lauantai 23. toukokuuta 2009
.JPG)
perjantai 22. toukokuuta 2009
RAKAS, KIINNOSTUNUT LUKIJANI!
Hi You! Sinähän tiedät, että minua ei ole olemassa ilman Sinua. En halua huutaa tuuleen, enkä kirjoittaa pöytälaatikkoon. En halua kulkea täällä yksin, vaan yhdessä Sinun kanssasi. Jaan kanssasi lukukomemukseni, mutta aikaa myöten huomaat, että jaan kanssasi myös puutarhani, mietelauseeni, lemipilauluni, parhaat ruokareseptini, lemmikkieläimeni, harrastukseni, sieluni...
Kerron Sinulle huikeimmat elämykseni, yösukellukseni, uinnit pitkin kuunsiltaa...saat herkullisimmat omenahilloreseptini, rohkeimmat runoni...eräänä päivänä lähetän sinulle matkakirjeitä maailmalta, mutta joulut olen aina kanssasi Suomessa (paitsi yhden). Suomen suvet ovat ainutlaatuiset sataa tai paistaa, joten täällä pysyn ja nautin joka hetkestä.
Aion nyt suvea kohden tarjota varsin paljon puutarhaa, koska se on yksi monista intohimoistani, mutta luen koko ajan jotain, josta kertoa Sinulle. Ajattelin juhannuksen tienoilla koota lukuvinkkipaketin, johon etsin monia kiinnostavia aiheita dekkareista harrastekirjoihin.
Lukijani, jos olet hyvin tarkka, huomaat, että blogini on pitkässä juoksussa päiväkirja. Se elää vuodenaikojen sylissä, ilojen ja surujen tuulissa, sen tuoksu on äiti maa, väri tulee merestä ja muoto on lumihiutaleen, tuon maailman ainoan uniikin ja jäljittelemättömän.
Huomenna olen ratsastamassa Hrönnillä, islanninhevosella, jonka samettiturpa saa pehmeän suukon ja minä hyvän mielen. Issikkaratsastus on pelkästään ihanaa, kokeile vaikka!
Olen mietelausefriikki ja lopetan tämän vuodatuksen nyt Mika Waltarin tekstiin teoksesta Mikael Hakim:
"Ah, Mikael el-Hakim, elämä on vain harvinainen leikki, outo kukka, unohtuva laulu ja harhauttava unennäkö."
Kiittäen
sinun Leena Lumi
Kerron Sinulle huikeimmat elämykseni, yösukellukseni, uinnit pitkin kuunsiltaa...saat herkullisimmat omenahilloreseptini, rohkeimmat runoni...eräänä päivänä lähetän sinulle matkakirjeitä maailmalta, mutta joulut olen aina kanssasi Suomessa (paitsi yhden). Suomen suvet ovat ainutlaatuiset sataa tai paistaa, joten täällä pysyn ja nautin joka hetkestä.
Aion nyt suvea kohden tarjota varsin paljon puutarhaa, koska se on yksi monista intohimoistani, mutta luen koko ajan jotain, josta kertoa Sinulle. Ajattelin juhannuksen tienoilla koota lukuvinkkipaketin, johon etsin monia kiinnostavia aiheita dekkareista harrastekirjoihin.
Lukijani, jos olet hyvin tarkka, huomaat, että blogini on pitkässä juoksussa päiväkirja. Se elää vuodenaikojen sylissä, ilojen ja surujen tuulissa, sen tuoksu on äiti maa, väri tulee merestä ja muoto on lumihiutaleen, tuon maailman ainoan uniikin ja jäljittelemättömän.
Huomenna olen ratsastamassa Hrönnillä, islanninhevosella, jonka samettiturpa saa pehmeän suukon ja minä hyvän mielen. Issikkaratsastus on pelkästään ihanaa, kokeile vaikka!
Olen mietelausefriikki ja lopetan tämän vuodatuksen nyt Mika Waltarin tekstiin teoksesta Mikael Hakim:
"Ah, Mikael el-Hakim, elämä on vain harvinainen leikki, outo kukka, unohtuva laulu ja harhauttava unennäkö."
Kiittäen
sinun Leena Lumi
torstai 21. toukokuuta 2009
keskiviikko 20. toukokuuta 2009
IRLANTILAINEN AAMIAINEN
Egoolin kylässä Irlannissa kesällä 2008 Hanna Tuuri kirjoitti: ”Tulin Irlantiin kerran syksyllä 1990 juuri koulun päättäneenä ylioppilaana. Oli sunnuntai, katolilaisten pyhäpäivä, ja koko kaupunki sen vuoksi suljettu. Yhtään avointa pubia, kauppaa tai kioskia ei löytynyt. Se ei nälkäisiä matkalaisia huvittanut, mutta poiskaan ei päässyt. Ei ennen maanantaiaamua, mutta silloin Irlanti oli jo meidät lumonnut.
Myöhemmin asuin Itävallassa, opiskelin neljä vuotta Saksassa ja opetin kahdeksan vuotta Kuopiossa, mutta Irlanti ei unohtunut. Syksyllä 2004 palasin.”
Kirjassaan Irlantilainen aamiainen / Kertomuksia vihreältä saarelta (Otava, 2009), Hanna kertoo katselleensa Euroopan karttaa etsien maata, jonka kielen osaa, ja jonka ilmasto on sellainen, että puutarhat viheriöivät talvellakin. Valinta ei ollut hänelle vaikea. Nyt hän asuu irlantilaisen avomiehensä kanssa Mayossa, nummien keskellä, pienessä muutaman talon kylässä, jossa heillä on puutarhakoulu.
