Suvilukemista -arvonta!

Nyt käynnistyy Suvilukemista -arvonta, jossa kolme onnekasta ja innokasta lukijaa voi saada palkinnoksi haluamansa kirjan alla olevalta listalta. Kirjat ovat pääosin uusia ja kertaalleen luettuja. Lähdemme nyt suvea kohti Ada Thilénin viehättävällä maalauksella Lukeva tyttö maisemassa, johon ihastuin Riitta Konttisen kirjassa Taiteilijatoveruutta

Osallistua voivat kaikki kirjautuneet lukijani. Ellet tiedä, oletko vakituinen seuraajani, klikkaa blogini oikeasta reunasta auki jäsenet, etsi sieltä itsesi ja osallistu samalla nimellä, jolla olet Lumiin kirjautunut. Jos et ole vakilukijani voit kirjautua sellaiseksi ja se ei maksa mitään. Pääset mukaan kommentoimalla tähän juttuun. Ellei sinulla ole aktiivista blogia, ilmoita sähköpostiosoitteesi. Osallistumisaika alkaa nyt ja päättyy klo 12 su 14.6. Sunnuntai-iltapäivän aikana Lumimies toimii onnettarena ja julkaisen voittajat. Systeemi edellyttää aika pikaista ilmoittautumista, jonka viimeinen pvm on ke 17.6. klo 12. Ellei siihen mennessä kuulu mitään, nousee lisäarpa etc.

Listalla on myös kirjoja, joita olen vasta lukemassa. Linkitän niitä sitä myöten kun saan luettua. Jos haluat muistella maaliskuista Kevätarvontaa, mene tänne

Arvonnat ovat lukuilon jakamista teidän kanssanne. Jotkut kirjat vain pitää omistaa ja voihan hyvänkin kirjan sitten lainata ystävälle tai jos pystyy, laittaa kiertoon. Tai muistaa kirjalla ystävää merkkipäivänä. Sanotaan että rakkaus ei kuole koskaan ja se on niin totta, niin totta, mutta ei kuole kirjakaan. Itse olen hurahtanut jopa vanhoihin kirjoihin ja niitä säilytämme  kuin kultaa. En kerää enää astioita, en edes vanhaa Arabiaa, mutta kerään kirjoja ja elämyksiä.

Kiitos teille kaikille runsaan kuuden vuoden mukanaolosta kuin myös kiitos uusille lukijoilleni, ei ole Leena Lumia ilman teitä♥ Arvonnan jälkeen siirrymme blogistanian kesäaikaan, sillä alkaa se huumava kausi, jolloin uiminen, puutarha, vierailut, grillailu ja chillailu vievät mennessään.

Mukavaa viikkoa, kuukauden vaihtumista ja puutarhailua! Lumimies on nyt rämpimässä ystävän metsissä toisella paikkakunnalla etsimässä lehtikuusta, sillä sellaiselle löytyy meillä nyt kevään pakollisten puun kaatojen jälkeen paikka lehdon yläosasta. Itse otan tosi, tosi löysästi, sillä eilen tein jotain liikaa, istutin, siirsin taimia, poistin voikukkia, kastelin ja mitään tajuamatta tein vielä käsivarsilihassarjan, joten kyllä nyt tuntuu.

Eilen alkoi brittiläinen tv-draamasarja Happy Valley, jonka käsikirjoittaja Sally Wainwright on myös sellaisten sarjojen kuin Scott&Bailey ja Viimeinen tango Halifaxissa takana. En tiedä, pidänkö vai en, sillä meidän on tallennettu. Kiinnostaa kuitenkin, sillä olen yleensä pitänyt Yorkshiren maisemiin sijoittuvista brittisarjoista.  Eilisessä Helsingin Sanomien jutussa Yorkshiren karumpi puoli, Leena Virtanen kirjoittaa sarjasti mainiten mm. Paul Abbottin Tehtaan, josta katsoimme jokaikisen jakson.

Audrey Magee: Sopimus

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe  lukuromaanin aatelia!

Johanna Lehtinen&Tanja Hakala: Laiturilla - Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa

John Williams: Stoner  varattu!

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo

Sarah Waters: Parempaa väkeä  

Peter Cowie: Francis Ford Coppola

Kari Martiala, Helena Lylyharju: Kesäruokaa paratiisista - Havaijilaisia herkkuja kotikeittiöön

Saila Routio: Kukkia sipuleista

Ingrid&Pelle Svensson: Herkkuja sienistä

Anna Örnberg: Rouhea maalaistyyli - Ideoi ja sisusta

Karin Slaughter: Näkymätön 

Tommy Tønsberg ja Kenneth Ingebretsen: Hehkuvat sipulikukat - 250 kauneinta lajia

Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat

Suomen kauneimmat puutarhat, toimittanut Kirsi Tuominen

Peter James: Kuoleman kello käy

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russel ja James

Peter James: Kuolema leikkii tulella

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Silvia Avallone: Teräs

Ian McEwan: Vieraan turva

Paul Auster: Mielen maisemissa

Karin Slaughter: Rikollinen

William March: Komppania K

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Paul Werner: Roman Polanski. Henkilökuva  varattu!

Eva Fanqvist Skubla: Puutarhan ystävät ja viholliset - Hyötyeläinten ja tuholaisten luonnollinen tasapaino

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta  

Karin Slaughter: Yli rajan

David Suchet: Hercule Poirot ja minä  

Denise Mina: Ampiaiskesä

Peter Sandström: Valkea kuulas

Riku Lumiaro, Juha Laaksonen, Mikko Lagerström: Luonnon kaunis pihapiiri - Miten saan puutarhani kukoistamaan

Hjorth&Rosenfeldt: Mykkä tyttö

Ruediger Schache: Sielunkumppani

Peter Høeg: Susanin vaikutus  varattu!

(linkitän sitä mukaa kun ehdin...)

Iloista arvontaa!

Love
Leena Lumi

toinen kuva Sir John Lavery, Girl in a red dress reading by a swimming pool

kolmas kuva Oscar Bluhm, In the pergola, 1892

Onnen pisaroita, ihanasti pihalla ja suutelevat kyyhkyläiset Havaijilla

Nyt sitä alkaa tajuta, että ei ole elämää ilman puutarhaa! Kun päivät puutarhailee putoaa autuaallisen nirvanaan, jolle ei vertaa löydy. Tai ei just nyt, kun vielä käydään kuumana kaikesta jännästä, mitä maa lykkää esiin. Päivät ovat täynnä yllätystä yllätyksen perään ja mikä maaginen voima onkaan hyötyliikunnalla, jonka päämäärä on tuottaa kauneutta: kukkivia niittyjä, nuppujaan aukaisevia pensaita, pilvikirsikoita valkeassa kukkavaahdossa, kohta jo omenenkukatkin ja sitten alkaa odottaa valkolehdokin tuoksua...Arvostan tätä kaikkea ja etenkin rankan vuoden jälkeen. Tyttäremme on tarvinnut meitä ja nyt se on elävästi koettu, miten varhain rakennettu hyvä suhde nuoreen pitää ovet auki silloinkin, kun aurinko ei paista. Paljon on puhuttu, naurettu ja itkettykin, mutta kaikesta on selvitty. Meri, meidän aurinko, kuu ja tähdet hehkuu jälleen. Nauraa kuin vain hän nauraa. Siniset silmät kuin metsälammet, joista kauris juo...

Meri♥

Mamikin taas julkisuudessa eli nyt vihdoin sain Meidän Suomi -lehden, jossa siis avaudun kirjabloggaamisesta, rakkaudesta, pitkästä parisuhteesta, puutarhasta KOLMEN AUKEAMAN verran! Lumimieskin isossa kuvassa. Olen useasti haastatellut muita, mutta ollut myös haastateltavana. Tämä case Kari Martialan kanssa on ollut hullunhauska, sillä jutun piti ilmestyä vuoden ensimmäiseen numeroon, jota varten oli syyskylmässä tehty kuvauksiakin, mutta kun sitä ei kuulunut, unohdin koko asian. Sitten yhtenä iltana myöhään Kari kirjoittaa mulle, että nyt pitäisi saadakin keväisempi juttu ja puutarhaakin mukaan, sillä juttu minusta&co tuleekin toukokuun lehteen. Aikaa tehdä tekstiä oli seuraavaan aamuun. Itketti ja nauratti. Kyllä minäkin sähellän, mutta Kari tekee sen sillä tyylillä kuin se olisi 'maan tapa' eli hirveen coolisti. Hauskaa, että just tämä juttu ilmestyi nyt tänä vuonna, kun meillä on 30-vuotishääpäivä. Siitä tuli sitten mieleen tietty nuo joutsenparit, joista voitte lukea lehdestä, jonka saa tilaamalla täältä mukavaan tarjoushintaan tai voi ostaa Akateemisesta. Vakuutan, että sivulla 57 kovinkin puutarhailija yllättyy, kun tulppaanit 'Orca': "Se kasvaa pitkin elävää kirsikkapuuta, pitkin kuollutta luuumupuuta, mongolianvaahteroissa ja missä tahansa pensaissa." Katsoin omaa alkuperäistä tekstiäni ja siellä puita kiipeilevät kärhöt..., mutta eipä mitä, mua naurattaa. Se ei naurattanut, että kaikilla muilla on ollut lehti ennen minua, joten Kari olisi voinut olla Suomessa sen sijaan, että

on taas suutelemassa Helenansa kanssa Havaijilla!

