tiistai 20. elokuuta 2013

Laattaralli on alkanut vahvojen värien viettelyksessä

Tänään meni kahdeksan tuntia etsiessä mieleistä laattaa alakerran vierasvessaan ja siitä edelleen alakerran eteiseen sekä tuulikaappiin jatkuen. Kun teimme keittiöremonttiamme otimme välitilalaatan kotiin vuodeksi mustikka- ja punaviinitestiin sekä sisäistääksemme, että kyseessä on just meidän juttu. No se oli ja olemme edelleen säädyttömän tyytyväisiä välitilaamme, joka on niin country&cosy&rough, että huimaa.
Myös keittiön punainen lattialaatta, jossa on sekä isoa että pientä laattaa, on edelleen mieluisa. Nämä kaikki värit enemmän kuin tyydyttävät meitä. Siis mikään keittiön rempassa ei mennyt vikaan ja sitä samaa toivomme nyt...
Saunaamme jaksamme edelleen ihmetellä vaikka yksikään kuvista ei tee oikeutta saunalle tai pesuhuoneelle:
Niin...monet isot kylpypyyhkeemme ovat turkoosia, mutta saunan ja pesuhuoneen väreiksi halusimme maan värejä. Lattialaattaa, joka nousee kuin vanha ryijy ylös pesuhuoneen penkiksi, saimme metsästää kuukausia, mutta kaikki oli sen väärti.
Kaikki turkoosi asuu minussa. Se on sieluvärini, mutta se saa olla sisustusväri vain alakerrassamme, jossa vierasmakuuhuoneen tapetti
on Laura Ashleyn luonnonvalkoinen, jossa kiemurtaa turkoosia köynnöstä. En löytänyt tapetista yhtään kuvaa ilman jotain häslinkiä ja kaiken huipuksi tässäkin tapetin pohja siftaa pinkkiin, mutta ei ole sitä. Alakerran makkari on vaikein huone kuvausten kannalta.// Siis lähtökohta on tämä: Alakerrassa on toisessa päässä sauna, pesuhuone ja sitten takkahuone, jossa turkoosi saa rulettaa. Toisessa päässä on tämä vierasmakkari, jossa myös turkoosi, luonnonvalkoinen ja puu ovat melkein ainoat värit.  Näiden välillä on vierasvessa, eteinen yläkertaan sekä tuulikaappi ulos. Päätimme poistaa kynnykset ja tehdä lattian samasta laatasta näihin kolmeen paikkaan. Toaletin kalusteet on jo ostettu ja ne ovat kaikki valkoiset, seinät alakerrassa ovat kiviseinät ja valkoiset, paitsi osin tapetoidut, kuten yläkuvassa ja osin puolipaneelia, jota emme halua poistaa. Takkahuoneessakin puolipaneelin yläpuolella on navy-värinen tapetti ja huonetta hallitsee mm. sininen sivustavedettävä talonpoikaisvuode. Niinpä noin vuoden on ajatuksissa liehunut tuoda turkoosi tavalla tai toisella tulevaan remonttiimme, mutta nyt
lähdimme tänään liikkeelle sillä mielellä, että kalusteet valkoiset, kiviseinät valkoiset, pyyhkeet ja muu sellainen vaikka turkoosia, mutta lattialaatassa pitää olla jotain rantasandaaleistani. Hirveä nälkä vahvoihin väreihin ja väittäähän Bessu, että minulla on ollut eräs keltainen neule yli parikymmentä vuotta  (sic!) ja sitten keväällä tuli etupihallamme
oranssi atsalea ja nyt mielessäni pyörii tämä laatta Vogue Mandarino:
...jonka kanssa voisi yhdistää vaikka Vogue Grigion:
Mikä parasta näiden kanssa sopisivat sitten toaletin puolella turkoosit pyyhket yms. Meillä on nyt kotona näitä laattoja ja sitten varmuudeksi vielä eräs 'hätävara', joka on takuunakki, mutta siitä ei nyt tänään enempää, sillä olen niin Meksikon värien mielellä vaikka
jotenkin olenkin kuin nimeni olisi turkoosi...

Love
Leena Lumi

PS. Jos ylläpuhuttu toteutuu, alakuvassa ovat alakerran vierasvessamme, eteisen ja tuulikaapin värit:


Po.  tilan kummallakin puolella ovat huoneet, joissa turkoosia, puuta ja luonnonvalkoista sekä punainen nahkasoffa. Siis tällä hetkellä tummanharmaa olisi pääväri ja myös valkoiset kiviseinät. Toaletin takaseinä olisi samaa kuin lattian pääväri ja värisyöksähdyksenä olisi oranssi. Tai just oikea turkoosi, jos sellainen löytyy. 

PPS. Tässä eräs sininen ehdotus:
....jonka oikeastaan voisimme toteuttaa sitten joskus yläkerran isossa toaletissa.

