Yö tuiskuaa, lakanat tuoksuvat jaloissani.
Ihoni kiertyy suudelmiin. Jalkani sinuun.
Olen avoin, enkä vaadi mitään.
Yö tulee kuin sade. Käteni kiertyy harteillesi.
Kun suutelet rintojani, olen hulluna ilosta.
Ne nousevat pystyyn kuin raketit, ja sinä olet hulluna.
Minä uin vatsasi ympäri selkään
ja suutelen pakaroitasi.
Mitä muuta tämä voisi olla kuin paratiisia, iloa.
Kiedon käteni pääsi ympäri, olet minun
ja suloiset raajasi kiertyvät raajojeni ympäri.
Olen sinun.
Yö tuoksuu, yön lumi ja talvi.
Suutelen kaikkeuden napaa, ja taide tunkee sinusta
sinä pehmeä, helle ja samettinen runo.
Tiedät hyvin missä on syvin onni.
Olemme alasti ja meidän on hyvä ja kylmä.
- Arja Tiainen -
Lähellä sinua - Valikoima runoja (Otava 1991)
Ajatukset käy kirkkaiksi kuin kevät
pitkä aamu täynnä auringon häikäisyä,
me pesemme ikkunat talven viiruista
eikä meitä jaksa pelottaa
tuomiopäivien rummutukset.
Koiranpennut juoksevat peltojen yli
rairuoho kasvaa ikkunalaudalla ja rinnat
ovat pystyt ja housut märkinä
rakkaus, unennäkö, sinun selkäsi sametti.
Että olit peitto tai rannan lämmin vesi.
Enkä minä tukehtunut tai hukkunut vaan nousin.
Pyörtymäisilläni lumesta ja sinusta.
- Arja Tiainen -
Lähellä sinua - Valikoima runoja (Otava 1991)
photo by Helen Mirren Private Collection
(In The Frame Helen Mirren - My Life in Words and Pictures, Weidenfeld & Nicolson 2007)
Helen Mirren as The Duchess of Malfi
photo by James Wedge (In The Frame Helen Mirren - My Life in Words and Pictures, Weidenfeld & Nicolson 2007)
Kirjastooni saapui about vuosi sitten Kuningatar. Hän on Dame Helen Mirren. Hänen sijaintinsa on seisoa takorautaisessa kirjatelineessäni katsellen toimistoni hyllyltä minua tuolla hänelle tyypillisellä viileänlämpimällä, älykkäällä katseellaan, joka tuntuu porautuvan lävitseni jopa kirjan kauniista kannesta. Kirja on kaunis, kansi on kaunis, Helen on Upea!
Kirja In te Frame Helen Mirren My Life in Words and Pictures (Weinfeld & Nicholson 2007) on monipuolisen kattava alkaen hänen lapsuudestaan ja perhesuhteistaan ja jatkaen koulu- ja teinivuosiin. Saamme seurata hänen näyttelijätyönsä alkutaipaleita, jolloin eräässä lehtijutussa Mr Oakes intoutui laittamaan jutun otsikoksi Stratford's very own sex queen. Helen ei anna tuota ikinä anteeksi toimittajaparalle, sillä otsikko leimasi hänet kahdeksikymmeneksi vuodeksi - vähintäin. Mutta me kaikki, jotka hengittämättä katsoimme Heleniä TV-sarjassa Epäilyksen polttopiste, näimme, että Helen Mirrenistä on paljon enempään. Hän 'näytti näreet' alaisilleen miespoliiseille ja etsiville, jotka yrittivät kaikin keinoin sabotoida hänen työtään.
Helen on kuitenkin oikea näyttelijä, jonka roolit ovat olleet kattavia aina Kleopatrasta Lady Macbethiin. Hän on kuin syntynyt vahvan naisen rooleihin, kuten taannoin näkemämme filmi neitsytkuningatar Elisabeth I:stä filmiin, jossa Mirren esittää Englannin nykyistä kuningatarta ja moni muu siltä väliltä.
Vahvan naisen mallina lienee ollut oma äiti, jota Helen kuvailee luvussa Mum: An extraordinary woman - making her dreams come true. Äiti ei ollut kuitenkaan enää näkemässä, kun kuningatar antoi Helenille Damen arvonimen. Helen on suhtautunuut arvonimeensä matalalla profiililla, mutta kirjassaan hän sanoo: "My mother missed this moment, but in a way I did it FOR her."
Harvoin näkee kirjaa, jossa on niin paljon valokuvia ja etenkin niin paljon kuvia, jotka todella kuvastavat elämän eri vaiheita, ei pelkästään kiiltokuvamaisia kuvia tähtihetkistä, vaan boheemisti elämän koko kirjo rohkeitakaan kuvia kaihtamatta. Kuvaajina ovat toimineet mm. Lord Snowdon sekä James Wedge. Mukana on mm. kuva kuuluisasta nakukalenterista, jossa aikuiset naiset esiintyivät ilman rihmankiertämää. Helen on tammikuu, mutta hilloaa omenoita...Paljon on kuvia matkoilta, sillä Helen on kiertänyt maailmaa 1970 -luvulla kokeilevan teatterin matkassa aina Afrikkaa myöten, jossa sai huomata, että ihminen ei välttämättä tarvitse mukavia nojatuoleja, eikä aina edes vuoteita, vähemmälläkin selviää.
Suosittelen kirjaa sinulle, jota kiehtovat teatteri, valokuvat, Helen Mirrenin persoona, elämyksellinen elämä, brittiläisyys, mutta myös Hollywoodin glamour, boheemisuus...ja sinulle, joka haluat tietää, mistä maasta tulee Mirrenin isän suku : Et ikinä arvaa! Yhdessä asiassa Mr Oakes oli selvännäkijä: Helen Mirren is The Queen!
Hän otti käteensä kopion Firenzen postikortista. Ensimmäisen kortin. Se esitti kirkkoa, Basilica di San Miniato al Montea, ja kääntöpuolella oli se vanha sitaatti. Hän luki rivit ja joi taas viinimukin tyhjäksi, laski paperin kädestään ja otti seuraavan kopion, ja seuraavan. Ateena: kuva Akropoliista. Salzburg: näkymä kaupungin yli. Madrid: Las Ventas, ja sitten Rooma, Rooma, Rooma…
Liza Marklundin ja James Pattersonin kirja Postikorttimurhat (Postcard Killers, Otava 2010, suomennos Päivi Kivelä) on kuin outo viini, jota aviomies tuo kotiin viikonlopuksi. Alkumaku on tuttua nahkaa. Silloin olen varmoilla vesillä, sillä kirjassa kohtaavat heti kiinnostava tappajapari ja heidän uhrinsa, kuherruskuukautta viettävä brittipariskunta. Ollaan katsomassa taidetta Pariisissa, päädytään nelistään hotellihuoneeseen ja juodaan liikaa samppanjaa seurauksilla, jotka arvaa, kunnes kitalakea alkaa kuivata samassa tahdissa kuin veri hyytyy uhrien sukuelinten tienoille.
Rikostoimittaja Dessie Larsson saa postikortin, joka esittää Tukholman Gamla Stania. Kortin takana lukee:
TO BE OR NOT TO BE IN STOCHOLM, THAT IS THE QUESTON
WE’LL BE IN TOUCH
Hullu sarjamurhaajapari kylvää kauhua Euroopan kaupungeissa, joista he lähettävät ensin kauniin postikortin ja sitten jotain muuta. Kortin saajat on valittu niin, että murhaajat selvästi hakevat huomiota. Vielä enemmän painaa ja kitalakea kuivattaa se ’jotain muuta’, josta käy ilmi kaksikon viehtymys murhien hienostuneisuuteen ja esteettisyyteen.
Tapauksen myötä Tukholmaan saapuu hyvin columbomainen ilmestys, amerikkalainen Jacob Kanon, joka ei tunnu perustavan hygieniasta, ei mistään…kunhan vain tappajat saadaan kiinni. Ehkä häntä ei olisi pitänyt ollenkaan ottaa mukaan murhatutkimukseen, sillä häntähän ajoi takaa metsästäjän raivo, joka sumensi kaiken, kaiken…
Hän otti kuvat ja seurasi sormellaan naisen kauniin käden ääriviivoja, hymyili kun sormi viivähti syntymämerkillä peukalonivelen kohdalla.
