lauantai 11. toukokuuta 2013

Kevätmatka Saksan kautta Itävaltaan ja takaisin



Mihin sitä koira karvoistaan pääsisi eli otan teidät nyt mukaan matkalle niin, että laitan tänne välillä kuvia paljon ja tekstiä vähän.  Tämä matkastoori siis jatkuu. Kun se katkeaa ensimmäisen kerran, olen silloin Salzburgin kaduilla, mutta palaan asiaan vielä tänään. Taustaa sen verran, että näitä automatkoja Keski-Eurooppaan olemme tehneet tosi paljon, mutta tämä on vasta kolmas kerta meillä kahdestaan, ilman lapsia. Aloituskuvaksi valitsin erään paikan heti melkein Rostockin jälkeen, mutta tämän kauniin kuvan jälkeen lähdemme matkan alkuun.

Lähdimme Vuosaaren satamasta la 4.5.2013 ja tässä odottelemme rahtilaivaan pääsyä.

Tässä jo Itämeren tuulista nauttimassa ennen illallista.

Kamraattini, 'kippari', elementissään...


Kuten huomaatte, olen vihdoinkin löytänyt pinkit farkut;)...ja tennarit.

Löysimme tuuliselta kannelta myös suojaisan paikan, jossa istuimme mukavasti relaten. Laivan porukka oli täydellistä niin henkilökunta kuin matkaseura. Valitsimme laivan, jossa ei tarvinnut jonottaa, vaan aluksella oli vain 35 asiakashyttiä. Jostain syystä hyttiimme ilmestyi myös kuohuvaa jäissä...



Open Road eli maamatka on alkanut. Ajoimme vain pikkuteitä, jonka vuoksi koimme niin paljon enemmän. Kaukana takana ovat moottoritiematkat, jolloin oli enimmäkseen kova kiire paikasta toiseen. Saksan teitä kelpaa ajella ja maisemat ovat aina kauniit. Ihan ensimmäisen tunnin aikana näin tämän tien varrella metsän reunassa kaurisemon syöttämässä vasaansa...

Olen tähän mennessä kokenut matkalla sekä onnenpensas- että magnoliaherätyksen. Perästä kuuluu: Olen jo meilannut tutulle kauppapuutarhurilleni.

Tässä siis sama paikka kuin jutun tunnarikuvassa. Tänne palaamme...



Potsdam oli oma hieman erikoinen lukunsa. Ensinnäkin olimme yllättäen helleaallon kourissa, joten heti kun olimme nauttineet tortelliineja paprikatomaattikastikkeessa, olimme pikana etsimässä viileämpiä vaatteita kaupoista. Minä löysin heti kevyttä ylle ja samalla uuden suosikkivärin, joka sopii minulle kuin nakutettu eli korallinpunaisen.


Korallinpunainen viileä pusero ylläni ja jäätelöä jälkkäriksi syötyämme jatkoimme kaupungin ihmettelyä ja ihmettelyä riittikin, sillä R. oli tehnyt kaikki muut hotellivarauksaet paitsi minä järjestin Salzburgin majoituksemme. Sain huomata, että kaunis hotellimme oli kaukana kaikesta. R. perusteli ratkaisun oikein eli tärkeintä on, että  hotelli on 'ruhig'. Well...taxit kulkivat ja saimme puheliailta kuskeilta kiinnostavaa opastusta pitkien välimatkojen kaupungista. Siis liikekeskus oli omassa paikassaan, vanha kaupunki toisessa ja meidän hotellimme rauhallisen puiston laidalla.


Hotellissa oli kuin kuninkaallista tyyliä, superleveä vuode, jättimäinen huone etc. Ja kaikki just niin siistiä kuin Saksassa vain voi olla. Ja runsaat, herkulliset aamiaiset, joilla aikuinen jaksaa vaikka iltaan asti, jos välillä tankkaa vaikka teetä ja jotain konditorian upeutta.

Päätimme käydä pikaisesti Meissenissa nauttimassa jotain ja niinpä söimmekin elämämme parhaan 'Kuchenin', joka oli mandrariinirahkakakkua...ehkä 'torte', en ole enää varma, mutta luomus suli suuhun.


Tässä vain murto-osa cafen tarjoomuksista. Ylittämätön herkku sai meidät jäämään tunneiksi Meisseniin, joka oli sitten tietysti pois seuraavalta kohteelta eli Dresdeniltä.


Dresdenissä kaikki meni toisin  kuin oli ajateltu...varmaan kaikki johtui rankkasateesta, joka oli niin kovaa, että oli kuin rakeita olisi satanut. Ajaessamme matkan tähän asti ikimuistoisimpaan, pieneen hotelliimme, ehdimme kuitenkin tajuta, miten paljon kaunista rakennuskantaa on kaupungissa, joka sodan aikana pommitettiin maantasalle.

Rankkasadetta uhmaten lähdimme etsimään ruokapaikkaa ja samalla kuvasin rodoja ja myös jo kukkivia syreeneitä.


Välillä sade lakkasi ja sitten taas alkoi, mutta ei se oikeastaan paljon häirinnyt. Etsiskelimme siis jossain ei niin keskustassa jotain italialaista ruokapaikkaa, kunnes löysimme kreikkalaisen ja sehän sopi meille todella hyvin. Aivan yllättäen olimme ystävällisen kreikkalaisen perheen huomassa, jossa pieni koiruus kävi välillä tervehtimässä, ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon, kreikkalainen musiikki soi ja ennen kuin puoliyö koitti tanssimme zorbasta. Saimme kuulla perheen kotipaikasta Kreikassa, joka on turistivapaa, vaihdoimme yhteystietoja ja lähdimme yhtä kokemusta rikkaampana nauttimaan hotellimme hyvistä vuoteista.


Dresdenin hotellimme aamiaistarjoilu oli näytös, joka olisi pitänyt filmata. Neljä aamiaspöytien täyttäjää kuin tanssivat täyttäessään aamiaisbuffetin pöytiä, yksi veisteli parmankinkkua, yksi tanssahteli katsoen, että kaikki hedelmät olivat kuvioleikattuja ja hetkeksikään ei kadonnut hymy eikä mikään ruoka loppunut kesken. Erästä kaupan tuotetta jään aina Saksasta kaipaamaan ja se on kirsikkajogurtti. Saimme sitä jokaisella aamiaisella Saksassa, mutta täällä Itävallassa, olen noutanut sitä kaupasta muutaman purkin joka päivä. Tietysti voisin tehdä omista kirsikoista hilloa, jonka sitten sekoittaisin...

Altenbergissä kuulin kohisevan veden juoksun ja oli ihan pakko pysähtyä. Kuva ei tee oikeutta virralle. Jäimme kuitenkin tämän äärelle viihtymään hetkeksi.


Kuohujen äärellä oli perinteinen Gasthaus, mutta siihen oli tehty viehättävä talvipuutarha, jossa jättimäiset pelakuut kukkivat kattoa hipoen.

Lienee nyt selviö, että näitä ei leikata keväällä matalaksi eli toimitaan kuten mammani eli riivitään vain ränsistyneet pois.

Me päätimme sisätilojen viihtyisyydestä huolimatta nauttia matkamme ensimmäiset Apfelstrudelit kosken kohinoiden äärellä eli ulkona.

Tässä onkin sitten matkamme tähän asti makoisin Apfelstrudel. Jokaisen herkkuhetken äärellä muistelemme tätä annosta, mutta himoittavan herkullisia ovat kaikki olleet.

Minulta ei siis tule kaikkiin paikkoihin nimiä, mutta tässä automatkalaisille vinkki, jossa voi myös majoittua, nauttia hyvästä ruoasta, kukista ja kosken kohinasta.


Matka jatkui Tsekin läpi ihastuttavia serpentiiniteitä ajellen. Tässä pysähdyimme kuvaamaan kirkkoa ja kuvatessa takanani oli joukko poliisiviranomaisia, mutta tuskin minun takiani.

Jätimme taaksemme kauniin, kohentuvan maan, jonka luonto ja ihastuttavat serpentiinitiet toivat meille mieleen Sveitsin. Tosin otantamme oli vain muutamia tunteja, mutta silti.

Rappioromantiikka pysäytti meidät heti Saksan puolella Waidhausiin, jossa päätimme vähän jaloitella...

Kohtasimme onnenpensaita ja...


tietysti puutarhatonttuja. Hiukan hiukoi, joten päätimme poiketa likeiseen Gasthofiin haukkaamaan jotain ihan pientä. R. tilasi Bratwurstia kera Sauerkrautin ja olutta...



ja minä tilasin pienen salaatin kera viileän valkoviinin.



R. oli niin onnessaan Sauerkrautista, että;)



Laulavien vesilintukoirien koulutuksestakin saimme lukea ruokaa sulatellessa.


Ja autolle kävellessä piti taas ihmetellä, miten suuriksi onnenpensaat voivatkaan kasvaa. Näimme niitä matkalla myös rungollisina puina.


Seuraava pysähdys olikin sitten jo Amberg, jossa hotellimme sijaitsi melkein kiinni vanhassa kaupungissa.

Vanhan kaupungin suojamuurit ja sitten...

mennään sisälle...

näkemään paljon vanhaa, mutta myös kokemaan vilkasta yöelämää. Huomaatte kun pimeä putoaa...


Näin maisemoidaan taloja.

Ambergin torialuetta, mutta nyt jo illan saapuessa.

Kaunista arkkitehtuuria ja...



kaikki harmoniassa toisiinsa. Tässä yksi matkan yllätyskohde enkä ollut tätä ennen edes kuullut koko kaupungista enkä voinut tietää, että palaisimme tänne syysmatkalla 2015.



Ambergissa löysimme aivan mahtavan italialaisen ravintolan, jossa nautimme parsaa ja paistettua lohta kera viileän valkoviinin.



