Leena Lumin luetut 2017

Nyt jo yhdeksättä vuotta aloitan listaa lukuvuoteni luetuista. Tekemällä tämän tiedoston, saan teille oikeaan palkkiini helpon tavan löytää kiinnostavia kirjoja monelta aihealueelta sekä samalla itselleni muistion, josta voin näppärästi löytää haluamani kirjan. Kirja ei ole vain sen lukuhetki, vaan se on tarina, johon palataan myöhemminkin eri yhteyksissä. Ikimuistoinen kirja usein myös luetaan uudelleen, se kohdataan uudelleen kuin vanha hyvä ystävä.

En edes yritä enää lukea sata tai sataneljäkymmentä kirjaa vuodessa. Elämä on lyhyt ja vaikka se pääosin kuuluu hyville kirjoille, aion tästä vuodesta jälleen paneutua enemmän perheeseen, ystäviin, puutarhaan ja monenlaisiin elämyksiin. Osa tapahtumista ja etenkin puutarhasta varmaan näkyy blogissakin. Ensi viikosta korkkaamme kevään eli tulee ensimmäinen puutarhakirja, saamme maistella myös kesäherkkuja ja jännitystäkin on luvassa. Huhtiarvonta on tulossa ja se on samalla blogisynttärit, jotka jäivät ystävänpäivänä pitämättä, kun halusin mukaan arvontaan myös puutarhaa ja kevätherkkuja. Lukemisiin♥

1.  Linda Olsson: Sisar talossani (En syster i mitt hus, Gummerus 2017, suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi)

2.  Marina Tsvetajeva: Ylistys hiljaa! Valitut runot 1912-1939 (Siltala 2017, suomennos ja esipuhe Marja-Leena Mikkola)

3.  Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (I Let You Go, Gummerus 2017, suomennos Päivi Pouttu-Deliére)

4.  Jessie Burton: Nukkekaappi (The Miniaturist, Otava 2017, suomennos Markku Päkkälä)

5.  David Jonsson: Vatsan viisaus ja suoliston salat Hyvinvointi alkaa ravinnosta (Magsmart, Minerva 2017, suomennos Anna-Maija Luomi, kuvat Frida Wismar)

6.  Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme (Minerva 2017)

7.  Taru&Tarmo Väyrynen: Talvisateet Vuorileijonan varjo 7 (2016)

8.  Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, WSOY 2017, suomennos Helena Bützow)

9.  Gerald L. Posner ja John Ware: Josef Mengele Elämä ja teot (Mengele. The Complite Story, Minerva 2017, suomennos Pertti Jokinen)

10.  Martina Haag: Olin niin varma meistä (Det är något som inte stämmer, Atena 2017, suomennos Riie Heikkilä)

11.  Eino Leino, Sinikka Hautamäki: Onnen kultaa (Minerva 2017)

12.  Henriette von Schirach: Herraskansaa Elämäni natsieliitin sisäpiirissä (Der Preis der Herrlichkeit. Erlebte Zeitgeschiste, Minerva 2017, suomennos Maija Isola)

13.  Riitta Konttinen: Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2017)

14.  Peter James: Kirottu talo (The House on Cold Hill, Minerva 2017. suomennos Sirpa Parviainen)

15.  Tanja Hakala&Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit (Docendo 2017)

16.  Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja (WSOY 2017)

17.  Mila Teräs: Jäljet (Karisto 2017)

18.  Laura Lähteenmäki: Korkea aika (WSOY 2016)

19.  Ian McEwan: Pähkinänkuori (Nutshell, Otava 2017, suomennos Juhani Lindholm)

20.  Saila Routio: Kukkaloistoa keväästä syksyyn (Minerva 2017)

21.  Mia Gahne: Parhaat kesäsalaatit (Somriga sallader. Röror, grillat och annat gott, Minerva 2017, suomennos Anna Maija Luomi)

22.  Pirjo Rissanen: Syyslaulu (Gummerus 2017)

23.  Sonja Lumme: Tomaatti (Readme.fi 2017)

24.  Kirsi Tuominen: Pihan köynnöskasvit (Minerva 2017)

25.  Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, WSOY 2017, suomennos Helinä Kangas)

26.  Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle (Docendo 2017)

27.  Charlotte Rion: Tyylikkäät ranskalaiset neuleet (Tricots pour toute la famille, Minerva 2017, suomennos Mirkka Santala)

