Picture by Hannu Hautala in First Snow (Minerva, 2009)keskiviikko 21. lokakuuta 2009
KUURA: TAITEILIJOISTA PARAS/FROST:THE BEST OF ALL ARTISTS
Picture by Hannu Hautala in First Snow (Minerva, 2009)
HENKIVARTIJA
”Kun rentouduin, menin ilvekseksi, Turkki alkoi kasvaa ihostani, karvat nousivat pään päälle, tuuli viimoi niiden tupsuissa. Häntäni heilui puolelta toiselle, se oli lyhyt mutta auttoi silti tasapainoiltaessa. Tunsin lumen tassujani vasten, liukkaassa paikassa turvauduin kynsiini. Näin jäniksen ja lähdin sen perään. Olin takaa-ajaja enkä saalis.”
Leena Lehtolaisen uutuus Henkivartija (Tammi, 2009) herättää yllättävän laaja-alaisia tuntemuksia ja jotenkin tuntuu, että mitä enempi kokemusta etenkin dekkareista sen vähempi Henkivartijaa pitää edes sinnepäin kallellaan olevana. Lehtolaisen kyky kirjoittaa trilleriä on eittämätön ja sen tietää jokainen suomalainen kiitos Maria Kallio –televisiointien. Mutta. Mutta hän on kuin liian raivokas virta, jota vie myös ihan muu. Hänen kaikista kirjoistaan olen pitänyt eniten siitä jostain muusta eli Luonas en ollutkaan, mutta myös Maria Kallio –sarjan Kuolemanspiraalista. Niissä oli sitä jotakin, kuten on Henkivartijassakin.
Henkivartijan päähenkilö on Hilja Ilveskero, jonka työnä on suojella liikenainen Anita Nuutisen henkeä tämän kovissa tonttikaupoissa, joiden uomat vievät Moskovaan. Kaikki meni hyvin kunnes Anita päätti ostaa turkin, ilvesturkin. Ja silloin Hilja Ilveskero irtisanoutui työstään välittömästi.
”En erityisemmin pitänyt hänen ylleen ripustetuista minkeistä tai hopeaketuista, mutta olin sietänyt niitä. Jossakin meni kuitenkin raja, ja se oli piirretty ilvesturkkiin.”
Hilja ei kuitenkaan ole vastuuton, vaan päättää vaivihkaa seurata vielä hetken Anitaa ja asettuu mielestään hyvälle näköalapaikalle baarin ikkunan viereen. Hilja tilaa oluen ja kokeilee tottuneesti ja kovan turvakoulutuksen USA:ssa saaneena, että pullon korkki on panimon jäljiltä ja se on. Seuraava mitä hän tajuaa on, että hän on ollut ’poissa’ kauan ja kuulee, että Anita Nuutinen on surmattu. Hiljalle jää mysteeriksi kuka oli saanut ujutettua tyrmäystippoja hänen lasiinsa, sillä hän ei jättänyt juomaansa hetkeksikään. Nyt ilves oli herätetty ja takaa-ajaja oli Hilja, joka näki jäniksen!
Leena Lehtolainen vie kirjassaan tarinaa kansainvälisen trillerigenren suuntaan, joka tekee väistämättä tarinasta kuin miesten rakastaman agenttikirjan: on kaksoisagentteja, on SUPOa, on valtioiden välistä kähmintää, on reiskaksimuuttumisvälineitä, laivat räjähtelevät vesillä…tämä vie syvyyttä tarinan valtimosuonilta, sen jännitteeltä ja päähenkilöiltä. Olen tämän niin monesti jo sanonut, että jos olisin nyt jättänyt sanomatta olisin saanut erään miesjännityskirjailijan heti ’kimppuuni’;-) Olisin siis ollut puolueellinen Leenalle, koska hän on nainen!
Luojalle ja kaikille demoneille kiitos, Leena on soljuva kirjoittaja, jonka dialogit ovat notkeita ja koko tekstin yleiskate lukijaystävällinen. Ja kiitos, että hän on niin nainen, että antaa Hiljansa syttyä tuleen David Stahlista, josta hän ei tiedä oikeasti mitään, vaikka koko ajan tajuaakin ja hokee itselleen: ”Rakkaussuhde oli elämäni vaarallisin ihmissuhde!” Kirjan rakastelukohtaukset ovat niin todellisia, että huh!, minun tuli kuuma ja tuuli alkoi puhaltaa preerialta…
Pelkkä ääni riitti saamaan jalkojeni välissä aikaan myllerryksen. Olin heti valmis menemään aivan minne vain David minua pyysi. Puhelun loputtua makasin patjallani ja koetin rauhoittua. Mies, joka sai minut reagoimaan näin voimakkaasti, oli vaarallinen. Silti laskin jo mielessäni päiviä, tunteja, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että Riikka kuunteli naapurihuoneessa Vuokko Hovatan kappaletta Lempieläimiä: ”Ja Saksalanharjulla hiirihaukka joka syöksyy alas pilvestä ja sinä, silloin kun sun silmissä on ilvestä.”
Henkivartija on paljon, paljon enemmän kuin toimintajännäri. Se on kuuma, eroottinen kokemus. Se on myös kertomus siitä, miten Hilja Kurkimäestä tuli Hilja Ilveskero. Se on kuin tarujen saaren, Irlannin mystiset hyljenaiset, vain sillä erotuksella, että nyt kyseessä ovat kauniit ilvekset. Unissaan Hilja synnyttää ilveksen pentuja…Se on myös suuri ihmettely sille, että ilveksiä voidaan metsästää. Kirja on myös sienimyrkyttäjän opas, sillä saamme tietää, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa huomattavasti kehnäsientä ja jo kaksi…saamme myös tietää, että runsas suppilovahvero- ja kehnäsieniesiintymä löytyy Kopparnäsistä, Fortumin työntekijöiden entiseltä leirintäalueelta…saamme tietää, että Hiljasta on tarpeen tullen tappamaan…ja USAsta hankittu ysimillinen Glock ei eroa Hiljasta paitsi, kun David…
Hilja Ilveskero saa jäniksensä, hänen on pakko, sillä miten hän muuten rauhoittaisi itsensä tiedolta, että hän oli välillisesti syypää Anita Nuutisen surmaan. Sen, kuka jänis on, jätän teille tietysti kertomatta, mutta paljastan Hiljan saaneen Davidilta lahjan, jonka kannessa lukee: El lince ibérico. Una batalla por la supervivencia.
Mutta mihin on kadonnut Frida, Hiljan sisko? Ja miksi Hiljan lapsuuden kanervikossa kukkii ruusupensas?
Leena Lehtolaisen uutuus Henkivartija (Tammi, 2009) herättää yllättävän laaja-alaisia tuntemuksia ja jotenkin tuntuu, että mitä enempi kokemusta etenkin dekkareista sen vähempi Henkivartijaa pitää edes sinnepäin kallellaan olevana. Lehtolaisen kyky kirjoittaa trilleriä on eittämätön ja sen tietää jokainen suomalainen kiitos Maria Kallio –televisiointien. Mutta. Mutta hän on kuin liian raivokas virta, jota vie myös ihan muu. Hänen kaikista kirjoistaan olen pitänyt eniten siitä jostain muusta eli Luonas en ollutkaan, mutta myös Maria Kallio –sarjan Kuolemanspiraalista. Niissä oli sitä jotakin, kuten on Henkivartijassakin.
Henkivartijan päähenkilö on Hilja Ilveskero, jonka työnä on suojella liikenainen Anita Nuutisen henkeä tämän kovissa tonttikaupoissa, joiden uomat vievät Moskovaan. Kaikki meni hyvin kunnes Anita päätti ostaa turkin, ilvesturkin. Ja silloin Hilja Ilveskero irtisanoutui työstään välittömästi.
”En erityisemmin pitänyt hänen ylleen ripustetuista minkeistä tai hopeaketuista, mutta olin sietänyt niitä. Jossakin meni kuitenkin raja, ja se oli piirretty ilvesturkkiin.”
Hilja ei kuitenkaan ole vastuuton, vaan päättää vaivihkaa seurata vielä hetken Anitaa ja asettuu mielestään hyvälle näköalapaikalle baarin ikkunan viereen. Hilja tilaa oluen ja kokeilee tottuneesti ja kovan turvakoulutuksen USA:ssa saaneena, että pullon korkki on panimon jäljiltä ja se on. Seuraava mitä hän tajuaa on, että hän on ollut ’poissa’ kauan ja kuulee, että Anita Nuutinen on surmattu. Hiljalle jää mysteeriksi kuka oli saanut ujutettua tyrmäystippoja hänen lasiinsa, sillä hän ei jättänyt juomaansa hetkeksikään. Nyt ilves oli herätetty ja takaa-ajaja oli Hilja, joka näki jäniksen!
Leena Lehtolainen vie kirjassaan tarinaa kansainvälisen trillerigenren suuntaan, joka tekee väistämättä tarinasta kuin miesten rakastaman agenttikirjan: on kaksoisagentteja, on SUPOa, on valtioiden välistä kähmintää, on reiskaksimuuttumisvälineitä, laivat räjähtelevät vesillä…tämä vie syvyyttä tarinan valtimosuonilta, sen jännitteeltä ja päähenkilöiltä. Olen tämän niin monesti jo sanonut, että jos olisin nyt jättänyt sanomatta olisin saanut erään miesjännityskirjailijan heti ’kimppuuni’;-) Olisin siis ollut puolueellinen Leenalle, koska hän on nainen!
Luojalle ja kaikille demoneille kiitos, Leena on soljuva kirjoittaja, jonka dialogit ovat notkeita ja koko tekstin yleiskate lukijaystävällinen. Ja kiitos, että hän on niin nainen, että antaa Hiljansa syttyä tuleen David Stahlista, josta hän ei tiedä oikeasti mitään, vaikka koko ajan tajuaakin ja hokee itselleen: ”Rakkaussuhde oli elämäni vaarallisin ihmissuhde!” Kirjan rakastelukohtaukset ovat niin todellisia, että huh!, minun tuli kuuma ja tuuli alkoi puhaltaa preerialta…
Pelkkä ääni riitti saamaan jalkojeni välissä aikaan myllerryksen. Olin heti valmis menemään aivan minne vain David minua pyysi. Puhelun loputtua makasin patjallani ja koetin rauhoittua. Mies, joka sai minut reagoimaan näin voimakkaasti, oli vaarallinen. Silti laskin jo mielessäni päiviä, tunteja, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että Riikka kuunteli naapurihuoneessa Vuokko Hovatan kappaletta Lempieläimiä: ”Ja Saksalanharjulla hiirihaukka joka syöksyy alas pilvestä ja sinä, silloin kun sun silmissä on ilvestä.”
Henkivartija on paljon, paljon enemmän kuin toimintajännäri. Se on kuuma, eroottinen kokemus. Se on myös kertomus siitä, miten Hilja Kurkimäestä tuli Hilja Ilveskero. Se on kuin tarujen saaren, Irlannin mystiset hyljenaiset, vain sillä erotuksella, että nyt kyseessä ovat kauniit ilvekset. Unissaan Hilja synnyttää ilveksen pentuja…Se on myös suuri ihmettely sille, että ilveksiä voidaan metsästää. Kirja on myös sienimyrkyttäjän opas, sillä saamme tietää, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa huomattavasti kehnäsientä ja jo kaksi…saamme myös tietää, että runsas suppilovahvero- ja kehnäsieniesiintymä löytyy Kopparnäsistä, Fortumin työntekijöiden entiseltä leirintäalueelta…saamme tietää, että Hiljasta on tarpeen tullen tappamaan…ja USAsta hankittu ysimillinen Glock ei eroa Hiljasta paitsi, kun David…
Hilja Ilveskero saa jäniksensä, hänen on pakko, sillä miten hän muuten rauhoittaisi itsensä tiedolta, että hän oli välillisesti syypää Anita Nuutisen surmaan. Sen, kuka jänis on, jätän teille tietysti kertomatta, mutta paljastan Hiljan saaneen Davidilta lahjan, jonka kannessa lukee: El lince ibérico. Una batalla por la supervivencia.
Mutta mihin on kadonnut Frida, Hiljan sisko? Ja miksi Hiljan lapsuuden kanervikossa kukkii ruusupensas?
TRIPTYYKKI
Arviolta 1,3 naista raiskataan Yhdysvalloissa joka minuutti. Raiskatuista uhreista on alaikäisiä noin 44 prosenttia ja 15 prosenttia jopa alle kaksitoistavuotiaita.
dysleksia = lukemishäiriö
triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari
Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985
Teinityttö Dacaturista murhattu
Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.
Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin uusimmassa teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!
Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…
Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan vauhti on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.
Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.
Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.
Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…
dysleksia = lukemishäiriö
triptyykki = kolmiosainen (alttari)taulu, siipialttari
Decatur City Observer, 17. kesäkuuta 1985
Teinityttö Dacaturista murhattu
Viisitoistavuotiaan Mary Alice Finneyn vanhemmat löysivät tyttärensä kuolleena asunnostaan Adams Streetiltä eilen aamulla. Poliisi on kertonut käsittelevänsä tapausta murhana ja kuulustelee parhaillaan niitä, jotka nähtiin viimeksi Finneyn seurassa. Paul Finney, Mary Alicen isä ja De-Kalbin piirikunnan apulaissyyttäjä, sanoi eilisiltaisessa lausunnossaan luottavansa siihen, että poliisi tuo hänen tyttärensä murhaajan oikeuden eteen. Mary Alice Finney oli Decaturin lukion parhaita oppilaita, aktiivinen cheerleader ja vuosiluokkansa vasta valittu puheenjohtaja. Tutkimusta lähellä olevat lähteet ovat vahvistaneet, että hänen ruumiinsa oli silvottu.
Tästä surmasta alkaa raastavan tragedian vyyhti Karin Slaughterin uusimmassa teoksessa Triptyykki (Triptych, Tammi, 2009). Tapaus johtaa Mary Alicen ikätoverin John Shelleyn pidättämiseen ja tuomitsemiseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan.
Helmikuussa 2006 löydetään surmattuna prostituoitu. Tapauksen tutkintaa johtaa etsivä Michael Ormewood, mutta avuksi kutsutaan erikoisagentti Will Trent GBI:n vaarallisten tapausten osastolta, sillä nyt tapahtuneessa surmassa on hälyttävä ja karmea yhtymäkohta teini-ikäisen Mary Alicen murhaan: molempien kielet on purtu poikki!