Nyt on pakko paljastaa pieni yhteensattumus. Minä olin Mayon alapuolella Galwayssa ’86 kaksi viikkoa eli neljä vuotta ennen Hannan matkaa tarujen saarelle. Meidän piti muuttaa Galwayhin mieheni työasioiden takia pariksi vuodeksi ja ehkä pidemmäksikin ajaksi. Peruimme kuitenkin muuttomme, sillä minulla oli riskiraskaus ja Irlanti oli silloin ja ehkä vähän tänäänkin erikoislaatuinen terveydenhuoltotasoltaan…kuulette kohta, mitä Hanna siitä paljastaa ja tajuatte tekemämme ratkaisun oikeaksi. Jotain kuitenkin tapahtui! Me jouduimme kelttisaaren lumoamiksi. Hannalle se tapahtui vuorokaudessa, meille kahdessa viikossa. Varmaan osa oli taikuutta, mutta paljon ihanaa tapahtui. Olen nyt kuitenkin Hannan Irlantilaisella aamiaisella, joten kerron meidän tarinamme matkasta ja sen seurauksista vaikka omana kertomuksena myöhemmin.
Hanna Tuurin Irlantilainen aamiainen on rauhallinen kirja. Varmaankin tarinoiden saarelta on häneen tarttunut viehättävä vanhanaikainen tapa kirjoittaa tapahtumat omina otsikollisina kertomuksinaan. Otsikollisten kertomusten kirjaa on miellyttävä lukea, koska sen voi välillä laskea pois tarinan siitä kärsimättä. Luvussa Hammashoito hoituu päästään suoraan jo mainitsemaani Irlannin epämääräiseen terveydenhuoltotasoon:
”Irlannin lääkäreistä kuulee tarinoita, yleensä kauhukertomuksia saamattomuudesta ja ammattitaidottomuudesta. Suomalainen lääkärityttö vakuuttaa, että Irlannissa voi toimia yleislääkärinä muutaman iltakurssin käytyään.
Irlannissa asuva tuttu amerikkalaispariskunta matkustaa joka vuosi lapsineen Suomeen kahden viikon ’lääkärilomalle’. Koko perheelle varataan ajat yleistarkastukseen ja hammaslääkärille. Suomalaiselle yksityislääkärille maksetaan mielellään: se on irlantilaista halvempi ja lääkärin ammattitaito taattu.”
Aiheet, jotka Hanna on valinnut kirjaansa ovat varmasti useimpia kiinnostavia tai sitten minut on luettava jääviksi. Kuvaillaan kauhistuttava Irlantilainen aamiainen, jossa mm. sianlihamakkaraa ruskeaksi paahtuneena, viipale valkoista ja mustaa vanukasta voissa paistettuna, kaksi paistettua munaa ja kuppi teetä tai läpinäkyvän laihaa kahvia. Valkea ja musta vanukas, white pudding ja black pudding, ovat kotitekoisen makkaran kaltaisia. Valkeassa on sianlihaa, ohraa ja ihraa. Musta verivanukas saisi jokaisen tamperelaisen riemuitsemaan…Kerrotaan Kelttikiemuroista, Kollikissasta, Kivistä, Janesta ja Harrysta, Kaveruksista…
”Traktori on uurtanut pellon muraiseen maahan syvät jäljet, kumisaappaat luiskahtelevat ikävästi. pellolle ajetun heinäpaalin luona mies viheltää sateeseen. Kummun takaa vastaa iloinen törähdys, ja esiin pistää pienen, ravan roiskiman aasin pää. Aasi höristää villaisia korviaan, ravistaa turkkiaan. Miehen tunnettuaan eläin ravaa hyväntuulisena heinäpaalille ja puskee ystävällisesti turvallaan märkää manttelia, kurkistelee uteliaana otsatukkansa alta.
Mies kaivaa takin povitaskusta muovipussin, johon on säilötty vaalean leivän loppuja, antaa aasin ensin syödä kädestä ja kippaa loput leivät maahan heinäpaalin viereen. Aasin syödessä mies rapsii hellästi eläimen korvien taustan takkuista märkää karvaa. Vesisade yltyy. Heinäpaalin luona seisovat mies ja aasi vieretysten katoavaa maailmaa katsomassa.”
Hanna kertoo myös Puuttoman maan puista sekä aivan erityisen tarinan Kasvun iloa, jossa minäkin kohtasin oman hortonomisieluni vimman Hannan yrittäessä kasvattaa siemenestä omaa nenäliinapuuta. Puun löysi 1800-luvulla jesuiitta, isä David läntisen Kiinan vuorilla matkatessaan. Puu sai löytäjänsä mukaan tieteellisen nimen Davidia involucrata. On toukokuun alku, kun Hanna näkee puuvanhuksen kukkivan ja näkee tuulenväreen saavan valkeat liinat leijaamaan ja riipukset välkähtämään. No, innostunut puutarhurihan haluaa tietysti tuollaisen puun itse siemenestä kasvattaa ja ainakin botanistit innostuvat taatusti Hannan idätyskertomuksesta. Itse luin sitä kuin jännittävää seikkailukertomusta!
Minusta Hanna Tuurin Irlantilaisen aamiaisen ainoa miinus on valokuvien puuttuminen. Irlanti jos mikä on luontovisualistin mekka, joten olisi voinut kuvata maisemia, Aransaarten neuleita, kalastajia, Connemaran poneja, puutarhoja…
Hannan kertomuksissa on maanläheistä multaa ja juurevuutta, mutta myös tarujen saaren utua on tarttunut mukaan. Hanna ei kaihda kertomasta, että Irlannissa mikään ei ole yksiselitteistä tai yksinkertaisesti toimi. Kaikki kuitenkin järjestyy, sitten kun on pakko. Hän paljastaa myös, että Crossmolinan pikkukaupungissa ei vuonna 2007 ollut yhtään sateetonta päivää ja että Irlannissa melkein aina sataa tai on sumuista. Irlanti on kuitenkin yksi maailman parhaimmista paikoista pitää puutarhaa ja ehdottomasti paras puiden kasvua ajatellen. Utua tulee esille kertomuksissa Muinaisten mailla, Puuttoman maan puut, Kaverukset, Hautajaiset ja Aamuisia ajatuksia.