Mama's Fish Housen pöytä, jonka ääreen mieluusti istuisin...Kyyhkyläisten matkaa Havaijilla voitte seurata täällä

Jos tämä katoaisi?
Olisitko unta vailla,
ellen lehmuksen latvan lailla
enää kuiskuttaisi,
ellen vierellä valvoisi
ja herkimmillä sanoillani
käsivarsiasi, rintojasi
- kaikkea sinussa palvoisi,

ellen ympäröisi sinua
ja kannustaisi kukoistamaan
kuin kesäistä puutarhaa - tulvillaan
tähtianista, melissaa?

- Rainer Maria Rilke -
Tahto tahtojen (Like 2004, suomennos Eve Rehn)

ihanasti pihalla
Leena Lumi

Jarmo Österman: Koirakokin parhaat reseptit

Koiranruoka on aina herättänyt suuria tunteita. Yksi on sitä mieltä, että koirille riittävät teolliset kuivanappulat, toinen vannoo vain raakaravinnon nimiin ja kolmas on itse kasvissyöjä ja vaatii sitä koiraltaan, vaikka koira ehdottomasti on lihansyöjä ja tarvitsee eläinperäistä rasvaa. Sitten on meitä, joilla on aina ollut koiria ja sellainen tuntuma, että ruokintamalli 50/50 on paras. Tarkoittaa, että puolet annoksesta on lihaisaa, kokattua kotiruokaa ja puolet laadukasta kuivamuonaa. Joskus koko nappulat voi unohtaa ja tarjota koiralle lohta, kanaa, raejuustoa, mustikoita etc. Usein myös koiran hoviväen ruoka sopii koirallekin, kunhan siitä osa valmistetaan ilman vahvoja mausteita. Näin ainakin meidän suuriruhtinatar Olgalla oli aina lohipäivä kun meilläkin oli eli joka viikko ja broilerpäivä samoin. Ei ole koirankaan suu tuohesta on todettu sen sadasti kymmenien koiravuosien aikana.

Jarmo Österman antoi kulinaarisen kunnianosoituksen kaikille maailman julkkis- ja sankarikoirille laatimalla kokkikirjan Koirakokin parhaat reseptit (Docendo 2015), johon hän on koonnut 60 herkullista ja hauskaa reseptiä koiramaisiin tarpeisiin. Jarmon lähi-innoittajina ovat toimineet hurmaavat omat koiruudet, joita nyt ovat:

apukokit ja koemaistajat Fio ja Milli. Fio on varttuneempi pitkäkarvainen saksanpaimenkoira ja Milli on nuori seropi, labradorin ja englanninsetterin epäsäätyisen, mutta kuuman rakkauden hedelmä.

Kaikki kirjan valokuvat ovat Jarmo Östermanin, mutta mukana kirjaa elävöittämässä on runsaasti myös Tapio Lehtimäen hauskoja piirroskuvia. Lisäksi ruokaohjeen nimen edessä on jonkun koiran nimi ja sitten reseptisivun alalaidassa on tietoisku, jossa kerrotaan mainitusta koirasta. Esimerkiksi Rexin munuaisrisotto on omistettu saksanpaimenkoira Rexille, joka oli itävaltalaisen Poliisikoira Rex-sarjan tähti. Rexistäkin siis kirjassa lisää ja myös Kaunottaresta ja kulkurista, Rin Tin Tinistä, pelastuskoira Barrysta, Disney-elokuvan tähdestä Jessusta ja monesta, monesta muusta. Vaikka Jarmo on omistanut kirjansa kuuluisuuksille, minä haluan omistaa tämän edelleen kaikille maailman koirille, joista jokaiselle toivon hyvää elämää, paljon hellyyttä ja herkullista ruokaa. Koira on niin pyytetön ystävä ja älykäs, että hän ansaitsee vertaisensa hoviväen sekä koiramaailman kulinaarisia huippuja!

Koira on ihmisen uskollinen kaveri, joka polveutuu sudesta ja villikoirista. Koiran ruoansulatuselimistö on perusrakenteeltaan yhä samanlainen kuin aikojen alussa. Jo vilkaisu koiran suuhun paljastaa, että sen hampaisto on erikoistunut repimiseeen ja paloittelemiseen, ei ruoan hienontamiseen ja jauhamiseen. Koira on tarvittaessa hyvinkin joustava ruokavalioltaan, mutta se on lihansyöjä eikä voi hyvin kasvissyöjänä - vaikka omistaja voisikin.

Liha kuuluukin olennaisesti koiran ruokavalioon. Luonnossa koiraeläinten ravinto koostuu pääasiassa rasvasta ja valkuaisesta; hiilihydraatteja on vähän. Koira tarvitsee rasvaa, ja vaikka se saisikin kasvisöljyistä saman energian, eläinrasva on sille paras ja luonnollisin vaihtoehto. Koiran luuston tärkeimpien kivennäisaineiden, kalsiumin ja fosforin suhde ravinnossa on oleellinen etenkin kasvavalle koiralle.

Näin Jarmo, mutta olen sitä mieltä, että tätä kaikkea tarvitsevat kaikenikäiset koirat ja taas erityisesti kun kyseessä ovat seniorit. Painotus vain muuttuu koiran vanhetessa, nimimerkillä kokemusta on. Kirja on ihanan runsas ja pyyhkii pöytää niillä vanhanaikaisilla käsityksillä, että koira ei mukamas tarvitse vaikka C-vitamiinia! Koira tarvitsee vesiliukoisia C- ja B-ryhmän vitamiineja päivittäin, koska ne eivät varastoidu. Lihaksistoa vahvistaa E-vitamiini ja D-vitamiini. Lisäksi koira tarvitsee omega-3 ja omega6-rasvahappoja, sillä ne hoitavat turkkia ja koiran ihoa. Koirasta muuten huomaa helposti, jos se saa ruoakseen vain tehdasvalmisteisia nappuloita, lihaksisto, karva, silmät, eloisuus tai sen puute, kaikki kertoo monesta tekijästä, joita koiralla on tai ei ole.

Reseptit kirjassa tarjovat siis todellakin 60 eri vaihtoehtoa ja ne jakaantuvat: Kala, Kana ja muut siivekkäät, Porsaanliha, Lammas, Naudanliha, Sisäelimet, Toipilasruoka, Puurot, Leipomukset, Koulutusmakupalat, Kakut ja lohturuoat. Lopussa on lisäksi ertyisosio, jossa mainitaan koirilta kielletyt, koirille suositellut, on kuivamuonvertaluja ja vaikka mitä. Luitten kohdalla bongasin heti, että paistettuja luita ei pidä antaa koiralle, sillä paistaminen haurastaa luuta ja luusta voi irrota säleitä. Naudanluu on porsaan luuta turvallisempaa ja koiralle ei pidä koskaan antaa joulukinkun luuta.

Nyt tarjoamme ystävällemme Myrskyn broilerimureketta:

300 g broilerin jauhelihaa
1 kananmuna
3 dl villiriisiä
2 porkkanaa
50 g hernerouhetta
1 dl korppujauhoja
vettä

Raasta porkkana ja keitä villiriisi kypsäksi. Huuhtele riisi ja kiehauta hernerouhetta hetken pienessä tilkassa vettä. Anna rouheen turvota ja jäähytä. Anna korppujauhojen turvota hetki vähässä vedessä. Sekoita murekeainekset tasaiseksi massaksi ja muotoile mureke. Paista 175-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia.

PS. Intiaaniriisin jyvistä käytetään nimitystä villiriisi. Intiaaniriisi on heinäkasvi, joka on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Riisisekoitukset, joissa on mukana riisiä, ovat saavuttaneet suurta suosiota kulinaristipiireissä.