Tyttö soitti pianoa, oli erikoistunut Franz Lisztiin, joka oli teknisesti vaativimpia säveltäjiä maailmassa.
Kimmy ja kiihkeä Totentanz…
Postikorttimurhat on jännityskirja erilaista dekkaria etsivälle. Hänelle, joka pitää siitä kun kitalakea alkaa kuivattaa, sillä se tässä tapahtuu. Kirja on minun mielestäni amerikkalaisen kovaksi keitettyä joskin tiedän Marklundinkin kykenevän koviin otteisiin, mutta silti. Täytyyhän miehen läsnäolon tässä tuntua. Sujuvasti kirja kulkee Euroopasta USAan ja takaisin, Kööpenhaminasta Tukholmaan ja vihdoin Tornionjokilaaksoon, jossa onkin amerikkalaisella etsivällä monenlaista ihmettelemistä. Lukijaa hykerryttää Dessien toteamus Jacobille, ettei Suomeen voi rikolliset piiloutua, sillä Suomen poliisi on paljon tehokkaampi kuin Ruotsin. ”Kaikki poliisia pakoilevat suomalaiset hankkiutuvat heti Ruotsiin.”
No, mikä minua nyt mättää? Mitä vikaa viinissä? Monet viinit kuivattavat kitalakea, mutta jälkimaku, jälkimaku kertoo kaiken…No sanon sen nyt! Olen lukenut kaiken maailman kirjoja ja varmaan joka toinen on ollut dekkari, joten vertailukanttia löytyy: Missään kirjassa ei ole ollut näin vastenmielisiä murhaajia kuin tässä! Nyt joku höristää, ihmettelee, voiko mikään murhaaja olla ymmärrettävä, käsitettävä, jopa säälittävä. Voi! Esimerkiksi Karin Fossumin Harriet Krohnin murhassa olin koko ajan Charlon puolella. Säälin häntä. Ymmärsin häntä. Sitten on ollut paljon ikäviä murhaajia, joista on mennyt yöunet, mutta nyt minua inhotti. Murhaajakaksikon nuori, kuvankaunis nainen Sylvia on niin mätä tyyppi, että vertaista saa hakea ja ette löydä!
Tässä saa olla aina dekkareista kirjoittaessa tarkkana, ettei juoni paljastu, eikä etenkään loppuratkaisu, mutta uskon tämän kirjan tulevan vielä filmatuksi ja saavan suuren suosion myös filminä. Sitten saavat vain olla tarkkana valitessaan henkilöä Sylvian rooliin, sillä siihen ei käykään kuka tahansa. Väärä henkilö pilaisi jälkimaun, jossa hulluutta, sairasta hulluutta kauniissa kehyksissä, johon on maalattu nuoren naisen kuva runsaalla verellä. Ja kehyksetkin on kastettu vereen, jota joku voi luulla faluninpunaisella maalatuksi, mutta ei: koko taideteos on pelkkää valtimoverta.
Onneksi on yksi, jota kohden voin tuntea myötätuntoa:
Hän otti Glockin ja työnsi piipun suuhunsa, niin kuin oli ottanut tavakseen iltaisin, maistoi ruudin ja metallin ja löysi lohtua ajatuksesta: tuskalla on loppu. Kevyt etusormen taivutus, ja hänen epätoivonsa ja kaipauksensa olisivat ohi.
Mutta ei vielä. Ei vielä. Ei vielä.
Liza Marklund (s. 9.9.1962) on ruotsalainen toimittaja ja kirjailija. Hänet tunnetaan etenkin rikoskirjoista, joiden päähenkilönä on iltapäivälehden rikostoimittaja Annika Begntzon. Näin Marklundin kirjoihin heijastuu iltapäivälehden toimituksen kiireinen työyhteisö, joka on täynnä ihmisten välisiä jännitteitä. Marklund on tuonut kirjoissaan voimakkaasti esiin myös naiseen kohdistuvan väkivallan.
Liza Marklund on Unicefin lähettiläs ja hän omistaa yhdessä Ann-Marie Skarpin kanssa yhden Ruotsin suurimmista kustantamoista.
Marklundin kirjoja on käännetty 30 kielelle ja vuonna 2007 teoksia oli myyty jo 17 miljoonaa kappaletta!
Kahdesta Marklundin kirjasta, Uutispommista ja Paratiisista, on tehty myös elokuva.
Suomennettuja teoksia:
Postikorttimurhat (James Pattersonin kanssa; Otava 2010, Postcard killers 2010)
Paikka auringossa (Otava 2008, Plats i solen 2008)
Elinkautinen (Otava 2007, Livstid 2007)
Nobelin testamentti (Otava 2006, Nobels testamente 2006)
Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (Lotta Snickaren kanssa; Otava 2006, Det finss en särskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra 2005)
Turvapaikka (Maria Erikssonin kanssa; Otava 2004, Asyl 2004)
Joulutarinoita (muiden kirjailijoiden kanssa, Helmi 2003)
Punainen susi (Otava 2003, Den röda vargen 2003)
Prime time (Otava 2002, Prime time 2002)
Paratiisi (Otava 2001, Paradiset 1999)
Studio sex (Otava 2002, Studio sex 1999)
Uutispommi (Otava 2000, Sprängaren 1998)
Uhatut (Maria Erikssonin kanssa; Otava 2002, Gömda 1995)
Tämän vaikuttavan tuotannon esittelyn jälkeen annan toimittaja Anna Storgårdin kertoa muutaman asian Liza Marklundista Anna-lehdessä 2.2.2010:
Liza Marklund on yksi Ruotsin vaikutusvaltaisimmista mielipidevaikuttajista. Hän itse kertoo:
- Olen syntynyt maailmanparantajaksi. Jo pienenä tunnistin herkästi epäoikeudenmukaisuuden. Menetin malttini, jos jotakuta kohdeltiin väärin. Sama vihan tunne nousee aika ajoin edelleen.
Alun perin uutistoimittajana työskennelleestä Marklundista tuli dekkaristi, sillä rikosromaaneissa sai ravistella yhteiskuntaa mielin määrin.
Naisten kohtelu on yksi kirjojen keskeisimmistä teemoista. Marklundin sankaritar, iltapäivälehden rikostoimittaja Annika Bengtzon, joutuu jatkuvasti kyseenalaistetuksi sukupuolensa tähden. Marklund on itsekin törmännyt lasikattoon.
-Kun ihmiset kysyvät, olenko feministi, vastaan yleensä, että mitäs luulet, minullahan on aivot! Mutta onhan naisilla muitakin vaihtoehtoja, voi olla tietämätön, välinpitämätön tai vain typerä, Marklund puuskahtaa.
Kirjailija saa jatkuvasti yhteydenottoja naisilta, jotka haluavat tarinansa julkisuuteen. Tällä hetkellä toiveita on odottamassa kuutisentuhatta.
- Tarinat noudattelevat samantyyppistä kaavaa. Kun nainen murtaa parisuhdevankilansa ja lähtee, mies voi mieluummin haluta tappaa naisen kuin menettää valtansa. Itsetunto ei kestä naisen omaa tahtoa.
Marklund on itsekin saanut kokea urallaan monia vakavia uhkauksia.
- Myös uhkailu on vallankäyttöä. Pelottelemalla pidetään nainen kurissa ja rajoitetaan normaalia elämää. Pahinta on se, että tappouhkauksia latelevat miehet useimmiten myös toteuttavat aikeensa.
Marklundin mukaan miehet rakentavat verkostoja, mutta naiset joutuvat pärjäämään yksin.
- Helvetissä on tosiaan erityinen paikka naisille, jotka eivät tue toisiaan, tokaisee Marklund viitaten samannimiseen tietokirjaansa tasa-arvosta.
Ja kun Marklund poistuu, se on vain yksi hiusten heilahdus ja kuningatar on poissa. Mutta iso, vaalee ja vaarallinen jatkaa maailmanparannustaan! Ja sitähän riittää!
kuva Otavan kuva-arkisto
Minulla on yhdessä ystäväni kanssa kummityttö Ghanasta. Koska en voi julkaista Maryn kuvaa, julkaisen tähän nyt Hannen tytön kukkien sylissä. Jos haluat auttaa kehitysmaiden tyttöjä pääsemään kouluun, ota itsellesi kummityttö kehitysmaasta. Plan-järjestö auttaa sinua saamaan lapsen, jota voi tukea. Ja kuten Plan jaksaa muistuttaa: Koulutettu äiti laittaa tyttönsä kouluun!