Tässä kuvassa, ehkä Saksan pikku Venetsiassa, mukavasti kohtaavat mennyt ja nykyisyys: Vanha silta ja sen kivikaiteet, aivan uskomaton kirjastomainos ja tuon ikkunaulokkeen alla kujersivat kyyhkyset.

Kyllä näitä kelpasi ihastella! Kuvasin kaikki kirjastokuvaikkunat, mutta eihän nyt liikaa kerralla;) Hauskaa, että yhdessä ikkunassa kurkkivat Viiru ja Pesonen, mutta jätimme kuvauksen liian myöhään, joten sinne he nyt jäivät.


Ja siellä me sitten rauhassa pikkuteitä käröttelimme Baijerin maisemissa. Muistelimme omaa mietelausettamme, että 'Baijerissa on kiva vähän eksyä'. No eihän nyt mitään sellaista, sillä pysähdyimme Traitschingissä, jossa päätimme nauttia kunnon parsalounaan. Löysimme Gasthofin, jossa nahkashortsiset tytöt ja naiset tarjoilivat. Salaatti, parsa ja valkkari olivat edessämme nopeasti. Tunnelma oli 'echt' baijerilainen ja paikka niin täynnä, että sitä alkoi uskoa etiäisiin. Piti kuvata annokset, mutta muistimme kameran vasta kun olimme jo syöneet.

 Lounaamme aikana oli parkkipaikalle automme ympärille ilmestynyt joku traktorifiesta, jossa oli kuin kilpailumeininkiä ja...

tämä herra tässä, poloinen yksinään, esitti minulle tarjouksen, että hyppään kyytiin, niin voitamme koko kisan! Oijoi, minä nopeasti parantuneella saksallani sain kiitettyä kunniasta ja kerrottua, että oma 'traktorimieheni' jo odottaa sussuaan. Kuka vielä sanoo, että maalla on tylsää;)

Seuraava pysäkki juuri ennen Salzburgia oli tietysti omistettu teelle ja struudelille.

Ja näitä kaloreita en aio katua!

'Kotihotellimme' odotti meitä turvallisen kutsuvana vuorten juurella, vain viiden minuutin kävelymatkan päässä Salzburgin keskustasta. Aloimme asettua ja puhua huoneestamme kotina. Jos sinäkin haluat asua Salzburgissa vuorten juurella, mutta lähellä kaupunkia, osoite on: Hotel Drei Kreuz, Vogelweiderstrasse 9, Salzburg, email: info@hoteldreikreuz.at

R:llä oli matkalukemisena Harnoa ja minä en paljasta omaa kirjaani...vielä.

Salzburg otti meidät vastaan helteisenä, mutta sitten yllättäen sää kääntyi romanttiseksi ja olimme kuin Cherbourgin sateenvarjoissa tms. Ilta kuitenkin oli ensin tällaista

eli erästä lapsettaa. Ja sitten...

oli teatterillisen kaunista.


Iltaa kohti vanha kaupunki alkoi houkuttaa, mutta tyydyimme ensimmäisenä iltana vain katselemaan sinne valuvia turistivirtoja ja pidimme muuta Salzburgia näin alkuun ihan riittävänä ja olihan meillä kohde.


Ennen kuin lähdemme hyvin vanhaan kellariravintolaan, ihailemme vielä kukkivia kastanjoita, joita kaupunki oli tulvillaan sekä valkoisena että punaisena. Ja nyt erääseen ravintolaan, jossa...


minutkin nähdään oluen äärellä. Koska en tiedä mitään olutmerkeistä, pyydän 'Blondbeeren'. Tämän paikan lisäksi nautin olutta vain Savonlinnassa muikkujen kanssa.


R. nauttii jotain ihan muuta raskaasta tuopista, vaikka on viinityyppiä kuten minäkin. Tämä paikka on ravintolan ulkopiha, jonka keskellä kasvaa mahtava kastanja.

Seinillä romanttiset valot ja kasveja. Paikka on aina ihan täynnä ja täällä tutustumme joka kerta paikallisiin tai sitten saksalaisiin turisteihin. Meininki on siis rento, mutta keittiö on vahva ja lihaisa:


Salaattia, röstiä, grillitomaatti ja valtava häränpihvi. Lasissa on punaviiniä, vaikka takana oleva kynttilätuikku saa sen näyttämään ainakin minulle siniseltä. Täällä on oltu jo kahtena iltana, mutta vain toisena söimme ja samalla saimme vinkkejä huomista alppimatkaa varten ystävälliseltä saksalaispariskunnalta.

Ja tässä jälleen jokailtapäiväinen juttumme Salzburgin keskustan cafesta, johon saimme vinkin ystävälliseltä myyjältä vastapäisestä liikkeestä: R. osti itselleen kauniin, kesäisen pellavatakin.


Miehestä pellavatakissa ei ole vielä kuvia, joten saatte tyytyä uuteen laukkuuni, jonka löysin Salamander-liikkeestä. Aikuisten oikeasti tarvitsin kassin ja iltalaukkujen välimuotoa, joka on myös sen verran napakka, että pysyy pystyssä. Värit eivät oikein näy ainakaan mun putkella, mutta ne ovat eräs luonnonvalkoinen (olisiko Edelweiss...), hento vaaleanpunainen ja tietty suosikkiruskeani.

Tässä kävelytän laukkuani vanhassa kaupungissa tänään matkalla kohti erästä italialaisravintolaa.



Vanha kaupunki oli tänään lumoava, sillä poissa olivat turistiruuhkat ja sai kävellä rauhassa koko ajan väistelemättä. Romanttisessä tihkussa kaikki näyttivät oloonsa tyytyväisiltä ja kulkivat ryntäilemättä ja kuin nautiskellen. Mikä sen parempaa ja enemmän Salzburgin henkeen sopivaa. Jatkuu...


Tämän talon näimme sunnuntaina kun ajelimme kohti Kitzpühelia ja otin aika monta kuvaa:

Kuka tietää, mikä on tämä hurmaava lilakukkainen kasvi, joka kiipesi pitkin talon seiniä?

Tässä kohtaa meinasin jäädä auton alle, mutta mitäpä kukkahullu itselleen voi. Halusin kuvata kadun reunasta, mutta innoissani olin siirtynyt ajotielle...Kaikki rakennukset ovat kasvien 'sitomina' yhtä ja samaa suloisuutta.


Tässä rakennuksen korkeaa päätyä. Huomatkaa kasvien määrä. Suomessahan melkein pelätään jos kasvi hipaisee seinää, mutta minä ainakin haluan kotimme köynnöshortensioiden syleilemäksi.


Tämä kuva näyttää rakennuksen eri osia, ehkä ne ovat eri rakennuksia, mutta kasvit liittävät ne kauniisti samaksi ja yhdeksi. Mietin tuota kukkivaa köynnöstä, jota ensin luulin nuokkusyreeniksi, mutta lähempi tarkastelu eli pysähtyminen paljasti sen köynnökseksi...siis visteria.


Kitzpüheliin oli nyt melkein jo mentävä ja tarkoituksemme olikin sieltä ajaa alpeille, joiden korkeus täällä tosin vain noin 1600 metriä, mutta...Tämä paikka toi minulle mieleen Luzernin, sillä niin paljon oli 'turistikitschiä', mutta pitäähän olla monenlaista monenlaiseen makuun. Kaikki oli niin ylettömän somaa, että


todella vaikea uskoa, mikä on tämän suloisen mökin todellinen käyttötarkoitus: Arvatkaa;)


Tämän kastanjan äärellä kerron, että en saa R:n koneesta kaikkia oikeita kirjainmerkkejä, joten korjaan tekstin kotona. Huomatkaa kuvassa talojen takana pilkottavat alpit, jonne meidänkin piti, mutta...

kävimme tutustumassa alppitiedotukseen, joka on ihan ajantasainen ja luvassa oli vettä, sumua ja lumisadetta, joten ainakaan kuvista ei olisi tullut mitään. Kello oli myös yllättäen jo myöhä iltapäivä, joten emme halunneet menettää viimeistä iltaamme Salzburgissa hyvän ruoan ja viinin äärellä. Kuvasin nämä sitten matkan varrelta sielu riipien, sillä onko mitään kuin ovat alpit ja...meri.

Onneksi kahden vuoden päästä on luvassa eräs merkkipaalu, jota sitten voimme lähteä juhlistamaan vaikka Sveitsin alpeille hotelliin, joka on kahden kilometrin korkeudessa ja siitä voi hyvin vielä kävellä kilometrin ylöspäin.


Nyt matka jatkuu ja seuraavan yön asumme Nürnbergin vanhassa kaupungissa.  Sinnehän ei saa autoa viedä, joten sen jätämme kaupungin ulkopuolelle ja nautimme sataa sekä kaikesta vanhasta että kulinaarisista elämyksistä. Matkoilla minua kiinnostavat vanhat rakennukset, hyvä ruoka, kirjakaupat, maisemat kasveineen, siisteys, kaiken toimivuus ja ystävällinen ilmapiiri, joka on Keski-Euroopassa kuin itsestäänselvyys. Jos menen museoon, se on taidemuseo. Kaiken ykkönen on kuitenkin matkaseura, joka minulla on super!


Tässä vielä aamulla Salzburgin kadulla R. esittelemässä kaupungista ostamaansa pellavatakkia. Mukana on toinenkin, vanhempi, mutta se on valkoinen ja en pysty pidättäytymään kertomasta pientä tarinaa R:n valkoisesta pellavatakista. Tuire-serkku todistaa, että tapaus on totta;) Söimme ensin Saimaan rannalla muikut vuonna kirves ja kivi ja sitten lähdimme yhdessä katselemaan vaatteita. R. löysi  luonnonvalkoisen pellavatakin ja puki tietty sen illalla oopperaan. Yöllä menimme serkkuni ja hänen miehensä kanssa Savonlinnan Casinolle syömään hyvin. R. nautti jotain lihaa, jossa oli punaviinikastiketta ja sitten...Onneksi tarjoilija oli ajantasalla vissyineen, mutta olemme todenneet myöhemmin, että vaatteen uittaminen valkkarissa punaviinisotkun jälkeen on takuuvarma puhdistus. 