Helähtää vilun celesta. Syysilta, saunavastankostea, sakenee...

Helähtää vilun celesta.

Syysilta, saunavastankostea, sakenee
vihreä hämärä...istun
madonsyömällä laiturilla, yksin, ja sorsapoikue
ui keltaisen ruovikon suojaan,
sen vanavesi ohenee, katoaa, ja järven pinta
on tyyni taas. Kuin platinaa.

Kajahtaa, kaksi laukausta.

Niin kuin airot läjähtävät veteen,
tältä tutulta rannalta
on silmänräpäyksen matka Tuntemattomalle,
veden kalvaossa kelluu sininen sulka,
poikue räpiköi pakoon
henkensä hädässä. Äiditön.

Helähtää, vilun celesta.

Istun madon syömällä laiturilla, yksin,
kuuntelen laukauksia kaukaa, haistelen
ruudin ja saunan savuja.
Surun heleys tummuvaa taivasta vasten,
tuuli, liikkumaton. Kuin vaate iholla.

- Arto Melleri -
kuva Seijastiina 

maanantai 19. elokuuta 2013

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Suihku oli koko ajan varattu, sinne jonotettiin. Vaatteita ei ollut puettu ylle enää aikoihin, Valentina vain ei halunnut riisua rintaliivejä, sillä jos hänen valtava povensa olisi päässyt valtoimenaan hyllymään, ihon poimuihin olisi helteessä muodostunut ihottumaa niin kuin vauvoilla. Tavallisella ilmalla hän ei koskaan käyttänyt rintaliivejä. Kaikki he olivat nahkeita, vesi ei haihtunut iholta, pyyhkeet eivät tahtoneet kuivua ja hiukset oli kuivattava föönillä.

Kaihtimet olivat puoliksi avoinna, valo lankesi nauhamaisina raitoina. Ilmastointilaite ei ollut toiminut enää moneen vuoteen.

Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset (Siltala 2012, suomennos Elina Kahla) kertoo hidasta kuolemaa tekevästä Alikista muutamana helteisenä New Yorkin päivänä, jolloin hyvin moni hänen elämästään on asettunut samaan pieneen ateljeeasuntoon. Sinne ovat tulleet etenkin hänen elämänsä naiset, jotka kukin yrittävät tavallaan osoittaa hänelle, miten paljon välittävät. Kukaan ei kuitenkaan kiellä Alikin vaimon Ninan etuoikeutta huoleen ja suruun ja hoivaamiseen – paitsi ajatuksissaan.  Ryhmä koostuu lähinnä venäjänjuutalaisista emigranteista, joilla monilla on takanaan hyvinkin värikäs menneisyys. Kuinka ollakaan historia nivoutuu Alikin ruumiin hitaaseen lähtöön, sillä televisio pauhaa täysillä, miten Neuvostoliitto kaatuu ja muuttuu Venäjäksi verettömässä vallankumouksessa.

Kustantajan takakansitekstissä sanotaan Ilosten hautajaisten olevan lämmin ja sydämeenkäyvä romaani siirtolaisista, joita yhdistävät lähdön kokemus ja sadat poikki pannut suhteet. Tätäkin kirja on, mutta jokin tuntemus uupuu ainakin minulta. Olisin niin halunnut pitää tästä kauniskantisesta kirjasta ja uudempi venäläinen kirjallisuus kiinnostaa, mutta minulle tämä ei käynyt sydämeen, sillä kirjan tyylilaji on erikoinen huumori, sarkasmilla maustettu ja farssilla kostutettu, jolle en syttynyt. Tässä kävi siis ihan päinvastoin kuin Lidia Tšukovskajan Vajoamisen kanssa, jolta en odottanut mitään ja joka ilmeni todelliseksi helmeksi. Toisaalta jollekin Iloiset hautajaiset voi olla vaikka juuri se oikea kirja, jossa voi hymähdellä meidän ihmisten pienisieluisuudelle vaikka kuoleman portille jo ystävää saattaisimme, sillä Alikin naiset jaksavat olla edelleen toisilleen mustasukkaisia, muistella vanhoja ikäviä asioita ja arvostella:

Ensi näkemältä Nina vaikutti Irinasta oikukkaan koppavalta typerykseltä. Rähjääntynyt kaunotar kyhjötti likaisen valkealla matolla ja pyysi ettei häntä häirittäisi – hän oli kokoamassa jättiläismäistä palapeliä. Lähemmin tarkasteltuaan Irina päätteli hänen olevan heikkolahjainen ja lisäksi henkisesti tasapainoton. Hänessä vuorottelivat velttous ja hysteria, hilpeyskohtaukset ja raskasmielisyys.

