Lukuvuoteni 2016 kuuma ryhmä 75 luetun joukosta:
1. Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi 2016)
2. Sami Hilvo: Pyhä peto (Tammi 2016)
3. Colm Tóibín: Nora Webster (Tammi 2016)
4. Sadie Jones: Kotiinpaluu (Otava 2016)
5. Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa (Teos 2016)
Riitta Jalosen Kirkkaus oli ja on lukuvuoteni suurin kirkkaus. Kirkkain tähti, josta kirjoitin sydän väristen, mutta tässä lyhennettynä:
Näin syntyvät klassikot. Näin kirjoitetaan maailmankirjallisuutta. Olen sanaton. Leijun...Olen valkoinen tunturipöllö. Vapaa valitsemaan...
Luen maailmankirjallisuutta, jossa Suomi on maa muiden joukossa. En suosi kirjallisuudessa kotimaista, vaan se lähtee samalta viivalta kuin kaikki kirjallisuus eli vain lukukokemus antaa lukemalleni sen arvon tai ei anna. Kirkkauden ei tarvitse hävetä maailmankirjallisuuden seurassa vaan se on siellä tasaveroisena mukana, jos se sinne vain markkinoidaan! Kirkkauden bloggasin 2. lokakuuta kun 5. lokakuuta sain elämälleni jatkoajan. Näillä asioilla ei ole yhteyttä, mutta tekee mieli mainita, miten lähellä toinen Kirkkaus voi olla toista. Ja minusta tuli valkoinen tunturipöllö, sillä vielä suvella kuuma sarjani näytti ihan eriltä, mutta ei sitä pieni lukija voi aavistaa, mitä suurenmoinen syksy tuo tullessaan:
Valokiila poimii meidät kaikki esille, kun merelle tulee yö.
Sami Hilvon Pyhä peto olisi minulta mennyt ohitse ellei Tammi olisi sitä minulle pyytämättä lähettänyt. Tunnen itseni kirjabloggaajana profiloiduksi eräiden kustantajien osalta, mutta kiitän siitä, sillä suurin pelkoni on:
...että jotain tällaista kulkee ohitse ilman kohtaamista, saa sydämeni jättämään lyönnin tai kaksi väliin. Tämä teos on se viini, jonka nautin Krakovassa, se yksi illallinen, jolloin katseet, hajut, kosketukset ikivanhassa ravintolassa ja puiston pimeillä kujilla. Se ilta, jolloin tajusin ’Ich hab noch einen Koffer in Krakow...’
Pyhä peto on jo nimenä kohtalokas, mutta Varsovaan ja Yhdysvaltoihin sijoittuva kirja lunastaa nimen kaikellaan.
Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.
Colm Tóibínin Nora Webster ui hiljaa, mutta varmasti ihoni alle. Webster on kesyttänyt minua hitaalla itsevarmuudella. Siinä missä
Äitejä ja poikia ihastutti minua, Nora jo lumosi.
Avioliitto oli ollut tyydyttävän itseriittoinen eli kaikki toisessa oli, mitä saattoi toivoakin.
Lause pitää sisällään paljon, kun kysymyksessä on leskeys. Se kertoo avioliitosta, joka ei ole kaivannut muita, sillä toisessa on kaikkeus. Miten sellaisesta menetyksestä voi edes selvitä...
Kuka ikinä pitää kirjaa kesynä on punninnut kesyyttä väärin! Nora on yhtä vähän kesy kuin häntä vastaan hyökyvät meriaallot. Nora ui ja ui. Hän ui vasten aaltoja kasvattaen fyysisiä voimiaan kuin voidakseen kohdata sen pimeän, joka odotti häntä yksinäisyydestä täydessä huoneessa.
Sadie Jonesin Kotiinpaluu oli minulle yllätys:
Tätä en olisi Jonesilta uskonut Ehkä rakkaus oli totta jälkeen, joka oli ensikosketukseni brittikirjailijaan! Ehkä rakkaus oli totta oli hyvä, todella hyvä, mutta nyt Jones kirjoittaa jo viivastolla, jonka olen pyhittänyt vain idollilleni Ian McEwanille. Nyt kukaan ei voi moittia kustantajaa kanteen painetusta Harper’s Bazaarin lauseesta : ”Jos pidit McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän.”
Kotiinpaluu on raastava, lohdutonkin, mutta siinä on myös valoa:
Olet valoa. Sinä vain olet. Olet aina ollut.
Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa vietteli minut herkuillaan, mutta myös:
Säädyllinen ainesosa on pelottavan täydellinen, sillä tarina pysyy kasassa kuin jouluinen aladobi, mutta on viettelys kuin käsintehty kirsikkajäätelö suklaakastikkeella.
Ihan kuin Leena olisi kirjoittanut juuri minulle:
Olen tehnyt kaikkeni väistääkseni virpikohtalon, jossa pussista kaadetaan valmisjauhoa kulhoon kiisseliksi eikä tiedetä mitään kaikkien aistien juhlista. Ei uskalleta elää. Unohdetaan seikkailu ja hyppy pimeään. Ei kävellä rantaviivalla kengät kastuen juuri kun meri laskostaa itsensä harmaina aaltoina kohti kuin rakastaja nilkkoja hyväillen...
Esirippu, kultaiset nyörit vedetään sivuun ja samettiverho putoaa. Sankaritar on muualla. Valot himmenevät.
Kakkosryhmää kutsun usein myös sydänryhmäkseni ja se olkoon tänäkin vuonna sitä, sillä suurta draama koin ennen kuin tämän sain kokoon: Rakastan hulluna kirjaa Linnuntietä, mutta saman kirjailijan Armon yö...
1. Michael Ondaatje: Divisadero (Otava 2008)
2. Tommi Kinnunen: Lopotti (WSOY 2016)
3. Carol Shields&Blanche Howard: Kuiva kausi (Otava 2016)
4. Ann-Marie MacDonald: Armon yö (Tammi 1999)
5. Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY 2016)
Michael Ondaatje: Divisadero (Otava 2008) oli kuin rakkautta ensikatseesta: Kohtasin hänet kirjastossa ja hän ei jättänyt minua rauhaan, vaan:
Savun ja yön tuoksua. Runoilija katoaa luoliin. Vankkurit vaeltavat maasta toiseen. Arian laulu sekoittaa ajat ja ihmiset. Kitaran soinnut piirtävät kuvia heistä. Särkyvän lasin helähdyksiä. Verta. Taivaalla ei tähteäkään. Kuka ui öisellä joella? Olen juonut yötä.
Aivan selvää on, että olen nyt lukenut välähdyksiä, sirpaleita, kiertolaisuutta, magiaa, runoa...ja ennen kaikkea loistavan teoksen, jonka suomentajalla on täytynyt olla sielussaan runoa ja yötä. Lucienin ja Marie-Neigen eroottinen kohtaaminen on kuin juovuttava ranskalainen maalaisviini tai ilta, joka jo juo yötä...
Kahden maalaistalon välillä kulki jännitetty köysi, ja sen alla aukeni kuilu.
Tommi Kinnusen Lopottia vähän pelkäsin, sillä en jaksanut uskoa enää Neljäntienristystä ylittävän teokseen ja vieläkään en tiedä, kumpi on parempi! Kinnunen kuitenkin toi kirjaan paljon uutta, joten verevä Maria saatiin tavallaan 'korvattua' hieman hienovireisemmällä Helenalla:
Helenan elämästä ei todellakaan tule Syrjästäkatsojan tarinaa, vaikka tuo minullekin niin tuttu kirja tarinassa mainitaan. Ei, Helenasta tulee musiikkia, joka soi apassionato, fortissimo ja da capo.
Siinä missä Leonid Tsypkin kirjassaan Kesä Baden-Badenissa kirjoitti unohtumattomia uintimetaforia rakastelulle, sen tekee nyt Kinnunen musiikilla. Kohtaus on yksi kirjan upeimpia!
...liukenen valoon ja lämpöön. Haihdun tuoksuihin...Partasaippua. Oleanteri ja appelsiininkukka, kamferi ja myrtti. Isän paita, joka tuoksuu tuulelle.
Carol Shieldsin&Blanche Howardin Kuiva kausi on sekä kirje- että avioliittoromaani. Pariskunta asuu tovin erossa ja alkaa kirjoitella toisilleen. Koska lieventävät ilmeet, hipaisut ja äänenpainot puuttuvat, jää jäljelle vain kylmä totuuus ja paljastus siitä, mitä parhaimmankin parisuhteen luolastoissa voi piillä:
Talvipuutarha, muistan sinun sanoneen ainakin sata kertaa, tekisi paikasta paratiisin. Sanoit näkeväsi sen täynnä trooppisia kasveja, saviruukuissa kasvaisi viikunapuu, bambuhäkissä laulaisi lintu; sanoit että siellä – niin monet kerrat, että olen seonnut laskuissa – siellä sinä joisit aamukahvisi, lukisit lehden ja löytäisit elämän seesteisyyden.
