Sinikka Piippo: Mielen ruokaa - Ravinnon vaikutus muistiin, jaksamiseen ja henkiseen tasapainoon

Elämässämme on jotain, mihin voimme vaikuttaa todella paljon ja se on terveytemme! Olen jo hyvin nuoresta uskonut, että ihminen on juuri sitä mitä hän syö, mutta nautiskeluun taipuvaisena olen luovinut elämässäni napaten alan teoksista mielestäni parhaat tärpit. Erityisen altis olen vitamiini- ja hivenainetiedolle ja sehän liittyy ravitsemukseemme, joten luen kaikki ne ravitsemusoppaat, joista katson voivani ammentaa jotain uutta. En pidä terveysterrorismista, vaan mielestäni ruoasta tulee saada myös nauttia. Harva siihen enää kykenee, sillä niin paljon alati ilmestyvä uusi tieto tuo tuskaa ja yleinen terveysodote asettaa meille monenlaisia mittamalleja, joihin meidän pitäisi mahtua eli nauti siinä sitten! Oijoi, voi siinä nauttia, kun muistaa leikkiä viikonloppuna ruhtinasta vaikka lohella lisukkeineen, mutta viikolla pitää salaattipäivän tai kaksi ja yksi päivä voi olla vaikka puuropäivä suomalaisilla marjoilla. Pakko lisätä, että meillä varsin terveellisen ruoan lisäksi nautitaan myös purkista vitamiineja ja hivenaineita sekä tyrnin siemenöljyä, joiden kaikkien optimaaliset määrät olen tarkistanut sisätautien erikoislääkäriltä.

Kasvitieteen professori Sinikka Piipon viimeisin teos Mielen ruokaa – Ravinnon vaikutus muistiin, jaksamiseen ja henkiseen tasapainoon (Minerva 2014) ei mitenkään olisi voinut jäädä minulta väliin, sillä pidän kovasti Piipon combosta, jossa tutkijan tieteellinen tarkkuus yhdistyy ihan maanläheiseen asenteeseen siitä, mitä tarvitsemme ravinnoksemme voidaksemme elää mahdollisimman terveen ja hyvän elämän. Nyt liikumme mielen alueella, joten Piippo ei toista niitä asioita, joista on jo kertonut kirjoissan Suomalaiset marjat, Elinvoimaa mausteista ja Puhdasta ravintoa. Toisaalta noissa edellä mainituissa kirjoissakin on paljon mieleen vaikuttavia ainesosia, joten ne ovat tässä mukana, mutta lyhyemmin. Panostan nyt lisäkiinnostukseenne ja kerron, että kiitos Piipon kirjan Puhdasta ravintoa, selätin erään sairauden sekä yllätin lääkärini huippuhyvällä HDL-arvolla. Nyt saan koko ajan tarjota capresen ohjetta omille lääkäreilleni hammaslääkäristä gynekologiin!

Tämä Mielen ruokaa ei suinkaan keskity pelkkään mieleen, sillä edelleen tämän kirjan avulla voimme ehkä välttää diabeteksen, liikalihavuuden, sydän- ja verisuonitaudit, ennenaikaisen vanhenemisen, verenpaineen, korkean kolestrolin, tulehdukset, entysyymiaineenvaihdunnan häiriöt, Parkinsonin taudin, vatsavaivat, mutta myös Alzheimerin taudin, muut muistisairaudet, stressin, masennuksen, haluttomuuden, ahdistuksen, uupumuksen ja monia, monia muita. Kirjassa esitellään monia kasveja, mausteita yms. joita voimme käyttää ja onnekseni löysin sieltä suursuosikkejani, joita voin nyt helposti lisätä ruokavaliooni. Kaikkea ei kuitenkaan saada vain ruoasta, vaikka vieläkin joku niin väittää, mutta katsokaa väittäjää: Onko hän onnistunut malli omasta elämänvalinnastaan. Porfessori Piippo myöntääkin, että:

Katson, että ravinnon lisäksi tarvitsemme myös tiettyjä lisäravinteita. Emme pysty elämään stressittömässä ympäristössä ja perimästäme vapaana. Myös maaperä on aikojen kuluessa köyhtynyt ja myrkyttynyt, eikä kasvien ja eläinten ravinto enää kykene tarjoamaan kaikkia aineosia, joita hyvinvointiin tarvitaan.

Hyvinvointia voi olla vaikka minttu, joka torjuu masennusta ja alakuloa

tai oregano, joka torjuu tulehduksia ja saattaa tätä kautta vaikuttaa ehkäisevästi jopa Alzheimerin tautiin!

Mielen ruokaa esipuheessa Sinikka Piippo kertoo oman äitinsä Alzheimerista ja jälleen saamme hämmästyä, miten nopeasti ja salakavalasti tuo tauti iskee liikunnalliseen henkilöön, joka tunsi ruoanlaiton ammatilaisena terveellisen ruoan salat ja joka vielä 60 –vuotiaana arvioitiin terveystarkastuksessa 40-vuotiaan veroiseksi. Piipon äiti kuitenkin menehtyi 88 vuoden iässä yksitoista vuotta Alzheimeria sairastettuaan: Tytär on omistanut tämän kirjan äidilleen. Piippo mainitsee ne seikat, jotka saattoivat vaikuttaa äidin sairauteen, mutta varmuuttahan tuskin on vielä kenelläkään, vaikka Alzheimer on yksi tutkituimmista sairauksista. Vara ei kuitenkaan venettä kaada, joten yhdyn tähän professori Piipon lausumaan:

Muistimme toiminta nivoutuu tiukasti yhteen mielemme muun tilan kanssa. Muistia ja siihen vaikuttavia seikkoja ei voi käsitellä erillään muusta psyykeestä. Samoin mieleen ja muistin vaikuttavat olennaisesti muut sairaudet, varsinkin diabetes ja sydän- ja verisuonisairaudet. Siksi tämä kirja kertoo ravinnosta ja aineista, jotka vaikuttavat mieleen ja osittain myös kehoon kokonaisvaltaisesti, ei vain muistiin.

Olemme siis mieltä myöten sitä, mitä syömme!

Tämä lautasmalli voidaan nauttia vaikka lauantai-illan huumassa elokuvan ja punaviinilasillisen kera. Juuston rasva parantaa hedelmien ja marjojen ainesosien hyötykäyttöä. Ja hyvinkin voi olla niin, että lautasella on juuri oikeita ravintoaineita ehkäisemään Alzheimerin tautia, jota Suomessa sairastaa noin 70 000 – 100 000 henkilöä. Yhteensä kaikkia muistisairauksia potee yli 250 000 ihmistä. Piipon kirjassa on hyvin antoisa kirjoitus muistisairauksista.

Mustikkaa, mansikkaa, tyrniä, tomaattia ja monta muuta tärkeää käsitellään jälleen, mutta tässä meille ruusujuuri, josta minä en ole tietänyt juurikaan mitään:

Ruusujuuren mainitaan torjuvan masennusta paremmin kuin mikään muu adaptogeeni. Kirjassa sivulla 67 selvitetään, mikä on adaptogeeni. Ruusujuuri mm. edistää kilpirauhasen toimintaa lievässä vajaatoiminnassa, parantaa fyysistä ja henkistä suorituskykyä, auttaa stressin hallintaan ja masennukseen, ehkäisee sydän- ja verisuonisairauksia, Parkinsonin tautia, diabetestä ja auttaa painonhallinnassa. Se myös suojelee sydäntä ja maksaa, alentaa kolestrolia ja parantaa immuniteettia sekä hidastaa vanhenemista.

