lauantai 11. tammikuuta 2020
Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin...
Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin, lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen sanoin, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen.
.....
Lopulta kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi - Raoul oli niin kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin.
.....
Tutustuimme toisiimme ja pohja putosi hänen altaan. Hän oli hyvin kylmäverinen, hyvin koskematon. Hän oli kuin suolainen lähde, joka koskaan tyydyttämättä tekee juojansa janon vain tulisemmaksi. Join pettävän maljan tietämättä mitä tein. Milloin oikeastaan tiedämme mitä todellisuudessa teemme.
- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Childe Hassam
torstai 9. tammikuuta 2020
Fernando Aramburu: Äidinmaa
Rappukäytävään astuessaan Bittori tunsi palaavansa takaisin
menneisyyteen. Sama lamppu, joka oli ollut siinä aina, tutut narisevat portaat,
rapistuneiden postilaatikoiden rivistö, josta puuttui hänen laatikkonsa. Xabier
oli ottanut sen pois. Kuulemma siksi jotta he välttyisivät ongelmilta.
Kohdasta, josta se oli irrotettu, pilkotti vanha maali vuosien takaa, ajoilta
ennen Nerean, ja sen häpeäpilkun, Mirenin pojan syntymää. Vain sen takia minä
toivon että helvetti on olemassa, jotta murhaajat kärsisivät siellä ikuista
tuomiotaan.
Hän hengitti sisäänsä vanhan puun hajua. Bittori pani
merkille, että viimein näkymätön käsi hellitti otteensa kurkun ympäriltä.
Avain, lukko, ja hän oli sisällä.
Seinällä roikkuvassa
valokuvassa Txato hymyili vaisusti, vähän sen näköisenä kuin olisi ehdoin
tahdoin houkutelut murhaajaa luokseen. Ei tarvinnut kuin katsoa häntä
arvatakseen, että vielä joku päivä miesparka joutuisi tappolistalle.
Hän nosti hieman myös viereisen huoneen kaihdinta, mutta
siellä hän ei sytyttänyt lamppua. Sen jälkeen hän kävi hakemassa keittiöstä
tuolin ja istahti katselemaan kaihtimien raoista ylös, pilkkopimeässä, jottei
varjo paljastaisi häntä.
Fernando Aramburun teos Äidinmaa (Patria, WSOY 2020,
suomennos Sari Selander) veti minua puoleensa kuin magneetti. Tuo 664 sivuinen järkäle. Huomasin kirjan
ilmestyvän vasta 25.2.2020, joten sillähän saattoi olla embargo eli sovittu julkaisupäivä tai sitten ei, mutta kukaan ei ole joulun viikkoina vastaamassa
onko vai ei. Otin varhemman kirjan, rästin ja aloin lukea. Vaihdoin toiseen,
joka olikin kiehtovaa latinalaisamerikkalaista kerrontaa ja vei tiettyyn
järkyttävään lukuun asti. Otin kolmannen kirjan ja mietin, että en ala nyt kun
muutenkin on paljon menemistä ja tulemista olemaan perheeltäni poissa joulun
viikkoina. Mutta baskit! Miten minua ovatkaan kiinnostaneet aina Euroopan vähemmistöt
ja niiden taistelut. Hitto vie, minä luen nyt Äidinmaan, vaikka taivaalta
alkaisi sataa baskisadetta, sitä ainaista sadetta, kyyneliä, katkeruutta,
kostoa ja vihaa. Halusin lukea elämäni ensimmäisen kunnon lukuromaanin
baskeista! Onneksi ennakkokappaleen fontti oli oikea, joskus niissä on niin
pieni, että tarina häviää kuin vuoriusvaan. Vai hävitinkö minä osan tarinan
tulesta, pakahduttavista tunteista kun en heti kirjoittanut sitä muistiin. En
ollut edes kotona. Kerroin pimeässä ajaessamme kirjan tarinaa miehelleni.
Minusta oli tullut baski, opettelin jopa kirjan lopusta baskia: maitia (rakas,
kulta), muxu (suukko), aita (isä), bihootza (sydän tai sydänkäpynen), mutta
myös ekintza (isku, operaatio), ETA herria eurekin (ETA, kansa on puolellasi),
etarra (taistelija)...En voinut elää ilman vuoria. En voinut elää ilman
kieltäni ja espanjalaiset estävät meiltä äidinmaamme, sen itsenäisyyden, kaiken
sen mikä kuuluu patriaan, äidinmaahan.
Lapsesta asti Bittori ja Miren olivat olleet kuin yksi. He
aikoivat ensin mennä yhdessä luostariin ja myöhemmin nauroivat sille hulluina
ja viettivät häitään miltei samoihin aikoihin. Pariskunnat kutsuivat toisensa
häihinsä. Miren nai Joxianin ja Bittori Txaton. Lapsena Txato oli ollut kylän
risakenkäinen poika, mutta hän oli vaurastunut kuljetusfirmansa ansiosta, joten
heidän häänsä vietettiin jo vähän prameammassa paikassa. Ei sillä, että Txato
olisi leveillyt, ei ikinä. Hän ajatteli aina perheensä parasta ja halusi vain
lapsilleen hyvän koulutuksen. Hän oli kylässä hyvä työllistäjä ja kaikkien kaveri.
Vuoret ympärillä vartosivat vaiteliana, miten ajan virta toi Joxianin perheelle
Jose Carlosin ja Arantxan, miten Txaton perheelle syntyi Xabier ja Nerea.
Alkoivat ETA:n iskut ja Espanjan kostotoimet. Kidutukset,
pikatuomiot, uudet sanktiot...Mitä se meihin kuuluu, kun pidämme vain omista
asioistamme vaarin ja tuemme ETAa minkä pystymme. Kukin varallisuutensa mukaan.
Kuvitelmat valuvat sateen kastelemaan liejuun, sillä toisen perheen poika on
salaa aktivoitunut ja liittynyt ETAn iskujoukkoihin, samalla kun toisen poika
on valmistumassa lääkäriksi. Uhkauskirjeitä, herjamaalauksia seinissä, ihmiset
karttelevat kuin lepratautista...ja minusta hän on hyvistä hyvin. Oikeudenmukaisin.