Kuiva kausi näyttää
miten vaikea on etsiä itseään kadottamatta toista.
Ann-Marie MacDonaldin Armon yö valaistui minulle viime yönä unessa: Olin jo jonkin aikaa tuskaillut, että kumpi MacDonaldin kirjoista pääsee sydänryhmääni
Linnuntietä vai Armon yö ja näin se nyt sitten meni. 'Paremmuus' on vain hiekkaan vedetty viiva, jonka jo seuraava aalot pyyhkii pois..., sillä niin tasavahvoja nämä teokset ovat.
Sain elää Armon yön parissa maagista realismia, jota Mercedesin hurskaus ja ruusukkorukoukset vain lietsoivat. Koin puron hengen, koin hulluuden, jonka vertaista koin viimeksi Humisevassa harjussa, elin suurta draamaa ja rikosta, jossa syyllisyyden yllä soi Una voce poco fa jaOiseau Rebelle ja Mercedes tuhkassa pannuhuoneen lattialla.
Kirjailijakaan ei kaihda tuomasta esiin ehkä huomattavinta englanninkielistä romaania, sillä Armon yö alkaa dialogilla Humisevasta harjusta:
”Miksi et voi aina olla hyvä tyttö, Cathy?”
”Miksi sinä et voi aina olla hyvä mies, isä?”
Elena Ferranten Loistava ystäväni toi mieleeni:
miten vetävä ja tasokas lukuromaani on elämän pitkospuut, sillä Ferranten kirjaa lukiessani nautin suorastaan säädyttömän kiihkeästi! Toisekseen tätä herkkua on luvassa lisää, sillä sarjan muut teokset ovat jo ilmestyneet italiaksi. Italiassa on myös tekeillä romaanikvartologiaan perustuva televisiosarja. Kolmanneksi luen niin mieluusti siitä toisesta Italiasta, siitä joka on kaukana matkajuttujen kiillotetuista kohteista.
Ferranten tarinan vaikutus lukijaan tulee iholle, mutta ennen kaikkea se altistaa sydämen niin ilolle, toivolle, pelolle kuin kyynelille, mutta se altistaa!
Lila: ”Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenù?”
Kolmosryhmä on
Muut Ihanat Kirjat ja tällä kertaa päätin tuoda esiin intohimoani historiaan, päästä sen kerrankin irti.
1. Katarina Baer: He olivat natseja (Teos 2016)
Isäni muistaa, kuinka hänen äitinsä opetti lapsiaan sodan aikana rukoilemaan paitsi isän myös Hitlerin ja maailmanhistoriallisen käänteen puolesta: ”Lieber Gott, vielen Dank für diesen schönen Tag. Gib, dass Papa heil nach Hause kommt. Beschütze unseren Führer, Adolf Hitler, und gib, dass wir den Krieg gewinnen. Amen.” Rakas jumala, kiitos tästä hyvästä päivästä. Anna isän palata vahingoittumattomana kotiin. Suojele johtajaamme Adolf Hitleriä ja anna meidän voittaa sota.
Katarina Baerin rohkea matka natsi-isoisänsä jalanjäljille tuottaa yhden vuoden vahvimmista tietokirjoista, elämäkerran isoisästä sekä myös tämän vaimosta, Katarinan isoäidistä.
He olivat natseja on niin monipuolinen, että suosittelen aiheesta kiinnostuneille, nyt kun kirjaa vielä saa! Isoäiti Ortrudin sisar Karin on niin kiinnostava, että:
Taidan olla juuri lukenut vuoden kiinnostavimman kirjan. Kaikki tässä kiinnostaa! Kirja on lisäksi kirjoitettu kuin kuulisin sen kerrottuna ja nyt ääni ei häiritse. Kuulen myös korkokenkien äänet, iloisen naurahduksen ja tunnen voimakkaan parfyymin tuoksun: Karin on saapunut!
Gerhard Baer kirjeessään vaimolleen Ortrudille 1945:
Uskon hyvän voittoon ja ajattelen pävittäin yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä, että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailmaan valon tuovan puolella?