28.  Harlan Coben: Petät vain kerran (Fool Me Once, MinervaCrime 2017, suomennos Salla-Maria Mölsä)

29.  Birgitta Björn: Onnellisesti perille Kävelyn alkeet Santiago de Compostelaan (BoD 2017)

30.  Diane Ducret: Diktaattorien naiset (Femmes de dictateur, Atena 2017, suomennos Pirjo Thorel)

31.  Tuuli Salminen: Surulintu (Like 2017)

32.  Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän vallankumouksen pyörteissä (Caught in the Revolution. Petrograd 1917, Minerva 2017, suomennos Sirpa Saari)

33.  Paavo Halonen, Antti Kauppinen, Ulla Kokki: Armas aika Nautiskelijan kesä (S&S 2017)

34.  Paul Auster: 4 3 2 1 (4 3 2 1, Tammi 2017, suomennos Ilkka Rekiaro)

35.  Håkan Nesser: Taivas Lontoon yllä (Himmel över London, Tammi 2017, suomennos Aleksi Milonoff)

36.  Raili Mikkanen: Hilja Yksi ensimmäisistä (Robustos 2017)

37.  Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina (En nästan sann historia, Like 2017, suomennos Tiina Ohinmaa)

38.  Pirkko Soininen: Avataan siiven alta (Sanasato 2016)

39.  Camilla Grebe: Kun jää pettää alta (Älskaren från huvudkontoret, Gummerus 2017, suomennos Sari Kumpulainen)

40.  Joyce Carol Oates: Blondi (Blondie, Otava 2001, suomennos Kristiina Drews)

41.  S.K.Tremayne: Tulilapsi (The Fire Child, Otava 2017, suomennos Jaana Iso-Markku)

42.  Ben Kalland: Vien sinut kotiin (Atena 2017)

43.  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Atena 2017)

44.  Susanna Makaroff: Homeäidin päiväkirja (Atena 2017)

45.  Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (I giorni del´abbandono, WSOY 2017, suomennos Taru Nyström)

46.  Tiia Koskimies: Juuri näin! Uusi suomalainen juureskeittokirja (Minerva 2017)

47.  Ray Connolly: Elvis Presley Legendan elämä 1935-1977 (Being Elvis - A Lonely Life, Minerva 2017, suomennos Jere Saarainen)

48.  Anne B. Ragde: Perintötila (Alltid tilgivelse, Tammi 2017, suomennos Katriina Huttunen)

49.  Mauri Leivo: Kylän linnut (Docendo 2017)

50.  Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (The Uninvited Guests, Otava 2017, suomennos Marianna Kurtti)

51.  L.M.Montgomery, Sisko Ylimartimo: Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teokset (The Alpine Path: The Story of My Career, Minerva 2017, suomennos Saana Rusi) sekä Sisko Ylimartimon alkuperäisteos Anna ja muut ystävämme (Minerva 2008)

52.  Pierre Lemaitre: Silmukka (Trois jours et une vie, Minerva Crime 2017, suomennos Susanna Hirvikorpi)

53.  Herman Koch: Pormestari (De Greppel, Siltala 2017, suomennos Mari Janatuinen)

54.  Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017)

55.  Linda Peltola: Puutarhan syksy Kodin lämmin joulu (Docendo 2017)

56.  Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa (La petite fille et le SS, Minerva 2017, suomennos Lauri Holma)

57.  Peter James: Kuolema ei rakasta ketään (Need You Dead, MinervaCrime 2017, suomennos Maikki Soro)

58.  Rosa Liksom: Everstinna (Like 2017)

59.  Eero Ojanen, Sirkku Linnea: Suomalaiset taruolennot (Minerva 2017)

60.  Ilona Pietiläinen: Satumainen joulu Kauneimmat sisustukset ja herkullisimmat reseptit (Docendo 2017)

61.  Heidi Köngäs: Sandra (Otava 2017)

62.  Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (Los Afectos, Like 2017, suomennos Sari Selander)

63.  Jessica Knoll: Onnentyttö (Luckiest Girl One, Bazar 2017, suomennos Päivi Pouttu-Delière)

64.  Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (Davidstjärnor, WSOY 2015, suomennos Outi Menna)

Toimittaja Ulla Janhosta mukaellen:

"Vaikka mitä tapahtuisi, on yksi, joka pysyy. Valtakunnat voivat romahtaa, joet voivat muuttaa kulkusuuntaansa, ja miehet voivat jättää, mutta tarinat eivät koskaan kuole. Koko elämä on tarinoiden aikaa. Onko milloinkaan parempaa lahjaa kuin kirja, joka kertoo elämän tarinan? Onko milloinkaan mitää parempaa kuin kirja?"

intohimolla kirjoista
Leena Lumi

taidekuva A Girl Reading by Charles Edward Perugini

Ian McEwan: Pähkinänkuori

En suostu hylättäväksi. Minua ei karkoteta, hänet kyllä. Sidon hänet tällä limaisella köydellä, pakotan puolelleni omana syntymäpäivänäni yhdellä vastasyntyneen lokinkirkaisulla. Ja silloin, väkevän rakkauden vangitsemana, hän omistautuu minun hoitamiselleni, vapaus muuttuu kotimaan loittonevaksi rannaksi ja Trudy on minun eikä Clauden. Hän ei kykene hylkäämään minua sen enempää kuin kykenee repimään rintojaan irti ja paiskaamaan niitä yli laidan. Kyllä minäkin osaan häikäilemätön olla.