Koirilta kiellettyjä listalla ovat mm. muskottipähkinä, pinaatti, pähkinät, rusinat, sipuli ja sitrushedelmät. Nyt minua vähän nykii suupielistä, sillä suuriruhtinar Olga himoitsi appelsiineja ja söi niitä nojaten lattialla istuvaan Lumimieheen. Olgahan eli melkein 15-vuotiaaksi, kolmea kuukautta vaille, mutta ehkä mustikka-asidofilusjogurtin syöttäminen eliminoi haitat. Ainakin eläinlääkäri oli sitä mieltä, että vatsajogurtti piti suoliston kunnossa läpi viimeisten vuosien tulehduskipulääkityksen. Raaka järvikala on kielletty koirilta, ei raaka merikala. Merenrannalta kotoisin olevina, meillä on graavikalaa melkein yhtä usein kuin muutakin kalaa ja koiruudet ovat aina himoinneet raakaa kalaa. Me tosin itsekin syömme vain merikalaa. Sallittujen lista on ihanan pitkä ja siellä on mm. jugurtti, herne, ananas, juusto, kurkku, lohi, omena (Olgan himohedelmä myös!), papaija, sardiinit ja vaikka mustikka, joka sisältää runsaasti A-, B-, C- ja E-vitamiinia, flavonoideja, kalsiumia, kuituja, magnesiumia ja magnaania.

Nyt maistamme Argosin uunilohiylläriä:

400 g lohta
3 perunaa
2 porkkanaa
100 g herneitä
1 l vettä

Lämmitä uuni 200-asteiseksi. Nosta lohi leivinpaperilla peitetylle uunipellille. Paista lohta noin 30 minuuttia, kunnes kala murenee hyvin. Anna jäähtyä, hienonna se ja poista ruodot. Kuumenna vesi kiehuvaksi ja lisää paloitellut perunat ja porkkanat. Keitä noin 25 minuuttia, kunnes ne ovat kypsiä. Valuta vesi pois ja soseuta juurekset muusinuijalla. Sekoita kala kasvissoseeseen ja tarjoile. Tämä annos sopii hyvin munuaisvaivaiselle koiralle.

PS. Lohi on arvokas ja maukas ruokakala. Punertavan lihan rasvapitoisuus on korkea (10-18 prosenttia), minkä ansiosta lohi soveltuu hyvin savustettavaksi tai paistettavaksi. Lohi sisältää myös D-vitamiinia.

Tietoiskussa tarina Argosista, joka oli Odysseuksen koira. Tämä on niin liikuttavaa, että pakko jakaa:

Sitten Odysseus lähti Troijaan sotimaan, matkalle joka kesti 20 vuotta. Palattuaan kotiin hän esiintyi kerjäläisenä nähdäkseen perheensä tilanteen. Edes hänen poikansa ei tunnistanut isäänsä, mutta vanha Argos tunnisti. Se heilutti häntäänsä, vinkaisi ja nukkui pois isäntänsä jalkojen juureen.

Tämä kirja on niin ihana, että...Ostakaa tämä itselle, antakaa lahjaksi koirahullulle ystävälle, muistakaa tällä nuorta, joka juuri on hankkinut koiran. Kirja on tyylikäs, tietoisa, hauska...Tiedän jo nyt, että ostan tätä lisäkappaleen jonka joulun alla käärin pakettiin tyttärelle...

Kiitos Jarmo runsaista kuvista, joista tulee hyvä mieli♥

Ja viimeinen sana on tietysti Jarmon kera Fion ja Millin hännänhuiskutuksen:

On erilaisia tapoja ruokkia koiria, mikään ei ole täydellinen ja jokaisessa on omat hyvät puolensa. Ehkä tämän kirjan sanoma on se, että uskolliset ystävämmme ovat ansainneet vain parasta. Me rakastamme koiriamme ja koirat rakastavat syödä.

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Peter Høeg: Susanin vaikutus

Muistot tulevat usein yhtenä pakettina, kuin muistokvantti. Kaiken tämän muistan sillä hetkellä kun Laban sivelee jalkojani ja kysyy milloin meillä alkoi mennä huonosti. Ja tiedän että muistot tulevat hänelle samaan aikaan, samalla tavalla. Hän ei kysy saadakseen vastausta. Hän kysyy saadakseen tukea sille että kestämme sen minkä me molemmat tiedämme.

Sen että siitä illasta lähtien suhteemme alla on aina piillyt kuiskaus. Niin heikko että tuskin olemme kuulleet sitä: miten kalliiksi tulee harvinaisen lahjakkuuden väärinkäyttö?

Tanskalaisen Peter Høegin kirja Susanin vaikutus (Effekten af Susan, Tammi 2015, suomennos Katriina Huttunen) voisi tiivistyä alun sitaattiin: tietty kaunis melankolia, muistot, rehellisyys, kuiskauksen varjo alati läsnä ja sitten tuo tärkeä moraalinen kysymys lahjakkuuden väärinkäytöstä. Kuitenkin myös parisuhde, kaksi lasta, paluu Intiasta, äidillä ja pojalla tuliaisina uhkaavat rikossyytteet rankimman kautta, suuri kaipaus takaisin tavalliseen elämään, tapahtumattomuuteen. Susan Svendsen on kuuluisa fyysikko, tiedenainen, jonka maailma tuntee. Hänen miehensä Laban on taiteilija, jolle kaikki on musiikkia ja laulua. He kaksi yhdessä kuusitoistavuotiaiden kaksostensa Thitin ja Haraldin kanssa muodostavat perheen, jolla on sekä symbolista että todellista valtaa. Todellinen valta on kuin salaisuus, josta tieto leviää mainostamatta ja se on Susanin vaikutus. Susanin kyky saada ihmiset unohtamaan suojauksensa ja alkaa paljastaa tahtomattaan mitä ikinä kuulija haluaa tietää. Nyt on se hetki, jolloin joku haluaa Susanilta jotakin ennen kuin voi olla mitään todellista kotiinpaluuta, mitään perheidylliä, mitään mahdollisuutta tapahtumattomuuden rauhaan, jossa Laban voisi edelleen sivellä Susanin sääriä ja ehkä laatia mielessään serenadia vaimolleen sulkeakseen heidän mielensä kuiskaukselta.

Susanin vaikutuksessa on paljon trillerimäisyyttä, jossa Susan ei ole ollenkaan lauhkea objekti vaan toimija aina hämmästyttävyyteen asti. Jollakin kiehtovalla tavalla Høeg onnistuu  kertomaan  rankat toimintakohtaukset kuin ne olisivat vain jotain sivulauseita, eivät satuta oikeasti, jos ymmärrät jatkaa matkaa. Ja lukijahan jatkaa yhdessä Susanin kanssa etsintää, siis tässäkin kirjassa etsitään jotakin klassiseen seikkailutyyliin kuten vaikka Kirjan kansassa tai vastikään lukemassani Kaikki se valo jota emme näe.  Susanin on löydettävä tietoja eräästä salaisesta tulevaisuuskomissiosta, joka oli saanut alkunsa ’70-luvulla. Komissio syntyi hyvinkin viattomasti eli ryhmä erittäin lahjakkaita ihmisiä kokoontui yhteen, nopeasti heitä yhdisti sama tunne: Tulevaisuus on jo läsnä. He kykenivät lukemaan tulevaisuutta kuin se olisi ollut tutun ravintolan muuttumaton ruokalista. Tulevaisuuskomission koolle kutsujina toimivat nobelisti Andrea Brink ja Margarethe Spliid, joista ensin mainittu on aina ollut Susanille kuin oma äiti ja sen lisäksi myös opettaja.

Susanin vaikutus on hämmentävä, mutta kiinnostava sekoitus ihmissuhdedraamaa, trilleriä ja kvanttifysiikkaa. Tulevaisuuskomission nerot sortuvat omien skenaarioidensa labyrintteihin selviytymättä rangaistuksetta vapauteen. Skenaario alkaa elää omaa elämäänsä, jossa alkaa kilpajuoksu: Mukaan pääsevät vain lahjakkaimmat eli Høeg luo suorastaan rodunjalostuksellista  kauhua, jossa vain nerot ovat voittajia. Mikä on seuraamus, kun ihmiset alkavat leikkiä Jumalaa? Mitä Høeg on halunnut kirjallaan kertoa? Onko Høeg tällä kirjallaan saavuttanut Lumen tajun kultaisen kosketuksen? Onko Susanin vaikutus ’mahdottoman hauska’, kuten kirjoittaa Dagbladenes Bureau? Onko Susanin vaikutus moraalinen varoitus yhteiskunnalle? Näihin kysymyksiin voi kukin mielessään vastailla teoksen luettuaan. Itse en yhdy ’mahdottoman hauskaan’, mutta pidän kirjaa vaikuttavana ja löydän siitä sitä kirjallisen lahjakkuuden taikaa, jolla putosin aikanaan Lumen tajuun. Vain lumen valo puuttuu.