Suosittelen Hannan kirjaa Irlanti-matkakuumeeseen, innokkaalle puutarhurille lahjaksi ja myös jokaiselle kohta vapaavuosille jäävälle, sillä mikä olisikaan eläkepäivinä kiinnostavampaa kuin asua kylmän Atlantin rannalla, vaeltaa Connemaran nummilla ponilaumojen ravatessa sivuitse, astua aitoon irkkupubiin ja kuunnella vanhaa jazzia tai kelttimusiikkia. Ja nyt vaikka on kevät, sallittaneen tunnelmapala Irlannin syksyä ja kuvitelkaa itsenne näihin virkkeisiin:
”Irlannissa syksy ei saavu hetkessä vaan hivuttautuu pikku hiljaa. Tähtikirkkaita iltoja seuraavat utuiset aurinkopäiviksi kirkastuvat aamut, metsän lehtikuuset alkavat yksi toisensa jälkeen värjäytyä kultaisiksi ja yhtäkkiä vain tietää: on syksy. On aika tuumia tulevan talven töitä, kerätä piiraaseen pensaspöheikössä kypsyneet karhunvatukat ja istua illalla takkatulen ääreen juomaan tuoksuvaa kardemummateetä hyvää kirjaa lukien”
Ainakaan minua ei edes täydellinen irlantilainen aamiainen kauhistuttavine ihravanukkaineen, the full Irish breakfast, pelasta Irlanti-kuumeelta!
Myöhemmin asuin Itävallassa, opiskelin neljä vuotta Saksassa ja opetin kahdeksan vuotta Kuopiossa, mutta Irlanti ei unohtunut. Syksyllä 2004 palasin.”
Kirjassaan Irlantilainen aamiainen / Kertomuksia vihreältä saarelta (Otava, 2009), Hanna kertoo katselleensa Euroopan karttaa etsien maata, jonka kielen osaa, ja jonka ilmasto on sellainen, että puutarhat viheriöivät talvellakin. Valinta ei ollut hänelle vaikea. Nyt hän asuu irlantilaisen avomiehensä kanssa Mayossa, nummien keskellä, pienessä muutaman talon kylässä, jossa heillä on puutarhakoulu.
Nyt on pakko paljastaa pieni yhteensattumus. Minä olin Mayon alapuolella Galwayssa ’86 kaksi viikkoa eli neljä vuotta ennen Hannan matkaa tarujen saarelle. Meidän piti muuttaa Galwayhin mieheni työasioiden takia pariksi vuodeksi ja ehkä pidemmäksikin ajaksi. Peruimme kuitenkin muuttomme, sillä minulla oli riskiraskaus ja Irlanti oli silloin ja ehkä vähän tänäänkin erikoislaatuinen terveydenhuoltotasoltaan…kuulette kohta, mitä Hanna siitä paljastaa ja tajuatte tekemämme ratkaisun oikeaksi. Jotain kuitenkin tapahtui! Me jouduimme kelttisaaren lumoamiksi. Hannalle se tapahtui vuorokaudessa, meille kahdessa viikossa. Varmaan osa oli taikuutta, mutta paljon ihanaa tapahtui. Olen nyt kuitenkin Hannan Irlantilaisella aamiaisella, joten kerron meidän tarinamme matkasta ja sen seurauksista vaikka omana kertomuksena myöhemmin.
Hanna Tuurin Irlantilainen aamiainen on rauhallinen kirja. Varmaankin tarinoiden saarelta on häneen tarttunut viehättävä vanhanaikainen tapa kirjoittaa tapahtumat omina otsikollisina kertomuksinaan. Otsikollisten kertomusten kirjaa on miellyttävä lukea, koska sen voi välillä laskea pois tarinan siitä kärsimättä. Luvussa Hammashoito hoituu päästään suoraan jo mainitsemaani Irlannin epämääräiseen terveydenhuoltotasoon:
”Irlannin lääkäreistä kuulee tarinoita, yleensä kauhukertomuksia saamattomuudesta ja ammattitaidottomuudesta. Suomalainen lääkärityttö vakuuttaa, että Irlannissa voi toimia yleislääkärinä muutaman iltakurssin käytyään.
Irlannissa asuva tuttu amerikkalaispariskunta matkustaa joka vuosi lapsineen Suomeen kahden viikon ’lääkärilomalle’. Koko perheelle varataan ajat yleistarkastukseen ja hammaslääkärille. Suomalaiselle yksityislääkärille maksetaan mielellään: se on irlantilaista halvempi ja lääkärin ammattitaito taattu.”
Aiheet, jotka Hanna on valinnut kirjaansa ovat varmasti useimpia kiinnostavia tai sitten minut on luettava jääviksi. Kuvaillaan kauhistuttava Irlantilainen aamiainen, jossa mm. sianlihamakkaraa ruskeaksi paahtuneena, viipale valkoista ja mustaa vanukasta voissa paistettuna, kaksi paistettua munaa ja kuppi teetä tai läpinäkyvän laihaa kahvia. Valkea ja musta vanukas, white pudding ja black pudding, ovat kotitekoisen makkaran kaltaisia. Valkeassa on sianlihaa, ohraa ja ihraa. Musta verivanukas saisi jokaisen tamperelaisen riemuitsemaan…Kerrotaan Kelttikiemuroista, Kollikissasta, Kivistä, Janesta ja Harrysta, Kaveruksista…
”Traktori on uurtanut pellon muraiseen maahan syvät jäljet, kumisaappaat luiskahtelevat ikävästi. pellolle ajetun heinäpaalin luona mies viheltää sateeseen. Kummun takaa vastaa iloinen törähdys, ja esiin pistää pienen, ravan roiskiman aasin pää. Aasi höristää villaisia korviaan, ravistaa turkkiaan. Miehen tunnettuaan eläin ravaa hyväntuulisena heinäpaalille ja puskee ystävällisesti turvallaan märkää manttelia, kurkistelee uteliaana otsatukkansa alta.