Ikä on mielen valtaa aineesta.

Jollet välitä, se ei vaikuta.

- Mark Twain -

Piipon kirja on runsaudensarvi, joka käsittelee mm. adaptogeenit (kts. edellä), hyvät rasvat, muistia parantavat marjat, muistia parantavat mausteet (sahrami ja basilika mukana eli suosikkini!), terveyttä edistävät vihannekset (mm. palsternakka ja parsa), hermoston välittäjäaineita lisäävät ruoat, entryymiruoat (papaija), virkistävät juomat ja lisäravinteet. Professorimme muistaa myös suositella

kahvia ja suklaakakkua mielen piristykseksi! Kahvista on kirjoitus, jonka toivon saavuttavan myös heidät, jotka löytävät kahvista nyt vain sen hyvät puolet, sillä tiedän henkilöitä, joiden pitäisi tehdä sama kuin minä: Kahvia, oikein hyvää kahvia, iso mukillinen vain aamuisin, ei ollenkaan iltapäivisin eikä etenkään iltaisin, jos vaivana on levottomuutta, unettomuutta ja jopa paniikkikohtauksia. Mikään ei voita Robert’sin suklaakahvia kera Hesarin aamulla ja sen jälkeen kahvia ei tee enää mieli kun siihen on tottunut. Iltapäivällä sitten brittiläinen teehetki, johon valitettavasti haluan muutaman keksin. Nyt suosikkimme on ruis-kaura-omena-kaneli –keksi, joiden makua juuri ihastelimme.

Erityisen ilahtunut olin papaijatietoiskusta. Papaija on yksi terveellisistä suosikeistani ja nyt sain runsaasti lisätietoa. Kaiken lisäksi olen kiitos Tiian siirtynyt Yotuel-hammastahnaan, jonka teho perustuu papaijasta saatavaan papaiini-entsyymiin ja koivusta saatavaan ksylitoliin.

Kannattaa ottaa relasti: Mikä vaurioittaa verisuonia ja sydäntä, vahingoittaa myös aivoja, mutta mikään ei vahingoita aivoja stressiä pahemmin.

Mitä sitten minulle jäi tästä kirjasta käteen, on se, että luen tätä aina uudelleen ja uudelleen. Suosittelen!

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Iltapäivän valo tulvi sisään ikkunoista, pihan sypressi heitti varjonsa huoneeseen. Tuulessa keinuvat pitsiverhot, teekupit pöydällä. Shiron siististi taakse sidotut sileät mustat hiukset, nuotteja seuraava vakava katse. Kymmenen pitkää, kaunista sormea koskettimistolla. Pedaaleja säntillisesti polkeviin jalkoihin kätkeytyi yllättävää voimaa, jota Shirossa ei tavallisesti voinut arvata olevan. Sileän valkoiset pohkeet olivat kuin lasitettua posliinia. Kun häntä pyysi esittämään jotakin, hän soitti usein juuri tuon kappaleen. Le mal dy pays. Maalaismaiseman ihmismielessä herättämä surumielisyys vailla syytä. Koti-ikävä tai melankolia.

Haruki Murakamin uusin teos Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukura to, kare no junrei no toshi, Tammi 2014, suomennos Raisa Porrasmaa) tuli minulle lukuun vain ja ainoastaan sen tähden, että nyt vihdoinkin koin Murakamin kirjan tarinan kiinnostavaksi. Kun  joutuu priorisoimaan lukemisiaan, siinä voi jäädä helmiäkin katveeseen. Erittäin osuvasti tästä kirjoitti Helsingin Sanomissa 15. marraskuuta Antti Majander kertoessaan, miten nyt Finladia-ehdokkaana olevan Heidi Jaatisen teokselle oli käynyt: Ei saa katsoa aurinkoon tuli luettua, mutta sitten lopultakaan siitä ei tullut edes kritiikkiä lehteen, sillä uusien kirjojen vyöry, uusi sesonki oli jo alkanut. Tässä siis nyt hyvin koskettuneessa tilassa puolustelen itseäni samalla kun kiittelen, että keskityin Murakamin aiheeseen, sillä tämä kirja ei olisi saanut ikinä jäädä minulta katveeseen.

Kirjan päähenkilö Tsukuru Tazaki on nuoruudessa liittynyt ystäväporukkaan, joka oli löytänyt toisensa täysin sattumanvaraisesti. He olivat menneet toisistaan tietämättä avustamaan alakoululaisia, jotka eivät pysyneet tavallisen opetuksen mukana vaan tarvitsivat lisätukea. Järjestetyn kesäleirin aikana syttyi jotain elämää suurempaa:

Viisikon kesken virinnyt sopusointu muistutti sattumanvaraisesti onnistunutta kemiallista reaktiota. Vaikka olisi yhdistetty samat aineet ja valmistauduttu kuinka huolella, samaa tulosta ei luultavasti olisi pystytty saamaan aikaan toista kertaa.

Kolme poikaa ja kaksi tyttöä, se oli heidän ryhmänsä. Muuta ryhmää yhdisti kuitenkin yksi piirre, jota Tsukurulla ei ollut: muiden nimien kirjoitusmerkki tarkoitti väriä, vain Tsukurun nimeen ei sisältynyt väriä. Ryhmä alkoi nimittää toisiaan värillä: Aka – punainen, Ao – sininen, Shiro – valkoinen, Kuro –musta ja vain Tsukurua kutsuttiin etunimellä. Vaikka se vähän harmitti häntä, hän rakasti ystäviään niin paljon, että tuli hetkiä, jolloin hän ei pelännyt mitään enempää kuin tulla ryhmän hylkäämäksi.

Viisikko asuu Nagoyanissa, mutta lopulta kun heistä neljä jatkoivat kotikaupungin korkeakouluissa, Tsukuru hakeutui Tokioon opiskelemaan asemien suunnittelua, joka oli kiinnostanut häntä aina. Toisen yliopistovuoden kesällä hän saapuu kotikaupunkiinsa ja luonnollisesti yrittää tavata ystäviään, mutta nelikon tavoittaminen on yllättävän vaikeaa. Lopulta Tsukurulle selviää, että kukaan hänen ystävistään ei enää halua tavata häntä, ei puhua hänelle, mutta kukaan ei myöskään halua selittää, mistä hylkääminen johtuu. Tsukura joutuu jatkamaan elämäänsä kuin elävältä haudattuna. Myös itsemurha käy mielessä, mutta jokin saa hänet vain sinnittelemään juuri ja juuri heikosti elämässä kiinni. Tulee aika, jolloin hän alkaa muuttua niin sisäisesti kuin ulkoisesti, mutta kipu hylätyksi jättämisestä ei katoa koskaan.

Koska olen noviisi Murakamin lukijana, en nyt tässä onneksi pääse häntä edes hänen omiin aiempiin teoksiinsa vertailemaan, vaan voin kertoa vain sen neitseellisen tunteen, jonka sain Murakamin tekstistä. Jos veri kiehuu ja levottomuus vie, sitä voi helposti erehtyä luulemaan levollisuutta tylsyyden synonyymiksi, mikä tietenkään ei ole totta. Värittömän miehen vaellusvuodet on levollinen ja hyvin hienovireinen kirja, joka silti taidokkaasti kasvattaa lukijan tuskaa Tsukurun kohtalon puolesta. Uhrin kipu tarttuu lukijaan, joka haluaa ehdottomasti saada selville, miksi nelikko henkisesti murhasi Tsukurun. Myönnän, että henkeä salpasi ja kyynelehdin, mutta sekä Tsukurun kohtalosta että Haruki Murakamin hypnoottisesta kielestä, joka silmien kautta ajautuu mieleen kuin kaunis ja alakuloinen hyväily.  Olen altis tajunnanvirralle, mutta myös Murakamin kaltaiselle unenomaisen tarinan kerronnalle, jossa kuitenkin arjen pienet detaljit pitävät yllä todellisuudellista kokemuksen tunnetta. Olen myyty. Olen sanaton. Olen lehahtanut juuri sinne minne pitikin.