Niin väärin! Pahinta ei olekaan enää espanjalaisten julmuus vaan baski vastaan
baski. Rikolliset vastaan uhrit. Miksi kyyneleet? Itkenkö kiukustasta! Hengitän
pimeään yöhön kylmällä terassilla, annan suruni ja raivoni yhtyä hänen
vereensä, hänen, joka ei tuntenut kateutta, ei kostoa...hänen verensä puhdistakoon
minutkin. Kuivatkoon kostonjanoni.
Fernando Aramburun Äidinmaa on ehdoitta vuoden suuri(n)
lukuromaani. Tavallaan teosta ei voi verrata mihinkään, sillä vanhin viini ei ole
verrattavissa. Se on se takahyllyn pölyisin pullo, josta pyyhit pölyt hellästi,
avaat korkin vielä hellemmin, tuoksuttelet varovasti, kaadat tilkan vanhaan
lasiin...On ollut kirjoja kuten Näkymätön silta, Kaikki se valo jota emme näe, Napoli– tetralogia, Näkemiin taivaassa, Jänis jolla on meripihkanväriset silmät...,
mutta jo huulilla maistat tragedian perisyyn. Se ei todellakaan ole tässä
yksittäisessä tapauksessa ollenkaan isänmaallisuus, vaan jotain aivan muuta. Se
hävetköön rehellisten baskien edessä. Se vaipukoon polvilleen ja kiittäköön
vuoria kirjan heikoimmasta, muka heikoimmasta, joka murtaa itsensä sillaksi
väärään langenneen sekä hänen tukijoidensa että uhrien väliin!
Unohdinko kertoa, että Arantxa on nykyään invalidi. Hän
istuu rullatuolissa ja on puhumaton, mutta ei tahdoton. Hän näkee paremmin. Kaikki
tapahtui lomamatkalla,kun hän ja...
Niin suuntasin kohti kohtaloani, kohti sitä helvettiä, joka
minua odotti mäntyjen katveessa Mallorcalla juuri kun aloin rentoutua ja olin
oikeasti pääsemässä lomatunnelmaan, niin että pikkuhiljaa unohdin kyyneleet,
raivokohtaukset ja riidat. Arantxa nautti tyttären seurasta, auringosta,
merestä ja eroottisesta seikkailusta samaan hotelliin majoittuneen
ulkomaalaisen turistin kanssa. Siihen hän oli ryhtynyt muistuttaakseen
itselleen miltä se tuntui kun, vatsanpohjassa kihelmöi, mutta ennen kaikkea
hyvittääkseen itselleen tuntemansa
nöyryytykset ja toki myös kostaakseen Guillermolle, josta oli yhtäkkiä
varsinainen casanova tullut, oikea pukkien pukki, vaikka tosielämässä tämä oli
onneton sängyssä, tyypillinen sika joka nytkähti pari kertaa ja käänsi sen
jälkeen kylkeä.
Taustalla männyt ja sininen aamutaivas valmiuksissa
puhkaisemaan hänen kuplansa rikki.
Hän ei tuntenut jalkojaan. Siitä huolimatta hän sai
jotenkin, ei hän tiedä miten, pysäytettyä auton keskelle tietä – ellei auto
pysähtynyt itsestään loivassa ylämäessä – ja vedettyä käsijarrun päälle, sillä
käsiä hän pystyi edelleen liikuttamaan normaalisti, kuten...
Illansuussa, puolentoista tunnin kuluttua Arantxa makasi
letkuissa teho-osastolla. Toinen aivoinfrakti, edellistä paljon voimakkaampi...
Maistat viiniä, tunnustelet sitä kaikilla aisteillasi.
Mietit samalla, että historian tapahtumat tulevat likemmäs kerrottuina
yksilöiden ja perheiden kautta. Viini on aivan erityistä: Tulet yhdeksi heistä.
Entzun!.. Vuorilla aukeaa kultainen kukka. Vuoret ovat baskien hengitystä. Kohotan
viinilasia: Gora Fernando Aramburu! Täytän lasin uudelleen. Haluan tavoittaa
tarinasta kaiken. Haluan tarjota sinullekin sen veren ja sovituksen. Kävelen
lasi kädessäni kohti rantaa ympärilläni xirimirin hellä syleily.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi ja Amma
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi ja Amma
keskiviikko 8. tammikuuta 2020
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Pöytäkoneeni, joka oli ostettu käytettynä eräästä romuliikkeestä
Brixtonista, oli peräisin kuusikymmmenluvun puolivälistä ja oli varsin hidas.
Lippufirman sijoituksen järjesteleminen vei siltä tunnin. Nopeamminkin se olisi
onnistunut, jos olisin pystynyt pitämään ajatukseni koossa. Jos en ajatellut
Mirandaa ja kuulostellut hänen askeliaan yläkerran asunnosta, ajattelin Aatamia
ja sitä pitäisikö se myydä pois vai pitäisikö mieluummin ruveta tekemään
päätöksiä sen persoonallisuusmuuttujista. Myin Englannin puntia ja ajattelin
Aatamia. Ostin kultaa ja ajattelin Mirandaa. Istuin vessanpöntöllä ja mietin
Sveitsin frangia. Kolmannen kahvikupillisen ääressä pohdiskelin mihin voittoisa
kansakunta mahtaisi rahojaan kuluttaa...Pian olikin jo lounasaika.
Ian McEwanin teos Kaltaiseni koneet (Machines Like Me, Otava
2019, suomennos Juhani Lindholm) on ihailemaltani kirjailijalta taas sitä
toista häntä eli miestä, jota kiinnostavat kvanttimekaniikka, fysiikka, algoritmit...Olin
satavarma, että en selviä kirjasta, tylsistyn, kammoksun, sillä matemaattinen
kauhuni on ylivertainen. Huokailin muutaman kuukauden: Ian, Ian, minä odotan
sinulta kirjoja kuin Ikuinen rakkaus, Lauantai, Sovitus ja Vieraan turva. Ja
kaiken huipuksi Sunday Times hehkuttaa:
”Hauska, ajatuksia herättävä ja ajankohtainen. Täydellinen
yhdistelmä kirjallista tyylitajua ja älyllistä ilotulitusta.”
