LOMAILIJAN PUUTARHA

Mietittäessä kahta mukavaa asiaa eli lomaa ja puutarhaa, tulee mieleen kaksi kysymystä: ’Jos olen poissa, miten puutarha selviytyy?’ tai ’Jos lomailen kotona, mitä lomaa se on puutarhan hoidolta?’ Olen nämä molemmat käynyt äärimuodoissaan lävitse, sillä kerran olimme Keski-Euroopassa heinäkuussa muutamia viikkoja ja sinä aikana oli satanut sekä paistanut. Kun saavuimme kotiin, emme olleet tunnistaa puutarhaamme, sillä se oli kuin villi viidakko, jossa kaikki oli röyhähtänyt ylitse äyräidensä. Se tutumpi juttu minulle on olla suvella kotona paratiisisaarellamme ja hoitaa puutarhaa, mikä kyllä etenkin kuivina kesinä käy täydestä työstä.

Leena ja Heikki Luoto ovat tehneet kirjan Lomailijan puutarha (Tammi 2012), jonka avulla on tarkoitus ratkaista molemmat yllä olevat ongelmat kaikkien osapuolten suureksi tyydytykseksi. Kirja neuvoo niin rivitalopihan, kesämökin kuin omakotitalon puutarhan pidossa ja runsaista ruukkuasetelmista päätellen vinkkejä riittää myös parvekepuutarhurille. Leena on opiskellut sekä kasvitiedettä että puutarhatieteitä. Hän opettaa puutarha-alaa sekä kirjoittaa useisiin aikakauslehtiin puutarha-artikkeleita. Hän on kirjoittanut tekstin Lomailijan puutarhaan, jossa on tarkoitus huomata loma hyväksi mahdollisuudeksi nauttia puutarhasta. Heikki Luoto on ottanut kirjan loistavat kuvat kuin ammattikuvaajan taidolla. Hän opettaa biologiaa ja kuvaa luontoa suurella intohimolla. Pidin kaikista hänen kuvistaan, mutta etenkin tämä kuva Leenan tekstiin Keittiöpuutarha käden ulottuvilla, sai minut ihan suvitunnelmiin:

Kuvan yhteydessä olevassa jutussa innostetaan nauttimaan hyvästä ruoasta ja oman puutarhan antimista. Ja todetaan, miten helppoa onkaan perustaa keittiöpuutarha koottavasta viljelylaatikosta tai tehdä ruukkupuutarha. Jo muutamalla siemenperunalla pääsee uusien perunoiden makuun, eikä tarvitse katsella rumaa ja työllistävää kasvimaata, vaan sen tilalla voi olla vaikka hedelmäpuutarha, jossa keväällä kukkivat hurmaavat luumu- ja kirsikkapuut:

Lomailijan puutarhassa annetaan vinkkejä, miten kastelu voidaan järjestää, jos ollaan itse pois. Te ette voi edes aavistaa, mitä kukkapenkkiin voidaan kätkeä…Annetaan myös vinkit, joilla takuulla välttyy rikkaruohoilta ja jopa siltä katalalta voikukalta, joka kätkee kukkansa ruohonleikkuukoneen terältäkin. Eikä käytössä ole siis mitään myrkkyjä elleivät kyseessä ole todelliset kasvituholaiset, joista muutamia kirja esittelee Heikin kuvin. Luodot ovat luontoihmisiä ja se näkyy monessa: tehdään perhosbaari, istutetaan perhosia houkuttavia kasveja, kuten astereita, heliotrooppia, iisoppia, nauhuksia, pajuja, piiskuja, rantakukkaa, siniviuhkaa…, suositaan puutarhurin pikkuapulaisia lintuja sekä siilejä ja tuodaan suviöihin taikaa houkuttamalla yökiitäjiä, noita salaperäisiä kaunottaria, jotka eivät voi vastustaa valkoisia ja sinisiä kukkia. Tässä komea silmäkiitäjä lepäämässä ruusun oksalla:

”Moni tuskailee puutarhassaan aivan turhaan, kun kaikki paikat eivät ole viimeistä piirtoa myöten putsattuja. Keskikesän kukkaloistosta nauttimiseen kuuluu myös armeliaisuus itselle. Pihasta etsitään niitä paikkoja, joissa silmä lepää ja unohdetaan katseilta ne kohdat, jotka on kirjattu ’pitäisi laittaa’-listalle. Kukkien kauniit yksityiskohdat, eriväriset lehdet ja yllättävät väriyhdistelmät kohentavat lomatunnelmaa. Luonto on mestarimuotoilija. Hallittu hoitamattomuus palkitsee runsaudellaan ja väriloistollaan.”

Näin Leena, jolla on vaikka viettävä rinne täynnään lumikelloja ja kaikkialla köynnökset kiipeävät suvella, mutta jolla on mitä siisteimmät ja kukkivimmat puutarhakäytävät sekä paljon asetelmia keväästä talveen eli kaikille vuodenajoille löytyy tästä kirjasta asetelmaehdotuksia. Kevään asetelmiin sopivat esimerkiksi esikot, hopealangat, jaloleinikit, lemmikit, kaunokaiset, orvokit…Ja sitten on niitä upeita kaaria, joita pitkin kukkivat monet, monet eri köynnökset.

Lomailijan puutarha on kaunis, innoittava, runsas, mutta aloittelijallekin sopiva puutarhan hoitopaketti: jutustelua, kuvia, tietoiskuja, perhosia, mustarastaan huilua ja myös tuoksupuutarhaa, jossa vaikkapa rohtosuopayrttiä, illakkoa, pioneja, valkoailakkia, tuoksuhernettä…Ah, jostain tulee suklaan tuoksua. Lähden jäljittämään kuin vihikoira ja löydän suklaakosmoksen, tuon nyt niin sisustajienkin suosiman puutarhakukan:

Kiitos Leena ja Heikki kirjasta, joka saa minut nyt löysäilemään puutarhan kanssa ja kiitos myös upeista kuvista♥

*****

Ja tässä Leena televisiossa mainostamassa ihanaa 'slow gardening' -tyyliä.

*****

Lisää lukemiani puutarhakirjoja Leena Lumissa löydätte täältä

LASI MAITOA, KIITOS

Yhdessä välähdyksessä Dorten mielessä käväisi että oli olemassa miehiä joita Jumala ei ollut voinut luoda.

Vaikka takanani on yllättävän paljon norjalaista kirjallisuutta ja tiedän sen tietyn kylmän juonteen, joka kulkee Sandemosesta Heivolliin, en ollut täysin varautunut, kun aloin lukea Herbjørg Wassmon kirjaa Lasi maitoa, kiitos (Et glass melk takk, Otava 2008, suomennos Katriina Huttunen) vaan olin vähällä lopettaa kirjan kesken sen rankan aiheen takia. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä Wassmo palkitsee taitavalla kerronnallaan, jossa ei mitään turhia rönsyjä, vaan ote pysyy kirjan päähenkilössä Dortessa ja tämän selviytymistarinassa. Sanon selviytymistarinassa, sillä haluan kaikkien tietävän, että Dorte selviää, vaikka melkein loppuun asti tuntuu toiselta.

Huuto sai kaiken pyörähtämään ympäri. Dorte tunsi voiman imaisevan hänet avoimeen ikkunaan. Tähdet tulivat kovin lähelle. Hän melkein pystyi siihen. Itsensä etäännyttämiseen. Mutta jokin tavoitti hänet kesken paon.

Lasi maitoa, kiitos kertoo Dorten kokemusten kautta seksiorjuudesta mitään kaihtamatta. Dorte on viisitoistavuotias liettualaistyttö, jolla on isosisko Vera ja äiti, mutta isä on kuollut muutama vuosi sitten. Perheen elanto on tiukkaa ja Josef-setä, jonka luona he asuvat, ei tunne armoa vuokranmaksun suhteen. Paikkakuntalaiset kutsuvat Josefia litvakiksi eli juutalaiseksi ja vähitellen Dorte saakin tietää suuresti ihailemansa isänsä juurista ja siitä, miksi äidin vanhemmat olivat aikanaan niin kovasti vastustaneet tyttärensä avioliittoa. Päittäinen selviäminen on niin tiukassa, että ymmärtämättömyyttään Dorte nappaa hyväpalkkaista työtä ulkomailla tarjoavien syötin joutuen näin seksityöläiseksi Norjaan vain 15-vuotiaana.

Tästä oli vaikea lukea, sillä jo elokuva Lilja 4-ever oli minulle liikaa. Minunkin mielessäni on käynyt sama kuin Dortella eli joku erehdys on tapahtunut, kun on olemassa miehiä, jotka tekevät ihan mitä vain saadakseen seksiä. Pahoinpitelevät naisia ja lapsia ja saavat siitä tyydytystä! Tunnen suurta toivottomuutta ja iljetystä, kun ajattelen petomiehiä ja mietin: Miksi on olemassa raiskaajia! Miksi maailma ei pysäytä heitä! Jälleen kerran kohtaamme myös sen käsittämättömän pahuuden ilmentymän, josta Joyce Carol Oates kirjoitti unohtumattoman kirjansa Kosto: Rakkaustarina eli kertomuksen, jossa kaikki kiertyy julman joukkoraiskauksen ympärille ja seuraamuksiin. Jos haluat tietää aiheesta lisää, myös Ann Heberlein on käsitellyt joukkoraiskauksen tematiikkaa kirjassaan Pieni kirja pahuudesta. Kaikesta Dorte selviää, mutta ei vammoitta. Hänen tukenaan on pahimmissa tilanteissa isä, jolle hän kertoo ajatuksiaan ja jonka kuviteltuun olkapäähän nojaa uupumuksen hetkillä. Välillä hän lentää isän kanssa ollen silloin pois omasta sietämättömästä todellisuudestaan:

He lensivät, isä ja hän. Vuorien yli auringonpaisteessa. Nyt he ylittivät Itämerta. Ilma oli kovin kuulas. Vain värejä – ja väreilevä hiljaisuus. Alapuolelta hän erotti toisen maailman. Meren, kiiltävän mustan kuin äidin surupuvun silkki. Samalla kun se mikä oli lähimpänä, se mikä oli vain isän ja hänen, punainen ja keltainen – vähitellen helmiäisvalkoinen, oli silmänräpäys.