Suosikkikirjailijani Ian McEwanin Pähkinänkuori (Nutshell, Otava 2017, suomennos Juhani Lindholm) kertoo McEwanille tyypilliseen tapaan niin erikoisen tarinan, että ehkä sitä ei oikeasti ole ikinä ennen kerrottu. Tarinassa on yhteyttä Shakespearen Hamletiin mitä tulee isän haamuun, joka paljastaa Hamletin sedän käyttäneen myrkkyä päästäkseen valtaan ja kuningattaren vuoteeseen, mutta Ian vain pistää paremmaksi, sillä kertoja on tarinan naisen odottama lapsi, vielä sikiö!

Kukaan, kukaan ei voi viedä minua kuin McEwan! Älkää silti uskoko blogilegendaa, joka kertoo minun kieltäneen negatiiviset kommentit Ianista. Hän teki yhden kirjan fysiikasta ja purin poskeni rikki kiukusta, mutta nyt Ian on jälleen kultaisella tiellään ja join hänet yhdellä kulauksella reippaasti humaltuen. Mikä ihme se on kun vielä ihailen Shakespeareakin ja nyt McEwan on kuin tuonut Hamletin nykyaikaan. Kunpa hän tekisi saman Kuningas Learille...

Trudy on nainen, joka ei tajua omaa tilaansa. Hän on avioitunut runoilija John Cairncrossin kanssa ja kuuntelee toisinaan armosta pitkästyneenä Johnin lukiessa hänelle runojaan. John intoilee vain runoista, omistaan ja muiden. Toki myös vaimostaan, mutta Trudy siitä viis veisaa, sillä hänellä on mielessä köyhän miehensä varakas ja epärunollinen veli Claude. Claudessa ei ole mitään lyyristä, ei mitään viehättävää minun mielestäni, mutta Trudyn maku onkin niin outo...Hän himoaa jyystävää Claudea Johnille lasta odottavanakin. Ja John kuitenkin paitsi aidosti rakastaa vaimoaan, myös omistaa talon, jonka Trudy on päästänyt sikamaiseen kuntoon. Trudy ei ole mikään kodin hengetär, vaan juonitteleva ja mainipuloiva nainen, joka ei välitä edes syntymässä olevan lapsensa parhaasta. Senkin edestä Trudyn sisällä kehittyvä sikiö aikoo vaikuttaa tapahtumien kulkuun, sillä hän on kauhistuneena voinut seurata mitä Trudy ja Claude suunnittelevat.

Pähkinänkuori on täysin nero teos. Sille ei vain voi mitään. Maaginen realismi on tietysti ihan hengitystäni, mutta siinäkin McEwan kuin avaa koskemattoman näyttämön, kohdun, jonka asukas on päättänyt vaikuttaa tapahtumiin. On kiehtovaa lähteä uusille kentille, kun oppaana on Ian McEwanin kaltainen taituri. Yleensä tykkään huonoa, jos kustantaja tekee takakansitekstissä hiukankaan paljastukseen viittaavaa, mutta lainaan vain osan Mail on Sundayn -sitaatista Pähkinänkuoresta sanottuna, koska se on niin kaunis:

"Tämä tiivis, lumoava, nokkela ja lempeän traaginen romaani on oodi inhimilliselle kauneudelle, epäitsekkyydelle ja sammumattomalle kaipaukselle."

Kyynelehtimistä...

Kuka ikinä olisikaan niin ansainnut kirjallisuuden Nobelin kuin Ian McEwan! Pähkinänkuori on vain runsas kaksisataa sivua, mutta tiivistyksen timanttia!

Kaikki tulee päättymään huonosti, ja itse talokin tuntee tuhon lähestyvän. Keskellä kesää helmikuinen myrskytuuli vääntää ja katkoo räystäiden jääpuikkoja, kuuraa päätyseinien käsittelemätöntä tiilipintaa ja riipii lappeista kattotiiliä. Kylmyys tunkee sormensa likaisten ikkunoiden rakosista, joista kitti on varissut pois, ja luikertelee sisään keittiön viemäreistä. Hytisen kylmästä. Mutta loppua ei ole näkyvissä, paha jatkuu loputtomiin, kunnes huonosti päättyminen lopulta tuntuu siunaukselta. Mitään ei unohdeta, mitään ei huuhdota pois.