Ida Aalle-Teljo, Hilda Herrala, Aura Kiiskinen, Hilja Pärssinen ja Miina Sillanpää olivat Suomen ensimmäisen eduskunnan jäseniä ja mukana 17 maan kokouksessa, joka vuonna 1910 päätti ottaa käyttöön kansainvälisen naistenpäivän.
Nyt tuosta Kööpenhaminassa pidetystä kokouksesta on kulunut sata vuotta.
Vuosipäivää juhlitaan Jyväskylässä Aalto-salilla tänään, kansainvälisenä naistenpäivänä. Opetusministeri Henna Virkkusen puheen teemana on Tytöt kouluun - etenkin kehitysmaissa!
Kautta aikojen runot ja laulut ovat palvoneet naista - eikä syyttä! Löysin monia hienojakin lauluja, mutta niiden videot ärsyttivät eli olivat ihan ristiriidassa upeiden kappaleiden kanssa. Siksi valintani ovat tänään alla olevat. Hyvää Naistenpäivää Vuoden Jokaisena Päivänä♥
http://www.youtube.com/watch?v=gNecdKd1IG4&feature=channel
http://www.youtube.com/watch?v=usEcJwrNHAg
Ikä on salakavala asia. Se hiipii hyvin hiljaa, ja ennen kuin huomaatkaan, on jo jotain peruuttamatonta tapahtunut. Sinulla on kolme leukaa, jotka löytyvät kymmenkertaisina myös vatsanseudultasi. Komea hiuspaljoutesi on muisto vain, ja liikeratasi ovat supistuneet aivan huomaamatta. Kaikki sata huoltasi näkyvät kasvoiltasi, etkä enää laske pulkkamäkeä tai liidä bikineissä vesisuksilla. Ja pahinta kaikesta: otteesi unelmista on irronnut. Enää koskaan et aloita syvänmerensukellusta vain korallien kauneuden tähden. Enää koskaan et matkusta Jerseyn saarelle erään komean tv-poliisin ja maiseman takia. Enää koskaan et tee mitään muuta kuin raameihin sopivaa ikääntymistä, koska olet irrottanut otteesi huikeista unelmista. Liikeratojen ohella ajatusratasi ovat supistuneet. Ala toimia heti!
Olet normaali, tylsä, massasta poikkeamaton keski-ikäinen. Maksat verosi nöyrästi ja laskusi ajallaan. Rakastelet lauantai-iltana kympin uutisten jälkeen ja ostat joulukorttisi joltain hyväntekeväisyysjärjestöltä voidaksesi tuntea pisaroivaa tyydytystä omasta hyvyydestä. Jos ihan todella olet tyytyväinen omaan elämääsi ja ennen kaikkea itseesi, älä lue juttuani, sillä et siitä kuitenkaan mitään ymmärtäisi. Mutta jos edes kaipaat jotain muuta, jos sisälläsi kuplii hullu tyydyttämättömyys, jos haluat aina olla villi ja vapaa, ihminen ilman iän kahleita, ja myös näyttää siltä, tämä elämisen ja unelmien rapsodia on juuri sinulle.
Nainen, ole oikea leopardi!
Naisen nuoruuden ja iloisuuden pahin este on tyhmä ja tylsä mies. Hyvin perisuomalainen mies. Hän, joka ajattelee ja usein myös sanoo, että nainen neli/viisikymppisenä on vanha ja mies vasta viisikymppisenä parhaimmillaan. Tällainen mies arvostelee naisen kaksoisleukaa, pientä pyöristymistä, jopa silmälasien käytön lisääntymistä. Tällaiselle miehelle nainen on eukko, muija tai, mikä kauheinta: meidän mamma!. Tällainen mies ei koskaan löydä sukkiaan ja hän laukoo alati kaksimielisiä vitsejä, jotka naurattavat vain häntä itseään. Puheissaan hän on suurikin sankari, jolta puuttuu vain pari kolme kaksikymppistä kimulia. Nämä hän tietenkin loputtomalla potenssillaan hoitelisi taivaisiin, ellei oma rupsahtanut eukko olisi onnen esteenä. Totuus on kokonaan muuta. Tällainen mies ei huomaa, että hän näyttää nelikymppisenä vanhalta ukonrähjältä ja että hänen vatsakumpareensa on mitä vastenmielisin. Naisessa hän ei pysty herättämään kuin sääliä naurettavine uhopuheineen, ja hänen ainoa suojeluksensa on makuuhuone- ja muusta totuudesta armeliaasti vaikeneva vaimo. Tällainen mies ei myöskään tiedä että niin käytäntö kuin tutkimukset ovat todistaneet naisen olevan seksuaalisesti viritteisin 50+, kun taas miehellä on juuri alkanut jyrkkä testosteroninen laskeuma ja vain puheet jauhavat alati siitä, mistä puute, erotiikasta ei tietoakaan. Ja puutteen syyn paljastaa lähin peili!
Nainen, älä milloinkaan anna tällaisen miehen latistaa Sinua uskomaan, että olet nelikymppisenä tai viisikymppisenä taikka milloinkaan rupsahtanut ja elämästä ulkona. Aikuinen nainen on vahva, kaunis ja elämännälkäinen. Hän on monin tavoin erittäin osaava ja ansaitsee ehdottomasti arvostavan, älykkään miehen tätä lumoa palvomaan. Heikon itsetunnon omaavat, rivoja muttei hauskoja juttelevat miehen irvikuvat on sysättävä pois ja jatkettava matkaa vahvana yksin tai vahvana kaksin uuden kanssa.
Pidä unelmistas’ kii!
Vitaalisuus on mielenkiintoinen asia. Se ei tule pelkästään purkeista, missään tapauksessa se ei ole älytöntä vouhotusta joka paikan höylänä. Minun mielestäni vitaalisuus on tasapainosta elämää, jossa terveys kulkee kumppanina unelmien toteuttamisen kanssa. Kaikilla meillä on ainakin ollut oma sininen unelmamme, salaa haaveksittu, kauan kaivattu. Mutta miksi jättää unelma elämättä. Unelmat on tehty toteutettaviksi. Toteutus vaatii vain päätöksen ja joskus vähän kärsivällisyyttä odottaa. Itse olen toteuttanut kaikki unelmani, siis tähän asti halutut, enkä suinkaan ole saanut perinnökseni omaisuuksia, ainoastaan mielettömän sisun ja salakärsivällisen luonteen. Ensimmäinen suuri unelma koski alppeja. Halusin aina matkustaa Sveitsiin. Päätin sen jo lukioaikana ja myöhemmin toteutin sen monenkertaisesti. Lasten kanssa ja ilman lapsia, mutta aina alpeille. Alppien lumo ei ole haihtunut vieläkään, mutta samalla kypsyy jo jotain muuta tässä tavallisen elämisen sivussa. Minua ei pysäytä mikään, paitsi sairaus. Älä sinäkään anna minkään tai kenenkään pysäyttää itseäsi. Tee, mitä aina olet halunnut. Matkusta minne olet aina kaivannut. Opettele kieli tai tanssi, jonka olet aina halunnut osata. Aloita uuden ammatin opiskelu. Rakenna unelmiesi talo tai ryhdy maalaamaan. Muistatko vielä kuinka ihanaa oli vaeltaa hevosen selässä lumisessa metsässä? Muistatko miltä tuntui purjehtia merellä? Muistatko, miltä tuntui rakastella valkealla hiekalla yöaaltojen pyyhkiessä rantaa? Perusta oma salainen puutarhasi ja anna ruusujen ja iiristen kuiskia sinulle, kuinka juuri elät todeksi sinisintä unelmaasi. Nauti jumalaisesta joutilaisuudesta. Herää ja nukahda satakielen suvisoittoon. Pidä itsestäsi huomenna enemmän kuin eilen. Ja älä koskaan unohda, että juuri sinä olet oman elämäsi Lumoava Valtiatar!
Omistan tämän kirja-arvostelun kaikille maailman naisille♥
Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…
Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones, Leena Lumi tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:
Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!
Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.
Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.
Minua vapisuttaa. Kun on elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates-keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.
Pane minua, pane. Satuta vähän.
Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?
Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.
Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”
Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.
Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.
Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.
Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?
Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.
Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Ja minua vapisuttaa. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat suuret kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi. Niin kauan kannattaa elää, kunnes muste kuivuu ja on kirjoitettu viimeinenkin tarina siitä, mikä on naisen osa maailmassa.
Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…Ah!, tarvitsen nyt musiikkia…
http://www.youtube.com/watch?v=Bxh5i0lXj1Q
Hän saa paljon rakkautta, rapsutusta, aurinkolumipaanitteluja, suukkosia, mutta myös terveellistä ruokaa, turkin hoitoa, hammaspuruluita ja Fortiflexiä, että hän jaksaa vieläkin kerran päivässä innostua juoksemaan mamia vastaan suupielet naurussa, kuten vain novascotiannoutajalla voi olla♥
http://www.youtube.com/watch?v=vDN5rG3wLa4
Vieläkään ei 'roughin'oloiseen laattaan ole tarttunut mikään lika kiinni!
Huomenna vietetään Naistenpäivää, josta aiheesta saisi kirjoitetuksi vaikka mitä. Nyt kuitenkin päätin antaa puheenvuoron eilisessä Helsingin Sanomissa olleelle mielipiteelle, 61-vuotiaalle Eirenelle:
Suurin osa yksin elävistä eläkeläisnaisista on ollut ennen eläkkeelle jäämistään vastuuntuntoisia ja työnsä hyvin hoitavia ihmisiä. Silti eläkeläisnaiset on suorastaan tuomittu saamaan pientä eläkettä.
Olen 61-vuotias nainen. Työurani alkoi vuonna 1976, jolloin köyhyydelleni valettiin vankka pohja maksamalla naisille kohtuuttoman pientä, miehiin verrattuna 30 prosenttia pienempää, palkkaa. Miehet saivat paremmat tulot ja palkankorotukset, olivathan he perheen pään asemassa. Naiset niitä eivät saaneet, olivat he sitten yksinhuoltajia tai eivät.
Kun tulot ovat pienet, ei kerry myöskään eläkettä. Aiemmin pärjäsin kohtalaisesti, koska olin naimisissa ja kuluille oli kaksi maksajaa. Maassammehan kaikki on mitoitettu sen mukaan.
Nyt elän yksin ja sairastuin kaiken lisäksi parantumattomaan syöpään. Jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle 31 vuoden työrupeaman jälkeen. Työeläkkeeni on 1 026 euroa bruttona. Nettona saan kuukaudessa kaikkine lainmukaisine tukineen 1 210 euroa.
Vuokrani on 524 euroa. Loppurahalla on maksettava laskut, ruoat ja sairaudesta aiheutuvat sairaalakulut sekä kuljetusten ja lääkkeiden omakustannusosuudet. Teoriassa joko maksan sairauskuluni tai syön, käytännössä syön ja maksan sairauskuluja osamaksuina.
Anneli Jäätteenmäki kirjoitti (HS Mielipide 18.2.), että moni elää elämänsä parasta aikaa juuri eläkkeellä. Se jää minulta ja sadoiltatuhansilta muilta naisilta elämättä, koska varaa ei ole mihinkään.
Miestuttavani oli työelämässä sattumalta yhtä kauan kuin minä, 31 vuotta, kunnes joutui työkyvyttömyyseläkkeelle. Hänen eläkkeensä on 1 470 euroa bruttona. Eroa on siis 444 euroa.
Valitettavasti naisten työn mitätöinti palkkauksessa jatkuu vieläkin, vaikka Suomessa rummutetaan, että ollaan muka tasa-arvoisia. Eikä olla!
Verovapaus tai yksinäisen eläkeläisen lisä olisivat tarpeen. Räikeimmissä tapauksissa niitä tarvittaisiin molempia.
Eirene
Vahvaa Naistenpäivää kera Gloria Gaynorin: http://www.youtube.com/watch?v=ZBR2G-iI3-I&feature=related
Suomen Kuvalehdessä (5.3.) toimittaja Kalle Kinnunen esittelee eilen ensi-iltaan tulleen elokuvan A Single Man niin kiinnostavasti, että aiomme yrittää ehtiä sen katsomaan oikein elokuvateatteriin.
Elokuva tapahtuu 1962. Filmissä pääosaa esittää Colin Firth, jonka rooli on kirjallisuuden professori George Falconer, homoseksuaali, joka suree pitkäaikaisen kumppaninsa kuolemaa. Falconer pohtii itsemurhan mahdollisuutta. Luottoystävänä ja murheiden kuuntelijana toimii Julianne Moore, joka yrittää puolestaan hukuttaa oman elämänsä pettymykset viiniin. Filmi on surumielinen, mutta saa valoa loppua kohden, kun parikymppinen opiselija (Nicholas Hoult) kiinnostuu vilpittömästi Falconerista.
Elokuva kertoo uupuneen Falconerin päivästä, aamusta iltaan. Yö saattaa olla hänen viimeisensä:
"Ja tämä päivä on mitä erikoisin. Auringonlasku on voimakkaampi kuin koskaan. Kaikki on liioiteltua ja väkevää. Mitä George haistaakaan - naisten hajuvedet tai naapurin koiran - hänen aistinsa ovat avoimempia kuin koskaan", Firth kuvailee.
Filmin kiinnostavuutta lisää se, että ohjaaja on suunnittelijana tunnettu Tom Ford, joka nosti muotitalo Cuccin '90-luvulla miljardien arvoiseksi brändiksi.
Elokuvasta voitte lukea lisää uudesta Suomen Kuvalehdestä ja luulenpa, että kohta myös Sooliksen blogista. Colin Firth on nyt ensimmäistä kertaa Oscar-ehdokkaana. Oscarit jaetaan 7. maaliskuuta.
Sinä mullan maljoista ihmeellisin,
joka maata olet ja maaksi tulet,
johon kauneus, rakkaus vuodatetaan,
pyhä viini taivaan astiasta,
jossa viini vaihtuu etikkaan,
josta juoneiden huulien jano ei sammu.
Mitä kosketat sen ruoste syö,
mihin varjosi heität sen kuolema korjaa.
Sinun eteesi sielu polvistuu:
olet taivaan ovi ja ovella salpa.
Sinä syleiltävä!
Sinä murskattava!
Sinun siteilläs minut sidotaan.
Sinun ristilläs minut lunastetaan.
Sinun haudanpimeytesi
vain kuoleman valo murtaa voi.
- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Country Living/ Dianna Jazwinski
Sain tämän yllätystunustuksen Lumiomenalta. Kiitos! Hän ei maininnut syytä, mutta arvelen, että tämä liittyy jotenkin Prinssi Edwardin saareen, Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai Suloisuuden valkeaan tiehen (The White Ways of Delight) ja ehkä myös kylpemiseen kuun viilessä tulessa...Tunnen saaneeni arvonimen Anne of Green Gables♥
Annan tämän edelleen Iinekselle ja Hannelle, joiden huumaavat kuvat tuovat väriä elämään sekä Soolikselle, joka pitää täydellistä elokuvablogia, minkä ansiosta itsekin on tullut raivattua aikaa kirjoilta ja katsottua useampi filmi kuin vuosiin.
Niin kauan kuin Emilia saattoi muistaa, hänestä oli aina tuntunut, että hän oli hyvin lähellä ihmeellisen kaunista maailmaa. Hänen ja sen välillä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään verhoa syrjään, mutta joskus tuuli leyhäytti sitä, hetken vain, ja silloin hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt vilauksen sen takana olevasta maailmasta ja kuullut ylimaallista musiikkia.
Minulla on nyt edessäni Sisko Ylimartimon kirja Anna ja muut ystävämme – L.M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret (Minerva 2008). Palaamme jälleen kerran Prinssi Edwardin saarelle, jossa tapaamme ystävämme Annan, Emilian, Saran, Patin ja Marigoldin. Aloituksen teki Emilia kirjasta Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), haaveellinen, romanttinen Emilia, joka joi sanoja, eli sanoista, eikä ymmärtänyt niitä, joille romanttinen haavemaailma ei avautunut, joille keijut eivät näkyneet ja olleet osa todellisuutta.