Elämä koostuu silmänräpäyksistä joita meillä ei ole voimaa nähdä, koska meillä on niin kiire hätäillä tulevaisuudesta, isä kuiskasi samalla kun kaikki heidän allaan muuttui mustaksi kuin vastakaivettu hauta.


- Siellä on valo! Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet.

Tämä on rankka kirja, mutta ei vailla valoa. Dorte on hyvä päähenkilö tarinalle, sillä vaikka hän jo kävelee epätoivoissaan jokeen,  hänessä on silti jotain päättäväistä ja valoisaa, hän kuuluu elämän valonkantajiin, jotka loistavat syvimmässä pimeydessäkin itse sitä tiedostamatta. Tämän tarinan todellisuus on syntynyt Wassmon lukemista ihmiskaupparaporteista sekä lukuisista seuratuista oikeuden istunnoista. Wassmon on täytynyt nähdä jossain valo, sillä hän siirsi sen kirjansa päähenkilöön, jotta kaikki näkisivät omassa tietämättömyyden pimeydessäänkin lukea Dorten tarinan ja jaksaisivat kertoa siitä eteenpäin...


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Aletheia ja Kirjasähkökäyrä

HELENE SCHJERFBECK - MALLEJA

Nälkä kuvataiteeseen tuntuu syvällä sisällä. Erityisesti värisyttää kun näkee Helene Schjerfbeckin maalauksia tai kuvia niistä. Mitä vähemmillä vedoilla taiteilija on maalannut, sen enemmän tuntuu. Ja lopultahan Helene itse riisui tyyliään, jolloin se syttyi kuin tuleen…

Lea Bergströmin ja Sue Cedercreutzin kirja Helene Schjerfbeck – Malleja (WSOY 2012) on kolmas ja uudistettu laitos vuonna 2003 ilmestyneestä teoksesta. Kirjassa pääsemme kuudenkymmenen valokuvan ja maalauksen avulla kurkistamaan, keitä olivat he, jotka innoittivat Heleneä maalamaan vaikka Tanssiaiskengät, Tytön veräjällä, Katkelman, Hiljaisuuden, Doran ja monta, monta muuta hengästyttävän upeaa kuvaa.

Kirjan alussa intendentti Nina Zilliacus sekä Gyllenberg säätiön toimitusjohtaja Jannica Fagerholm kirjoittavat tekstissään Lukijalle:

Helene Schjerfbeck maalasi kerta toisensa jälkeen samoja malleja. Hän yksinkertaisti, etsi ilmaisutapaa, kokeili uutta maalaustekniikkaa. Vain muutamalla viivalla hän pystyi vangitsemaan mallin persoonallisuuden, lapsen hymyn tai kasvojen muodon. Mallit olivat hänelle tärkeitä, ja hän mainitsee heidät usein kirjeissään taiteilijasisarilleen. Elämänsä lopussa omat kasvot toimivat viimeisenä mallina.

Saamme heti alussa myös avauksen teokseen kirjan tekijöiltä Lea Bergströmiltä sekä Sue Cedercreutz-Suhoselta:

Helene Schjerfbeck (1862-1946) maalasi pitkän uransa aikana yli tuhat teosta. Asuessaan Hyvinkäällä 1902-1925 ja Tammisaaressa 1925-1941 hän valitsi henkilökuviensa mallit hyvin läheltä. He olivat muun muassa sukulaisia, ystäviä, naapureita, vuokraisäntiä ja emäntiä, ompelijattaria, palvelijattaria, tehtaantyttöjä, lapsia ja nuoria. Myös ystävät etsivät hänelle uusia malleja. Ja tietenkin äiti Olga Schjerfbeck sekä omat kasvot olivat aina vierellä.

Niin…tämä kirjakaunotar on julkaistu kolmella kielellä, suomeksi ruotsiksi sekä englanniksi, mikä tekee tästä myös loistavan viemisen ystävälle ulkomaille. Käy varmasti myös liikelahjaksi. Ennen kaikkea tämä on kuitenkin taiteen janoiselle se lähde, josta juoda. En tiedä, kuinka monta Tanssiaiskengät -postikorttia olen elämäni aikana ostanut ja lähettänyt, mutta kerrotaan nyt, että kuvan malli oli Esther Lupander. Esther ja Helene olivat serkuksia. Aivan uusi maalaus minulle on kirjassa oleva Lehtimajajuhla, jossa mallina on Eva (Chava) Slavatitzkij. Teos oli valmistumisvuonna 1883 näytteillä Pariisin salongissa.

Eniten liikutuin aukeamasta, jossa vasemmalla kuva maalauksesta Tyttö veräjällä (1897-1902) ja oikealla kuvan mallina ollut 88-vuotias Eve Thilén (1888-1980) katsomassa teosta Didrichsenin taidemuseon näyttelyssä vuonna 1976. Aikaa kahden kuvan välillä on noin 80 vuotta! Eve muisteli kuinka hän poseeratessaan ei alussa uskaltanut edes räpäyttää silmiään ja ne täyttyivät kyynelillä niin, että taitelija luuli hänen itkevän. Kun katsoo kirjan aukeamaa ja Thilénin olemusta, ei voi välttyä kyyneliltä...

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1902 Helene muutti äitinsä Olgan kanssa Hyvinkäälle. Koti oli vuokra-asunto, jota suojasivat suuret puut. Vuokraemäntä oli Karoliina Raij, jolla oli kolme tytärtä. Tyttäristä Blonda toimi Helenen mallina ja tässä Katkelma sekä maalauksen malli:

Heleneä innoitti Blondan klassinen pään muoto. Katkelmaa Schjerfbeck työsti kauan ja tuloksena on hengästyttävän herkkä, freskomainen työ.

Entäs sitten kirjan kansikuva, maalaus Hjördis. Vaikuttaa hyvin nykyaikaiselta, rohkealta…ja mieleeni tulevat paitsi Edith Södergranin, myös Pablo Nerudan runot.

Eräässä kirjeessään Einar Reuterille Schjerfbeck mainitsee, että hänellä on 19-vuotias malli nimeltään Hjördis, pitkä ja laiha – ”hän on alkanut maalata itseään, haluan maalata hänet maalattuna.” Maalaus valmistui 1934, mutta Hjördis Olander näki maalauksen ensi kerran vasta vuonna 1997 näyttelyssä Mustion linnassa.

Ja sitten maalaus Dora (1922). Doran malli Dora Estlander (1887-1968) oli Helenen serkun Johannan tytär. Taiteilija sekä malli olivat kovin kiintyneitä toisiinsa. Dora on kuvankaunis maalauksessa, mutta hän on sitä myös mustavalkoisessa valokuvassa. Dora oli mallina myös maalaukseen Elegantti nainen, mutta minulle jäi nyt uniini Dora viininpunaisessa asussaan…

Katson näitä kuvia ja sattuu ihanasti! Ellen olisi aina ollut niin kirjoittamisen ja kirjallisuuden viemä, niin mitä tekisinkään sitten? Olisinko sittenkin valmistunut historianopettajaksi ja siihen sitten kypsyneenä vaihtanut taidehistoriaan vai… Odottaako minua vielä jossain maa, jossa saan juoda tällaista kauneutta tarpeekseni?

Kirjoitin jokin aika sitten hyvin lyhyesti Suomi on paras maa niin monessa, mutta tein sen kevyellä otteella ja täysin kulttuurin pois jättäen. Mitä meillä olisikaan ilman Edith Södergrania, Katri Valaa, Jean Sibeliusta, Eino Leinoa, Mika Waltaria, Albert Edelfeltiä…ja Helene Schjerfbeckiä.

Tämä kirja pysäyttää hengityksen. Tämä on vaarallista kokea. Tämä on saatava kokea!

MAANPEITEKASVIT - LUO VEHREÄ PIHAPIIRI

Jos puutarha on kolmessa tasossa ja täynnään viettäviä rinteitä, luiskia, rappuja, liikaa nurmikkoa ja hurmaavien, mutta todella isojen lehmusten takia, osittain siimeksiä ja varjoja, mitä tuleekaan mieleen kaivata? Maanpeitekasveja!

Jos piha on pieni ja siellä kasvaa perenna siellä, toinen täällä ja sitten on tehty pientä laattapolkua, mutta kaikki välit puskevat heinää, voikukkaa ja nokkosta, mitä tulee mieleen kaivata? Maanpeitekasveja!


Tyhjiöllä on taipumus täyttyä ja ellet itse valitse, millä tyhjiö täyttyy, kasvien oma valtataistelu täyttää tyhjät tilat juuri vaikka voikukalla, mutta asiaan voidaan vaikuttaa omaksumalla aivan uusi näkemys tyhjiöön eli luomme tyhjiöstä kauneuden ja käytännöllisyyden liiton, jossa rikkaruohot eivät juhli, eikä ruohonleikkuukone säksätä, jossa ei juhli tylsä nurmikko, vaan kukkivat mitä hurmaavimmat maanpeittokasvit.

Kirsi Tuominen ja Olavi Niemi ovat tehneet kirjan Maanpeitekasvit – Luo vehreä pihapiiri (Minerva 2012), jossa kerrotaan sekä kuvin että sanoin kahden vahvan ammattilaisen opein, miten toteutetaan pihapiiri, jossa varjotkin kukkivat, nurmikko vähenee, puutarhan hoito helpottuu, rumat, tyhjät kohdat saavat pärjääviä kukkijoita ja samalla muutkin kasvit alkavat voida paremmin, sillä maanpeitekasvit estävät veden haihtumista ja samalla parantavat veden imeytymistä maahan. Tässä jutussa esitellyt kuvat ovat puutarhaharrastaja, valokuvaaja Olavi Niemen ottamat, mutta kirjasta löytyy myös hortonomi Kirsi Tuomisen kuvia, joista esim. kivimuurista kasvava verikurjenpolvi on yksi viehättävimpiä.