Samanaikaisesti vapautuu vankilasta John Shelley, joka haluaa vain aloittaa puhtaalta pöydältä uuden elämän. Hän on hämmentynyt kaikesta mitä ulkomaailmassa on muuttunut hänen vankilavuosiensa aikana, vuosien, jotka ovat kuin suoraan helvetistä ja jotka hän haluaa unohtaa. Mikään ei kuitenkaan mene, kuten hän on suunnitellut, sillä joku on varastanut hänen identiteettinsä, joku joka haluaa hänelle pahaa, eikä istu toimettomana…
Karin Slaughterin kaikki aiemmat rikosromaanit lukeneena lupaan, että kirjailijan vauhti on vain kovennut. Kirjan kansiliepeestä luen Cleveland Plain Dealerin kirjoittaneen: ”Karin Slaughter kirjoittaa partaveitsellä.” Nämä neljä sanaa kuvaavat Slaughterin Triptyykkiä varsin osuvasti, sillä uhreja ja arpia riittää. Jutun juonikuvionkin lävitse minulle kyllä tuli esille syvempi ja tummempi kuva. Siinä kuvassa on kaksi lasta, Angie Polaski ja Will Trent kasvavat yhdessä orpokodissa molemmilla takanaan niin rajut ensimmäiset lapsuusvuodet, että haavat ovat ikiaukiset ja niiden ainoa balsami ovat on yhteinen muisto. He ovat toisistaan pääsemättömissä, vaikka kumpikin kantaa niin rankkaa kokemussäkkiä, että rakastelukaan ei suju heiltä kuin vaatteet päällä, sillä alaston vartalo ei saa näkyä.
Seksikään ei tosin ollut heille helppoa. Willin varustuksessa ei ollut mitään vikaa: kun Angie vielä käytti pessaaria, se oli venynyt käytön jälkeen suunnilleen ruokalautasen kokoiseksi. Oli kuitenkin eri asia pidellä vasaraa ja osua joka kerta naulaan. Heidän seksielämänsä ei ollut ainakaan parantunut sen jälkeen, kun he olivat jakaneet ensimmäisen vaivaannuttavan eroottisen kokemuksensa lastenkodin yläkerran siivouskaapissa. He olivat edelleen kuin kömpelöt lapset puuhailemassa vanhempiensa selän takana. Heillä oli aina valot pois päältä ja suurin osa vaatteista yllä, ikään kuin seksi olisi ollut jokin tarkoin varjeltava häpeällinen salaisuus. Puvun ja liivien näkemisen Willin yllä ei olisi pitänyt hämmästyttää Angiea tippaakaan. Will tunsi olonsa sitä kotoisammaksi, mitä enemmän vaatteita hänellä oli kehonsa verhona.
Angie Polaski on poliisi, joten hän tapaa Williä myös kirjan raiskaajamurhaajan etsinnän yhteydessä. Angie toimii siveysrikospuolella ja työasu on enimmäkseen ilotytön surullisen räikeä ja paljastava kuin myös esiintyminen, joka tuntuu vievän Angieta yli rajan, sillä hänellä ei löydy moraalissa, mutta sitäkin enemmän vahvoissa, mutta ristiriitaisissa tunteissa Williin. Angien tielle osuu myös John Shelley ja vähitellen käy ilmi, että kolme miestä yrittää epätoivoisesti kaivaa menneisyydelle hautaa, mutta maa on kastunut vihasta ja verestä, joka huutaa oikeutta…eikä salli unohdusta.
Menneisyyden haudankaivajien taustalla näkyy tyylikkään, varakkaan Lydian varjo. Hän seisoo varjossa, vaikka kelpaisi kyllä suoraan kohdevaloihin, sillä yli 60 –vuotiaana hän näyttää parikymmentä vuotta ikäänsä nuoremmalta. Elämä on kohdellut Lydiaa silkkihansikkain ja hänen kelpaa seisoa kulisseissa pää ylväästi pystyssä ja seurata sivusta, miten muut kärsivät…
KISSA JOKA EI KUOLLUT
Inger Frimanssonin dekkarit eivät ole koskaan ennalta-arvattavia. Kuka on lukenut Pimeyden jäljet (LIKE, 2006) tai Varjo vedessä (LIKE, 2007) ei ole vieläkään toipunut, sillä Hilja Agnevik tai Justine Dalvik eivät todellakaan ole mitään tyypillisiä rikoskirjallisuuden päätähtiä. Frimanssonin erityistaito on luoda henkilöhahmoja, jotka vähäisyydessään ja vaurioituneisuudessaan kohoavat kuin elämää suuremmiksi: hän antaa tyypilliselle objektille subjektin roolin. Huomaamattomasta ja tavallisesta tulee tragedian tekijä, ei sen kohde.
Inger Frimannsonin uutuus Kissa joka ei kuollut (Katten som inte dog, LIKE, 2009), ei petä lukijaansa. Olen todellakin kranttu dekkarien suhteen, sillä luen ne kaikki, joten tiedän siis mihin verrata ja mistä puhun. Pohjolan psykologisen dekkarin kuningatar Frimansson veti minut uutukaisellaan tajunnan pohjaimuun – heti! Huomasin pidättäväni hengitystä, hyperventilaatio uhkasi…, sillä kun olet alusta asti murhaajan pään sisällä tietämättä olevasi siellä, samaistut tulevaan ja kun huomaat alkavasi tehdä vääriä asioita, et pysty enää lopettamaan…
Yöpaita pois, karheat kädet, ja nyt Bethin pitäisi alkaa kiemurrella ja huokailla, houkutella halu horroksesta. Nyt Ulf levitti hänen reitensä, avasi ne erilleen, työnsi sitten ja etsi, mutta Beth oli ikään kuin kiinni ja suljettu.
Torjunta sai Ulfin häkeltymään.
”Rakas, minä haluan”, Beth yritti, mutta hänen äänensä oli väsynyt, ja vaikka hänen kätensä lypsi ja puristi, Ulf kääntyi kyljelleen ja nukahti.
Beth sulki silmänsä ja itki silmäluomiensa alla, mutta ei Ulfin vuoksi vaan siksi, että alkoholi oli saanut hänet hauraaksi ja masentuneeksi, niin kuin aina, aina.
Niinpä. Ihan tavallinen Beth. Opettaja, jonka kaksostytöt kuolivat heti synnyttyä. Beth, joka joutuu tapaamaan dementoitunutta, hankalaa äitiään, on syvästi kiintynyt kumppaniinsa Ulfiin. Beth, joka on krapulassa heidän kesäpaikassaan. Beth, jonka katse alati etsii metsän varjoista kissaa, korppia, outoa varjoa. Mutta sitä ennen Mies:
Hitaasti Mies astui kohti Kaarinaa. Jos hän saisi tämän hihittämään. Se pehmittäisi Kaarinan ja paljastaisi ihon.
Kaarina pieni, hymytyttö…tule metsään leikkimään.
Naisen painava rinta – Mies piteli sitä, punnitsi sitä kädellään. Kaarina navetan lämmintä seinää vasten. Ja pehmeä mekkokangas, jota hän työnsi syrjään, etsi ja kiskoi, naisen pienet nyyhkäyksen kaltaiset sanat ja huokaukset…Kun Mies ajatteli Holgeria, kun hän ajatteli sitä, hän kovettui, tunnusteli, työntyi sisään.
Naisen hehkuvaan, polttavan kuumaan piilopaikkaan.
Ja koko ajan mukana Frimanssonin tiheä kerronta, joka ei irrota. Ja kuitenkin mukana luonto, ihan likellä, kiinni: metsän varjot, vasova hirvi, kissa, joka tulee ja menee halujensa mukaan, uros ja naaraskorppi, elinikäinen pari, vanhojen hedelmäpuiden runkojen sammal ja jäkälä ja Bethin Raivo:
Välillä Bethin valtasi Raivo, joka nousi ja vyöryi ulos rinnasta. Todellinen alkuvoima ja vahvuus. Niin kävi nyt. Hänen kurkustaan kohosi korina, joka vahvistui hänen kävellessään. Raivo kasvoi, väkevä järistys, jonka ansiosta hänen jalkojaan ei kirvellyt, vaikka hänen jalkansa tallasivat nokkosia – hän tuuppasi hataran oven lantiollaan auki. Sisään. Kyllä. Sisään.
Bethillä on pissahätä. Hänen jalkansa olivat juuttuneet kivilattiaan. Hän sulki silmänsä ja antoi virtsan valua kuumana ja puhtaana pikkuhousujen läpi.
Kissa joka ei kuollut –teoksen henkilöhahmot ovat niin taidokkaasti kuvattuja pikkuerikoisuuksineen, että lukija aavistaa tällä nyanssien nautinnollisella lukemisella olevan hintansa kuitenkaan aavistamatta, mistä isku tulee. Ja kun se vihdoin tulee, sisälläsi kuuluu outo huuto, äänetön kauhun kysymys: Voiko kenestä tahansa tulla tappaja kunhan vain outojen yhteensattumien summa on riittävä?
Frimansson tarjoaa jälleen kerran ja ehkä nyt jo psykologisen dekkarin ylintä pienaa tavoitellen täydellisen piinan, joka kuivattaa kitalakea ja jonka muistijälki on pitkä. Myönnän: Kissa joka ei kuollut on voimakas punaviini, suuta kuivattava ja veren värinen.
Itsehän tulit tänne, tämä on sinun syytäsi!
Inger Frimannsonin uutuus Kissa joka ei kuollut (Katten som inte dog, LIKE, 2009), ei petä lukijaansa. Olen todellakin kranttu dekkarien suhteen, sillä luen ne kaikki, joten tiedän siis mihin verrata ja mistä puhun. Pohjolan psykologisen dekkarin kuningatar Frimansson veti minut uutukaisellaan tajunnan pohjaimuun – heti! Huomasin pidättäväni hengitystä, hyperventilaatio uhkasi…, sillä kun olet alusta asti murhaajan pään sisällä tietämättä olevasi siellä, samaistut tulevaan ja kun huomaat alkavasi tehdä vääriä asioita, et pysty enää lopettamaan…
Yöpaita pois, karheat kädet, ja nyt Bethin pitäisi alkaa kiemurrella ja huokailla, houkutella halu horroksesta. Nyt Ulf levitti hänen reitensä, avasi ne erilleen, työnsi sitten ja etsi, mutta Beth oli ikään kuin kiinni ja suljettu.
Torjunta sai Ulfin häkeltymään.
”Rakas, minä haluan”, Beth yritti, mutta hänen äänensä oli väsynyt, ja vaikka hänen kätensä lypsi ja puristi, Ulf kääntyi kyljelleen ja nukahti.
Beth sulki silmänsä ja itki silmäluomiensa alla, mutta ei Ulfin vuoksi vaan siksi, että alkoholi oli saanut hänet hauraaksi ja masentuneeksi, niin kuin aina, aina.
Niinpä. Ihan tavallinen Beth. Opettaja, jonka kaksostytöt kuolivat heti synnyttyä. Beth, joka joutuu tapaamaan dementoitunutta, hankalaa äitiään, on syvästi kiintynyt kumppaniinsa Ulfiin. Beth, joka on krapulassa heidän kesäpaikassaan. Beth, jonka katse alati etsii metsän varjoista kissaa, korppia, outoa varjoa. Mutta sitä ennen Mies:
Hitaasti Mies astui kohti Kaarinaa. Jos hän saisi tämän hihittämään. Se pehmittäisi Kaarinan ja paljastaisi ihon.
Kaarina pieni, hymytyttö…tule metsään leikkimään.
Naisen painava rinta – Mies piteli sitä, punnitsi sitä kädellään. Kaarina navetan lämmintä seinää vasten. Ja pehmeä mekkokangas, jota hän työnsi syrjään, etsi ja kiskoi, naisen pienet nyyhkäyksen kaltaiset sanat ja huokaukset…Kun Mies ajatteli Holgeria, kun hän ajatteli sitä, hän kovettui, tunnusteli, työntyi sisään.
Naisen hehkuvaan, polttavan kuumaan piilopaikkaan.
Ja koko ajan mukana Frimanssonin tiheä kerronta, joka ei irrota. Ja kuitenkin mukana luonto, ihan likellä, kiinni: metsän varjot, vasova hirvi, kissa, joka tulee ja menee halujensa mukaan, uros ja naaraskorppi, elinikäinen pari, vanhojen hedelmäpuiden runkojen sammal ja jäkälä ja Bethin Raivo:
Välillä Bethin valtasi Raivo, joka nousi ja vyöryi ulos rinnasta. Todellinen alkuvoima ja vahvuus. Niin kävi nyt. Hänen kurkustaan kohosi korina, joka vahvistui hänen kävellessään. Raivo kasvoi, väkevä järistys, jonka ansiosta hänen jalkojaan ei kirvellyt, vaikka hänen jalkansa tallasivat nokkosia – hän tuuppasi hataran oven lantiollaan auki. Sisään. Kyllä. Sisään.
Bethillä on pissahätä. Hänen jalkansa olivat juuttuneet kivilattiaan. Hän sulki silmänsä ja antoi virtsan valua kuumana ja puhtaana pikkuhousujen läpi.
Kissa joka ei kuollut –teoksen henkilöhahmot ovat niin taidokkaasti kuvattuja pikkuerikoisuuksineen, että lukija aavistaa tällä nyanssien nautinnollisella lukemisella olevan hintansa kuitenkaan aavistamatta, mistä isku tulee. Ja kun se vihdoin tulee, sisälläsi kuuluu outo huuto, äänetön kauhun kysymys: Voiko kenestä tahansa tulla tappaja kunhan vain outojen yhteensattumien summa on riittävä?
Frimansson tarjoaa jälleen kerran ja ehkä nyt jo psykologisen dekkarin ylintä pienaa tavoitellen täydellisen piinan, joka kuivattaa kitalakea ja jonka muistijälki on pitkä. Myönnän: Kissa joka ei kuollut on voimakas punaviini, suuta kuivattava ja veren värinen.
Itsehän tulit tänne, tämä on sinun syytäsi!
SAMARKAND
"Atlantin pohjassa lepää kirja. Sen tarinan aion nyt kertoa. Te ehkä tunnettekin tapahtumien kulun, sillä lehdistö selosti sitä aikoinaan, ja sittemmin on muutama kirjakin siitä kertonut: kun Titanic upposi 14. ja 15. päivän välisenä yönä huhtikuussa 1912 New Foundlandin edustalla, haaksirikon maineikkain uhri oli kirja, alkuperäinen Rubáiját, jonka tekijä oli Omar Khaijam, persialainen viisas, runoilija ja tähtitieteilijä."
Näin alkaa libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin kuuluisa romaani Samarkand (Samarcande, Gummerus, 2009). Ranskankielisen nykykirjallisuuden klassikoksi kutsuttu kirja vie lukijan 1000 -luvun myyttiseen Persiaan, Silkkitien varrelle Samarkandin kaupunkiin, jossa aikansa kuuluisin runoilija, filosofi ja tiedemies Omar Khaijam elää hiljaista elämää. Omar rakastaa rauhaa, kauneutta ja aistinautintoja. Khaijamista tulee kuitenkin hallitsijoiden neuvonantaja, ja hän saa nähdä lähietäisyydeltä vallanhimon ja sokean uskon tuhoisat seuraukset.