Menin sitten kuitenkin McEwanin teoksen kanssa sänkyyn,
mutta otin turvaksi Fazerin Sinisen suklaalevyn. Mietin myös tuota ’älyllistä
ilotulitusta’, sillä sehän on McEwanin tavaramerkki, mutta hauskuus ei ole
minun juttuni. Sillä on pilattu monta hyvää romaania, mutta kun kirjoittaja on
brittiläinen ja älykäs, hän osaakin tehdä tahatonta, ei päälleliimattua
huumoria ja niin minä nautin teoksesta yhtä paljon kuin Fazerin Sinisestä!
Kirja vie 1980 –lopun Englantiin, jossa Charlie niminen
vähän päälle kolmekymppinen, omien sanojensa mukaan ’persaukinen tyyppi’, perii
äidiltään rahaa. Hänhän ei itse varsinaisesti tienaa paljoakaan, vaikka istuu
päivät pitkät koneellaan ostamassa ja myymässä jotain. Päivän saldo on
useimmiten noin 40 puntaa. Hän on mies, jonka loistavat suunnitelmat musertuvat
kerta kerran jälkeen. Erityistä Charliessa on aina ollut hänen kiinnostuksensa
sähköasennukseen, josta sitten seuraakin äidiltä saatujen perintörahojen, 86 000
punnan siirtyminen robotin, Aatamin ostamiseen. Tämä teko siis mieheltä, jolla
ei ole seuraavan kuukauden vuokrarahoja koossa. Aloin pitää Charliesta!
Charlien keskittymistä alkavat nyt pirstaloittaa sekä Aatami että yläkerrassa
asuva yliopisto-opiskelija Miranda. Charlie on rakastunut! Rakkaus sekoittaa
monia päitä ja etenkin Charlien kaltaisten miesten. Hän päättää lähestyä
Mirandaa tavalla, jossa he olisivat yhdessä Aatamin kanssa kuin perhe. Ensin
Charlie ohjelmoi haluamiaan ominaisuuksia Aatamiin ja sitten Miranda saa tehdä
saman Charlien vakoilematta tai ohjailematta. Aloin aavistaa, mutta
aavistukseni ei spoilannut tippaakaan tapahtumia! Tästä alkaa sitten case,
jonka takia toivon minun tavoillani fysikkaa kammoavienkin lukevan tämän
teoksen: Charlie on uniikki, sillä hänestä tulee maailman ensimmäinen robotin aisankannattajaksi tekemä. Pahinta on, että Charlie tirkistelee, kuuntelee
ja vertailee, kun Miranda ja Aatami katoavat yläkertaan. Hänen rakastellessaan
Miranda on ollut ihana, mutta jotenkin vähän poissaoleva ja hiljainen. Ehkä
kokematon, ajattelee Charlie vielä tuntematta yhtään huonommuutta rakastajana.
Charlie tarkentaa kuuloaan, että mitä siellä oikein on menossa? Jotain
sellaistako, jota hän ei hallitse? Ehkä syvempiä suudelmia tai jotain
rohkeampaa? Eipä mene kauaakaan kun Charlien on tunnustettava Aatami
kilpailijakseen, vihattavaksi lajitoveriksi, joka on uhka hänen ja Mirandan
suhteelle, sillä
yhtäkkiä yössä kajahti Mirandan hurmioitunut huuto, joka
päättyi voihkaisuun ja sitten tukahdettuun nyyhkäisyyn.
Nyt oli kotipesään astunut petturi ja se oli Aatami,
joka ei ymmärtänyt olla omistajalleen Charlielle uskollinen. Toisaalta, hehän
olivat perhe ja Mirandakin omisti osan Aatamia...
Kotipesän ulkopuolella kuohuu, sillä sotajoukot ovat
lähteneet kohti Falklandin saaria, Thatcher vakuuttaa omiaan ja muitakin, mutta
lopulta kadut ovat täynnä mielenosoittajia ja Rautarouvankin on aika astua
sivuun. Historiasta kiinnostuneena
mietin noita aikoja ja alkoi tuntua, että Charlie oli tehnyt aikahypyn
tulevaisuuteen. Tai saanut käsiinsä yhden muutamasta kymmenestä
harvinaisuudesta, joka käytännössä sitten osoitti koneluonteensa
oikeudenmukaisuuden sekä hyvässä että pahassa.
Parisuhdepsykologia on äärimmäisen kiinnostavaa ja vieläkin
kiinnostavampaa on kolmiodraama, jossa osallisena on ’konemies’. Loukkaantunut Charlie ei ole niin nössykkä
miltä ensin vaikutti, vaan hän heittää bensaa tuleen heti aamiaisella ja ellei tässä kohtaa
vihdoin lohkea nauru, ei sitten missään:
”Olit pettynyt. Olisit antanut Aatamin panna itseäsi. Sinä
selvästikin halusit sitä, mutta olet liian sovinnainen.”
Olin ehtinyt kolmekymppiseksi asti ennen kuin opin
naispuolisilta kiistakumppaneiltani sen, ettei täysmittaisessa riidassa ole
tarpeen vastata viimeksi sanottuun asiaan. Yleisesti ottaen oli parasta olla
tekemättä niin. Hyökkäyssiirrossa on viisainta sivuuttaa tornit ja lähetit. Ei
loogisia, suoria linjoja. Paras turvautua ratsuihin.
”Viime yönä kun makasit muovirobotin alla ja kiljuit täyttä
kurkkua, silloin mieleesi varmaan juolahti, että sinä vihasit nimenomaan
inhimillistä tekijää”, minä sanoin.
Hän vastasi: ”Juurihan sinä sanoit että Aatami on
inhimillinen.”