Haikein mielin hyvästelimme Salzburgin. Jäimme aamulla norkoilemaan tähän meille outoon kaupunginosaan kuin vielä riippuen kiinni menneissä päivissä ja edellisen illan tunnelmissa...sekä 'meidän Salzburgissamme', joka oli vielä niin liki, tavoitettavissa. Mutta  taival kutsui ja illalla piti olla jo Nürnbergissä, joten eikun pikkuteiden serpentiineille vain. Moottoritietä olisimme kulkeneet nopeammin, mutta kun halusimme toisin. Pysähdyimme jo puoliltapäivin teelle ja juustokakulle paikassa, jonka nimeä emme muista. Sitten ajelimme navigaattorin sekä mielen ohjaamina, kunnes tuli nälkä ja ajoimme moneen kylään, mutta kaikissa Ruhetag! Mikä ihme meidät nyt pelastaisi, kun mukana ei ollut edes hedelmiä, eikä missään näkynyt toripöytiä tms. Ja sitten minä näin erään ruotsalaisen kyltin ja se oli takuupelastus, mutta ei ihan puhdasoppista Saksan matkaa siis:


Kuvassa minä syömässä elämäni ensimmäisiä IKEA-lihapulliani. Olen aina ennen nauttinut jotain muuta IKEAssa mutta tämä kuului just tähän hetkeen ja pudotti kuin vähän maanpinnalle.

Köttbullar oli ihan hyvää, mutta jos nainen on IKEAssa, niin toki hän kiertää koko kierroksen ja

löytää vaikka kassillisen kesäkivaa terassille. Voihan Regensburgin IKEA!


Sitten olikin vuorossa Nürnberg, jossa minä en ole ollut aikaisemmin, R. työmatkalla kylläkin. Nürnbergissä väitetään olevan Euroopan kaunein joulutori, mutta ainakaan toukokuinen Nürnberg ei minua sytyttänyt. Asuimme vanhassa kaupungissa ja olen kiinnostunut kaikesta vanhasta, mutta niin vain kävi, että tämä kaupunki ei ole minun juttuni.

Ei sanonut klick, mutta jos olisin jotain tajunnut pettymykseltäni, olisin kuvannut teille mahtavan runsaan ja kukkivan torin...

josta ostimme kaksi litraa vadelmia ja litran aprikooseja: Hinta 45 euroa! Peruutimme aprikoosit ja otimme sitten vain vadelmat eli kuvassa näkyvissä litra vadelmia, puolet ostamistamme, ja toinen Ikean pikkusalaattikulhoista, joita olisin saanut neljä vadelmien hinnalla! Muuten Saksan hintataso on monessa kohdillaan, paitsi enää emme hyödy vaate- ja kenkäostoksissa rahallisesti, mutta kylläkin elintarvikkeissa ja mm. ravintoloissa syömisessä. Pinkit tennarini maksoivat Salzburgissa 30 euroa enemmän kuin maksoin aivan samoista Suomessa. Toki turistikaupungeissa on turistilisänsä, mutta...

Jollekin muulle Nürnberg voi olla the juttu, mutta ei meille.

Varhainen kana jyvän löytää, tuli mieleen tämän ihastuttavan Gasthausin sisääntulossa. Nyt tekeekin mieli sanoa sananen rahasta, vaikka sitä ei kuuluisi matkalla joutua miettimään - minun mielestäni. Lyhyesti blondimatikalla: Saimme neljä yötä ja viisi päivää Salzburgissa 361 eurolla, koska olimme kerrankin varhaisia kanasia ja teimme hotellivarauksemme jo runsas pari kuukautta sitten. Laskin nyt tilattuna saman ajan samassa hotellissa ja sain erotuksen, jolla olen hankkinut kolme puseroa, laukun, Ikean ostokset, tuliaisia nuorillemme etc. Voitto on siis hyvin sijoitettu!

Suloinen Gasthaus oli vain välipysähdys, jossa lankesin ihailemaan jopa puuta kaloineen. Mutta kun se kaikki sopi niin kokonaisuuteen.


Tämän kuvan jälkeen ajoimme mitä hurmaavinta maisemaa ja yllättäen halusimme kiihkeästi käväistä kaupungissa, jossa R. täytti 40 vuotta, jossa lapset olivat mukana ja josta minä muistin vain...

kaduilla vaeltavat juhlavieraat, hotellin joka oli makuumme liian iso (muualla ei ollut enää tilaa), sen, että silitin kaiken aikaa hotellin pyykkituvassa (olen lopettanut silittämisen,vaikka olenkin samaa mieltä kuin Elizabeth Rehn, että siinä ajatus kulkee) ja pullon aika hintavaa kuohuvaa, jolla halusin yllättää R:n ja jonka talo sitten tarjosikin meille!

Olemme kuuluisassa kylpyläkaupungissa Bad Kissingenissä, jonka näin kuin ensi kertaa. Nämä kuvat eivät kerro kapungista yhtikäs mitään, sillä olin ihan high ja hiukan myös valittelin, että emme tulleetkin tänne Nürnbergin sijaan... 


Tämän talon juurella seisoessa soi koko ajan upea klassinen musiikki, joka kuului kävelykadun eri suuntiin. Heti ensimmäisestä liikkeestä, johon astuin sisään löysin kaipaamani neuleen, jota Nürnbergissä etsin jopa isosta (lue:masentavasta) tavaratalosta. Löysimme nopeasti pienet kujat, tapasimme ihmisiä, joiden kanssa  vaihdettiin tunnelmakuulumisia, tajusimme, että tänne palaamme. Ja sehän on takuujuttu, sillä oma 'toinen kotimme' sijaitsee tästä sopivan ajomatkan päässä.

Matkalla 'perille' kuvasin kadulta erään talon kukkia...

Olemme siis matkalla kohti Göttingeniä ja voin vakuuttaa, että yksi Saksan kauneimmista ajoreiteistä kulkee Bad Kissingenistä Göttingeniin, mutta muitakin lumoavia reittejä on, kunhan vain muistaa pysyä poissa moottoritieltä.

Panoraamamaisemia en ajaessa saanut kuvattua, emmekä pysähtyneet tällä reitillä kuin tähän pieneen kylään, jossa edellä mainittu piha ja nämä kukkivat pikkupuut.

Koko Saksa kukkii nyt kuin morsian ja kaikkialla on hoidettua ja siistiä.

Vietimme yön Göttingenin ulkopuolella metsän keskellä, paikassa jossa olemme kaikki Keski-Euroopan matkamme olleet mennessä tai palatessa. Nyt ensimmäistä kertaa ilman lapsia.

Salainen Paikkamme on country&cosy ja jokainen huone on erilainen, mutta maalaishenkinen. Tilaa on riittävästi ja täällä voi nukahtaa ja herätä kosken kohinaan.

Ah, vihdoinkin istuimme 'omassa ravintolassamme'. Söimme superhyvin pitkän matkan jälkeen ja siis ruoka Saksassa on melkein aina hyvää ja sitä on todella paljon;) En aikonut ensin laittaa tätä kuvaa, mutta R. halusi.

En totisesti syönyt tätä kaikkea yksin!

Elämän tähtihetkille!

Tässä salainen paikkamme metsän puolelta kuvattuna aamuvarhain. Huoneemme sijaitsee juuri kukkivan puun takana ja 

ikkunastamme näkyy tämä virta vesilintuineen sekä

edellä mainittu puu kukkamerineen. Seuraavaksi kerron Cellestä, josta löysimme unelmahotellin ja annan jutussa osoitteen teillekin, että löydätte Cellen ehkä romanttisimman hotellin. Bis Morgen!

Kun saavuimme Cellen rauhallisemmalle kadulle ja näin nämä hirvet, ajattelin R:n halunneen yllättää minut erikoisella huumorillaan, mutta minua ei naurattanut yhtään;) Hassut hirvet kuitenkin kätkevät taakseen takuulla Cellen viehättävimmän hotellin puutarhoineen ja kulinaarisine yllätyksineen eli olemme Sfifferkrug -hotellissa. Osoite: Speichestrasse 9, Celle. Email: Schifferkrug@aol.com  (Hinta kahden hengen huoneessa 90 euroa per yö.)


Hotellin oven avattua näkee upeita käytäviä ja vasemmalla uskomattoman kauniin ravintolan, ehkä ihan ensiksi kuitenkin katseen vangitsee tämä luminen kuva, joka on kuin tavaramerkki hotellin romanttisuudesta.

Tässä hotellihuoneemme, josta aukeaa näkymä Fraun puutarhaan, joka tietysti on myös asiakkkaiden käytössä. Oven vieressä on myös pieni pöytä kahdella tuolilla, jossa nautimme viime yönä mustarastaan laulusta viinilasin äärellä.


Puutarhassa huomion vie ensimmäiseksi Fraun suloinen Puutarhan Valtiatar, Flora,joka mennen tullen pussasi ilokseni.


Jos oikein ymmärsin Frau on kuuluisa sekä erinomaisena kokkina että puutarhurina. Minä lisään päälle,. että hän on stylisti vimpan päälle ja myös huumorintajuinen ja hyvin hauska.

Tässä eräs puutarhan asetelmista.

Tässä tärkein, Flora!

Hortensioita ja ruusuja.

Ruokalista, jota vilkuilimme jo ennen kaupungille lähtöä.

Tässä eräs asiakas jo tutkii illan mahdollisuuksia, mutta rouvansa vaatii ensin päästä kaupungille Apfelstrudelille.

Valkoiset kallat kukkivat niin puutarhassa kuin sisällä ja myös maalauksissa. Tänne Anne-serkkuni, joka on hulluna kalloihin vielä matkustaa;)

Fraun puutarhatyöstä kertovat jalkineet...