Maaloufin kirja on lumoavan kaunis niin kanneltaan kuin kertomukseltaan. Toki kirjassa on vallanhimoa ja sen seurauksena vuotaa verta ja seuraa kostoja, mutta väkivallanteot eivät ole kirjan keskiössä, vaan kirja hengittää Omar Khaijamin hengessä: rauha, kauneus ja aistinautinnot. Toki seikkailussa löytyy, sillä seurataanhan tarinassa kirjaa, jonka kannet ovat paksua karheaa nahkaa, vahvikkeet riikinkukon pyrstösulkaa, lehtien reunat epätasaiset, murentuneet, paperi kiinalaista kaghezia, valkoisesta mulperipuusta valmistettua. Tuon kirjan sivut Khaijam täyttää nelisäkeillään, jotka ylistävät kaikkien aistien juhlia. Tarina alkaa Titanicilta ja päättyy uhreja pelastamaan lähteneen Carpathian kannelle.
Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa outo olo. Ihan kuin olisin elänyt nämä huumaavat tunnelmat jossain toisessa kirjassa ja yhtä kiihkeästi vuosia sitten. Luin lävitse yön ja aamun sarastaessa tajusin, että koin kirjan kuin olin aikanaan kokenut Waltarin Sinuhe egyptiläisen! Ja kuinkas sattuikaan sitten löysin haastattelun Amin Maaloufista ja hän myönsi lukeneensa Sinuhe egyptiläisen. Tämä kirja ei ole suinkaan plagiaatti, mutta yhtä yltävä kuin Waltarin maineikas Sinuhe.
Samarkand ilmestyi ranskaksi jo 1988, mutta suomennoksena vasta nyt. Kirja sekoittaa idän ja lännen, aikarajat katoavat, mutta intohimo ei kysy maata, ei aikaa, ei kulttuuria, ei uskontoa, ei lupaa ollenkaan, sillä: Rakkaus ei koskaan häviä ja sen tunniste on äärettömyys.
Kirjan yllätys on, miten vahva asema naisella saattoi olla 1000 -luvun Persiassa. Esimerkiksi sulttaanin vaimo Terken Khatum sanoo: "Meidän maassamme miehet sotivat, mutta naiset sanovat heille ketä vastaan tapellaan."
Kirjan rakkaustarina kertoo, kuinka Omar löytää rinnalleen Džahan, rohkean naisrunoilijan, josta tulee myöhemmin hänen puolisonsa. Ensitapaaminen on Samarkandin yössä, pimeässä majassa, jossa silkki kahisee, hajuvesi tuoksuu ja Omar ei voi olla kysymättä: "Onko sinulla vielä huntu?" Džahan vastaa: "Ei muuta huntua kuin yö."
Näin alkaa libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin kuuluisa romaani Samarkand (Samarcande, Gummerus, 2009). Ranskankielisen nykykirjallisuuden klassikoksi kutsuttu kirja vie lukijan 1000 -luvun myyttiseen Persiaan, Silkkitien varrelle Samarkandin kaupunkiin, jossa aikansa kuuluisin runoilija, filosofi ja tiedemies Omar Khaijam elää hiljaista elämää. Omar rakastaa rauhaa, kauneutta ja aistinautintoja. Khaijamista tulee kuitenkin hallitsijoiden neuvonantaja, ja hän saa nähdä lähietäisyydeltä vallanhimon ja sokean uskon tuhoisat seuraukset.
Maaloufin kirja on lumoavan kaunis niin kanneltaan kuin kertomukseltaan. Toki kirjassa on vallanhimoa ja sen seurauksena vuotaa verta ja seuraa kostoja, mutta väkivallanteot eivät ole kirjan keskiössä, vaan kirja hengittää Omar Khaijamin hengessä: rauha, kauneus ja aistinautinnot. Toki seikkailussa löytyy, sillä seurataanhan tarinassa kirjaa, jonka kannet ovat paksua karheaa nahkaa, vahvikkeet riikinkukon pyrstösulkaa, lehtien reunat epätasaiset, murentuneet, paperi kiinalaista kaghezia, valkoisesta mulperipuusta valmistettua. Tuon kirjan sivut Khaijam täyttää nelisäkeillään, jotka ylistävät kaikkien aistien juhlia. Tarina alkaa Titanicilta ja päättyy uhreja pelastamaan lähteneen Carpathian kannelle.
Minulle tuli tätä kirjaa lukiessa outo olo. Ihan kuin olisin elänyt nämä huumaavat tunnelmat jossain toisessa kirjassa ja yhtä kiihkeästi vuosia sitten. Luin lävitse yön ja aamun sarastaessa tajusin, että koin kirjan kuin olin aikanaan kokenut Waltarin Sinuhe egyptiläisen! Ja kuinkas sattuikaan sitten löysin haastattelun Amin Maaloufista ja hän myönsi lukeneensa Sinuhe egyptiläisen. Tämä kirja ei ole suinkaan plagiaatti, mutta yhtä yltävä kuin Waltarin maineikas Sinuhe.
Samarkand ilmestyi ranskaksi jo 1988, mutta suomennoksena vasta nyt. Kirja sekoittaa idän ja lännen, aikarajat katoavat, mutta intohimo ei kysy maata, ei aikaa, ei kulttuuria, ei uskontoa, ei lupaa ollenkaan, sillä: Rakkaus ei koskaan häviä ja sen tunniste on äärettömyys.
Kirjan yllätys on, miten vahva asema naisella saattoi olla 1000 -luvun Persiassa. Esimerkiksi sulttaanin vaimo Terken Khatum sanoo: "Meidän maassamme miehet sotivat, mutta naiset sanovat heille ketä vastaan tapellaan."
Kirjan rakkaustarina kertoo, kuinka Omar löytää rinnalleen Džahan, rohkean naisrunoilijan, josta tulee myöhemmin hänen puolisonsa. Ensitapaaminen on Samarkandin yössä, pimeässä majassa, jossa silkki kahisee, hajuvesi tuoksuu ja Omar ei voi olla kysymättä: "Onko sinulla vielä huntu?" Džahan vastaa: "Ei muuta huntua kuin yö."
AMIN MAALOUF
Amin Maalouf on libanonilais-ranskalainen kirjailija, jonka perhe on kotoisin Libanonin vuoristoalueelta ..Maaloufin äiti oli harras katolinen ja lähetti poikansa ranskankieliseen jesuiittakouluun. Maalouf opiskeli myöhemmin sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin ranskalaisessa yliopistossa. Libanonin sisällissodan sytyttyä hän muutti Pariisiin, jossa asuu edelleen.Lebanese journalist and novelist, whose native language was Arabic but who writes in French. Most of Maalouf’s books have a historical setting, and like Umberto Eco and Orhan Pamuk, Maalouf mixes fascinating historical facts with fantasy and philosophical ideas. In a interview Maalouf has said that his role as a writer is to create “positive myths”. Maalouf’s works, written with the skill of a master storyteller, offer a sensitive view of the values and attitudes of different cultures in the Middle East, Africa and Mediterranean world.
Maaloufin teoksia on käännetty monille kielille. Hän sai Prix Gucourt –palkinnon vuonna 1993 teoksestaan Le Rocher de Tanios. Maalouf on kirjoittanut libretot Kaija Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus (2001) ja Adriana Mater (2003) ja näyttämölliseen oratorioon La Passion de Simone (2006).
IHANAT KÄRHÖT
Ihanat kärhöt Yi 100 klematis-lajia (Minerva, 2009) on Andromeda Matzin ja Krister Cedergrenin humalluttava kirja kärhöistä. Ken on joutunut kärhökärpäsen pistämäksi lukee tätä kirjaa kuin jännittävää dekkaria. Humallus tulee kirjan aivan uskomattomista kuvista ja jännitys syntyy kärhöjen salaisuuksien paljastumisista. Ja sitten tulee aivan kestämätön himo päästä istutuspuuhiin, sillä kirja paljastaa lajikkeita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Mielikuvituksella ei myöskään ole mitään rajaa, kun kärhölle valitaan istutuspaikkaa.
Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.
Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät. Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:
Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?
Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.
Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.
Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhakauppiaani on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit!
Matzin, Cedergrenin ja Minervan yhteistyönä Ihanat kärhöt –kirjasta on tullut painoasultaan laadukas. Taitto on erinomainen taaten asiapuolen selkeyden, mutta säilyttäen upeiden kuvien lumouksen. Tästä kirjasta on sekä iloa, että hyötyä loputtomasti. Ainakin minun puutarhassani alkaa nyt kärhöjen vallankumous romanttisella lopputulemalla!
Muutama fakta on kärhöihin ihastuneen kuitenkin syytä tietää ja niitä ovat esimerkiksi maaperän laatu, istutussyvyys, veden tarve ja ilmastollinen kestävyys. Monet miettivät, pitääkö kärhöjä leikata vai ei? Kärhöjen leikkaaminen ei ole välttämätöntä, sillä ne eivät lakkaa kasvamasta tai kukkimasta, vaikka niitä ei leikattaisi. Leikkaaminen voi kuitenkin olla hyödyksi, jos kasvi näyttää huonokuntoiselta tai on kasvanut vaikka liian suureksi.
Itse tein viime vuonna sellaisen ratkaisun, että istutin valkoisia ja sinisiä alppikärhöjä kiipeämään luumu- ja kirsikkapuita. Yksi luumupuista oli niin huonokuntoinen, puolikuiva, että mieheni oli sitä jo kaatamassa, mutta minä julistin kuolevan puunkin alppikärhöjen uudeksi ’kodiksi’. Istutin kärhöjä kiipeämään myös mongolianvaahteran oksia ja yksi ’Jackmanii’ viihtyy sitkeästi talomme seinän vieressä, vaikka olin varma, että Keski-Suomen pakkaset sen vievät. Ihanat kärhöt –kirja kertoo kärhöistä puita köynnöstämässä näin:
Omenapuu, joka on täynnä punaisia omenoita, on kaunis jo sellaisenaan, mutta se voi tulla vieläkin koreammaksi, jos sen oksistossa kukkii suurikukkainen valkoinen tai tummanvioletti kärhö. Vai istuttaisitko punaisen tai valkoisen kärhön kiipeämään siniviolettien luumujen keskelle?
Puut, joiden juuristo on liian vahva kärhöille, ovat muun muassa koivu, saarni, vaahtera ja pyökki.
Kun kärhöjen halutaan kiipeävän puihin, ne saattavat tarvita apua yltääkseen alimmille oksille. Aseta bambukeppejä nojaamaan puunrunkoa vasten tai ripusta naruja/lankoja roikkumaan puun alimmista oksista ja kiinnitä ne puun juurelle.
Kirja on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia vinkkejä siitä, mihin kärhöjä voi istuttaa. Myös lajikerunsaus on niin kattava, että ainakin minun puutarhakauppiaani on keväällä ihmeessä tilausteni kanssa. Haluan säilyttää vanhat vänkyräiset puut, sillä ’puut ovat runoja, joita maa kirjoittaa taivaalle’, ja tässä asiassa kärhöt tulevat avuksi. Kirjasta sain myös uusia ideoita siihen, mihin uusiin paikkoihin kärhöjä voidaan laittaa kasvamaan saadakseni puutarhastani villimmän ja romanttisemman. Nyt minulta eivät lähde roskiin enää edes käyttökelvottomiksi kuluneet rottinkituolit!
Matzin, Cedergrenin ja Minervan yhteistyönä Ihanat kärhöt –kirjasta on tullut painoasultaan laadukas. Taitto on erinomainen taaten asiapuolen selkeyden, mutta säilyttäen upeiden kuvien lumouksen. Tästä kirjasta on sekä iloa, että hyötyä loputtomasti. Ainakin minun puutarhassani alkaa nyt kärhöjen vallankumous romanttisella lopputulemalla!
VANHAN KORITUOLIN PITI...
saada olla jo tänä suvena köynnösten valtaama, mutta oli niin kiire suvi, että projekti siirtyi ensi suvelle. Ainakin laitan siihen Summer Snowta, joka on mahtavan runsas ja kaunis ja myös nopea...EROOTTISET RUNOT
Mies rakastuu silmillään, nainen rakastuu sanoista. Kaikkihan me tiedämme vanhan hokeman, että runoilijat saavat kaikki naiset. Sen oli kuullut myös Teinirakkauteni, joka opetteli ulkoa kaikki minun hänelle kirjoittamat runot ja lausui niitä sitten silmät kosteina muille tytöille. Hän on pyytänyt anteeksi, mutta myönsi, että kävi kova ’flaxi’!
Tommy Tabermannin Veren sokeria pidin huikeana, mutta sain kerran kuiskata charmantin herra Tabermannin korvaan, että ’voisiko saada vielä eroottisempaa.’ Hän lupasi, että ’tuleman pitää’. Arvoisat lukijat romanttinen, eroottinen, kuuma kevätkiima on täällä: Tommy Tabermannin Eroottiset runot (Gummerus, 2009) eli Tabermannin kiihottavimmat runot yksissä kansissa – vihdoinkin!
Tämä teos, hmmm….opettaa, mikä on ikuisen nuoruuden eliksiiri ja kertoo se jotain myös siitä sukupolvesta, johon runoilija Tabermann ja minä kuulumme: meillä ei helposti veri jähmety!
Tekee mieli antaa pieni leikkimielinen varoitus: Kun luette tätä kirjaa, älkää olko yksin, vaan hyvässä seurassa. Lukekaa nyt rivien välit arvoisat aikuiset lukijani. Ei tunnu hyvältä lukea Eroottisia runoja yksin!
No hyvä on. Sanon sen sanan. Täydellistä!!!
Ah Armaani, annahan kun lukaisen sinulle vähän:
Sääresi sisäpinta valuu
ja poskesi valuu.
Älä pelkää, vien sinut perille
vaikka kaksin sormin.
Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa
Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta
Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen
Se on veressä, kiima,
sillä ilman kiimaa on veri laimeaa,
niin laimeaa
ettei virtaa, seisahtaa
Koskaan älä kadota
villihanhen kiimaa
kerta kerran jälkeen
lähteä kauas, pois,
voittaa vaarat, väistää nuolet,
ja villihanhen kiimaa
palata,
olla varoituksille kuuro,
tehdä pesä
Mitä muuta rakastelu muka loppujen lopuksi on
kuin kiven pyörittämistä
haudan suulta
PS. Ellen pystynyt asiallisuuteen, syy on täysin Tabermannin runojen: minä humallun näistä!
( PS2. Tämä kone jättää nyt jokaisen uusinnan jälkeen tällaisen tyhjän tilan. Kuten tiedätte, olen niin suuri tekninen nero, että tarvitsen tämän asian oikomiseen Supporttiani ja hän tulee vasta illalla myöhään...,joten olen sitten vain pahoillani...minua häiritsee...apua!, Joku!)
