RAKAS MIEHENI, REIMA!

Hyvät ystävät, nyt Reimasta, jonka syntymäpäivää olemme kokoontuneet viettämään ja vähän myös meistä, jotka olemme tänä vuonna olleet yhdessä 25 vuotta.

Omistin Reimalle kirja-arvostelun Ian McEvanin teoksesta Lauantai. Se ei ollut ihan pelkkää sattumaa, sillä myös Reima on lukenut kirjan ja muistaa sen tapahtumat. Minä luin nyt sen toiseen kertaan muistiani verrytellen ja löysin tähän hetkeen sopivan sitaatin. Kirjan alussa neurokirurgi Henry Perowne näkee aamulla ikkunastaan palavan lentokoneen syöksyn kohti maata ja järkyttyy varsin paljon. Hänen 18 –vuotias poikansa Theo rauhoittelee isäänsä ja silloin Henry ajattelee:

”Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.”

Väistämättä kirjasta löytyi muitakin yhtymäkohtia Reimaan, sillä kuten Henry, myös Reima, rakastaa kahta: palloa ja vaimoaan. Ja järjestys on nimenomaan tämä: ensin pallo, sitten vaimo.

Reiman intohimo on koripallo. Ihan muutamassa vuodessa hänen pelisilmänsä on kehittynyt niin, että viistopallo takakierteellä on meikäläiselle naiseläjälle se ihan arkipäivän väisteltävä haaste.

25 yhdessäolovuoden oikeutuksella sanon, että yhtä asiaa kadun. Kun aloitimme yhteisen elämän, Reima oli hiljainen, hidas hämäläinen. Kaksi ensimmäistä vuotta opetin häntä muodostamaan nopeita virkkeitä ja muutenkin lisäsin äijään faarttia. Nyt en saa enää suunvuoroa ollenkaan, vaan alituinen pälätys kuuluu, vaikka minä tarvitsisin luku- ja kirjoitusrauhaa. Itse hän ei tokikaan myönnä tätä ja hänhän on kuten tavallista oikeassa kunnes toisin todistetaan. Olen nyt 25 vuotta todistanut hänelle, että hän on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä väärässä, mutta ainahan besserwisser selityksen löytäää. Onneksi Dr. Phil pelasti minut maagisella lauseellaan: ”Haluatko olla oikeassa vai onnellinen!” No, minä valitsin onnen.

Reima antaa myös avioliitostamme ulkopuolisille suuressa puhetulvassaan, joka ei oikein hämäläiselle luonaa, hieman oudon kuvan. Hyvin kernaasti hän kertoo kaikille tarinaa viikon työmatkastaan USAan. jolloin minä nimenomaan etukäteen ilmoitin, että ’älä sitten soittele, sillä haluan keskittyä rauhassa Emily Dickinsonin runoihin, jotka on kirjoitettu osin muinaisenglannilla ja vietän samalla viikon retriitin.’ Minusta pyyntöni ei ollut kohtuuton, eikä siinä ollut mielestäni mitään outoa. Loppuviikosta vilkaisin puhelinta ja ihan hirveästi oli minua yrittänyt tavoitella joku Reima. Mietin: Reima who?, sillä millään en saanut yhtäkkiä mieleeni ketään Reimaa. Asia on nyt hoidettu kuntoon, sillä nykyään Reimalla on soittoajat eli hän saa soittaa minulle Suomen aikaa klo 18-20. Jotenkin hän onnistuu kertomaan tätä vieraille ihmisille niin, että siitä löytyy jotain huvittavaa…

Tässä päivässä on yksi juttu, joka on kaikkein parasta ja sen sanoi itse Reima: ”Olen aivan innoissani, kun saan täyttää 60 vuotta, sillä nyt ovat äkkikuoleman karmeat vuodet ohi.” Hän on katsokaas lukenut aivan tohkeissaan tutkimuksia, joiden mukaan pikakuoleman vuodet ovat välillä 50-60. Miten minä muistankaan sen hetken, kun hän täytti 50 vuotta…Silloin hän sanoi: ”Ihanaa täyttää 50 vuotta, nyt ovat äkkikuoleman vuodet ohitse.” Kaikki perustui silloin tutkimukseen, että eniten ja nopeimmin kuollaan ikäryhmissä 40-50 vuotta.

Meri kirjoitti koulussa ala-asteella aineen, joka liikutti opettajan kyyneliin. Aihe oli Äiti. Muut kirjoittivat: ’Äitini siivoaa aina ja hänellä on paljon kattiloita’ tai ’Äitini pesee aina pyykkiä ja huutaa, että pitää siivota omat huoneet’. Meri kirjoitti: ”Minun äitini on ihana. Hänellä on minut.” Tämä oli niin vaikuttavaa, että opettaja soitti minulle liikuttuneena ja minäkin aloin kyynelehtiä. Nyt tajusin, että noissa kahdessa maagisessa lauseessa piilee meidän perheen kiinteä soundi, joten ihan pakko sanoa: ”Reima on ihana. Hänellä on minut.”

Ystäväni Eve onnitteli Reimaa blogissani ja sisällytti minutkin mukaan toivotuksiin. Mukana oli myös Eino Leinon L. Onervalle kirjoittama runo, jonka nyt haluan lukea teille:

”Peto on minun armaani,
vaan peto soma,
ei tahdo hän olla
pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla,
kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa,
jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämänmurheeksi vaihtuu,
Hänet parhaiten voitat,
kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla,
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.”

Onnea Rakas! Skål på Reima!


Leena
Reiman 60 –vuotisjuhlissa, jotka pidettiin 4.7.2009 Muuratsalon kodissa