Pariisi natsimiehityksen aikaan. Marguerite Durasin näkökulma on toisaalta naisen ja vaimon, joka odottaa äärimmäisen ahdistuneena ja jännittyneenä miestään takaisin keskitysleiristä tietämättä, palaako tämä lainkaan, toisaalta vastarintaliikkeen jäsenen, nuoren kommunistin, joka elää alituisessa paljastumisen ja pidätetyksi tulemisen vaarassa. Tuska on kertomus odottavasta vaimosta. Herra X. on tarina seikkailijattaresta, joka suostuu tapaamaan päivittäin Gestapon asiamiestä urkkiakseen tältä tietoja paitsi leiriin passitetusta miehestään, myös saksalasien poliisin toimista vastarintaliikkeen käyttöön.


Tästä ilmapiiristä käsin Marguerite Duras paljastaa oman vivahteikkaan, mutkikkaan minänsä täydellisemmin kuin missään aikaisemmassa teoksessaan. Kaikki hänen kirjoituksensa ovat aina perustuneet omakohtaisiin kokemuksiin, joista asteittain kehiteltyinä muodostuu näytelmällinen kertomus, näytelmä, analyyttinen meditaatio. Hän näyttää sankarittariensa välityksellä eri tavoin painotettuja piirteitä itsestään. Tuskassa ja Herra X.:ssä hän paljastaa itsensä kokonaisuudessaan. Hän on rakastettu nainen, sitoutunut rakkautensa kohteeseen kuoleman rajoille asti, hän kärsii rakastettunsa kärsimykset, näkee tämän kuolevan ja kuolleena, hoivaa tätä ja palauttaa tämän elämään – samalla kun hän itse jo on avionrikkoja ja valmistautuu jättämään miehensä. Herra X.:ssä hän on kuolemanvaarallinen viettelijätär, joka leikkii uhrinsa kanssa, nauttii leikistä ja leikkiin sisältyvästä vaarasta, samalla kertaa kauhistuu ja riemuitsee todetessaan voivansa päättää uhrinsa elämästä ja kuolemasta.

Kuolema on syöpynyt syvälle hänen olemukseensa, se on valmiutta tappaa, valmiutta tulla tapetuksi.

Kuvaamanaan aikana Marguerite Duras oli naimisissa Robert Antelmen kanssa, joka novellissa esiintyy nimellä Robert L.


Piina on muistutettava mieliin ja työstettävä pikku jaksoissa kirjailijan mielenterveyden, omanarvontunnon ja henkilökohtaisen koskemattomuuden suojaamiseksi. Olennaista oli kirjata, mitä ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle, mitä hän voi kestää ja millä keinoin ruumiin ja sielun koettelemukset voidaan voittaa.

Sekä Marguerite Durasille että Robert Antelmelle keinona oli kirjoittaminen. Viimemainitun välineeksi muodostui yksi ainoa kirja, lopullinen tilitys hänen uskostaan inhimillisiin perusarvoihin.


Durasin tapauksessa välineestä kehkeytyi kirjailijan elämänura.

Tuskassa hän vietti päivänsä viikosta toiseen Orsayn kotiuttamiskeskuksessa. Hän koetti kasvavan epätoivon vallassa löytää jonkun, joka olisi tuntenut Robert L:n, jonkun joka olisi voinut kertoa miehen vaiheista. Hän heräsi kuin henkiin, kun toveri M. (François Mitterand, vastarintaryhmä Richelieun päällikkö) soitti, että Robert L. oli löydetty ja pikaisesti haettava Dachausta.


Novellin loppuosa kuvaa aikaa Robert L:n kotiinpaluun jälkeen. Ei liene ollut helppoa nähdä herkkätunteisen, yleensä älyllisen ja henkisten tehtävien kanssa painiskelevan miehen pakkomielteisesti ahtavan sisäänsä ruokaa, vain syövän tuntikausia hellittämättä yksin huoneessaan.

Kertomus viikkokausien huolenpidosta osoittaa Marguerite Durasin ja Robert Antelmen läheisiä siteitä siitä huolimatta, että eropäätös oli tehty jo ennen miehen kiinnijoutumista. Duras oli yhtä kaikki päättänyt jakaa miehensä elämän siihen saakka, kunnes tiesi tämän lopullisesti pelastuneen.


Marguerite Durasin ihmisen olemusta koskevista pohdinnoista puuttuu Antelmen filosofinen tyyneys ja älyllinen laaja-alaisuus. Niiden käyttövoimana on tunne ja niitä värittää poliittinen vakaumus. Hänkin muistuttaa natsien rikoksista juutalaisia ja kommunisteja vastaan ja ilmaisee oman näkemyksensä ihmisten pohjimmaisesta ykseydestä toteamalla, että jos tasa-arvo ja veljeys ovat koko ihmiskunnan jakamia ominaisuuksia, myös Hitlerin Saksan rikokset ovat luonteeltaan kollektiivisia. Koko ihmiskunta jakaa natsien syyllisyyden.

Kirjan novellit paljastavat koko alastomuudessaan myös Durasin raakuuden, joka on osa hänen sisäistä elämänsä. Se näkyy monissa hänen kirjoissaan – erityisesti niissä, jotka kertovat hänen nuoren sankarittarensa suhteesta kiinalaiseen rakastajaan. Näissä maanalaisissa kertomuksissa hän myöntää sen avoimesti ominaisuudekseen ja soveltaa sitä häikäilemättä poliittisiin vastustajiinsa.