Sinä ja minä, sanon, - me aloitimme kuin äiti ja tytär. Mutta olemme edenneet kauemmas. Siitä olen aina haaveillut. Fysiikassa ja ihmisten kanssa. Että pääsisi rajalle jolla kaikki tieto loppuu. Ja sitten astua tyhjyyteen. Voimme mennä sinne nyt, Andrea.

Hän kääntyy pois minusta. Nousen seisomaan.

Kuu on poissa. Jouluaatto on ohi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjakaapin kummitus, Arja/Kulttuuri kukoistaa  Oksan hyllyltä,  Kaisa Reetta ja Katja

*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallinen retki pohjoismaissa haasteeseen.


*****

Jukka Petäjän arvio kirjasta  Susanin vaikutus jutussa Kun eliitti uhraa kansan

Kuuttaren pauloissa eli Luna kummilassa

Viikko on mennyt kuin kevätvirta ja lukemisesta ei ole tullut yhtikäs mitään! Noudimme keskiviikkona kummikoiramme Lunan meille ja tuossa hän nyt makoilee tyytyväisenä toimisto/kirjastomme vuoteella. Siis jos olen unohtanut kertoa, niin Lunan ensimmäisen hoitokerran jälkeen sovimme hänen perheensä kanssa, että Lunasta tulee meille kummikoira. Vieläkin on maapallonkokoinen aukko suuriruhtinatar Olgan lähdettyä ja meillä ei nyt ole aikomusta ottaa omaa koiraa ainakaan muutamaan vuoteen. Mutta koti ilman koiraa on kuin...

Eilen teimme lenkin rantapolkuja pitkin harmaassa ja osin koleassakin säässä, mutta Kuutar näytti valoa. Luna on vasta noin 11 kuukautta, mutta jo hyvin toimii yhteen meidänkin kanssamme, vaikka oli vasta toinen pidempi yökyläkeikka. Takana Päijänne, joka eilen näytti harmaan ilmeensä, mutta tänään jo kimmeltää auringossa kuin ziljoona timanttia.

Tukkasotka painelee vedessä, mutta Luna katsoo ihan väärään suuntaan. Siis tämä meiltä lähtevä lenkki menee ensin ihan rantapolkuja, kunnes tulee tämä mukava tie, joka tietysti seuraa järveä.

Sitten tieltä lähdetään nousemaan ylös ja vieläkin ylemmäs. Jos haluat nähdä tämän metsäpolun vettä virtaavana katso juttuni Hyvästi ihana syyskuu ja kohta jo lokakuukin Kun tätä on aikansa kiivennyt, saavutaan kotikatumme päähän eli aika kiva juttu.

Tänään aaumpäivällä oli jo lämmintä, mutta ihan sopiva pelipäivä Lunan palloleikeille. Siis vaikka haluan eroon nurmikosta ja kukkaniittyprojekti on jo valmis etupihalla (esikot, scillat, digitalis, unikot, muscarit, kevätkaihonkukka, jouluruusut, lemmikit, lehtosinilatvat, ailakit, malvat...) ja alkamassa keskipihalla, tämä alapihan nurmikko saa jäädä just koiruuksien pelaamista varten. Juhannuksena tyttären koirat saavat nauttia isosta alapihasta kaarisiltoineen. Nyt on Lunan vuoro:

Tunnin pelaamisen jälkeen otetaan pelitauko ja neiti näyttää, kuka on the winner! Homma menee niin, että me heitämme Lumimiehen kanssa palloa toisillemme ja Luna saa napata välistä. Sitten hän iskee hampaansa palloparkaan ja tekee riemuissaan kunniakierroksen yli kaarisillan, lävitse pensaiden ja männynkävyt saavat kyytiä. Vähän riehuttuaan hän sitten luovuttaa pallon vuorossaolevalle heittäjälle.

Tänään yhteisen teehetken jälkeen viemme iloisen Lunan omaan kotiinsa, jossa on kivoja kavereita eli oma isä, äiti ja vielä siskokin sekä hoviväki. Mutta yksi on kummilassa varma: Täällä Kuutar saa kaiken huomion. Menossa on kiinnostava kirja, mutta keskittyminen herpaantui kuin neiti änkesi itsensä väliimme sänkyyn: heti jos yritin uppoutua tarinaan ja vaikka kuinka jatkoin rapsutusta, hän huomasi ajatusteni olevan muualla ja kuittasi tarmokkaalla kuonotönäisyllä eli 'forget met not!' Lue siinä sitten! Toisaalta tarvitsen näitä breikkejä tehdä ihan muuta ja kun on koko ajan koiraikävä, tämä on mitä parhainta virkistystä. Kiitos Luna♥

Mitä aurinkoisinta viikonloppua kaikille tasapuolisesti♥ Olettehan huomanneet, että Poirotit menevät perjantaisin uusintana...: Tallennetaan!

Love
Leena Lumi

The Winner Takes It All

PS. Minusta on juttua tällä viikolla ilmestyneessä Valittujen Palojen Meidän Suomi -lehdessä. Hiukan hirvittää, kun en ole itse nähnyt lehdestä vilaustakaan, mutta luotan Kari Martialaan...;) 

Viileän toukokuun puutarhaterveisiä kotisaareltamme

Toukokuun alkupuoli on mennyt puistattavan kylmissä tuulissa. On satanut, on ollut hallavaroituksia, yöt ovat olleet säädyttömän viileitä ja jänikset käyvät vieläkin pihoilla. Jos jotain hyvää tästä hakee, se on se, että on satanut kiitettävästi. Niin monta kevättä on mennyt uskomattomassa kuivuudessa, mutta nyt viime syksyn ja tämän kevään puu- ja pensasistukset ovat saaneet riittävästi vettä. Ennen kuin syväsukellan seuraavaan kirjaan, laitan sarjan eilen otettuja kuvia. Muistattehan, että vyöhykkeemme on IV, tosin saaremme saattaa kiitos Päijänteen olla III:sta ja olemme itse vaikuttaneet pienilmastoon istuttamalla suuren tontin toiselle pitkälle sivulle kuusiaidan ja kahdelle muulle kuusiaidanteen. Jopa I-vyöhykkeen tarhamagnolia Leonard Messel tuntuu vieläkin olevan voimisaan. Aloitamme scilloilla, jotka ovat niin viehättäviä vaatimattomuudessaan: Ne vain leviävät vuosi vuoden jälkeen ja täyttävät kaikki tyhjät tilat ja jopa kivien kolot.

Yhtä kiitollisia leviämään ovat esikot ja näyttää kivalta, kun ne kasvavat yhdessä scillojen ja/tai muscarien kanssa. Meillä säästyivät tänä vuonna vain etupihan muscarit, sillä lehdostamme jänikset söivät muscarien kaikki nuput! Esikkoja meille on tuotu sekä alpeilta, puutarhaystävältä että taimistolta kauan sitten. Puutarhapäiväkirjani mukaan ostettu esikko on 'Primula Veris'.

Siis tämä etupihan kohta on se, joka kesäkuussa on tulvii lemmikkejä. Kyseessä pieni mongolianvaahterametsikkö, jossa sana metsikkö on liioittelua, mutta se jäi perheen kieleen, kun nuo vanhat vänkyräiset puut ovat niin hallitsevia ja jännittäviä tuossa sisääntulon vasemmalle puolella. Kolme hyvin vanhaa puuta, joiden ruskavärit ovat kaikilla erit: oranssi, viininpunainen ja keltainen. Niitä pitkin kiipeävät siniset alppikärhöt, joihin palaamme kesäkuulla.

Scilloja ja esikkoja keskipihalla vanhan omenapuun juurella.

Valkovuokkoja on tänä keväänä kasvanut ihan uusissakin paikoissa eli leviävät kiitettävästi. Osallistuvat omalta osaltaan nurmikkojen muuttamiseen kukkaniityiksi.

Pidän sateesta ja pidän valkovuokoista sateella. Eniten valkovuokkoja kasvaa suuren keskipihan kalliomme reunalla, jossa niille on hyvin sekä valoa että kosteutta.

Scilloja on kukkapenkeissä, joista olen säilyttänyt kaksi pitkää ja kauniisti kaartuvaa, sekä niiden ulkopuolella.

Kevään varhaisia kukkijoita ryöppyää, kun melkein kaikki muu odottaa, kiitos kylmien öiden. Tässä kuvassa tarkkaan katsovat näkevät kolme kartiovalkokuusta, 'Picea Glauca', josta aiheesta alempana enemmän. Vasemmassa reunassa ylhäällä japanilaisen rinteen yläosassa kaksi ja kotimme alaterassin edessä oikealla ylhäällä yksi 'sokeritoppa'.