Maanpeitekasvit –kirjan yleisilme on tehokas ja antava. Minä, muka kokenut puutarhuri, luin hämmästyksestä ymmyrkäisenä, mitä kaikkia kasveja sitä voikaan istuttaa ja mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Siis tämä on ehdottomasti tietokirja eli mieletön määrä asiaa monen, monesta kasvista runsain kuvin. On otettu huomioon kasvuolosuhteet, mahdolliset tuholaiset, maaperä, helppohoitoisuus, vyöhykkeet, pienilmasto ja monta, monta muuta asiaa.

Istuta maanpeitekasveja talon seinän viereen, puuaidan vierukselle, polkulaattojen väleihin, kallioiden koloihin, rinteisiin, masentavan nurmikon tilalle, maakellarin katolle, varjoihin ja jopa puiden ja marjapensaiden juurelle, sillä marjapensaat vain pitävät oikeista kasveista juurellaan kosteutta pidättämässä. Ja tässä yksi kasvi, jota en väsy teille ylistämästä, vaikkakin minun lukuisista köynnöshortensioistani vasta yksi on maanpeittotehtävissä:

Tämän lisäksi muistakaa kärhöt, sillä niiden ei tarvitse välttämättä kiivetä vanhoja luumupuita ja mongolianvaahteroita , kuten minulla, vaan myös clematikset toimivat tehokkaina ja kauniina maanpeittokasveina vaikka kivikkojen yllä tai matalissa pensastoissa, mutta eivät tietenkään kestä tallomista. Tässä kivikkokilkka, joka minulla kasvaa yhdellä seinän vieruksella, mutta ei niin onnistuneesti kuin eräällä naapurilla, jolla se kukkii jo aikaisin ja on yli puolimetriä korkea, tiheä matto.

Maanpeitekasveja voivat olla myös sipulikukat ja perennat, joita kirjassa mainitaan useita. Perennoista varmaan etenkin hankalissa paikoissa käytetyin on vuorenkilpi, mutta kannattaa muistaa myös kuunliljat, jotka ovat todella viehättäviä, kun vain löytää sen ’oman lajinsa’. Näiden välistä ei pääse rikkaruoho tunkemaan läpi. Sipulikukista mainitaan mm. daaliat, gladiolukset, kannat, rusko- tai tiikerinliljat, mutta varmaankin monelle varjon viehkoin kaunotar on tämä:

Puun siimeksessä kasvavien maanpeitekasvien seassa kaunis varjolilja (Lilium martagon) ihastuttaa kukinnallaan heinäkuussa. Se kasvaa reilun metrin korkuiseksi, joten puun alimmat oksat kannattaa ottaa huomioon varjoliljoja istutettaessa.

Minä näen jo unta, että lehdossamme kukkivat ensi suvena valkoiset varjoliljat…

Ja sitten peittokasveja ovat tietysti myös laukat, krookukset, narsissit ja tulppaanit, muscarit, scillat eli kaikki nämä tutut, joista jo löytyy värejä jokaiseen makuun, mm. scillaa vaaleanpunaisena.

Kirja on niin tehokas ja silti helppo aloittelijallekin, että kasvisuositukset esitellään vaikkapa näin: Kivikkoon ja paahteeseen sopiva kasveja ja sitten tulee pitkä luettelo näistä kasveista. Sitten on oma luettelo Kivikkoon sopivia kasveja tai Savimaassa viihtyviä kasveja tai Happamassa maassa viihtyviä kasveja. Viime mainitussa viihtyvät mm. sammalleimu, ruohokanukat, rönsytiarella, tuoksumatara, varjoyrtti, vuorenkilpi, kääpiömänty, vuorimänty, matalat katajat ja tuivio. Muistatte, ehkä viimekesäisen puutarhavierailuni Kirstin puutarhassa: Siellä oli hyvin vatkatun vispipuuron väristä sammalleimua, jonka jälkeen olin ihan myyty – värin takia. Nyt minulla kasvaa tuota ihanuutta vähän ja tarkoitus olisi lisätä. Tässä Olavi Niemen kuva sammalleimusta kirjasta Maanpeittokasvit:

Maanpeittokasvit on sitten todella helppo hoitaa. Pitää vain muistaa jättää sen verran askelpaikkoja, että pääsee nyppäämään vielä nuoresta istutuksesta satunnaisen rikkaruohon, tekemään istutuskastelun ja siinäpä se melkein onkin, sillä kasvien ylle syksyisin putoavat lehdet maatuvat maanpeitekasvien ravinnoksi ja laattakiviltä mahdollisesti lakaistu hiekka putoaa jo seuraavan sateen aikana maahan ja vain parantaa maaperää, sillä usein multa, jossa on hiekkaa joukossa, on monelle kasville (myös unikoille!) paras kasvualusta.

Kauheasti ei kannata lannoitteilla juhlia etenkään kivikkokasvien kanssa: Kävimme kerran Bessun kanssa ostamassa kunnon satsit kivikkokilkan taimia ja vasta myöhään illalla muistin soittaa ja kertoa, että ’ei sitten mitään kanankakkarakeita sinne kilkkarinteeseen’. Innostuspuuskassaan hän oli kuitenkin jo kovasti kanankakkaa istutusmultaan sekoittanut ja sitten kunnolla kastellut…

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joille nurmikko on pakkopullaa, varjot ja siimekset ovat rakkaita, kivet ovat osa puutarhasisustusta ja vanhat korituolit kärhöjen uusi koti. Heille, joille vain taivas on kattona sille, missä kaikkialla puutarhassa voi löytää uuden paikan lumoavalle rönsytiarellalle tai patjarikolle, pienen kulman ketoneilikalle tai puna-ailakille, heille, joille lemmikkiniitty, on todeksi tullutta unelmaa ja kevätpikkusydän saa kasvaa, missä ikinä haluaa ja levitä yhtä villinä kuin luonnonmukaisen pihan keijukukat, akileijat.

***

Lisää lukemiani puutarhakirjoja löydät täältä

PÄÄSIÄISRAUHAA KOHDEN, MUTTA SITÄ ENNEN...

Kohta hiljenee, mutta sitä ennen haluan näiden Viherlandiassa kuvattujen pääsiäiskanojen myötä paljastaa hiukan tilastofaktaa kuukauden ajalta. Kolme luetuinta juttuani ovat olleet

1) Katja Ketusta, naisena Suomessa ja tilastoja (244)
2) Suomi on maailman paras maa niin monessa (222)
3) Olen vihdoinkin oppinut, että minun ei tarvitse nousta kaikkiin juniin (221)

Neljä luetuinta kirjaa blogissani viimeisen kuukauden aikana ovat olleet:

1) Poikani Kevin (213)
2) Syötkö riskiruokaa - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista (211)
3) Puutarhan aika (203)
4) Puuutarhamaailma 2012 (177)

Tämän viikon kuumimmat postaukset ovat mm. Minttulin pääsiäiskakku, Rahkapullia viikonlopuksi (,joka oli vain osana Minttulin kakussa),  Sikke - Ruokaa rakkaudella ja Ruohonvihreää, joita kaikkia on katsottu jo noin 100 kertaa. Tämä paljastaa sen, että pääsiäisen herkut ovat edelleenkin kovin tärkeitä, sillä Minttulin kakku ja rahkapullat tulivat blogiini vasta tänään.

Kun katson kolmen blogivuoteni tilastoa, jonka suurimpia yllätyksiä en teille vielä kerro, paljastan, että nyt yksi uutuuskirja on kivunnut kymmen suosituimman postauksen joukkoon ja se on Katja Ketun Kätilö! Katsoin myös netistä kirjakauppojen ja markettien eniten myytyä kotimaista ja sekin on Kätilö. Kätilöä on minulla katsottu 541 kertaa, mutta yhtä muuta kirjaa 2 609 kertaa ja sitten erästä teosta 1 838 kertaa...Kiitos teille kaikille, jotka jaksatte innoittaa minua♥

Tein tämän nyt, kun pitäisi kai jo hiljentyä, mutta kun en tee kuukausilistauksia kirjoista, päätin tarjota vähän tällaista uutisointia. Kirjalistani tulevat entiseen tapaaan vasta vuoden lopussa.

Sanon nyt suoraan, että olen aika väsynyt. Toisilla on arvontoja ja yleensä olen niihin ensimmäisenä ryntäämässä, mutta minun täytyy nyt ensin vain saada olla. Vietän pääsiäisen aikaa maailman 7. nopeimman 60 metrin juoksijan kanssa;-) Nuoret saapuvat sunnuntaina ja sitten on taas hyvin vilkasta, mutta siihen asti me kaksi ja Hänen Majesteettinsa vain olemme.

Rauhallista, kaunista, tunnelmallista pääsiäistä teille kaikille!

♥:lla Leena Lumi

Pääsiäiskakku - Minttulin

Kohtasin tämän ihanuuden Minttulin blogissa ja haluan jakaa sen kanssanne. Sikken kirjassa Sikke - Ruokaa rakkaudella, halusin keskittyä leivonnaisten sijaan ruokiin, joista itsekin jotain ymmärrän, mutta pitäähän pääsiäisessä olla makeaakin, joten olkaa hyvät ja kiitos Minttuli♥

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

kuva Minttuli

PS. Palaan vielä toivottamaan pääsiäistä, mutta nyt on juuri muuta...

Carol Shields: Ruohonvihreää

Minun ujo, kireähermoinen, leppymätön äitini, jolta on poistettu vasen rinta ja joka on säilyttänyt kammottavan välinpitämättömyytensä, menee naimisiin. Sellaista ei voi tapahtua, se ei voi olla totta.

Carol Shieldsin teoksessa Ruohonvihreää (The Box Garden, Otava 2012, suomennos Hanna Tarkka) runoilija Charleen Forrest joutuu äitinsä häiden yllättämänä heitetyksi takaisin sinne, mistä on aikanaan karannut moottoripyörän tarakalla tiukasti Watsonistaan kiinni pitäen jättäen jälkeensä vain pienen lapun. Hänen on palattava Kanadaan ja siihen ilmapiiriin, jota määrittivät kodin niukkuus, varjomainen, kiltti isä sekä äidin leimaavimmat luonteenpiirteet: arvostelu, nuukuus, tarve pysytellä ’omissa oloissa’, kostonhalu ja näivettävä pelko. Nyt ei ole vahvaa, karismaattista Watsonia tukena, jonka selän taakse voi piiloutua turvaan, on vain oikomishammaslääkäri Eugene, joka jakaa Charleenin kanssa hylätyksi jätettyjen tunnot. Eugene, jonka kanssa Charleen joutuu epäilemään heidän olevan kaksi luuseria, ihmisjätettä, lietettä.