”Sinä sen sijaan pidät häntä dildona. Ei mitään liian
monimutkkaista. Semmoinen kiihottaa sinua.”
Kyllä Mirandakin tiesi miten ratsu liikkuu. ”Pidät itseäsi
suurenakin rakastajana.”
Minä odotin.
”Olet narsisti. Jos nainen saa orgasmin, se on sinun
mielestäsi saavutus. Sinun saavutuksesi.”
”Sinun kanssasi se onkin.” Se oli jo pötypuhetta.
Tämä kaikki jatkuu kuin miekkailussa Aatamin onnellisena rakkausyöstään touhutessa omiaan...
*****
Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja hyllyssä
*****
*****
Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja hyllyssä
*****
Ian McEwan on jälleen kerran lunastanut paikkansa ’minun
kirjailijanani’. Vaikka Sarkasmi ei kaunista olekaan, sitä voi olla hauska
lukea mestarikirjoittajan tarjoamana. Ja miten kuumottavaa onkaan brittiläinen musta huumori! Teos on runsaat kolmesataaviisikymmentä
sivua, joten lupaan monenlaista yllättävää – ja useimmiten Charlie –paran menoksi.
Enkä kerro kuka saa kenet. Enkä kuka uhkaa kenen onnea kun lukija jo
tuudittautuu rauhan satamaan. Luota vain
vanhaan kunnon Ian McEwaniin ja anna tarinan kuljettaa! Ian lunastaa
odotuksesi, lupaan sen. Kvanttifysiikka on vain sana...
Ian McEwan Leena Lumissa
Ian McEwan Leena Lumissa
sunnuntai 5. tammikuuta 2020
Kolmas ja viimeinen
En halua pelkooni kohmettua,
paras kutsua Bachin Chaconnea
ja muuatta miestä sen mukana.
Ei hänestä tule puolisoa,
mutta kahdeskymmenes vuosisata
hämmentyy meistä kahdesta.
Satuin luulemaan häntä siksi,
jolle salaisuus on lahjoitettu
ja katkera kohtalo säädetty.
Yö on sumuinen, hän on myöhässä
matkalla luokseni Fontankan taloon
juomaan uuden vuoden viiniä.
Ja siitä loppiaisillasta
hän muistaa kynttilänvalon
ja vaahteran ikkunan takana,
runoelmani kuoleman lennon...
Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
ei rukousta, ei sormustaan --
hän tuo minulle tuhon tullessaan.
- Anna Ahmatova -
suomennos Marja-Leena Mikkola
Anna Ahmatova Fontankan talossa
keskiviikko 1. tammikuuta 2020
Kolme miljoonaa visiittiä!!! Kiitoskiitoskiitoskiitos...kaikille lukijoilleni!
Kiitän kaikkia lukijoitani tasapuolisesti ja lumen hellästi: Olette vierailleet blogissani jo yli kolme miljoonaa kertaa♥ Toiset vain piipahtavat, toiset jäävät. Kaikki yhtä hyvin. Nämä vuodet ovat olleet kuin kirjallinen seikkailu, sillä olenhan aina lukenut, mutta nyt jaan tuntojani lukemisesta teidän kanssanne. Olen jakanut muutakin: Osan elämääni. Olen myös tullut joillekin osaksi elämää, sillä tutustuminen ja kemia eivät näemmä kysy välimatkaa, eivät piittaa kilometreistä.
Olette monessa olleet ohitse perheeni, mitä ehkä vielä kadun. Toisaalta huvittaakin, sillä saitte lukea puheeni mieheni pyöreillä synttäreillä ennen kuin edes vieraat sitä kuulivat. Nyt olen alkanut 'lukea' enemmän perhettä ja siksi olenkin aika uuvuksissa, sillä en ole ehtinyt lukemaan, ei ole ollut joulun hitaita päiviä lukemiselle. Olemme ajelleet pimeässä länsirannikolle parikin kertaa, järjestäneet meillä nuorisomme kokoontumisen ja sitten ajaneet taas, mutta nyt kohti Aurinkolahtea. Sen lisäksi olen muistanut monia ihmisiä pienin tavoin. Joku sisäinen levottomuus ajaa minua tähän, mutta nyt olenkin sitten aika puhki. Muutaman vuoden ajan olen pitänyt breikkiä juuri näinä joulun viikkoina, sillä eihän uutuuskirjojakaan nyt ilmesty. Olen parempi teille, kun vähän liikun, nukun, breikkaan. Uskokaa pois ja olen jo lukenut kirjan, joka ilmestyy vasta helmikuulla. Miksi otin juuri sen: Koska se kiinnosti eniten!
Hiukan huimaa tämä suhteemme ruudun kautta. Monen kanssa meistä on tullut hyvinkin tuttuja. Kaikkea mitä on tapahtunut en olisi uskonut, kun aloitin ystävänpäivänä 2009. Monet muistavat, että olin pyrkimässä vihdoinkin yliopistoon uudestaan, nyt olisi aikaa. Lumimies pelästyi ja heti tuli hämäläiseltä outo yllätys:Minulta mitään kysymättä perusti blogin! Minä päätin, että moiseen en ala, mutta ennen puoltayötä oli sanoja virrannut jo kuin olisi ennenaikaiset kevättulvat. Lumimies pelkäsi kai palvelujensa heikkenevän, mutta tämä vasta aikaa onkin vienyt! Kaikki on silti ollut antoisaa ja hauskaa.