Kirjan henkilöhahmot ovat sillä tavalla värikkäitä ja liioittelevia, että näin teoksen näyttämöllä. Jo koko asetelma, pieni tila, helteinen huoneisto ja kaiken keskellä vuoteessa kuoleva Alik ja ympärillä hyörivät ystävät omituisuuksineen ja tarinaan mukaan liittyvät yllättävät henkilöt, ovat kuin teatteria, farssia, jonka tälle lajille omistautunut ottaa farssina, eikä muuta kaipaa. Etäisesti minulle tuli kirjasta mieleen Muriel Barberyn Kulinaristin kuolema, josta pidin enemmän. Siinä missä Ulitskaja on reteä ja äänekkäästikin revittelevä, Barbery käyttää ranskalaisen hienostuneesti ironialla terävöitettyä haarukkaa. Kummassakin kuitenkin vanha mies kokee ranskalaisen kuoleman pienen näyttämön tilassa. Ja kummassakin kirjassa vaikuttavan ja kohta näyttämöltä poistuvan päähenkilön elämän ihmiset saavat vuorollaan astua kulisseista esiin joko muistumina tai paikalla olevina.

Vaikka en syttynyt kirjasta tuleen, kuitenkin luin sen: Se tarkoittaa, että Iloisissa hautajaisissa on minullekin enemmän hyvää kuin huonoa eli pidän yli viisikymmentä prosenttia. Persoonat ovat värikkäitä ja heidän elämänkohtalonsa varsin kiehtovia. Alik on sympaattinen ja yrittää selvitä helteisessä kaaoksessa kohti rauhan satamaa toivoen vain ettei ilmene mitään ’perkeleen poraamista,’

Pilvenreunalta katsoessaan Alik oli varmaan tyytyväinen varsinkin Valentinan suoritukseen, sillä tämä nainen oli yhtä perehtynyt kansanomaisiin riettauksiin kuin muut tutkijat atomin rakenteeseen ja niinpä huoneiston täytti Valentinan korkea ja pitkä parku, jalkojen vahva rymistys vasten lattiaa ja:

Ah – tju, ah - tju!
Sinulla on tervassa,
Minulla on taikinassa,
Leivotaan yhdessä!
Ai-jai-jai-jai-jai!

Uh-tjuh-tjuh-tjuh-tjuumaa!
Mun rautani on kuum-aa!

*****


Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Maria/Sininen linna, Omppu, Minna Jaakkola ja Tuulia/Lukutuulia Kirjapolkuni

lauantai 17. elokuuta 2013

ennen kuin horsma ehtii kukkaan...

ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
     jää sitten henkeään pidättäen odottamaan
          että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin

- Kai Nieminen -
Istun tässä, ihmettelen - Valitut runot (Tammi 2012)
kuva Pekka Mäkinen

torstai 15. elokuuta 2013

Kohti sametti-iltakuukauden viikonloppua

Elokuu kääntyy tänään jo yli puolen välin. Pienoinen puutarhakyllästys on kääntymässä uuteen intoon ja nyt odotamme vain sateen loppumista, että syyshortensiamme toipuvat kuvattavaan kuntoon. Oksat eivät jaksa kantaa suuria kukkia, jos monta päivää sataa taukoamatta. Toisaalta hyvin suuret hortensiamme ovat nyt murroksessa, sillä niitä varjostamasta lähti keväällä jättimäinen hopeakuusi. En helposti kaadata puita, mutta nyt se oli joko hortensiat tai kuusi. Ja minä rakastan hortensioita, jotka ovat syysiltojen valo ja kaikkein sisustuksellisempia kukkia mitä voi olla.
Säästän kaikki puutarhalehteni ja niiden kanssa on kiva fiilistellä sekä alkaa suunnitella syyskesän puuhasteluja. Lisää lyhtyjä, aivan tiettyjä lyhtyjä on hankinnan alla sekä pienten kirkkaiden ledien vedot terassin ruokakatoksen ympäri. Nyt on tänä kesänä istutettu magnolia, kolme uutta onnenpensasta, toinen jasmiini sekä täydellisen vaaleanpunaisia syysleimuja, jotka eivät viikon sateen jälkeen ole kovin kuvauksellisia. Valkoista särkynyttä sydäntä on lisätty joitakin ja yksi oranssi atsalea. Seuraavana ovat vuorossa callunat ja sipulikukat, vaikka tuoksuherneet vasta aloittivat ja pelakuut ovat nyt parhaimmillaan.
Puutarhalehtien pastellinen maailma on kuihtumaton!
Kallionauhukset ovat palaamassa entiseen loistoonsa parin vuoden paitsion jälkeen. Oli hirveä virhe antaa saniaisten kasvaa niiden joukossa. Nyt syksyllä vain scillaa kallionauhusrinteeseen.
Tässä kallionauhukset aamu-usvassa ennen kuin jouduimme saniaisten pauloihin ja se taas johtui
tästä lemmikit mongolialaismetsikössä kuvasta, jossa saniaiset näyttävät tuovan viidakkomaista vehreyttä koko kuvaan. Ja kallionauhusparat yrittävät sinnitellä joukossa...Nyt on saniaiset kaivettu tästä kohtaa pois ja viidakkomaisuus on löydetty istuttamalla kärhöjä kiipeämään pitkin vanhoja mongolianvaahteroita.