Tommy Tabermannin Veren sokeria pidin huikeana, mutta sain kerran kuiskata charmantin herra Tabermannin korvaan, että ’voisiko saada vielä eroottisempaa.’ Hän lupasi, että ’tuleman pitää’. Arvoisat lukijat romanttinen, eroottinen, kuuma kevätkiima on täällä: Tommy Tabermannin Eroottiset runot (Gummerus, 2009) eli Tabermannin kiihottavimmat runot yksissä kansissa – vihdoinkin!
Tämä teos, hmmm….opettaa, mikä on ikuisen nuoruuden eliksiiri ja kertoo se jotain myös siitä sukupolvesta, johon runoilija Tabermann ja minä kuulumme: meillä ei helposti veri jähmety!
Tekee mieli antaa pieni leikkimielinen varoitus: Kun luette tätä kirjaa, älkää olko yksin, vaan hyvässä seurassa. Lukekaa nyt rivien välit arvoisat aikuiset lukijani. Ei tunnu hyvältä lukea Eroottisia runoja yksin!
No hyvä on. Sanon sen sanan. Täydellistä!!!
Ah Armaani, annahan kun lukaisen sinulle vähän:
Sääresi sisäpinta valuu
ja poskesi valuu.
Älä pelkää, vien sinut perille
vaikka kaksin sormin.
Me olemme sileäkarvainen eläin,
täydellinen ja kesyttämätön
Minä olen sinun veresi,
jokainen miljoonista soluista,
sinä purjehdit minua pitkin
merta kohti
Minä kihisen sinussa,
minä murisen ja nuolen,
minä huudan ja vaadin,
minä en anna rauhaa
Minä olen aistit
minä olen verkkokalvot ripset
kielenpäät,
niityt, joet,
minä olen peto ja veri
Minä hiivin sinussa
enkä jätä sinua rauhaan,
sinun on nuoltava minut
kiihkoon, polvillasi, ehdoitta
Minä olen se
jota sinä pelkäät
Minä olen se
jota ilman et voi olla
Minä olen se joka
juottaa sinulle
oman veresi, vie
sinut merelle
Minä olen aistit, sinä olet alamainen
Yhdessä olemme täydellinen
Se on veressä, kiima,
sillä ilman kiimaa on veri laimeaa,
niin laimeaa
ettei virtaa, seisahtaa
Koskaan älä kadota
villihanhen kiimaa
kerta kerran jälkeen
lähteä kauas, pois,
voittaa vaarat, väistää nuolet,
ja villihanhen kiimaa
palata,
olla varoituksille kuuro,
tehdä pesä
Mitä muuta rakastelu muka loppujen lopuksi on
kuin kiven pyörittämistä
haudan suulta
PS. Ellen pystynyt asiallisuuteen, syy on täysin Tabermannin runojen: minä humallun näistä!
( PS2. Tämä kone jättää nyt jokaisen uusinnan jälkeen tällaisen tyhjän tilan. Kuten tiedätte, olen niin suuri tekninen nero, että tarvitsen tämän asian oikomiseen Supporttiani ja hän tulee vasta illalla myöhään...,joten olen sitten vain pahoillani...minua häiritsee...apua!, Joku!)
TOMMY TABERMANN
Tommy Tabermann on niin tuottelias runoilija/kirjailija, että vaikka tarkoitus oli, en pysty luettelemaan hänen teoksiaan. Jotain käsitystä määrästä saa, kun käyttää lukua 80…,mutta minusta numerot ovat kuitenkin vain numeroita ja tärkeintä on henkilö itse, tässä tapauksessa henkilö, joka hyvin epäsuomalaiseen tapaan runoilee naisia ja miehiä rakastamaan ja rakastelemaan. Hän on kuin muinaiset arabirunoilijat, jotka riisuivat naisen hunnut sanoillaan tai kuin Pablo Neruda, jolle minä palan aina vain.Palan minä myös Tabermannille, sillä hänen Verensokeristaan (Gummerus 2008) löysin elämäni mottorunon, joka on nyt kirjoitettu rakkaimman tauluni taakse. Taulussa pieni lokinpoikanen juoksee meren rantaviivaa ja toinen jalka on ylhäällä ja jalan kuvio näkyy vielä heikosti hiekassa, mutta meri pyyhkii sitä jo pois…Runo Road Map ja lokinpoikanen antavat minulle voimaa ja vahvuutta selvitä mistä vain. Siitä suuri kiitos Runoilijalle ja Valokuvaajalle!
Verensokerin jälkeen Tabermannilta ilmestyi kaivattu Eroottiset runot (Gummerus 2009). Näitä kirjoja ostin Jyväskylän kirjamessuilta kolme, sillä parille ystävällekin piti viedä, ja miten outoa, että me kaikki kolme kirjallista naista halusimme omistuskirjoitukseen jotain villihanhista…
En koskaan unohda hetkeä kun ojensin kirjat Tommylle viiniesittelyn puolella ja hän istui niitä kirjoittamaan tuolille, joka jostain löytyi ja minä olin maassa polvillani ojennellen hänelle kirjoja…molemmilla valkoviinilasi jossakin…Kun nousin maasta ojensin kirjat miehelleni ja yhtäkkiä olin Tabermannin valloittavassa halauksessa, jossa oli aitoa otetta ja sain poskilleni kunnon suukot, ei mitään ranskalaista ilmaan suutelua, vaan kosteat huulet…Mieheni nauraa vieläkin, että nähtiinpä sekin päivä, kun minulta, vilkkaalta karjalaiselta ei vähään aikaan lohjennut mitään ja ilmeeni oli kuulemma kerrankin sen näköinen, että nyt joku muu vie…;-)
Tommy Tabermann on todellakin valloittava, leikkisä ja helposti lähestyttävä ja vaarallisen hyvin hän tuntee naisen sielunelämän. Siis kaksi minulle tärkeää runoa tulee nyt tietoon, mutta kolmatta en paljasta, koska se kertoisi minusta enemmän kuin haluan kenenkään tietävän.
Tommy Tabermann on nyt sairastunut vakavasti ja hän suree jossakin iltapäivälehdessä, kuinka hänestä tuntuu, että hänet jätettiin yksin sairauden tultua julkisuuteen.
- On hiljaisia päiviä. Se tuntuu erittäin oudolta. Normaalisti on puhelin soinut jatkuvasti, kun tutut ja puolitutut ovat soittaneet. Miten tätä nyt kuvailisi. Kuin unohtunut hauta, joka saa ruohoittua. Se on minusta aika outoa, eläviähän tässä ollaan silti.
Tommy, minäkin koin syövän, melanooman ja sen jälkeen oli todella hiljaista. Kukaan ei uskaltanut lähestyä. Aivan kuin syöpä olisi tarttuva tauti. Olin jopa loukkaantunut. Myöhemmin olen tajunnut, että kukaan ei tiennyt, mitä olisi sanonut 30 –vuotiaalle nuorelle naiselle siinä tilanteessa, sillä jos jollain on sairaus, joka alkaa s-kirjaimella, siitä ei voi puhua, puhumatta tai edes jotenkin käsittelemättä kuolemaa. Ja kuka sitä nyt haluaisi sairaalle tehdä: puhua kuolemasta!
Ja olen aivan varma, että selviät, sillä ihmeitä tapahtuu, minäkin olen kokenut niitä monta, monta…ja sinä olet löytänyt maailman parhaimman lääkkeen jo kauan sitten, lääkkeen, jonka liika-annostukseen ei voi kuolla, mutta sen puutteesta voi nääntyä liian varhain; olet löytänyt Rakkauden!
”…jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin, outoja hedelmiä säkissään…” Tommy, sinä paranet ja mekin kohtaamme vielä säihkyvin silmin jossakin kirjallisessa tapahtumassa. Lupaan sen!
Tabermannilta on ilmestynyt proosakirja Naaras tänä syksynä, mutta minä valitsin tähän kirjamessujen uusintakierrokseen Tommyn vaikuttavimman ja hänen omintaan eli Eroottiset runot (Gummerus, 2009).
Annamari Marttinen: Kuu huoneessa
Annamari Marttisen neljäs romaani Kuu huoneessa (Tammi, 2009) on eletynoloinen nykypäivän selviytymistarina, johon monen on varmaan helppo samaistua. Ylimieliset saattavat naureskella kirjan Katjan ratkaisuja, mutta heiltä tekisi mieli kysyä, oletko koskaan kokenut oloa, jossa tuntuu kuin putoaisit syvään kuiluun? Oletko koskaan mennyt pankkiautomaatille ja yrittänyt nostaa rahaa ja rahan sijasta saatkin kuitin, että tilisi on 17 euroa miinuksella? Oletko koskaan ollut yliopistossakin opiskellut nuori nainen täynnä huumaavaa tulevaisuuden uskoa ja sitten löydätkin itsesi kotoa kahden lapsen äitinä ja ainoa seurapiirisi ovat taloyhtiön hiekkalaatikon ympärillä lapsiaan vahtivat muut äidit? Oletko koskaan ollut kotiäiti, joka odottaa miestään kotiin kuin kuuta taivaalle, vaan kun hän tulee, ei paratiisi tapahdukaan, vaan koet entistä syvemmän pohjaimun?
Marttisen romaani yllätti minut. En ollut aiemmin lukenut Annamarin kirjoja ja muutenkin luen eniten koko maailmaa järisyttäviä kirjoja, joista tulee ikiklassikkoja. Kuu huoneessa tuli minulle kuin vahingossa…, mutta luinkin sen kahdelta makuulta (=yön tietyt tunnit) ja Katjan tarina tarttui minuun kuin kärpänen tarttui kärpäspaperiin mammalan navetassa. Menin täysillä mukaan siihen käsittämättömään, jolla Katja yrittää pelastaa itsensä. Varmasti olen kokenut tästä osan alta kolmekymppisenä, vaikka olinkin tiukasti työelämässä. Varmasti oli helppo ymmärtää Katjaa, koska olen aina heikompien puolesta vahvempia vastaan. Olin sataa Katjan puolella ja Marttisen teksti oli niin sujuvaa ettei tarvinnut tuntea myötähäpeää kirjoittajan takia, vaan saattoi heittäytyä tarinan vietäväksi. Epäsoljuva teksti, esimerkiksi kankeat dialogit, pysäyttävät keskittymisen tarinaan, tai jopa pilaavat koko jutun. Kankea dialogi on muuten suomalaisten kirjailijoiden helmasynti, mutta en tiedä miksi! Annamari Marttiselle ei tätä syntiä voi taakaksi lukea ja ilo on lukijan.
Katja saa ystävältään Sadulta lehtiä, jotka kertovat, mikä auvo ja pelastus ihmiselle koittaa, kun hän löytää luontaisen ravinnon ihmeen. Katja lukee:
Vain ihminen syö kuumennettua ruokaa, eläimet eivät sitä tee. Jos haluat saavuttaa henkisen ja fyysisen terveyden, elävä ravinto on vastaus. Elävällä ravinnolla on tietoisuutta laajentava vaikutus, löydät vastauksen siihen, mikä on ihminen, mikä maailmankaikkeus. Väsymys kaikkoaa. Kaikkein parasta olisi syödä ruoka suoraan puutarhasta, koska silloin siinä on läsnä prana. Versojen idätys tapahtuu kätevästi esimerkiksi keittiön kattilakaapissa, koska et tarvitse enää koskaan kattiloita ja paistinpannuja.
Tästä alkaa Katjan tie ryhmään, jossa rahastetaan paljon. Silmän iiriksistä näkee koko ihmisen terveyden, joten iridologilla pitää käydä, vehnäjauhot häipyvät perheestä samoin kaikki sokeri, koska yksi ryhmän ’asiantuntija’ huomaa Katjan sairastava hiivasyndroomaa. Kaikki amalgaamipaikat pitää vaihtaa muovipaikkoihin vaikka velkarahalla. Ja kaikkia ryhmän jäseniä pitää aina halata kiusallisen kauan ja sitten maataan selällään kiviä otsalla ja vatsan päällä ja ties missä. Ruoka häipyy perheen kaapeista ja tilalle tulevat itujen idätysastiat, pitää ostaa laventeli- ja kukkatippoja ja pitää lähteä kalliille viikonloppukurssille Verson voiman kartanoon. Ja tärkeintä on uskoa enkeleihin ja oppaisiin. Ja yksi opas on nimeltään Erkka…
Mutta miten ihmeessä tähän oikein tultiin? Suuren väsymyksen ja turhautumisen kautta. Katjasta tuntui ettei hän ollut enää muuta kuin toisten jälkien siivooja. Mikään ei kiinnostanut. Vanhempi lapsikin alkoi olla murrosikäinen ja aiheutti raastavaa huolta alkaessaan olla iltaisin poissa kotoa. Katja ei paljoakaan puhu miehensä Tapion kanssa. Tapio onkin tarinassa kuin sivusivuroolissa eli ei paljon ollenkaan. Rahat ovat tiukoilla, mutta siitä huolimatta Katja ostaa melkein kaiken luontaistuotekaupasta, vaikka esimerkiksi jo yksi luomuhillopurkki maksaa kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen kaupan lettuhillo. Mutta eihän enää ole lettujakaan, ainakaan sellaisia, mitä muu perhe söisi, sillä lapset alkavat vieroa syystä kotiruokailua samoin aviomies.
Mutta mitä millään on väliä sillä onhan enkelit ja Erkka sekä kuu huoneessa!
Vai onko sittenkin väliä?
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä
Marttisen romaani yllätti minut. En ollut aiemmin lukenut Annamarin kirjoja ja muutenkin luen eniten koko maailmaa järisyttäviä kirjoja, joista tulee ikiklassikkoja. Kuu huoneessa tuli minulle kuin vahingossa…, mutta luinkin sen kahdelta makuulta (=yön tietyt tunnit) ja Katjan tarina tarttui minuun kuin kärpänen tarttui kärpäspaperiin mammalan navetassa. Menin täysillä mukaan siihen käsittämättömään, jolla Katja yrittää pelastaa itsensä. Varmasti olen kokenut tästä osan alta kolmekymppisenä, vaikka olinkin tiukasti työelämässä. Varmasti oli helppo ymmärtää Katjaa, koska olen aina heikompien puolesta vahvempia vastaan. Olin sataa Katjan puolella ja Marttisen teksti oli niin sujuvaa ettei tarvinnut tuntea myötähäpeää kirjoittajan takia, vaan saattoi heittäytyä tarinan vietäväksi. Epäsoljuva teksti, esimerkiksi kankeat dialogit, pysäyttävät keskittymisen tarinaan, tai jopa pilaavat koko jutun. Kankea dialogi on muuten suomalaisten kirjailijoiden helmasynti, mutta en tiedä miksi! Annamari Marttiselle ei tätä syntiä voi taakaksi lukea ja ilo on lukijan.