Minä hengitin ja elin nuoruuteni Anna ja Runotyttö –kirjojen tahtiin, joten en osaa kuvitella, mitä meistä monista, jotka niin teimme olisi tullutkaan ilman Vihervaaran Annaa tai Uuden Kuun Emiliaa. Saraa ja Janea ei silloin vielä suomeksi ollut ja Pat ja Marigold tulivat paljon, paljon myöhemmin. Meihin moniin kuuluu myös Sisko Ylimartimo, taidehistorian lehtori, lastenkirjallisuuden dosentti ja tietokirjailija, jota saamme kiittää tästä loistavasta, perinpohjaisesta ja ’leimahdusta’ ymmärtävästä teoksesta, Hopeisesta Polusta takaisin lapsuuteen, jossa kylvemme kuun valossa ja vaellamme Kuiskausten kujilla.
Tekisin kuitenkin suurta vääryyttä Ylimartimolle, jos nyt sallisin itseni hurmioitua liikaa Tummana päilyvään aallokkoon (Lake of Shining Waters) tai antaisin järkeni kokonaan kadota Suloisuuden valkealla tiellä (The White Way of Delight) tai heittäytyisin suutelemaan tähtiä Orvokkien laaksoon (Violet Vale) vaikka Gilbert kutsuukin minua Rakastavaisten polulle (Lover’s Lane), jossa vihdoinkin saisin suudella häntä pitkien odotusten vuosien jälkeen…
Sisko Ylimartimo kuljettaa kirjailija Montgomeryn, jota tuttavallisesti kutsumme jatkossa myös Maudiksi, tarinaa rintarinnan tyttöjen tarinoiden kanssa ja yhtähän ne ovatkin. Maud on kirjoittanut sankarittariensa tarinoihin niin oman lapsuutensa ja nuoruutensa suloiset muistot Prinssi Edwardin saarelta kuin myös elämänsä pettymykset tavalla, jossa hän soi tytöille sen, mitä itse jäi paitsi.
Oi, maailma on nyt niin ihana! On kesäisen päivänkoiton suurenmoinen hetki. Omenatarhat pursuavat vaaleanpunaisina, kirsikkapuut henkäilevät tuoksuvaa lunta; aamuisin raikkaan kostea ilma huumaa suloisilla tuoksuilla, joissa tuntuu häivähdys kuusenpihkaa. Nurmikko levittäytyy vihreänä samettina, koivujen ja vaahteroiden vihreä lehvistö keinuu kuin esirippu. Oi, rakas, kaunis maailma!
Tyttöjen tarinoissa heijastuu vahvana Maudin oma rakkaus luontoon, jolla ei ollut mitään tekemistä kasvitieteellisyyden kanssa, vaan se oli suurta hurmioitumista vanamoista kuusten juurella, haltioitumista kuun valaisemista koivun rungoista, hengästymisestä talven sinisellä hetkellä. Montgomery purki tuntonsa pieniksi impressioiksi, jotka tulvivat väriä, tuoksuja ja ääniä. Hän oli surullinen, kun hänen puolisolleen Ewanille, nämä asiat eivät merkinneet mitään. Eniten rakastetut hetket, aamurusko ja iltahämärä saivatkin sitten suuren huomion tyttöjen elämässä ja myös tyttöjen kosijat kirjoitettiin ymmärtämään luonnon romantiikan ja mielikuvituksen ylimaaliset kokemukset. Iltahämärä oli tärkeä hetki, jolloin sekä kohdattiin että erottiin. Illan hämyssä tuskaisena ja kalpeana Emiliakin kertoo Deanille, että hän ei rakastakaan tätä. Lumoutumisen kyky on niin oleellista, että Emilian Jimmy-serkkukin pääsee tästä taidosta osalliseksi. Hän juuri kertoo Emilialle, että metsissä on keijuja ja Uuden Kuun puutarhassa kasvatetaan akileijoja juuri keijuja varten. Nyt minä tiedän, miksi minun puutarhassani akileija saa kasvaa, missä ikinä haluaa!
Tytöt ovat yksinäisiä lapsia, orpoja tai puoliorpoja tai muuten vain yksinäisiä ja vailla leikkitovereita. Orpous oli myös Maudin henkisen kehittymisen kasvualusta, sillä hän menetti äitinsä ennen kolmatta syntymäpäiväänsä ja joutui myöhemmin myös muuttamaan pois suuresti rakastamaltaan punaisten teiden saarelta isänsä uuden perheen luokse Prince Albertaan. Yksinäisyys on kuitenkin tunnetusti muheva kasvualusta mielikuvitukselle ja nykyajan lapset jäävätkin usein paitsi sitä tilaa, jossa mielikuvitus mahtuisi kasvamaan, kun jokainen hetki on topattu täyteen ulkoa tarjottua virikettä ja harrastusta. Niin ei ollut meidän lapsuudessamme, vaan muistamme pitkät kesäpäivät vaahterapuussa kirjojen ja mielikuvitusleikkien parissa.
Anna kyllä villitsi minut täysin. Tajusin vasta nyt, että vaikka olin henkeen ja vereen runotyttö etsimässä tähteäni ja kirjoitin päiväkirjaa joka ikinen päivä, olin Annan hengenheimolainen. Silloin kun läimäytin ratsupiiskalla innokasta kosijaani, olin Anna, joka löi rihvelitaulun halki Gilbertin päähän tämän kutsuttua häntä: Carrot! Carrot!
Punaisiin kutreihin kietoutuukin pari Annan nuoruusvuosien keskeistä kohtausta. Ensimmäisessä kohtauksessa Gilbert tarttuu hänen palmikkoonsa ja suhahtaa: ”Tuli on irti! Tuli on irti” Ilmaisu on suomennettu varsin vapaasti, sillä alkuteksti puhuu porkkanoista. Temperamenttinen Anna vastaa lyömällä kivitaulunsa säpäleiksi Gilbertin päähän. Hän päättää vihata poikaa ikuisesti.
Toisessa kohtauksessa Anna yrittää värjätä hiuksensa korpinmustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä, mutta tukasta tulee vihreä. Tämän jälkeen Annan hiukset tietty leikataan pois…Tämän muisteleminen hiukan lohdutti minua myöhemmin, kun kärsin mustasukkaisuudesta Annan saadessa ihanan Gilbertin…
Maudin lempilukemista oli muuten Louisa M. Alcottin Pikkunaisia (Little Women, 1868), ja hänen päiväkirjansa vilisevät mainintoja kirjoista. Hän ahmi kaunokirjallisuutta, historiaa, elämänkertoja, psykologiaa, uskonnollista kirjallisuutta, mystiikkaa… Hän myös toteutti omassa elämässään tiukasti periaatetta ei päivääkään ilman riviä – nulla dies sine linea. Kirjoittaessa haavat aukenivat uudelleen, mutta myrkky valui pois ja vain arvet jäivät tuskan kadotessa.
Montgomery kirjoitti päiväkirjassaan säälivänsä ihmisiä, jotka eivät koe leimahdusta, sitä hetkeä, jolloin näkyviin välähtää jotakin Ikuisesta ja Äärettömästä. Alkukielinen sana on flash, mutta ymmärrämme asian ehkä paremmin eräällä nykyajan kulttisanalla eli flow. Flow kuvaa täydellistä keskittymistä tekeillä olevaan työhön, jolloin katoaa ajantaju ja kaikki muu menettää merkityksensä, paitsi käsillä oleva tehtävä, vaikkapa yrittäessä kääntää Emily Dickinsonin runoja suomeksi tai kirjoittaa kirjaa.
Anne of Green Gables ilmestyi kesäkuussa 1908 ja kirja oli alusta alkaen menestys. Anna kiinnosti paitsi teini-ikäisiä tyttöjä myös heidän vanhempiaan ja vielä isovanhempiaankin sukupuoleen katsomatta. Myös reippaita poikakirjoja tehnyt Mark Twain kuului Annan ihailijoihin. Erään kanadalaisen koulupojan historian kokeen vastauksesta löytyi Henrik VIII:n vaimojen luettelosta myös Anne of Green Gables!