En näe minkäänlaista mahdollisuutta, mitään uskottavaa tietä onneen. Kunpa en ikinä edes syntyisi...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata  Nannan kirjakimara  Lukutuulia  Elina/Luettua elämää

*****

Ian McEwan Leena Lumissa

*****

Otavan Sininen Kirjasto Leena Lumissa

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Kun toinen lapsi sai alkunsa, se oli Annan mielessä tietty yö, vaikka saattoi se olla jokin toinenkin, aiempi varmaan. Mutta sinä yönä, jouluyönä, pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, taivas tiukean purppura ja tähdessä ja kiiltävänpunaisessa kolmihaarakynttelikössä lepatti viimeinen kynttilä. Ensin he olivat syöneet saunakamarissa jouluruokansa, porkkanalaatikkoa ja lanttumuhennosta, ja sitten he olivat laittaneet pyjamapukuisen Laurin nukkumaan saunan puolelle monen täkin alle. Hiljaa he olivat avanneet sivustavedettävän ja käpertyneet toisiaan vasten hakeakseen ensin vain lämpöä...

Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY 2016) kertoo siitä historiamme jaksosta, jolloin Kannakselta oli lähdetty viimeisen kerran ilman toivetta paluusta. Evakot vaelsivat lehmineen lapsineen pitkin Suomen teitä, mutta hyvin pian kotimaa asutti siirtokarjalaiset lohkomalla olemassa olevista tiloista maita vihollisen viemien tilalle. Selvääkin on, että kaikki eivät katsoneet hyvällä tulijoita, joilla oli eri tavat, eri sanat ja vielä tuli katkeruus otetuista maista. Toisaalla kaikki sujui ystävällisessä ja auttavassa hengessä, toisaalla siirtokarjalaiset saivat osakseen kovaakin kaunaa, oman maan kansalaiset. Lähteenmäki kertoo Korkeassa ajassa evakkoperhe Anna ja Olavi Otson asettumisesta Pihlajan maille, josta heille lohkotaan tontti omaa taloa varten. Anna on opettaja ja Olavi ahkera rakentamaan. Kummallakin on toisten auttaminen verissä, etenkin Annalla, josta kuin huomaamatta sukeutuu Pihlajan tilan emännän suuri apu tämän hoitaessa sodassa pahoin haavoittunutta Kalleaan. Rivakasti nousee Otson perheen Kaunismäki samaa tahtia kuin perheiden elämät sekoittuvat toisiinsa kuin lankavyyhdit. Pihlajan emäntä Heljä on yhä riippuvaisempi Annasta, joka paitsi auttaa häntä monessa, on myös kylällä monessa pidetty. Olavi myös auttaa Heljän ja Kallen tilalla, joilla ei ole vierasta työväkeä eikä tilan jatkajaa. Empaattinen Anna kokee Heljän tuskan omanaan ja ihmettelee, miksi hän, evakko ja ikuisesti muualta tullut on niin siunattu. Hän haluaa jakaa hyvästään ja Margareetan eli Riitan syntymä vain lisää hänen tarvettaan auttaa lapsetonta Heljää, joka rotinoineen saapuu vauvaa katsomaan.

Niin elävästi Lähteenmäki kuvaa evakkoutta ja uudisasuttamista, että ehkä hänelläkin on juuret Kannaksella. Tämäkin kohta, jossa kartanon Margit moittii siirtokarjalaisia Heljälle:

Margit kertoi lukeneensa lehdestä, että siirtoväessä oli piirteitä kunniattomuudesta ja perinteisten arvojen uhmaamisesta, vaikka samaan aikaan he halusivat mahtailla koristamalla kotejaan ja laittamalla pöytään parasta silläkin uhalla, ettei lapsille ollut arkena ruokaa.

Tällaista se paheksunta oli ollut, kun evakkoparat vielä asuivat toisten saunakamareissa armoilla ja silti, jotenkin silti, niin monet huomasivat heillä olevan jotain kuin enemmän. Pohjaanmaan likat itkivät katkerina purettuja kihlauksiaan, kun sulhaset karkasviat vilkkaiden karjalaistyttöjen miehiksi. Satakunnassa ja Hämeessä puolestaan katseltiin karjalaisten iloisuutta ja rempseyttä kateudensekaisella ylemmyydentunnolla. Oijoi, mitä olisivatkaan kylmät ja kalseat sanoneet, jos olisivat tienneet Annan ja Olavin kuumasta onnesta. Siitä josta ei sopinut puhua, siitä jota ilman Anna ei voinut olla, siitä joka kantoi hänet raskaiden päivien yli: Heidän yötulensa, joka kuului vain heille.