Onnenpensasta, Forsythia 'Northern Gold', on istutettu viime vuonna useampikin. Kuvan yksilö on jo vanhempi ja kukkii vihdoinkin näyttävästi. Tykkää selvästi kompostimullasta. Tässä lehdossa kuvattuna vasten Lumimiehen hienosti kasvattamaa ja hoitamaa pitkää kuusiaitaa vasten.

Näkymä lehdosta alapuutarhaan, jossa juuri noiden ylempänä olevien kukkien kohdalla kasvavat kirsikka- ja luumupuut sekä marjapensaat, joissa mukana niin herkullinen, ikivanha mustaviinimarjalajike, että pari vuotta sitten jaoimme sen neljään osaan varmistaaksemme tulevaisuutemme syyskesän iltojen herkuttelut. Pöytäryhmä on äidiltä saatu ja sille ei ole paljoa enää seurustelukäyttöä, sillä yläterasilla on ruokapöytä ja alaterassilla kaksi pienempää pöytää etc. Ei jaksa kantaa astioita ylhäältä tänne alas kolmanteen tasoon. Yleensä kesällä tuolla pöydällä onkin basilikaa, persiljaa, rosmariinia, laventelia...

Pöytäryhmästä oikealle, lehdon alaosassa kaarisilta, josta kuvia alempana lisää. Nyt olemme vanhojen, jättimäisten lehmusten katveessa.

Onnenpensaan oksa...kuin keltaista valoa. Aurinkoa!

Kaksi lehmusta ja niiden takana kaarisilta, jonka vastakulmissa kartiovalkokuuset. Komeamman kartiovalkokuusen eli mörrimöykyn tarinan voit lukea täältä Lehdon läpi virtaa vesi kohisten keväällä kun lumet sulavat vuorilla, mutta onneksi myös kovilla sateilla. Kesäkuulla tällä kohtaa kasvaa ziljoona kieloa...

Tässä mörrimöykky! Talon pohjoispäädyssä japanilainen rinne, jossa nyt vasta scilloja ja kivipuroja sekä kolme kartiovalkokuusta eli kuvassa näkyy neljä, vuoden päästä samassa kohtaa viisi, sillä pienin ylittää silloin jo sillan toisen kulman ja viemällä kameraa hippusen oikealle tavoitamme green housen nurkalla kasvavankin...kuusi 'sokeritoppaa' silloin samassa kuvassa. Green house on tyttäremme kivestä tehty leikkimökki, joka nyt toimii tietysti puutarhatyökalujen säilytyspaikkana. Edelleenkin, vaikka senkin tiimoilta on jo monta ideaa syntynyt. Sen terasilla on kuitenkin rottinkituolit kahdelle...ja tasot kynttilöille.

Tällaisia terveisiä tänään puutarhastamme ja lehdostamme. Vien näitä kuvia sitten kasvipankkiini Leena Lumin puutarhaan, josta suosikkikasvini löytyvät yhdellä kuvalla, mutta kun kuvan alla olevaa otsikkoa klikkaa, aukeaa kasvista enemmän tietoa ja tarinaa eli mennään tunteella ja järjellä. Toukokuulta tulee toivottavasti toinenkin puutarhajuttu ja siinä ovat sitten jo mukana ainakin pilvikirsikat ja kärhöt, toivottavasti myös atsaleat ja magnolia.

rakkaudesta puutarhaan
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Javier Marías: Rakastumisia

KUN OLEMME RAKASTUNEITA, tai tarkemmin sanottuna, kun me naiset olemme rakastuneita ja tuo tunne on vasta alullaan ja siinä on vielä uutuudenviehätystä, kykenemme yleensä kiinnostumaan mistä tahansa, mistä rakkautemme kohde on kiinnostunut ja mistä hän puhuu. Emmekä me vain teeskentele ilahduuttaaksemme häntä tai valloittaaksemme hänet tai vahvistaaksemme haurasta asemaamme, vaikka siihenkin kyllä kykenemme, vaan me todella paneudumme toisen asioihin ja annamme sen mitä hän tuntee ja heijastaa ympärilleen vaikuttaa itseemme, oli se sitten innostusta, inhoa, sympatiaa, pelkoa, huolta tai jopa pakkomielteisyyttä. Puhumattakaan että...Yhtäkkiä olemme palavan innoissamme asioista, joille emme ole ennen suoneet ajatustakaan, saamme odottamattomia intohimonpuuskia ja kiinnitämme huomiota yksityiskohtiin, jotka ovat jääneet ennen huomaamatta ja joista...Ehkä on liioittelua ilmaista se tällä tavalla, mutta näin asetamme itsemme sen ihmisen palvelukseen, johon olemme päätä pahkaa rakastuneet, tai ainakin hänen käytettäväkseen, ja suurin osa meistä tekee niin hyvässä uskossa, siis tietämättä että tulee päivä – jos suhteemme vakiintuu ja alamme tuntea olevamme vakaalla maaperällä – jolloin hän katsoo meitä pettyneenä ja neuvottomana tajutessaan, ettei meitä itse asiassa voisi vähempää kiinnostaa se mikä ennen muinoin herätti meissä suuria tunteita, että meitä ikävystyttää se mitä hän kertoo...

Javier Maríasin teos Rakastumisia (Los enamoramientos, Otava 2012, suomennos Tarja Härkönen) ei aiheuttanut minulle minkäänlaista rakastumista kirjailija Javier Maríasin tekstiin sen koommin kuin ihastumista kirjan miespäähenkilöön Javier Diaz-Varelaankaan. Olen lukenut tuhansia kirjoja ja minulla on taipumusta ihastua kirjailijoihin kuin myös heidän luomiinsa hahmoihin, mutta kirjailija Marías ehkäisi paasaavalla, pitkäpiimäisellä tyylillään kaiken haltioitumisen niin hänen tekstiinsä kuin kaimaansa, kirjan päähenkilöön Javieriin. Siinä missä Joyce Carol Oates pudotteli jättipitkiä, jopa sivun pituisia ja ylikin, virkkeitä kirjassaan Sisareni, rakkaani ja Javier Marías tekee saman teoksessaan Rakastumisia, palvon edellisiä, kylven niissä ja virkistyn tajuten, että se miksi elän, ovat juuri Oatesin kaltaiset kirjailijat, kun taas Javier Marías saa minut kavahtamaan, suorastaan nuupahtamaan ja tajuan, miksi aika ajoin toivon olevani tuhkaa. Mikä saa ihmisen enemmän kaipaamaan kuolemaa kuin tylsyyys, jonka järkyttävin ilmentymä on tylsä kirja!

Miksi yleensä sitten aloin lukea tätä kirjaa, on se, että ensinnäkin arvostamani kirjabloggaaja Omppu kirjoitti tästä niin, että luulinkirjan olevan minulle. Ei ole kauaakaan kun Omppu sai minut innostumaan Sadie Jonesin kirjasta Ehkä rakkaus oli totta ja niin kävi että luin aamuneljään. Olin siis kuin loitsittu: Otaksuin Ompun tuntevan nyt maagisen sillan siihen osaan omaa kirjallista makuani, jota en itsekään tiedosta, sillä en ikinä olisi itse ottanut Sadie Jonesia lukuun, en kirjaa, jolla tuollainen nimi ja noin liian hurmaava kansi. Ja sitten toinen syy on se, että en ole tätä ennen lukenut Otavan Sinisessä Kirjastossa yhtään tylsää kirjaa! Jospa olisin etukäteen sanonut Ompulle, että ’mikään, mikään ei pitkästytä enempää kuin paasaavat herrat’ tai että ’mikään, mikään ei ärsytä enempää kuin nainen, joka ihailee ja antautuu miehelle, joka rakastaa syvästi toista’. Kirjan naispäähenkilö ja pääkertoja Maria Dolz, kustannustoimittaja, siis tekee tuonkin ’härälle punainen vaate’ –teon.

Lopetan kirjan, joka ei kiinnosta, yleensä heti alkuunsa, mutta kun luin sivulta 29 Maria Dolzin ajatuksia, en ollut vielä yhtään tylsistynyt. Näin kustannustoimittajamme:

Outoa väkeä nuo kirjailijat, suurin osa heistä: heräävät aamulla samaan tapaan kuin olivat nukahtaneetkin, miettien omia juttujaan, jotka ovat silkkaa mielikuvitusta, vaikka vievätkin niin paljon heidän aikaansa. Elävät kirjallisuudesta ja sen sivutuotteista eivätkä siksi käy töissä – ja heitä alkaa olla jo aika tavalla, tässä bisneksessä liikkuu näet rahaa, päinvastoin kuin on tapana julistaa, tosin pääasiassa kustantamoiden johdolle ja jakeluportaalle – sen kun pysyttelevät visusti kotonaan tarvitsematta muuta tehdä kuin muistaa palata tietokoneen tai kirjoituskoneen ääreen...