Katja saa ystävältään Sadulta lehtiä, jotka kertovat, mikä auvo ja pelastus ihmiselle koittaa, kun hän löytää luontaisen ravinnon ihmeen. Katja lukee:
Vain ihminen syö kuumennettua ruokaa, eläimet eivät sitä tee. Jos haluat saavuttaa henkisen ja fyysisen terveyden, elävä ravinto on vastaus. Elävällä ravinnolla on tietoisuutta laajentava vaikutus, löydät vastauksen siihen, mikä on ihminen, mikä maailmankaikkeus. Väsymys kaikkoaa. Kaikkein parasta olisi syödä ruoka suoraan puutarhasta, koska silloin siinä on läsnä prana. Versojen idätys tapahtuu kätevästi esimerkiksi keittiön kattilakaapissa, koska et tarvitse enää koskaan kattiloita ja paistinpannuja.
Tästä alkaa Katjan tie ryhmään, jossa rahastetaan paljon. Silmän iiriksistä näkee koko ihmisen terveyden, joten iridologilla pitää käydä, vehnäjauhot häipyvät perheestä samoin kaikki sokeri, koska yksi ryhmän ’asiantuntija’ huomaa Katjan sairastava hiivasyndroomaa. Kaikki amalgaamipaikat pitää vaihtaa muovipaikkoihin vaikka velkarahalla. Ja kaikkia ryhmän jäseniä pitää aina halata kiusallisen kauan ja sitten maataan selällään kiviä otsalla ja vatsan päällä ja ties missä. Ruoka häipyy perheen kaapeista ja tilalle tulevat itujen idätysastiat, pitää ostaa laventeli- ja kukkatippoja ja pitää lähteä kalliille viikonloppukurssille Verson voiman kartanoon. Ja tärkeintä on uskoa enkeleihin ja oppaisiin. Ja yksi opas on nimeltään Erkka…
Mutta miten ihmeessä tähän oikein tultiin? Suuren väsymyksen ja turhautumisen kautta. Katjasta tuntui ettei hän ollut enää muuta kuin toisten jälkien siivooja. Mikään ei kiinnostanut. Vanhempi lapsikin alkoi olla murrosikäinen ja aiheutti raastavaa huolta alkaessaan olla iltaisin poissa kotoa. Katja ei paljoakaan puhu miehensä Tapion kanssa. Tapio onkin tarinassa kuin sivusivuroolissa eli ei paljon ollenkaan. Rahat ovat tiukoilla, mutta siitä huolimatta Katja ostaa melkein kaiken luontaistuotekaupasta, vaikka esimerkiksi jo yksi luomuhillopurkki maksaa kymmenen kertaa enemmän kuin tavallinen kaupan lettuhillo. Mutta eihän enää ole lettujakaan, ainakaan sellaisia, mitä muu perhe söisi, sillä lapset alkavat vieroa syystä kotiruokailua samoin aviomies.
Mutta mitä millään on väliä sillä onhan enkelit ja Erkka sekä kuu huoneessa!
Vai onko sittenkin väliä?
*****
Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä
tiistai 20. lokakuuta 2009
VARJOMADONNA
”Vain tämä on selvää: runoutta ei saa tuhlata savukkeensytyttimiin; siitä on tehtävä puukko.”
Vahvan pohjoisen runoilijan Heli Slungan Varjomadonna (Minerva, 2009) uusin kokoelma on kuin mora, joka leikkaa päätä, lihaa, sielua mitään, ketään säästämättä. Slungan runoissa soi arktinen soundi: täällä puhutaan näin, täällä tehdään näin, tämä on pohjoisen tapa, sanotaan suoraan ja karkeastikin, kaunistelematta:
”Kunnanlääkäri määrää avioeromasennukseen Viagraa, mutta mistä vanha ja varaton mies saisi uuden vitun. Tapa jolla pohjoisessa hoidetaan asiat, ja toinen, köysi ja kuusi.”
Heli Slungan runot toivat minulle mieleen hippivuodet ja tavan rikkoa kaunistelematta kaikki mahdollisia normeja, tarpeen kaataa kaikki raja-aidat ja talloa nurmikoita, syöttää apinoita. Mutta myös niiden vuosien solidaarisuuden, jossa huomattiin kylmien asemahuoneiden miehet, tosin Slungan myötätunto kallistuu naisiin, mutta miehillä on heidän roolinsa, sillä miten nainen nyt ilman niitä…:
Olet pannut lapun luukulle: enää ei tuoretta miehenlihaa, teräviä cumshotteja tarjoilla.
Kaivan ryttyisiä seteleitä taskuistani,
lupaan sammaltaen prinsessan ja puoli valtakuntaa
voi rakas minä pienennän itseni vaikka
avaimenreiän tai neulansilmän kokoiseksi,
sanon mitä haluat kuulla
silitän tukkaa niin kuin äiti,
jaksan imeä tuntikausia kuten tiedät
mutta ei on ei on ei.
EI!
Siteeraat minua ivallisesti sankarittareksi.
En kysy miksi tuolle sievälle blondille
yhä tarjoillaan.
Menen kotiin,
kasvatan hampaat pilluuni.
Tässä se tuli! Tätä se on! Heli Slunga kertoi, mistä kana pissaa. Naiset ovat naisia ja ehdottomasti subjekteja. Naiset tulevat ja ottavat miehen, naiset tarvitsevat miehen karkeaa painoa ja ihanaa samettiterskaa ja kovaa kalua. Ja sitten joku uros kehtaa laittaa lapun luukulle ja pitää mennä kotiin ja kasvattaa hampaat pilluun. No ei tarvitse kuin tässä erinomaisessa runossa, sillä tuore miehenliha on uusiutuva luonnonvara!
Tästä runosta pidin eniten. Tämä on mun juttu! Siinä on enemmän, paljon enemmän kuin heti huomaakaan. Siinä on ikiaikainen tarina siitä, miten mies kuin mies odottaa palvontaa, palvontaa, palvontaa. Et saa, ellet palvo!
Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että Heli Slungasta on tullut naisten lyyrinen, mutta kova ääni. Slungan nainen nussii, panee, kiroilee, imee, polvistuu, ompelee, juopuu, nauraa, nauttii, himoaa, rakastuu kolmessa sekunnissa, ajattelee Afrikkaa ja ikävöi. Puukko satuttaa, mutta myös hyväilee kuin pehmeät huulet terskan silkillä.
Varjomadonna herättää iättömät hipit, ravistelee nuoria naisia, hiukan pelästyttää miehiä, jotka haluavat naisten puhuvan kuiskaten. Varjomadonna ilahduttaa niin saada kuin antaa myös kantensa puolesta. Suvi Sievilä on osunut kymppiin Varjomadonnan kannessa!
Minä antaisin tämän kirjan riemulla Elämäni Miehelle!
Vain hullu olisi onneton punainen korkokenkä kaasupolkimella
rakastajia joka ilmansuunnassa sulaa tietä 140 km tunnissa.
Vain hullu olisi onneton kun on kevät ja on itse vielä kaunis,
ja lumen alta paljastuneissa kaupungeissa miehet kaduilla,
puolittainen erektio lahkeessa, lupaus ilosta.
Vahvan pohjoisen runoilijan Heli Slungan Varjomadonna (Minerva, 2009) uusin kokoelma on kuin mora, joka leikkaa päätä, lihaa, sielua mitään, ketään säästämättä. Slungan runoissa soi arktinen soundi: täällä puhutaan näin, täällä tehdään näin, tämä on pohjoisen tapa, sanotaan suoraan ja karkeastikin, kaunistelematta:
”Kunnanlääkäri määrää avioeromasennukseen Viagraa, mutta mistä vanha ja varaton mies saisi uuden vitun. Tapa jolla pohjoisessa hoidetaan asiat, ja toinen, köysi ja kuusi.”
Heli Slungan runot toivat minulle mieleen hippivuodet ja tavan rikkoa kaunistelematta kaikki mahdollisia normeja, tarpeen kaataa kaikki raja-aidat ja talloa nurmikoita, syöttää apinoita. Mutta myös niiden vuosien solidaarisuuden, jossa huomattiin kylmien asemahuoneiden miehet, tosin Slungan myötätunto kallistuu naisiin, mutta miehillä on heidän roolinsa, sillä miten nainen nyt ilman niitä…:
Olet pannut lapun luukulle: enää ei tuoretta miehenlihaa, teräviä cumshotteja tarjoilla.
Kaivan ryttyisiä seteleitä taskuistani,
lupaan sammaltaen prinsessan ja puoli valtakuntaa
voi rakas minä pienennän itseni vaikka
avaimenreiän tai neulansilmän kokoiseksi,
sanon mitä haluat kuulla
silitän tukkaa niin kuin äiti,
jaksan imeä tuntikausia kuten tiedät
mutta ei on ei on ei.
EI!
Siteeraat minua ivallisesti sankarittareksi.
En kysy miksi tuolle sievälle blondille
yhä tarjoillaan.
Menen kotiin,
kasvatan hampaat pilluuni.
Tässä se tuli! Tätä se on! Heli Slunga kertoi, mistä kana pissaa. Naiset ovat naisia ja ehdottomasti subjekteja. Naiset tulevat ja ottavat miehen, naiset tarvitsevat miehen karkeaa painoa ja ihanaa samettiterskaa ja kovaa kalua. Ja sitten joku uros kehtaa laittaa lapun luukulle ja pitää mennä kotiin ja kasvattaa hampaat pilluun. No ei tarvitse kuin tässä erinomaisessa runossa, sillä tuore miehenliha on uusiutuva luonnonvara!
Tästä runosta pidin eniten. Tämä on mun juttu! Siinä on enemmän, paljon enemmän kuin heti huomaakaan. Siinä on ikiaikainen tarina siitä, miten mies kuin mies odottaa palvontaa, palvontaa, palvontaa. Et saa, ellet palvo!
Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että Heli Slungasta on tullut naisten lyyrinen, mutta kova ääni. Slungan nainen nussii, panee, kiroilee, imee, polvistuu, ompelee, juopuu, nauraa, nauttii, himoaa, rakastuu kolmessa sekunnissa, ajattelee Afrikkaa ja ikävöi. Puukko satuttaa, mutta myös hyväilee kuin pehmeät huulet terskan silkillä.
Varjomadonna herättää iättömät hipit, ravistelee nuoria naisia, hiukan pelästyttää miehiä, jotka haluavat naisten puhuvan kuiskaten. Varjomadonna ilahduttaa niin saada kuin antaa myös kantensa puolesta. Suvi Sievilä on osunut kymppiin Varjomadonnan kannessa!
Minä antaisin tämän kirjan riemulla Elämäni Miehelle!
Vain hullu olisi onneton punainen korkokenkä kaasupolkimella
rakastajia joka ilmansuunnassa sulaa tietä 140 km tunnissa.
Vain hullu olisi onneton kun on kevät ja on itse vielä kaunis,
ja lumen alta paljastuneissa kaupungeissa miehet kaduilla,
puolittainen erektio lahkeessa, lupaus ilosta.
MARILYN MONREON MONTA ELÄMÄÄ
Muistan aina Marilynin laulamassa Happy Birthday Mr. President ihailemalleni John F. Kennedylle Madison Square Gardenissa toukokuussa 1962. Ei, ei hän laulanut, hän eli laulun Jackille. Kukaan, joka on nähnyt esityksen, ei voi sitä unohtaa, ei halua sitä unohtaa.
Kaikilla meillä on mielipiteemme näyttelijä Marilyn Monroesta alias Norma Jean Bakerista ja kaikin mokomin pitäkäämme oma käsityksemme, sillä hyvin vähän saamme loppujen lopuksi totuutta naisesta monien kuuluisien elokuvien päätähtenä. Yksi totuus kuitenkin on: Hän kuoli elokuun 4. päivänä 1962 barbituraattien yliannostukseen, mutta lopullinen kuolinsyy ei selviä koskaan. Seuraavana vuonna murhattiin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy.
Marilyn Monroesta on tehty niin monta elämänkertaa ja tutkielmaa, että kun sain käsiini Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat, 2008) päätin hylätä kaiken hänestä lukemani, koska jokainen kirjoittaja kumoaa toisensa. Olisin ehkä helpommin lukenut tieteellisesti, mutta hellästi ’tähdistään’ kirjoittavan Donald Spoton kirjan, sillä Sarah paljastaa kaiken, kaiken. Kuitenkin: Hän on Marilynin puolella!, ja sitä jos mitä tämä seksin ikoniksi miesten rakentama edesmennyt lahjakkuus tarvitsee.
Marilyn Monroesta on tehty tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita, kuusikymmentä täyspitkää elämänkertaa, yli neljäkymmentä elämänkerrallista dokumenttielokuvaa, osapuilleen kaksikymmentä näytelmää, yli kymmenen tieteellistä artikkelia, ainakin kymmenen romaania, kaksi akateemista erikoistutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti, ooppera ja yksi Elton Johnin laulu: Candle in the Wind.
Monroen sinnikkäästä kulttuurisesta vähättelystä huolimatta kirjallisesti sivistyneet henkilöt ovat ajan myötä olleet entistäkin kiinnostuneempia hänestä. Marilyn oli myös avioliitossa kuuluisan näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa. Häntä ovat kommentoineet Jean-Paul Sartre, joka sanoi Marilynin olevan upein elossa oleva näyttelijä; Saul Bellow puhui hänestä Playboy –lehden haastattelussa ja Vladimir Nabokov sanoi häntä häikäiseväksi.
Paljon on puhuttu Marilynin pikkutyttömäisestä äänestä ja hänen kuuluisasta kuiskauksestaan. Lopultakin Monroe kuiskasi pikkutyttömäisesti vain kahdessa vuonna 1953 tekemässään elokuvassa, Herrasmiehet pitävät vaaleaverisistä ja Kuinka miljonääri naidaan. Jopa Kesäleskessä, jossa Marilyn-persoona on täydellisimmillään, hänen äänensä on kimeä ja hilpeä ja kuvastaa roolin koomista huolettomuutta. Niagarassa, joka on hänen ainoa todellinen femme fatale –roolinsa, hän puhuu paljon matalammalla äänellä. Todellisuudessa emme tunne edes hänen ääntään, sillä kiinnostuneena Kennedyn –klaanista luin, että Jackien, tulevan presidentin puolison piti opetella puhumaan pikkutyttömäisesti, hieman kimeällä äänellä, koska muun miehet kokivat uhaksi ja matala ääni oli luokiteltu epänaiselliseksi!
Bussipysäkin Cherienä Marilyn teki yhden elämänsä rooleista ja myös kriitikot yhtyivät tähän varauksetta. Prinssi ja revyytyttö oli Monroen oman tuotantoyhtiön filmi ja se tehtiin Lontoossa. Oscar-palkittu kameramies Jack Cardiff kuvaili turhautumista Monroen unohtaessa vuorosanojaan, mutta antoi lopuksi epäsuoria kehuja: ”Hän ei ollut näyttelijä, hän oli nero.” Dame Sybil Thorndike oli jälkeenpäin auliimpi: ”Hän on meistä ainoa, joka todella tietää, miten kameran edessä näytellään.”