Meidän rakasteluammekin sävyttää epäilys: olemmeko me vain kaksi raajarikkoa, jotka pitävät toisensa pystyssä? Voiko välillämme olla enemmän kuin toisen luokan intohimoa? Voiko tyhjästä nyhjästä?

Tässä liikumme siinä maisemassa, joka on Charleenin nykyisyyttä, sen lisäksi, että hän tuntee olevansa runoilija, jonka runosuoni on ehtynyt, työskentelee osa-aikaisesti neljä kertaa vuodessa ilmestyvässä kasvitieteellisiä tekstejä julkaisevassa Aikakauskirjassa, josta vastaa ikihippi, kasvitieteilijä Doug Savage ja jonka vaimo Greta häilyy jossain oudossa rajatilassa ollen ainoa, jonka tiedetään pitävän yhteyttä Charleenin exään Watsoniin, inkarnaatioiden kuninkaaseen. Niin…Greta ja Doug, Charleenin ystävät, jotka ovat neljänkymmenenviiden hujakoilla, lapsettomia ja

Minne perhoset pakenevat sateella? Minne päätyvät vanhenevat hipit? He muuttuvat nuhjuisemmiksi, karkeammiksi, totisemmiksi, tai naurettavimmiksi niin kuin Savaget, he näyttävät entistä hupsummilta helyissään ja pitkissä kutreissaan, he puhuvat epätoivoisen kunnioittavasti asiastaan, esiintyvät lähes kimeä-äänisen suvaitsevaisina ja oikeamielisinä…


Onneksi Charleenilla on kuitenkin poikansa Seth, jonka isä on ensirakkaus Watson, koskaan näyttäytymätön, jolta saapuu vain elatusmaksusuoritus kerran kuukaudessa. Seth on Charleenin aurinko, kuu ja tähdet, hän on se kaikki, jonka takia Char kestää iltapäivien vain hupenevan jonnekin ja että nyt täytyy palata äidin luokse Torontoon, äidin, joka elää pientä ja vaatimatonta elämää, mutta jolle todellisuudessa ei kelpaa mikään.

Huimaa! Carol Shields on kirjoittanut kirjan, joka sukeltaa niihin sameisiin sielumeriin, joissa haluan uida, vain löytääkseni yhden auringonkajon pinnan väreilystä, noustakseni sitä kohti. Shields tarjoaa yhdessä romaanissaan, tässä kirjassa, kaiken: melankolian, tunnekylmyyden, likaisenruskean crimplenekankaan, sisarkohtaamisen, ruohonvihreän, ensirakkauden kivun, miniatyyrikauhan voisulalle, yli seitsemänkymmentävuotiaan sulhasen yllätyksen, tragedian, McNinn-syndrooman hyväksymisen ja raikkaan Meredithin, joka ei enää tunne tätinsä tavoin:

Minua nakertaa myöhäisen illan onttous, sama harmaa, levoton pelko, jota olen aina tuntenut tässä talossa.


Ja mikä huikeinta, en enää tiedä, kumpi on minulle Shieldisin kirjoista enemmän, Kivipäiväkirjat vai tämä juuri lukemani, sillä kun luin vihkimisen jälkeistä seurustelukohtausta, törmäsin puhtaaseen nerouteen: Lukija saa kappaleita, joissa ollaan kuin näyttämöllä. Lukija lukee vuorosanat, mutta missään ei ole kirjoitettu, kuka puhuu. Hääjuhlien jälkeinen tilanne antaa vuorosanat, mutta puhuja on itse ’nähtävä’.


Katson pölyn tanssia auringossa, järjestelen narsisseja, nykäisen hieman kiristävää ruohonvihreää crimplenehamettani, vasemman rinnan kohdalla leikkausarpi kiristää, tunnustelen permanenttini kuohkeutta, suljen silmäni ja lähden aikamatkalle…

*****

Carol Shields Leena Lumissa

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjanainen  Mustikkakummun Anna Omppu Jassu  Kaisareetta  Sanna  Peikkoneito  Karoliina  Maria  Katja/Lumiomena  ja Kirja vieköön

Sikke Sumari: Sikke - Ruokaa rakkaudella

Sikke Sumarin ruokakirja Sikke – Ruokaa rakkaudella (Paasilinna 2012) on ruokakirja minun makuuni. Se ylistää sekä koti- että lähiruokaa sekä kannustaa suloiseen sekamelskaan, jossa kohtaavat niin suvun vanhat reseptit kuin italialaisten mammojen herkkujen salat. Kaikki kirjan kuvat ovat Benjamin Ilmonin ja vakuutan, että ne ovat suorastaan syötävät!

Kirjan kansi on onnistunut kaikellaan ja ruokakuvat ovat reseptien viereisellä sivulla ollen kaunista mattamaista paperia. Myös kirjan koko on tärkeä ainakin minulle ja tässä on nyt oikeankokoinen kirja sekä ruokakirjahyllyyni että telineeseen, jossa se on avoinna kokatessa. Sikken kirja tarjoaa myös tunnelmakuvia, jotka vievät meidät Toscanan seudulle ja sopivasti saavat innoituksen ruokakokeiluihin heräämään. Näin Sikke kirjastaan:

Tämä kirja perustuu LIV-kanavan Sikke - ruokaa rakkaudella toiseen tuotantokauteen, joka tehtiin vatsani toisella kotiseudulla Toscanassa. Ruoat kokkasin Cretin kylässä, Michelin perheen keittiössä. Ornella-mamman ruoanlaiton perinteet ja parhaat reseptit kulkevat siellä perintönä hänen tyttärelleen Barbaralle ja edelleen tämän tyttärelle. Ornellalla kuten jokaisella Italian mammalla, on omat pienet niksinsä ja suuret salaisuutensa, joilla pastakastikkeesta tulee juuri sellaista kuin pitääkin ja varmasti hiukan erilaista kuin naapurin mammalla. Miksi kehitellä uutta, kun vanhakin on erinomaista?

Kävin kirjan reseptejä läpi ja totesin, että täällä on vastaus moneen ’huutooni’, mutta koska aion tarjota teille pääsiäisviikon kunniaksi peräti kolme reseptiä kera Ilmonin huikeiden kuvien, lähdetään liikkeelle. Sain kerran Zürichissä, eräässä vanhan kaupungin italialaisravintolassa kanan kanssa niin erinomaista pinaattilisuketta, että söin saman ruokalajin kolmena iltana (sic!), joten aloitamme Pinaattilisukkeella, Spinaci alláglio e limone:

Tuore pinaatti nopeasti oliiviöljyssä (tai voissa) kypsennettynä ja sitruunamehulla maustettuna on tyypillinen italialainen contorni eli lisäke. Se tarjotaan usein kalan tai kanan seurana. Joissakin resepteissä öljyyn lisätään kypsennyksen alkuvaiheessa lisämausteeksi muutama sardelli ja kourallinen paahdettuja pinjansiemeniä.


Jotkut ryöppäävät pinaatin suolavedessä ennen öljyssä kypsentämistä.


kattilallinen pinaatinlehtiä
reilu loraus oliiviöljyä
valkosipulia maun mukaan, 2-3 kynttä
suolaa, pippuria (ja hiukan peperoncinoa eli pikkuchiliä, jos pidät siitä, minä pidän)
sitruunamehua


Peitä kattilan pohja oliiviöljyllä, lisää nokare voita. Lisää valkosipuli, anna kypsyä hetki. Lisää pinaatti, mausta suolalla ja pippurilla, kääntele hetkinen.


Purista sopivasti sitruunamehua sekaan, kääntele ja nosta tarjottavaksi.


Voit myös lisätä pinaattiin rapeita pekonikuutioita.


Tämän reseptin voi tehdä myös tuoreista punajuurenlehdistä.


Tässä siis sitä lisuketta, jolla voi saada vaihtelua lisukeperunaan tai riisiin. Tällaisia vinkkejä ei voi ikinä saada liikaa.

Koska monet syövät pääsiäisenä lammasta, haluan tarjota sen lammasruokareseptin, jonka minä olen päättänyt opetella eli lammaskaalin. Löysin vuosia sitten jostakin monista Bo Carpelanin kirjoista lammaskaalin ohjeen ja siitä lähtien tämä ajatus on muhinut kuin erinomainen pataruoka, joten paistin sijasta nyt Yrttinen lammaskaali:

Jo tämän klassikkoruokalajin nimikin saa minut lyyriseksi. Valmistin sitä italialaisille ystävilleni ja niinpä vain herkistyivät hekin! Hyvä maku on yleismaailmallista.


500 g lampaanlapaa ja luuta
1 kaali
3 porkkanaa
3 sipulia
valkosipulia maun mukaan
suolaa, pippuria
2 oksaa tuoretta timjamia tai rkl kuivattua
2 rkl kuivattua meiramia
oksa tai pari rosmariinia
1-2 laakerinlehteä
lihalientä
2-3 rkl voita
tilkka siirappia


Keitä lampaanlapa juuresten kanssa niin, että liha irtoaa. Siivilöi keitinliemi talteen. Irrota liha luista. Ylimääräistä keittolientä voit myöhemmin käyttää muussa ruoanlaitossa.


Ruskista kaali ja pilkotut juurekset ja sipulit padassa reilussa voissa. Lisää pataan yrtit ja lampaanlihat. Lisää lihalientä niin että lihat juuri ja juuri peittyvät. Mausta halutessasi tilkalla siirappia. Tarkista maku.


Hauduttele hellalla reilun tunnin ajan tai uunissa 200 asteessa noin kaksi tuntia. Lammaskaalin seuraksi pitää tarjota leipää.