Sisko Ylimartimon kirja on ehdoton tietokirja jokaiselle Prinssi Edwardin saarella nuoruutensa ja ehkä vielä aikuisikänsäkin eläneelle lukijalle. Kirja on tehty ns. ’vimpan päälle’. Yhtäkään moitteen sijaa ei löydy. Kaunis Martta Wendelin kuva kannessa, otsikot kaunokirjoituksella ja sivunumerotkin koristeltu kiehkuroin! Itse Maud olisi ylistänyt tätä kirjaa. Lukunäytteitä Montgomeryn tuotannosta on runsaasti ja niihin on liitetty aina merkintä kirjainlyhenteellä, joten hakemistosta löytyy kirjan nimi. Ennen hakemistoa on myös kiinnostava Lucy Maud Montgomeryn Elämänkerrallisia kiinnekohtia, josta voi ammentaa alkaen 1874 ja päättyen 1974, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta Maudin syntymästä. Tällöin Stuart Macdonald toimitti äitinsä jälkeenjääneestä käsikirjoituksesta The Blythes Are Quated tarinakokoelman The Road to Yesterday.
Hän asteli ulos tuhatkaunojen keskelle ja aloitti pienen tanssin, jonka Bets oli opettanut hänelle. Tuulenhenki kietoi hänet syleilyynsä hohtavien koivujen keskellä. Jos hän nostaisi kätensä ylös, eikö se tarttuisi niihin? Kevyt suloinen tuoksu nousi kasteisista saniaisista hänen tanssiessaan; jossakin leijui nauru yön läpi…hennon keijun nauru, joka näytti kohoavan Kummituslähteestä. Hän tunsi itsensä niin keveäksi kuin hän olisi pelkkää kuunvaloa. Oi, tämä oli ennen kokematon hetki! Hän pysähtyi varpaisilleen tuhatkaunojen keskelle ja ojensi käsivartensa, jotta hänen laiha lapsenvartalonsa voisi kylpeä rakkaan ja ihastuttavan kuun viileässä tulessa.
Olen hengissä, mutta lumityöt, kirjat, puusavotta ja Alfauros vievät kaiken aikani. Palataan!
Kuunnelkaa vaikka tätä http://www.youtube.com/watch?v=P3c4lxu8Efo&NR=1 Siinä mies, joka saa preeriatuulet puhaltamaan...
Party time, don't ask why;-)
Play this http://www.youtube.com/watch?v=vzxxBpMH1-Y&feature=related and visit Allu ,
where you can see and read our future;-) Kiitos Allu! Ja Anulle kiitos, että löysin laulun Jos sä tahdot niin...
Kun sinut ensi kerran näin,
minä heti tuijottamaan jäin.
Kävi lävitseni aavistus outo, kumma,
tiesin heti: sinä olet kohtaloni summa.
Silloin satoi vitilunta,
mietin: totta vaikko haaveunta.
Hevosilla tarhoissa alkava kevätkiima,
pelloilta puhalsi maaliskuun viima.
Katsoit syvästi, syvästi silmiini minun
ja kohta, kohta tiesin olevani omasi sinun.
♥:lla Leenasi
”Ei ole toista. Minun on ainoa.” Tämä omistuskirjoitus löytyy Ian McEvanin kirjasta Lauantai (Saturday, Otava 2005, suomennos Juhani Lindholm). Sen on kirjoittanut tekstaten nainen, jonka käsiala on kuuluisaa ns. lääkärikäsialaa, josta ’itse pirukaan ei ota selvää’. Kirjan on saanut jouluna 2005 mies, jolle tämän arvostelun omistan. Hän on ollut Elämäni Seikkailu ensi katseesta 3.3.1984 lähtien. Hän on hulluna minuun ja koripalloon, joten viistopalloihin olen saanut tottua. Hän onnistuu myös kirjan päähenkilön lailla löytämään vaatekaapistaan aina ’mukavimmat’ vaatteet ylleen ellei hallitus ole valppaana Nyt vietämme Alfaurokseni kanssa tapaamisemme 26.-vuotispäivää ja lupaan rakas: Paras on vasta edessä ja mitään rauhaa tai Reino –tossuja ei ole odotettavissa!
Ian McEvanin Lauantai on selvästikin syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkimaininkeja. Eräänä ihan tavallisena lauantaina neurokirurgi Henry Berowne herää tuntia ennen auringonnousua. Hän katsoo kotinsa ikkunasta ulos ja näkee palavan lentokoneen syöksyvän kohden Heathrowin lentokenttää. Asia on hänelle kauhea järkytys ja mieleen tulee väistämättä terrorismi. Hän ei kuitenkaan herätä vaimoaan, vaan ihmettelee asiaa yksinään ja alkaa odottaa keittiössä ensimmäisiä aamu-uutisia. Seurana on blues-muusikon uraa aloitteleva poika Theo, joka rauhoittelee selvästi järkyttynyttä isäänsä kuin lasta ja saa tämän samalla miettimään:
Tästä se alkaa, pitkä prosessi, jonka kuluessa, ihminen vähitellen muuttuu oman lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.
Ian McEvan käyttää tyylinään sekä ironiaa että mustaa huumoria, mutta myös alastonta keski-ikäisen miehen kokemusfaktaa osoittaessaan, kuinka helposti upeassa talossa asuvan Henryn vakaa, turvattu elämä voi nyrjähtää sijoiltaan ihan tavallisena lauantaina. Hän osoittaa, että ihan kenelle tahansa voi tapahtua ihan mitä tahansa ja tavallinen lauantai voi saada mittasuhteet, jona tapahtuu enemmän kuin jollekin koko ihmisikänä.
Henryllä on ihana vaimo Rosalind, jota hän todella rakastaa saaden vastarakkautta. Outoon aamun mahtuu heidänkin nopea, mutta lämmin kohtaamisensa ennen kuin Henry lähtee kotoaan kaikkein rähjäisimmissä eli mukavimmissa vaatteissa mitä ikinä löytää, sillä tarkoituksena on pelata squashia kollegan, nukutuslääkäri Jayn kanssa. Matkalla Henry kuitenkin ajaa kolarin ja on saada pahasti selkäänsä autosta nousevilta kolmelta kovanaamalta. Tarkka kirurginsilmä paljastaa Henrylle kuitenkin salamana, että porukan johtajalla Baxterilla ei ole kaikki kunnossa ja hän lausuu pysäyttävät sanat: ”Sinun isälläsi oli se. Nyt se on myös sinulla.” Berowne tekee nopean diagnoosin parantumattomasta Huntingtonin taudista ja pääsee tällä äkkiyllätyksellään ällistyneen joukkion käsistä.
Henry on intohimoinen pallonlyöjä, joten edes hänen ainoan ylellisyytensä, upean urheilumersun vaurio, ei estä häntä saapumasta pelipaikalle.
Pitkässä pallorallissa ihminen voi muuttua käytännöllisesti katsoen tiedostamattomaksi olennoksi, joka elää aivan kapeassa nykyhetken kaistaleessa, reagoi vain, ottaa pallon kerrallaan, on olemassa vain pysyäkseen pelissä.
Pelin jälkeen lauantai jatkuu kohti appiukon vierailua. Henry alkaa valmistaa kuuluisaa kalamuhennostaan ja miettii, miten selviää tällä kertaa Grammaticuksesta, alkoholisoituneesta runoilijasta, vaimonsa isästä, joka on kuitenkin ollut loistava isoisä ja inspiroinut hänen poikansa musiikkiin ja tyttären Daisyn runoilijaksi. Myös Daisy on saapumassa kotiin mukanaan tuore ensipainos omasta runokirjastaan.
Mikään kello ei soi Henryn päässä, vaan tyytyväisenä hän keskittyy ruoanvalmistukseen, josta pitää erityisesti siksi, että se on kuin taidetta ja irrottelua hänen pikkutarkan työnsä vastapainoksi. McEvan onnistuu tosin täysin yllättämään paitsi Henryn myös lukijat, sillä tragedia on jo osumassa täydellisesti onnistuneen perheen täydelliseen elämään. Tragedia, jota kukaan ei arvaa tulevaksi, kukaan ei halua omaan kotiinsa! Aamun ja päivän hankaluudet ovat olleet vasta preludi tulevalle. Mille, sitä en tosiaankaan paljasta, vaan lopetan mukavaan lauseeseen, jonka joku on alleviivannut kirjassa Lauantai:
Heillä on toisinaan tapana viettää talvisina lauantai-iltapäivinä tunti tai kaksi sängyssä. Kello neljän hämärässä on jotakin aika seksikästä.
Tulet käymään
ja tuot pullaa tullessasi.
Keitän meille
vahvaa kahvia,
sitten istumme alas
ja annamme palaa.