Nyt tekisi mieli lausua Rilken sanoin: "Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen./ Peitä varjoihin aurinkokellot/ ja valloilleen päästä tuuli toinen." Mutta ei ihan vielä, vaikka suveen on mahtunut niin suurta iloa kuin jotain pelottavaakin. Toukokuussa oli ihana kahden viikon loma Saksaan ja Itävaltaan ja kohta sen jälkeen jo hauska tyttöilta.
Serkkuni ja Bessu järjestivät minulle ikimuistoisen illan ja hui kauhistus!, olin kotona vasta aamulla;) No, miten se vanha kansa sanookaan eli itku pitkästä ilosta, sillä sitten tapahtui jotain, jonka nyt sitten kerron ja josta tähän asti ovat tienneet teistä vain muutamat, kiitos tuestanne♥, sillä vaikka kaipaan tukea, en kestä sääliä, en etenkään silloin, kun pahin on mahdollista vielä tapahtua. Siis minulla alkoi kuukausi sitten näkyä vasemman silmän näkökentässä musta piste. Ensin luulin sitä roskaksi, sillä olin kitkenyt koko sen maanantain puutarhaa ja minulla ei ollut suojalaseja. Jos olisi ollut aurinkoista, niin olisi ollut aurinkolasit. Mutta ei se lasiaisen irtoaminen johtunut mistään mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Oma lukunsa oli vain saada diagnoosi ja se on Suomessa loma-aikana aivan oma extremelajinsa. Sain vielä kuulla, että oma silmälääkärini oli lähtenyt eläkkeelle, mutta kolme päivää soiteltuani löysin ihanan, uuden, rauhoittavan silmälääkärin. Hän totesi tilanteen ja määrys oli vain levätä visusti kaksi viikkoa vähintäin. Se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta koska olen lukija, sisäistin nyt asian tuplasti. Se kannatti, sillä kävin nyt jälkitarkastuksessa ja kaikki on hyvin ja saan palata normaaliin vauhtiini. Nytkin siellä odotushuoneessa oli ainakin kaksi lasiaisenirtoamistapausta, joten ei mitään kovin harvinaista...
Kuukauteen en olekaan voinut tehdä muuta kuin olla, paitsi uida. Onneksi uimista ei kielletty, sillä sitten olisi ollut kuin koko suvi pilalla ja Yyterin reissu myös.
Ja tässä siis serkukset kuin siskokset, sanoo moni. Meillä oli harjukaupungin yössä niin hauskaa kera Bessun, että päätimme tästä lähin antaa toisillemme aina lahjaksi illan Siinä Yhdessä Paikassa, kun joku täyttää vaikka 45 tai 50 tai 95! Onneksi on enää vajaa pari vuotta siihen kun yksi meistä on vuorossa...Ja tästähän päästään taas ruokaan:
Onni on omistaa ystävä, joka on hulluna sienten poimimiseen, mutta jonka mies ei syö mitään sieniä;) Ystäväni kantaa minulle nyt kosteikkovahreoita ja sitten ovat vuorossa suppikset. Minun piti tehdä tästä ruokapostaus, mutta unohdin kuvata valmiin kosteikkovahveromuhennoksen! No se ohje on se perusyksinkertainen eli sienet ja sipulit paistetaan kevyesti paistinpannulla voissa. Minä teen kaiken wokissa, kuten huomaatte. Sitten hiukan jauhoja ja annetaan turvota, ripaus keitettyä vettä ja hämmennetään, lisätään kuohukermaa vähitellen ja lopuksi suola ja mustapippuri. Tämä sama pätee myös kantarelleihin ja suppiksiin. Viikonloppuna saamme vieraita ja aiomme tarjota kalaa monella sortilla sekä
kantarelli-pinaattifrittatan. Jälkkäriksi joku dolce tai homejuustoja, ehkä jopa molemmat.
Jos leipominen kiinnostaa, niin täältä löytyy ohje kantarellipiirakkaan.
Nyt on paitsi sametti-iltakuukausi niin myös korentokuukausi, Illat ovat vielä lempeitä ja päivät lämpimiä, jos tämä outo sadekausi nyt jo lakkaisi. Pidän sateesta, mutta liika on liikaa. Tulossa on siis viikonloppu ystävien kanssa, joten minusta ei paljon kuulu. Toivottavasti saamme kaikki lumoavan viikonlopun ja paljon vielä puutarhassa oleskelua. Kun tänään kiertelin blogeissa, löysin Cheriltä blogista Autuas olo, kuvan, joka on niin vangitseva, että pyysin ja sain luvan laittaa sen tähän jutun loppuun:
Luontorikasta viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥ Katsokaa tätä kuvaa ja miettikää, mikä elämässä on tärkeää...luontoilu, kotoilu, puutarhailu, oloilu, rakkailu.

