Tässä elämämme todellisuutta jo viikkoja: Mies polvillaan tekemässä lattiaa alakerran aulaan ja takana näkyvään vierasvessaan sekä ei kuvassa näkyvään tuulikaappiin. Lumimies on sitkeä ja tekisi täyden työpäivän aina, mutta meillä hujahtaa täältä saarelta kauppoihin lähdettyä helposti 3-4 tuntia ja siinä ei sitten montaa tuntia enää jää ennen kuin koittaa keskiyö - koska ainakaan tähän vuodenaikaan ei kuulu nousta kukonlaulun aikaan;) On ollut pakko hakea sitä sun tätä, vaikkakin wc-kaulusteet on hankittu jo huhtikuussa;) Koko ajan puuttuu jotain saumausjuttua, maalia, hiontajuttua tms. Samalla tietty hoidamme ruokaostokset ja nyt kun minulle tapahtui tämä sisustuskärpäsen pistos, kaikki meni vain pahemmaksi. Syvästi ihailen armastani ja sitä, että hänellä ei ole peukalo keskellä kämmentä. Minä olen meistä se, joka olen enemmän hermostunut koko alakerran kaaokseen, mutta käyn välillä viilentymässä pihahommissa ja sitten kaikki tuntuu taas hyvältä. On niin superolo, kun tajuaa, että mun rakkaani kohta kolmekymmentä vuotta jo, on edelleen hän, joka on haasteeni, tukeni, innoittajani, mies joka saa ihailuni, mies, joka saa minussa huojahtamaan...Ja tässä kuvassa yllä hän nyt omilla pikkukätösillään nykertää meille uutta lattiaa. Remontti on mun mielestä melkein aina blood, sweat and tears, mutta joka kerta on työ tekijäänsä kiittänyt.Vielä.
Mahtavaa isänpäiväviikonloppua ja muistetaan kaikkia isiä, heitä jotka ovat vielä kanssamme kuin myös heitä, jotka vaeltavat tähtien tarhoissa ♥ Muistaa voi myös vaikka persoonallisella kakulla...
Oi, muistatko vielä sen virren, jota lapsena laulettiin?
Kun yö liki ikkunan liikkui, se virsi, se viihdytti niin. Se antoi rintahan
rauhan, se uskoa unehen toi. – Jos muistat sen virren, niin laula, laula se oi!
Muistatko
isä? Sinulla oli vihdoinkin pieni tyttö, pieni, suloinen vauva, jota olit
odottanut vuosia ja taas vuosia. Ehkä kaipasit häntä jo rintamalla, kun olit
taistelemassa lapsellesi itsenäistä Suomea. Ehkä haaveilit hänestä jo
sotasairaalassa, jossa olit toipumassa sodan haavoistasi. Ehkä näit hänet jo
silmissäsi, kun rauhan palattua aloit rakentaa omaa elämääsi ikuiset
kranaatinsirpaleet selässäsi.
Muistatko
isä, kuinka koko Säkylä sanoi, että ’tuolle tytölle Viljo hakee vaikka kuun
taivaalta’. Pieni nuhani oli sinulle maailmanloppu, johon haettiin apua vaikka
keskellä yötä ja vähät eivät olleet nekään yöt, jolloin heijasit huutavaa
prinsessaasi sylissä tai istuit hikimärkänä höyryhengityshupun alla seuranani.
Työstä tultuasi et koskaan ollut liian väsynyt asettuaksesi nelinkontin
lattialle, jotta tyttäresi sai riemusta kiljuen ratsastaa selässäsi huoneiston
ympäri, ympäri, kohti auringonlaskua.
Ja
ne pyöräretket pitkin pitäjää! Sinä polkien ja minä ylpeänä tarakalla istuen.
Milloin mentiin mummolaan, milloin Pietilään tai Rauniolle, aina kuitenkin
poikettiin oikealle tötteröjäätelölle. Sellaista jäätelöä ei ole enää
olemassakaan, sillä se oli oikeata hellyysjäätelöä.
Muistatko
isä, kun sairastuin vakavasti ja jouduin kuukausiksi sairaalaan, kuinka olit
kuolla tuskaasi ja mitkään lääkärien vakuuttelut eivät antaneet Sinulle toivoa.
Lopulta et voinut enää käydä luonani, sillä huusin vuorokauden suoraa huutoa
lähdettyäsi ja minut piti sitoa sänkyyni kiinni. Muistatko, kuinka aloin toipua
ja Sinä riehakkaana ilosta keksit, että nyt likalle tuodaan televisio! Aku
Ankkoja luit minulle niin, että äänesi oli enää vain pelkkää pihinää. Ja nukuit
kanssani lattialla, sillä sairauteni jälkeen minua pyörrytti sängyssä.
Ja
isä rakas, muistatko ne ukkoset, joita pelkäsin niin, että istuin pimeässä
komerossa tuntikausia. Ja kuka jälleen olikaan kanssani: oma isäni, maailman
paras isä!
Rakas
isä, kiitos Sinulle, että olit niin paljon kanssani. Kiitos, että olit aina
jaksavainen ja ymmärtäväinen ja hellä. Kiitos, että aina seisoit puolellani ja
kehuit ja kannustit lastasi. Kaikki vahvuus ja hyvä, mikä minussa on, on
Sinulta. Ihailusi prinsessaasi kohtaan herätti minussa selviytyjän ja hyvyytesi
kaikkea kohtaan, istutti järkkymättömän oikeudentajua kaikkea elollista
kohtaan. Ne hetket, jotka annoit minulle, eivät unohdu koskaan. Ne ovat elämäni
tukipilarit, joihin nojaan, kun väsyttää. Ne ovat muistoja, jotka tähdittävät
isän ja tyttären tarinaa. Ne samat tähdet haluaisin tänä Isänpäivänä ojentaa
valoksi ja iloksi kaikille isille ja heidän lapsilleen.
Muistatko
isä, kuinka lauloit: Rakastan elämää, joka nuoruuden haaveita kantaa. Rakastan
elämää, joka muistojen hetkiä antaa. Rakastan elämää, sille lempeni tahdon ma
antaa. Rakastan elämää, joka muistojen hetkiä antaa.
Isä
rakas, kaikki taivaan tähdet: Sinä!
tyttäresi
Leena