Hauskaa kesti kesäkuuhun 2016, jolloin todettiin melanooma. Tuli kaksi leikkausta ja sytokevät. Tämä kuva on joululta 2017 enkä ole ihan kunnossa erään komplikaation takia, mutta en jaksa tehdä vali, vali, vali -blogia. Päinvastoin: Toisesta operaatiosta lähdin kotiin Suomi 100 -vuotta sytyttämään itsenäisyyspäiväkynttilöitä ja ajastamaan blogiani. Aamulla lääkärini soitti, että 'missä olet?' Minä siihen, että 'kotona tietysti hyvien kipulääkkeiden voimalla.' Se sopi, mutta sitten alkoikin tammikuulla sytokevät. Joskus ei jaksanut kirjoittaa mitään, mutta yritin olla kuin täällä oltaisiin ihan iskussa. Toki tutuiksi tulleet lukijat tiesivät, mutta ei ole kiva tulla lukemaan uutena lukijana jotain valitustekstiä. Olen henkeen ja vereen jouluihminen, joten oli ihanaa, että nuoret olivat heikoimmat jouluni meillä ja pitkästi. Se voimaannutti. Kaipaan ehkä koiruuksia, mutta myös sitä pälätystä, jota kuulin kuin unen läpi, kun välillä oli pakko huilata.
Jouluna kuitenkin lähdin mukaan kaikkiin hullutuksiin kuten otin itsestäni ekan ja ehkä viimeisen selfieni. Ei sillä, että olisin kuvaan tyytymätön, mutta olen miettinyt minkä viestin jätämme tuleville sukupolville: Kokoonnumme yhteen näpräämään puhelimiamme tai kuvaamaan itseämme! On pakko kuvata vielä, sillä nuoret toivat selfiekepinkin lahjaksi reissultaan...Sitten joskus. Se toinen selfie.
Vaikea uskoa, että heinäkuun ison leikkauksen jälkeen pääsin kirjamessuille ja jaksoin, vaikka sattui. Olin kupulääkkeiden pöhöttämä, mutta sinnikäs. No, Antin takia vaikka kuuhun♥ Selfiekuvassa olen hoikimmillani.
2013 me, Sara Kokkonen (Saran kirjat),Katja Jalkanen (Lumiomena) ja minä, kauan sitten bloggaamisen aloittaneet Montgomery -tutkijan hengessä, sillä minun vieressäni Vappu Kannas.
Lukeminen tapahtuu kuitenkin useimmiten kotona eli siitä kiitos Lumimiehelle, että olen saanut lukea ja lukea. Hän on ottanut osan kuvista blogiinkin eli niitä emme omi, mutta on kiva, että aamiainen ja Hesari tulee kannettuna vuoteeseen edelleenkin: Osaan arvostaa♥
Ja kaikki hassuttelijat ympärilläni, kuten nyt vaikka Luna. Kiitos Kirsi ja Jyrki♥
Kiitän kaikkia lukijoitani, ohikulkijoita, jääneitä, miehiä ja naisia, mummoja ja vaareja, kivoja anonyymejä ja häntä, joka kiitti minua miten olen edistänyt lukemisen innostusta, vaikka vastasin, että en ehdi lukea hänen esikoistaan. Kuka on niin voimaannuttava? Tajusiko hän itsekään, nuori mies? Kissa kiitoksilla elää, mutta onhan se kiva joskus kuulla, että missioni toimii. Teen myös räätälöityjä listoja. Olen listaihminen ja nyt juuri mielessäni pyörii hiukan erikoinen kirjalista-aate, mutta jätän sen niille päiville, kun kirjaa ei vain vieläkään kuulu, sillä uskokaa tai älkää: Ainakin muutama viikko menee kirjoitta. Tietysti luen, sillä sehän on hengittämistäni, mutta vien tekstit wordille ja sitten kun aika on...Kuusikin viedään vasta nuuttina pois, joten nyt hyggeilyä...Ajattelin, että juhlimme sekä tätä kolmen miljoonan sivunnäytön ylitystä kuin myös blogisynttäreitä joskus ystävänpäivän tienoilla tai vähän myöhemmin, jos kevään uutuuksia ei ole tullut riittävän kiihkeästi.Kiitoskiitoskiitoskiitos♥ Kiitos tietysti myös kaikille kustantajille, joilta olen saanut arvostelukappaleita♥ Ja kiitos niille rohkeille, jotka tuntevat toisinaan makuni paremmin kuin minä itse eli olen profiloitu jollain mystisellä tavalla ja se on ollut kaikkien iloksi!
Nyt kuville putoilee lunta,
nyt tauluissa on alkanut sataa.
...siellä täällä leijui
hopeisia kiteitä
...lumiset kirsikkatarhat.
- Saila Susiluoto -
kiitosterveisin
Leena Lumi
tiistai 31. joulukuuta 2019
Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin viimeistä...
Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.
Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...
Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.
Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu,
mihin voisin verrata osaani?
Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun,
se hohtaa hopeista lämpöä.
- Anna Ahmatova -
suomennos Marja-Leena Mikkola
Anna Ahmatova Fontankan talossa
kuva Anne Hämäläinen
sunnuntai 29. joulukuuta 2019
Tapaninpäivän ajelulla jännittävin fiiliksin ja rakastuneita pöllöjä
Vietimme Lumimiehen kanssa villasukkajoulun eli oli rauhallista, herkullista ja maa valkeana lumesta. Joulupäivänä kuitenkin aloimme pakata, sillä olimme lähdössä tapaninajelulle kohti Aurinkolahtea ja nuoriamme. Oma kuusemme jäi nököttämään koristeissaan, kun nostimme lahjakassimme autoon ja lähdimme leikkimään tonttuja Vuosaareen meren rannalle.
Monta Aurinkolahden joulua palvelleen kuusen juurelle laitoimme kaikkea tarpeellista vähän haikeina, sillä tiesimme, että tämä on viimeinen kerta.Merinäköalalla oleva opiskeilijakämppä on ollut tyttäremmme kotina aina tämän vuotiseen valmistumiseen asti.
Muuratsalon tontut toivat nuorille hyvin nyt ajankohtaisen kirjan Puutalotarinoita sekä samaa aihetta liippaavan Olisipa aina joulu. Westend lähtee perässä, sillä haluan lukea sen vielä kerran. Tarpeeseen tuli myös IKEAn lahjakortti ja muuten vain iloksi kumpikin sai oman Wrendalen pöllömukin.
Eipä mitä, rakkautta ei voi koskaan olla liikaa ja nämä rakastuneet pöllöt saavat tulevien kuukausien aikana muistuttaa Meriä ja Samia siitä mikä on tärkeintä, jos jostain kumman syystä uupumus alkaisi heikentää muistia. Siihen emme usko, sillä katsokaa, miten he opettelevat Lumimiehen opissa graavisiian valmistusta.