Love
Leena Lumi

Cry me a river

Savukalasalaatti avokadokastikkeella

Viikonlopun ruokapöytään tarjoamme Sarpun savukalasalaatin avokadokastikkeella.

Aineksina salaattisekoitus, herneenversoja, avomaan kurkkua, kevätsipulin varsia, paprikaa, luumutomaattia, savustettua lohta ja avokadokastiketta. Yksinkertaisesti hyvää. Ja avokadokastikkeen ohje vielä:

Avokado soseutetaan hienoksi ja sekoitetaan muiden aineiden kanssa. Jos katsikkeeseen haluaa makeutta, voi siihen lirauttaa hiukan vaahterasiirappia. Avokadon tulee olla ihan kypsä eli kun sormella painetaan, tulee pintaan painauma.

Avokadokastike:

1 avokado
1 prk (200 g) turkkilaista jogurttia
2 rkl limen mehua
2 tl korianteria silputtuna
reilusti ruohosipulia
1 tl valkosipulijauhetta
ripaus suolaa
ripaus mustapippuria

Guten Appetit!

Ruokareseptit Leena Lumissa

kuva Sarppu

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Kuukauden TOP10

Jotenkin minulle elokuun puoliväli on kuin vuodenvaihde, ei siis perinteinen uusi vuosi, vaan kokonaan uusi jakso, jolloin moni asia alkaa kuin uudesti, ilmassa on murrosta ja se murros menee myös omaan itseen. Nyt on aika välillä pysähtyä ja katsoa vaikka vain kuukauden verran takapeiliin ja sitten taas jatkaa matkaa lumotussa syyskesässä. Taaksepäin kuukauden kymmenen luetuinta Leena Lumissa ovat:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu // 501 lukijaa  // 1 061 (13.9.)  // 1 601  (28.12.)
Saatko sinä olla sinä? Saanko minä olla minä? Keitä me oikeastaan edes olemme?  // 459 lukijaa  // 523 (13.9.)  // 1 045 (28.12.)
Katkarapusalaatti - helposti ja herkullisesti  // 267 // yht. 7 148  // 7 731 (13.9.)// 9 005 (28.12.)
Yyteri, rakkaani - Reposaari, se toinen mokoma vikittelijä! // 229 // yht. 269  // 312 (13.9.)// 362 (28.12.)
Sekalaisin tuulin kohti viikonloppua! // 206 // yht. 230  // 247 (13.9.)// 289  (28.12.)
David Khayat: Syötkö riskiruokaa - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista // 206 // yht. 4 798  // 5 504 (13.9.)//  7 406 (28.12.)
Leena Lumin kirjallinen kattaus syys-talvikaudelle 2013  // 193  // yht. 223  // 304 (13.9.)// 435  (28.12.)
Gillian Flynn: Kiltti tyttö // 204  // 252  (13.9.)// 285  (28.12.)


Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö  // 223  // 251 (13.9.)// 425 (28.12.)
Omenasose - kanelinen, vaniljainen  168  // yht. 2 020  // 3 963  (13.9.)  // 4 744 (28.12.)

Bis Morgen!

Leena Lumi

tiistai 13. elokuuta 2013

Lisa Genova: Edelleen Alice

”Auta jumala, auta jumala, auta jumala.”

Miten minä voin eksyä omassa kodissani?

Hän harkitsi, kipaisisiko yläkerran isoon kylpyhuoneeseen, mutta hän oli oudosti juuttunut mykistyneenä hämärän rajamaille – ikään kuin alakerran vessattomaan ulottuvuuteen. Hänellä oli yliaistillinen tunne että hän tarkkaili itseään, käytävässä itkevää vierasta naisraukkaa. Se ei kuulostanut aikuisen naisen melko varovaiselta itkulta. Se oli pikkulapsen pelästynyttä, voimatonta ja hillitöntä itkua.

Kyyneleet eivät olleet ainoa mitä hän ei kyennyt enää pidättelemään. John säntäsi ulko-ovesta juuri kun virtsa alkoi valua pitkin hänen oikeaa säärtään, kasteli verkkarihousut, sukan ja lenkkitossun.