Piukat paikat on epäilyksettä kokonaisuudessaan paras elokuva, jossa Marilyn Monroe esiintyi: roolisuoritukset, käsikirjoitus ja ohjaus olivat kaikki huippuluokkaa.
Voimme lisätä faktoina, että Norma Jeanilla oli karu ja järkyttävä lapsuus ja hänet vihittiin ensimmäiseen avioliittonsa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 16 vuotta! Myöhemmin Marilynille tehtiin useita abortteja. Faktaa on myös, että kamera rakasti häntä ja hän oli kuin luotu elokuvaan. Se, jos roolihahmot eivät olleet hänen tasoaan, ei ollut Marilynin vaan käsikirjoittajan vika!
Faktaa on myös, että Marilyn oli miesten märkä uni riippumatta herrojen koulutuksesta tai sosiaalisesta asemasta. Marilynista tehtiin haluttavuuden ikoni ja patologisen femiinisyyden ikoni. Hän oli halu. Hän oli kuolema. Toisaalta miehet tekivät hänestä paketin, joka loputtomasti tarjoaa heille seksuaalista tyydytystä viis veisaten omasta nautinnosta. Siis miestentyydytyskone! Puhuttiinhan Marilynin olevan myös biseksuaali tai jopa frigidi, mutta mitäpä tuo nyt olisi herroja ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita jarrutellut, sillä Marilynhan oli niin suojaton ja koko ajan huulet puoli avoinna ja muhkeat muodot suorastaan huusivat miestä/miehiä! Vai huusivatko kuitenkaan! Itse asiassa vaikutelma Marilynin helposta saatavuudesta suojeli heikon itsetunnon omaavia miehiä suorituspaineilta. Myös kaikki ristiriitainen tieto lisäsi miesten suojaa. Ja tuskin heistä kenestäkään olisikaan ollut Marilynin kumppaniksi. Marilynin epäonni oli elää 40- ja 50 –lukujen puritanismin ja tekohurskauden tyyssijassa, Amerikassa.
Kaikilla meillä on mielipiteemme näyttelijä Marilyn Monroesta alias Norma Jean Bakerista ja kaikin mokomin pitäkäämme oma käsityksemme, sillä hyvin vähän saamme loppujen lopuksi totuutta naisesta monien kuuluisien elokuvien päätähtenä. Yksi totuus kuitenkin on: Hän kuoli elokuun 4. päivänä 1962 barbituraattien yliannostukseen, mutta lopullinen kuolinsyy ei selviä koskaan. Seuraavana vuonna murhattiin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy.
Marilyn Monroesta on tehty niin monta elämänkertaa ja tutkielmaa, että kun sain käsiini Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat, 2008) päätin hylätä kaiken hänestä lukemani, koska jokainen kirjoittaja kumoaa toisensa. Olisin ehkä helpommin lukenut tieteellisesti, mutta hellästi ’tähdistään’ kirjoittavan Donald Spoton kirjan, sillä Sarah paljastaa kaiken, kaiken. Kuitenkin: Hän on Marilynin puolella!, ja sitä jos mitä tämä seksin ikoniksi miesten rakentama edesmennyt lahjakkuus tarvitsee.
Marilyn Monroesta on tehty tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita, kuusikymmentä täyspitkää elämänkertaa, yli neljäkymmentä elämänkerrallista dokumenttielokuvaa, osapuilleen kaksikymmentä näytelmää, yli kymmenen tieteellistä artikkelia, ainakin kymmenen romaania, kaksi akateemista erikoistutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti, ooppera ja yksi Elton Johnin laulu: Candle in the Wind.
Monroen sinnikkäästä kulttuurisesta vähättelystä huolimatta kirjallisesti sivistyneet henkilöt ovat ajan myötä olleet entistäkin kiinnostuneempia hänestä. Marilyn oli myös avioliitossa kuuluisan näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa. Häntä ovat kommentoineet Jean-Paul Sartre, joka sanoi Marilynin olevan upein elossa oleva näyttelijä; Saul Bellow puhui hänestä Playboy –lehden haastattelussa ja Vladimir Nabokov sanoi häntä häikäiseväksi.
Paljon on puhuttu Marilynin pikkutyttömäisestä äänestä ja hänen kuuluisasta kuiskauksestaan. Lopultakin Monroe kuiskasi pikkutyttömäisesti vain kahdessa vuonna 1953 tekemässään elokuvassa, Herrasmiehet pitävät vaaleaverisistä ja Kuinka miljonääri naidaan. Jopa Kesäleskessä, jossa Marilyn-persoona on täydellisimmillään, hänen äänensä on kimeä ja hilpeä ja kuvastaa roolin koomista huolettomuutta. Niagarassa, joka on hänen ainoa todellinen femme fatale –roolinsa, hän puhuu paljon matalammalla äänellä. Todellisuudessa emme tunne edes hänen ääntään, sillä kiinnostuneena Kennedyn –klaanista luin, että Jackien, tulevan presidentin puolison piti opetella puhumaan pikkutyttömäisesti, hieman kimeällä äänellä, koska muun miehet kokivat uhaksi ja matala ääni oli luokiteltu epänaiselliseksi!
Bussipysäkin Cherienä Marilyn teki yhden elämänsä rooleista ja myös kriitikot yhtyivät tähän varauksetta. Prinssi ja revyytyttö oli Monroen oman tuotantoyhtiön filmi ja se tehtiin Lontoossa. Oscar-palkittu kameramies Jack Cardiff kuvaili turhautumista Monroen unohtaessa vuorosanojaan, mutta antoi lopuksi epäsuoria kehuja: ”Hän ei ollut näyttelijä, hän oli nero.” Dame Sybil Thorndike oli jälkeenpäin auliimpi: ”Hän on meistä ainoa, joka todella tietää, miten kameran edessä näytellään.”
Piukat paikat on epäilyksettä kokonaisuudessaan paras elokuva, jossa Marilyn Monroe esiintyi: roolisuoritukset, käsikirjoitus ja ohjaus olivat kaikki huippuluokkaa.
Voimme lisätä faktoina, että Norma Jeanilla oli karu ja järkyttävä lapsuus ja hänet vihittiin ensimmäiseen avioliittonsa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 16 vuotta! Myöhemmin Marilynille tehtiin useita abortteja. Faktaa on myös, että kamera rakasti häntä ja hän oli kuin luotu elokuvaan. Se, jos roolihahmot eivät olleet hänen tasoaan, ei ollut Marilynin vaan käsikirjoittajan vika!
Faktaa on myös, että Marilyn oli miesten märkä uni riippumatta herrojen koulutuksesta tai sosiaalisesta asemasta. Marilynista tehtiin haluttavuuden ikoni ja patologisen femiinisyyden ikoni. Hän oli halu. Hän oli kuolema. Toisaalta miehet tekivät hänestä paketin, joka loputtomasti tarjoaa heille seksuaalista tyydytystä viis veisaten omasta nautinnosta. Siis miestentyydytyskone! Puhuttiinhan Marilynin olevan myös biseksuaali tai jopa frigidi, mutta mitäpä tuo nyt olisi herroja ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita jarrutellut, sillä Marilynhan oli niin suojaton ja koko ajan huulet puoli avoinna ja muhkeat muodot suorastaan huusivat miestä/miehiä! Vai huusivatko kuitenkaan! Itse asiassa vaikutelma Marilynin helposta saatavuudesta suojeli heikon itsetunnon omaavia miehiä suorituspaineilta. Myös kaikki ristiriitainen tieto lisäsi miesten suojaa. Ja tuskin heistä kenestäkään olisikaan ollut Marilynin kumppaniksi. Marilynin epäonni oli elää 40- ja 50 –lukujen puritanismin ja tekohurskauden tyyssijassa, Amerikassa.
Jotain taikaa Monroessa on, sillä hän on vaikuttanut voimakkaasti sekä miehiin että naisiin. Viimeksi luin Marilynistä Siri Hustvedtin kirjassa Lumous (Otava, 2009), jossa päähenkilö Lily oli täysin Marilynin viemä. Hän ei ole ainoa nainen maailmassa, joka sitä on!
Churchwellin kirjan anti on se, että hän osaa todella kirjoittaa. Hän myös opettaa kirjallisuustiedettä, joten saamme taaskin nauttia tutkijan tarkkuudesta. Haittana on se, että kirja on liian runsas, liian antava mahtuakseen mihinkään raameihin. Kuvapuoli on hyvin niukka. Kannattaa kuitenkin katsoa kansikuvaa, joka on otettu muutama viikko ennen Marilynin kuolemaa. Katso häntä silmiin, niin näet naisen, joka on päättäväinen, rakastunut, lahjakas ja älykäs. Hän oli niin älykäs, että ymmärtäisi tänä päivänä elää ilman miehiä ja ryhtyä lesboksi!
Minä laitan nyt soimaan Marilynin levyn ja itken pieniä purosia…in memoriam Marilyn Monroe.
Churchwellin kirjan anti on se, että hän osaa todella kirjoittaa. Hän myös opettaa kirjallisuustiedettä, joten saamme taaskin nauttia tutkijan tarkkuudesta. Haittana on se, että kirja on liian runsas, liian antava mahtuakseen mihinkään raameihin. Kuvapuoli on hyvin niukka. Kannattaa kuitenkin katsoa kansikuvaa, joka on otettu muutama viikko ennen Marilynin kuolemaa. Katso häntä silmiin, niin näet naisen, joka on päättäväinen, rakastunut, lahjakas ja älykäs. Hän oli niin älykäs, että ymmärtäisi tänä päivänä elää ilman miehiä ja ryhtyä lesboksi!
Minä laitan nyt soimaan Marilynin levyn ja itken pieniä purosia…in memoriam Marilyn Monroe.
LUMOUS - AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ
Rakastin lukea yhdysvaltalaisen filosofian tohtori Donald Spoton kirjaa Lumous – Audrey Hepburnin elämä (Enchanment: The Life of Audrey Hepburn, Ajatus Kirjat, 2009) ja syy on se, että Spoto on kuin magneettikuvauslaite: hän viipaloi Audreyn ja hänen elämänsä millin tarkasti taustoittaen ja kartoittaen pienimmätkin yksityiskohdat kuitenkin tähteään kunnioittaen, mutta voimatta olla paljastamatta enemmän kuin mitä ehkä haluaisikaan paljastaa.
Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.
Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!
Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Näin englannin kielestä tuli yksi tärkeä Audreyn kieli. Kaikki muuttui kuitenkin ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.
Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. Olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”
Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.
Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.
Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.
Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!
En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma Kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!
Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.
Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.
58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.
Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”
Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.
Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!
Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Näin englannin kielestä tuli yksi tärkeä Audreyn kieli. Kaikki muuttui kuitenkin ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.
Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. Olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”
Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.
Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.
Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.
Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!
En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma Kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!
Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.
Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.
58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.
Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”
SCRIPTOR
Kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae on Helsingin kirjamessuilla 22.-25.10.2009 edustamassa lehteään Scriptoria Suomen Nuorisokirjailijoiden osastolla joka päivä klo 12.15-13.00. Prinsipatus Litterae klubiin kuuluvat myös Tuure-Erik Niemi ja Lauri Linna:Elegia sulkeutuneista kaupoista
seitsemän kuutamoa myöhemmin
kiertelin taloa, talloin ruusuja/ ikkunasta kajasti valo, mutta kuka minä olen astumaan sisään?
minulla on vain kimppu voikukkia
minulla on nykyään niin paljon aikaa unohtaa/ milloin kukkaupat sulkeutuvat
olen heikko liekki
minut voi puhaltaa
sammuksiin
jos tahtoo
talo oli rakennettu kadun A ja polun B risteykseen
kiertelin sitä/ kannoin kukkia
sinä aikana oli ovi ehditty muurata umpeen
- Lauri Linna -
Kahvila (toinen yritys) eli häivähdys suomalaisuudesta teen pinnalla
Toinen yritys on hätäinen kakku./ Sitä myydään halvalla hinnalla kivijalan kahvilassa./ Se on kuin suomalainen luonne - se kahvila -/ remuaa ja riemastuttaa. /Ujouden ulkoaan ajaa ja lähdeisyyden luokseen kerää!
Se on suomalainen se.
Miksi yritämme olla muita kuin itsemme./ Miksi viljelemme ujoa?/ Miksi kaljua kaljamahaa ellei kirveitä heittelevää käppänää?/ Miksemme vain olisi itsenämme./ Jos vaikka sisimmässä olisimme kuin kahvila,/ kivijalan kahville pyhitetty huone.
Pidämmehän kahvista sentään./ Se on yrityksen alku.
- Tuure-Eerik Niemi -
HELSINGIN KIRJAMESSUT 22.- 25.10.2009
Helsingissä järjestetään kirjamessut ajalla 22.-25.10.2009. Messujen takia tulen postaamaan uutuuskirjoja uudestaan sekä tuomaan esille muutakin aiheeseen liittyvää. Lähemmin katso http://www.helsinginkirjamessut.fi TO ILONA WITH LOVE FROM LEENA
Ilona, I want to give my Power Picture and my Power Poem to You:ROAD MAP
Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella, outoja hedelmiä
hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä et löydä perille.
- Tommy Tabermann -
Veren sokeri (Gummerus)
kuva Pekka Mäkinen
MENISINKÖ OIKEALLE VAI KÄÄNTYISINKÖ...
"Menisinkö oikealle vai kääntyisinkö vasemmalle, juoksisinko vai hiljentäisinkö? Mietin kaikkea elämääni vaikuttavia asioita mutten koskaan rakastaisinko vai jättäisinkö rakastamatta."- Ilona Pietiläinen -
MAKE YOUR DREAMS TRUE BY ILONA
"Olen kirjoittanut kauan ja tunteella, olen rakentanut niitä pilvilinnoja ja niin moni niistä on sortunut. Antaisinko sen uskooni vaikuttaa? En, koska mitä meille silloin jää kun unelmiin lakataan uskomasta.Niin aina kun suuntaan katseeni eteenpäin, en tiedä onnistunko, en myöskään pelkää, että epäonnistun, koska elän."
SATEENKAAREN TAA
Paljon kyynelehtimistä ja naurua, aimo ropaus sisukkuutta joka taipuu, mutta ei taitu, iso vimma kirjoittaa ja vielä isompi vimma luoda kaunista, rakkaus vanhaan, kuluneeseen ja ruosteiseen, elämän kivijalkana oma perhe ja usko olemiseen isän prinsessana, tätä kaikkea satojen kynttilöiden valossa ja mukana punaturkkinen novascotiannoutaja Neiti Neilikka, siitä on Ilona tehty.Edessäni on Ilona Pietiläisen kirja Sateenkaaren Taa. Omakustanne, koska kustantajat eivät tajunneet mikä on naisten jano ja arjen ilo: kauneus. Ilonalla on oma puoti, joka ylistää sisustuksessa kodikkuutta sekä vanhaa ja kulunutta, osin antiikkia, osin ei. Puoti, Sateenkaaren taa –talo avattiin 10.3.2007. Ja siitä Ilona näin:
Tänään 10.3.2007 minä, Sateenkaaren taa –talo, avaan oveni sepposen selälleen ja toivotan lämpimästi tervetulleeksi Teidät, kuin nuorena ja minulla on uusi ihana elämä. Minua on katsottu ihaillen jo ennen remonttia. Ne sanoivat että vain tänne voi päättyä sateenkaari, kuin aarre nukkuen talviuntaan”. Katso minua tarkkaan, tunnet sen. Minulla on sielu ja kun minun uunini lämpenee, kutsun sinut luokseni niin talvipäivän pakkasiin, kuin kesän ruusuntuoksuisiin päiviin ja sinä saat minut elämän…niin jatkuu minun, ei vain talon, vaan sen sielun tarina.