Oppimestarina toimii Lumimies, joka tyttären mielestä tekee parhaan merisiikagraavin. Nyt tehtiin niin, että maestro näytti vain vähän ja nuoret kumpikin erikseen keskittyivät sataa.
Kun opettaja neuvoi, pari osoitti selvästi, että 'tässä mitään rakastuneita pöllöjä tarvita, kun ollaan jo sellaisia!'
Tästä kuvasta huomaa, että ollaan tosissaan niin tässä kuin tulevassa suuremmassa projektissa. Yhdessä elämän yhteiset projektit siian fileoinnista remontointiin!
Tapaninilta meni nopsaan seuraavaa päivää suunnitellessa ja nauttiessa Samin järkyttävän hyvästä pizzasta. Juu, olin tilannut pizzaa, en halunnut enää jouluruokia, mutta nautimme kyllä erinomaisen hyvät ruotsalaiset glögit.
Nautittiin kunnon aamiainen ennen lähtöä Lohjalle katsomaan, minkä hankinnan nuoret olivat tehneet. Kuva ei kerro, että takana on parveke, jonne mahtuu ruokapöytä ja näköala on puistoon tai merelle...
Lumimies ja Sami ovat katsastaneet talon ja suunnittelevat kevään projekteja. Meikäläisetkin ovat siis valmiit tarttumaan siveltimeen yms. Ja ach, jos pääsee taas plaraamaan tapettikirjoja...Huh-huh, olemme eläneet jännittäviä aikoja, mutta nyt vain eteenpäin! Meille esiteltiin Lohjaa ja sitten olisi pitänyt vielä IKEAan,mutta jätimme sen jollekin kevään viikonlopulle ja piipahdimme vain Itäkeskuksessa hankkimassa lisää juustoja, rypäleitä, maustekurkkuja, smetanaa, löylyastiaa ja -kauhaa, Myy -laudetyynyjä ja minä tähtilautasia, jollaiset näkyvät nuorten aamiaispöydässä. Ilta meni seurustellessa ja pelatessa lautapeliä.
Seuraava päivä meni nukkuessa pitkään ja sitten touhuja koirien kanssa. Vietimme myös Merin synttäriä yksi päivä etukäteen ja meidän hääpäivää pari päivää takakäteen. Aurinkolahteen on tullut uusi italialainen ravintola Mama Mozza ja minähän olen niin italialaisen ruoan perään, että kaikki olivat suostuneet jo aikaa sitten, että sinne ja pöytä oli varattu. Lista oli niin mahtava, että olisin halunnut syödä sekä risoton että pastan, mutta söinkin sitten jotain mitä en aikoihin ellei poroa lasketa eli pihvin. Minulla ei pihvi laske, mutta pakko myöntää, että nyt Merikin ihmetteli kun olin ihan hiljaa, enkä yhtään valittanut. Kun tilasi listalta sai ottaa runsaasta salaattipöydästä alkupaloja yhden lautasen, joten siellä ne minun herkut alkaen grillatusta munakoisosta hunajameloniin ja kaikkea siltä väliltä. Taidan seuraavalla kerralla ottaa salaattipöydän ja on siellä keittovaihtoehtokin. Kaikki oli hyvää, tunnelma oli rento ja palvelu kodikasta, mutta asiantuntevaa ja kohteliasta. Sellaista kuin italialaisessa kuuluukin olla. Talon viini oli laadukasta italialaista. Olin päättänyt olla kuvaamatta, mutta sorruin vain puolikkaan salaattilautasen verran...
Me...34 vuotta me. Katsoin juuri, että 35 vuotta avioliittoa on sitten pelkkää korallia! Pitänee keksiä jotain huisia...
Nuoret seikkailijamme, joilla nyt alkaa hiukan erilainen luku elämässä eli unelmakotia kohti. Toivomme ja uskomme, että Meri ja Sami saavat vanhan talokaunottaren sädehtimään.
Dina on ikälady, joka on kulkenut emäntänsä mukana monet asiat. Minä nyt jännitänkin täällä, että miten Dina suoriutuu muutosta ja siitä, että ei pääse lukemaan enää vanhoja postejaan. No, Dinassa on sisua sekä sydämen sulattajaa. Tämä pieni koira on vienyt palan sydäntäni ja kun olemme yhdessä, hän nukkuu kanssani. Taika -sisko on sheltti ja kivaa seuraa kaikille, mutta Dina on hallitseva kuningatar, joka suosiollisesti suostui poseeraamaan rakkaalla vanhalla kuusimatolla, olemaan joulun kirkkain tähti. Pian hyvästi jää ihana Aurinkolahti, mutta uusi piha ihmeineen odottaa koiruuksia. Dinakin tietää sen ja antaa hurmaavan persoonansa sädehtiä iloa meille kaikille♥
muutoksen tuulista
Leena Lumi
lauantai 21. joulukuuta 2019
Hyvää joulua ja onnellista vuotta 2020!
Mikä muu kokoaa perheet niin yhteen kuin joulu ja jouluinen pöytä. Siinä jaetaan vuoden kuulumisia, muistellaan menneitä, luodaan uusia muistoja, kerrotaan tarinoita. Joku pöydästä on jäänyt pois, joku on tullut lisää. Pääasia, että perhe kokoontuu hektisessä elämässämme kerrankin yhteen vailla kiirettä. Pitkät joulut ovat armo ja rakkaus♥
"Kerro se tarina, kokoa tapahtumat, kertaa niitä. Sillä laillla ne pysyvät hengissä...Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat lattialle..."
Ann-Marie MacDonald, Linnuntietä, suomennos Kaijamari Sivill
Tarinoiden taika on yhtä lumoava kuin joulu♥
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta teille kaikille♥
Leena Lumi
PS. Jos joku kaipaa 'joulusaarnaani', tässä Joulu jälleen meidän kaikkien
kuva Ilona Pietiläinen Olisipa aina joulu
perjantai 20. joulukuuta 2019
Rakkaus jouluun on ajaton juttu ja siirtyy ehkä sukupolvelta toiselle!