Lisa Genovan teos Edelleen Alice (Still Alice, WSOY 2010, suomennos Leena Tamminen) on kirja, jonka lukemista olen kaivannut jo muutamia vuosia.  Käydessäni viimeksi kirjastossa, yhdessä Suomen kauneimmista, upea henkilökunta oli onneksi ottanut tämän kirjan esittelyhyllyyn, josta sen nappasin muiden kirjojen kera mukaani. Luin kirjan nopeaan ja vaikuttuneena. Kaikki mitä olin olettanut ja kirjasta arvioita lukenut, kertautui sisällössä: Tunnen lukeneeni kauniin, herkän, toden kirjan alzheimerin taudista.  Genova kirjoittaa mitään salaamatta, mitään lisäämättä, mitään kaunistelematta. Rappio seuraa toistaan, mutta on hetkiä, jolloin kuunvalo muuttaa kaiken taikapölyksi. Jollakin mittarilla Genova kirjoittaa kuin Carol Shields: suoraan sanomisen kaihtamattomuus, kyky asettua sairastuneen keski-ikäisen naisen maailmaan, tehdä pieniä, mutta tärkeitä huomioita muista, kuvata sisäistä elämää varjostakin. Vain Carolin eräiden kirjojen ’lörpöttelyt’ puuttuvat. Se on Shieldsin tyylikeino, Genova luottaa hiljaisuuden kauneuteen.

Lisa Genova, neurotieteiden tohtori Harvardin yliopistosta, kertoo kirjassaan viisikymppisestä Alicesta, joka on kongnitiivisen psykologian professori, kolmen aikuisen lapsen äiti ja avioliitossa Johnin, syöpäsolubiologin kanssa. Alice nauttii työstään ja saavutuksistaan ja odottaa myös lapsiltaan menestystä.  Vanhimmat lapset Anna ja Tom täyttävätkin hänen kriteerinsä, mutta kuopus Lydia ei halua muuta kuin näytellä, mikä aiheuttaa jonkin verran säröä äidin ja tyttären suhteeseen.

Kirjan alussa Alice unohtaa tärkeällä luennolla yhden sanan, sitä ei vain löydy mistään mielen kätköistä, sitten on hänen pienet viisikymppisensä perheen kanssa, jossa hän unohtaa jotain tärkeää ravintolaan ja sen jälkeen hän lähtee yksin tavanomaiselle juoksulenkilleen ja…eksyy. Ei löydä kotiin. Ei löydä kotia tutuissa maisemissa, tutuilla kaduilla. Älykkäänä ihmisenä Alice tajuaa hyvin pian, mikä on vialla ja saa monista tutkimuksista vastauksen, että hänellä on varhain alkanut alzheimer. Hyvinä päivinä sen voi vielä laittaa kuin piiloon, mutta huonoina päivinä aivoja nakertava peto saa hänet jäämään sängyn pohjalle. Genova kuvaa äärimmäisen herkkävireisesti miten Alice kokee sairauden ja miten se etenee kaikista Alicen ponnisteluista huolimatta. Lapset selvästi lähentyvät äitiinsä, mutta koska Howlandin pariskunta on elänyt hyvin urakeskeistä elämää, isoksi märöksi alkaa nousta Johnin tärkeä työ, sillä John ei ole valmis luopumaan huipputarjouksesta lähteä New Yorkiin syöväntutkimuksen ytimeen. Tämä siitäkin huolimatta, että Alice realistina odottaa elämältä enää yhtä hyvää sapattivuotta Johnin kanssa. Se on enää ainoa, mitä hän toivoo. Ja John näkee itsensä New Yorkissa Alice mukanaan, sillä kotiin jääminen ei ole hänelle vaihtoehto:

”Minä en usko, että voin tehdä niin, Alice. Anteeksi, mutta minusta vain tuntuu etten kestä olla kotona koko vuotta, istua vain ja katsella, mitä tämä tauti sinulta riistää. En kestä katsella, kun sinä et osaa enää pukeutua etkä osaa käyttää televisiota. Jos olen labrassa, minun ei tarvitse katsella miten sinä liimaat tarralappuja kaikkiin kaappeihin ja oviin. Minä en kestä olla vain kotona ja katsella miten sinä menet huonommaksi. Se vie minulta hengen.”

”Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut. Mutta jos sinä et pidä ensi vuotta vapaata minun kanssani, niin sitten me menetimme sinut ensiksi. Minulla on alzheimer? Mikä vitun veruke sinulla on?”

Alice ei ole ollenkaan omaa tahtoa vailla, vaikka muisti haipuu varsin dramaattisesti ja lääkkeet eivät sitä tunnu yhtään hidastavan. Hän tajuaa kaikkien kuulo- ja näköharhojensakin keskellä, että alzheimeriin sairastuneiden omaisille on tukiryhmiä vaikka kuinka paljon, mutta potilaille ei ole mitään. Hän alkaa etsiä ’kollegoita’, varhain alzheimeriin sairastuneita itsensä kaltaisia ihmisiä ja siitä alkaa jotain uutta, joka kantaa upeisiinkin tapahtumiin, antaa itsetuntoa kun on vaikeinta ja ehkä on jopa silta yli sen tumman virran, jossa tietokoneelta pitäisi avata kansio, jonka nimi on Perhonen.