Ihmisen sydän on yölintu. Se odottaa hiljaa jotakin ja hetken tultua lehahtaa suoraan minne pitääkin.

Le mal du pays

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta Katja Kirjasähkökäyrä Maija Jonna Irene  Maria Valkoinen Kirahvi  Mari A Kirjapolkuni  ja Annika

Miten uskallan olla näin onnellinen sumuisessa...

Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyenä hetkenä.

- Kyllikki Villa -

Marraskuu on maailman paras kuukausi hyvästeille ja uusille aluille!

Marraskuu on kuin luotu ajatteluun. Se on kuukausi, jolloin tehdään inventaarioita omasta elämästä ja myös jopa omista periaatteista. Onko missioni myynnissä? Lukeeko otsassani ohituskaista? Maksanko vuodesta toiseen lehdestä, joka yllättäen kirjoittaa juttua metsästämisen eli eläinten murhaamisen reimuista sekä tarjoilee turkismainoksia? Siis se sama ihana lehti, josta olen vuosikymmeniä saanut lukea mitä nautinnollisimpia haastatteluja, yksi mm. Ian McEwanista...ja ne ruokaohjeet.

Istunko samaan pöytään henkilön kanssa, jolle mieluiten hakisin lähestymiskiellon? En, en, en ja en. Miltä tuntui lukea Hesarista 12.11. erään poliitikon haluavan sallia Suomessa susien murhaamisen? Tunsinko kylmiä väreitä ja näinkö silmissäni Sarah Palinin, joka ampuu susia helikopterista? Halusinko kirjoittaa mielipidekirjoituksen susien puolesta ja kertoa, että meillä susia on vain 150 yksilöä, joten susien tappamisluvalla pääsemme taatusti jälleen kuuluisaksi Euroopan takapajulaksi?

Marraskuun ilma on kostea ja raikas. Ulkona kun rapsuttaa puutarhaa tulee samalla tehtyä suursiivousta omassa elämässä. Tulee muistutettua itseä siitä, miten 40+ tajusi vihdoinkin sanoa hyvästit energiasyöpöille ja ymmärsi alkaa antaa aikaansa heille, joiden kanssa vastavuoroisuus oli selviö. Motto: irti inttäjistä!, toi myös paljon rauhaa elämääni, joten miksi en nyt osaisi tehdä marrassiivousta ja valita juuri ne lehdet, jotka tuovat minulle iloa ja rentoutusta, kuten osaan valita ne kirjat, jotka tuovat elämääni vahvan vuosikertaviinin maun, sellaisen, jossa on pitkä jälkimaku ja jota ei unohdeta, kun kirjan kannet on suljettu. Miksen nauttisi juuri siitä seurasta, jossa tunnen hehkuvani: Syvä ja aito hyväksyminen on sitä ystävyyden taikaliimaa, josta hehku syntyy ja se vertautuu rakkauteen. Aidon ystävyyden mittari on paljolti sama kuin rakkauden: Tunne tulla hyväksytyksi juuri omana itsenään, hyvä keskustelu, mutta myös hyvä hiljaisuus, jossa äänettömyys ei ole raskautta, vaan kuin tähtitomua, ajatusten puhetta, kepeyttä, ilon pisaroita.

Marraskuu on mun salarakas. Siinä missä sitä ennen kammosin ja kirjoitin tämän, nyt yhtä paljon sitä tarvitsen. Marttaliitto toteaa, että 'ellet aio viettää joulua komeroissa, älä siivoa niitä ennen joulua'. No en ole aikonutkaan, mutta marraskuussa siivotaan elämästä pois turhat rasitteet, väärät valinnat ja menneisyyden virhearviot. Luuta vain huiskii, kun oikein lakaisen. Mitä enemmän siivoan, sen enempi olo kevenee. Huomaan hengittäväni ihan toisin: En pinnallisesti, vaan syvään, kuin ilmaa ja iloa juoden. Näen pienen ja kauniin, jota en nähnyt eilen. Huomaan hyräileväni joululauluja. Hymyilen vastaantulijoille. Olen läsnä. Nautin. Olen minä. On aika iso juttu huomata olevansa oma minä, kun sitä on liian usein vain antanut virran viedä, on hyväksynyt sitä sun tätä, vaikka koko kroppa on vastustanut. Kannattaa kuunnella sekä ruumistaan että mieltään: Ne ovat elämän parhaat navigaattorit.

Suosittelen mielenkomeroiden siivousta. Nyt on siihen oikein hyvä aika. Siitä se sitten lähtee ja voi vaikka huomata, miten oma putsi tuo mukanaan monta uutta ja yllättävääkin asiaa. Yhtä hyvä kuin on olla hetkessä läsnä, on myös nähdä, todella nähdä, miltä oma elinpiiri, reviiri, näyttää ja miten se vastaa omia toiveita ja tarpeita.

Nyt on huomenna aika laittaa viimeiset kirkkaat, pienet kaamosvalot ulos. Joitakin siellä jo onkin ja sisällä myös. Minä en ole ledeistä vieläkään saanut tarpeekseni ja niistä tulee niin satumainen tunnelma. Lumi olisi jotakin, mutta vielä en tunne lumen tuoksua...Viikonloppuna grillaamme, katsomme leffoja, teemme vihoviimeiset pihatyöt talven tulla, luemme, syötämme oravia ja lintuja, vähän suunnittelemme tulevia. Tekisi mieli nimetä marraskuu, jolloin muka maa martona makaa, jouluruusukuukaudeksi, sillä joka marraskuu alan touhuta noiden ihanien kukkien kanssa. Jos haluat lukea jouluruususta enemmän, tässä, ole hyvä: Jouluruusu - talven taikaa, suven suloa tai Jouluruusu on marraskuun lumoa: Kaikki on tässä ja nyt!

Voidaan hyvin♥

Love

Leena Lumi

Feeling Good

PS. Ehkä paras teksti, mitä kirjallisuudesta on tänä vuonna tai ikinä kirjoitettu: http://www.hs.fi/paivanlehti/13112014/kulttuuri/Me+olemme+taiteilijan+palkinto/a1415771218116

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

”Lipitä rakkaani, lauleksi säkeitä, jotka saavat sen soimaan!”

Ohjeet menevät viimein perille. Lumoava hengähdys hujahtaa terälehdille. Miehen kieli varovainen ja vikkelä kuin kissalla kerma-astian äärellä. Se lipittää ensin varovasti.

”Olen kerma-astia”, kuiskaan.

Värisevä lainemeri liikahtaa lävitseni. Mies työntää kieltä pidemmälle, hengittää suoraan kukkapohjukseni sisään. Tulppaanini, liljani, kieloni aukeaa, puhkeaa loistoonsa, eikö ole kaunis!