Tässä välissä ennen kevään parasta herkkua luettelen vähän, mitä löydätte Sikken ruokakirjasta: Sitruunapasta, Grillatut munakoisot, Pehmeä omenatorttu, Munakoiso-parmesanivuoka (Melanzane parmigiana), Kalaa suolakuoressa (Pesce al sale), Osso buco ja Gremolata, Herrasmieskakku, Hunaja-pähkinästruudeli, San Giuseppen riisi-sitruunafritterit, Marinoitua kalaa Positanon tapaan, Fenkolia tomaattikastikkeessa…Ja monta, monta muuta herkkua. Kirjassa Sikke kertoo reseptien lomassa oliiviöljystä, italialaisesta kahvista, juustoista…ja suosittelee muutamia ravintoloita, joissa kannattaa käydä, jos haluaa hyvää. Nyt nauttimaan Vihreää parsaa ja mausteyrittikastiketta:

Kokeile hollaninkastikkeen tilalla tätä yrteillä maustettua kastiketta, joka on suosikkimme Namastessa. Yrttimaamme tuottaa monen sorttisia makuja, joten kastikkeessakin vaihtelevat yrtit vähän fiiliksen mukaan. Tee oma suosikkisi kokeilemalla erilaisia yrttiyhdistelmiä.


Napsauta parsoista puinen pää poikki siitä kohdasta, josta se luonnollisesti napsahtaa. Tässä ei kannata yrittää fuskata, sillä se todellakin napsahtaa poikki juuri siitä, missä puiseva osa alkaa. Kiehauta parsat sitten suolatussa vedessä al denteksi.

Yrttikastike


n. 2 rkl pehmeää voita
runsaasti hienonnettua persiljaa
hiukan hienonnettua ruohosipulia
yhden mintunoksan lehdet eli noin 6 kappaletta
2-3 timjaminoksan lehdet
3 munankeltuaista
1,5 dl kuohukermaa
sitruunaa


Pane kaikki ainekset kattilaan vesihauteeseen ja sekoita kastiketta, kunnes se sakenee ja kuohkeutuu. Mausta suolalla ja mustapippurilla sekä tilkalla sitruunamehua. Tarkista maku.


Täydellinen ruokakirja kaikille, jotka arvostavat lähiruoka-ajattelua, ruokaohjeiden selkeyttä sekä raaka-aineista tärkeimpiä: rakkautta ja intohimoa herkulliseen ruokaan. Kaikkien aistien juhlien vaalijalle – sinulle!

*****

Muut ruokakirjat Leena Lumissa löydät täältä

OLEN VIHDOINKIN OPPINUT, ETTÄ MINUN EI TARVITSE NOUSTA KAIKKIIN JUNIIN

Vaikka olen liian usein ylitsetulviva virta, levoton tuhkimo ja kaikkiin juniin nousija, olen nyt sillä rajalla, jossa pieni valo alkaa tuikkia ja miten ihmeellistä, valo piirtää omituisia sanoja kiireisten päivieni taivaalle: 'minun ei tarvitse', 'voit sanoa: ei', 'slow', 'lopeta suorittaminen', 'rest more, sleep tighter', 'odota seuraavaa junaa, sillä aina tulee uusia junia, joihin nousta'...

Nyt monet kirjabloggaajat ovat avanneet ja avaamassa kirjoille myös facebook-sivut. Minä en lähde mukaan tähän, en twitteriin, en twatteriin tai mitä muuta sitten uutta keksitäänkin. Olen omalla nimelläni facebookissa, mutta koska en halua siellä kertoa, milloin lähden elokuviin, milloin söin, olenko onnellinen vai onneton, kuka kävi kylässä ja kuka ei, minä postaan siellä vain kirjoista, joten se saa riittää. En myöskään ehdi kiinnittää huomiota kenenkään facebook-juttuihin, sillä seuraan kolmea sataa blogia ja luen vuodessa yli sata kirjaa, joista kerron teille luettuani niitä yön myöhäisinä tunteina, sillä päivällä en ehdi.

Jos haluan tulla yksityishenkilönä esille, teen sen blogissani, mutta kerron vain sen mikä minulle sopii. Olen kuitenkin näiden vuosien aikana mm. antanut teidän lukea blogissani puheeni miehelleni hänen pyöreillä synttäreillään puoli tuntia ennen kuin syntymäpäiväsankari ja vieraat sen kuulivat! Olen kertonut monia tapahtumia ja ollut kanssanne niin vaput, juhannukset kuin joulutkin. Olitte mukana myös kun kolmenkymmenen vuoden jälkeen kiipesin uudelleen hevosen selkään...ja puutarhastani taidatte tietää kaiken. Minä aion kuitenkin nyt keskittyä vain blogiini ja jos se ei riitä, minä kumarran syvään, kiitän ja katoan.

Tämä mitä nyt teen eli luen kirjoja ja sitten kirjoitan niistä, on todeksi tullutta unelmaa ja mikään näin ihana ei voi kestää ikuisesti!

Niin kauan jatketaan kuin kaikille,myös minulle, maistuu! Valtavan kiinnostavia kirjoja taas tulossa...

teidän Leena Lumi

PETER JAMES: KUOLEMA PEITTÄÄ JÄLJET

Jos Ronnie Wilson olisi herätessään tiennyt, että muutaman tunnin kuluttua hän olisi kuollut, hän olisi suunnitellut päivänsä hieman toisin.

Olisi ollut liioittelua sanoa, että hän oli onnellisen tietämätön kohtalostaan, sillä hänen tunneskaalastaan kaikki onnellisuuden muodot olivat kadonneet jo ajat sitten. Hän ei tuntenut onnellisuutta enää edes lauetessaan. Hänen kiveksensä tuntuivat olevan yhtä turtana kuin hän itsekin.


Kello oli 8.47 tiistaiaamuna, syyskuun 11. päivänä vuonna 2001.

Peter Jamesin Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footsteps, Minerva Crime 2012, suomennos Leena Mäntylä) on neljäs Roy Grace –dekkarisarjan kirja, jonka olen lukenut, joten näkemystä alkaa syntyä. Peter James on käsikirjoittaja, tuottaja ja yksi Ison Britannian tämän hetken myydyimmistä dekkaristeista. Hänen Roy Grace –kirjoistaan on suunnitteilla tv-sarja ja hänen teoksiaan on käännetty jo yli kolmellekymmenelle kielelle. Uskallan sanoa, että jos pidät Colin Dexterin Morsesta, pidät myös Roy Gracesta. Jonain päivänä saamme ehkä lukea jopa runoja ja kuuluisia sitaatteja hurjien tapahtumien kevennyksinä tai rikoksen vihjeinä…vertaa Dexter Kulki kerran metsätie (The Way Through the Woods)


Hän laski lautasensa maahan ja alkoi lukea Daily Mailia. Puolentoista tunnin kuluttua hän menisi kampaajalle laittamaan hiuksiinsa raitoja, ja sen jälkeen kynsihoitolaan. Hän halusi aina näyttää hyvältä Ronnieta varten. Hän huitoi pois ympäriltään pörräävän ampiaisen ja jäi tuijottamaan rintaansa. Kahden vuoden päästä hän täyttäisi 40. Kaikki oli alkanut jo roikkua, paitsi hänen silikonirintansa.

’Nyt’, Lorraine ajatteli synkkänä,’ minun pitää korjauttaa vartaloani lisää’. (11.syyskuuta 2001)


Kuolema peittää jäljet on nimensä mukaisesti näkymättömien kalman jälkien seuraamista kolmella mantereella, Yhdysvalloissa, Englannissa ja Australiassa. Koska en halua vesittää keneltäkään jännitystä, kauhua, enkä piinaa, sillä nehän ovat olennainen osa jännityskirjan mausteita, kerron tapani mukaan sitaatteja, faktaa sekä ehkä myös kevyttä harhautusta.


Kuljemme kahdessa aikatasossa, jonka kaiken alku on syyskuun yhdestoista 2001 ja terrori-isku WTC-torneihin New Yorkissa. Tätä päivää elämme vuodessa 2006, jossa Brightonin poliisi löytää kaupungin viemäriverkosta pitkälle maatuneen naisen ruumiin ja Roy Grace muistaa välittömästi mystisesti kadonneen vaimonsa Sandyn. Samanaikaisesti Brigtonissa Abby-niminen nainen pakenee vaarallista seuraajansa henkensä edestä. Abby, joka ei pelkää mitään muuta kuin ahtaita paikkoja ja sitten:


Hissi vaikutti elävältä, kuin joltain yliluonnolliselta olennolta. Kun Abby hengitti, hissi huokasi, natisi ja vaikersi. Kun Abby liikkui hissi huojui, kieppui ja keinui.


Hississä veti, ja Abbyn kasvoille tuulahteli jatkuvasti kylmää ilmaa. Hän kopeloi pimeydessä kännykkäänsä ja painoi välillä sen nappia tarkistaakseen, oliko se löytänyt kenttää, ja saadakseen kaihoamansa valonsäteen epävakaaseen, huojuvaan vankikoppiinsa.

Ei kenttää.


Kännykän näytöllä luki 13.32.


Abby yritti taas soittaa hätänumeroon, mutta kenttä oli kadonnut.


Hän luki vielä kerran kännykkäänsä tulleen puistattavan tekstiviestin:


’Tiedän missä olet.’

Tässä kirjassa Peter muistuttaa, miten kauheaa ahtaanpaikankammo on, kuten kirjassa Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), jossa Michael Harrison sai kokea, mitä on joutua pilanpäiten elävältä haudatuksi, mutta Abbyn kanssa ei kukaan nyt pilaile vaan on kuoleman tosissaan. Abby on oiva esimerkki siitä, että mitä eniten pelkäät, se sinulle tapahtuu ja hän pelkää vain suljettua tilaa.


