Yllättäen huomasin, että olen kirjoittanut Leena Lumia jo neljä vuotta. Vuodet tulevat täyteen ystävänpäivänä, joka niin sopiikin tähän harrastukseen, jonka yksi antoisa puoli ovat samanhenkiset ystävät. Juhlan kunniaksi pidämme synttäriarvonnan, joka alkaa tänään ja päättyy ke 13.2. klo 18. Tulokset ilmoitan ystävänpäivän aikana. Onnettarena toimii Lumimies.
Arvontaan voi osallistua jokainen lukijakseni kirjautunut tai kirjautuva. Kommentista saa yhden arvan ja linkittämisestä toisen. Linkittää voi myös fb-sivulla. Muistakaa ilmoittaa, monellako olette mukana. Linkittämiseen voi käyttää yllä olevaa kollaasikuvaa tai alla olevaa yksittäiskuvaa:
Tämäkin on yksi kuvamahdollisuus ja ihan harjukaupunkilainen juttu:
Palkintona on kirjoja, joista viisi ensimmäiseksi tullutta saa valita voittajajärjestyksessä yhden kirjan. Kirjalista on jo nyt aika muhkea, mutta saattaa kasvaa vieläkin. Anonyyminä ei voi osallistua, joten ellei ole blogia, on yhteystiedot ilmoitettava. Pidättehän huolen, että seuraatte arvonnan tulosta ettei palkintojono 'seiso'.
Kirjat ovat uusia ja vain yhteen kertaan luettuja, joten jos itseä ei kiinnosta, voi antaa lahjaksi, tuliaiseksi tai muuten vain. Kirjat ovat kuin kukat, ne sopivat aina!
Huomatkaa, että minulla on kommenttivalvonta, joten kommenttinne näkyvät vasta, kun olen koneella. Ne eivät ole kadonneet...
Iloista arvontamieltä kaikille ja kiitos, että olette ilahduttaneet minua jo neljä vuotta♥
Arnaud Delmonte&David Batty: Tumman suklaan herkut - 80 vastustamatonta ohjetta Tämän ostin ihan teille: Ihana!
Virpi Kurjenlento, Sami Repo: Suomalaista voimaruokaa Vuoden 2011 paras ruokakirja Suomessa!
Juha-Pekka Koskinen&Miranda Koskinen: Hallava hevonen ♥♥♥♥♥
Riitta Tiitu: Wanilla Brocante Chic
Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamiestalon uusi elämä
Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän
Puutarhamaailma 2012
Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus 1759 on jo ollut kiinnostunut tästä!
Joanne Harris: Persikoiden aikaan
Tapani Heinonen: Reunalla Rohkea!
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa // VARATTU!
Tess Gerritsen: Eloonjäänyt // VARATTU!
Lisa Lemke: Grillatun kera - Kastikkeet, lisukkeet, salaatit ja jälkiruoat
Majgull Axelsson: Kuparienkeli
Kirsi Tuominen, Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri Puutarhakirjasuosikki, josta on ollut kiinnostunut jo 2458 lukijaa!// VARATTU!
Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Mennään sirkukseen
Alex Capus: Léon ja Louise
Kristiina Halkola: Jos rakastat
Tee itse - Terveyssnapsit, -viinit ja -liköörit
Max Manner: Vapauttaja
Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus
Paulo Coelho: Brida
Pia Juul: Hallandin murha
Kim Edwards: Unien järvi
Ilona Pietiläinen: Talven taikaa - 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta sisustusunelmia lumen valossa!
Philippa Gregory: Punainen kuningatar
Anne Holt: Julkkismurhat
Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat // VARATTU!
Karin Slaughter: Pettävä hiljaisuus
Aravind Adiga: Viimeinen mies
Denise Mina: Yksin yössä
Ilona Pietiläinen: Villa Charme - tuunaa ja kaunista kotiasi
Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
Markku Envall: Jäät lähtevät
Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi
Mauri Leivo: Kuikka - alkulintu
Mia Vänskä: Musta kuu
Erityistä:
Leila Nuikki: Unen kelluva silta - Ahdistuksesta luovuuteen Pitkän harkinnan jälkeen haluan tälle uskomattomalle kirjalle uuden, arvostavan kodin. Kertomus ehkä Suomen kuuluisimman japanilaisen puutarhan synnystä.// VARATTU!
Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri
Karin Slaughter: Kivun jäljet
Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ruediger Schache: Sydämen viisaus
Saila Routio: Puutarha laatikoissa
Leena Lumi
PS. Lumikukka, älä 'osallistu' enää;-) Olet ollut jo aikaa sitten mukana. Ilmoita vain yhteystietosi. Osallistujia on niin paljon, että kommentit menevät kahdelle sivulle. En ymmärrä, miksi sinä et näe niitä...
lauantai 2. helmikuuta 2013
Voin kaivata -
Voin kaivata sinua, tiedätkö sen...
Kuin kaari on ruumiini hämärissä,
se on kireä, kuuma, on näännyksissä -
ja sentään, jos tulisit, tiedän sen,
vain kiveä kättesi alla ma oisin:
kovaa, kuollutta, jäykkää ja ynseää,
ja jos pirstoisit mun - sinun pirstovan soisin! -
siruiks löisit mun, siru jokainen
yhä kiveä on ja kiveksi jää!
Ja puhua voin, voin puhua sulle:
jään viereesi sanoja vilkkaita virkkain,
ja jos kuuntelet, vaieta äkkiä voin
ja hymyillen nähdä, kun tavoitat suotta
minun sanaini mieltä kuin parvia sirkkain:
oi, kaikki ne käsistäs hyppivät pois,
vaikk' haroisit, miettisit tuhannen vuotta!
Ja katsoa voin sua, silmin kirkkain,
ja jos huomaat sen, minä katson pois,
kuin sinua ollenkaan ei ois...
Voin kaivata! Kaivata, kaivata voin!
- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)
*****
How Can We Hang On To A Dream
Kuin kaari on ruumiini hämärissä,
se on kireä, kuuma, on näännyksissä -
ja sentään, jos tulisit, tiedän sen,
vain kiveä kättesi alla ma oisin:
kovaa, kuollutta, jäykkää ja ynseää,
ja jos pirstoisit mun - sinun pirstovan soisin! -
siruiks löisit mun, siru jokainen
yhä kiveä on ja kiveksi jää!
Ja puhua voin, voin puhua sulle:
jään viereesi sanoja vilkkaita virkkain,
ja jos kuuntelet, vaieta äkkiä voin
ja hymyillen nähdä, kun tavoitat suotta
minun sanaini mieltä kuin parvia sirkkain:
oi, kaikki ne käsistäs hyppivät pois,
vaikk' haroisit, miettisit tuhannen vuotta!