Mietin, että voikohan rakkaus jouluun siirtyä geeneissä, sillä tyttäremme on yhtä joulumaanikko kuin äitinsä. Lämmittelen teitä viime vuoden muutamalla kuvalla, sillä uskokaa tai älkää, olen jäämässä joululomalle. Meri sytyttelee tähtisädetikkuja muunneltuun Alaska -kakkuun.
Nainen, jolle joulu on viides vuodenaika viettää joulua viikkoja. Kuusi on nyt sisällä ja kohta alkaa koristelu.
Joulupöydän alkupalaehdotus: Graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummonkurkut Tarjotaan saaristolaisleivän päällä.
Kummasti perinteistä joulupöytää raikastaa hedelmäinen manchengosalaatti. Tästä pitävät meillä kaikki.
Oma ehdoton jouluherkkuni on yrttiset valkosipulisilakat, jotka onnistuvat takuulla, kunhan malttaa ensin valuttaa silakat kunnolla liotusnesteestä. Minä jopa töpöttelen fileitä kevyesti talouspaperilla.
Hui, kuinka jännitti! Elämäni ensimmäinen ja toistaiseksi vielä viimeinen selfieni. Nyt on saatu selfiekeppikin, jonka nuoret toivat Espanjasta, mutta on ollut kaikkea muuta. Kerron heti kun saan luvan, mutta en ole ollenkaan pääosallinen siihen, että miksi meillä on villasukkajoulu ja mitä sitten tapahtuukaan...
Yläterassilta kuvasin eilen lumiset omenapuut. Lumi on nyt märkää, mutta onneksi sitä on.
Ihan parhautta, kun Taikan ja Dinan kanssa saa peuhia lumessa♥
Meri ja punaninen kelkka kotisaaren lumissa.
Meri ja Dina lumileikeissä.
Meri&Sami saavat poseerata valkokuusen vierellä. Juhlan aihetta jouluna riittää meidän hääpäivästä joulun kautta Merin synttäriin ja oli siinä joku muukin aihe viime vuonna, mutta en muista sitä nyt...
Jotain romanttista se oli♥
Me kans♥
Enhän kuvaa tänä jouluna, enhän...
Mukavia joulunalustunnelmia♥
rakkaudesta jouluun
Leena Lumi
White Christmas
keskiviikko 18. joulukuuta 2019
Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Tyler tietää miten minä inhoan ja paheksun joulua. Tyler ja
Rex Kipp riehaantuvat totaalisesti joka vuosi...lahjoittavat
hyväntekeväisyyteen leluja rammoille lapsille, ruokaa vanhuksille. Kuulin
kuinka ne suunnittelivat että pudottaisivat jouluaattona leluja ja ruokaa
Juarezin hökkelikylään. Mikä tahansa veruke...
Tyler otti ja kutsui kakhdeksankymmentä ihmistä meille
jouluaatoksi. Aatto on huomenna. Ja tässä vaiheessa meidän uusi sisäkkö Lupe
sai päähänsä varastaa keittiöstä norsunluupäiset leikkuuveitset. Se kätki ne
liiveihinsä, ja sitten se jostain älyttömästä syystä kumartui Juarezin
sillalla. Puukotti vahingossa itseään ja oli vähällä vuotaa kuiviin...
Lucia Berlinin Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Evening
in Paradise, Aula&co 2019, suomennos Kristiina Drews) on viimeinen Berlinin
novellikokoelmista, joten kirjoitan hyvästijättöisessä tunnetilassa
berlinismistä, elämäntyylistä, jossa normit ovat tuntematon käsite. Berlinismi
meni minuun eikä se kysynyt lupaa. Rakkaimmaksi kirjoista jäi Lucia Berlinin
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia, mutta Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia Siivoojan käsikirja 2 olivat kuin yhtä ja samaa säihkyvää Luciaa,
joka sai kovimmankin elämän ylle tähtien hohteen, rytmin, liikkeen, naurun,
halun tehdä kaikille hyvää, innostua monesta. Hän oli nuotiotulien savua,
syvänmeren sukellusta, Toda luna, Todo ãno, hiekkaiset sääret, mutta myös krapulaiset
aamut, päivät jolloin ei ollut laittaa pojille ruokaa pöytään, mutta suriko
hän? oliko hän katkera ja odotti koko maailman auttavan häntä, olevan hänelle
velkaa helpomman elämän? Ei ikinä!Hän oli neljän pojan yksinhuoltaja, hänellä
oli skolioosi, kauan kestävä alkoholismi, mutta myös huumorintajua,
kirjoitustaitoa, ja halu opiskeluun. Hänestä parhaiten todistavat hänen
poikansa, jotka ovat jälkeenpäin kertoneet äidin ihmetelleen, miksi kukaan ei
ottanut poikia huostaan. Tämä oli sen jälkeen kun Lucia oli selvinnyt
alkoholismistaan ja pojatkin olivat aivan tervepäisen teräviä. Ilta
paratiisissa esipuhe on Mark Berlinin, Lucian esikoisen, joka vakuuttaa heidän
eläneen antoisan lapsuuden. Rakastan tätä kohtaa:
Yksi parhaista muistoistani liittyy Yelepaan, missä laskevan
auringon säteet kimpoavat Buddy Berlinin saksofonista, bebopin sävelet
kietoutuvat puuhellan savuun, kun äiti laittaa ruokaa isolla valurautapannulla,
kasvot hehkuen ruusunkajoisessa valossa, flamingot kalastavat jalat harallaan
viereisessä laguunissa, kaukaa kuuluu meren kohina ja sammakoiden kurnutus, ja
meidän paljaat jalkamme narskuvat karkealla hiekkalattialla. Luetaan läksyjä öljylampun
valossa, ja levylautasella rahisee Billie Holiday.