Mies kaivaa takin povitaskusta muovipussin, johon on säilötty vaalean leivän loppuja, antaa aasin ensin syödä kädestä ja kippaa loput leivät maahan heinäpaalin viereen. Aasin syödessä mies rapsii hellästi eläimen korvien taustan takkuista märkää karvaa. Vesisade yltyy. Heinäpaalin luona seisovat mies ja aasi vieretysten katoavaa maailmaa katsomassa.”
Hanna kertoo myös Puuttoman maan puista sekä aivan erityisen tarinan Kasvun iloa, jossa minäkin kohtasin oman hortonomisieluni vimman Hannan yrittäessä kasvattaa siemenestä omaa nenäliinapuuta. Puun löysi 1800-luvulla jesuiitta, isä David läntisen Kiinan vuorilla matkatessaan. Puu sai löytäjänsä mukaan tieteellisen nimen Davidia involucrata. On toukokuun alku, kun Hanna näkee puuvanhuksen kukkivan ja näkee tuulenväreen saavan valkeat liinat leijaamaan ja riipukset välkähtämään. No, innostunut puutarhurihan haluaa tietysti tuollaisen puun itse siemenestä kasvattaa ja ainakin botanistit innostuvat taatusti Hannan idätyskertomuksesta. Itse luin sitä kuin jännittävää seikkailukertomusta!
Minusta Hanna Tuurin Irlantilaisen aamiaisen ainoa miinus on valokuvien puuttuminen. Irlanti jos mikä on luontovisualistin mekka, joten olisi voinut kuvata maisemia, Aransaarten neuleita, kalastajia, Connemaran poneja, puutarhoja…
Hannan kertomuksissa on maanläheistä multaa ja juurevuutta, mutta myös tarujen saaren utua on tarttunut mukaan. Hanna ei kaihda kertomasta, että Irlannissa mikään ei ole yksiselitteistä tai yksinkertaisesti toimi. Kaikki kuitenkin järjestyy, sitten kun on pakko. Hän paljastaa myös, että Crossmolinan pikkukaupungissa ei vuonna 2007 ollut yhtään sateetonta päivää ja että Irlannissa melkein aina sataa tai on sumuista. Irlanti on kuitenkin yksi maailman parhaimmista paikoista pitää puutarhaa ja ehdottomasti paras puiden kasvua ajatellen. Utua tulee esille kertomuksissa Muinaisten mailla, Puuttoman maan puut, Kaverukset, Hautajaiset ja Aamuisia ajatuksia.
Suosittelen Hannan kirjaa Irlanti-matkakuumeeseen, innokkaalle puutarhurille lahjaksi ja myös jokaiselle kohta vapaavuosille jäävälle, sillä mikä olisikaan eläkepäivinä kiinnostavampaa kuin asua kylmän Atlantin rannalla, vaeltaa Connemaran nummilla ponilaumojen ravatessa sivuitse, astua aitoon irkkupubiin ja kuunnella vanhaa jazzia tai kelttimusiikkia. Ja nyt vaikka on kevät, sallittaneen tunnelmapala Irlannin syksyä ja kuvitelkaa itsenne näihin virkkeisiin:
”Irlannissa syksy ei saavu hetkessä vaan hivuttautuu pikku hiljaa. Tähtikirkkaita iltoja seuraavat utuiset aurinkopäiviksi kirkastuvat aamut, metsän lehtikuuset alkavat yksi toisensa jälkeen värjäytyä kultaisiksi ja yhtäkkiä vain tietää: on syksy. On aika tuumia tulevan talven töitä, kerätä piiraaseen pensaspöheikössä kypsyneet karhunvatukat ja istua illalla takkatulen ääreen juomaan tuoksuvaa kardemummateetä hyvää kirjaa lukien”
Ainakaan minua ei edes täydellinen irlantilainen aamiainen kauhistuttavine ihravanukkaineen, the full Irish breakfast, pelasta Irlanti-kuumeelta!
tiistai 19. toukokuuta 2009
PERHESITEET TÄÄLLÄ TÄNÄÄN!
Kuka on koukussa TV-sarjaan Perhesiteet (Brothers & Sisters) istukoon tänään MTV3:n ääreen klo 20. Ohjelmistoon palaa kiinnostava sarja, jossa seurataan Walkerien perhe-elämää. Jos pitää Mullan alla -sarjasta (Six Feet Under), pitää tästäkin. Molemmissa on sitä jotakin. mitä paitsi minä yleensä tunnen jääväni amerikkalaisten sarjojen osalta. Mukana mm. loistava, uskomaton Sally Field perheen äitinä ja yhtenä tyttäristä on Calista Flockhart.
maanantai 18. toukokuuta 2009
sunnuntai 17. toukokuuta 2009
MARILYN MONROE OLI ENEMMÄN
Katsoin eilen ennen Sopeutumattomia tulleen dokumentin ko. filmin teosta. Haluan nyt kumittaa eräät väärämieliset mielipiteet sieltä pois ja siksi annan teille uusinnan Marilynin yhdestä elämänkerrasta tehdystä arvostelustani. Lukekaa, sisäistäkää ja lukekaa rivien välit, mutta ennenkaikkea lukekaa itse kirja!