Maaria Päivisen uusin teos On nälkä, on jano (into 2014) lunastaa kaiken sen, mitä häneltä olen odottanut Pintanaarmuista asti: Pintanaarmuja oli ilmestymisvuonnaan kymmenenneksi paras kirja Leena Lumissa 92:n luetun kirjan kovassa, vuoden 2013 tasokkaassa sarjassa. Silloin kirjoitin, että 'Päiviseltä voi odottaa tulevaisuudessa ihan mitä vain' ja niin hän tekee nyt Emilie Silvia Grassista kertovassa tarinassaan. Se mikä hieman haparoi Pintanaarmuissa eli Herman, joka rikkoi mielettömän vahvaa Annan ja Veikon sairasta parisuhdevalssia, täydellistä kuvausta perheväkivallasta kaikelta kantiltaan, kuroutuu ja tiivistyy On nälkä, on jano teoksessa kirjaksi, jossa rakennekin tukee Päivisen lahjakasta, uniikkia, osin runoproosallista kieltä: Combo suorastaan sytyttää tarinan tuleen!

Emilie Silvia Grass on nainen, joka opettaa matematiikkaa. Laskeminen ei petä koskaan. Kaavat ja selkeät tulokset pitävät pystyssä silloinkin kun sisällä huutaa tyhjyys, päässä mielenpimeä. Matematiikka on jotain josta pitää kii, kun kaikki muu pettää. Toisaalta Emiliemme on ulkoisesti hyvinkin itsevarma ja hän osaa ylenkatsoa niitä naisia, jotka ovat sallineet miestensä livetä uskollisuuden polulta tai jopa jättää:

Moni Emilien työtovereista oli menettänyt kumppaninsa löysien ohjien takia. Olivat menneet toisiin syleihin, himoinneet vierasta lihaa. Emilie piti huolen siitä, että herra Blumen ei muita katsellut. Hän piti vartalonsa kunnnossa ja mielensä kirkkaana ja miehen silmissä itsensä muutenkin valtiattarena, jolle ei ryppyilty.

Herra Blumen ei kuitenkaan ollut luvannut ruusutarhaa, vaikka olikin vienyt Emilien neitsyyden, oli ollut naiselleen kuin lampi hellää vettä, johon olisi halunnut hukkua ja jota juoda sateenkaaren tuolle puolen. Ehei, herra Blumen yllättää ja ilmoittaa rakkautensa loppuneen ja katoaa täydellisen Emilie Silvia Grassin elämästä. Hellät vedet ja taivaalla kaartavat linnutkin vavahtavat, kun onneton Emilie voimattomana ’ojenteli sormiaan kohti makuuhuoneen kylmää sykähtelevää kiviseinää.’

Lyyristä surua ei kestä kauaakaan, sillä Emiliestä sukeutuu tuskavauhtia nainen, joka alkaa hävittää maapallolta miessukupuolta käyttäen täydellistä poltetun maan taktiikkaa eikä ole tarkoitus jättää miestäkään hengittämään samaa ilmaa kuin kostajattaremme hengittää. Samassa tempossa, missä tyhjä kohtu huutaa spermaa, laukeavat, kohisevat miesnesteet naisten vaginoihin juuri kuten naiset tahtovat, juuri miten paljon tahtovat ja selväksi käy, että Emiliemme on tajunnut kivun kielen olevan yksi ja yhteinen kaikille. Uhreiltakaan ei voida säästyä. Kaikella on kuitenkin hintansa ja lopultahan kaikki on vain herra Blumenin syytä. Ja Jaskapaskajeen, joka kehtasi muuttaa heidän naapurikseen ja särkeä idyllin, jossa herra Blumen ja hänen naisensa olisivat kukoistaneet hedelmöittävästi lopun ikäänsä.

Maaria Päivinen takuulla tajuaa, että monet lukevat levottomuuttaan ja peläten eniten maailmassa ikävystymistä. Niin teen minäkin. Ja kun tartun Maarian kirjaan tiedän takuuvarmasti olevani ikävystymisen autiomaasta mahdollisimman kaukana, sillä jokainen Maarian lause abortoi jo tylsyyden varjonkin. Ihailen Päivisen kaunista kieltä. Se on synnynnäistä. Se on lahja, mutta kertoohan se myös hänen koulutuksestaan: Eivät äidinkielen opettajat kirjoita ala-arvoisia lauseita, huonoja lauseita. He kirjoittavat täydellistä ja kun siihen vielä roiskitaan päälle rohkeutta ja levottomuutta, syntyy Veikkoa ja Annaa, Emilie Silvia Grassia ja hermojenpääkirjoitusta, joka saa kohdut huutamaan, miesten kupeet halkeamaan ja lukijat kaipaamaan jotain, jotain...sitä, mitä he eivät itsekään tunnista ja tunnusta. Eivät ainakaan kaipaavansa.

Kirjan rakenne on täydellinen! Myönnän heti, että muistin vuodet, jolloin kotimaani oli Saksan kirjallisuus. Mieleeni nousivat väistämättä Heinrich Böllin Katharina Blumin menetetty maine sekä Nainen ryhmäkuvassa. On nerokasta aloittaa luvut uhrien lyhyillä kursivoiduilla kertomuksilla, sitten päästää naiset ääneen ja näiden väleissä sekasortoon ja vihaan vajonneen Emilien monologit, joilla lukupiiriläiset ympäri maailman voivat herkutella: Olen itse lukenut teoksen monologeja ääneen suuresti nauttien! Draamallisesti Rankkasademonologi oli herkullinen esitettävä, furioso, Kylpyhuonemonologi jo kuin anomus, jota lukiessa olin toinen, kaikki monologit nainen potenssiin ziljoona, mutta rakkahin on Ikkunamonologi, sillä siitähän pitää, minkä omakseen kokee: Kuin pala elettyä toiseutta. Haluan kuitenkin esittää teille Hiekkarantamonologin kahdesta syystä: Kustantajakin oli tykästynyt Ikkunamonologiin ja se on kirjan kansiliepeessä eli en halua toistaa, toisekseen, Hiekkarantamonologi paljastaa Emiliestä, hurjasta kostajastamme, vieläkin uuden puolen, iloriehakkuuden, joka voi olla vain alppijärven aamu-usvaa tai sitten ei:

Oi Blumen!

     miten voit? Oletko muistanut syödä vitamiineja? Onko joku laittanut pillerit lasin viereen valmiiksi? Kuka? Minkä näköinen se kanttura on ja miksi?

     En ole väheksyvien tähtien alle syntynyt. Kiertoni sykähti uudestaan käyntiin. Oliko se eilen. Viileä alkutalven aamu vai syksy, aina tuntuu samalta vuodenajalta, samalta päivältä. Sinä ja minä ja ne muut, olemme yhdenpäiväntarina.

     Minä puolivuorokautta, sinä toiset.

     Laskin aamuja lomaan jota ei näyttäisi tulevan. Ja sitten tapasin toisen. Puolet toisesta puoliskosta. Kadotin mutta löysin uudelleen. Haluan kolmasosan kaikista. Rakastan laskea väärin.

     Taivas alkoi räiskyä, kääntyä nurinniskoin, kun tapasin posliiniposkisen miehen. Vesi piirsi pihoihin rajat. Naapuri särkee elimistöäni. Kuulen ihon ratinan rankkasateen lävitse. Mutta kiertoni on taas. Minusta tulee omenanmakuinen ja kokonainen. Puraisisitko?

     Olethan iloinen puolestani?

     Tule kylään, tehdään jotakin mukavaa. Ehkä hulluakin! Tanssitaan katolla. Pudotaan yhdessä!

Liebe Grüsse
Emilie


*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet myös Arja Villis/ Villasukka kirjahyllyssä, Krista Marjatta  ja Annika

*****

PS. Ennen kuin luin On nälkä, on jano, luin vain yhden arvion tästä kirjasta ja sen Kristalta. Kommentoin hänelle suunnilleen näin: Minusta kirjallisuus saa olla jotain muuta kuin einesmaksalaatikkoa! Se saa mieluusti olla ostereita, simpukoita, mustekalaa, chablista ja rohkeita yllätyksiä!