Aloin odottaa jotain yhtä satiirista kuin kirjoittaa Saul Bellow tai yhtä koettua ja nasevasti ilmaistua kuin kirjoittaa Saksan kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki omaelämäkerrassaan Mein Leben (Eurooppalainen):

Thomas Mann oli itsekeskeinen kuin pieni lapsi, herkkä kuin primadonna ja turhamainen kuin tenori, mutta hänen mielestään itsekeskeisyys oli kirjoittamisen edellytys. Vain itseään tärkeänä pitävä kiduttaa itseään. Hän väitti silmääkään räpäyttämättä, että ”kaikki hyvä ja suuri – henkevyys, taide ja moraali – on lähtöisin inhimillisestä itsensä tärkeäksi kokemisen tunteesta”. Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorostuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Miten tämä Reich-Ranickin teksti  osuukaan ja uppoaa minuun juuri nyt...Javier Maríasin kerrotaan Rakastumisia kirjan liepeessä olevan Espanjan kenties merkittävin kirjailija, jonka kirjoja on myyty jo yli kuusi miljoonaa kappaletta. Ja samainen Javier kirjoittaa kirjassaan Javierista, joka rakastaa eniten leskeksi jäänyttä Luisaa ja kuin vahingossa paljastaa: toiseksi eniten omaa ääntään. Javier Diaz-Varela paasaa ja jaarittelee, mutta häneen ihastunut ja hänelle antautunut Maria Dolz jaksaa kuunnella ja olla kiinnostunut, koska on niin miehen pauloissa ja viis veisaa siitä, että hän on miehelle vain hetken huvi matkalla kohti Luisaa. Luisa puolestaan on kääriytynyt suruun, johon Miguelin odottamaton ja väkivaltainen kuolema hänet pudotti. Luisasta ei nyt ole rakastumaan eikä ottamaan vastaan kenenkään rakkautta. Ja tässä kohtaa ihan pakko antaa pisteitä tekstistä Maríasille, joka antaa Marian kuvitella erään Miguelin ja Javierin, parhaiden ystävysten välisen keskustelun, jossa Miguel kuin ’testamenttaa’ Luisan lapsineen Javierin huomaan:

....ja mitä vanhempi hän olisi, sitä vaikeampaa se olisi. Luulen ennen muuta että kun pahin epätoivo ja surutyö olisivat ohitse, ja ne kestävät kauan, kun ne lasketaan yhteen. häntä alkaisi laiskottaa koko prosessi. Tiedäthän: Pitää tutustua johonkuhun uuteen mieheen, kertoa hänelle oma elämä edes päällisin puolin, suostua flirttiin tai olla tyrkyllä, innostaa toista, osoittaa kiinnostusta, näyttää parhaat puolensa, selittää millainen on, kuunnella millainen toinen on, voittaa epäluulonsa, totutella toiseen ihmiseen ja saada hänetkin tottumaan ja sulkea silmänsä sellaiselta mikä ei miellytä. Kaikki tämä kyllästyttyäisi häntä, ja ketäpä ei, jos tarkkoja ollaan. Se että otetaan askel, sitten toinen ja toinen. Se on todella väsyttävää ja siinä on väistämättä jonkinlainen itsensä toistamisen ja jo ennen koetun maku...

Niin...tällaisten tähtihetkien takia minä jaksoin kuunnella Javierin paasaamista kaikki 436 sivua! Tekstistä löytyy oivalluksia, kun vain jaksaa uupumatta läpi ylirunsaiden, ylipitkien monologien rytteikön. Toki kirjailija Javier on lavea myös päästäessään Marian ääneen, mutta Maria ei missään vaiheessa onneksi ole ihan niin puuduttava kuin hänen rakkautensa kohde Javier, mies, jonka rintakarvat tursuavat paidan läpi puuduttavan jaarituksen hetkeksikään katkeamatta.

Kirjan kansi ja nimi saattavat houkuttaa romantikkoja, mutta kannattaa varoa, sillä Javier Diaz-Varela ei odota Luisaa ollenkaan kauniisti ja uskollisena tuntemalleen rakkaudelle, vaan hän on häntäheikki kovimmasta päästä, vaihtaa naista kuin paitaa ja samalla haikailee toisen miehen vaimon perään. Siis tosi on! Hän on rakastanut parhaan ystävänsä vaimoa jo kauan, mistä sitten rakentuukin kirjan pitkät vuodatukset yllättävästi koossa pitävä juoni.

Diaz-Varela ei vaivatuisi ottamaan selvää, miten paljon hän tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen koko ajan, liioin ei voi sanoa että olisin rakennellut varsinaisia tuulentupia. Muiden kanssa kyllä, hänen kanssaan en. Jotain opin tästä rakastajasta: kävelemään yli katsomatta juurikaan taakseni.

Javier Marías ei vaivautuisi ottamaan selvää, miten paljon hän tuotti tuskaa minulle: olin loppujen lopuksi skeptinen melkein koko ajan, liion ei voi sanoa että olisin rakennellut liian suuria odotuksia. Muiden kanssa kyllä (Roth, Hollinghurst, Irving,  McEwan, de Waal, Auster, Bellow...), hänen kanssaan en. Jotain opin tästä kirjailijasta: sallimaan unohduksen lumen sataa odottamatta uutta kohtaamista.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjasähkökäyrä  Omppu Karoliina ja Ilselä

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Sinihimmeä ilta, meren häipyvä kuvastin...

Sinihimmeä ilta,
meren häipyvä kuvastin, -
häikäisten nousevat vaahterat
kultaisia kukkia täynnä.

Kuka maalannut lie,
kuka mestari,
tämän elävän, kukkivan toukokuun,
nämä iltojen kultaiset terälehdet,
pian varisevat,
sinihimmeää taustaa vasten
katoavaisuuden - ?

- Aila Meriluoto -
Lasimaalaus (WSOY 1951)

Kari Martiala, Helena Lylyharju: Kesäruokaa paratiisista - Havaijilaisia herkkuja kotikeittiöön

Ruokaihmisten matkatuliaiset ovat usein eri kuin vähemmän kulinaaristen: Ruskettuneen ihon ja paikallisten putiikkien tavaroiden sijasta he kantavat kotiinsa vähintäinkin osoitteet ja paljon kuvia matkansa parhaista ravintoloista. Intohimoisimmat laativat kartastoja, joihin on ruksattu maailman parhaat ruokapaikat, että varmasti löytyvät mahdollisella seuraavalla reissulla. Ruoka-ammattilaiset ovat ihan oma lukunsa, sillä he palaavat kotiin täynnä tietoa matkakohteen antimista, jonka sitten työstävät vaikka ruokakirjaksi meidän muiden iloksi ja nautinnoksi.

Ruokatoimittaja, valokuvaaja Kari Martialan ja ruokatoimittaja, keittiömestari Helena Lylyharjun Kesäruokaa paratiisista - Havaijilaisia herkkuja kotikeittiöön (Karisto 2015) syntyi parin Havaijin matkan seurauksena. Vuonna 2014 he vierailivat Havaijin Mauilla, josta toivat mukanaan paikallisia reseptejä, keittiömestarien sikäläisiä vinkkejä sekä monia uusia valmistustekniikoita. Nämä he sitten sovelsivat suomalaisiin keittiöihin sopiviksi, joten nyt meillä kaikilla on mahdollisuus nauttia Havaijin herkkuja suvikeittiömme piristyksenä. Kari kertoo:

Vierailimme paikallisilla maatiloilla ja ravintoloissa, tapasimme raaka-aineiden tuottajia, kauppiaita ja ravintoloitsijoita. Maistelimme kokkien erilaisia herkkuja niin perinteisissä kansanravintoloissa kuin huippuluokan kansainvälisissä hotelliravintoloissakin ja opimme paikallisia valmistustapoja, raaka-aineiden käyttöä sekä uusia makuaistia viekoittelevia makuja.

Kaikki tämän kirjan reseptien raaka-aineet on hankittu suomalaisista marketeista, ja niitä on saatavana ympäri vuoden. Opimme Mauilla esimerkiksi, miten hyvää, terveellistä ja ruoanlaittoon sopivaa on paikallinen macadimiapähkinäöljy, jota - kuten useimpia Mauilla tarjottavista hedelmistä ja vihanneksista - saa onneksi myös suomalaisista marketetista.