Ja katsoa voin sua, silmin kirkkain,
ja jos huomaat sen, minä katson pois,
kuin sinua ollenkaan ei ois...
Voin kaivata! Kaivata, kaivata voin!
- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)
*****
How Can We Hang On To A Dream
perjantai 1. helmikuuta 2013
Leena Lumin valinnat Blogistanian Globalia 2012
Valintani Blogistanian Globalia 2012 ovat:
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The Stranger's Child, Otava 2012, suomennos Markku Päkkilä)/3
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, WSOY 2012, suomennos Kersti Juva)/2
Herman Koch: Illallinen (Het diner, Siltala 2012, suomennos Sanna van Leeuwen)/ 1
Leena Lumi
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The Stranger's Child, Otava 2012, suomennos Markku Päkkilä)/3
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, WSOY 2012, suomennos Kersti Juva)/2
Herman Koch: Illallinen (Het diner, Siltala 2012, suomennos Sanna van Leeuwen)/ 1
Leena Lumi
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Broilerherkku slaavilaisittain
Sain monipuolisesti Venäjää tuntevalta ystävältäni reseptin slaavilaiseen kanapataan, joka on herkullisuuden ja helppouden huippu. Teimme tämän ihan saadun ohjeen mukaan eli käytimme valmiiksi marinoituja luisia rintapaloja, joita meillä oli kuusi. Seuraavalla kerralla vaihdamme vain sen, että käytämme luuttomia rintapaloja, sillä osasta löytyi pienen pieniä luunsiruja, jotka voivat olla ikävä juttu kenelle vain, mutta etenkin lapsi voi syödä niin, että ei osaa varoa. Silloin käytämme kahdeksan rintapalaa, josta syö jo kokonainen perhe hyvin tai kaksi aikuista muutamia päiviä. Ohje tulee nyt juuri kuten olen sen saanut:
6 muhkeaa valmiiksi marinoitua kananrintapalaa
4 paprikaa, yksi jokaista väriä
2 prk smetanaa
2 dl kuohukermaa
1 pkt Aura-sinihomejuustoa
Rintapalat paistetaan kevyesti pannulla ja ladellaan voideltuun uunivuokaan. Päälle silputaan neljä parpikaa, eri väriä, joka vasta onkin kaunis näky. Sitten murustellaan pinnalle paketillinen sinihomejuustoa, joka meillä on Aura Gold, 125 grammaa.
Sitten sekoitetaan kaksi purkkia smetanaa ja kaksi dl kermaa. Kaadetaan seos kanan, paprikoiden ja murustellun juuston päälle. Uuniin muhimaan n. 150 asteen lämpöön pariksi tunniksi. Kypsyysasteen voi helposti todeta siitä, kun erottelee lihat luista ennen tarjolle laittamista.
Minä pidin ensimmäisen tunnin 150 astetta ja sitten seuraavan 125 astetta ja sain silläkin kypsäksi. Vuoka oli uunissa ilman kantta ja paprikat säilyivät värikkäinä, eivätkä mustuneet. Kuvat eivät tee herkulle oikeutta!
Oheen arborio-riisiä, jonka keitimme kasvisliemessä. Ja tietenkin tomaatti-mozzarellasalaattia, sillä minulla edelleenikin basilika kasvaa kaapinalusvalon alla ja ainakin Mestarin Herkussa Jyväskylässä on uskomattoman hyviä kotimaisia tomaatteja. Teen salaattia aika reippaasti, sillä se on sitten minulla maanantaipäivän lounas.
"A vot", sanoi ystäväni ja minä kiitän.
Juomaksi vesi tai mukava punaviini, sellainen 'talon viini'.
Guten Appetit!
Leena Lumi
Vinkki: Jos on lapsiruokailijoita pöydässä, on helpompaa tehdä tämä slaavilainen broilerherkku kananpojan fileepihvistä, näin välttyy mahdollisilta luusirpaleilta, joita voi joskus olla rintaluiden poistamisen jälkeenkin, onneksi tosi harvoin. Kannattaa pitää huoli, että nestettä on niin, että kun tekee isoista luisista rintapaloista, liha muhii kermassa ja smetanassa. Apua!, tämä vain on niin hyvää...
Tässä lapsiystävällinen versio ja muutenkin huoleton, sillä mietin vähän aikaa, mitä tekisin ruoaksi viikonlopuksi, että ehtisi myös ulkoilla. Ostin kaksi pakettia jyväbroilerin basilika-tomaatti fileepihviä (2x450 g eli 8 filettä), laktoositonta kuohukermaa (purkki 3,3), josta ei käyttänyt ihan kaikkea ja pikkupurkin smetanaa, yhden sinihomejuuston ja ison, punaisen paprikan. Fileet vain vuokaan, päälle pilkotut paprikanpalaset, murusteltu sinihomejuusto sekä smetana-kermaseos. Uuniin n. 1,5 tunniksi noin 150 astetta ja siinä se sitten on. Lautaselle vielä arborio -riisiä ja siitä vain nauttimaan. Tuoretta pöydässä on meillä kaiken aikaa minitarhaterttutomaateja, joita voi napsia tuosta vain ja pitää vaikka laiskan kokkipäivän salaattina.
Ruokareseptit Leena Lumissa
maanantai 28. tammikuuta 2013
Michael Cunningham: Koti maailman laidalla
Ehkä
kaikkein parasta oli että pilvessä suoriuduin kaikesta Nedin kanssa. Ruoho
herpaannutti minut, joten jos Ned painoi suunsa omaani vasten tai silitti minua
kovakouraisesti, menin mukaan raukeassa, soljuvassa tilassa joka poikkesi
tykkänään siitä mitä olin joskus tarkoittanut kiihottumisella. Yhdyntä oli aina
saanut minussa aikaan möyryävää sisäistä kiristymistä, joka muuttui nopeasti
mielihyvästä pakokauhuksi ja pakokauhusta piinaksi, niin että kun Ned ähersi kohti
päätepistettä, minä makasin hänen allaan hermostuneena ja vihaisena ja sanoin
ääneti: ”Lopeta, lopeta, lopeta.” Nyt kykenin suomaan Nedille raukeutta, joka
ei sisältänyt suoranaista nautintoa eikä tuskaa vaan ennemminkin puhtaasti
kutkuttavan aistimuksen, joka oli…Tässä oli Ned ja tässä olin minä, nainen joka
pystyi yllättämään itsensä. (Alice)
Michael
Cunninghamin kirja Koti maailman laidalla (A Home at the End of the World,
Gummerus 2001, suomennos Marja Alopaeus) löysi minut erään arvion kautta. Tiesin
heti, että tässä on kirja juuri minulle. Etiäiseni osuivat niin oikeaan, että
ajattelin olla jopa kirjoittamatta tästä mitään, pitää vain itselläni. En voi
uskoa, että naputan tämän lauseen: Koti maailman laidalla on yhtä hyvä kuin
Cunninghamin Tunnit ja ehdottomasti miellyttävämpi kuin tyylillisesti taidokas,
mutta suppeanäkökulmainen Illan tullen.