Luvial lunt, isä haural käytti, Reposaares herkuil ja muute vaa vähä fiiras...

O se vaa iha mahrotoin paik ko mää e ennää Luvial as, ni sit siel o alkan ol lunt enemp ko meil tääl Kesk-Suomes, vaik juur lume tähre täl saarel jäätti!

Siis olisihan se kiva Luvian murteella tässä päästellä koko teksti, mutta kyvyt ei taida enää riittää, jos ovat koskaan riittäneet, kun pakkaa tulemaan sekaan porin murretta aika paljon. Tällaista siis oli Luvialla lauantaiaamuna kun kävimme isän haudalla. Kuva on otettu vanhalta hautuumaalta ja tuo pihlaja kantoi niin paljon marjoja ja lunta, että ihan kuin sadusta. Olen asunut Luvialla neljännesvuosisadan ja tällä merenrantakylällä on ikuinen sija sydämessäni. Palasimme äidin luota tänään iltapäivällä ja ajattelin laittaa vähän epätasaisia kuvia viikonlopultamme, josta tietenkin puuttuvat pahimmat hulluttelut, äidin ziljoonan sortin isänpäiväpöytä ja monta muuta, mm. se, miten vävypoika eli Lumimies, leikkaa anoppinsa kuuset, miten saimme aikaan karaoken, nauroimme kuin syntymähumalaiset ja mukaan oli liittynyt myös Merjan mies Pekka, joka arvuuttelukisassamme keksi kuka on minun ikisuosikkilaulajani.

Lauantaina kuitenkin lähdimme äidin ja sisareni Merjan kanssa Suomen parhaaseen kalaravintolaan nauttimaan merenantimista. Kyseessä on Reposaaressa sijaitseva Kalaravintola Merimesta, jossa on tullut käytyä jo kerta jos toinenkin. Joka pöydästä on merinäköala, mutta osassa on kuin olisi melkein ihanassa meressä kiinni. Minun piti kuvata jokainen ruokalaji, jonka söin, mutta niin siinä vain kävi, että

kuvattua tuli vain alkupalat. Kalaravintola Merimestassa on tosi hyvä noutopöytä, jossa jo alkupaloista syö itsensä hyvinkin täyteen ja aina voi alkupalojakin hakea lisää. Kuvassa minulla vain yhdellä sortilla silakkaa, mutta tarjolla oli monella sortilla, katkarapusalaattia, graavia lohta, uunilohta, sienisalaattia etc. Otimme pitkällä kaavalla, sillä olimme juhlimassa äidin 87 vee syntymäpäiviä.

Vasemmalla sisareni Merja, sitten minä ja äiti. Äiti on tosi vauhdikas ja aikaansaapa eli puutarhassa tapahtuu paljon muutoksia joka suvi, hän kävelee päivässä kilometrejä vai pitäisikö sanoa, että kiitää rollaattorilla niin lujaa, että vauhti ihan hirvittää, laittaa karjalaiseen tyyliin pöytään niin monta sorttia, että ette uskoisi, jos kertoisin, lukee monia lehtiä, seuraa useita tv-ohjelmia, on ajankohtaisasioista tyttäriään paremmin perillä ja taitaa selkäkin pelittää nuorempiaan paremmin. Istuminen tekee meistä nuoremmista raaskuja. Äidin puutarhassa muuten kukki jouluruusu ja sen tähden...Kerron sitten jatkon toisessa jutussa.

Ennen alkupaloja sisareni vähän kuvaili...

 eli näitä on nyt sitten räpsinyt vähän kuka vain ja kahdella kameralla. 

Minulla on aina mieli merelle, joten tämän kuvan kalastuspaatista nappasin ikkunan läpi ihan pöydästämme eli kyllä täällä miljöö on yhtä tärkeässä asemassa kuin kalaherkut. Ja meri on ihanista ihanin kaikkina vuodenaikoina. Myönnän auliisti, että haaveilen eniten kaikista asioista, jotka voisivat tapahtua, että voisin ryhtyä Kyllikki Villaksi ja kiertää rahtilaivoilla maailmaa...

Joka pöydällä oli jouluruusuja ja kaikki pöydät täyttyivät. Olimme viisaasti valinneet lauantain, sillä isänpäivänä paikkaan varmaan jonotettiin. Myönnän noutaneeni kaksi kertaa alkupaloista ja sen jälkeen valitsin pääruoaksi uunilohen voi-valkoviinikastikkeella. Myönnän: En ole ikinä syönyt niin hyvää lohta vielä, joten santsasin sitäkin. Ei tullut kuuloonkaaan ihana jälkiruokakakku, mutta maistoin sitä Lumimieheltä lusikallisen ja se oli aivan taivaallista.

Tässä sisarukset sinisessä hetkessä kotiin lähdössä. Samasta paikasta löytyy kuva suvelta 2013 jutussa Yyteri, rakkaani - Reposaari se toinen mokoma vikittelijä!  Tänne vielä palaamme ja monta kertaa, mutta nyt auton nokka kohti Luviaa ja otetaanpa pieni näyte Luvian murretta Kyllikki Wahlströmin kirjasta Friipaik: 

Myöhäise syksyn kylmyys o jo ilmas. Mut kivi tuntu lämpymält mun kättän vasta. Siin mää istu ja kattele. Piirtäjä seiso muu viäresän. Käsi kuljetta kynä, paper krahisee ja muu lapsuure koton piha ja se rakennuksep piirtyväp paperil. Asuntrivi o aikkaisaatos muuttun, mut navet ja saun ovaj juur niinko ennenki. Keskel piha seiso käkkyräine omenpuu ja suurev viherjäise omenak kiiluvas se larvas. Kaikes o viäl jottai sama ja kumminki erillaist. Pihal om paikoi, joihi ei enä mennä. Ei näyp polkku Kalle-Tommilan kaevol, eik kellari. Uusil asukkail o omap polkus.

Aurink laske naveton katonharjan taa. Taevas punerta, yäks tule pakane. Mää nousen kivelt ja lährem piirtäjäm peräs kävelemä häne autoas kohre. Friipaik jää.

Luvialt kotosi

Leena Lumi

Rannikkopitäjä - Luvialaissii tarinoit ja kuvi

Miksi vanhoilla miehillä on vuotavat silmät? Miksi vanhat miehet...

Miksi vanhoilla miehillä on vuotavat silmät?
Miksi vanhat miehet haisevat ammoniakilta?
Miksi vanhat miehet eivät ryhdistäydy?
Miksi vanhat miehet eivät muista lastensa syntymäpäiviä?
Miksi vanhat miehet unohtavat kaiken minkä ovat unohtaneet?
Miksi vanhojen miesten virtsasuihku jakautuu kahtia?
Miksi vanhat miehet uskovat yhä olevansa viehätysvoimaisia?
Miksi vanhat miehet ripottelevat tuhkaa päälleen?
Mikä vetää vanhoja miehiä hautausmaalle?
Miksi vanhat miehet itkevät kun lapsenlapset tulevat kylään?
Miksi vanhat miehet tulevat onnellisiksi ilman syytä?
Miksi vanhat miehet pitävät kiinni siitä ettei Jumalaa ole?
Miksi vanhat miehet pysähtyvät jokaisen näyteikkunan luo?
Miksi vanhat miehet rakastavat elokuvia toisesta maailmansodasta?
Miksi vanhat miehet eivät nuku?
Miksi vanhojen miesten kädet tärisevät?
Miksi vanhat miehet saavat raivokohtauksia ilman syytä?
Miksi vanhat miehet eivät sano mitään?
Miksi vanhat miehet puhuvat niin ettei kukaan jaksa kuunnella?
Miksi vanhat miehet yskivät kesken konsertin?
Miksi vanhat miehet eivät lopeta tupakointia?
Miksi vanhoja miehiä ei pidetä sisällä niin kuin vanhuksia?