Lucian motto oli, että tärkeintä on hyvä tarina ja siinä hän
oli mestari. Hän kirjoitti kaikesta ympärillään, ihan pienetkin asiat saavat
hänen huomionsa. Hän antaa kaikelle merkityksen. Vaikka Jean Rhys on yksi
suosikkikirjailijoistani, niin en voi olla vertaamatta hänen Rhys –naistaan Luciaan.
Luettuani Kvartetin, Huomenta, keskiyön ja Herra Mackenzien jälkeen, tajusin Lucia
Berlinin olevan Rhys-naisen täysi vastakohta:
Rhysiläinen nainen on onneton. Hän toistaa paljon samoja sanoja, hän ei saa tartuttua todellisuuteen, hän ajelehtii tilanteesta toiseen, hän on kaunainen ja rankaisee muita usein itkullaan, hän pyytää rahaa, hän on elämän ajelehtija, jonka mielestä elämä on hänelle jotain velkaa. Kaikki ovat hänelle jotain velkaa. Koko maailma on hänelle velkaa.
Lucian terveyden heikettyä, hänellä oli aina happisäiliö
mukanaan ja jo kauan sitä ennen hän oli joutunut pitämään skolioosikorsettia,
mutta Berlinistä ei ollut valittajaksi.
Tämä jäi minuun:
Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin
tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä
litistetyn pahvilaatikon päällä. Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman,
talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla, ja metallinen
tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana
talvi-iltana.
Lucia Berlin antoi merkityksen kaikelle, jopa metallisen
tuolin reisiin painamille kylmän viiruille. Ehkä hän tavallaan antoi kaiken
tämän kautta novelleillaan merkityksen meille kaikille, hänen lukijoilleen.
Lucia Berlin oli kaikkien aistien juhlat kaikellaan.
Laura aikoi juuri sammuttaa valot, kun Maria tuli tuomaan
kaakaota. Hän suukotti Lauraa otsalle. Buenas noches, mi doña. Ulkoa tyhjiltä
kaduilta kantautui yövartijan huuto: Medianoche y andado. Keskiyö ja ”käyty
on”. Andado y sereno...Käyty on ja kaikki on hyvin.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjojen kuisketta ja Kirjaluotsi
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjojen kuisketta ja Kirjaluotsi
maanantai 16. joulukuuta 2019
Nanso piti mitä lupasi eli miten tasokasta palvelua!
Kuka muu kuin minä suunnnittelee ja ostaa joululahjoja syyskuun alussa. No, tässä syyskuun kolmantena Nanson kesämekossa, joita ostin kaksi: Koko suvena en Nanson mekkojen lisäksi tarvinnut kuin uikkarit ja juhlaleningin! Siis syyskuussa kuitenkin muistin, miten paljon äiti oli edellistalvena pitänyt minun Nanson Sydän -yöpaidastani:
Kirjoitin sitten jutun: Nanso on nyt niin suosittu, että osa kuoseista loppunut. Kolmas joulukuuta sain Nanso Shopista sähköpostilleni viestin, että heille on saapunut sydänkuvioisia Hertta -yöpaitoja. Mikä muu liike muistaa asiakkaansa noin, kun en tosiaankaan ramppaa alvariinsa Nanso Shopissa, mutta muutaman kerran vuodessa kylläkin ja voin ostaa kaksi, kuten tein Yuyu -tunikankin kanssa ja kannatti!!!
Niinpä äiti saakin nyt joulupaketista tämän kauniin yöpaidan, jota on myynnissä myös harmaalla pohjalla. Äidille punaista, sillä siitä hän pitää. Iso kiitos Nansolle hyvästä palvelusta♥
Toisaalta, kun tein tämän juttuni Nanson Yuyu -tunikamekosta sain tuta, että jopa Kinnusen Lopotti jäi kakkoseksi. Tuli mieleeni, että onkohan niin, että moni etsii itselleen jotain kivaa, mutta ei löydä...Tiedän tämänkin tunikan kuin loppuneen ennen kuin sen kysyntä loppui. Kolmannen ostin ystävälleni hänen pyynnöstään Saksaan. Taikasana on monikäyttöisyys! Menee helteellä vaikka hellemekkona, ainakin omalla pihalla etc., farkkujen kanssa, ja talvella alle voi pukea lämmittävän pitkähihaisen puseron ja laittaa ylle vaikka paksut sukkahousut, niin hyvinkin voi mennä ystävän kanssa kaupungille syömään tms.
Nanson Korsi -mekon kanssa sama juttu eli käytän ohutta neulejakkua viileämmällä ja solmin sen liehukehelmat edestä kiinni. Kuvassa Plantagenin myymäläpäällikön Pirjo Uuttanan kanssa.
Niin, että ostinko itselleni mitään kun noudin äidin yöpaidan? Kävi niin hullusti, että sovitin tätä Hile -tunikaa ja eihän Lumi voinut Hileestä luopua. Googlatkaa niin näette tästä myös mekkoversion.
Edelleen olen kirjabloggaja, mutta meidän perheessä tapahtuu nyt aivan liikaa, joten en ehdi lukea. Yksi kirja on luettu jemmaan, joten...Saavuimme tänään länsirannikolta ja eihän sinne äidille mennä kuin häntä ja muuta perhettä tapaamaan. Ratsulan brunssilla tuli käytyä, äiti ja vävynsä kävivät torilla kun me Merjan kanssa visiteerattiin täällä Länsirannikolla ei ollut lunta, mutta se on minulle tuttu juttu. Sunnuntaina 'länsirannikon perhe' kokoontui syömään maailman parasta lohilaatikkoa. Huomenaamulla pitää olla cityssä klo 12 ja nyt ei olekaan kampaajalle meno...Ehkä meillä on huomenna tapaamisen jälkeen salaattipäivä eli ostamme Sokoksen palvelutiskistä mukaamme salaatit makumme mukaan. Vähän helppoa kaivataan, sillä joulustakin on tulossa kuin tuntematon seikkailu.
Tällainen kevennys nyt: Olkaa hyvät!
Love
Leena Lumi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)