Katsoin häntä. Hän näki että minä katsoin. Hän vilkutti silmää lasiensa takaa ja hymyili minulle, hän nyökytti terävästi päätään kuin piikittelisi jotakuta. Minä tiesin että hän tiesi, tiesi minun ajattelevan sitä jokaisen päivän jokaisena hetkenä: ”Robert L. ei kuollut keskitysleiriin.”

LOL V. STEININ ELÄMÄ/ LE RAVISSEMENT DE LOL V. STEIN

Lol tapasi Michael Richardsonin yhdeksäntoistavuotiaana kesälomalla eräänä aamuna tenniskentällä. Vanhemmat suostuivat avioliittoon. Lol lienee ollut kihloissa jo puolisen vuotta, häät pidettäisiin syksyllä. Lol vietti lomaa T.Beachissa, kun kasinolla järjestettiin suuret kesätanssiaiset.

Lol oli sävähtänyt liikkumattomaksi ja kuten sulhasensa katsellut, miten eteni sulous kuolleen linnun lailla tyhjään käyristynyt.


Kun Michael Richardson kääntyi Lolin puoleen ja pyysi tätä tanssiin viimeisen kerran heidän elämänsä aikana, Michael Richardson näytti Tatjanan mielestä äkkiä kalvenneelta ja aina vain huolestuneemmalta, mistä hän tiesi miehen myös katsoneen naista, joka oli juuri tullut saliin.

Ja heti kun Anne-Marie Stretter oli Michael Richardsonin käsivarsilla, Tatjana näki hänen käyvän äkkiä kömpelöksi, mistä Tatjana ymmärsi miehen hämmennyksen ottaneen valtaansa myös naisen.
Seuraavan tanssin lopussa Michael Richardson ei ollutkaan mennyt Lolin luo.

Anne-Marie Stretter ja Michael Richardson eivät sen jälkeen enää jättäneet toisiaan.


Marguerite Durasin kirjoista itselleni koskettavin on Lol V. Steinin elämä (Le ravissement de Lol V. Stein, Otava, 1964). Teksti on puhdasta, raakaa Durasia, joka ei päästä lukijaa helpolla. Yksi lause on niin täynnä vivahteita ja tarkoituksia ja samalla kuitenkin alaston, riisuttu, jopa julma. Et voi aloittaa lausetta ja jättää sitä kesken. Tekstin voima ei sitä salli. Et voi lukea lausetta ja ymmärtää sitä ellet ole sinut Durasin ’kynän’ kanssa. Lauseet, sanat, sitaatit ovat täynnä niin suurta merkitystä, että jopa kolme, neljä, viisi naisen rakastajalleen sanomaa sanaa, sisällyttävät itseensä jo kokonaisen sieluntilan, tulevien tapahtumien aavistuksen.

Lol V. Steinista Marguerite Duras on sanonut: ”…hän ei pysty miettimään, hän lakkasi elämästä ennen tietoista ajattelua. Siksi hän kai onkin minulle niin rakas, niin läheinen, en tiedä. Miettimisaikaa minä…epäilen, se pitkästyttää minua. Jos katsotte henkilöitäni – he elävät kaikki ennen miettimisaikaa, ainakin henkilöt, joita rakastan syvästi.”

Kuitenkin juuri Lol V. Steinissa pidän kertomuksen rakenteesta. Se on kuin suoraan näyttämökulisseissa tapahtuva, rajattu, likellä.

Nuori kihloissa oleva tyttö, jolla pitäisi olla syksyllä häät, mutta sitten tapahtuu tanssiaiset…Tanssiaiset T.Beachin kasinolla kestävät auringon nousuun – ja auringon noustessa nuori tyttö ei ole enää koskaan sama. Sinä yönä Lol Valerie Stein menettää komean rakastettunsa Michael Richardsonin Anne-Marie Stretterille, näkee ja kokee jotain, joka ei jätä häntä koskaan.

Esirippu nousee ja Lol V. Stein palaa S.Tahlaan. Hänen asiansa ovat järjestyksessä, mutta tahtoen tai tahtomattaan hän alkaa jäljittää nuoruutensa kokemusta. Hän tapaa Tatjanan, joka yli kymmenen vuotta sitten tanssiaisissa näki todistajana Lolin särkyvän kuin ruukun…Nyt niin Lol kuin Tatjana ovat naimisissa, mutta Tatjanalla on rakastaja Jacques Hold.

Ruis kahisee illan tuulessa ympäröiden naisen, joka katselee hotellia, jossa minä olen toisen naisen, Tatjanan kanssa.

Lolista puuttui jotakin, tämä oli omituisen epätäydellinen, elänyt nuoruutensa kuin anoen sitä mikä hänestä tulisi mutta miksi ei onnistunut tulemaan.

Jacques Hold palasi vuoteeseen, ojensi itsensä Tatjana Karlin viereen. He kietoutuivat toisiinsa alkavan illan viileydessä. Avonaisesta ikkunasta tuli rukiin tuoksua. Jacques Hold sanoi sen Tatjanalle.

- Rukiin tuoksuako?


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Omppu