Hän päästi meidät kaupungille, mutta olisi mieluummin toivonut lisää rapsutuksia.

Visteriat kukkivat täälläkin.

Cellen vanha kaupunki on täynnään tällaisia taloja, elävä musiikki soi, torikahviloissa istuvat ihmiset nauttimassa herkuista ja tunnelmasta, kaupat ovat houkuttavia ja vihdoinkin: Todella edullista! Celle on selvästi aina visiitin väärtti!

Eräs ystäväni tulee syksyllä isoäidiksi ja tämä vaaleanpunainen vauvan t-paita oli ihan must. R. osti pinkin paidan 24 eurolla ja minä pari tuubia kympillä. Otin kaupungista valtavasti kuvia, mutta niitä tulisi aivan liikaa, joten keskitymme hotelliin.

Tässä illan pöytämme.

Mitäs tähän on sanomista, muuta kuin: Guten Appetit!

Parsa maistui vieläkin...

Huomatkaa rough kiviseinä.

Tämän viehättävän rouvan sain kuvata kauniin maalauksen alla. Yhteinen kielemme oli englanti ja hän puhui sitä niin brittiläisesti, että oli vaikea uskoa häntä amerikkalaiseksi. Lady kuin Helen Mirren matkustamassa yksin pitkin Eurooppaa. Puhuimme myös saksaa, joten: Vielen danke und gute Reise♥


Nyt jätämme hyvästit, sillä matkan loppu on tiukin. Ajamme nyt Rostockiin ja nukumme hotellissa muutaman tunnin, sillä satamassa pitää olla jo klo 3 yöllä...

Kiitos teille matkaseurasta ja tavataan, kun olen kotiutunut♥

matkaterveisin
Leena Lumi&co


torstai 2. toukokuuta 2013

Ei hyvästi vaan näkemiin!

Voiko olla ketään, joka ei rakastaisi lemmikkejä. Lemmikki on vaatimattomuuden valtiatar, joka valloittaa erityisellä sinellään. Kauan kuitenkin vei ennenkuin tajusin, että lemmikilläkin on oikkunsa: Sen pitää saada viipyä vielä kukkeimman aikansa ylitse ja innokkaan trimmerin käyttäjän pihalta tätä kukkaa harvoin löytää. Luonnonmukaisella pihalla, jossa oikein toivotaan villikukkien peittävän nurmikot, siniset lemmikkimatot kukkivat vuodesta toiseen noin kuukauden. Sen jälkeen samoilla paikoilla viihtyvät lehtosinilatvat, puna-ailakit, malvat, silkkiunikot, kissankellot...
Olen nyt yli neljä vuotta ollut läsnä miltei tauotta. Seuraavat runsaat kaksi viikkoa olen poissa. Jos tulee ikävä, lukekaa sadoista kirjoista, joista olen teille kertonut. Myös puutarhasta löytyy paljon. Puutarhan parhaat ovat Leena Lumi's Flower Powerissa, joka jatkuu varmaan tänäkin suvena. Ruokareseptejäkin löytyy, mutta ne saan koottua yhden nimikkeen alle vasta suvella. Emme kuitenkaan sure tekemättömiä töitä, vaan nautimme tehdyistä, emme jää menneisyyteen, vaan katsomme tulevaisuuten ja vielä parempi, jos olemme läsnä tässä hetkessä eli Pysähdy - Olet jo perillä.
Palattua en vielä näe lemmikkejä, mutta toivon, että myyrät tänäkin vuona sallivat minulle nämä valkoiset tulppaanit, White Touch, matala, kerrottu, herkkä. 
Jotain lemmikistä kertoo sekin, että tämä uskollinen kukkii vielä sekä tulppaanin että särkyneen sydämen kumppanina eli kukinta-aika on kiitettävän pitkä.

Nyt jatkan pakkaamista. R. näkee öisin painajaisia, että vaadin mukaan peräkärryn. Minusta liioittelua, sillä kuitenkin minä olen reissussa aina se, jolta löytyy kaikki mitä tarvitaan ja menoon kuin menoon, säähän kuin säähän. Haluan keskittyä matkalla muuhun kuin siihen, mikä puuttuu ja mitä etsiessä menee sitten kultaisia lomapäiviä kaupoissa, kun voisi olla jossain todella korkealla tai nauttia alppimaiden herkkuja kulinaristisessa ekstaasissa.

Forget-me-not, vergiss-mein-nicht, förgätmigej, non ti scordar di me, no me olvides, ne-m'oubliez-pas, njezabudka (nje zabud menja), löösilm...

Love
Leena Lumi

Ich hab noch einen Koffer in Berlin

tiistai 30. huhtikuuta 2013

Hauskaa vappua! - kukin tavallaan

Vappu merkitsee sitä sun tätä. Nuorempana se oli Iso Juttu. Sitten siitä jossain vaiheessa tuli minibreikki ja grillikauden avaus. Monena vuonna olen ollut vappuaamuna Viherlandian taimipihan ensimmäinen asiakas, sillä vuosia taimipiha avattiin vasta vappuna. Nyt ovat ainakin meillä päin taimipihat olleet auki jo viikon tai kaksi. Samaa olen kuullut Porin suunnasta.

Tänä iltana R. ja minä kokoamme härveliä, josta kerron täällä Se oikeastaan koottiin jo eilen, mutta pimeän pudotessa huomasimme, että olimme onnistuneet asentamaan härpäkkeen jalat vääriin kohtiin, vaikka olimme ne jo muutamaan kertaan vaihtaneet. Katos on siis pystyssä nytkin, mutta viimeistelyn herkut, ne ihanat kiehkurat, odottavat vielä yhtä uutta asennuskertaa kantaville tolpille. Olen todella tyytyväinen valintaamme, joka on meille sopivampi kuin valokate. Katoksen kahdelta sivulta nousee parvekkeen seinämiä pitkin ylös köynnöshortensia ja seinän puolella valuu lumoavasti villiviini, joten somistus on jo kasvamassa. Ja eihän sovi unohtaa ledejä, jotka itseni tuntien ripustan jo ensimmäisenä samettisena suvi-iltana, silloin kun lepakot saapuvat heinäkuun lopun hämärinä iltoina,

On ollut niin kiirettä, että en ole ehtinyt katsoa televisiota, mutta tänään huomasin Hesarista, että siellä on menossa Matkasarja, jota vetää brittinäyttelijä Joanna Lumley. Joanna oli Todella upeeta - eli Absolutely Fabulous -sarjan Patsy! Tänään Patsy on Kreikassa ja tapaa mm. oman laulajaidolinsa Nana Mouskourin. Todella upeeta -sarjasta olen kirjoittanut mm. täällä

Meillä ei ole illalle tällä kertaa mitään erityistä menuuta, mutta ehkä osa lukijoistani nautti katkarapusalaattia, jota on nyt käyty katsomassa blogissani jo 5 917 kertaa! Tämä on ennätys...Innokkaimmat taitavat jo valmistaa perunasalaattia uusista perunoista, sillä kävijöitä on siellä nyt ollut 3 332. Perunasalaattijuttuun tulee alkusuvesta uusi kuva, jota olen jo kauan luvannut. Nyt pöytä on jo kolmas, sillä viime vuoden uusi siirtyi parvekkeen yrttipöydäksi toiseen päätyyn ja katoksen alle tuli vielä hiukan isompi valkoinen pöytä. Kuusi mahtuu nyt hyvin syömään, mutta jos on isompi porukka katamme buffet ja kaikki noutavat sitten ruokansa keittiön tai olkkarin ruokapöydiltä ja istuvat missä istuvat.

Hauskaa vappua teille kaikille ja ollaan ulkona säästä viis! Nyt on suvikauden avajaiset ja untuvatakit on keksitty. Omani on neljännesvuosisadan ikäinen, mutta hyvin lämmittää. Huomenna aamuun sopii silliaamiainen. Kuvan tiirat nauttivat omaansa aamulla kello viisi jossain Luvian saaristossa.

Love
Leena Lumi

Windmills of Your Mind

kuva Pekka Mäkinen 

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät


Ja myöhemmin tyttö muistaisi tarinan kauniimpana kuin se olikaan. Oli kevättalven yö, he tapasivat baarissa ja tunsivat huikaisevaa yhteenkuuluvuutta. He kokivat ymmärtävänsä toisiaan, ja se oli paljon kauniimpaa kuin se, että he pysyisivät yhdessä. Eikö niin?

Nyt kun toukokuun omenankukkayöt eivät vielä ole saapuneet, vaan huhtikuun julmuus, kaiken paljastava valo, armottomuus, vielä nuupahtaa illan pimeän helmaan, tartuin kirjaan, jota en mitenkään ollut aikonut lukea. Luen niin paljon käännöskirjallisuutta, että aikaa ei ole riittävästi kotimaiselle ja toisekseen, sitten kun olin jo tilaamassa kirjan, jokaikinen kirjablogi tuntui lyövän kiilaa minun ja uutuuden väliin kehumalla teosta superlatiivien superlatiiveilla. En jaksa huhtikuussa yrittää ylittää muuta kuin puutarhani tuhat kertaa päivässä ja se riittäköön. Niinhän minä luulin…

Tua Harnon esikoisteos Ne jotka jäävät (Otava 2013) on pelottavan täydellinen kirja. Surumielinen, hyvin tarkkanäköinen tarina useamman sukupolven lähtemisistä, virvatulten ajamisista, ajelehtimisista, vääristä valinnoista. Näitä seuraa ja ylöskirjaa nuori Frida yrittäen löytää vastausta siihen, miten hän välttäisi lähtemisten paineet, sillä ’eivät ne rakasta jotka lähtevät, vaan ne jotka jäävät.’ Frida rakastaa Emiliä, mutta hän ei halua lapsia, ehkä hän tarvitsee yksinoloakin niin paljon, että ei voi lähteä parisuhteeseen, ehkä hän on yhtä hullu kuin isänsä, jonka olisi kannattanut jäädä vain soittamaan kitaraa ja katsomaan kauniilla silmillään kohti kameraa. Eihän hänestä vain tulisi isänsä kaltainen, joka kuluttaa elämänsä miettien ’miten voi tietää itsensä, jos omaa isää ei koskaan.’ Eihän hänestä tulisi rappiollinen Raimo, kävelemässä oman ruumiinsa hilsesateessa osaamatta ikinä, koskaan, milloinkaan rakastaa muuta kuin kaukaa. Ei ikinä liki. Ei läsnä. Frida arvaa jo, että…Hän pelkää, että…

Ne jotka jäävät kirjan yksi kiinnostavimpia hahmoja on Siri, omanlaisensa mehiläiskuningatar, joka nuorena viettää päivänsä nojaten toiseen lonkkaansa itseään peilaten, sieppaa sisarensa mahdollisen miehen ja joutuu odottamaan kuoleman porteille ennen kuin pakottava kiertoajatus jättää hänet:

Halusin juuri tämän. Anteeksi, jos vaikutin tyytymättömältä. Minulla oli tällainen kuva, jossa minä näyttäisin tällaiselta ja sinä tuollaiselta ja meidän kotimme juuri oikeanlaiselta, mutta se ei tunnu miltään.