Tässä houkuttava Kampasimpukoita korealaiseen tapaan, joka muiden kirjan reseptien mukaan, on terveellistä ja kasvispainotteista, joten pastan, riisin ja perunan välttelijätkin kiittävät.

Paljon käytetään papaijaa, mangoa, avokadoa, ananansta, tomaattia, kesäkurpitsaa, kajottikurpitsaa, kevätsipulia, palsternakkaa, porkkanaa, paprikaa, kikhenettä ja papuja. Yrtteinä käytetään saaren omia sekoituksia, mutta myös timjamia, basilikaa ja lehtipersiljaa. Kalaa ja äyriäisiä syödään paljon, mutta liha ja kanakin ovat suosittuja.

Kymmenistä ihanista resepteistä valitisin nyt yhden alkupalan, yhden pääruoan ja tietysti sitten myös jälkiruoan. Ensin nautimme Kylmäsavulohta ananaksella:

2 ananasta
400 g kylmäsavulohta
400 g avokadoa
50 g porkkanaa
50 g palsteranakkaa
50 g kesäkurpitsaa
100 g erivärisiä paprikoita
50 g pähkinöitä (macadamia, cashew ym.)

Salaattikastike:

2 rkl sokeria
2 rkl sitruunamehua
2 tl ruskeaa sokeria
5 rkl macadamiapähkinäöljyä
hyppysellinen makusuolaa
muutama timjanin oksa

Laita panneulle hieman sokeria ja sulata se. Lisää pähkinät ja pyörittele niitä hetki sulassa sokerissa. Ota sivuun jäähtymään.

Puolita ananakset ja leikkaa alapuoli tasaiseksi, jotta ananas pysyy paikallaan.

Kuori avokadot, ota siemen pois ja leikkaa hedelmä siivuiksi.

Leikkaa kylmäsavulohi siivuiksi.

Kuori ja leikkaa porkkanat ja palsternakka suikaleiksi ja keitä muutama minuutti, jäähdytä kylmän veden alla ja valuta siivilässä.

Leikkaa paprikat ja kesäkurpitsa ohuiksi suikaleiksi.

Tee kastike sekoittamalla sitruunamehu, macadamiapähkinäöljy ja ruskea sokeri keskenään.

Laita anananksen päälle limittäin avokadosiivuja ja kylämsavulohisiivuja. Kokoa niiden viereen salaatti porkkanasta, palsternakasta, kesäkurpitsasta ja paprikasta. halutessasi voit kovertaa ananaksen puolikkaan ennen annoksen kokoamista. Laita silloin koverrettu hedelmäliha takaisin kuoreen.

Ripottele salaattiin salaatinkastiketta. Laita lopuksi pinnalle muutama karamellisoitu pähkinä.

Kruunaa annos makusuolalla sekä timjaminoksilla.

Muita alkuruokia ovat mm. Grillattu kesäinen antipasto, Hana Bay -perunasalaatti, Rapusalaatti, Punajuuricarpaccio (ihana!), Vuohenjustoleipäset...

Pääruoaksi nautimme Saaristolaiskalaa etelän tapaan:

600 g lohta
0,25 tl valkopippuria
2 rkl sojakastiketta
125 g munakoisoa
125 g vihreää parsaa
150 g ananasta
25 g voita
3 rkl sitruunan mehua
3 rkl limen mehua

Leikkaa lohi viipaleiksi.

Leikkaa vihreästä parsasta tyvestä sentti pois.

Leikkaa munakoiso viipaleiksi (3 mm) ja ananas lohkoiksi.

Purista sitruunan ja limen meht.

Laita munakoiso, parsat ja ananaslohkot pannulle voihin paistumaan.

Käännä muutaman minuutin kuluttua.

Kun ne ovat valmiit, siirrä sivuun odottamaan kalojen paistumista.

Paista lohen palat kuumalla pannulla kummaltakin puolelta ja mausta valkopippurilla ja soijakastikkeella.

Voitele uunivuoka ja laita pohjalle paistetut kasvikset ja lohen palat päälle.

Mausta sitruunan ja limen mehulla ja laita uuniin 150 asteeseen 10 minutiksi.

Tämä ruoka erityisen nam!, uskon minä. Keksin heti, että laitamme tätä juhannuksena grillissä. Valkopippurin vaihdamme sitruunapippuriin ja soijakastikkeen oliiviöljyyn. Lisäksi vaikka uutta perunaa tai perunasalaattia uusista perunoista. Kannattaa oppia rohkeasti soveltamaan ammatilaistenkin reseptejä oman maun mukaan!

Pääruoista löytyy mm. Grillifilee kasvispedillä, Hunajalohta ja inkiväärirelissiä, Kurpitsakeittoa Láhana, Akiran loimulohi-ramenkeitto, Nyhtöpossua havaijilaisessa BBQ-kastikkeessa, Sushit - neljä makua (Helenan sushikoulu!)...

Päärynäpuu meillä on vieläkin istuttamatta, mutta päärynöistä todella pidämme, joten nyt valitsin jälkiruoaksi Karilta ja Helenalta Päärynäunelman:

2 päärynää
2rkl suolatonta voita
0,5 dl sokeria
0,5 tl kanelia
2 tl vaniljasokeria
1 rkl päärynäbrandyä
2 tl raastettua sitruunan kuorta
2 tl raastettua limen kuorta
1 dl mascarponejuustoa
0,5 dl tomusokeria
jäätelöä

Leikkaa päärynät pitkittäin neljään osaan.

Laita ne uunivuokaan keskenään sekoittaen voin, sokerin mausteiden, kuoriraasteiden ja päärynäbrandyn kanssa.

Kypsennä 240 asteessa 15 minuuttia.

Laita päärynät jälkiruokalautaselle.

Vatkaa mascarponejuusto ja tomusokeri pehmeäksi vaahdoksi.

Kaada jäljelle jäänyt neste kastikkeeksi ja koristele annos mascarponevaahdolla.

Lisää annokseen vielä jäätelöpallo - kylmä ja lämmin yhdistyvät - ihanaa!

Muuta ihanaa jälkiruokaosastolla ovat mm. Ananas-mansikkaherkku, Granaattiomenaa ja pannacotta, Intialainen hedelmäsalaatti, Mangomousse, Kona coffee -juustokakku...

Tässä herkullisen raikkaassa ruokakirjassa on tarjolla myös lisukkeita ja juomia.  Lisukkeissa mm. houkuttava Inkiväärirelissi ja Seesamikurkkusalaatti. Juomissa mm. Mayojen kultainen kaakao, Mango-mansikkasmoothie ja Tropiikin suukko! Maistuis varmaan sinullekin...

Kirjat vahvuudet: Raikkaus: Paljon hedelmäisyyttä ja merenantimia, Karin erinomaiset kuvat, Helenan asiantuntemus ja tarkkuus, sovellettavuus ja se että raaka-aineita ei todellakaan tarvitse lähteä metsästämään Stockmannilta.

Lähden perjantaina lounaalle ystävän kanssa ja hän on kova kokkaamaan. Piti antaa kirja hänelle, mutta nyt en taida voidakaan päästää tästä irti, vaan Kesäruokaa paratiisista siirtyy omaan keittokirjahyllyyni.


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

He matkustavat umpinaisissa tavaravaunuissa Lodzin, Varsovan ja Brestin läpi. Avoimesta ovesta katselleessan Werner ei näe kilometrien matkalla yhtään ihmistä, mutta joskus näkyy rautatievaunu, joka on kaatunut radan viereen, vääntynyt ja vaurioitunut jonkinlaisessa räjähdyksessä. Sotilaita kiipeää junaan ja laskeutuu pois, laihoina, kalpeina, jokaisella reppu, kivääri ja teräskypärä. He nukkuvat piittaamatta melusta, kylmyydestä, nälästä, kuin pyrkisivät epätoivoisesti pois valvemaailmasta niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.

Anthony Doerrin läpimurtoteos Kaikki se valo jota emme näe (All the Light We Cannot see, WSOY 2015, suomennos Hanna Tarkka) on kuin meren tuhansia vuosia huuhtoma kivi: Aalto aallon jälkeen on hionut teräviä särmiä, kaivanut onkaloita, pyöristänyt kokonaisuutta, kaivanut luolan, kovertanut aukon, josta näkyy valo. Kaikellaan se on kuitenkin vaikuttava, uniikki ja lohduttava. Samanlainen kuin meren huuhtoma lohtukivi kirjastoni ikkunalaudalla. Missään ei ole toista samanlaista ja minulle se on kaunis kertoessaan valonhohtoista tarinaansa kautta vuosituhansien, kautta sotien, kautta myrskyjen, läpi pimeyden, johon on uskallettava hypätä nähdäkseen valon.