Haukumme työkaverit,
seinänaapurit
ja sen hullun ämmän
Stokkan meikkiosastolta.
Kehumme lähikaupan lihamyyjän,
uuden komean postiljoonin
ja naapuritalon pulumummon.
Minä lavertelen
lasteni lemmenasiat,
sinä marmatat
miehesi mököttämisestä.
Minä itken
kun kerrot isäsi sairastumisesta,
sinä naurat
kun yhä hehkun yön huumaa.
Tarvitsen sinua, ystäväni,
sillä ilman jakamista
ilot tuntuvat
paljon pienemmiltä
ja surut
suunnattoman suurilta.
- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle ystävyydestä (Minerva 2009)
Tein jokin aika sitten ’löydön’ omasta kirjahyllystäni. Löysin vihreän, nahkakantisen kirjan nimeltään Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956). En tiennyt, minkä helmen olin löytänyt, minkä intohimon runoilijan kohdannut! Kirjan alkusanoissa Rafael Koskimies kertoo:
Yrjö Kaijärvi on rakkauden runoilija, milteipä aina, kaikissa kokoelmissaan, alusta loppuun. Hän on nähnyt Eroksen ”kahdet kasvot”, ja niistä on kysymys sekä tämännimisessä kokoelmassa vuodelta 1940 ja myöhemmin lukuisissa runoissa, sikermissä, kirjoissa. Hänen rakkauslyriikkansa tavoittelee kuitenkin laajempia aloja kuin tuota suhteellisen selväpiirteistä kaksien kasvojen aihetta. Toisinaan, eikä harvoin, rakkauden tunne laajenee universaaliseksi, toisinaan mystiseksi kokemukseksi. Sillä on idealistinen ja aistillinen piirteensä. Se ilmenee sekä välittömänä purkauksena että pitkälle ajateltuna runollisena kuvakudoksena. Kaikessa tässä on tunnuksia, jotka muistuttavat Uuno Kailaan ja Kaarlo Sarkian hehkuvaa Eroksen-runoutta.
Tätä kohtaa lukiessa tajusin, miksi koen Kaijärven niin voimakkaasti: Kaarlo Sarkia kuuluu suosikkirunoilijoideni kärkikaartiin ja Kailaalta olen löytänyt tajunnan räjäyttävän, kohtalokkaan runon Kumpi?
Ennen kuin sallin Koskimiehen lausua tärkeimmän Kaijärvestä, kerron ihmisestä runoilijan takana, sillä vain harva tuntuu tietävän Yrjö Kaijärvestä paljoakaan:
Yrjö Kaijärvi (1896-1971) oli runoilija, kirjailija, kääntäjä ja lehtimies. Hän valmistui ylioppilaaksi 1915, kävi Lepaan puutarhaopiston (runoilija ja puutarhuri!) ja valmistui kansakoulunopettajaksi 1924. Filosofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti 1933.
Oman, runsaan kaunokirjallisen tuotannon ohella Kaijärveltä ilmestyi tietokirjallisuutta, suomennoksia, sanoituksia ja radiotekstejä, minkä lisäksi hän kirjoitti myös lehtiartikkeleita ja esiintyi erilaisissa antologioissa. Kaijärvi käänsi mm. Charles Baudelairea ja T.S.Eliotia. Yrjö Kaijärvi sai valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1937 ja hänet palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1967.
Tuotanto:
Multa laulaa (runoja nimellä Yrjö Teppo, Otava 1934), Maan viini (runoja, Otava 1937), Kahdet kasvot Runoja kärsivälle rakkaudelle Otava 1940), Ovi avautuu (runoja, Otava 1942), Sydänpäivä (runoja, Otava 1944), Heinäkuun hämärässä (romaani, Otava 1946), Heinäkuun hämärässä (kuunnelma, 1948), Olet enemmän (runoja, Otava 1948), Kotikylä (valikoima aikaisempaa ja uutta, Otava 1953), Lähtöjä (runoja, Otava 1953), Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1953), Valikoima (runoja, Otava 1956), Kaikki on toisin (runoja, Otava 1959), Tässä hetkessä (runoja, Otava 1962), Vuoret ovat (matkakertomus, Otava 1963) ja Anna minun vaeltaa (runoja, Otava 1966).
Ja nyt Rafael Koskimies kertoo ehkä juuri sen, miksi Yrjö Kaijärvi on kokemisen arvoinen runoilijaelämys:
Yrjö Kaijärven kaksikymmenvuotinen runoilijataival tarjoaa alusta alkaen itsenäisen ja omalaatuisen runoteknillisen taidon runsaita näytteitä. Hänen rytminkäsittelynsä poikkeaa selvästi muista. Hän on siinä kohden usein ollut rohkea, suorastaan uudistaja, eikä ole polkenut paikallaan. Taitajanakin hän on tuonut huomattavia lisiä viime kymmenlukujen suomalaiseen lyriikkaan. Hänen sanontansa noudattaa usein oikullista rataa ja poikkeaa ankarimmasta sidonnaisuudesta – onnekseen myös aina sovinnaisesta säkeen ja säkeistön rakentelusta.
Tähän minä lisään, että Yrjö Kaijärvi ei vain poikkea sovinnaisuuden poluilta, vaan hän ylittää ne tuhatkertaisesti ja vielä lisää. Häntä lukiessa henkeä salpaa, sydän hakkaa ja tunnet tuoksua ruusun ja intohimon!
Ja vaikka sinun suusi minut kolmasti kieltäisi,
niin sinun veresi kolme kertaa kolmasti tietäisi,
ja sinun sydämesi sinussa kuin haavoitettu lintu vapisemaan jäisi,
sillä sinun veresi on vanhempi ja viisaampi kuin sinun järkesi,
ja sinun sydämesi on kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva.
Älä sentähden koskaan veresi totuutta kiellä,
kun sydämesi hellyys sen sinussa tunnustaa,
että meille elämä jäisi.
♥♥♥
Tämän yön minä uppoan tuskaan ja rakkauteesi
kuin kivi uppoaa ulapan syvyyteen.
Tämän yön minun huuleni painavat huuliasi
kuin pilvinen pimeys kalvoa lähteen veen.
Tämän yön minä kaikin aistimin suljen sinut
kuin yö kukan hunajanraskaan ja hedelmöityneen.
Tämän yön.
♥♥♥
Nyt tahtoisin olla viileä virta,
väsyneiden jalkojes vilvoittaja,
vain tuskasta uneen johtava silta,
yli helteisen pellon painuva hämärä ilta,
yön käsi joka kuusikon tummuudesta otsalles laskeutuu,
sadevihma sun luomilles päivässä palaneille,
syvä rauha painuva sielusi mainingeille,
sinun kauneimman unesi hiljainen runoilija.
Enää lausu en turhaan: minä rakastan sua.
♥♥♥
Ruusu,
verenpunainen ruusu,
vie salaisuus merelle,
vie suudeltuna
hehkuvaan terälehteen.
Uni ja kipeys.
Uni ja kipeys.
Ruusu,
verenpunainen ruusu,
joka puhkesit,
näit meren ja taivaan,
vie salaisuus
uskollisessa kukanveressäsi,
vie kauas merelle.
Uni ja kipeys.
Uni ja kipeys.
Ruusu aallokossa,
vie salaisuus,
jolle ei ole maata,
ei rantaa,
vie salaisuus
meren hautaan.
- Yrjö Kaijärvi -
Kauneimmat runot (Otava 1956)
Isä kääntyi häneen päin. Rhoda ei enää muistanut, mitä isä sanoi. Ehkä hän ei sanonut mitään tai sitten Rhoda ei vain kuullut. Hän tajusi vain pullon särkymisestä lähtevän räsähdyksen, kuin pistoolinlaukauksen, viskin lemun, äkillisen viiltävän kivun ja sitten verivanan poskellaan mistä se norui alas tuolin istuimelle, äidin ahdistuneen huudahduksen: ”Hyvä luoja, katso Rhoda mitä olet tehnyt. Tuoli on ihan veressä!” Nyt sitä ei kyllä oteta takaisin. Eikä suostuta vaihtamaan.”