Tiedätte,
mitä olen mieltä Julian Barnesin kirjasta Kuin jokin päättyisi. Tässä on jotain
samaa muussakin kuin ajassa jossa liikutaan. Kummassakin kirjassa käsitellään,
mitä oli tapahtunut ’60 luvulla, kun oli vapaa rakkaus, ruoho, Vietnamin sota,
kommuuniasuminen, The Doors ja se tietty tunne, että rakkaus ja raivo voittavat
kaiken ja nyt elää sukupolvi, joka muuttaa maailmaa. Muistakaamme kuitenkin,
kuten Barneskin huomautti, että kun puhumme kuusikymmenlukulaisista, se on venyvä
käsite: se mikä jo tapahtui USAssa, rantautui Eurooppaan vähän jälkijunassa ja
niinpä eurooppalaisen hippiliikkeen kiihkeimmät vuodet saattoivatkin olla
vaikka ’69-’73. Tuona ensin mainittuna vuonna kuitenkin oli Woodstockin
ikimuistoinen konsertti ja sen rytmit heijastuvat tähänkin tarinaan…
Yhdysvaltojen
merkittävimpiin kirjailijoihin kuuluvan Michael Cunninghamin teos Koti maailman
laidalla kertoo kahdesta pojasta Jonathanista ja Bobbysta, jotka ovat ystäviä
jo lapsesta ja asuvat Clevelandissa. Molemmille pojille sattuu perheessä iso
tragedia, mutta keskiöön nousee eittämättä poikien välinen ystävyys ja se, että
Bobby on kuin syntynyt orpopersoonaksi, ikuiseksi kodin ja perheen kaipaajaksi. Voisi sanoa toisten kotiin tunkeutujaksi, sillä hän löytää mukavan turvapesän Jonathanin kotoa, jossa on aina siistiä ja äiti,
Alice, joka tekee uskomattomia kulinaarisia luomuksia ja on vielä kaiken
lisäksi rento ja mukava. Alice, joka kävelee mustanpunaisten tulppaanien ohi,
antaa kätensä liukua päärynäpuun kaarnalla, ravistaa muutaman valkoisen
kukan hiuksiinsa ja haaveilee vielä kerran asuvansa talossa, josta näkyy vesi.
Kun Jonathan
muuttaa New Yorkiin, Bobby pesiytyy kuin käenpoikanen Alicen ja Nedin asuntoon ja etenkin keittiöön, alkaen opetella ruoanlaiton saloja. Jonathan puolestaan asuu yhdessä Claren, vapaan
rakkauden papittaren kanssa, mutta seurustelee miehen kanssa, jota ei rakasta,
jonka kanssa hänellä ei ole oikeastaan mitään puhumista, mutta Erichin hellä
kyvykkyys yllätti hänet ja sai jatkamaan seksuaalisesti antoisaa
suhdetta. Nedin sairastuttua, Alice ja Ned muuttavat lääkärin kehotuksesta
kuivempaan ilmastoon ja Alice, joka kaipasi vesinäköalaa saakin katsella
jatkossa Arizonan autiomaan kuivuutta. Bobby siirtyy nyt asumaan Jonathanin ja
Claren luokse, jossa jollain tavalla alkaa kaikki, vaikka pohja on luotu jo
poikien '60-luvun lapsuudessa. Nyt lukija viimeistään sulautuu aikakauden fiiliksiin,
sillä Cunningham ei kaihda olla tuomatta esiin mieletöntä määrää tuonaikaisia
kuuluisia muusikkoja, vapaamielistä kommuuniasumista ja tietynlaista
irrallisuutta, jossa kuin kaikki olisi ollut mahdollista, vaikka se olikin sitä
vain useimpien mielissä. Eniten hukassa on Jonathan, joka tuskailee, miksi hän
ei pysty rakentamaan itselleen elämää. Hän on kuin alituisessa vapaassa
pudotuksessa silloin tällöin hetkellisesti kuvitellen löytäneensä kiinnekohdan,
kunnes sekin hetki on mennyt ohitse. Jollain oudolla tavalla kirjan kaikki
kertojat lukuun ottamatta Alicea ovat eksyksissä. Alice on kirjan kiinnostava selviytyjä, kuin autiomaan leguaani, joka hautautuu hiekkaan, kunnes polttavin
kuumuus on ohitse. Kunnes pahin on ohitse.
Kirjailijana Cunningham joko hakee itseään tai on tarkoituksella tehnyt kirjasta koosten
henkilöiden omia kertomuksia, jotka leijuvat päräkkäin, risteävät sattumoisin, mutta ehdottomasti kaihtavat koskettamista, kiinnittymistä, kiintymistä. Jonathanin irrallisuus onkin heidän
yhteisöllinen irrallisuutensa ja mistä sen nimittäjä sitten löytyykään. Tuskin
edes Woodstockista!
Lukija sekä
kokee tyydytystä että olisi kaivannut irrallisten lankojen solmimista. Ehkä
kaiken nimittäjä onkin Alice, mutta sinne asti meidän ei anneta nähdä., sillä
”We are stardust, we are golden, and we’ve got to get
ourselves back to the garden.”
*****
“Joskus,
hyvin harvoin ilmestyy romaani, joka on kauneudessaan ja
herkkävaistoisuudessaan niin lumoava, että lukija ahmaisee sen lähes kokonaan
isoina ahnaina suupaloina ja tuntee jälkeenpäin avartuneensa ja tulleensa
ravituksi ääriään myöten niin että melkein kivistää. Sellainen kirja on Michael
Cunninghamin Koti maailman laidalla. (San Diego Tribune)
*****
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä...
Sinä et koskaan saa niin hellyyttä
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure
et koskaan niin kuin lumisateelta
tuhansia tuhansia hetkituhansia
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure
perjantai 25. tammikuuta 2013
Anna Kareninaa, runoja, mustikkaskonsseja...
Viikko oli silläkin tavalla erikoinen, että ilmestyi Paperilyhtyjä - Runoilijoiden antologia, josta Hannele Eväsoja sanoo näin:
"Tämä on tietääksemme ensimmäinen sosiaalisen median runoantologia."
Aivan kuulen, miten historian siivet havisevat...
Ellette vielä ole käyneet katsomassa 13. filmatisointia Anna Kareninasta, menkää ihmeessä. Alussa järkytyin, sillä ohjaustyö oli aika erikoista, mutta siinä vaiheessa kun Anna ja Vronski tanssivat ensimmäinen huumavan valssinsa unohdin kaiken muun...Upea, upea elokuva ja jälleen Keira on niin antautunut esittämälleen roolihahmolle, että...