Anna Otso on kieltämättä kirjan kantava voima. Hän on kuin kantaäiti ja kaikki kiertyy häneen. Kirjassa hän saa elää vielä lapsenlapsenlapsensa, mutta kokea myös tragedian, sillä surutta ei iloinen Annakaan elämästä selviä. Lähteenmäen karjalaiskuvaus on verevää ja koska olen itse evakon tytär, tunnistan! Myös monet arjen askareet, sanat ja ruoat ovat kohdillaan, kuten se muisteleminen, miten oli ennen kauniissa Karjalassa. Sitä kaihoa eivät kantasuomalaiset tajunneet, mutta eivät he olleet asuneet Kannaksen tiloilla, uineet pehmeän hiekan rannoilla, eivät he tienneet miten siellä vilja nousi, mitä oli iloisuus ja nauru, miten kulleroita täynnä niityt, joihin heittäytyä. Eivät he tajunneet, mitä oli Viipurin taika ja mitä oli ajaa Terijoen hiekoille. Heljäkään ei tiennyt, hän vain aavisti yhä enemmän osattomuuttaan ja silloin vyyhdit täysin sekosivat...

Korkea aika on monen sukupolven kuvaus erään karjalaisperheen elämästä. Luvut on nimetty henkilönimin, joka pitää lukijan hyvin tarinassa kiinni, samoin nimen perään on laitettu kuluva vuosi. Kun aloitetaan vuodesta 1948 ja päästään nykyaikaan, kuljetaan hyvinkin pitkä ja vaiheikas matka. Ja kuinka pitkä ja minne, sitä en tietenkään spoilaa, mutta tekee mieli verrata: En ole ennen lukenut Laura Lähteenmäkeä, mutta olen lukenut kaikki Eeva Joenpellon kirjat ja tässä oli jotain samaa tyylissä. Evakkotarinan verevyys taas vertautuu minusta Marja Leena Virtasen teokseen Kirjeitä kiven alle, jossa polku oli kuin äidilläni eli olen saanut kirjailijan kanssa ihmetellä: Minähän jopa synnyin siellä, minne Marja-Leena evakkomatkallaan jäi! Kiinnostavaa Lähteenmäellä on myös nykyajassa Saanan ja Jaakon kuvailu: Nyt alan odottaa avioliittoromaania tyyliin Lionel Shriverin Kaksoisvirhe! Hyisten miesten, Jaakon ja Laurin kuvailut tulevat iholle, halusit tai et.

Kirjan viimeinen osa on nimetty kauniilla ja kuvailevalla saksankielen sanalla Die Hochzeit, häät, ja olkoon se tämä:

He olivat vahvoja ja rajuja, he halusivat paljon. He takertuivat, erkanivat, paiskautuivat taas, heidän ihonsa kesti läimähdykset, lihansa kovemmat otteet. Anna nauroi, Olavi hymyili huulet yhdessä. Heidän lemmessään joku rohkea otti vallan. Se kaareutui Olavia vasten, kovertui ja kietoutui, antoi ja otti. Se toimi itsenäisesti ja päätä vailla, ahnas, antelias, riehtiläs. Se halusi että Olavin oli hyvä, että Olavi ääneensä huusi. Anna tahtoi kiskoa jonkin esiin, repiä ja taivuttaa, tuntea pohjaa myöten! Hän ei saanut tarpeekseen.

He kaksi. Rakkaimmat.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Ullan luetut kirjat  Kirjakaapin kummitus  Tuijata  Katja/Lumiomena

Sinä olet yhä täällä unikon siemenkotia...

Sinä olet yhä täällä
unikon siemenkotia lyijykyniesi joukossa - lohduksi
kuusenoksia kaapin päällä,
löytyy myös kimppu lumikelloja,
niin että voi valita: joulu tai kevät.
Myös viinilasit ovat täällä. 
Joskus et huomaa edes lumisadetta,
joskus sataa vettä pöydällesi.
Yhdentekevää, kevät tulee kaikesta huolimatta,
et saa silmiäsi irti pienistä ruohonkorsista, vihertävistä,
ja tunnistat itsesi kaikissa puissa:
ne kuihtuvat ja puhkeavat eloon yhä uudelleen -
voi sinua, sillä kaikki kukkii
ja sinä olet kerjäläinen ja ne näkevät  sinut
tuhatkertaisessa loistossa.
Ja rastaat, pääskyt ja mehiläiset tulevat,
luo silmäsi maahan syreenisadekuurossa,
sinähän tiedät: olet lyijynraskas
tässä tuoksussa, lepattavassa.
Sillä kevät on juuri sellainen, et voi
muuta muistaa et sanoa,
vaikka hyvä olisi valikoida
niin kuin nainen kokeilee hattuja,
yhtä toisensa jälkeen.
Olisi hyvä torjua tuo kohtalo,
murskata synkkä, ankara patsas,
heilahtaa ja pyöriä loiton,
kaivatun musiikin tahtiin.
Mutta sinulla ei ole muuta musiikkia, olet yhä täällä -
ja mustien harsojen takaa
nousee kukkameri kuin kohtalo.

- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)
kuva Allu

Mila Teräs: Jäljet

Linnunrata kohisee selkärangassani, ulottuu käsiini, liituihini.

Värit ovat avaimia kaikkiin lukkoihin. Sain ne isältä, sillä isä ja minä olemme samaa heimoa. Me molemmat tiedämme, että tarvitaan vain muutama veto – ja ihminen on ihmeellisen vapaa.

Paperi on kuin nimetön lumi, jonka sekaan jätän haparoivat tanssiaskeleeni.

Mila Teräksen Jäljet (Karisto 2017) on takuulla yksi vuoden kauneimpia teoksia, sillä tekisi mieli jättää nyt omat sanat kaikki vaiti ja antaa ääni vain Milalle. Teräs ’piirtää’ kuvaa yhdestä rakastetuimmasta kuvataiteilijastamme Helene Schjerfbeckistä, joka on myös minulle enemmän. Niin enemmän, että luin Milan kirjan oheen myös Riitta Konttisen Oma tie Helene Schjerfbeckin elämä, sillä oli saatava tietää lisää. Lopulta kuitenkin heittäydyin Teräksen viemäksi, sillä halusin antaa tilaa tunteelle, askelille lumessa, ja vähemmille ihmisille, Milan kirjalle. Halusin päästä Helenen iholle, halusin löytää rohkean, vaativankin Helenen, en sitä yliherkkänä invalidina pidettyä taiteilijaa, josta olemme saaneet lukea niin paljon. Tosin Konttinen on kiitettävästi tuonut kirjoissaan esiin Helenen tarmon ja vaativuuden, josta hänen taideoppilaansakin ovat kertoneet, mutta yleiskuva...Ei ole arkuutta, jos haluaa eristäytyä päivittäisistä ihmisten tapaamisista ja kahvihetkirupatteluista. Taiteilijan on saatava kuulla omaa mieltään. Taideajatukset eivät hengitä tiskausten ja päivittäin samoina toistuvien huushollirutiinien tahdissa! Onneksi Mila näyttää tämänkin Helenen kirjassaan etenkin tyttären ja hänen äitinsä pitkinä Hyvinkää –vuosina. Tässä eräs kohtaus joka lienee toistunut useinkin:

”Minä haluan kuolla ilman vakituista palvelijaa”, äiti päättää juhlallisesti.

”Naisen maalaustelineelle ei ole paikkaa missään”, sähähdän. ”Elämä on yhtä siivoamista ja tiskaamista. Maalarinajatuksia ei voi pitää päässään hetkeäkään, vaan aina revitään kappaleiksi.”

Äiti kääntää minulle selkänsä.

”Värisyttää ajatellakin tulevaa talvea”, kähisen hänen selälleen. ”Jos koko talvi menee ilman maalaamista.”

”Miten paljon minä olen joutunut elämässäni kärsimään!”, äiti voihkaisee. Näen, kuinka väri valahtaa hänen kasvoiltaan ja miten hänen huulensa alkavat sinertää. ”Enkä silti ole sinulle mitään.”

Meidänkö herkkä, nilkuttava Helenemme tässä? Nainen joka oli elänyt Pariisin, Bretagnen ja St. Ivesin? Nainen, joka oli väärin perustein tullut englantilaisen kihlattunsa jättämäksi ja selvinnyt siitäkin? Nainen, joka oli kuin kotonaan taiteilijapiireissä, jossa oli ymmärrystä antaa tilaa hiljaisuudelle kuulla omat ajatuksensa, mutta joissa myös jaettiin aihetta sivuavia innoittavia ajatuksia. Nyt Helene oli yli viisikymmentävuotias ja kuin jumissa Hyvinkäällä kuten myöhemmin Tammisaaressa, mutta kyllä hän äitiään ymmärsi ja rakasti. Äidillä ei vain ollut riittävästi juttuseuraa ja pitkän aikaa heillä oli taloudellisesti hyvin niukkaa. Helene kaipasi yhtä vahvaa viivaa elämästään, kuin hän vaati kädeltään maalauksiinsa. Sen viivan piti tulla helposti, mutta sen piti olla kaikki, kaikki. Viivan piti hengittää maalauksen sielua ja Helene halusi hengittää elämää. Vielä kerran hän halusi kokea millaista olisi rakastaa ja silloin hän otti irto-ottoja äidistään, kun tämä vielä selvisi yksin ja lähti Hyvinkäältä viettämään kesiä Tammisaareen kohdatakseen uudelleen miehen, joka oli yllättäen tullut heille visiitille. Herra Reuter oli 36 -vuotias ja komea, Helene oli 56 –vuotias ja odottava, mutta ikä ei merkitse kun rakastaa. Ehkä kaikki on jopa mehevämpää nyt, kun sydän on pehmeä kuin luumu ja puraistessa mehua valuu...