Selvitäkseen pettymyksestään Siri siirtää oman lähtemisen kaipuunsa poikaansa Pojuun. Mamman Pojusta tulee se unelmien mahdollistaja, joka vie mamman pois tästä todellisuudesta siihen todellisuuteen, joka olisi ollut se oikea kuva. Ei tämä väärä, jossa Sirin on nyt elettävä ja rangaistava itseään näännyttämällä itseään nälkään, piittaamatta kenestäkään muusta kuin Pojusta, jonka pitäisi vain muistaa, että he lähtisivät ja Poju veisi hänet mukanaan.

Pojusta tulee kirjan the lähtijä. Hän vaihtaa maata ja naista siinä, missä muut vaihtavat paitaa. Hän ei osaa asettua ja taakse jäävät vaimot ja vauvat unohtuvat jo uudessa maassa uusia vauvoja siittäessä.  Sanomattakin on selvää, että jätetyt kärsivät, mutta Poju, lähtijä, löytää aina uuden tilaisuuden, uuden luvan itselleen elää täydemmin ja todellisemmin kuin kukaan koskaan ennen on elänyt.

Tämä kirja löysi minut kirjapaineessa. Väärässä kuukaudessa. Mutta kuukausista julmin tietää, mitä se tekee: Herättää halun ja pyyteen, lupaa enemmän kuin kykenee antamaan, mutta sitten yllättääkin itsensä ylittäen. Mikä vahinko, ellen olisi kohdannut Ne jotka jäävät, sillä millainen on teos, jossa kaikki on kohdillaan, jopa juuri se ripaus ranskalaisuutta, juuri se vanha kaupunki, jonka olen saattanut tavata eräässä toisessa vahvassa kirjassa. Jokainen suvun jäsen on niin omaäänisensä, että tarina liimautuu iholle ja sitten löytää sieltä erään, jonka on tuntenut kauan sitten ja hänkin lähti ja jätti kaiken: vaimon, vauvan, kotimaansa, identiteettinsä. Tämä tarina ei ole kaukaa haettu, mutta se on kerrottu syntymästä annetulla lahjakkuudella, ei päätöksellä kirjoittaa vetävä sukutarina. En näe rasittuneita istumalihaksia, vaan nuoren naisen joka kirjoittaa tätä selällään maaten jossain huoneessa kaukana ja auringonkajo siilautuu verhojen raosta, lasissa pöydällä viiniä ja maljakossa terälehtiään varisteleva ruusu…

Jaksan ihmetellä nuoren Tua Harnon kypsyyttä ja lahjakkuutta kirjoittaa näin todellisesti eri sukupolvien ihmisistä. Mistä hän on tavoittanut riipaisevuuden, joka satuttaa, kun Siri on jo heikoimmillaan tai Raimo putoamassa tai Emil sanomassa…Harnon hienostunut tyyli vailla snobismia, ymmärrys ja arvostus niin kirjan lähtijöihin kuin jääviin, ei löydä vertaistaan. No, tuli minulle mieleen Linn Ullmannin Aarteemme kallis, mutta Harno on armollisempi tekstin vetävyyden siitä mitenkään kärsimättä. Huhtikuussa pitää uskaltaa olla vähän hullu, joten taidan nyt todeta: Tähti on syttynyt, vuoden paras kotimainen on tässä!

Jos talo oli vaiti, hän antoi musiikin lohduttaa itseään ja haaveili jonain päivänä olevansa vapaa. Hän ei enää tarkkaillut muuta kuin maisemaa. Hän korkeintaan käväisisi jonkun toisen tarinassa, kuten lentoemäntä, ja lentäisi sitten pois, kevyesti, eikä kukaan jäisi tarvitsemaan häntä.

Suzanne                                                                  

*****

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Sinä olet yhä täällä...

Sinä olet yhä täällä
unikon siemenkotia lyijykyniesi joukossa - lohduksi
kuusenoksia kaapin päällä,
löytyy myös kimppu lumikelloja,
niin että voit valita: joulu tai kevät.
Myös viinilasit ovat täällä.
Joskus et huomaa edes lumisadetta,
joskus sataa vettä pöydällesi.
Yhdentekevää, kevät tulee kaikesta huolimatta,
et saa silmiäsi irti pienistä ruohonkorsista, vihertävistä,
ja tunnistat itsesi kaikissa puissa:
ne kuihtuvat ja puhkeavat eloon yhä uudelleen -
voi sinua, sillä kaikki kukkii
ja sinä olet kerjäläinen ja ne näkevät sinut
tuhatkertaisessa loistossa.
Ja rastaat, pääskyt ja mehiläiset tulevat,
luo silmäsi maahan syreenisadekuurossa,
sinähän tiedät: olet lyijynraskas
tässä tuoksussa, lepattavassa.
Sillä kevät on juuri sellainen, et voi 
muuta muistaa et sanoa,
vaikka hyvä olisi valikoida
niin kuin nainen kokeilee hattuja,
yhtä toisensa jälkeen.
Olisi hyvä torjua tuo kohtalo,
murskata synkkä, ankara patsas,
heilahtaa ja pyöriä loiton,
kaivatun musiikin tahtiin. 
Mutta sinulla ei ole muuta musiikkia, olet yhä täällä -
ja mustien harsojen takaa
nousee kukkameri kuin kohtalo.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)
kuva Allu

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Viikon kevennystä kashmirilla ja tiedotusta

Muistatte ehkä juttuni Salattu paheeni, kallis heikkouteni, jossa esittelin tämän Peter Hahnilta tilaamani villatakin. Olen käyttänyt tätä siis melkein joka lähdössä niin farkkujen kuin leninkien kanssa, jos vain värit ovat sopineet. Mikä ihanuus villatakki yleensäkin on, sillä sitä tarvitaan ympäri vuoden, myös viileinä kesäiltoina. Pitkät juhlavillatakit ovat vielä aivan oma lukunsa.

Sen verran tiedotusta tässä neuleiden välissä, että nyt ei olisi aikaa blogille. Eilenkin lähdin varhain aamulla Helsinkiin ja tulin illalla myöhään kotiin. Kävin tapaamassa tytärtämme, joka opiskelee Helsingissä uskontotieteitä ja sosiaalipsykologiaa. Olin nyt ensimmäistä kertaa heidän Aurinkolahden asunnossaan ja olin aivan myyty: Meri näkyy ikkunasta ja kaksio on todella suuri ja minkä sisustuksen Meri onkaan luonut. Olen siitä saanut kuulla, mutta nyt näin livesti. Mikä harmi, että en ottanut kameraa mukaani...toivokaamme, että Meri kuvaa japanilais-intialaisen sisustuksensa ja saan sen joskus julkaista. Kävelimme pitkin Aurinkolahden rantoja pikku Dina mukananne. Dina on siis Merin villakoiruus, ilopilleri ja kaiken hauskan primus motor.
Tämän harmaameleeratun villatakin tilasin ihan arkilähtöihin ja sydäntalveen. Tästä olisi ollut myös väri kameli, jonka olisin mieluummin ottanut, mutta kuuntelin muita ja näin siinä nyt kävi. En jaksanut enää palautta ja kyllä tämäkin toimii riippuen siitä, mitä on alla.

Siis ensi viikolla aion hyvästellä teidät yli kahdeksi viikoksi, sillä kuulen alppien kutsun. Sitä ennen ehdin ehkä vain yhden tai kaksi kirjaa, sillä tässä on nyt kaikkea muuta. Puutarhassa menee tunteja, yksi pöytä pitää vielä löytää parvekkeelle ja sitten tilasimme jutun, jonka avulla vältämme valokatteen rakentamisen. Me emme ole olleet siitä valokatteesta oikein innostuneita ikinä, joten teemme parvekkeelle 'huoneen', jossa on katto, sillä talomme katto on vain puolikatteella. Tämä ratkaisu antaa sekä sateensuojan, että minulle aurinkosuojaa, jättää yli puolet parvekkeesta auringolle ja on toivottavasti kaunis myös syksyllä ledeillä valaistuna. Me tosiaankin syömme ulkona vielä myöhään syksyllä, eikä se ole mikään juttu, sillä untuvatakit on keksitty. Meille Sungrade Grillikatoksen alle ei tule grilliä vaan ruokapöytä tuoleineen, joista ei nyt enää tarvitse pehmusteita tuoda joka ilta sisälle. R. grillaa mielellään niin auringossa kuin sateessa olipa sade vettä tai lunta ja iso aurinkovarjo on kuitenkin varoilta parvekkeen 'luontopäädyssä'. Haluamme nauttia ateriat isolla parvekkeellamme, koska siitä on lyhyt matka keittöön eli en joudu kantamaan astioita pitkin pihoja. Tosin kahvittelupaikkoja löytyy puutarhasta monia, mutta harvoin siellä syödään jäätelöä kummempaa. Pergola rakentuu köynnöshortensioista ja se on kuuman ilman vilvoittelupaikka sekä saunan jälkeen olopaikka.
Tämä neule on nyt matkalla luokseni. Materiaali on kashmir ja väri on vanha roosa. Mallin erikoisuus on V-aukko pääntiessä sekä edessä että takana. Käytän tätä just valkoisten farkkujen kanssa, kuten kuvan mallikin. Malli on myös vyötäröarmollinen, joten sitä nyt tarvitsen. Onneksi saan kesäkuussa personal trainerin, joka aikoo valvoa, että en jätä enää lounaita väliin ja kuntoilen vähintäin viitenä päivänä viikossa.