P.D.Jamesin Yksityispotilas (The Private Patient, Otava 2010, suomennos Kristiina Savikurki) on perinteisen brittiläisen dekkariperinteen ystävän himoittu teos. Tunnen suunnatonta nautintoa koska omistan Lady Jamesin Totuus ja toiveet (Devices and Desires) kirjailijan omistuskirjoituksella! Minun vaellukseni Britannian dekkarigenreen alkoi nimenomaan P.D.Jamesista, joka on varmaan viitoittanut monenkin niin lukijan kuin dekkaristin kulkua. Kirjailija James on luonut poikkeuksellisen hienostuneen rikosetsivän, Adam Dalglieshin, joka harrastaa runoutta ja arkkitehtuuria. Niinpä Yksityispotilaskin kulkee tutun varmasti Cheverell Manorin kartanomiljöössä, jonne menestyvä journalisti Rhoda Gradwyn hakeutuu tohtori Chandler-Powellin yksityisklinikalle privaattiin operaatioon. Mistäpä Rhoda olisi voinut tietää, että…
Kartanon mailla sijaitsee 3000 vuotta vanha kahdentoista kiven muodostama kiviympyrä. Keskuskivi kantaa rankkaa historiaa, sillä siihen oli 1654 sidottu nainen, joka poltettiin elävältä noituudesta epäiltynä. Kaikkia helpottaa ajatus, että moista ei enää tapahdu, mutta kartanossa elää yksi, jolle ajatus asiasta ei suo rauhaa. Hänen etunimensä on ollut joskus Shirley, mutta nyt Sharon. Ja kartanossa väistämättä tutustuvat lapsena pahoinpidelty Rhoda ja lapsimurhaaja Sharon, joka oli julmasti kaksitoistavuotiaana surmannut vain yhdeksänvuotiaan kuvankauniin ja herttaisen sisarensa Lucyn, koska sisar ’oli liian kaunis’. Ja vanha lehtileike on paljastanut asian tutkivalle journalistille, Rhodalle:
Shirley Beale, kaksitoista vuotta ja kahdeksan kuukautta, tunnusti tänään kruunun tuomioistuimessa syyllisyytensä yhdeksänvuotiaan sisarensa. Lucyn, murhaan. Shirley kuristi Lucyn koulusolmiollaan ja hakkasi sitten vihaamiaan kasvoja, kunnes ne muuttuivat tunnistamattomiksi. Pidätyksensä jälkeen…
P.D.James, kuten Agatha Christie, uskaltavat tuoda julki, että maailmassa on myös lapsimurhaajia ja useimpia kuitenkin kiinnostanee, mitä heistä on tullut aikuisiällä, joten millainen on nyt nimeä Sharon Bateman käyttävä nuori nainen ja miksi hän lähettää rakkauskirjeitä rehtori Collinsbylle ja haluaa saada tämän kanssa lapsia? Ja mikä olikaan todellinen syy sisaren murhaamiseen?
Kun poliisin erikoisryhmä saapuu kartanoon tutkimaan murhaa, mukana seuraa etsiväkomisario Kate Miskin, joka kantaa sisällään voimakasta pätemisen sekä hyväksytyksi tulemisen tarvetta. Hän on kotoisin kunnan vuokrakasarmeista, taloista, joiden seiniin on imeytynyt pysyvästi köyhyyden lemu: virtsa, rasvaiset ruoat, alistuminen, väkivalta. Jo lapsena hän päätti paeta ja hän teki sen, mutta pieni epävarmuus nakertaa kuin hiiri uskoa omaan onnistumiseen.
P.D.James kuljettaa tyylikkäästi rikoskartanodraamaa yläluokan aksentilla muotopuutarhoissa, runsaan palvelusväen ja vielä runsaampien huoneiden keskuudessa. Hiivimme yön varjoissa kartanon mailla, näemme kivipiirin heijastuvan vasten hämärää ja kurkimme sisään niin Stone Cottageen kuin Rose Cottageen, jotka eivät suinkaan ole mitään rauhan tyyssijoja. Koemme yllätyksiä, joilla kirjailija pitää huolen, ettemme missään vaiheessa saata arvata kuka on murhaaja ja mitkä voisivat olla hänen motiivinsa. Ihastumme tyylikkääseen Adam Dalglieshiin ja sekaannumme testamenttisotkuun. Yöllä raotamme makuuhuoneemme ikkunan verhoa ja näemme jonkun kulkevan kiviympyrässä suden hetkellä.
Samassa hän kuuli kyläläisten saapuvan. Väki tungeksi eteenpäin kaventuneella lehmuskujalla, heidän etäältä kantautuvat äänensä kohosivat korviasärkeväksi huudoksi. Polttakaa se noita! Polttakaa se noita! Hän tappoi kylän karjan. Hän tappoi kylän vauvat. Hän murhasi Lucy Bealen. polttakaa se! Polttakaa se!
Onneksi Lady James kuitenkin tajuaa lukijan nälkää ja janoa kauniiseen ja romanttiseen, niinpä murhien ja lieskojen jälkeen saamme kokea valkoista silkkiä, pitsiä, ripauksen Austenia, Vivaldia, Bachia ja häät. Sekä lukea toivoa antavan ja rakkautta ylistävän lopun:
Maailma on kaunis ja kauhistuttava paikka. Hirvittäviä tekoja tapahtuu joka hetki, ja lopulta ne joita rakastamme kuolevat. Jos maailman kaikkien olentojen huudot yhtyisivät yhdeksi tuskanhuudoksi, varmasti tähdetkin suistuisivat radaltaan. Mutta meillä on rakkaus. Se voi tuntua hauraalta kilveltä maailman kauhuja vastaan, mutta siitä on pidettävä lujasti kiinni, sillä se on kaikki mitä meillä on.
Phyllis Dorothy James (s. 1920 Oxfordissa) on todellinen brittiläisen dekkarigenren Grand Old Lady, sillä hän on ehtinyt paljon huolimatta siitä, että aloitti kirjailijauransa vasta 40-vuotiaana. P.D.James on työskennellyt terveydenhuollon hallintotehtävissä sekä sisäministeriössä rikosasiain osastolla. Vuodesta 1991 P.D.James on ollut Lady James, ja hänellä on paikka Ison-Britannian parlamentin ylähuoneessa.
Jo hänen ensimmäinen dekkarinsa esitteli rikostarkastaja Adam Dalglieshin, joka tunnetaan myös runoilijana. Jamesin rikosromaaneille ovat ominaisia vivahteikkaat henkilöt, tyylikäs kielen käyttö, tarkat ympäristökuvakset sekä monitahoiset moraaliset pohdinnat. Kirjalija on perehtynyt kulttuurihistoriaan, arkkitehtuuriin ja kirjallisuuteen ja näitä omia kiinnostuksen kohteitaan hän on siirtänyt Adam Dalglieshiin, joten lukijakin pääsee näistä harrastuksista jaolle vaikkapa tutustumaan Britannian vanhoihin kirkkoihin.
P.D.Jamesin kirjoista on tehty lukuisia televisiosarjoja ja elokuvia.
Komisario Dalglieshin tutkimuksia saamme seurata näissä kirjoissa:
Sally-ruka kultatukka (WSOY)
Rkoskirjailijan kuolema (WSOY)
Dalgliesh ja kuolema (WSOY)
Kuoleman maku (Otava)
Totuus ja toiveet (Otava)
Pahuuden palkka (Otava)
Oikeus on sokea (Otava)
Usko ja epäilys (Otava)
Murhahuone (Otava)
Majakka (Otava)
Yksityispotilas (Otava)
Minulle vaikuttavin on ollut P.D.Jamesin Totuus ja toiveet (Devices and Desires, Otava 1989), eikä se johdu Lady Jamesin signeerauksesta, vaan viheltävästä kuolemasta Norfolkin rannikolla!
Count your garden by the flowers
never by the leaves that fall
Count your days by golden hours
don't remember clouds at all
Count your nights by stars, not shadows
Count your life with smiles, not tears
And with joy on every birthday
Count your age by friends, not years
- unknown -
picture by Hanne
Pakkanen narskuu, soi
ulkona askelten alla,
silmäsi kevään toi
silmiini uppoutumalla.
Palan jo! kuiskaa suus
vapaana suudelmista.
Muuta et ehdikään,
huuleni sanas jo vei,
kevääni punerva puu,
rikas maan antimista,
keskellä lumen ja jään
tuoksuva toukokuu.
- Yrjö Kaijärvi -
Kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Hannu Hautala (Ensilumi, Minerva 2009)