- Claes Andrsson -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Tommy Hellsten, Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti (Minerva 2014)

Isänpäivän kirjavinkit 2014 Leena Lumissa ja kohti pitkää viikonloppua!

Isänpäivä lähestyy huimaa vauhtia ja juttu kirjavinkeistä, joka piti tehdä jo eilen jäi kauppakierroksemme jalkoihin. Kollasimme kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat etsimässä lisälintulautaa, jolla oli aika ihmeellisiä vaatimuksia ja sen lisäksi hurahdimme ihaniin ledeihin. Vierasmakkariin mm. löysin suloiset, pehmeän valon ledit, joiden nauhassa myös pieniä koristeita, kuin jäätimantteja. Ne asensin heti ja muut vasta viikonlopun jälkeen eli nyt jo pakkaamme lähtöä länsirannikolle, jonne starttaamme aamusta. Viherlandiasta löysin isän haudalle jotain muuta kuin callunaa tai kanervaa, joita äiti onkin jo sinne istuttanut: vaatimatonta, kaunista, pientä eli sypressi, jossa rennot oksat ja silleen tyylikkäästi hopeista hilettä että se ei näytä tehdyltä, vaan kuin olisi osa kasvia. Tässä nyt kirjavinkkini, joista linkitän ne, jotka olen lukenut. Muut ovat luvun alla ennen joulua:

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

William March: Komppania K

Paul Werner: Roman Polanski. Henkilökuva

Lars Huldén: Ei tähtiä tänä yönä, sir

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Paul Auster: Mielen maisemissa

Kari Martiala, Helena Lylyharju: Lapin makuja

Lars Petterson: Koutokeino, kylmä kosto

Jeffrey Archer: Kane ja Abel

Peter James: Kuoleman kello käy

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Tällaista tänä vuonna. On kirjaa monen maun isille. Mitenkään en voinut olla laittamatta mukaan Paul Austerin ihanaa Talvipäiväkirjaa viime vuodelta. Paljastus: Tässä joukossa on ainakin neljä kirjaa, jotka ovat blogissani vuoden 2014 TOP10:ssä.

Nuo pienet valkoiset pisteet pienessä sypressissä ovat kuin hopeisia tähtiä...Hurmaavaa kohdata sellaista koristelua, joka ei mene yli ja tee kasvista luonnotonta. Tätä minä kutsun jo taiteeksi.

Toivotan kaikille kaunista ja omannäköistään isänpäivää♥ Olen monta päivää iPadin varassa ja muutenkin menossa ja seurustelemassa. En ole tavannut äitiä kesäkuun jälkeen, joten nyt hän on prioriteetti yksi ja muu tulee sen jälkeen. Menemme herkuttelemaan tänne Jos olisimme olleet kotona, olisin valmistanut tätä, sillä nyt tunnen jo lumen tuoksun...ja voimme siirtyä talvikauden hieman tuhdimpiin makuihin. Tunnelmaa isänpäivään löydät ehkä jutustani Isä rakas, kaikki taivaan tähdet sinä!

Love
Leena Lumi

Tiitiäisen satupuu: Vastaan Opuscolon haasteeseen Runoreissussa - Kirsi Kunnas 90 vuotta!

Vastaan Opuscolon haasteeseen Runoreissussa - Kirsi Kunnas 90 vuotta, kertomalla pienen tarinan, joka liittyy perheessämme vahvasti juuri Kirsi Kunnaksen kirjaan Tiitiäisen satupuu (WSOY), jossa Maija Karman kuvitus. Koska kyseessä on haaste, haastan nyt ensin

Katjan,  Jennin, Saran sekä Main ja kuka vain haluaa, saa osallistua!

Ja tässä haasteen säännöt kopsattuna Valkoisen Kirahvin blogista:

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kerro, mikä Kirsi Kunnaksen runoista on sinulle tärkeä ja miksi. Voit myös kertoa, miten olet tullut tutuksi runoilijan tuotantoon. Tekstin tyyli on vapaa. 

2. Kirjoita aiheesta blogiteksti, jonka yhteydessä mainitset haasteen alkuperän. Liitä tekstiisi haasteen säännöt.

3. Lähetä haaste 3-5 Kirsi Kunnaksen runoihin tutustuneelle. 

4. Kerro osallistumisestasi vastaamalla tähän viestiin. Teen jälleen koosteen vastausten pohjalta.

5. Aikaa vastaamiseen on joulukuun kuudenteen päivään saakka. 

Minulle raskaudet, kummatkaan, eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä. Sain esikoiseni aikanaan vasta endrometrioosileikkauksen ja hormonihoidon jälkeen. Sitten tapahtui melanooma, avioero ja muutto tänne harjukaupungin saarelle. Kun vauvaa ei kuulunut lähdin tapaamaan minut aiemmin leikannutta professoria Turkuun. Jälleen endrometrioosileikkaus ja hormonihoito. Nyt mahdollisuus saada vauva oli paljon vähemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Kun se vihdoin tapahtui ja heti kun olimme varmistaneet gynekologiltani, että kaikki on kunnossa, aivan liitelin harjukaupungin katuja ja syöksyin ostamaan Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen Satupuun sekä kuvassa kirjan ja pupun alla olevan suloisen nallepeiton. Luin Tiitiäistä jo odottaessani, sillä olin vakuuttunut, että vauva pitää runojen rytmistä. Esikoisen kanssa oli ollut hauska lukea myös tätä kirjaa, sillä Vanha Vesirotta piti lukea aina tarpeen tullen: "Vanha Jaakko Vaakko Vesirotta on - aivan totta - vanha hieno herkkä rotta, joka kärsii ammattinsa vuoksi kuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää. Ja katsos, nyt se juoksi suoraan kaislavuoteeseen ja makaa jalat luoteeseen ja kuono kohti kaakkoa, Se auttaa Jaakko vaakkoa."

Vanha Vesirotta runo tuli tärkeäksi, koska esikoisen nimi on Jaakko. Runo on pitkä, tuossa yllä on siitä vain osa, mutta ehdottomasti osaan sen vieläkin ulkoa. Se oli myös taikalääkettä, joka auttoi parantumaan niin pahasta mielestä kuin flunssasta. Taitaa toimia vieläkin...

Kuopuksesta tuli sitten Meri, mutta hyvin pitkään hän oli meille Tiitiäinen. Joka iltainen tuutulaulu ennen kuin alkoivat lukuillat oli tämä:"Tiitiäinen metsäläinen / pieni menninkäinen,/ posket tehty puolukasta,/ tukka naavatuppurasta,/ silmät on siniset tähdet.// Tiitiäinen metsäläinen,/ pieni meninkäinen,/ keinu kuusen kainalossa,/ tuutu tuulen kartanossa, / sammuta siniset tähdet!" Me tietysti lauloimme aina 'Meri-menninkäinen', joten tästä laulusta tuli tyttärelle hyvin oma ja mukavasti unten poluille saattava.