Yleensä en hanki paljoa vaatteita, vaan vieläkin on käytössä moni Saksasta edullisesti ostamani neule. Joka talvi mm. vihreä pusero, jolla on ikää jo 14 vuotta, mutta on kuin uusi. Hahn on pehmeää ylellisyyttä, mutta tuskin minä enää tänä vuonna tarvitsen enempää neuleita, en ehkä ensi vuonnakaan, sillä minusta tulee Remonttimiehen apulainen. Käydään hakemassa vähän voimia tutuilta seuduilta ja koetaan vähän uuttakin.

Leena Lumi ei siis ole muotiblogi vaan kirjablogi, mutta tässä sai samalla selvitettyä, miksi minusta ei nyt aina kuulu. Olin päivän poissa ja tänä aamuna  oli vaikka kuinka monta meiliä, jossa ihmeteltiin, että missä minä oikein olen...Kiva, että minua ei ole unohdettu♥

Kohta puutarhassa ja sitten...

Mukavaa viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti!

Love
Leena Lumi

PS. Kurkatkaapa Ammeiden ajan juttua. Lisäsin sinne loppuun jotain, mitä olin unohtanut...

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Lisa Lemke: Syödään porukalla


Mikä onkaan kesällä mukavampaa kuin kokoontua yhdessä puutarhaan syömään! Sitä tehdään isommalla porukalla, vain parhaan ystäväpariskunnan kesken, koko suvun voimin tai ihan vain kahdestaan. Tilaisuuden tunnelman halutaan olevan rouhean country, lämpimän cosy ja toivotaan, että myös emäntä ja isäntä ehtivät mukaan seurusteluun. Tähän tulee avuksi vanha kunnon buffetti!

Lisa Lemken kirjassa Syödään porukalla (Till sommaren! Mat får många, WSOY 2013, suomennos Jenna Yli-Knuuttila) porukalla syömisen oivallukset ovat buffetti, etukäteen valmistelut ja sitten vain paljon ruokaa!  Kirjan ote on rento, iloinen ja runsas. Åsa Dahlgrenin iloiset, värikkäät kuvat tukevat tyyliä ja ruokakuvien lisäksi on paljon tunnelmakuvia maisemista, iloisista ruokailijoista aina maaseudun eläimiin.

Jos kirjan jakaisi teemoilla, ne olisivat Kesän illanistujaiset, Makeaan juhlaan, Päivälliset koko porukalle, Piknikille, Grilliin, Brunssille, Ruokaa rennosti, Elegantti citypöytä, Sadonkorjuujuhla.

Parhaat vinkkini luvussa Lisa selvittää mm. keittiökäsityksiään, kertoo mikä on mise en place ja kehottaa ehdottomasti käyttämään oikeita posliiniastioita myös puutarhassa, ei ikinä pahvilautasia. Myös ruoan riittävyyteen kiinnitetään huomiota ja annetaan runsaasti vinkkejä.

Ruokakuvat ovat sivun kokoisia ja vastasivulla on paitsi resepti myös Lisan ajatuksia ruokaehdotuksesta. Tätä kuvaa en voinut ohittaa:

Kyseessä on Pannacottapiirakka kesän marjojen aikaan. Näyttää niin Kuningatarpannacotalta…Tarjolla on myös Seljalla kuorrutettu mansikkakakku, jossa kaikki ainekset paitsi tuoreet mansikat laitetaan kulhoon kerralla ja vatkataan, kunnes kulhossa on vaalea ja kuohkea taikina. Ja sitten sinne vain upotetaan ne kokonaiset mansikat. Voiko enää helpommaksi tulla!

Tämä kirja on myös kasvissyöjän unelmaa, sillä upeita salaatteja ja myös lämpimiä ruokia ilman lihaa on paljon. Omaksi salaattisuosikikseni tuli Alkukesän salaatti kukkakaalimurun kera, jossa kohtaavat kuuma ja kylmä, pehmeä ja rapea.  Valmistus kestää vain noin kymmenen minuuttia ja sisältää mm. vihreää parsaa, kurkkua, salaatinlehtiä, punasipulia, sokeriherneitä, sitruunan kuorta, sormisuolaa, mustapippuria ja tietenkin kukkakaalimuruja kevyesti paahdettuna. Siihen sitten vain oheen kastiketta oman maun mukaan.

Sienihulluna ihastuin Kantarellipestoon, josta Lisa toteaa:

Tähän maukkaaseen pestoon käytän keltaisia kantarelleja. Kaikenlaisten metsälöytöjen sekoitus käy kuitenkin yhtä hyvin, kokeile esimerkiksi herkkutatteja, tapionherkkusieniä, suppilovahverosatsia, torvisieniä tai vaikkapa nuoria suomukääpiä. Kaada peston pinnalle peittävä kerros oliiviöljyä, jos aiot säilyttää sitä jääkaapissa. Silloin se säilyy ainakin kymmenen päivää.

Nyt valmistamme kuitenkin viikonlopuksi Uunipannupiirasta punajuurten, perunoiden ja vuohenjuuston kera. Tämä on ruoka, josta Lisa mainitsee:

Jos tarjoan seuraruokaa isommalle joukolle, teen yleensä reilun uunipannupiiraan. Minusta on nimittäin hauskempaa, rennompaa ja jotenkin mukavasti italialaisemman ronskia iskeä keskelle pöytää reilunkokoinen uunipannu.

Noin 18 annosta, 20 minuuttia + 2 tuntia

Piirastaikina

210 g jääkaappikylmää voita
6 dl vehnäjauhoja
3 dl grahamjauhoja
210 g maitorahkaa
1,5 tl suolaa
1,5 rkl kylmää vettä

Täyte

900 g punajuuria
900 g perunoita, mieluiten jauhoisia
2 isoa punasipulia
1 rkl suolaa
1 tl mustapippuria
4 dl kapriksia
2 rosmariininoksaa
600 g vuohenjuustoa
9 munaa
4 dl täysmaitoa
4 dl kermaa
300 g raastettua cheddaria

Kuutioi piirastaikinaan tuleva voi. Sekoita nopeasti keskenään voi, jauhot, maitorahka ja suola – joko monitoimikoneessa tai käsin kulhossa. Lisää lopuksi vesi ja vaivaa ripeästi notkeaksi taikinaksi. Peitä kulho muovikelmulla ja anna taikinan levätä jääkaapissa 20 minuuttia.

Kumoa taikina kevyesti jauhotetulle leivinpöydälle, alusta sitä hieman ja kaulitse noin 3 mm paksuisiksi levyiksi. Lisää tarvittaessa leivinpöydälle enemmän jauhoja, jotta taikina ei tartu siihen. Vuoraa pienehkö uunipannu taikinalla. Painele taikina huolellisesti uunipannuun niin, että sitä on myös pannun reunoilla. Leikkaa tarvittaessa ylimääräiset piirakkataikinareunat pois. Peitä vuoka muovikelmulla ja anna taikinan levätä jääkaapissa noin 30 minuuttia.

Laita sillä aikaa uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Ota piiras jääkaapista ja poista muovikelmu. Pistele pohjaa haarukalla, peitä reunat alumiinifoliolla ja esipaista piirasta uunin keskitasolla noin 15 minuuttia, tai kunnes pohja on kypsä ja saanut hieman väriä. Ota piiras uunista ja poista alumiinifolio. Alenna lämpötila 175 asteeseen.

Kuori täytteeseen tulevat punajuuret ja perunat ja leikkaa ne mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi – etenkin punajuuret, joiden kypsyminen vie kauemmin. Kuori ja viipaloi punasipulit. Lado perunat, sipulit ja punajuuret kerroksittain piiraskuoreen, mausta kerrosten välit suolalla ja pippurilla (puolella mausteista). Ripottele päälle kaprikset ja rosmariininoksista riivityt lehdet sekä murennettu vuohenjuusto.

Vatkaa munat, maito ja kerma munamaidoksi ja mausta se lopuilla suolalla ja pippurilla. Kaada munamaito piiraan päälle ja ripottele pinnalle cheddarjuustoraaste.

Paista piirasta uunin keskitasolla 40-45 minuuttia, tai kunnes juurekset tuntuvat pehmeiltä ja piiras on saanut kauniin värin.

Mitä kirjan lukuisiin muihin resepteihin tulee, niin itse ihastuin näihin: Parsapiiras nokkosricottan kera, Leipämunakas viinirypäleiden ja gorgonzolan kera, Selja-omenasilli, Karamellisoitu sipulitarte sienten ja salvian kera, Kesäsalaatti katkarapujen ja jalat-alta-vievän-herkullisen dijon-kastikkeen kera, Kantarelli-chorizo-pecorinopizza, Rapubruschetta kantarellien ja omenan kera sekä tietysti Uunissa paistetut omenat ja sipulit sweet chili-pekonin kera:

Muutamia päiviä on jo mennyt puutarhassa ja huomasin esikkojen ja sinivuokkojen lisäksi raparperin nostavan jo terhakkaasti kasvuaan, joten nautimme nyt jälkiruoaksi Kylmäkohotetut raparperi-vaniljapullat, joiden yhteydessä Lisa toteaa:

Suurimman osan siitä, mitä tiedän leivonnaisista ja kakuista, olen oppinut mummultani. Muun muassa sen, että käyttämällä hänen versiotaan ”kylmäkohotuksesta” ja rutkasti voita syntyy oikea pullien pulla.