Marilyn oli enemmän kuin mitä on annettu ymmärtää. Hänen ympärillään pyöri miesten maailma, jossa hänet haluttiin pitää matalana ja miesten halujen tyydyttäjänä. Häntä moittivat naiset sen sijaan taisivat olla kateellisia ja katkeria sillä Marilyn oli tahtomattaan kaikkien märkä uni: herrojen ja narrien, homojen ja lesbojen, heteroiden ja biseksuaalien. Oikeasti hän oli paljon enemmän. Vain harva, mutta sitäkin ylistävämpi kiitos ja ylistys hänestä on läpäissyt muurin, joka hänen ympärilleen oli rakennettu. Kuka tietää, että hän oli huippumalli! Kuka tietää, että hän oli luotu kameralle, kamera rakasti häntä! Kuka tietää, että hän yritti aloittaa teatterialan opinnot, mutta 'ystävät' ympärillä ehkäisivät nämä pyrkimykset! Kuka tietää, mitä hän oli kokenut lapsena! Kuka tietää, että hän oli todella lahjakas näyttelijä, jolle tarjottiin keskinkertaisia rooleja! Hän oli älykäs, lahjakas, herkkä, kaunis...Jumalatar vailla vertaa!
Marilyn oli enemmän kuin mitä on annettu ymmärtää. Hänen ympärillään pyöri miesten maailma, jossa hänet haluttiin pitää matalana ja miesten halujen tyydyttäjänä. Häntä moittivat naiset sen sijaan taisivat olla kateellisia ja katkeria sillä Marilyn oli tahtomattaan kaikkien märkä uni: herrojen ja narrien, homojen ja lesbojen, heteroiden ja biseksuaalien. Oikeasti hän oli paljon enemmän. Vain harva, mutta sitäkin ylistävämpi kiitos ja ylistys hänestä on läpäissyt muurin, joka hänen ympärilleen oli rakennettu. Kuka tietää, että hän oli huippumalli! Kuka tietää, että hän oli luotu kameralle, kamera rakasti häntä! Kuka tietää, että hän yritti aloittaa teatterialan opinnot, mutta 'ystävät' ympärillä ehkäisivät nämä pyrkimykset! Kuka tietää, mitä hän oli kokenut lapsena! Kuka tietää, että hän oli todella lahjakas näyttelijä, jolle tarjottiin keskinkertaisia rooleja! Hän oli älykäs, lahjakas, herkkä, kaunis...Jumalatar vailla vertaa!
lauantai 16. toukokuuta 2009
perjantai 15. toukokuuta 2009
KAHDENMAATTAVA MAKUUPUSSI
Näimme sen kerran Norjassa: kahdenmaattavan makuupussin. Miksemme sitä ostaneet.
Olisi ollut yhteiset untuvat yllä ja alla, paljon yhteistä ihoa.
- Mikko Kilpi -
Hellyydestä
Olisi ollut yhteiset untuvat yllä ja alla, paljon yhteistä ihoa.
- Mikko Kilpi -
Hellyydestä
AAMUYÖLLÄ
Onko murheellisempaa ääntä kuin kaukainen junan huuto aamuyöllä kun rakkaus on kuollut.
- Mikko Kilpi -
- Mikko Kilpi -
torstai 14. toukokuuta 2009
ANNE B. RAGDE
"Anne B. Ragden kolme avioliittoa hajosivat, mutta kirjoissaan hän ymmärtää miehiä. Tarina Neshovin sikatilan veljeskolmikosta on ollut menestys. Oikeassa elämässä hänelle riittää miessuhde, joka kestää kahden aamiaisen verran."
"Anne B. Ragde rakastaa possujen lisäksi koiria. Pojan hääkuvan vieressä on suuri, kehystetty valokuva, jossa jäntevä boxeri hyppää veteen, kuva on ikuistettu juuri ennen kuin koira läjähtää veteen."
"Kun saavuin kiertueeltani kotiin, olisin halunnut olla vain rauhassa, mutta mies hääräili koko ajan ja kyseli sitä sun tätä."
"Kun olin kirjoittanut tarinan, huomasin hämmästyksekseni, että ainut onnellinen pari romaanissa on homopari."
Nämä lainaukset ovat uusimmasta Annasta ja toimittaja Ulla Janhosen jutusta. Olen nyt lukenut kaksi kokonaista 'possukirjaa' ja kolmatta olen puolivälissä, joten olen sisällä. Tiedän nyt paljon enenmmän sioista, peräkammarin 'pojista', ennakkoluuloista ja niiden murtumisesta, kiintymyksestä, tragikomiikasta...Vahvasti yhdyn Ragdeen siinä, että kirjan homopari Erlend ja hänen Krummensa ovat taivaallisen onnellisia, joskin Erlendin naisellinen hössötys saa nauramaan kyyneliin asti. Mutta ihanneparilla onkin menossa Kööpenhaminassa jotain vallan erikoista!
Nyt possut rulettaa! Kaupoissa on suloisia, pinkkejä possukortteja kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin (ehkä ei hautajaisiin) ja niitä on tullut lähetettyä eräitä. Ja kaikki alkoi eräältä norjalaiselta sikatilalta ja eräästä kuolemasta kirjassa Berliininpoppelit.
TERVEISIÄ NESHOVIN SIKATILALTA
Olen täysin koukussa Anne B. Ragden Neshovin sikatilasta kertovaan ja Tammen kustantamaan kirjasarjaan. Olen kaksi aikaisempaa, Berliininpoppelit ja Erakkoravut jo teille kehunut. Mikään muu verbi näiden kirjojen kohdalla ei tule kysymykseenkään. Luen parhaillaan kolmatta, mutta puutarhatyöt hieman hidastavat lukutahtiani. Lupaan kirjan ennen maanantaita! Sen voin kuitenkin jo nyt kertoa, että Ragden taso on säilynyt ja tragikoominen tatsi on kova.
Kirjojen juoni jatkuu kirjasta kirjaan niin tiukasti, että suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessään. Ainakin tämä uusin Vihreät niityt edellyttäisi minun mielestäni lukemaan vähintäin edellisen eli Erakkoravut (Tammi, 2008).