Tällainen pieni kirppu oli prinsessamme. Ensi vuoden iso projekti tulee olemaan kuvata digille kaikki albumien kuvat ennen kuin on liian myöhäistä. Tähän olisi nyt kuulunut ihana kuva siskosta ja sen veljestä, kun Meri just ja just seisoi ja Jaakko-veli piti kättään turvana, mutta ehkä sitäkään ei ole vielä kuvattu digille, sillä en löytänyt, joten

tässä sitten kuva tämän vuoden heinäkuulta eli sisko ja sen veli, Meri ja Jaakko, joille on luettu Kirsi Kunnaksen satupuuta melkein heidän ensihenkäyksestään: Tiitiäiset!

Lastenkirjat Leena Lumissa

PS. Joihinkin kirjoihin liittyy tarinoita niiden lukemisesta ja toinen juhlavuottaan viettävä eli Tove Jansson on myös ollut mukana elämämme kiemuroissa kirjallaan Kuka lohduttaisi nyytiä?

Lene Kaaberbøl & Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Magnus kirosi nähdessään Ninan.

Matka Kulhuslejreniin oli vienyt Ninalta yli puoli tuntia, sillä hän oli joutunut pysähtymään pientareelle oksentamaan Gladsaxen liittymän kohdalla. Sen jälkeen hän oli istunut melkein seitsemän minuuttia otsa rattia vasten kootakseen jälleen voimia loppumatkaan.  Magnus oli ollut parkkipaikalla vastassa, työntänyt pitkän karhunkäpälänsä autoon ja käytännössä kahmaissut hänet ulos Fiatista.

Nyt hän makasi klinikan tutkimuspöydällä, ja Magnus hääräili hänen ympärillään ja sadatteli taukoamatta.

”Sinulla on kuumetta 39,1 astetta ja syke hipoo kattoa. En käsitä miten ylipäätään pystyit tulemaan tänne omin voimin. Minähän sanoin, että sinun pitää tilata taksi. Käyttäydyt kuin mikäkin idiootti, mikä sinällään ei ole mitään uutta. Saatanan perkele.”

Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin uusin Nina Borg-sarjan dekkari Hiljainen huomaamaton murha (Et stille umærkeligt drab, Siltala 2014, suomennos Aino Ahonen) jatkaa hyvin samalla tempolla kuin kirjoittajaparin debyytti Poika matkalaukussa. Meno on vauhdikasta ja sairaanhoitaja Nina Borg ei mitenkään voi olla sekaantumatta verkoston toimintaan, ei edes vaikka hänen geologimiehensä on parin viikon työmatkalla Pohjanmeren porauslautalla ja tarkoitus olisi, että nyt Nina pitäisi huolta perheen kahdesta lapsesta. Nina ei tietenkään aikonut, mutta kun hänen ystävänsä Peter sairastuu rankkaan oksennustautiin, Nina unohtaa Ison Tärkeän Sopimuksensa Mortenin kanssa ja lähtee auttamaan niitä, joista kukaan muu ei välitä. Tanskaan on saapunut laittomasti romaneja Unkarista ja he asuvat eräänlaisessa varastorakennuksessa, josta alkaa tihkua outoja uutisia...ja mukana on myös pikkulapsia.

Kaikki alkaa kuitenkin Unkarista, joka näyttää köyhille romaniveljeksille rasistiset kasvonsa, ikään kuin pelkkä köyhyys ei riittäisi. Toinen veljeksistä Sandor, on päättänyt menestyä hinnalla millä hyvänsä ja hän pyrkii lukemaan lakia. Hän tietää lukeneensa riittävästi, mutta kun hän näkee professori Lorinczin epäystävällisen ilmeen, hän tajuaa, että jotain on hullusti. Ja sitten:

”Hylätty”, hän sanoi.

”Ole hyvä ja poistu”, professori sanoi Sandorille. ”Äläkä unohda kuorta, se sisältää tärkeää tietoa tilanteestasi.”

Sandor tarttuu sormet turtana kellertävään kuoreen.

”En ymmärrä...” hän aloitti mutta...

”Asianajajan lupakirja on ase. Oikeustiede on ase.”

”Mikä saa sinut kuvittelemaan, että Unkari haluaa aseistaa sellaisia kuin sinä?”

Näin Unkari saa Sandorin lähtemään veljensä Tamásin perään Tanskaan. Eikä kenenkään mielikuvitus riitä riitä siihen, millä he voisivat rikastua ja vielä vähemmän siihen, että aina riittää hulluja ostamaan tuhoa. Tämä dekkari siis suistaa Nina Borgin takuulla vaarallisimpaan ikinä...

Yhteiskunnallinen tietoisuus Kaaberbølin ja Friisin trillerissä on jälleen vahva, sillä Nina on ikuinen maailmanparantaja. Häneltä vain tuntuu tyystin puuttuvan itsesuojeluvaisto eli hän on valmis heittämään itsensä leijonille puolustaakseen niitä, jotka putoavat tanskalaisen turvaverkon läpi. Tässä hän unohtaa myös perheensä ja sillä on omat dramaattiset seurauksensa niin aviomiehen kuin vanhemman lapsen eli Idan suhteen. Etenkin Ida nousee focukseen, sillä Ninahan ei pystynyt edes hoitamaan Idaa vauvana, vaan pakeni mieluummin avustustyöhön Liberiaan...

Sitaatti kirjasta Poika matkalaukussa kuvaa Ninaa niillekin lukijoille, jotka eivät häntä ennestään tunne:

Hän yritti joka ikinen päivä opetella suhtautumaan maailmaan hieman välinpitämättömämmin. Tai ei ehkä välinpitämättömästi, mutta osallistuminen olisi saanut mielellään olla sopivan sivistynyttä, sellaista jonka hän voisi karistaa harteiltaan tulleessaan kotiin Mortenin ja lasten luokse, sellaista josta voisi keskustella järkevän asiallisesti sievin humanistisin sanakääntein. Juuri nyt hän tunsi kuitenkin olevansa hillitön kuin kettutyttö, kovaääninen ja palavakatseinen. Epätoivoinen. Hänellä oli onneksi hyviäkin jaksoja, mutta joka kerta kun hän uskoi rauhan kestävän, tuli joku Natasha ja Rina, tai Zaide tai Li Hua, ja kaikki oli taas pilalla ja todellisuus raastoi hänen ihoaan kuin hiekkapaperi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Mai ja Annika

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Eija Aromaa: Tankapyöräilijän talvi

Jokin aika sitten tarjosin teille tankoja Eija Aromaan kirjasta Kallio.Tankoja Koska tiedätte, miten paljon luen runoja eli joka päivä ja miten vähän osaan niistä sanoa, päätin eilen kysellä vähän tankailijamme inspiraation lähteitä. Näin saan teille esiteltyä Eija Aromaan teoksen Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014) saloja. No, eihän tankaa tarvitse puhki analysoida ja kukin kokee tavallaan, mutta onhan se kiinnostavaa, että miksi ja miten juuri tanka, joka on viiteen riviin ja tarkkoihin tavumääriin sidottu, mutta silti tai ehkä juuri siksi, voi kertoa vaikka kuinka syvällisiä. Tankapyöräilijän talvi sisältää kuusi osaa: Valkoinen, Pyörä, Palosaari, Jää, Valo ja Tanka potenssiin kolme. Kirjan kansi on kaunis ja se on Anna Ekströmin akvarellityö.

"Kaikki kirjoittamiseni kumpuaa sitä, miten näen, koen asioita, saatan pysähtyä pienen, heiveröisen heinän viereen ihmettelemään sen väriä, muotoa ja yhtäkkiä saatan jopa kuulla sen kertovan minulle tarinaansa...Meri! Metsä! Valo! Kyllä kaipaan valoa, mutta olen oppinut nauttimaan myös pimeästä ja sen antamasta suojasta, käpertymisestä pimeän kylkeen. Kun tarpeeksi kauan katson jotain, se alkaa elää, muttuu, sen alta paljastuu kirjoitusta." (Eija Aromaa)

Salakirjoitus

paljastuu puun oksilta.