Sarppu blogista Tyrniä ja tyrskyjä yrittää tehdä minusta leipojaa, vaikka olen sielultani ruuanlaittaja. Nyt on menossa leipomusprojekti, jonka julkaisen, jos teos ja kuvat onnistuvat. Yrittänyttä ei laiteta ja perästä kuuluu. Ehkä.
Jos pakastimesi kaipaa vielä tyhjennystä, tarjoaa Sarppu tänään mustikkaisia skonsseja, josta yllä herkkumestarin kuva. Meillä mustikat ovat loppuneet jo viime viikolla, sillä satakuntalaisuus istuu sitkeässä ja minä aina sitä kuningatarkiisseliä...siis vadelmista ja mustikoista.
Viikko oli sikälikin huimaava, että ehdin tehdä Matkalla huipulle, josta jo nyt tammikuussa saan etiäisiä, että kyseessä on vuoden ruokakirja.
Noin viikon päästä avaan blogini 4-vuotissynttäri&ystävänpäivä-arvonnan, joten kirjoja luvassa. Neljä vuotta! On kuin se olisi ollut eilen, kun R. huusi: "Leena, tule katsomaan, minä avasin sinulle blogin." Ja minä siihen: "Kuuna kullanvalkeana en moiseen ryhdy!" Härältä se 'ei' tulee niin liukkaasti, mutta siitä kuluu yleensä noin sekunnin tuhannesosa, kun kaikki on jo toisin. Ennen puoltayötä taisi olla jo jokunen teksti valmiina ja tässä sitä on menty jo vuosia usein täysiä päiviä tehden...
Nyt lähden lenkille, sillä herkkumestarin kokkailut aiheuttavat sen ongelman, että en suvella mahdu ihaniin mekkoihini ellen nyt sauvakävele ja hiihdä yhtä intohimoisesti kuin nautin kulinaarisia luomuksia.
Lumoavaa, lumista viikonloppua kaikille!
Love
Leena Lumi
Stand By Me
torstai 24. tammikuuta 2013
Matkalla huipulle
Vuonna 1937
Helsingin Sanomat kirjoitti jutussaan Ravintolaviihtyisyyttä Helsingin kattojen
yllä:
”A. Ahlströmin
Osakeyhtiön uudessa komeassa suurtalossa Etelä-Esplanadin ja Kasarmikadun
kulmauksessa avataan tänään uusin ensiluokan ravintola Savoy, josta kaikesta päätellen
tulee muodostumaan pääkaupunkilaisten ja turistien suosima lepohetkenvietto- ja
kohtauspaikka.”
Uskallan
sanoa, että edessäni on nyt historiallinen kirja, Antti Uusitalon, Kari Aihisen
ja Sami Revon huikea yhteistyö Matkalla huipulle (en route to perfection,
Paasilinna 2013). Kirja juhlistaa Savoyn 75-vuotista juhlavuotta, Suomen
ensimmäisen design-ravintolan tyylikkään herkullista onnistumista kaikellaan.
Kirjan teksti on Uusitalon, ruokareseptit Aihisen ja kuvitus Revon.
Ravintolan
historian siivissä havisevat sellaiset nimet kuin taiteen mesenaatti Maire
Gullichsen sekä arkkitehdit Aino ja Alvar Aalto. Nimet ovat minulle hyvinkin
tuttuja, joten saamme kuin pienen tuulahduksen myös Porista. Aaltojen
kädenjälki näkyy salin kauniissa klassisessa sisustuksessa, joka on säilytetty
ennallaan. Tässä kohtaa pahoittelen, että sisämiljöökuva puuttuu, sillä kun
sain kuvia valokuvaaja Sami Revolta, juuri tämä kuva ei jostain syystä vain
auennut. Kerron kuitenkin, että Savoyn
avajaispäivänä jokaiselle pöydälle asetettiin kuuluisa Alvar Aallon maljakko,
joka oli Aallon kilpailutyö Karhula-Iittala lasitehtaan suunnittelukilpailuun.
Monet ehkä tietävätkin, että maljakon työnimi oli Eskimåkvinnans skinnbyxa eli
eskimonaisen nahkahousut. Selityksen nimelle saatte lukea kirjasta Matkalla
huipulle;-) Se mikä minut heti valloitti oli Maire Gullichsenille niin
tyypillinen kukkatoivomus eli että Savoyn sali sisustettaisiin vain valkoisilla
kukilla. Koska olen kotoisin Mairen nurkilta ja asun nyt Alvar Aallon huvilasaarella, tiedän, miten minimalistisia
olivat ystävien Maire ja Alvar ajatukset kukkien lajeista ja väreistä.
Savoyn
menestysreseptiä ovat menneisyyden vaaliminen taidokkaassa kontaktissa nykypäivään.
Matkalla huipulle–kirjasta saamme lukea, miten entinen jääkiekkopelaaja Kari
Aihinen johtaa ravintolatiimiään kuin aikanaan joukkuettaan kapteenina.
Tiimihengen pitää olla vahva ja sen pitää näkyä ulospäin monella tapaa. On
osattu säilyttää klassiset vorschmack ja marskin kuha menussa, mutta
toimintatapa on ympäristöä ajatteleva ja lähituotantoa suosiva. Tästä kirja
kertoo paljonkin.
Kaikki alkaa
leivästä ja leipä leivotaan speltti–eli alkuvehnästä, jossa jyvän kova kuori kätkee
sisäänsä tavallista vehnää kuitu- ja proteiinipitoisuudeltaan korkeamman
alkion. Tarjolla on myös tummaa mallasleipää, jonka päälle sipaistaan
Suonenjoella kirnuttavaa luomuvoita. Leipuri saapuu ravintolaan jo aamuvarhain
ja kirja aivan palvoo leipää niin tekstillään kuin Sami Revon kuvilla. En voi
olla mainitsematta, että aperatiivin seuraksi illallisvieraille tarjotaan
ohutta ruislastua, joka on leivottu Kerimäellä.