30 pullaa, 30 + 95 minuuttia

Vehnätaikina

175 g voita
9,5-10 dl vehnäjauhoja (plus hieman jauhoja leivontaan)
50 g hiivaa
2,5 dl jääkaappikylmää täysmaitoa
1 muna
0,5 dl kirkasta siirappia tai 70 g sokeria
0,5 tl suolaa

Täyte

1 vaniljatanko
200 g raparperia
1 ¼ dl sokeria
100 g raastettua mantelimassaa
25 g huoneenlämpöistä voita
vettä
sokeria

Halkaise täytteeseen tuleva vaniljatanko pituussuunnassa kahtia, raaputa siemenet irti ja laita ne ja tanko kattilaan (ei alumiiniseen). Suikaloi raparperit ohuiksi ja laita ne kattilaan. Kiehauta ja lisää sokeri, kun raparperista alkaa irrota nestettä. Alenna lämpöä ja anna raparperin kiehua vielä hiljalleen ilman kantta noin 15 minuuttia.

Ota kattila liedeltä ja anna hillokkeen jäähtyä hieman. Poista vaniljatanko ja sekoita joukkoon mantelimassa sekä voi. Sekoita huolellisesti ja siirrä hilloke syrjään.

Sekoita taikinaan tuleva voi jauhoihin joko monitoimikoneella tai leivinpöydällä pilkkomalla se ensin veitsen avulla. Seoksesta on tarkoitus tulla ryynimäinen.

Murenna hiiva kulhoon ja liota se maitoon. Lisää joukkoon muna, sokeri ja suola ja sekoita ainekset keskenään.

Vaivaa jauhoseos ja taikinaneste notkeaksi taikinaksi, mielellään yleiskoneessa noin 5 minuuttia tai käsin kulhossa noin 10 minuuttia.

Kumoa taikina jauhotetulle leivinpöydälle ja jaa se kahteen palaan. Alusta toista palaa tovi ja kaulitse se sitten ohueksi (4-5 mm), 50 x 30 cm:n kokoiseksi suorakulmaiseksi levyksi. Leikkaa suorakulmiosta 10x10 cm:n ruutuja ja laita reilu ruokalusikallinen täytettä jokaisen ruudun keskelle. Taita ruudut kaksinkerroin ja nypi saumat kunnolla umpeen niin, ettei täyte pääse valumaan ulos. Muotoile nyyteistä pyöreitä pullia ja laita ne pullavuokiin uunipellille sama alaspäin. Tee samoin toiselle taikinanpalalle.
Kohota pullat huoneenlämmössä leivinliinan alla kaksinkertaisiksi, noin 1,5 tunnin ajan. Laita sillä aikaa uuni kuumenemaan 225 asteeseen.

Paista pullia uunin keskitasolla noin 8 minuuttia ja anna niiden jäähtyä ritilällä leivinuunin alla. Sivele pullat kevyesti vedellä ja pyörittele ne sokerissa, kun ne ovat vielä hieman haaleita.
Vinkki: Muista pakastaa heti jäähtymisen jälkeen pullat, joita ei syödä saman tien. Siten ne pysyvät mehevinä. Sivele pullat vedellä ja sokeroi ne silloin ennen tarjoilua.

No voihan Lemke!, sillä tässä on täydellinen ruokakirja kesäkokille. Löysin heti vähintään kymmenen ohjetta, joita aion kokeilla. Herkullinen, rento lahja kenelle vain ja etenkin sopiva kesätuliainen suvijuhlien järjestäjille.


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Jael


*****

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika


Ulko-ovi sulkeutuu. Jään istumaan sängylle. Ripsien kuivettuneet kokkareet pehmenevät hiljakseen.

Tuijotan ulos ikkunasta.

Minä olen Iiris-kulta.

Minulle sanotaan raks-raks.

Minä sairastan

Ja oksilla on lunta.

Pakko nähdä lumeen, suoraan sängystä, joka siirrettiin pois makuuhuoneesta, koska vaadin päästä keskelle arkea. Haluan olla mukana. Tahdon kuulla, nähdä ja haistaa paremmin kuin kukaan. Olla selvillä.

Kirsti Kurosen teos Ammeiden aika (Robustos 2013) kertoo Iiriksestä, joka on juuri täyttänyt neljäkymmentäseitsemän vuotta, mutta tuntee itsensä nuoremmaksi kuin kaksi vuotta sitten jolloin sai tietää sairastavansa vakavasti. Nyt hiukset ovat irronneet tuppoina, silmät ovat aamuisin rähmääntyneet umpeen, on päiviä jolloin ei jaksa nousta ylös ja kantasoluhoidot ovat vieneet viimeisetkin voimat.  Silti Iiriksellä on paljon elämää ja yritys Ammela, joka tarjoaa kylpyjä keskellä kaupunkia.  On Lumme-, Ruusu-, Koiranputki-, Sinivuokko- ja Kielohuoneita. On aviomies Juhani sekä lapset Kerttu ja Eelis. On paras ystävä Anna Aurinko. Ja on koti, Mumun entinen huvila, jossa on kahdeksan huonetta ja lasiveranta 276 ruudulla. On paljon lunta ja hiljaisia huoneita, joissa Iiriksen ajatukset kaikuvat kuulaan helähtävinä vaikka kuolemaa verestä ei voi pestä pois. Iiris hymyilee kun jaksaa, käy Ammelassa, kylpee, nauttii. Oma äiti ei moista läträämistä ymmärrä, vain pyykkitupahommat saisivat häneltä siunauksen, sillä ’mitä ihmiset ajattelevat, kun siellä kylvetään kuin jossakin pornoluolassa.’

Kuronen onnistuu yllättävän kepeällä tyylillä sanomaan paljon, silti jättäen asioiden päitä solmimatta, ollen kaikkea kertomatta. Lukija saa seurata Iiristä kuin luvalla hyvinkin pitkälle, kylpyyn, pahoinvointiin, pelkoihin, uniin ja Kielomieheen, mutta sairaudella lukijaa ei rasiteta. Sen sijaan Kielomiehen viestit luetaan yhdessä:

Kaunehin. Tiesitkö, että lumeen voi kaivaa luolan, kammin? Rakentaminen on helpompaa kaksin.

Kaunehin, olisiko aika suunnitella lumimajaa? Tiistaina isolla kivellä, keskipäivällä. Katson järven yli, ja odotan.

Ammeiden aika, kiurujen yö, rivien välien kohtalokkuus, Kurosen symboliikkaa, jota voi vain arvailla. Lumi on Iirikselle tärkeää, se on ilmaa, jota voi hengittää, siitä voi elää. Tai sinne voi kaivautua. Hän joka kaivautuu kanssaan kantaa raskasta reppua ja avaa sen täysilleen auki Iirikselle. Lumi on avomielisyyden pesä. Siellä voidaan kertoa pahin ja lumen hellyys auttaa sen kestämään.  Onko Kielomies Iiriksen sielun tumma peili? Onko Kielomiehen ratkaisu Iirikselle houkutus muuttua lumen tomuksi ja kadota? Vai onko Kielomies kuin kammin vahvistustikut, jotka estävät lopullisen romahduksen?

Ammeiden aika kertoo Iiriksestä, joka sairastaa syöpää, mutta sairaus saa sivuroolin, jossa ihmissuhteet, raskaita muistoja kantava huvila, suurta salaisuutta piilotteleva kadonnut kirje ja Kielomies saavat aikaan yllättävän tapahtumavyöryn. Kirja kantaa elämänhalua ja haaveita,, tuoksuu lumelta ja toivolta.

Illalla Iiris käpertyy peräkamariin, ui lapsuuden leikkimökin ummehtuneeseen tuoksuun ja kuuntelee, miten pakkanen paukuttaa seinähirsiä. Ei mitään palkitsevampaa kuin nukahtaminen. Päivän ja yön liitos, vikittelevä välitila. Lupaus – ja täyttymys. Naisen uni on pyhää, pyhää alku-unta.

Päivän tapahtumat maustavat unen: pieni, hidastettu poika makaa vaahterassa kuin Chagallin rakastavaiset sireenissä.

Ei ollut vaahteraa, Iiriksellä. Oli lumi. 

*****

Kirstin suunnittelema ja kuvaama traileri kirjaansa  tässä

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Kirsi

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Ilona Pietiläinen: Unelmien piilopaikka - Sisustus- ja rakennusideoita kesäasumiseen


Niinpä niin, täällä minä seison keskellä koivuista metsää ja haaveilen. Tämä unelmiemme piilopaikka kantaa nimeä Koivurinne. Tila on metsätila ja koivujen määrä on huikea.  Haaveiluvaiheessa, eli tässä jossa nyt seisomme kumpparit jalassa savivelliin vajonneena, kaikki tuntuu riemukkaalta – me omistamme palan maata keskellä ei mitään. Tärkein unelmiemme piilopaikan vaatimuksista oli ranta, se että voisimme istua tuijottamassa järven pintaa hetken tai ikuisuuden. Tänne rakennamme piilopaikan, sellaisen jonne voi paeta arkista kiirettä ja antaa hiljaisuuden valloittaa. Minulla on valmiina jo suuret suunnitelmat, joista karsitaan ensin mieheni toimesta kaikki hulluimmat ja vasta sen jälkeen voidaan olla eri mieltä asioista. Voisin vaikka vannoa, että olen ollut tässä tilanteessa aiemminkin, ja ehkä hämärästi saatan jopa muistaa kuiskanneeni aiemmin: lupaan, ettei koskaan enää…

Ilona Pietiläisen uusin kirja Unelmien piilopaikka – Sisustus- ja rakennusideoita kesäasumiseen (Docendo 2013) alkaa Ilonan omasta unelmasta saada oma piilopaikka. Kirjassa seurataan saunamökin rakentamista valmiiksi asti ja koska kyseessä on Ilona, mikään ei ole ihan tavallista tai tavanomaista.  Tekee mieli sanoa, että hyvä hänen on, silläIlonalla on salainen ase ja se on hänen miehensä, joka on kuin palvova taikuri toteuttaen valtiattarensa pienimmänkin kuiskauksen.  Vaikka nyt siis tässä esille tuon Ilonaa kaiken aikaa, niin muistakaamme mies naisen takana!