Lumen jäljiltä

koukeroiset kirjaimet

erottuvat selvästi.

Kirjassa on myös viitteitä zen-buddhalaisuuteen. Innoittajana ovat toimineent Kai Niemisen suomantamat Wumenkuan: Aukottoman portin puomi, Ryokan: Suuri hupsu ja Ikkyuu: Riehaantunut pilvi ja luurankouni. Juuri zen-buddhalaisuuteen viittavat tankansa Eija itse kokee itselleen likeisimmiksi, mutta toteaa samaan hengenvetoon, että ’mikään ei ole niin tärkeää kuin se, mitä kukin itse löytää.’

Lumi on tehnyt

laineita jään pintaan kuin

tekisi mallin

merelle miten kuuluu

säilyttää tyyneytensä.

Miten minulle tuli ihan ’70-lukulainen olo...tällaisia me silloin joskus luettiin ja kirjoiteltiin teinikalenterien sivuille. Tankarunoilijamme, ihana kirjastotätimme Eija Aromaa pyöräilee töihin kesät talvet ja tekee samalla huomioita, joista syntyy tankaa. Hän on laskenut, että yksi tanka pysyy koossa viiden kilometrin matkan kun sitä hokee työpaikalle saakka ja sitten heti kirjoittaa perille päästyä muistiin.

Hiekka rapisee

jäisen tien pinnalla kuin

kertoisi miten

montaa kokemusta se

ei ole unohtanut.

Aromaa toivoo, että jokin havahduttaisi meidät näkemään kaikkea sitä kauneutta, mitä meille tarjotaan, löytämään omat karpaloiset kaipauksemme kaiken kiiren, hälinän ja mukatärkeän keskellä: Kaikki on meille jo annettu, kun vain katsoisimme.

Saappaat painuvat

kostean suon sisään ja

sammalmättäässä

karpaloiden kuiskaus

kosketuksen kaipuusta.

Omat ehdottomat suosikkini ovat Pääsky piiloutuu, Räystäistä tippuu sekä:

Tulet kuin valo

yhtä aikaa joutsenten

kanssa luokseni.

Tarjoan illallisen,

sulaa merta lasissani.

Kuulin tässä Ahmatovaa! Kuvitelkaa mitä Anna tähän sanoisi vai olisiko ylväästi ja nauttien vaiti...

Suosittelen meille kaikille tankaa. Etsitään niistä oma kohtamme. Se mikä koskettaa. Olkoot ne kaislikkoon avautuvat polut, kaislojen huojuvat tarinat, lumikinoksen takaa kurkistava koiran kuono, talven kaunokirjoitus lumessa tai kaiken takaa hohkaava siniliila kevään aavistus: syreenit!

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Vuoden 2014 Kauneimmat Kirjan Kannet Leena Lumissa & Arvonnan Tulos!

Vuoden 2014 kauneimmaksi kirjan kanneksi valikoitui lumenkirkkaasti Michael Cunninghamin Lumikuningatar 37 äänellä! Seuraavalle sijalle kohosi Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet 13 äänellä. Kolmanneksi tuli Liane Moriartyn Hyvä aviomies 9 äänellä ja neljänneksi Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa 8 äänellä. Kiitos kaikille innokkaasta osallistumisesta♥ Olen iloinen, että oma suosikkini mahtui myös mukaan voittajanelikkoon ja tuli neljänneksi. Jos muistini rapautuu ennen ensi vuoden kisaa, muistuttakaa, että ensi vuonna otan mukaan Katharina Hagenan Yö ei unohda kannen. Kuka voi vastustaa yökiitäjiä...

Kuuraiset heinät kirjasta Ensilumi siivittävät nyt oikeastikin ensilumitunnelmia, sillä maa on osin valkoisena ja lunta on jo saanut lakaista rapuilta.

Arvonnan voittajat ovat Tuomontuvan Anni, MarikaOksa,  Between, Irene ja Saila Onnea teille♥ Voittajat saavat voittojärjestyksessään valita palkintonsa täältä ja sen jälkeen ilmoittaa sen sekä postitusosoitteensa minulle leenalumi@gmail.com  Seuratkaa listaa, sillä merkitsen sinne 'varattu' jo valitun kirjan/lehden kohdalle.

Toivon, että osallistujat ystävällisesti imoittautuvat ke 5.11. klo 12 mennessä. Ja mitä nopeammin, sen parempi, ettei jono jää jumittamaan. Ellei ke mennessä kuulu mitään, nostetaan lisäarpa etc.

Parista tulevasta viikosta sen verran, että nyt on sellainen kirjasuma, etten sanotuksi saa. Syksyn piti olla vähäkirjainen, mutta kaikkea muuta: Sato on kehittynyt kuin salaa. Lisäksi to jälleen pakkaamme, joten ans' katsoa miten lukurauhaa löytyy ja missä. Jos menee tiukaksi, otan coolisti lukuloman, sillä nyt tulossa sekä paksua odotettua että paksua yllätystä.

Joskus minusta marraskuu oli niin syvältä, mutta nyt Marraskuu on mun salarakas! Hannen Pilkkukin näyttää olevan ihan samaa mieltä asiasta;)

Mukavaa sunnuntain jatkoa!

Love
Leena Lumi

November Rain

Yksinäisyys on uskaltamista, ja yö tulee kaikkialla vastaan kuin...

Yksinäisyys on uskaltamista,
ja yö tulee kaikkialla vastaan
             kuin jättiläisen silmä.
Oi, maailman yö,
lokit kirkuvat, kaislat huojuvat:
Meillä on se, meillä on se!
Missä? Jokainen kulkija huutaa kultaiseen valoon,
missä? väsynyt kulkija huutaa,
ja minä tiedän että ne vastaavat: mielen tällä puolen!
tai: kielen tuolla puolen!
Oi maailman yötä,
dahlia paleltuu dahlian viereen,
             syksyn ruostetahra leviää,
vuodet aaltoavat rantaan yhä kuiskaavammin.
Monen veden yli kuljin osuakseni juhannusyönä
                       lapsuudenkotiin.
Yö oli lasinkirkas, menneisyys tuli tapahtumien paikoillle
             ja virtasi epätodellisena.
Vanha pihlajakuja näki tämänkin saapumiseni.
             Kukat tuoksuivat väkevästi:
täällä sinä valmistuit elämään kuin morsian,
             kurkotit kohti tuntematonta valoa,
mitä on tieto, tietoonkin on uskottava, mitä
             on tieto, mitä usko.
Älä selitä minulle,
istu sydämeni puolelle tähtien huimaan kelkkaan
matkalla silmun välähdyksistä täyteen kesään.
Lumet kohoavat auringon hehkusta pilviksi taivaalle
             tuuli vie pajulta kultaisen turkin.
Kohtaa minut,
kuule miten yksinäisyyteni lähestyy sinun yksinäisyyttäsi,
                 ja äkkiä valostuu.
Katso minuun, 
näe satakieli iiriksessäni laulamassa,
niin kuin minä olen nähnyt puhkeavassa metsässä.
Näin nähdään
                       liekissä liekinkuuma, ilmassa ilmanohut,
se on silmiemme kosketus,
silitä onnellista ihoani,
maailman yö ei ole maailmanpimeä,
kuiskaa missä on varma paikka
jonne näin suuren ilon
                       maailmasta poistuttuaan voi jättää.


- Raakel Liehu -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Hanne