On ihmeellistä rakastaa niin kuin vain syksyllä rakastetaan, kesän hehkuessa täyttyneenä, lumen tuoksuessa vielä jossakin etäällä.

Mila Teräksen Jäljet kertoo selvin otsikoin, missä ajassa ja paikassa kulloinkin kohtaamme taiteilijamme, joten on todella helppoa päästä Helenen ihon alle. Kirja on minä –muodossa, joka on mielestäni tässä juuri oikea valinta eli olemme Helenessä. Koemme nuoruuden, lonkan vaurioitumisen, perheen ilmapiirin, luomisen himon, elämän janon, arjen harmit sekä syysrakkauden kuin vahvemmin. Helenen tyyliin vahvemmin olemme mukana värissä, jonka taiteilijamme paletistaan valitsee ja ne värit tuntuvat!  Vasta elämä niitä riisuu, mutta vielä kerran pitää palaa. Teräksen kirja on pakahduttava juuri hyvällä tavalla. Se on kuulas kuin yökylmän puraisema punakaneliomena. Se on valojen ja varjojen leikkiä, jossa näemme Helenen eri aikoina, mutta heti tunnistaen.

Erityisen lahjakas veto Milalta on aloittaa kirja vuodesta 1945 Saltsjöbadenissa ja päättää se samaan paikkaan ja aikaan. Ratkaisu ei ole uniikki, mutta tässä kirjassa siitä tulee enemmän...Helene asuu sotaa paossa Saltsjöbadenissa Grand Hotellissa. Siellä hän muistelee menneitä ja seurustelee maalariystävänsä Helena Westermarckin kanssa. Aika on vuosi ennen Helenen kuolemaa, jolloin Helene on fyysisesti jo varsin voimaton, mutta taiteilijana kesken, sillä eräs tärkeä työ odottaa. Teräs kuin aavistaa, että moni Helenen omakuvat nähnyt alkaa odottaa, mutta sitä ennen kokonainen eletty taiteilijaelämä kaikkineen. Teräs kirjoittaa sen kuin Helene maalasi omenansa: Värit eivät saaneet tappaa toisiaan, luvut eivät saaneet tukehtua toisiinsa. Kaiken tuli kasvaa sillaksi ja kirjoitetunkin tuli tuoksua kuin vastasatanut lumi. Ja silloin alkaa Helenen viimeinen viiva...

Puristan hiiltä, joka alkaa kulkea lumen läpi. Vielä minua piinaa tahto saada esiin se, minkä läsnäolon tunnen tässä huoneessa, kätkettynä näihin vanhuksenkasvoihin, tähän kalloon, kun naamiot on laskettu.

En säiky sitä, en edes hätkähdä, vaan toivotan sen tervetulleeksi.

Jäljellä on vain kallon ääriviiva, lujempi ja raaempi kuin koskaan – ja hellempi.

Hiili kädessäni vavahtelee niin kuin linnut lokakuisella taivaalla tietäen matkansa suunnan.

Lumi poistaa yön pelon ja päivän kaipuun. Se pyyhkii yksityiskohdat, riisuu kasvot piirteistään viiva kerrallaan ja jättää jälkeensä vain valtimon joka sykkii:

HS.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!  Mai/Kirjasähkökäyrä  ja Arja/Kulttuuri kukoistaa  Kaisa V/Kirja hyllyssä Elämän krestomatia Kaisa Reetta T  ja Kirjapolkuni

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Oli marraskuun yö. Lilka havahtui unestaan Pawelin itkuun. Lapsi ei rauhoittunut rinnasta, ei liekuttamisesta eikä kantamisesta, itku yltyi, ikkunalasit alkoivat helistä, ja Brunon kristallimaljakko paukahti rikki.

Vaikka Lilka siivosi sirpaleet huolella, yksi jäi odottamaan lattialautojen rakoon, se oli kuin tähden sakara. Pawel säästyisi siltä mutta Lilka ei, hän saisi lasinsirun jalkaansa ja olisi tietämättään merkitty.