Hän riisui ensin paitansa ja rintaliivinsä, sujautti sitten hameensa ja alushousunsa pois yhdellä liikkeellä ja käveli mereen. Vedessä ei ollut levää, jota yleensä vyöryi aaltojen mukana, vaan se loiski maitomaisen pehmeänä hänen ihoaan vasten. Hän alkoi hengittää aaltojen tahtiin. Kevyesti kulkiessaan, selällään kelluessaan, hän ihaili loistehelmiä jotka reunustivat hänen sormenpäitään ja kantapäitään kuin taikapöly.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Joana, Ilse Norkku Irene ja Naakku

*****

Lue myös Anneli Kannon loistava Pala palalta pois!

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Mutta saatan olla väärässä. Saatan olla kauhean väärässä. Koska se miten hän joskus katsoo minua. Se söötti poika rannalta, unelmieni mies, lasteni isä. Huomaan tutkivan katseen, kylmän laskelmoivat hyönteisen silmät, ja ajattelen: Tämä mies saattaa tappaa minut.

Joten jos tämä löydetään kuolemani jälkeen…

Gillian Flynnin Kiltti tyttö (Gone Girl, WSOY 2013, suomennos Terhi Kuusisto) on kirjavuoteni suurin mysteeri – minulle itselleni.  Yleensä olen hyvin varma siitä, pidänkö jostain kirjasta tai en, mutta Kiltin tytön kohdalla olen pakotettu odottamaan ajan armon valaisevan ajatukseni. Jos kiinnostavuus on kirjan merkittävin kriteeri, Kiltti tyttö on kuumassa sarjassa. Niinhän sen pitäisi kai olla – yleensä. Kiltti tyttö tuli luokseni kutsumatta ja teki selvää jälkeä öistäni, sillä en millään halunnut, vaikka nyt olisi ollut mahdollistakin, lukea Flynnin kirjaa muulloin kuin öisin. Kiltti tyttö survoi heti murskaksi uuden elämäni, jossa menen yöllä nukkumaan kuten normaalit ihmiset tekevät ja luen pari tuntia iltapäivisin. Kiltti tyttö ei ole mikään tavallinen tyttö, sillä ’Amy oli luovien nerojen vaalittu ainokainen ja myös hyvin varakas. Eräänlainen hahmo, kiitos mukaansa nimetyn kirjasarjan. Ihmetyttö Amy…’

Gillian Flynnin  Kiltti tyttö kertoo Nick Dunnesta ja hänen upeasta, älykkäästä vaimostaan Amysta, joilla tuntuu olevan koko maailma jalkojensa juuressa ja avioliitto kohdillaan, mutta kun kurkistetaan Cape Codessa otetun hääkuvan taakse, mikään ei ole itsestään selvää, ei edes pariskunnan rakkaus. Tapahtumat alkavat Amyn ja Nickin viisivuotishääpäivänä, jolloin Amy katoaa. Kuten yleensäkin katoamisjutuissa, nytkin aviomiestä aletaan aika pian pitää pääepäiltynä ja nyt jopa kaikki vihjeet tuntuvat osoittavan Nickiin. Tässä kohtaa kirjaa ei ylimmäksi asiaksi nouse poliisitutkinta, vaan se millaisia ihmisiä ovat Nick ja Amy ja millainen heidän avioliittonsa on ollut. Kirjassa vuorottelevat Nickin kerronnat muille, hänen julkituomattomat ajatuksensa Amysta ja hänestä sekä Amyn päiväkirjamerkinnät, jotka ovat ilmiselvän tarkoitushakuisia. Niiden on määrä antaa tietynlainen kuva pariskunnan elämästä ja se ei välttämättä ole yhtä totuuden kanssa. Tulee heti mieleen vastaava aivopesupäiväkirja, joka toimi aika vahvasti John Wainwrightin dekkarissa Umpikuja. Toisaalta Kiltti tyttö kyllä päihittää Umpikujan mennen tullen, sillä Flynnin teos heittelee lukijan tukea Amylta Nickille ja päinvastoin ja vasta loppupuolella alkaa sumusta erottua kuva…,mutta sitä ennen:

Rennoimmillaankin Amy  oli tiukka, koska hänen päässään raksutti, raksutti, raksutti. Minun täytyi pinnistää pysyäkseni mukana. Kirjoitin hänelle arkista sähköpostia kokonaisen tunnin, aloin opiskella salatieteitä pitääkseni hänen kiinnostustaan yllä, Järvikunnan runoutta, kaksintaistelun sääntöjä, Ranskan vallankumousta. Muutuin huomaavaisemmaksi ja aktiivisemmaksi aloin oikein elää ja melkein sähköistyin, koska Amylle rakkaus oli kuin huumetta tai viinaa tai pornoa: koskaan ei vallinnut tyven. Joka kohtaamisen oli oltava edellistä intensiivisempi jotta vaikutus olisi sama.