Saunamökin värit ovat mutaa, savea ja hiekkaa sekä ripaus valkoista. Kaikkiin väreihin Ilona jakaa kirjassaan auliisti numerot. Tupaan tulevat hyllyt vanhoista kirkon penkeistä ja kierrätystä ovat myös vanhan aseman ruudulliset ikkunat sekä purkutiili. Erityisen kauniit ovat patinoituneet ikkunaluukut, joissa todella näkyy ikä. Ne ovat Ranskasta ja jatkavat nyt elämää suomalaisella mökillä. Huomatkaa mökin terassin koristeelliset rautakaiteet!

Piti aloittaa koko juttu huussista, sillä sitä en ole vielä kokeillutkaan, mutta huussi on tässä kirjassa tärkeä paikka. Se on kokonaan kierrätysmateriaalista, siinä on oma terassi ja sinne johtaa laituri. Siellä on myös kaunis komuutti, jossa on lumpeenmallinen lavuaari!

Ketä kiinnostaa rakentaminen löytää siis kirjan alusta sivukaupalla vinkkiä ja ohjetta saunamökin tekoon, persoonallisen huussin syntymiseen aina grillipaikkaa myöten. Löytyy myös ohje lohisalaattiin, jonka päällä näyttää olevan kuin joulupipareita, mutta ne ovatkin visionäärimme piparkakkumuotittamia täysjyväruisleipiä, jotka on paistettu voissa.

Koska itseä on taas kerran odottamassa työleiri eli remontti, en jää kovin tarkasti näihin rakentamisiin vaan kerään vähän voimia tuleviin koitoksiin kera Neilikan, jonka kanssa näemme samaa unta uimisesta ja löhöilystä. Jossain kuuluu ahkera vasaran pauke, jossain hakkaa tikka, mutta me vaan vähän tässä huilitaan ja punaturkkinen hyrisee tutusti…

Ilonalta siirrymme Riikan luo ihailemaan hänen upeaa kasvihuonettaan, jonka rakennusprojektista Ilona kertoo tarkasti samalla kun nautimme Riikan loihtimaa Syntisen hyvää Brita-kakkua, jonka ohjeen Riikka on ystävällisesti antanut minulle lainaan.

Viihdyn kovasti Riikan keittiössä, joka on country&cosy ja samalla ihailemme Ilonan kuvaa hänen valmistamastaan ruukutuspaikasta. Kirjassa on ohje tällaisenkin omin käsin valmistamiseen:

Kaikki puutarhahullut tarvitsisivat ruukutushuoneen tai edes ruukutuspöydän, sillä mitään määrää ei ole tilan tarpeella, jonka kevään ruukutukset sekä niiden vaatimat tarvekalut taimineen aiheuttavat. Välillä käymme istuttamassa Ilonan mökkitontille Sinikka luumupuita sekä pikkusyreenejä. Sinikka onkin hyvä valinta, sillä se säilyttää kauniin pienen muotonsa hyvin, toisin kuin vaikkapa aikaisemmin kypsyvä punaluumu. Piilopaikan kuvissa näkyy paljon ainakin keijunmekkoa, murattia ja tuijia. Kukkien kielessä saamme tietää, että ruusun ojentaminen merkitsee aina rakkautta, mutta väri tarkentaa viestin. Vaaleanpunainen ruusu merkitsee ’antaudun!’.

Käymme kauniissa kodeissa ja etenkin parissa siirtolapuutarhamökissä, joista ensimmäinen on Villa Namu. Emäntä taitaakin olla tuttumme…Tiina.

…ja likeltä löytyy myös Villa Lilla, jonka vauhdikkaan emännän tunnemme hyvin täältä

Tekstitunnistus auttaa myös: ”Täällä ei pysähdytä kuin hetkeksi, ei pihalla eikä ulkona. Elämässä on niin paljon mielenkiintoista tehtävää, että vaikka se pieni hetki joskus tuleekin vietettyä aurinkotuolissa tai pihakeinussa, niin siitä voi olla varma, että se harhaileva katse tekee silloinkin työtään.”

”Koskaan ei voi olla varma siitä, että Lilla näyttää ensi kesänä samalta kuin kuluvana. Päinvastoin, voi olla varma, että aina tapahtuu jotain!”

Miten minusta nyt tuntuu, että tämän ihanan kuvan syreenillekin tapahtui jotain, vai näinkö minä unta…

Tämä rauhoittava ja kaunis kuva vaaleanpunaisilla gladioluksilla on Hannelta Tupa ja tuvasta näkymä kammariin.  Näkyviin jätetyissä hirsissä 1800 –luvun kuisketta, paljon ihania muistoja. Talon nykyinen valtiatar kertoo:

”Olemme halunneet kotiimme väriä, koska se antaa elämäniloa ja energiaa. En ole koskaan samaistunut ajatukseen, että kyllästyisin väreihin tai miettisin jälleenmyyntiarvoa. Tätä kotia tehdään meille.”

”Pidän rönsyilevästä tyylistä, mutta haluan yhdistää hirsiseiniin moderniakin, sillä en halua asua hiihtomajassa. Seinien esiin ottaminen oli tärkeää, sillä seinissä ja katoissa on käytetty osittain kierrätyshirttä 1800-luvulta ja ne on piilutettu käsin. Miksi piilottaisin niin hienoa kädentaitoa pinkopahvien alle.”

Yllä Unelmien piilopaikan suosikkisisustuskuvani. Ennen kuin sain kirjan käteeni, olin just leikannut yhdestä lehdestä kuvan matosta, jonka haluan meille ja se on melkein kuin Hannen matto. Pidän myös tilasta, vanhoista hirsistä, niiden tunnelmasta, maalatusta lautalattiasta ja avarasta näkymästä toiseen huoneeseen. Ja pidän siitä, että tavaraa ei ole liikaa: Jää tilaa myös sielulle. Rauhaa. Kirjassa on monta ihanaa kuvaa lisää tästä pieteetillä hoidetusta ja rakastetusta kodista.

Hannen lisäksi lukija pääsee vielä kyläilemään Sinille, kuva yllä, kuin myös Anni-Marialle, Riinalle, Arjalle ja Päiville, Elinalle, Mirjalle ja Paulalle. Kaikki nämä ihanat kodit odottavat lukijaa vierailulle. Kaikissa kodeissa vaalitaan vanhaa ja kaunista. Kukkia on paljon sekä puutarhoissa että maljakoissa. Sinillä näin tapetin vaaleanpunaisista silkkiunikoista ja samoja kukkia kasvaa pihallakin. Onneksi ostin juuri niiden siemeniä. R. on rapu ja Ilonan kirja tietää kertoa, että silkkiunikko on ravun kukka! Vielä uupuu silkkiunikkotapetti…

Ilona Pietiläisen Unelmien piilopaikka – Sisustus- ja rakennusideoita kesäasumiseen on aivan yhtä ihana kuin hänen Talven taikaa – 100 ideaa valkoisesta rintamamiestalosta tai Koti lehvistön varjossa – Rintamamiestalon uusi elämä ja ne kaikki muut, jotka olen häneltä lukenut ja teille tarjoillut. Kirjan koko on jälleen suuri ja se tarkoittaa, että sitä katsellaan kauniisti sohvalla tai lukutuolissa istuen. Se sijoitetaan erityiseen hyllyyn, joka on tarkoitettu sisustuskirjoille ja ainakin minulla ne ovat vaakatasossa ja päällimmäisenä kulloinenkin suosikkikirjani. Toiset pitävät näitä näyttäviä teoksia pöydän kulmalla tai välitasossa. Kuvia on kiitettävän paljon ja ne ovat sekä Ilonan että kirjassa esiteltyjen kotien omistajien ottamia. Käsistään taitaville ja innokkaille löytyy runsaasti askarteluohjeita kuin myös kunnon rakentamisjuttuja. Unelmien piilopaikkaa voi tilata Sateenkaarentaa Riikalta täältä

Vielä en voi olla lisäämättä, että se, miksi Ilonan kirjat minua erityisesti viehättävät, on maalaishenkisyys, kodikkuus ja rappioromantiikka. Kaikki ei ole juuri maalattua/tapetoitua. Elämänjäljet saavat näkyä, valkoisestakin löytyy sata sävyä, vanha roosa saa kukkia ja vanha vihreä tuoda kodikkuutta. Rakas matto saa olla kulunut, kukkaruukussa voi olla lohkeama ja silti Mårbacka kukkii siinä tietoisena kauneudestaan, perintöpiironki on isoäidin kuiskaus ja vanha kirstu muisto omista vanhemmista, tyttären balettitossut seinällä saavat hymyn huulille ja kuluneet ulkoraput ovat kutsuvammat kuin upeinkaan uusi sisääntulo.

Unelmien piilopaikan tarinat jatkuvat, vakuuttaa Ilona, kun jätämme hänet istumaan mökin rappusille hämärän jo pudotessa:

…ilman unelmien piilopaikkaa en olisi koskaan nähnyt, kuinka kymmenet sudenkorennot kohoavat taivaalle, tai sitä, kuinka pikkuruiset sammakot liikkuvat ryhmissä eteenpäin pitkin kivistä tietä. En olisi myöskään kuullut joutsenlaulua tai nähnyt tuon valtavan kauniin linnun nousevan ylös hipoen siivillään meidän järvemme pintaa.


*****