Ilonan Sateenkaarentaa –yritys alkoi autotallista. Monet maahantuojat eivät uskoneet hankkeeseen, vaan sulkivat ovensa, vaan sisukas Ilona jatkoi puurtamista johtotähtenään vahva usko omaan ideaan. Tämä on selvästi Unelmiin Uskojan tarina. Tämä tarina ei muutu todeksi hänelle, jolle kuukausipalkka ja mammona on elämän tärkein juttu. Tämä on idealismin ja ahkeruuden valssia, jossa turvatulla elämällä ei ole mitään tekemistä, sillä tässä vie naista Hurmiovalssi.
Helmikuun pimeät illat Ilona pakersi autotallissaan, kuunteli välillä hiljaisuutta ja elämänsä tuntoja, joi kupillisen kahvia, mutta koko ajan teki unelmastaan totta. Maalin pöly nousi taivaalle ja siinä tyttö maalasi unelmaansa, jotta kaikki saivat nähdä pilvilinnan rakentuvan käsin tunnusteltavaksi. Suurena apuna oma mies, joka katsoi samaan tähteen ja oli kätevä käsistään, repi pinkopahvia 1949 rakennetun talon seinistä, auttoi tuomaan esille talon oman ihon.
En murehdi mitä tekisin, en mieti ”mitä jos”. En usko, että kompastun ja niin taas menen nurin polvet naarmuilla ja hieman itkenkin. Ja taas aamulla kaarran oikealle ja huokaisen kun olen päässyt tien päähän vain uskomalla pystyssä pysymiseen.
Tällaisia kirjoittaa kirjassaan Sateenkaaren taa Ilona Pietiläinen. Nainen, joka haluaa luoda kaunista ja kodikasta. Hän joka haluaa rakentaa kodin, jonka kauneus on elämän jättämissä jäljissä. Elämän sivellin piirtää niin meitä ihmisiä kuin esineitä ja eletyn elämän jäljen pitää saada näkyä. Muu on epäaitoa!
Sanan rappioromantiikka kohdalla hätkähdin, sillä rakastan sanaa rappio. Sehän on minun ajatus: rappiomaja puutarhassa, rappiorappuset talon päädyssä, rappio sitä ja tätä. Rappio ja Ruoste ovat kauneuden ammattilaisia, kun vain saa siihen ensin herätyksen! Tunnen sielusiskoutta Ilonaan ja se ei johdu kokonaan Neiti Neilikasta, vaikka minut tunnetaankin yhden novascotialaisen Nöyrimpänä Hoviväkenä, vaan se juontuu tuosta rappion tajusta, vimmasta tehdä unelmasta totta ja hypätä pimeään, halusta kirjoittaa ja ymmärryksestä kuunnella hiljaisuutta.
Kun kirjoitan sataa hiljaa ensi lumi maahan ja jäljet katoaa. Tähdet tummuu taivaalle ja kääriydyn kotiin. Minä olen aina haaveillut kirjoittamisesta vaikken sitä taitaisikaan. Nyt minulla on siis yksi unelma toteutunut ja on ihanaa, että jaat sen kanssani.
maanantai 19. lokakuuta 2009
LUMIPISARA
Kaikkien rajujen hyväilyjen muistotovat pudonneet päivien taa.
Mutta kerran
suutelit hiljaa otsaani
lähtiessäsi luotani
lempeässä lumisateessa.
Ja ympärillämme oli valkoinen hellyys
niin ihana, niin itkettävä.
Sen hetken muisto
puhkeaa sinisinä iltoina
kuin hiljainen kukka
täynnä särkyvää tuoksua,
ja sydämeni täyttää
vain värisevä hyvyys.
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY)
...SO STEEP THAT YOU CAN USE THERE...
ropes, which are very useful when you come down in that rocky, icy ground. Behind the trees you can see Päijänne lake.TODAY I CLIMBED INTO THE MOUNTAIN...
and then I came back very carefully along the icy, steep slope...ENSILUMI/ FIRST SNOW
Lumella on niin paljon erilaisia nimiä, että tuskin rakkaimmallakaan lapsella. Niin tärkeä se on, sekä ihmisille että etenkin luonnolle. Lumi suojaa kasveja ja monia metsän eläimiä.
Kukapa ei tuntisi nuoskaa, vitiä, räntää, sohjoa, pyryä ja tykkyä. Luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka; niin rakas lumi on ihmiselle.
On se antanut nimensä myös tutulle satuhahmolle, Lumikille.
Lumi syntyy jääkiteistä kylmissä sadepilvissä yläilmoissa. Lämpötila voi olla jopa 40 miinusastetta.
Sanotaan, että kahta samanlaista hiutaletta ei ole. Ne ovat kuin ihmiskasvot, itse kullakin omansa. Niistä lapset tekevät enkelinsä, talviset linnansa ja lumipallonsa.
Taivas tarjoaa tämän riemun, taivas, ja yksin se.
Olen nyt valinnut vuoden kauneimmaksi kirjaksi luontokuvaaja Hannu Hautalan ja toimittaja Tuomo-Juhani Tapion Ensilumen (Minerva, 2009). Toivon, että minua ei pidetä jäävinä nimeni takia ;-) Kirjan alkusanat, kuvatekstit ja loppuyhteenveto ovat myös englannin ja venäjän kielellä.
I have now chosen the most beutiful book of this year nature photographer Hannu Hautala’s and editor Tuomo-Juhani Tapio’s book First Snow (Minerva, 2009). I hope they aren’t think I’m disqualified because of my name;-) The book is in Finnish but has a foreword, captions and summary in English and Russian.
Tässä myös joulun suosituin lahjakirja hänelle, jolla on jo kaikkea. Kauneutta ja luontoa ei voi koskaan olla liikaa! Kirja vaeltaa lumessa järkyttävän kauniin kuvin, joita teksti myötäilee. Kuvat vievät, teksti taipuu. Koemme hiiren hypyt hangella, joutsenten lähdön, taivaan tulet, lumen synnyn, tilhen hutikan, Olga-neidin lumen, lumienkelin ja monta muuta lumen ihmettä. Linnut ovat edustettuna kuukkelista töyhtötiaiseen ja mitä kuvia! Jos vanha kameramme tottelee laitan myöhemmin täältä kuvan tai kaksi. Likemmä joulua sitten…
Vuoden kauneimmaksi kirjaksi valitusta on ikävä mitään valittaa, mutta vaikka tilhi ja pihlajanmarjat ovat kauniita, niin kanneksi olisi ehkä kannattanut valita kuva, jossa kuuraiset heinät. Haluan tuollaisen seinän!
Tai: kuva, jossa karpaloita lumessa. Viimemainittu kuva olisi palvonut valkealla pohjallaan lumen taikaa. Minua on aina kiehtonut valkea lumi ja sen päällä, kuin sydänverenä punaiset, hekumalliset, ylikypsät karpalot, jotka vain odottavat nauttijaansa…ah!, tästä minulle jättimäinen joululiina isolle pöydälle...
Ensilumen aikaan voi kokea myös sinisen hetken. Se syntyy heti auringonlaskun jälkeen ja värjää koko maiseman niin syvällä sinisellä, että sellaiseen ei pysty paraskaan maalarimestari.
Revontuletkin alkavat rätistä ja kulkea taivaalla. Ne eivät viihdy kesäajassa, taivaan villit ja huojuvat liekit.
With the first snows comes the magical blue moment immediately after sunset that paints the whole of the landscape a shade of blue so deep that not even the best artist could copy it.
The Northern Lights begin to sizzle and dance across the sky. Summer is not for them – these wild, leaping heavenly flames.
Minä teen joka talvi lumienkeleitä ja lumiukkoja. Lumi on suuri ihme kaikille!
I make every winter snow angels and snowmen. Snow is the great miracle for everybody!
ENSI LUMI
Olin unohtanut valkeudenkatsellessani syksyn raskaita värejä
ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.
Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.
Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale
viileäksi tuoksuksi,
ja valkean maiseman rauha
soi sieluuni kuin juoma.
Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan
kääntänyt piiloon
syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden
ja avannut suuren valkean aukean,
jolle talviauringon kalpealla säteellä
kirjoitetaan lauluja,
jotka ovat viileitä ja kauniita
ja lumitähden muotoisia.
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY)
ENSI LUMEN AIKAAN
Yli kaupungin valkoluntaputos illassa - muistaa voin...
Oli kulkumme niinkuin unta,
kävi samettianturoin
ohi häämöttävien lyhtyin
vitihiutalekarkeloon...
Hävisimme pois, kädet yhtyin,
kujas kuiskailevaan pimentoon.
Sai vaatteemme valkoisen villan -
karitsoita me, lapsia vain!
Yli murheiden loi lumi sillan,
sinut tunsin ma taas omanain.
Sydän sydämen aavisti, arvas,
sanat kömpelöt tarpeen ei -
tomu arkien harmaja, karvas
katos sieluista, sen viti vei.
Pihan verhosi hohtava raiti,
vanu pehmoinen vaahterapuun!
Lumottuina me seisoimme, vaiti -
sanatonna suu tapas suun...
Lumen allamme ihana pielus -
sydän sille jos nukkunut ois
kera sun lumenkuultavan sielus
unen iäisen onneen pois!
- Kaarlo Sarkia -
Kootut runot (WSOY)
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Tommy Hellsten: Pysähdy, olet jo perillä
Olen ammatiltani terapeutti, kirjailija, mentori ja luennoitsija. Olen jonkinlainen ammatti-ihmettelijä. Ihmettelen työkseni tätä ihmisenä olemista, miksi toimimme niin ja tunnemme näin. Yksi uteliaisuuteni kohde on luonnollisesti minä itse.
Näin esittelee itsensä Tommy Hellsten kirjassaan Pysähdy, olet jo perillä/12 oivalluksen polku (Minerva, 2009). Luin kirjan hyvin nopeasti, vaikka etsin koko ajan levollisuutta ja hitautta. Samaa levollisuutta on kirjassa etsimässä Tommy, joka on kokenut nuorena, että hän on olemassa vain suorittamisen ja menestymisen kautta, Tommy joka on ollut vakavasti työuupunut, Tommy, jonka isä oli alkoholisti ja äiti teki itsemurhan, Tommy, joka on itse käynyt terapiassa parisenkymmentä vuotta. Tommy, joka on oiva esimerkki siitä, että vain itse syviin vesiin hukkunut, pirstaleiksi särkynyt, on kykenevä auttamaan toista vajoamasta samaan pohjaimuun.
Tommyn pelastus oli Utön saarella asunut isoäiti Agnes, jonka ympärillä leijui aina vahva läsnä olon tunne. Kun hän perkasi kampeloita, hän perkasi kampeloita. Hän ei perannut kampeloita mahdollisimman nopeasti päästäkseen käsiksi verkkoihin, vaan hän perkasi kampeloita. Oli läsnä siinä hetkessä mikä oli. Hän ei tuntenut kiirettä. Kiirettä, joka on sitä, että on aina väärässä paikassa väärään aikaan.
Miksikö luin kirjan niin nopeasti? Siksi, että olen Levoton Tuhkimo, joka janoaa levollisuutta niin, että tämä kirjakin piti juoda nopeasti. Miksen voinut juoda sitä hitaasti! Oi, miksi en!
Nyt ainakin tiedän, että matka on pitkä ja vaivalloinen, mutta ehdottomasti kannattaa kiivetä vuorille ja siirtyä saarelta saarelle, se on pelastuksen kartta. Haluan mennä vuorille kuuntelemaan susia ja vain maata siellä tähtien suudeltavana. Haluan aina olla veden ympäröimä, sillä vielä ei ole sitä löydetty, kuka ei vedestä rauhoittuisi. Haluan myös katsella takkatulta, sillä tuleen katsominen hävittää aikeet, tarpeen olla tehokas ja saada jotakin aikaan. Tehokkuus haihtuu savuna ilmaan, sielu rauhoittuu ja on ihmeen hyvä vain olla. Tulessa on taikaa!
Nyt teidän on jo täytynyt hoksata, että Hellsten tietää, mistä kirjoittaa. Näistä asioista, mistä hän kirjassaan kertoo, voisi ajatella, että ne ovat itsestäänselvyyksiä, vaan kun ne eivät sitä ole! Tämä kirja on viimeinen varoituskello olla hukkaamatta omaa itseään markkinatorilla, sillä mitä muuta meidän vöyhkäämisemme on kuin markkinatorilla pellenä pelehtimistä ja ikuista menemistä, ettemme vain joutuisi kohtaamaan omaa itseämme, sitä minää, joka sisällämme asustaa. Tämä on inhaa tekstiä, mutta hei!, tämä on sitä mitä me kutsumme elämäksi:
Levollisuuden ja identiteetin puute kuuluvat yhteen. Ne selittävät toisiaan. Kun ihmiseltä puuttuu identiteetti, hän alkaa kuumeisesti etsiä sitä. Identiteettiä yritetään kyhätä lomamatkoilla, kesämökeillä, joissa on mikro, sähkösauna ja valtavan kokoinen terassi. Mökille, joka ei enää ole mökki vaan huvila, mennään citymaasturilla, jossa on niin paljon hevosvoimia, että sillä liikkuisi jo valtamerialus. Citymaasturilla ajetaan pontevasti oikeanmerkkiset aurinkolasit päässä. Ajettaessa vastataan, ei enää puhelimeen, vaan communikaattoriin, sovitaan seuraavasta golf-matkasta ja varataan liput näytelmään, joka on pakko katsoa, koska muuten ei pysy työpaikan intelligensseissä keskusteluissa mukana. Identiteettiä etsitään olan takaa, mutta turhaan, sillä se ei ole meidän ulkopuolellamme. Se on meidän sisäpuolellamme.