Kirja kuljettaa kolmea maata, kahta aikaa ja muutamia rikostapauksia, jotka voivat aluksi tuntua irrallisilta, mutta lopulta kirjailija antaa Roy Gracen tutkintatiiminsä kanssa solmia tapahtumien langanpäät yhteen ja kaikki tarinat ovat osa suurempaa kertomusta ja enemmän yhteydessä toisiinsa kuin voisi edes uskoa. Lukija saa varautua olemaan tarkkana, sillä tässä kirjassa kuolema peittelee jälkiään vaihtamalla usein henkilöiden nimiä ja kun dialogeissa ovat mukana vielä monet lempinimetkin, sain eräälle päähenkilölle kuusi nimeä! Tällä kertaa en mitenkään arvannut kirjan loppuratkaisua, joka olikin aikamoinen yllätys. Niin iso yllätyskoukku, että luen seuraavankin Roy Grace –dekkarin ja salaa toivon, että kerran vielä saamme tietää, mitä kuuluu nyt Kellie ja Tom Brycelle, joihin jäimme kiinni kirjassa Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead).

Niin…eräänä perjantai-iltana Abby oli menossa Brighton Marinaan elokuviin katsomaan Sovitusta, kun…

*****

Roy Grace -sarjan kolmas kirja on Kuolema ei riitä (Not Dead Enough)

KIRJAMESSUTERVEISIN: JÄÄT LÄHTEVÄT, POHJOISTEN ALUEIDEN ELÄIMIÄ JA...

Jotenkin ajattelin, että voisin kerrankin selvitä kirjamessuista ostamatta muuta kuin jäätelötöttörön, mutta turha toive. Markku Envallin Jäät lähtevät (WSOY 2004) kansi vangitsi minut ja kun aloin lukea takakansitekstiä, tiesin heti, että minulle on muutaman vuoden päästä tälle kirjalle kohde. Sitä ennen luen tietysti kirjan itse.  Sitten näin yhdellä pöydällä tämän:

Olen niin arktinen henkilö, että en voi ohittaa jääkarhuja. Avaraa luontoakaan en katso, paitsi jokaisen jakson siitä Jäisestä planeetasta. Pohjoisten Alueiden Eläimiä/Animal of the North (Mäntykustannus 2011) on kertomus arktisista eläimistä kiinnostavilla kuvilla. Kuvat ovat Ranuan eläinpuistosta, jonne on päästävä! Siis en yhtään pidä eläintarhoista, mutta kaikki eläinpuistot ja suojelualueet saavat sympatiani. Kirjan kuvaajina ovat toimineen eläinpuiston henkilökunta, erityisesti intendentti Mari Heikkilä sekä lisäksi Asko Kaikusalo. Kirja on kaksikielinen ja ehdottomasti oivallinen tuliainen, jos lähtee tapaamaan ystäviä ulkomaille. Siis vietäväksi salmiakin ja hapankorppujen lisäksi.

Ja tämä kirja, joka muutti koko puutarha-ajatteluni, oli vielä saatavilla, joten ostin yhden varoiksi. Annan joskus vaikka syntymäpäivälahjaksi innokkaalle puutarhaystävälle. Ihanat kärhöt - Yli 100 klematis-lajia (Minerva 2009) on kirja, jota suosittelen puutarhan viemille!

Sen lisäksi mukaan tuli neljä tuubia jotain ihanaa voidetta, joka tuoksuu miedon aistilliselta, mutta sitä siis käytetään käsiin, decolteen etc.

Kaiken kruunasi tietysti inspiroiva kirjallinen & kustannuksellinen tapaaminen sekä se jäätelötöttörö!

kirjamessuterveisin
Leena Lumi

HUHTIKUU ON KUUKAUSISTA JULMIN, SE TYÖNTÄÄ SIREENEJÄ...

Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen
kuiviin juurikyhmyihin...

- T.S.Eliot -

Mutta...joutsenet ja jääurut, kevätmahla ja huhtikuun huuma...Sinäkö koversit nimesi runkooni?

kuva Veli Huovinen

KUKKIA, KIRJAMESSUJA JA VIIKONLOPPUA!

Olen armoitettu, sillä Lumimies jää nyt talvilomalle ja minulle siitä lomasta lohkeaa huominen päivä! No, tietysti myös viikonloppu... Ensi viikko menee minua paljon tärkeämmälle eli urheilulle. Huomenna kuitenkin saamme yhdessä nukkua niin pitkään kuin huvittaa, nauttia yhdessä hitaasta aamusta ja sitten lähteä kiertelemään yhdessä niin moneen kukkakauppaan kuin huvittaa. Minua kukattaa nyt! Lounaan syömme tietenkin Viherlandian loistavasta seisovasta pöydästä, joka on hinta/laatusuhteessa Suomen paras.

Tulevasta sen verran, että ensi viikolla on luvassa jännitystä ja kokkaamista. Muutakin tulee, jos ehtii.

Jyväskylässä on kirjamessut 30.3.-1.4., jossa aion olla sunnuntaina, koska olin sopinut jo aikaa sitten treffit sille päivälle. Lauantaina olisi ollut Katja Kettu...Kaikki nyt Jyväskylän Kirjamessuille!

Ja jossain välissä on viikon paras päivä eli lauantai...Kuulen uuttukyyhkyjen soidinlaulun ja lumen alla virtaa jo puro.

Soidinlaulua ja muuta mukavaa viikonloppuunne!

Love
Leena Lumi

Aurajuustoperunat

Nyt kun elämme vielä ns. vanhan perunan aikaa, voimme loihtia perunasta tosiherkun. Tämä ei ole mitään dieettiruokaa, mutta onneksi minun ongelmani ei ole kerma sen paremmin kuin juustokaan.

Kuori noin 10-12 perunaa. Leikkaa noin puolen sentin viipaleita. Lado viipaleet voideltuun uunivuokaan limittäin. Ripottele perunoiden lomaan 5-6 isoa valkosipulin kynttä pieneksi pilkottuna.

Sekoita kulhossa noin 3-4 desiä ruoka- tai kuohukermaa, 1 tl suolaa ja näppituntumalla reippaahkosti mauste- tai mustapippuria. Oma mielihalu ratkaiskoon kumpaa.

Kaada maustettu kerma perunaviipaleiden päälle. Ripottele pinnalle sinihomejuustoa maun mukaan. Minulta meni noin 2/3 Aura Goldia ja loput laitoin broilerfileiden päälle.

Perunavuoka sitten 200 asteen uuniin tunniksi ja herkku on valmis. Tarjoa grillattujen tai uunilla kypsennettyjen lihafileiden, pihvien tai melkein minkä tahansa lisukkeena kera salaatin. Erittäin erinomaista tämä on lampaan kanssa, jota tosin itse en valmista – vielä, mutta makutestattu on ystävän pöydässä.

Koska olen tainnut välillä arjen helpottamiseksi nuorten ystävättärieni innoittamana neuvoa teille miten oikoa mutkia suoriksi, eli tehnyt janssoninkiusausta pakastealtaan perunasipulisekoituksesta etc., niin yritin samaa myös tämän herkun kanssa, mutta emme pitäneet, sillä jotain uupui. Kun tätä valmistaa, niin kannattaa vähän viitsiä ja maku tekijäänsä kiittää ja kiittää vielä seuraavanakin päivänä uudelleen lämmitettynä.

Guten Appetit!

Love
Leena Lumi

PS. Me aiomme pääsiäisenä, kun nuoretkin tulevat, nauttia Leenan gulassia sekä Merin toivomuksesta myös Toscanalaista uunilohta. 'Lapset' ovat luvanneet lisäksi valmistaa meille meksikolaista ruokaa!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

ONNEN OMAT

Oli satanut kuusi päivää yhteen menoon ja seitsemännen päivän iltana tipahti taivaalta sateen mukana muuan hiiripoloinenkin. Harmaanruskea mytty mätkähti keskelle sammalia kevyesti kuin joltakin enkeliltä olisi pudonnut lapanen.

Näin alkaa Esko-Pekka Tiitisen lumoavan kaunis ja koskettava kirja Onnen omat (Kustannuskiila Oy 1989), jossa kuvittajana Tuula Tiitinen. Kirja on kertomus pienten eläinten, vieraalle saarelle pudonneen Koivuhiiren ja saaren asukkaan Päästäisen rakkaudesta joka puskee itsensä lävitse Piisamin hirmuhallinnon ja saaren asukkaiden ennakkoluulojen.

Heti kun tulokas havaitaan, Piisami piirtää Koivuhiiren ympärille ringin, jonka sisäpuolelle kukaan ei saa mennä. Joukossa on kuitenkin toisinajattelija, Päästäinen, joka yön suojassa lähestyy liikkumatonta myttyä. Hän tarttuu pikkuhiiren kylmään käteen ja tuntee, että tämä on hengissä. Päästäinen asettuu hiiren viereen ja alkaa lämmittää tätä, kunnes hiiri sanoo selvästi: ’Kiitos!’ Heillä on siis yhteinen kieli ja:


Ne maistelivat toistensa nimiä, haistelivat toistensa hajuja ja yön usva hunnutti ystävykset sisäänsä.

Aamu tuo jälleen ympärille Piisamin hoveineen ja alkaa hirmuinen tuomion julistus, jossa kaikin tavoin todetaan, että Koivuhiiri ei ole heikäläisiä. Ja sillähän on niin pitkä häntäkin, ei heillä kellään ole sellaista! Piisami saa saaren väen Päästäistä lukuun ottamatta haluamaan säilyttää saaren omana, puhtaana ja vieraista yksilöistä vapaana. Puhe on hirmuinen ja sen aikana Koivuhiiri ja Päästäinen pakenevat henkensä kaupalla, mutta aina saaren väki tavoittaa heitä, kunnes

He valitsivat vahvan kaislan ja kiipesivät sen latvaan. Uupuneina he painautuivat toisiaan vasten kuin viljantähkä. Koivuhiiri kietoi hännällään heidät sylikkäin ja yön hiljainen tuuli keinutti heidät toisillensa.


He antoivat helliä suudelmia toisilleen ja kaikki olisi ollut hyvin ellei!

Ja sitten seuraa hirveän Piisamin suuri rangaistus, josta tarinamme pienet rakastavaiset kuitenkin viime tipassa ja kuin ihmeen kautta selviävät hengissä.