Heti yllä olevan jälkeen on pakko kertoa, että stereotyyppisesti luulin kirjaa jossain vaiheessa miehen kirjoittamaksi, sillä eräät seksikuvaukset olivat varsin ronskeja, enkä nyt tarkoita etteikö nainen voisi kirjoittaa ja kokea vaikka mitä, mutta nainen oman käsitykseni mukaan välttää kirjoittamasta kovinta korostaen. Onneksi kirjan psykologinen lataus on sitä luokkaa, että Kilttiä tyttöä tuskin luetaan vain sen rohkeuden tähden.  Silti: Pisteet Gillianille, että hän kirjoitti senkin, mitä harvat edes tohtivat/tahtovat ajatella.

Itsevarma, kaunis Amy on kiinnostava:

Nickin täyyy saada opetus. Hän ei ole vielä koskaan saanut opetusta! Hän luistelee elämässä eteenpäin kasvoillaan hurmaavan Nickin hymy, rakkaan lapsen varmuudella, vikoineen ja lapsuksineen, puutteellisena ja itsekkäänä ja pääsee kaikesta kuin koira veräjästä. Nyt hänestä varmaan tulee parempi ihminen. Tai ainakin katuvaisempi. Paskiainen.

Amy ei siedä miehensä sukua, ei ollenkaan. Hän on vallanhaluinen yhdessä hetkessä, mutta toisessa hän saattaa olla jo jotain aivan muuta. Amy saa kaikki pyörimään tahtonsa mukaan, tanssimaan kuin marionetit. Vai saako? Enempää en paljasta ja lupaan että tämä kirja voi yhtä hyvin olla vuoden lopulla kuumassa ryhmässä kuin olla siellä olematta. Jäin outoon hämmennykseen, mutta jos jotain teille lupaan, se on se, että Gillian Flynnin Kiltti tyttö on täydellisen kiinnostava!  Ja kilttihän Amy on…

…hymyilen ja nauran entistä kovemmin, olen kohteliaisuuden ja hyväntuulisuuden perikuva, kyselen kaikilta ottaisivatko he vielä jotain, kehun naisten tuomia hedelmäsalaatteja, rapudippejä ja salami-kermajuustorulliin käärittyjä herkkukurkkuviipaleita.

Ja myös innovatiivinen:

Nostan hameeni. Minulla ei ole alkkareita. Nickin suupielet kääntyvät alaspäin ja naama veltostuu, hänelle tulee huumaantunut, päättäväinen ilme: hän on kiihottunut. Kiipeän päälle, selin häneen, naama tuulilasiin päin. Puristun rattia vasten, ja kun aletaan liikkua, torvi päästelee vingahduksia kuin matkisi minua, ja tuulilasi…

*****

"Lue tämä kirja ja pysy sinkkuna."

- Financial Times -

*****



*****

lauantai 10. elokuuta 2013

Uneksin hänestä aivan hiljaa, - viinissä on kirpeä...

Uneksin hänestä aivan hiljaa, - viinissä on kirpeä mullan ja auringon maku, - saksofonin ääni liukuu varjoihin. Hän on juuri se tyyppi, josta jokainen mies kerran uneksii, jonka kylmyys on tulta ja kuolemaa, jonka saavuttamattomuus voi viedä maailman loppuun.
Näin on hyvä, kun olemme sylityksin, kun vavahtavana hetkenä ahmaisen omaan suuhuni hänen hehkuvan henkäisynsä nyyhkäisyn kaltaisena.
Lopulta kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin haalea kylpy. Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin.

Kuuma tuli läikähti taas sydämessäni ja unohdin kaiken muun pidellessäni häntä sylissäni ja hän oli kuin vaahtoa ja ruuusja sylissäni ja hänen ihmeelliset silmänsä olivat minulle portti paratiisin riemuun.

Läheisyytesi. Ihmisen lämpö. Kosketuksesi. Voima joka oli väkevämpi minua. Väkevämpi hyvyyttä, kunniaa, ihmisten maailmaa. Oma voimattomuuteni sai minut nyyhkäisemään. Läheisyytesi sai minut kouraisevasti nyyhkäisemään. Miten olisin voinut luopua sinusta. Kun kohtasimme, kun olimme kahden, kaikki oli taas niin yksinkertaista. Kaikki oli hyvin.

- Mika Waltari -
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)

Ne Me Guitte Pas