Olen varsin vakuuttunut, että Doerrin kymmenen vuotta kirjoittama tarina tulee miljoonien ja miljoonien luettavaksi yhtä varmasti kuin löytyy heitä, jotka eivät kestä, että toisesta maailmansodasta kirjoitetaan näin kaunis kirja. Nyt jo tiedetään, että kirja on saanut arvostetun Pulitzer-palkinnon ja että siitä tehdään elokuva. Tiedämme kirjaa myydyn jo yli miljoona kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa. Kyynikko tuhahtaa: Taas uusi 'Titanic!' Vain ns. korkeakirjallisuutta lukevat sulkevat mielensä lukiessaan kirjan olleen jo kohta puolensataa viikkoa New York Timesin bestseller-listan kärjessä. Itse lähiaikoina neljä hyvin kovatasoista sotakirjaa lukeneena, vertailen, että tämä ei ole Näkemiin taivaassa, ei Sopimus, ei Hyviä ihmisiä, ei Komppania K...Ihmettelen, miten julman tykkitulen seuraus voi olla ’veistettyä valoa’ ja ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei kehoittanut Anthonya tiivistämään suurta tarinaansa. Toisaalta hymyilen, että juuri tätä kirjaa on mainostettu kaikkialla 'suurena lukuromaanina', sillä tänä keväänähän laitoin alulle keskustelun käsitteestä lukuromaani. Puolustan lukuromaania ja suuren lukuromaanin täydellinen esimerkki on juuri Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe!

Kirjan tarina, rakenne ja tempo ovat niin oivalliset, että se hipoo jo taivaan kantta. Aloitan rakenteesta, joka on mitä lukijaystävällisin vaikka kuljemme edestakaisin toisen maailmansodan välisissä vuosissa seuraten saksalaista sotilasta Werneriä Saksassa, Ukrainassa, Neuvostoliitossa...ja lopulta Ranskassa ja lapsena sokeutunutta, Pariisissa asuvaa nuorta tyttöä Marie-Laurea, jonka isä toimi Pariisin luonnontieteellisen museon lukkoseppänä. Luvut ovat lyhyitä ja taidolla otsikoidut. Kertojien vuorottelu on tiuhaa, mutta siitä huolimatta sen askelkuvio on hidas, surumielinen valssi. Kirja jonka voi lukea vaikka mökkilaiturilla ja välillä sukeltaa mereen, tai grillata ja nauttia merenantimia, et putoa tarinan matkasta. Siis jos maltat tehdä niin. Minä luin yhtä soittoa, sillä suuren lukuromaanin tarina vei. Ne sanat, joihin voisi tiivistää tarinan rungon, kun muistetaan, että kyseessä on toinen maailmansota ja lopulta natsien suorittama Ranskan miehitys ovat: sokeus, Ranskan vastarintaliike ja timanttien timantti, Liekkien meri:

Sen pinnassa on satoja fasetteja. Hän noukkii sen käteensä aina uudelleen ja laskee heti taas pois kuin sormia polttelisi. Isän pidätys, Hubert Bazinin katoaminen, madame Manecin kuolema – onko tämä yksi kivenkappale voinut aiheuttaa niin monta murhetta? Hän kuulee vanhan tohtori Geffardin vinkuvan viinanhajuisen äänen: Skyttalaiset kuningattaret ovat kenties tanssineet se yllään läpi yön. Sen vuoksi on kenties jopa sodittu.

Jalokiven haltija eläisi ikuisesti, mutta niin kauan kuin hänellä oli se onnettomuudet kohtaisivat kaikkia niitä, joita hän rakasti, yhtä toisensa perään jatkuvana virtana.

Timanttijahti tekee kirjasta seikkailullisen. Muistan Dumasin teoksia, joita luin ahmien, mutta muistan myös, miten paljon nautin Bolšoin perhosesta, jossa jokainen luku alkoi timanttihuutokaupan kohteen esittelyllä: ”Pisaranmuotoinen irtotimantti, fancy-hionta. Briljanttimuunnelman paino 2,54...” Nyt kyseessä on päärynänmuotoinen sininen timantti, jonka sisällä näkyvät punaiset liekit! Myös yksi runsaan kuuden blogivuoteni parhaista kirjoista eli Kirjan kansa, on seikkailullinen, sillä siinäkin jahdataan jotakin arvokkaana pidettyä.

Historialliselta kannalta Kaikki se valo jota emme näe, tuo vuosikymmeniä Kolmanteen Valtakuntaan ja Neuvostoliiton vallankumoukseen keskittyneellekin jotain uutta ja se ei ole neuvostosotilaiden huono varustus, eivät heidän joukkojensa tekemät raiskaukset, kun he pääsivät Berliiniin ja yleensä Saksaan, ei se julmuus millä he kohtelivat naisia ja lapsia, vaan Hitler jugendin armottomuus. Tarinan Werner oli uhri ja tällä en tietenkään puolusta natsismia, mutta hän oli uhri! Mitä mahdollisuuksia oli Wernerillä, jossa ei ollut julmuuden häivääkään, mitä mahdollisuuksia oli hänen ystävällään Frederickillä, joka uskalsi vastustaa systeemiä...

Lopulta kuin kaikki kaikki tiet johtaisivat Saint-Malon pikkukaupunkiin Luoteis-Ranskan rannikolle. Jälleen historiallisesti kiinnostava asia: Ranskan maanalainen armeija, vastarintaliike. Tästä ovat monet kirjailijat kirjoittaneet, mutta sysäyksen aiheeseen minulle antoi kirjailija Marguerite Duras, joka itse toimi liikkeessä. Sokea, valittamaton, neuvokas Marie-Laure liittyy osaksi vastarintaliikettä ja hänestä tulee yksi ratas ketjussa, joka vahvistaa partisaanien voimaa katkaista saksalaisten eteneminen.

Ken on käynyt tarinan Saint-Malossa vaikka vain tässä kirjassa, haluaa ennen kuolemaa nähdä paikan, jossa lukija sodan kauhuista viis kaikki tykkitulien välit hengittää merta, juo sen ilmaa, koskettelee simpukoiden kuoria, torvisimpukoita, kaurikotiloita, huojuu itse merivuokkona, mutta silti näkee ilmassa lentävät palavat pääskyt ja lepakot. Meren valo ei estä näkemästä sodan pimeyttä! Marie-Lauren sokeus tekee hänen muista aisteistaan vahvemmat, kuin valoa joka valaa häneen herkkyyttä aistia, mitä muut eivät aisti, valoa joka polttaa hänet sodan selviytyjäksi – ja muiden auttajaksi. Niin...Saint-Malo ja Marie-Laure:

Silmien sulkeminen ei riitä kertomaan mitään siitä, mitä on sokeus. Taivaan ja kasvojen ja rakennusten maailman takana on karheampi ja vanhempi maailma, jossa tasaiset pinnat hajovat ja äänet soljuvat parvina ilmassa. Marie-Laure voi istua ullakolla korkealla kadun yläpuolella ja kuulla, miten kurjenmiekat kahahtelevat soilla kolmen kilometrin päässä. Hän kuulee, kuinka amerikkalaiset pinkovat pelloilla ja suuntaavat valtavat tykkinsä savuavaan Saint-Maloon: hän kuulee, miten perheet niiskuttavat myrskylyhtyjensä ympärillä kellareissa, varikset hyppivät rauniokasalta toiselle, kärpäset laskeutuvat ojissa lojuvien ruumiden jäännnöksiin: hän kuulee, miten tamarindit värisevät tuulessa ja närhet kirkuvat ja dyynien heinä palaa...hän kuulee miten kuolleiden valaiden luut liikahtelevat viisi penikulmaa alempana, ja niiden luuydin tarjoaa sadaksi vuodeksi ravintoa sellaisten eliöiden yhdyskunnille, jotka elävät niissä koko ikänsä eivätkä koskaan näe yhtä ainutta auringon lähettämää fotonia. Hän kuulee, miten hänen kotilonsa raahaavat ruumistaan luolan kivillä.

*****

Antti Majanderin loistava ja nappiin osuva arvio Doerrin teoksesta!

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet Sara, Jenni/Kirjakirppu, Kaisa Reetta, Kirjakaapin kummitus,  Zephyr/Kirjanurkkaus, Kirjasähkökäyrä,  Arja/Kulttuuri kukoistaa,  Annika/Rakkaudesta kirjoihin, Katja/Lumiomena, Bleue, Maija  Norkku  Aletheia Kirja hyllyssä