Suurena
kala- ja äyriäisruokien ystävänä oli kuin seikkailu lukea, mistä merenantimet
tulevat ravintolaan ja pääosin lähituotantoa nekin ja raaka-aineiksi ei
hyväksytä uhanalaisia kaloja. Keittiöpäällikkö Aihinen liputtaa suomalaiselle
jokiravulle ja muikunmädille. Merkittävässä roolissa on myös silakka, josta
sain minäkin länsirannikolla jo nuorena kuulla: ”Hyvä vaimo muistaa vähintään
sata erilaista silakkareseptiä.” Nyt tarjoamme kuitenkin paahdettua
piikkikampelaa ja fenkolia:
Haudutettu
fenkoli
2 fenkolia
2 dl
valkoviiniä
1-2 rkl valkoista
balsamiviinietikkaa
2 dl
kasvislientä
50 g
normaalisuolaista voita
1 rkl
paahdettuja fenkolinsiemeniä
1 tähtianis
2 rkl
kirveliä
2 rkl oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
Piikkikampelat
2 nahallista
piikkikampelaa
1,5 dl
rypsiöljyä
Maldon
suolaa
mustapippuria
Aloita
valmistamalla haudutettu fenkoli. Leikkaa tuore fenkoli ohuiksi viipaleiksi ja
paahda fenkoleita hetken aikaa kuivalla paistinpannulla. Kiehauta valkoviini ja
etikka kattilassa. Lisää kattilaan kasvisliemi, voi, paahdetut fenkolinsiemenet
ja tähtianis. Kaada mausteliemi paahdettujen fenkolien päälle ja hauduta
kypsiksi. Viimeistele haudutetut fenkolit leikatulla kirvelillä ja
oliiviöljyllä. Mausta lopuksi suolalla sekä pippurilla.
Leikkaa
piikkikampelafileet sopivan kokoisiksi annospaloiksi. Kuumenna öljy
paistinpannulla ja paahda kampelafileet nahkapuolelta rapeiksi. Käännä fileet
ympäri ja anna kalojen lihapuolen kypsyä vielä hetki. Mausta
piikkikampelafileet suolalla ja mustapippurilla.
Sommelierin
juomasuositus:
Makean
fenkolin ja piikkikampelan kanssa kannattaa tutustua Rhónen tai Provencen
aromikkaisiin ja matalahappoisiin valkoviineihin.
Siis
kirjassa on jokaisen reseptin perässä juomasuositus ja kaikki ohjeet ovat myös
englanniksi.
Lihakin on
lähituotantoa ja esimerkiksi lampaan liha tulee Ahvenanmaalta, jossa lampaat
ovat saaneet elää hyvän elämän saaristossa vapaana.
Ja sitten se
kaikkein vaikuttavin idea Savoysta:
Savoyn
katolla tuotetaan niin oma hunaja, josta on tosi kiinnostava kertomus kuvineen
kirjassa, kuin omat yrtit, salaatit ja kukat. Tämä säästää ympäristöä,
mahdollistaa tuotteiden tuoreuden ja on myös ilo asiakkaille, sillä illallisen
voi aloittaa nauttimalla Helsingin maisemista kattopuutarhassa maistellen
samalla oman puutarhan mintusta valmistettua mojitoa. Yläkuvassa kokki Teppo Säkkinen noutamassa
tuoreita yrttejä keittiöön.
Yllä kuva
haudutetusta kuningasravusta ja puutarhan sadosta.
Koska tiedän
monelle olevan pieni kauhu joutua fine diningin uhriksi eli lautaselle tulee
millin kokoinen annos ruokaa, niin kerron, että nämä ruokalajit tässä ovat
minun valitsemani ja listalta löytyy tuhteja liha-annoksiakin. Kirjassa on
paljon liharuokaohjeita, joista nälkäisinkin saa vatsansa täyteen. Minä vain
olen tällainen kalaruokia suosiva henkilö. Kirjassa on muuten yksi aivan ihana
ohje, jonka aion valmistaa ja sitten kuvata teille eli emme ahmi nyt kaikkea
kerralla.
Ennen
jälkiruokaa sen verran kirjasta, että Matkalla huipulle on minusta todellakin
upea. Se on arvokirja, josta saa hyödyllisiä ruokaohjeita kuten suolattua
meritaimenta suolaheinäpyreellä; sallalaista villiporonfileetä,
kyssäkaalipikkelssiä ja tryffeliä; savusellerikeittoa, karitsanlapaa ja
tryffelimajoneesia; paistettua ahventa, valkoista parsaa ja sahramia; hiillostettua
siikaa, kukkakaalipyreetä ja tillimajoneesia; paistettua kampasimpukkaa ja
kesäkurpitsatortellineja ja montaa, montaa muuta. Kirjan koko on keittiöön
suuri, joten keittokirjatelineelle tämä ei mahdu. Osa teksteistä on painettu
liian tummalle, joten oli hieman vaikea lukea, mutta kaikki reseptit ovat lopussa
valkoisella pohjalla. Sami Revon kuvat ylittävät jälleen kerran kaiken ollen
kuin puhdasta taikuutta. Siis olenhan sanonut: Voisin syödä Revon kuvia! Jos
nyt etsit lahjakirjaa kulinaariselle ystävälle kotimaassa tai ulkomailla, tässä
on täydellinen valinta. Ja olisi aivan huimaa, jos joku lähettäisi tämän
teoksen Silvio Berlusconille ihan huvin vuoksi vain, sillä en usko, että hän
ikinä tajuaa, mikä aarreaitta on suomalainen luonto antimineen ja niiden
tuotteita hyödyntävä keittiö.
Jälkiruoaksi
nautimme marskin marjaleivoksen. Tästä ohjeesta tulee noin 20-25 leivosta:
Mansikkahillo
1 kg
mansikoita
2 dl vettä
500 g
sokeria
23 g
pektiiniä
0,5 dl
mansikkalikööriä
Leivokset
500 g
suolatonta voita
500 g
tomusokeria
9 kananmunaa
500 g
mantelijauhoa
mansikkahilloa
Kinuskikastike
5 dl kermaa
5 dl maitoa
700 g
sokeria
Aloita
valmistamalla mansikkahillo. Kiehauta kattilassa vesi ja puolet sokerista.
Lisää joukkoon puolitetut mansikat ja anna seoksen kiehahtaa. Sekoita 250
grammaa sokeria sekä pektiini keskenään kulhossa ja lisää seos vähitellen
kiehuvan mansikkamassan joukkoon. Keitä hilloa vielä 15 minuuttia miedolla
lämmöllä. Lisää lopuksi mansikkalikööri hillon joukkoon. Mansikkahillon voi
säilöä purkkeihin, joita kannattaa steriloida kuumassa sadan asteen uunissa
tunnin ajan.
Valmista
seuraavaksi kinuskikastike. Laita kerma, maito ja sokeri kattilaan. Keitä
kinuskia miedolla lämmöllä 3-4 tuntia, kunnes kastike on kiiltävän ruskeaa ja
siinä on paksu rakenne.
Valmista
lopuksi leivokset. Laita pehmeä voi ja tomusokeri monitoimikoneen kulhoon ja
vaahdota ilmavaksi vaahdoksi. Kun vaahto on muodostunut lisää seokseen
vuorotellen kanamunia ja mantelijauhoa monitoimikoneen koko ajan käydessä.