Jos haluatte tietää enemmän kirjailija Ragden henkilöstä, ostakaa uusin Anna -lehti eli numero 20!
Kirjojen juoni jatkuu kirjasta kirjaan niin tiukasti, että suosittelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessään. Ainakin tämä uusin Vihreät niityt edellyttäisi minun mielestäni lukemaan vähintäin edellisen eli Erakkoravut (Tammi, 2008).
Jos haluatte tietää enemmän kirjailija Ragden henkilöstä, ostakaa uusin Anna -lehti eli numero 20!
TÄRKEINTÄ ELÄMÄSSÄ
"Tärkeintä elämässä ovat inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja kaunis turhuus."
- Mika Waltari -
- Mika Waltari -
IKÄ EI SUOJELE SINUA...
"Ikä ei suojele sinua rakkaudelta. Rakkaus sen sijaan suojelee jossain määrin sinua ikääntymiseltä."
- Anais Nin -
- Anais Nin -
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
LUMOUS - AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ
Omistan tämän kirja-arvostelun Naiselle Pohjoisesta, Sooloilijalle, joka pitää kiinnostavaa elokuvablogia syvällä innostuksella, tietämyksellä ja tarkkuudella - selvästi 'tähtiään' ymmärtäen ja rakastaen.
Nautin lukea yhdysvaltalaisen filosofian tohtori Donald Spoton kirjaa Lumous – Audrey Hepburnin elämä (Enchanment: The Life of Audrey Hepburn, Ajatus Kirjat, 2009) ja syy on se, että Spoto on kuin magneettikuvauslaite: hän viipaloi Audreyn ja hänen elämänsä millin tarkasti taustoittaen ja kartoittaen pienimmätkin yksityiskohdat kuitenkin tähteään kunnioittaen, mutta voimatta olla paljastamatta enemmän kuin mitä ehkä haluaisikaan paljastaa.
Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.
Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!
Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Näin englannin kielestä tuli yksi tärkeä Audreyn kieli. Kaikki muuttui kuitenkin ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.
Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”
Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.
Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.
Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.
Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!
En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!
Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.
Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.
58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.
Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”
Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.
Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!
Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Näin englannin kielestä tuli yksi tärkeä Audreyn kieli. Kaikki muuttui kuitenkin ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.
Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”
Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.
Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.
Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.
Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!
En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!
Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.
Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.
58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.
Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”
tiistai 12. toukokuuta 2009
PINKKI:BLONDIN SIELUN SYVIN OLEMUS;-)
Jos joku olisi sanonut minulle pari vuotta sitten, että laitan ylleni jotain pinkkiä, olisin nauranut. En sietänyt talossani mitään pinkkiä. Vain joillekin ruusuille soin puutarhassani armon elää. Pinkki oli inhokkivärini!
Vaan maailma muuttuu ja minä sen mukana. Tämä on varmaan se dementian ensimmäinen vaihe, tämä pinkkihulluus. Ensin taloon alkoi tulla pinkkejä pyyhkeitä, sitten pinkkejä asusteita, scillatkin istutin puutarhaani pinkkeinä heti, kun niitä harvinaisuuksia löysin, makkarin tapetissa käynnöstävät pinkit kukat, miehelleni ostin pinkkiraidallisen kravatin, että hän sopisi seuraani, kynttilät ovat pinkkiä, tallilla tapaan ensiksi pienen pinkin ponin ja sitten vasta ihanaisen issikkani, ratsulleni kelpaa vain pinkki suka...ostin pinkit loaferit ja kumpparit, juon kuohuviinini pinkistä lasista...
Otin muutamia kuvia, joista näette dementiani edistymisasteen. Itse asiassa otin niitä todella paljon, mutta yritän pidättyä laittamasta niitä kaikkia. Miten voi olla pukeutumatta pinkkiin, kun näillä vuosilla saa eka kerran kuulla olevansa söpö ja suloinen! Miehet ovat ne, jotka ihastuvat softeihin väreihin. Ennen olin jääkuningatar, nyt söpöläinen. Miehet ovat arkoja eläimiä,vaikka välillä machoilevatkin, ja he kaipaavat softeja naisia, joten suokaamme heille edes suloisuuden harha!
Vaan maailma muuttuu ja minä sen mukana. Tämä on varmaan se dementian ensimmäinen vaihe, tämä pinkkihulluus. Ensin taloon alkoi tulla pinkkejä pyyhkeitä, sitten pinkkejä asusteita, scillatkin istutin puutarhaani pinkkeinä heti, kun niitä harvinaisuuksia löysin, makkarin tapetissa käynnöstävät pinkit kukat, miehelleni ostin pinkkiraidallisen kravatin, että hän sopisi seuraani, kynttilät ovat pinkkiä, tallilla tapaan ensiksi pienen pinkin ponin ja sitten vasta ihanaisen issikkani, ratsulleni kelpaa vain pinkki suka...ostin pinkit loaferit ja kumpparit, juon kuohuviinini pinkistä lasista...
Otin muutamia kuvia, joista näette dementiani edistymisasteen. Itse asiassa otin niitä todella paljon, mutta yritän pidättyä laittamasta niitä kaikkia. Miten voi olla pukeutumatta pinkkiin, kun näillä vuosilla saa eka kerran kuulla olevansa söpö ja suloinen! Miehet ovat ne, jotka ihastuvat softeihin väreihin. Ennen olin jääkuningatar, nyt söpöläinen. Miehet ovat arkoja eläimiä,vaikka välillä machoilevatkin, ja he kaipaavat softeja naisia, joten suokaamme heille edes suloisuuden harha!
maanantai 11. toukokuuta 2009
SISUSTUS ELVIIRA
Aina poiketessani Raumalla, piipahdan vanhassa kaupunginosassa sijaitsevassa Sisustus Elviirassa. Elviiran osoite on Kauppakatu 7.