2. Aris Fioretos: Mary (Teos 2016)
Maryssa olemme sotilasjuntan hallitsemassa Kreikassa, ajassa, josta toiset muistavat paljonkin, jotkut eivät muista kuulleensakaan. Kirja on rankka, mutta
Mary on pakahduttavin kirja ystävyydestä, rakkaudesta, taistelusta ja toivosta, jonka olen ikinä lukenut.
Se joka päättää omista liikkeistään voi tehdä itsensä onnelliseksi.
3. Terhi Rannela: Frau (Karisto 2016)
Tässä kirja joka vei kauan. Kollasin kaiken käsiini saatavan kirjan henkilöistä, kuuntelin Linan haastattelun monta kertaa, muistelin, miten liki hänen majataloaan Fermarnissa olimme ajaneet tietämättä tästä kaikesta mitään. Ei riittänyt, että aloin etsiä tietoja Linasta ja hänen miehestään, vaan ajauduin Klimtiin, jonka takia matkustan vaikka Wieniin, sillä...ja sen kautta erääseen juutalaiseen sukuun ja maalaukseen, josta on tehty elokuvakin...
Rouva Heydrich vaikuttaa välillä väsyneeltä, vanhalta ja periksiantaneelta, mutta hän muistaa kaiken. Etenkin suuren rakkautensa Heydrichin ja heidän loistonsa ajan Schlossissa, jonka omisti alunperin juutalainen Bloch-Bauerinsuku. Klimt-harrastajat tuntevat maalauksen Adele Bloch-Bauerista, The Lady in Gold, jonka tžekkiläinen sokeritehtailija Ferninand Bloch-Bauer maalautti vaimostaan Adelesta.
Kiitos Rannelalle erinomaisesta kielestä ja sivuäänestä, jossa on ripaus Bölliä eli toteavuutta, tapahtuneen kertomista liioittelematta. Tämä kyky kertoa antaa tilaa rankan aiheen todellisuudelle ilman turhia ja häiritseviä rönsyjä. Pidin kovasti siitä, miten Erich haastatteli Frau Heydrichia vanhuuden ja keltaisten ruusujen athmosfäärissä. Kiitos lähdeaineistosta sekä nyt erityisesti siitä, että lopussa on kerrottu, mikä on kirjassa fiktiota ja mikä on totta, joka olisi ollut mahdollista tapahtua.
Heidän kappaleensa.
Kaunis, haikea, surumielinen.
Hän hyräili ja pyysi, noch einmal bitte, soittaisitko kerran vielä, rakas.
Martti Backman kirjoittaa intohimosta ja kuolemasta, mikä muu merkitsee, mutta hän on kastanut kynänsä monikertaisen vääryyden ja Suomen suurimman joukkomurhan vereen.
Suljen kirjan kyynelehtien. Mustavalkoiset kuvat...Mammani kaupunki kylpee viattomien veressä, sydämeni kaupunki ei unohda vääryyttä. Kaupunki, jossa sopu asui monien kansallisuuksien kesken. Kaupunki, jonka torilla kuuluivat saksa, suomi venäjä, ruotsi...Kadonnut on unta vain.
Me odotimme teitä vapauttajina ja te toitte kuoleman.
Vahva teos Hitlerin varusteluministeri Albert Speerin matkasta Suomen Lappiin vuodenvaihteessa 1943-44. Jos olisin lukenut tämän kirjan sen ilmestymisvuonna, joka oli käännöskirjallisuuden kuuma vuosi, niin ehkä...
Henkilöt tarkkailevat toisiaan ja itseään. Äärimmäiset pohjoiset olosuhteet ovat kuin bensaa tuleen ja näennäinen harmonia arvoasemaetiketteineen kääntyy tragediaksi.
Joku on siirtänyt meren paikkaa minussa, eikä se ole lasku- eikä nousuvesi.
Mitä muuta haluan nostaa esiin lukuvuodestani:
Stefan Tegenfalkin Pianonvirittäjä (Bazar 2016) nousee yli dekkarigenrensä ja tämän kirjan toivon lukevan jokaisen, joka on ymmällään koulukiusaamisesta, syistä, seurauksista ja mitä sille voisi tehdä ja mitä se pahimmillaan aiheuttaa.
Lars Jonssonin Talvilintujen elämää (Minerva 2016) on mielestäni vuoden kaunein tietokirja♥
Kim van Alkemede: Lapsi nro 8 (HarperCollinsNordic 2016) on yllättävä löytö!
Loppusanat Riitta Jalonen Kirkkaus:
Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.
Love
Leena Lumi