Nostele lopuksi vehnäjauhot taikinan joukkoon lastaa apuna käyttäen. Tässä
vaiheessa taikinaa ei pidä sekoittaa liikaa, vain sen verran, että vehnäjauhot
sekoittuvat tasaisesti. Nostele taikina pursotinpussiin ja pursota
leivosmuotteihin. Tee taikinan keskelle pieni kolo ja nosta koloon
mansikkahilloa. Paista leivoksia 190 asteisessa uunissa 12-15 minuuttia, kunnes
leivosten pinta on kullanruskea.
Tarjoa
kuumaa kinuskikastiketta uunista nostettujen marjapiiraiden kanssa. Voit myös
tarjota marskin piiraiden rinnalla mieleistäsi jäätelöä.
Sommelierin
juomasuositus:
Marskin
marjaleivos tarjoillaan Savoyssa Koillis-Unkarissa syntyvän makean tokaji-viinin
kanssa. Klassisen tokajin hunajainen makeus ja mehukkuus kruunaavat lämpimän
leivoksen.
Kun nyt
pääsimme Mannerheimiin, niin jotenkin mieleeni tuli suosikkijälkiruokani
mitenkään marskin marjaleivoksia väheksymättä: Romanovin mansikat ehkä löytynee
myös Savoyn menusta…otaksun. Marskihan palveli Nikolai II:n kaartin
pataljoonassa joten minusta pieni ripaus Romanoveja olisi kuin se kruunun
viimeinen timantti upealle Savoylle!
*****
Sami, kiitos kuvista♥
*****
keskiviikko 23. tammikuuta 2013
Paperilyhtyjä - Runoilijoiden antologia
Paperilyhtyjä
– Runoilijoiden antologia (Books on Demand 2013) on kolmentoista facebook –runoilijan
yhteisöllinen runokirja. Ehkä laatuaan ensimmäinen, vai onko joku ennen kuullut
facebookilaisten runokirjasta. Antologiassa on sivuja kahdeksankymmentäkuusi ja
kannet ovat niin uskomattomat, että menevät Leena Lumissa Vuoden 2013
Kauneimmat Kirjan Kannet –kisaan. Kansien takana on Ari Kokkonen ja ehkä hänkin
on kuullut saman lauseen kuin minä kerran eräältä muotisuunnittelijalta, joka
näki konjakinväriseksi lakkaamani kahvipöydän ja sinisen sohvamme: Sinisen ja
ruskean liitto on kirjoitettu tähtiin. No, Arin ruskea on ehkä kultaa, mutta
ajaa ihan saman asian.
Siis
kolmetoista runoilijaa, joista yhdeksän debytoi. Mitä sanookaan ensimmäisenä
aloittava Topi Aaltonen:
"Runo on
enemmän kuin sanat paperilla. Se on löydettävissä kaikkialla. Elämä on runo."
Ja minä
vastaan hänelle: Runo ei tunnusta uskontoa, ei maiden rajoja, se ei tottele
lakia ja kieltää normit. Se on villi lintu ja lentää minne haluaa. Se tekee
pesän, minne huvittaa, lähtee, milloin haluaa, mutta jää, jos sitä eniten
tarvitset. Näin Topi:
Eletyn
elämän valtasi alastomuus,
paljaat
kuvat matkasivat iholla.
Kaikki unet
olivat eilisen tuulia,
monta kertaa
kulkivat läheltä ohi eri kasvoilla.
Parrasvaloissa
olivat yöt ja niiden olemattomat tulet.
Pyhällä vuoteella
näkyvä oli mustaa
kuin se
äänettömyyteen lähetetty rukous,
ilmeet
mietteliäinä, meret edessä elottomina.
Lokkien
itkut, lähtiessä vain häpeää.
-
Ja sitten
Hannele Eväsoja:
Ikävä
kätellä syksyä
suruvaippa
siipii maata..
Istu perho
hetken
kukalla vahvistu
Pilvein
vanat
vain
hetkeksi seisahtavat
Lehtien
kahinassa
tuulten
suhinassa
lähetän
sinulle sanan:
Olisitpa
lähelläni
sydäntäsi
lämmittäisin
silmieni
säteellä
Ihanaa
lukea, miten ’suruvaippa siipii maata’. Onko tätä kuultu ennen…
Kirjassa on
ennen kunkin runoilijan runo-osuutta pieni esittely henkilöistä. Harri
Laineella on motto, jonka nyt jokainen kirjoittakoon ylös vaikka
seinäkalenteriinsa:
"Jos etsit
elämää, katso taivaalle, siellä ei ole kuolleita lintuja". Ja näin Harri
runossaan Rakkauden sotilaat:
Tämä maa,
on minun
Sydän.
Siksi
sotilaani sille tahtovat,
lisämaat
parhaimmat.
Siksi ne
väijyvät ja etsivät.
Tiedustelevat
ja piirittävät.
Vallatakseen
kuin olisi sota,
vain erona
ettei ole aseita.
Aseettomana
toista maata,
himoiten
satuttamatta.
Saaden tuon
toisen maan,
yhdistyen
kanssa oman maan.
Sillä kun tuo toinen maa,
on…Sinun
Sydämesi.
Una Reinman
kertoo: "Kirjoitan proosaa ja runoja. näen sydämiä kaikkialla; maassa, puissa,
pilvissä, rakkaiden silmissä. Kerään sanoja kuin perhonen mettä. Mietin lakkaamatta
että, onko enkeleitä olemassa…" Tämä on Unaa:
Sä eheytät
mun
Monta päivää
ilman
tuoksuasi
tekee
alakuloiseksi
Hieman hulluksi
Vialliseksi
Puutteelliseksi
Nyt olen
jälleen
nuuskinut
Suukottanut
Rakastanut
Itseni
kylläiseksi
Onnelliseksi
Niin
paljon kuin kartankin puhekielistä ilmaisua proosassa ellei se ole just
nappiinsa, yhtä usein olen huomannut, että runossa puhekieli yllättäen soi.
Tässä teille
makupaloja Paperilyhtyjä antologiasta. Yllä mainittujen lisäksi mukana ovat
Petri Ervasti, Petri Helenius, Laura Kamil, Jaana Lampinen, Tarja
Niemi-Korpela, Anna-Maija Partanen, Satu Tanninen ja Maarit Virtanen. Kaikilla
on upeita, koskettavia runoja!
Paperilyhtyjä
on saatavana kaikista suurimmista verkkokaupoista, maailmalta amazon.comista
sekä myös e-kirjana. Haluan olla ilmaa runolinnun lentosiiville, joten
tarkennan: Suomalainen.com, Apple iBookstore, Adlibris.fi,
Akateeminenkirjakauppa.fi ja Booky.fi
Ari
Kokkonen, mies huiman kannen takana, toteaa: ”Runot vangitsevat hetken,
kokonaiset kirjat sen, mitä hetken ympärillä on.”