Kirja on mitä parhain esimerkki rasismin rumuudesta ja näiden saaren eläinten avulla myös lapsi ymmärtää, että ei voi olla niin, että ’meidän saarelle’ ei voi tulla, jos on liian pitkä häntä tai puhuu eri kieltä tai jos on ihonväriltään erilainen. Tämä onnen omat on siis vakuuttavasti opettava kirja ilman, että tuntuu opetukselta. Kirja on enemmänkin seikkailullinen, kuten samojen tekijöiden Villi tie.

Ja uskokaa tai älkää, niin kauniiksi pelastuksesi muodostui sateenkaari! Oi näitä Tuulan kuvia…♥

***

Osallistun tällä kirjalla Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen.

NAISEN SILMIN

Emma Lusina oli ylpeä sukumme vauvoista: ”Meillä on kovin kaunis pään malli”, hän huokaili ja tarkasteli suvun vastasyntyneitä, kuin olisi posliininukkien asiantuntija. Sitten hän antoi nuorelle äidille tarkat ohjeet siitä, miten lapsen päätä piti hoitaa, jotta malli säilyisi somana pikku munana. Tyyny oli tarkka juttu, sillä lapsi ei saanut nukkua samalla kyljellä vaan vauvaa piti käännellä kuin karitsaa vartaassa. Siten muodostuu kaunis pää! Kaupungilla hän oli näkevinään nelikulmaisia tai pitkulaispäisiä lapsia. Ei ole osattu käännellä.

Lähetin Emma Lusinalle terveisiä tarkastellessani kaljuani kylpyhuoneen peilistä. Onpa hyvä pään malli, kehuin. Ei ryppyjä, lommoja vaan täydellinen Fabergémuna!

Olen nauraen ja kyynelehtien lukenut Pirkko Arstilan kirjaa Naisen silmin (Minerva 2012) kulkien hänen kanssaan lävitse hänen rintasyöpänsä, poikansa menetyksen, kadonneen lapsenlapsen löytymisen, miehen tuoksun, äreät vanhat äijät, käsilaukkujen koot, ensirakkauden, sisustamisen, nivelrikon turhmaisuushoidon, Etelä-Mantereen ikijäätikön, jossa jäävuoret kelluvat unina usvasta…

Olisin niin halunnut olla mukana tämän kirjan tekemisessä niin, että minä olisin saanut keksiä jokaiselle tarinalle hulvattomat otsikot, sillä jokainen luku on niin Pirkkoa ja sanon tämän sillä varmuudella, jolla hänen sekä Antti Arstilan kirja Vahvaa elämää aikuinen nainen on kulkenut mukanani kuin talismani, josta olen ammentanut voimaa jo vuodesta 1988! Jossain Porin kaduilla meidän korkojemme jäljet ovat kulkeneet toistensa sivuitse ja olemme myös kirjoittaneet samaan satakuntalaiseen lehteen, vain eri vuosikymmeninä. Pirkko on kuin tuttu, vaikka ei oikeasti olekaan ja siksi tämäkin kirja oli minulle niin vahva ja piristävä kokemus, että haluaisin juuri nyt ojentaa teille jokaiselle yhden kappaleen tätä kirjaa, josta nyt tarjoilen teille vain muutamia kohtia ja aloitan siitä, mistä sitaattikin kertoi eli rintasyövästä, tuosta niin monen naisen suurimmasta pelosta.

Mitään kaihtamatta Pirkko kuvailee tuntojaan, kun ei jaksa mitään, menettää maku- ja hajuaistinsa sytostaattihoitojen takia. Mutta hän ei olisi Pirkko ellei asiasta löytyisi jotain muutakin kuin säälissä rypemistä. Ensinnäkin Emma Lusinan lupaama kaunis päänmuoto on totta. Toisekseen Pirkko muistelee kauniisti syöpään kuollutta isäänsä


Ajattelin isää paljon, hän on hyvä majakka tällä oudolla merellä.

Hän muisti myös, että isä kuihtui miltei läpinäkyväksi. Pirkko päättääkin, että hän syö etukäteen niin paljon, että moista ei hänelle tapahdu: rapsakat croissantit, suklaiden taivas ja kermaiset kastikkeet ovat nyt sallittua nautintoa. Tosin hän ei sitten heti laihtunutkaan, mutta moni ruoka lakkasi tyystin maistumasta, kuten kävi äidillenikin. Muistan kuin eilisen sen päivän, kun äitini söi koko päivänä vain puolikkaan prinssinakin. Siinä hetkessä itkin huhtikuisessa puutarhassa fasaanien ihmetellessä…Onneksi Pirkko löytää jäätelöt ja suklaan, joiden rasva kuin hyväilee suun limakalvoja ja vaikka uupumus tulee välillä kuin kuolema, niin ajatukset leikkivät

Yritin muistella kuuluisia hiuksettomia, historiallisia naisia. Löysin yhden: Mika Waltarin Sinuhessa oli Nefernefernefer, jonka suloista nahkaista päätä Sinuhe sai sormillaan hyväillä. Missä olisi minulle Sinuhe?

Kun Pirkko sairastuu syöpään, jotkut yrittävät jopa syyllistää, mikä on varmaan hyvin tavallista etenkin jos ihminen on eloisa ja ei ole osallistunut vaivojen valitteluun. Luultavasti syy oli sama kuin minulla melanoomassani, mutta tätähän ei moni usko, että stressi ja/tai tuska voi laukaista syövän. Kuten minulle sen sanoi hoitava lääkärini, niin kävi myös Pirkolle:

”Mistä sinä sen sait? jotkut kysyivät. ”Mistä minä sen tietäisin?” vastasin. Lääkärini tunsi minut hyvin vuosien takaa. Hänen mielestään olin joutunut kestämään niin paljon tuskaa, ettei kehoni pystynyt kaikkea käsittelemään. Jostakin sen tuskan on tultava ulos.


Pirkon iso menetys oli pojan kuolema. Kaikki, kaikki muistuttaa Akista, kuten Siri Hustvedtin kirjassa Kaikki mitä rakastin, kun perheen poika kuolee ja


isä, taidehistorioitsija, purskahtaa itkuun kesken luentonsa nähdessään vesilasin. Hänen poikansa yöpöydällä oli aina vesilasi.

Pirkolle syttyy kuitenkin kirkas tuikku pimeän tunnelin toiseen päähän sillä hän löytää poikansa pojan, kadonneen lapsen, joka viskaa mummonsa surukuorman alta huikeaan iloon.

Naisen silmin on kirja, joka on täynnä elämän mukanaan tuomaa viisautta, joka ei tärkeile, ei pakota, ei uhkaile, vaan juttelee naiselta naiselle kuin istuttaisiin vieretyksin suvisessa puutarhassa parhaan ystävän kanssa, jolle voi kertoa ihan kaiken niin surut kuin seksiasiatkin. Pirkko istuu nyt minua vastapäätä ja meillä on pöydällä viileää chablista ja katkarapusalaattia. Pori on jo käsitelty kuin myös suru ja syöpä. Siinä me istumme Pirkon kanssa ja meillä on molemmilla yllämme t-paidat, joissa lukee: I love Lupins ja Pirkko kertoo:

Sitten tuli kylään ilonpilaaja, sellainen viherihminen, joka sanoo, että voikukka on tärkeä, hyödyllinen, terveellinen, lehtiä voi syödä, juuresta tehdä kahvinkorviketta ja värjätä vaatteita. Voikukkia pitää ymmärtää. Hölynpölyä, minun pihallani voikukista ei tehdä liito-oravia.


Sitten erehdyn kehumaan lupiinien villiä rehevyyttä. Vaarallinen aihe – lehdissä rähistään jatkuvasti lupiinien oikeudesta elää Suomessa. Kiihkeys osoittaa rasismin syvyyden. Emme halua maahanmuuttajia, emme edes maahanmuuttajakasveja. Suomessa saa kasvaa vain alkuperältään suomalaisia kasveja. Jotkut rotuoppienkannattajat soittavat ilmiantoja poliisille, että naapurin pihalla kasvaa nyt ”niitä”.

Nauramme hulluina keskellä lupiinimerta ja kaadamme lisää chablista.

Oi, naurunkyyneliä pyyhkien kerron teille, että olkaa naiset turhamaisia, sillä Pirkon kirjassa todistetaan, miten turhamaisuus parantaa jopa nivelrikon ja ajatukset voivat vanhentaa enemmän kuin selluliitti, ientulehdus, osteoporoosi, syöpä, kihti ja kolotukset. Aivot pitävät kaikesta uudesta ja siihen sopivat hyvin kirjat, elokuvat, uudet ruoat, uudet ihmiset, uudet tavat…

Kun kaksi näin vilkasta kohtaa, ei meinaa tulla loppua, mutta en mitenkään saata olla muistuttamatta, että kirjassa on aivan mainio luku äreistä äijistä, joille minä tuikkaisin testosteronipiikkiä kankkuun, mutta Pirkko suosittaa jättämään änkyrät kiukuttelemaan yksin eli naisen ei kannata jäädä uhrautumaan ellei mies hae hoitoa. Puhutaan pahoista akoista, mutta:


Onneksi pahat akat ovat katoava laji. Naiset hakevat apua vaihdevuosioireisiin ja mielenterveysongelmiin. Vuosien myötä osaamme avata vielä uusia ikkunoita. Mutta äreä, onneton mies sulkeutuu luolaansa kuin ”kuoleva peto”.

Äreistä miehistä pääsemme nuoriin miehiin ja siihen, miten tuoksu, miehen tuoksu vaikuttaa siihen, kuka meitä vetää puoleensa. Muistelemme myös ensirakkauksia ja sitä miten Pirkko Anni Polvan sankarittarien ja minä Vihervaaran Annan innoittamana, annoimme nuorille miehille ’litsareita’. Kaavan mukaan miehen piti sen jälkeen haluta temperamenttisen kaunottaren kanssa naimisiin, mutta minä unohdin, että kädessäni oli ratsupiiska ja Pirkko lätkäisi väärää poikaa, sillä sankari ällistyi niin, että moksautti takaisin…

Naiset muistakaa kehua nainen päivässä, suitsuttakaa tähtisadetta ystävänne ylle kertomalla, miten kaunis ja hurmaava hän on. Nyt on kohta julma huhtikuu, joten voitte ilahduttaa parasta ystävää viemällä hänet ulos syömään ja /tai ojentamalla hänelle hauskan ja oivallisia neuvoja pursuvan Naisen silmin kirjan. Tällä kirjalla voitte sitten muistaa myös äitiä toukokuussa.