Lauantaina mukaani 'tarttui' tällainen hyvin pienen kuvan kehys, jota olin etsinyt jo kauan. Kuva alkoi nuhraantua plakkarissa, kun mieleistä ei löytynyt. Mutta nyt on ja kaunis!
Sisko osti uskomattoman kauniin piian peilin...
Syksyllä vien Bessun sinne. Onneksi hänellä on farmariauto;-)
Suosittelen!
Lauantaina mukaani 'tarttui' tällainen hyvin pienen kuvan kehys, jota olin etsinyt jo kauan. Kuva alkoi nuhraantua plakkarissa, kun mieleistä ei löytynyt. Mutta nyt on ja kaunis!
Sisko osti uskomattoman kauniin piian peilin...
Syksyllä vien Bessun sinne. Onneksi hänellä on farmariauto;-)
Suosittelen!
UNELMIEN KESÄKOTI
Anu asustaa punaista mökkiä Elimäellä, jokirannassa. Suvikoti on rakennettu vuonna 1880, mutta tässä kohtaa me kaikki vanhan ystävät henkäisemme hyväksyvästi. Anun oma periaate on, että rakasta Ratulaa, sielukotia, sisustetaan vain vanhoilla huonekaluilla. Wanhan Tawaran ystävät innostuvat ja alleviivat tämän. Hauska nyanssi on sekin, että kirjan kannessa oleva yöpöytä on tehty vanhasta mehiläispöntöstä! Sisustuksessa vain taivas on kattona, jos mielikuvituksessa löytyy.
Myönnän suoraan, että askartelu ja käsityöt eivät ole intohimoni, vaan kirja ’myi’ itsensä minulle kannella. Kansi on niin kaunis vihkimys rosoista vanhaa, menneen maailman kosketusta, hipaisu puutarhan tuoreutta ja yksinkertaisuuden ylistystä, että ’putosin’ tähän Laura Lyytisen kansikuvaan. Mutta aina on hyvää tekevää lukea ihmisistä, jotka toteuttavat unelmiaan. Löytävät perille. Tuntevat tulleensa sielukotiinsa.
Unelmien kesäkodin ohjeet ovat kuitenkin sen verran yksinkertaiset ja selkeät, että jopa minä uskaltaisin nyt yrittää 50 –luvun nojatuolin päällystämistä! Paperinen lampunvarjostin on jo kauan ollut hankittavien listoilla, mutta naapurissa asuu ystävä, joka rustaa näitä kuin tyhjää vain…Afrikka-kuumeesta kärsivä voi tilata varjostimeensa vaikka elefanttien kuvia – tai tehdä itse.
Kirjan alussa on selkeä sisällysluettelo, joka on jaoteltu pääotsikoilla, kuten Kammari, Kuisti, Huussi, Puutarha…ja näiden alla on mainittu, mitä Anu on käsillään loihtinut mainittuihin paikkoihin. Huussissa on jopa kaunis tapetti, jonka syksy vähän saa kupruilemaan, mutta jo seuraava suvi sen oikaisee. Katsoin Anun keittiötä ja huomasin esillä tuttuja astioita, jotka löydän myös oman kotini avohyllyiltä.
Kirjan taitto on erinomaisen onnistunut ja luo rauhallisen tunnelman. Pysähtyneen suvipäivän hetki tavoittaa lukijan. On ilahduttava poikkeus löytää kirja, jossa pääkuvat eivät hyppelehdi miten sattuu. Vasemmalla ovat ’isot’ tunnelmakuvat ja oikealla sivulla tarina, askarteluohjeet ja omassa neliössään askartelun/käsityön tarveaineet.
Minä ainakin sain kirjasta pari ideaa heti. Anu sanoo kirjassaan punaisen mökin hankinnasta: ”Miehen sain houkuteltua mukaan lupaamalla, että tämän jälkeen hautaan unelmani vähäksi aikaa.” Käytän samaa lausetta, että vihdoinkin saan puutarhaani sinisen pumppukaivon, jonka renkaat rumentavat nyt jo toista vuotta puutarhaani. Toiseksi tajuan vihdoinkin, että teen kasvattamastani laventelista tuoksupusseja, jotka aion lykätä vaatekomeroon levittämään yrttituoksuaan.
Unelmien kesäkoti on tyylikäs, mutta tunnelmallinen niin hyöty- kuin hyvänmielenkirja. Koiruuksien ystävät ilahtuvat myös Anun suloisesta ransumaisesta nappisilmästä.
perjantai 8. toukokuuta 2009
torstai 7. toukokuuta 2009
K18
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza
Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.
Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan kieroutuneen mielen syövereihin. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: saimme hetken viivähtää murhaajan ajatusmaailmassa, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!
Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max Manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!
Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!
Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.
Max Manner kertoo kolmesta silvotusta uhrista, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäiseen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…
Suomen Turku on monin tavoin pelottava kaupunki. Siellä voi kuolla huumorintajun puutteeseen tai sen ylitarjontaan. Siellä voi joutua tapetuksi ja silvotuksi ja löytää itsensä vain muutamana osana jätepussista Hirvensalosta. Ruissalon pitsihuviloiden terasseilla saatat nauttia viiniä ja ihailla maisemaa, kun seuraavassa hetkessä saat taistella henkesi edestä sarjamurhaajaa vastaan. Kaikkein vaarallisinta on mennä Turun pääkirjastoon Linnakadulle ja lainata sieltä kirja, sillä joskus kukaan ei enää löydä sinua, mutta lainaamasi kirja löydetään ja sen välistä löytyy lappu
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja ihan kaikkein vaarallisinta Turussa on tilata kotipizza
Sen kädessä oli punainen jääkiekkokassi.