Eroja
Kävelet
lävitseni, mutta en tunne sitä, kasvosi piirtyvät tyynyyni,
mutta en
tiedä minkälaisia unia näet. Silmistäsi näen kuinka ikävä
palaa
luokseni, varjojen kasvaessa seinille ennen kuin olit
lähtenytkään.
Katselen ikkunastani kunnes kaupunki sammuu ja
valot
syttyvät. Ihmisiä on vaikeaa hahmottaa sateisen kadun
kuvajaisista.
On vain varjoja jotka häilyvät väristen. kadoten
jonnekin.
- Ari Kokkonen -
*****
Hannele Eväsoja: "Tämä on tietääksemme ensimmäinen sosiaalisen median runoantologia."
*****
Hannele Eväsoja: "Tämä on tietääksemme ensimmäinen sosiaalisen median runoantologia."
*****
tiistai 22. tammikuuta 2013
Joanne Harris: Persikoiden aikaan
Kun kävelin
kotiin Tannesin vartta, tyyneys oli lähes aavemaista. Sirkat ja linnut olivat
vaienneet, jopa sammakot olivat hiljaa.
Paikalliset
sanovat, että tällaisina iltoina autan-tuuli on valmiina puhaltamaan; le vent
des fous, hullu tuuli, joka helisyttää ikkunoita, korventaa viljan eikä anna
ihmisten nukkua. Valkoinen autan tuo kivan kuumuuden, musta autan myrskyt ja
sateen. Mihin suuntaan tuuli sitten puhaltaakin, muutokset eivät ole ikinä
kaukana.
Mitä minä
teen Lansquenetissa? Mietin tätä taas. Autan-tuuliko minut toi tänne? Ja kumpi
se tällä kerralla on? Valkoinen autanko, joka pitää ihmiset valveilla, vai
musta, joka tekee hulluksi?
Joanne
Harrisin teos Persikoiden aikaan (Peaches for Monsieur le Curé, Otava 2013,
suomennos Satu Leveelahti) on kolmas osa menestyssarjaa, jonka ensimmäiset osat
ovat Pieni suklaapuoti ja Karamellikengät. Vianne Rocher palaa erään kirjeen
saatuaan tuulen mukana takaisin Lansquentiin, jossa mikään ei ole ennallaan.
Kyläläisten, katolisten ranskalaisten ja Afrikasta saapuneiden muslimien välit
ovat niin tulehtuneet, että ollaan sodan partaalla. Kovimmin kyläänsä suojeleva
on kirkkoherra Francis Reynand, jolle niqabiin pukeutuneet naiset ja minareetista
kuuluvat aavemaiset rukouskutsut
Allahu
akbar, Allahu akbar -
ovat kuin
myrkkyä, joka syöpyy mieleen ja vie kaiken rauhan ja levon. Silloin Reynand
kohtaa kadulla erään naisen menneisyydestä kahdeksan vuoden takaa, naisen
kahden tyttärensä kanssa:
Ja sillä
tavalla Sainte-Marien juhlan aikana tuuli toi Vianne Rocherin takaisin
Lansquenetiin, ja hän toi mukanaan niin kuin aina epäjärjestystä, unelmia ja
suklaata.
Persikoiden
aikaan ei ollut aivan sitä, mitä odotin. Se oli enemmän. Kaipasin kirjaa, joka
on kuin on elokuva Suklaata iholla (Como agua para chocolate). Kaipasin kirjaa,
jossa ruoka ja taika yhtyvät ja sitä osasin odottaa chocolaterien naiselta.
Sain anista, manteleita, ruusuvettä, suklaata, myskin tuoksuisia persikoita,
kardemummaa, sain tuulta, sadetta, voissa paistettuja räiskäleitä ja sain
Viannen, joka yritti muotoilla tuoksuvaa höyryä, kammata sitä sormillaan
nähdäkseen paremmin. Viannen, joka katsoi ihmisten värin ja luki siitä,
Viannen, joka uskoi, että sota on vältettävissä passeista parhaimmalla eli ruoalla:
Kieli,
kulttuuri ja maantiede voivat olla erottava tekijä, mutta ruoan avulla pääsee
ylittämään minkä tahansa rajan. Ruoan tarjoaminen on samaa kuin ystävän käden
ojentaminen; kun ottaa sen vastaan, tulee hyväksytyksi kaikkein
suljetuimpiinkin yhteisöihin.
Näin se
olisi voinut mennä, mutta Vianne ei heti nähnyt skorpionikuningatarta eikä
maljojen ritaria eikä… Hän näki aluksi vain ’omiensa’ ennakkoluulot ja
aliarvioi pahasti muualta tulleiden vihan. Vianne kuitenkin tutustui
musliminaisiin ja lapsiin. Etenkin lapsiin, sillä vaikka näiden vanhemmat
olivat kieltäneet leikkimästä vääräuskoisten kanssa, tietynikäisiä lapsia ei
pidättele mikään. Heitä ei ole vielä onnistuttu kyllästämään muukalaisvihan
myrkyllä. He ovat aitoja ja niinpä Pilou, jolla on Vlad-koira, saa kuulla
Mayalta, että ’koraanissa sanotaan, että jos talossa on koira, enkelit eivät
pääse sisään.’
Vanha
Mahjoubi, Mayan isoisä, sairastaa ja valta on siirtymässä hänen kovan linjan
pojalleen, mutta ehkä tauti on vain waswaas, kuiskeita, jotka aiheuttavat ahdistusta
ja epätoivoa, ehkä…
Hain
lohtukirjaa kun enkelimme, rakas noutajamme lähti koirien taivaaseen viikko
sitten. Sain sitäkin, mutta jouduin myös ratsastamaan tuulella keskellä
uskonsotaa, vaelsin läpi tulen ja vihan, ja tapasin miehen, jonka silmät kuin
villihunajaa…
Joanne
Harris on ollut minulle hyvin ristiriitainen kirjailija, sillä Suolaista
hiekkaa, jossa on maailmankaikkeuden kaunein kansi, on minusta tylsä.
Sen sijaan
Appelsiinin tuoksu on niin kiinnostava, että aion lukea sen ihan teitä varten
uudelleen. Haluan palata siihen, miksi se oli niin vahva, että jälkimaku tuntuu vieläkin.
Persikoiden
aikaan on kolmas osa hänen suuriin menestysromaaneihinsa, Pieneen suklaapuotiin
ja Karamellinkenkiin, mutta huomasin, että niiden lukeminen ei ole ollenkaan
edellytys päästä sisälle tähän teokseen. Olen kuin paluumuuttaja, sillä tämän
jälkeen on luettava seuraavakin Harris. Joanne on parhaimmillaan juuri sitä
mitä nainen kaipaa silloin tällöin eli suklaata, jossa on taikaa. Tässä uusimassaan
hän osoittaa hallitsevansa myös rankemmat maut, joten pakko sanoa, että
ilmeisesti liikumme viihdekirjojen parhaimmistossa.