Käännä kasvosi itsesi puoleen
Tässä kirjassa on 12 rappua levollisuuteen, joista ensimmäisessä noustaan vuorelle ja viimeisessä suostutaan luotavaksi. On hirveän helppo huomata, että Tommy Hellsten tietää omakohtaisuuden kautta, mistä hän puhuu. Paikka, jossa ollaan paljon on Jurmon saari, josta olen blogissani tarjonnut teille Sandy Pimenoffin Iurima Ultima –teoksen. En ole vielä päässyt tälle Suomen kauimmaiselle saarelle, mutta toivoa on. Jurmossa Tommy käy sekä yksinään että vaimoineen. Jouluna on mukana myös tytär sulhasensa kanssa. Hellsten suorastaan kehottaa ihmisiä olemaan myös yksin. Minä sain luvusta Käännä kasvosi itsesi puoleen siunauksen viikon erakkoretriiteilleni, jotka ovat minulle suorastaan hengissä pysymisen ehto.
Kaikki eivät kuitenkaan uskalla olla kahden itsensä kanssa. Monilla on niin kiire, että he eivät mahdu omaan kalenteriinsa. Monet seisovat elämänsä oven takana koputtamassa päästäkseen sisälle. Arkemme on siis niin aikataulutettua ja ylivirikkeistettyä, ettemme mahdu enää omaan elämäämme! Mutta on myös heitä, jotka tarvitsevat humua ja kiirettä voidakseen olla kohtaamatta itseään. Ei haluta kohdata muistoja ja niihin liittyviä tunnejälkiä. Ne on suljettu visusti tuhannen salvan taakse.
Uskalla ulos rooleista
Ruotsalaisen ja suomalaisen palvelukulttuurin välillä on eroja. Kun Ruotsissa menee kunnan rakennustarkastajille hakemaan rakennuslupaa, virkamies yrittää selvittää, miten sen saisi. Suomessa tuntuu joskus siltä, että virkamies tekee kaikkensa, jotta asiasta tulisi mahdollisimman hankala. Näin hän tekee itseään tärkeäksi ja pönkittää asemaansa. Tapahtuman keskipisteessä ei olekaan asiakas vaan virkamies. Suomenkielisestä sanasta ”virkamies” puuttuukin sana palvelu, kuten se on ruotsinkielisessä ”tjänsteman”-sanassa, palvelumies. Virkamies on ihmistä varten, eikä ihminen virkamiestä varten.
Lehmäksi laitumelle
Tommy Hellsten tiesi jo varoa suorittamista ja työuupumusta, mutta niin vain kävi, että hän taas kerran putosi täydelliseen uupumukseen. Sitä lähdettiin moottoripyörällä pakoon lomalle. Laitumella oli lehmiä, raukeita lehmiä märehtimässä ja olemassa omissa maailmoissaan. Yhtäkkiä uupunut terapeuttimme oli lehmille niin kateellinen, että halusi niiden joukkoon, halusi lehmäksi. Kaipasi joutilaisuutta vailla aikataulua enemmän kuin mitään muuta elämässään.
Hellstenin mukaan nykyajan ihminen on työnarkomaani, joka ei osaa olla tekemättä töitä. Hän mittaa arvonsa sillä mitä tekee. Työnarkomaani samastuu saavutuksiinsa ja rakentaa identiteettinsä niiden varaan. Hän on Human Doing.
Yhteistyössä väistämättömän kanssa
Tommya ja hänen vaimoaan odotti täydellinen ja kaivattu neljän viikon loma. He lähtivät ensin moottoripyörällä Etelä-Ruotsiin, mutta jo Kehä kolmosella alkoi sade. Se jatkui perille asti ja siitäkin eteenpäin. Myös pyörä hajosi. Piti olla mökissä, kun ulkopuolella alkoi tulvia. Viikkokausia mökissä ja sitten toisessa. Kotimatkalla poikkesivat syömään pizzat, jotka maistuivat oudoilta. Ruokamyrkytys, joka kesti 1,5 viikkoa! Sitä seurasi flunssa…, mutta jo aikoja sitten Hellstenit olivat alkaneet tehdä yhteistyötä väistämättömän kanssa, hankkineet mahtavan kasan kirjoja ja loikoilivat sängyssä huopien suojissa kerrankin vailla mitään kiirettä. Todellisuuden myötäily on viisautta!
Suostun luotavaksi
Olemisen kautta löydän luovuuteni, sen tiedän. Luovuus tarvitsee tilaa, väljyyttä, tyhjyyttä. Mitään uutta ei voi syntyä, ennen kuin syntyy tyhjä paikka, jonne se voi tulla. Tänä vuonna teen levollisuudesta päätavoitteeni. Tahdon sitä ja sitoudun siihen.
Minä myös, sillä olen jo aikaa sitten tajunnut, että tämä on kaikki niin pinnallista ja turhuuden turhuutta vain. Putoaako taivas, jos en tee mitään viikkoon? Irtoaako sinun pääsi, jos jäät kolmeksi päiväksi vatupassiin kuuntelemaan unelmiasi? Ellei opi tarttumaan hetkeen ei elä. Selviää vain hengissä.
Kampelat ovat perattavissa vain nyt!
Näin esittelee itsensä Tommy Hellsten kirjassaan Pysähdy, olet jo perillä/12 oivalluksen polku (Minerva, 2009). Luin kirjan hyvin nopeasti, vaikka etsin koko ajan levollisuutta ja hitautta. Samaa levollisuutta on kirjassa etsimässä Tommy, joka on kokenut nuorena, että hän on olemassa vain suorittamisen ja menestymisen kautta, Tommy joka on ollut vakavasti työuupunut, Tommy, jonka isä oli alkoholisti ja äiti teki itsemurhan, Tommy, joka on itse käynyt terapiassa parisenkymmentä vuotta. Tommy, joka on oiva esimerkki siitä, että vain itse syviin vesiin hukkunut, pirstaleiksi särkynyt, on kykenevä auttamaan toista vajoamasta samaan pohjaimuun.
Tommyn pelastus oli Utön saarella asunut isoäiti Agnes, jonka ympärillä leijui aina vahva läsnä olon tunne. Kun hän perkasi kampeloita, hän perkasi kampeloita. Hän ei perannut kampeloita mahdollisimman nopeasti päästäkseen käsiksi verkkoihin, vaan hän perkasi kampeloita. Oli läsnä siinä hetkessä mikä oli. Hän ei tuntenut kiirettä. Kiirettä, joka on sitä, että on aina väärässä paikassa väärään aikaan.
Miksikö luin kirjan niin nopeasti? Siksi, että olen Levoton Tuhkimo, joka janoaa levollisuutta niin, että tämä kirjakin piti juoda nopeasti. Miksen voinut juoda sitä hitaasti! Oi, miksi en!
Nyt ainakin tiedän, että matka on pitkä ja vaivalloinen, mutta ehdottomasti kannattaa kiivetä vuorille ja siirtyä saarelta saarelle, se on pelastuksen kartta. Haluan mennä vuorille kuuntelemaan susia ja vain maata siellä tähtien suudeltavana. Haluan aina olla veden ympäröimä, sillä vielä ei ole sitä löydetty, kuka ei vedestä rauhoittuisi. Haluan myös katsella takkatulta, sillä tuleen katsominen hävittää aikeet, tarpeen olla tehokas ja saada jotakin aikaan. Tehokkuus haihtuu savuna ilmaan, sielu rauhoittuu ja on ihmeen hyvä vain olla. Tulessa on taikaa!
Nyt teidän on jo täytynyt hoksata, että Hellsten tietää, mistä kirjoittaa. Näistä asioista, mistä hän kirjassaan kertoo, voisi ajatella, että ne ovat itsestäänselvyyksiä, vaan kun ne eivät sitä ole! Tämä kirja on viimeinen varoituskello olla hukkaamatta omaa itseään markkinatorilla, sillä mitä muuta meidän vöyhkäämisemme on kuin markkinatorilla pellenä pelehtimistä ja ikuista menemistä, ettemme vain joutuisi kohtaamaan omaa itseämme, sitä minää, joka sisällämme asustaa. Tämä on inhaa tekstiä, mutta hei!, tämä on sitä mitä me kutsumme elämäksi:
Levollisuuden ja identiteetin puute kuuluvat yhteen. Ne selittävät toisiaan. Kun ihmiseltä puuttuu identiteetti, hän alkaa kuumeisesti etsiä sitä. Identiteettiä yritetään kyhätä lomamatkoilla, kesämökeillä, joissa on mikro, sähkösauna ja valtavan kokoinen terassi. Mökille, joka ei enää ole mökki vaan huvila, mennään citymaasturilla, jossa on niin paljon hevosvoimia, että sillä liikkuisi jo valtamerialus. Citymaasturilla ajetaan pontevasti oikeanmerkkiset aurinkolasit päässä. Ajettaessa vastataan, ei enää puhelimeen, vaan communikaattoriin, sovitaan seuraavasta golf-matkasta ja varataan liput näytelmään, joka on pakko katsoa, koska muuten ei pysy työpaikan intelligensseissä keskusteluissa mukana. Identiteettiä etsitään olan takaa, mutta turhaan, sillä se ei ole meidän ulkopuolellamme. Se on meidän sisäpuolellamme.
Käännä kasvosi itsesi puoleen
Tässä kirjassa on 12 rappua levollisuuteen, joista ensimmäisessä noustaan vuorelle ja viimeisessä suostutaan luotavaksi. On hirveän helppo huomata, että Tommy Hellsten tietää omakohtaisuuden kautta, mistä hän puhuu. Paikka, jossa ollaan paljon on Jurmon saari, josta olen blogissani tarjonnut teille Sandy Pimenoffin Iurima Ultima –teoksen. En ole vielä päässyt tälle Suomen kauimmaiselle saarelle, mutta toivoa on. Jurmossa Tommy käy sekä yksinään että vaimoineen. Jouluna on mukana myös tytär sulhasensa kanssa. Hellsten suorastaan kehottaa ihmisiä olemaan myös yksin. Minä sain luvusta Käännä kasvosi itsesi puoleen siunauksen viikon erakkoretriiteilleni, jotka ovat minulle suorastaan hengissä pysymisen ehto.
Kaikki eivät kuitenkaan uskalla olla kahden itsensä kanssa. Monilla on niin kiire, että he eivät mahdu omaan kalenteriinsa. Monet seisovat elämänsä oven takana koputtamassa päästäkseen sisälle. Arkemme on siis niin aikataulutettua ja ylivirikkeistettyä, ettemme mahdu enää omaan elämäämme! Mutta on myös heitä, jotka tarvitsevat humua ja kiirettä voidakseen olla kohtaamatta itseään. Ei haluta kohdata muistoja ja niihin liittyviä tunnejälkiä. Ne on suljettu visusti tuhannen salvan taakse.
Uskalla ulos rooleista
Ruotsalaisen ja suomalaisen palvelukulttuurin välillä on eroja. Kun Ruotsissa menee kunnan rakennustarkastajille hakemaan rakennuslupaa, virkamies yrittää selvittää, miten sen saisi. Suomessa tuntuu joskus siltä, että virkamies tekee kaikkensa, jotta asiasta tulisi mahdollisimman hankala. Näin hän tekee itseään tärkeäksi ja pönkittää asemaansa. Tapahtuman keskipisteessä ei olekaan asiakas vaan virkamies. Suomenkielisestä sanasta ”virkamies” puuttuukin sana palvelu, kuten se on ruotsinkielisessä ”tjänsteman”-sanassa, palvelumies. Virkamies on ihmistä varten, eikä ihminen virkamiestä varten.
Lehmäksi laitumelle
Tommy Hellsten tiesi jo varoa suorittamista ja työuupumusta, mutta niin vain kävi, että hän taas kerran putosi täydelliseen uupumukseen. Sitä lähdettiin moottoripyörällä pakoon lomalle. Laitumella oli lehmiä, raukeita lehmiä märehtimässä ja olemassa omissa maailmoissaan. Yhtäkkiä uupunut terapeuttimme oli lehmille niin kateellinen, että halusi niiden joukkoon, halusi lehmäksi. Kaipasi joutilaisuutta vailla aikataulua enemmän kuin mitään muuta elämässään.
Hellstenin mukaan nykyajan ihminen on työnarkomaani, joka ei osaa olla tekemättä töitä. Hän mittaa arvonsa sillä mitä tekee. Työnarkomaani samastuu saavutuksiinsa ja rakentaa identiteettinsä niiden varaan. Hän on Human Doing.
Yhteistyössä väistämättömän kanssa
Tommya ja hänen vaimoaan odotti täydellinen ja kaivattu neljän viikon loma. He lähtivät ensin moottoripyörällä Etelä-Ruotsiin, mutta jo Kehä kolmosella alkoi sade. Se jatkui perille asti ja siitäkin eteenpäin. Myös pyörä hajosi. Piti olla mökissä, kun ulkopuolella alkoi tulvia. Viikkokausia mökissä ja sitten toisessa. Kotimatkalla poikkesivat syömään pizzat, jotka maistuivat oudoilta. Ruokamyrkytys, joka kesti 1,5 viikkoa! Sitä seurasi flunssa…, mutta jo aikoja sitten Hellstenit olivat alkaneet tehdä yhteistyötä väistämättömän kanssa, hankkineet mahtavan kasan kirjoja ja loikoilivat sängyssä huopien suojissa kerrankin vailla mitään kiirettä. Todellisuuden myötäily on viisautta!
Suostun luotavaksi
Olemisen kautta löydän luovuuteni, sen tiedän. Luovuus tarvitsee tilaa, väljyyttä, tyhjyyttä. Mitään uutta ei voi syntyä, ennen kuin syntyy tyhjä paikka, jonne se voi tulla. Tänä vuonna teen levollisuudesta päätavoitteeni. Tahdon sitä ja sitoudun siihen.
Minä myös, sillä olen jo aikaa sitten tajunnut, että tämä on kaikki niin pinnallista ja turhuuden turhuutta vain. Putoaako taivas, jos en tee mitään viikkoon? Irtoaako sinun pääsi, jos jäät kolmeksi päiväksi vatupassiin kuuntelemaan unelmiasi? Ellei opi tarttumaan hetkeen ei elä. Selviää vain hengissä.
Kampelat ovat perattavissa vain nyt!
lauantai 17. lokakuuta 2009
NÄRHI
Olen hulluna oikulliseen närheeni. Hän on hyvin arka ja on vienyt kauan saada hänet hyväksymään ison lintulautani tarjoilut. Hänelle ei kelpaa kuin pähkinät! Hänen äänensä ja sielunsa ovat pimeimmästä korvesta, mutta ah!, hänen siipipeilinsä sini on vienyt minulta järjen. Viisi vuotta olen tätä oikkupussia hemmotellut ja viime vuonna tuli erävoitto, sillä hän toi kumppanin mukanaan koko talven ajan syömäpuuhiin. Hän on herrasmies, vaikka ei uskoisi, sillä hän antaa mitä ilmeisimmän naisystävänsä ruokailla ensin ja sen aikaa tämä epäluuloinen tyyppi vartioi daaminsa ruokarauhaa. Minua hän taitaa vahtia kuin peto! Mitään kiitollisuutta hän ei osoita! Yksi lysti: Hän ruokailee jo nyt laudallani ja vasta on lokakuu;-) Minä hymyilen - sisäänpäin.kuva Pekka Mäkinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)