Pirkko, mitähän Emma Lusina sanoisi, jos noutaisin kellarista toisen valkoviinin? Ilta on vielä nuori ja meidänhän pitää vielä sopia, kummalle matkalle lähdemme, keskelle jäävuoria vai valitsemmeko terapeuttiset, suorastaan eroottiset junat ja nousemme Orient Expressiin…

Aivan selvästi kuupuutarhani, joka sai alkunsa valkoisesta lupiinista ja valkoisesta akileijasta, hymyilee.

SUOMI ON MAAILMAN PARAS MAA NIIN MONESSA...

Olen huomannut, että mitä enemmän ihminen on matkustanut, sitä enemmän hän näkee sen, mikä Suomessa on paremmin kuin missään muualla. Me olemme niin tottuneet siihen, mitä kotimaamme tarjoaa, että emme aina edes huomaa, mitä saamme. Joskus pitää lähteä pois joksikin aikaa, että alkaa taas ymmärtää hyvän päälle.

Kävin äsken hurmaavan Karoliinan blogissa, From Karoliina, with Love, ja hän saa nyt paluumuuttajana kertoa, mikä kaikki mm. on meillä Suomessa niin paljon paremmin kuin muualla eli lue täältä

Tässä lyhyesti Suomi on onnela, joka on kommenttini erään blogin juttuun:

Suomi on todellakin onnela, jossa on ilmainen ja tasokas koulutus peruskoulusta yliopistoon, puhtaat vedet, puhdas ilma, turvallista eli lapset esim. voivat kirmata kavereidensa kanssa vapaasti, maa on yksi maailman kauneimpia, järviä on paljon ja merenrantaa myös, metsästä löytyvät monet herkut, joita saa vapaasti poimia ja niitä kaipaavat mm. italialaiset eli Suomen tatteja, vesistä nousee kuhaa, siikaa ja lohta, mutta Sveitsi haluaa suomalaista ahventa, joka onkin hyvä, mutta ruotoinen.

Minä voisin asua pari vuotta alppiseuduilla, jonne olen taas toukokuussa lähdössä, mutta ikinä en muuttaisi pysyvästi pois Suomesta. Voisin asua pari vuotta myös Englannissa, mutta R. ei siitä ajatuksesta innostu.

Kateutta on kaikkialla, mutta meidän ulkomaisia vieraitamme on aina ihmetyttänyt maamme siisteys, tasokkaat ravintolat, omakotitalojen isot tontit, rakentamisen taso, suomalaisten hyvä koulutus ja varsin vaikuttava elintaso kuin myös erittäin kattava julkinen liikenne.

Ja mitä rahallakaan ei saa, on suomalaisten suurin rikkaus eli neljä vuodenaikaa. Ja sitten joulu...joulu, jota itse kannan sydämessäni ympäri vuoden. Silloinkin kun kesällä lähden uimaan ja rannassa olen kävellen viidessä minuutissa. Suuri järvi näkyy ikkunoistamme ja talon toiselta puolelta alkavat marja-ja sienimetsät.

Verotus on korkea, mutta sillä saadaan monenlaista alkaen ilmaisesta koulutuksesta ilmaiseen terveydenhoitoon. Sillä tasataan myös tuloeroja niin, että kaduilla ei ole kerjäläisiä eikä kenenkään tarvitse olla asunnotta ellei siihen tilaan oikein himolla änkeä.

Kaikkein parasta on syksy ja sen jälkeen talvi. Puhdas, hellä, valkea lumi...Sille ei vertaa maailmasta löydy.

Love

Leena Lumi

*****

PS. Suomen Kuvalehdestä 23.3.2012 Leena Sharman jutusta:

Hyvämaineisuus ei ulkoministerin mielestä tarkoita sitä, että Suomea pidetään nöyristelevänä sylikoirana, joka ei uskalla puuttua esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksiin. Eikä se tarkoita myöskään sitä, että olisimme aina kaikessa samaa mieltä, vaan sitä, että muut tietävät, miltä pohjalta Suomi asioita arvottaa.

"Olemme luotettavia, toimimme vakavasti maailman ongelmien ratkaisemiseksi: meillä on aika vahva ympäristöprofiili, meillä on pohjoismainen hyvinvointimalli - sen vahvuutta presidentti Sauli Niinistökin haluaa korostaa." (Erkki Tuomioja)

"Emme ehkä itse sitä huomaa, mutta kun muut maat lukevat näitä kauneusvertailuja, joissa kaikki Pohjoismaat löytyvät yleensä kärkikymmeniköstä, niin kyllä meiädn mallimme kiinnostaa." (Erkki Tuomioja)

"Oma vertailusuosikkini on se, jossa Suomelle on annettu arvio 'maailman vähiten epäonnistunut valtio', least failed state in the world." (Erkki Tuomioja)

kuva Sarppu

LUVATTU

Ei tästä tule mitään, järveenkö minun on mentävä, mietin kun kävelen navettaan iltalypsylle. Milloin vain ajattelen Anttia, sen toisen kuva nousee tielle, sen silmät tulevat silmiini ja öisin minä nostan hameeni ja alushameeni ja päästän puseron hakaset, että hän voisi tulla minuun, että voisi käydä käsiksi, purra ja repiä ja satuttaa. Vie vaan puhtaus ja kaikki muu, en ollenkaan pane vastaan, suutelen vaan nöyrästi kättäsi, kun hitaasti irtoat minusta.

Lukiessani Heidi Köngäksen esikoiskirjan Luvattu (Otava 2000) vain runsas viikko jälkeen hänen Vieraan miehensä, koen tekeväni epäoikeutta Heidille, koska en lukenut kirjoja kronologisessa järjestyksessä, jolloin Luvattu olisi antanut minulle enemmän. Luvattu ei vienyt minua niihin sfääreihin, joihin Vieras mies minut heitti. Syy ei ole siinä, että Luvattu olisi huono, mutta tarina oli ehdottomasti paljon tavanomaisempi tai sitten meidän agraarinen yhteiskuntamme on esittänyt tätä eri medioissa kautta elämäni: Pieni piikatyttö, jonka tahto on isäntäväen taskussa ja jota kukaan ei välitä mitenkään kuunnella ja tukea kasvussa, vaan hän saa horjahdella ja kaatua, selviytyä tai olla selviytymättä.

Alun sitaatti kertoo paljon oleellista kirjan Maijasta, joka on luvattu renki Antille. He ovat kihloissa ja siinä vaiheessa kun tarinan tragedia tapahtuu, on kirkossa ollut jo kolmet kuulutukset ja kuuliaistanssien jälkeen mikään ei enää näytä Maijalle toivoa. Osaltaan syy on onnettomuuden, joka tapahtuu, osaltaan syy on sen, että Maija ei saa pois mielestään erästä toista:


Sillä ei se, mikä minua polttaa ja kärventää, sammu missään vedessä, ei pala tulessa.

Kaiken kaikkiaan Maijan kohtalo on kuitenkin täysin epäoikeudenmukainen, mutta niin totta monelle palkolliselle näiden tapahtumain aikaan.


Sitten taas se, miten Heidi kirjoittaa, on jo lupaus jostain suuremmasta eli Luvattu on eroottiselta lataukseltaan kuin harjoittelua Vieraaseen mieheen, mutta upea, väreilevä, läähättävä aistillisuus jää uupumaan. On vain tämä karkeampi kohtalo, jossa miehet huutavat:’Anna nannaa, anna pillua!’ Jos olisin lukenut tämän kirjan ensin, olisin kuitenkin jo kiinnittänyt huomioni Heidin ehjään tarinan kuljetukseen sekä vahvoihin sanoihin kuin myös hänen oman ’kirjailijaäänensä’ väriin: ’Miksi savu käy silmiin, vaikka pesä vetää hyvin? Miksi minulla on vedet silmissä?’ Tai:

Miksi en edes tunne minkäänlaista häpeää näissä houreissani, vaan ajatuksissani nostan sen mikä miehessä nousee.

Tai:


Se on minun painajaiseni ääni kun näen tätä pahaa unta silmät auki.


Heidi Köngäs on kirjailijana ehdottomasti jatkossakin saava huomioni, mutta ei tämän tavallaan moneen kertaan Suomi-filmeissä kalutun piikatarinansa, vaan Vieraan miehen takia. Luvatun kansi on vaikuttava!

***


Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Pekka Sara ja Le petite lectrice.

MAGDALENA

Magdalena, Magdalena,
ihanainen lapsi!
Salamoista silmän-iskut,
idän yöstä hapsi,
joutsenkaula, aaltovarsi,
valkoliljakäsi...
-Sulosi on synnillistä,
leiki synnilläsi!-

Magdalena, Magdalena,
illan liekit palaa,
syttyy hehkut hekumoihin,
haaveet herää, halaa...
-Katsos, tytär Israelin,
tähdet kulkee yli...
lankee taivaat jalkoihisi,
avaa, avaa syli!-

Magdalena, Magdalena,
ihanainen impi!
Harvoin astui synnin tietä
jalka kaunihimpi...
Suuret tähdet, kuumat tähdet
kehää sulle kutoo,
kun sa viittaat, vallat vaipuu,
helmaas kruunut putoo...

Magdalena, Magdalena,
kaunis katuja-nainen!
-Joko näit sa miten murtuu,
mustuu mahti mainen?
-Ah niin, kirkas Jumalanpoika,
synnillistä auta!
Sull' on mahdit korkeammat,
aate aistin hauta...

Magdalena, Magdalena,
sankaritar sadun!
-Piirsitkö sa inehmoiden
kohtaloille ladun:
kevehissä keinumahan
lähemmäksi syvää,
erehissä etsimähän
loputonta hyvää?...

- L Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Victorine Nordenswan (Naiset taiteen rajoilla, Tammi 2010)