Kirjan
rakenne on oivallinen. Ei ennenkuulumaton, mutta tässä se toimii todella hyvin.
Kaksi kertojaa, kirkkoherra Francis Reynand ja toisena Vianne Rocher.
Loistavasti Harris osaa muuntua kumpaankin rooliinsa ja aloin aivan kuulla Reynandin
äänen. Hän tuli iholle ja hän saa päättää tämän yllättävän rajunkauniin,
laventelin, vaniljan ja savun tuoksuisen kirjan:
En ole varma
miten tämä kaikki tapahtui. Mutta se, mikä alkoi Vianne Rocherista, on
päättynyt Inès Bencharkin myötä. Ja nyt, ensimmäisen kerran seitsemään päivään,
tiedän, että tänä yönä nukun ja että kun herään, näen tähdet.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Riina Aili Mari A Susa ja Villasukka kirjahyllyssä
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Riina Aili Mari A Susa ja Villasukka kirjahyllyssä
maanantai 21. tammikuuta 2013
Juha-Pekka Koskinen, Miranda Koskinen: Hallava hevonen
Joni oli
kuullut, että joku oli saanut syntymäpäivälahjaksi paloauton, polkupyörän tai
koottavan junaradan, mutta hän sai isoisän. Kun Joni täytti kuusi vuotta,
isoisä muutti hänen luokseen asumaan.
Isoisä
asettui vierashuoneeseen, vaikka Joni olisi mielellään ottanut hänet omaan
huoneeseensa. Jonin huone oli aika suuri ja siksi hiukan pelottava.
Juha-Pekka
Koskisen ja Miranda Koskisen kirja Hallava Hevonen (Karisto 2013) käsittelee
hienovaistoisesti arkaa ongelmaa: Miten kertoa lapselle kuolemasta? Miten
kertoa, että yhtäkkiä elämästä poistuu jonnekin tuntemattomaan rakas mummo tai
ukki? Aihe ei ole helppo aikuisellekaan, miten lapsi sitä voisi ymmärtää,
lopullista eroa, ikuisia jäähyväisiä?
Vierashuone,
johon isoisä asettuu on Jonin huoneen vieressä, joten Joni ja isoisä sopivat
merkkikielen, jolla he viestivät toisilleen:
Kop kop
tarkoittaa, onko kaikki hyvin, Joni ehdotti.
Hyvä ajatus.
Jos vastaan pok pok, kaikki on oikein hyvin, isoisä sanoi.
Enää
kummitukset eivät vaivanneet Jonia, sillä ne pelkäsivät seinän takana nukkuvaa
isoisää.
Kirjan
teksti on Juha-Pekka Koskisen, joka on hämeenlinnalainen kirjailija. Häneltä on
ilmestynyt romaaneja, novelleja, runomuotoinen lasten kuvakirja sekä
rikoskirjallisuutta käsittelevä tietokirja. Kuulostaa vaikuttavalta! Hallavassa
hevosessa Koskisen kertojaääni on just kohdillaan, sillä hän ei sorru
ylisuojelevaan selittelyyn eikä imelyyteen, vaan antaa kuoleman lähestyä
laukaten kohti kauniisti ja odotettuna, ei pelättynä. Koskinen onnistuu siis
kertomaan Jonin ja isoisän tarinan kautta lapsille rakkaan omaisen poismenosta
sallien kuoleman olla osan elämistä samalla antaen meidän aikuisten oppia,
miten sen voisi itse soveltaa surun kohdatessa.
Aivan oma
lukunsa ovat graafista suunnittelua opiskelevan Miranda Koskisen huimat kuvat,
jotka ovat värikylläisiä, yksityiskohtia pursuavia ja mielettömän jännittäviä.
Aivan koukutuin jokaisen persoonallisen hahmon kasvoihin, asentoihin ja
salaisiin merkityksiin.
Jonin aika
kuluu kivasti isoisän kanssa. He pelaavat tammea ja shakkia, mutta toisinaan
isoisä viettää huoneessaan päiväkausia leväten, jolloin Joni puolestaan viettää
aikaansa lumisella pihalla. Eräänä päivänä hän löytää hevosenkengän, jonka vie
sisälle ja kertoo äidille kengän kuuluvan lumihevoselle.
Kun isoisä
vihdoin herää, on hevosenkenkä jo sulanut ja Joni on pahoillaan, kun isoisä ei
nähnyt sitä. Isoisä kuitenkin lohduttaa:
Olen hyvin
iloinen siitä, että sinä löysit sen hevosenkengän. Minä olen odottanut tiettyä
hevosta saapuvaksi jo jonkin aikaa.
Ja tässä
tulee nyt se tarinan kohta, jossa isoisä alkaa rakentaa tulevasta lähdöstään
seikkailua, jonne Joni ei voi häntä seurata, mutta josta isoisä pitää kovin,
koska hän rakastaa seikkailuja. Tässä kohtaa vääränlainen kerronta olisi voinut
pilata kaiken – tai väärät kuvat. Mutta ei hätää, isä Koskinen kertoo tarinaa
vailla ahdistuksen mustetta ja tytär Koskinen tuo esiin eksoottisen
väripalettinsa kuin myös ne nyanssit, joista rakentuu silta ylitse tulevan
menetyksen.
Kun isoisä
lopulta joutuu sairaalaan, Joni on surullinen ja alkaa rakentaa lumilyhtyä.
Silloin hänelle ilmestyy Hallava hevonen, jonka harja säkenöi kuuran värisenä
ja silmät leiskuvat kuin taivaan tähdet.
Yöllä kun
kummitukset saapuvat, alkaa kuulua hevosen kavioiden kopsetta ja isoisä saapuu nauraen hallavan hevosen selässä ajaen kummitukset tiehensä. Aamulla Joni
löytää tyynyn alta lasisen hevosenkengän ja hän ei enää sure, sillä isoisä on päässyt kaipaamansa seikkailuun.
Suosittelen
tätä lumotun kaunista kirjaa kaikille! Tätä lohtutarinaa me kaikki tarvitsemme
ennemmin tai myöhemmin.
Sshhhhh,
kuunnelkaa: Pok pok.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Elma Ilona ja Valkoinen kirahvi
*****
Tästä kirjasta on pohdintaa jo ainakin Anna Amnellin blogissa...
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Elma Ilona ja Valkoinen kirahvi
*****
Tästä kirjasta on pohdintaa jo ainakin Anna Amnellin blogissa...
*****
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)