SATEENKAAREN TAA

Paljon kyynelehtimistä ja naurua, aimo ropaus sisukkuutta joka taipuu, mutta ei taitu, iso vimma kirjoittaa ja vielä isompi vimma luoda kaunista, rakkaus vanhaan, kuluneeseen ja ruosteiseen, elämän kivijalkana oma perhe ja usko olemiseen isän prinsessana, tätä kaikkea satojen kynttilöiden valossa ja mukana punaturkkinen novascotiannoutaja Neiti Neilikka, siitä on Ilona tehty.

Edessäni on Ilona Pietiläisen kirja Sateenkaaren Taa. Omakustanne, koska kustantajat eivät tajunneet mikä on naisten jano ja arjen ilo: kauneus. Ilonalla on oma puoti, joka ylistää sisustuksessa kodikkuutta sekä vanhaa ja kulunutta, osin antiikkia, osin ei. Puoti, Sateenkaaren taa –talo avattiin 10.3.2007. Ja siitä Ilona näin:

Tänään 10.3.2007 minä, Sateenkaaren taa –talo, avaan oveni sepposen selälleen ja toivotan lämpimästi tervetulleeksi Teidät, kuin nuorena ja minulla on uusi ihana elämä. Minua on katsottu ihaillen jo ennen remonttia. Ne sanoivat että vain tänne voi päättyä sateenkaari, kuin aarre nukkuen talviuntaan”. Katso minua tarkkaan, tunnet sen. Minulla on sielu ja kun minun uunini lämpenee, kutsun sinut luokseni niin talvipäivän pakkasiin, kuin kesän ruusuntuoksuisiin päiviin ja sinä saat minut elämän…niin jatkuu minun, ei vain talon, vaan sen sielun tarina.

Ilonan Sateenkaarentaa –yritys alkoi autotallista. Monet maahantuojat eivät uskoneet hankkeeseen, vaan sulkivat ovensa, vaan sisukas Ilona jatkoi puurtamista johtotähtenään vahva usko omaan ideaan. Tämä on selvästi Unelmiin Uskojan tarina. Tämä tarina ei muutu todeksi hänelle, jolle kuukausipalkka ja mammona on elämän tärkein juttu. Tämä on idealismin ja ahkeruuden valssia, jossa turvatulla elämällä ei ole mitään tekemistä, sillä tässä vie naista Hurmiovalssi.

Helmikuun pimeät illat Ilona pakersi autotallissaan, kuunteli välillä hiljaisuutta ja elämänsä tuntoja, joi kupillisen kahvia, mutta koko ajan teki unelmastaan totta. Maalin pöly nousi taivaalle ja siinä tyttö maalasi unelmaansa, jotta kaikki saivat nähdä pilvilinnan rakentuvan käsin tunnusteltavaksi. Suurena apuna oma mies, joka katsoi samaan tähteen ja oli kätevä käsistään, repi pinkopahvia 1949 rakennetun talon seinistä, auttoi tuomaan esille talon oman ihon.

En murehdi mitä tekisin, en mieti ”mitä jos”. En usko, että kompastun ja niin taas menen nurin polvet naarmuilla ja hieman itkenkin. Ja taas aamulla kaarran oikealle ja huokaisen kun olen päässyt tien päähän vain uskomalla pystyssä pysymiseen.

Tällaisia kirjoittaa kirjassaan Sateenkaaren taa Ilona Pietiläinen. Nainen, joka haluaa luoda kaunista ja kodikasta. Hän joka haluaa rakentaa kodin, jonka kauneus on elämän jättämissä jäljissä. Elämän sivellin piirtää niin meitä ihmisiä kuin esineitä ja eletyn elämän jäljen pitää saada näkyä. Muu on epäaitoa!

Sanan rappioromantiikka kohdalla hätkähdin, sillä rakastan sanaa rappio. Sehän on minun ajatus: rappiomaja puutarhassa, rappiorappuset talon päädyssä, rappio sitä ja tätä. Rappio ja Ruoste ovat kauneuden ammattilaisia, kun vain saa siihen ensin herätyksen! Tunnen sielusiskoutta Ilonaan ja se ei johdu kokonaan Neiti Neilikasta, vaikka minut tunnetaankin yhden novascotialaisen Nöyrimpänä Hoviväkenä, vaan se juontuu tuosta rappion tajusta, vimmasta tehdä unelmasta totta ja hypätä pimeään, halusta kirjoittaa ja ymmärryksestä kuunnella hiljaisuutta.

Kun kirjoitan sataa hiljaa ensi lumi maahan ja jäljet katoaa. Tähdet tummuu taivaalle ja kääriydyn kotiin. Minä olen aina haaveillut kirjoittamisesta vaikken sitä taitaisikaan. Nyt minulla on siis yksi unelma toteutunut ja on ihanaa, että jaat sen kanssani.