Se seisoi sateessa, katseli häntä, eikä sanonut sanaakaan.
Anna tempaisi oven kiinni.
Ennen kuin lukon kieli oli lähelläkään pesäänsä, se sai jalkansa väliin.
Oven liike pysähtyi kuin seinään.
Anna tarttui kaksin käsin kahvaan ja veti kaikin voimin.
Se teki samoin. Se tarttui molemmin käsin oven reunaan ja tempaisi.
Se seisoi ulkona sateessa ja katsoi häntä mykkänä kuin aave.
Max Mannerin kirja K18 (Minerva, 2009) tekee uskomattomasta uskottavan: Suomen Turusta, kuumuutta huokuvasta Turusta tulee sarjamurhaajan temmellyskenttä. Lähdin hyvin ennakkoluuloisena lukemaan psykologista suomalaista dekkaria, sillä olenhan lukenut kaikki maailman kuuluisimpien psykologisten dekkarikuningattarien teokset. Kukaan mies ei kirjoita kuin toimintaa, eikä osaa asettua murhaajan nahkoihin, mikä on lukijalle kaikkein herkullisinta: päästä heti murhaajan kieroutuneen mielen syövereihin. Ensimmäisen ennakkoluuloni Max Manner osoitti vääräksi, sillä kyllä minua pelotti olla yksin kotona ja lukea K18:sta! Toisen ennakkoluuloni hän kumosi vain osittain: saimme hetken viivähtää murhaajan ajatusmaailmassa, mutta vain hetken. Sen sijaan Manner kuljetti tarinaa niin hyytävästi ja juonikkaasti, että koko ajan pelotti ja kertaakaan en edes voinut kuvitella arvaavani loppuratkaisua. Ja et arvaa sinäkään!
Tämä oli elämäni kolmas koskaan lukemani suomalainen dekkari, mutta ei viimeinen, sillä Max Manner aloitti K18 –dekkarillaan Annika Malm-trilogiansa ja Annika on niin ristiriitainen nainen, että hänen seuraansa ei voi hylätä. Tätä ennen Max Manner on julkaissut kaksi komisario Anna Mäen tutkimuksista kertovaa kirjaa, Revanssin ja Demi-Secin. Ja tässä kohtaa en voi olla tekemättä yhtä vertailua Anne Holtiin. Annella oli ensin rikostutkijana kirjoissaan Hanne Wilhelmsen, mutta vähitellen sekasortoinen profiloija Johanne Vik sai yhä enemmän jalansijaa. Innostuin Johannesta niin, että meilasin Holtille: Pidä Johanne kuvioissa! Nyt toivon tämän viestin saavuttavan Maxin: Pidä älykäs raivotar Annika Malm kuvioissa, niin naislukijat löytävät sinun kirjasi!
Eniten pelkään suomalaisten kirjailijoiden heikkoa kykyä dialogiin. Olin tuntevinani siitä lieviä väreitä aivan K18 dekkarin alussa, mutta ruumiiden hajussa kaikki korjaantuu: Luin poskiani purren miten Manner kuljetti dialogia Annika Mäen mennessä komisario Erosen valtakuntaan katsomaan yhtä kuolleista. Hurriganes soi, Remu pani parastaan ja dialogi toimi!
Max Manner kertoo kirjassaan K18 kolmesta naisesta, mutta putoaa itse stereotyyppiseen ajatteluun dialogissa, jonka Anna Mäki käy väsyneenä ja ärtyneenä patologi Camilla Luseniuksen kanssa. Camilla nimittäin arvelee ensin Annan huonotuulisuutta kuukautisista johtuvaksi ja kun syy ei ole niissä, niin seuraavaksi Manner kirjoittaa Luseniuksen ehdottamaan miehen puutetta! No, minä pystyin ohittamaan hymyillen tämän, sillä tästä lähin Max Manner saa seurustella luomansa arvaamattoman raivottaren Annika Malmin kanssa, joten vastaavaa en taatusti tule enää häneltä lukemaan.
Max Manner kertoo kolmesta silvotusta uhrista, joista yksi on kultainen noutaja ja kaksi ovat kauniita naisia. Ensimmäiseen uhriin on tussilla kirjoitettu K18 ja oman merkkinsä kirjoittaa murhaaja seuraaviinkin. Ikinä et arvaa loppuratkaisua ja se on erinomaisen dekkarin tärkeä tunniste.
Sinä olet kaunis, ja minä tiedän missä sinä asut.
Ja jossain soi Nightwishin Bye Bye Beautiful
Did you ever hear what I told you?
Did you ever read what I wrote you?
Did you ever listen to what we played?
Did you ever let in what the words said?
Did we get this far just to feel your hate…
ÅBORIGINAL
Ja tämä kuva, joka on napattu Hannelen blogista Hannelen paratiisi, on kiitos uutteralle ja kekseliäälle naiselle siitä, että pitää minut virkkuna. Me käydään järkyttävää kilpavarustelua puutarhastamme ja kasvitietämyksestämme;-) Minä tiedän joutuvani antamaan periksi, sillä Turusta tulee semmosta porukkaa ja minä jos kuka heidät tunnen, sillä minulla on siellä 49 serkkua ja pikkuserkkua äitini laskujen mukaan. Hän lähetti minulle oikein nimilistan. Siis tämä turkulainen sukuhaara on isäni puolen sukua.
Tänään kävi hassu juttu: Kehoitin yhtä ystävääni menemään Hannelen blogiin ja sanoin, että siinä se iso kuva heti alussa on sitten Hannelen koti...ellei yhtään naurattanut, menkää kurkistamaan. Onneksi siinä ei ollut vanhaa harjatelttaa, sillä silloin minulla olisi nyt kuumat paikat;-)
Ihan tosi, Hane, sä pidät mut nuorena! Kiitos siitä!
Terveisiä Tois pualt jokkee!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)