Sinä yönä joku nosteli kaupunkeja suuren kämmenensä sisään kaikkialla Saksan hallitsemilla alueilla. Berliini, Wien tai Königsberg olivat nyt vain matkamuistoina myytäviä lasisia lumipyrypalloja. Joku puristi niitä liian lujaa eikä halunnut nähdä kauneutta ja lumihiutaleiden hidasta leijumista, ainoastaan sirpaleita.

Katja Kaukosen teos Lumikadun kertoja (WSOY 2017) vie meidät toukokuussa 1937 puolalaiseen pikkukaupunkiin Gwiazdaan, jonka Lumikadulla eletään vielä sitä hyvää elämää, joka pitää ruoassa, votkaryypyissä, polttopuissa, kirsikoissa, laulussa, tanssissa ja vapaudessa kulkea kaduilla vuorokauden ajoista riippumatta. Saavumme Lumikadulle nimettömän kertojan mukana, mutta ei mene kauaakaan, kun vilkkaat lumikatulaiset nimeävät saapujan, tapahtumien kertojaksi määrätyn, Bajekiksi. Hänen, kuten meidänkin, piti pysyä ulkopuolisina tarkkailijoina, mutta miten vastustaa naurua, kyyneleitä, vastasyntyneen vauvan, Pawelin ihoa, miten vain kirjata, kun vieressä virtaavat elämät kohti tuhoaan mistään tietämättöminä. Kaikkihan on vielä hyvin, Olgan leipomosta leijuu tuoreiden leipien tuoksu, kottaraiset istuvat puissa, ikkunoista lankeaa valoa ja iltakaduilta kuuluu nauru ja laulu, rannekorut helähtävät.  Äiti Hopea pysyy nurkassaan, isä Yö katsoo kaukaa, kun lumikatulaiset elävät 1939 helteessä läähättävää suveaan. Bajek näkee tahtomattaan näkyjään tulevasta, alkaa leipoa kummipoikaansa Paweliin Lumikadun tuntua, sen makua, ääniä, tuoksuja, sen ihmisten muotoista elämää. Syyskesästä helle saa Marekin juomaan liikaa, Olgan äyskimään ja muut unettomiksi. Kuuma pakottaa niityille poimimaan kantarelleja, etsimään puiden viileyttä, kaipaamaan kirsikkakakkua, levähtämään ruiskaunokeilla, poimimaan päivänkakkaroita

”Kocha,  nie kocha....  Kocha! Rakastaa,  ei rakasta... Rakastaa!

Lilkan päässä on Brunon tekemä kukkaseppele ja

”Kuningatar Berenike, kaunis Radda”, hän sanoi.

Vanhukset ja sairaat vie helle. Lilkan työ on saattaa heitä matkaan, Felix kaivaa haudat. Kuiva maa antaa periksi vain tuskalla, suurten puiden juuret eivät halua irrottaa otettaan, kuten ei Paha, joka ryömii äänettömänä pitkin kuumia katukiviä kynsien likemmäs ja likemmäs.

Syyskuussa Saksa hyökkäsi Puolaan. Kristallien yö oli ollut vain julman näytöksen alkusoitto. Äiti Puola oli miehitetty, sen lapsista piti tuleman alempirotuista orjatyövoimaa. Juutalaiset, mustalaiset ja mielenvikaiset sekä raajarikot saivat kadota. Millä voimalla Lumikatu jatkoikaan elämäänsä, vaikka leivänpala oli jo unelmaa, tuberkuloosi levisi, pakkanen kohmetti, taivaalta tippui pommeja siinä missä kohmeisia kottaraisia, mutta lumikatulaiset olivat Puolan laavaa, jonka sisällä paloi ikiaikaisten sortojen ja ylikäymisten synnyttämä tuli.

Katja Kaukosen huikea Lumikadun kertoja on kuin Krakovasta ostamani verenpunainen meripihka, se kyyneleen muotoinen. Valoa vasten se loistaa punaista unikon hehkuaan kuin iloa, mutta jossain hetkessä se on kuin verikyynel. Rakastan sen tarinoita, rakastan tätä kirjaa, joka kantaa historiaa, rakkautta, hellettä ja pakkasta. Rakastan Bajekia, joka antaa Lumikadun viedä. Hurmaannuin kirjan rinnakkaisista todellisuuksista, tämä hetki tässä versus Bajekin ennenäyt. Hetki voitti, sillä oltiinhan Puolassa ja Lumikadulla. Mitä siitä jos kuolema tulee, onhan eletty kerta, onhan ryypätty ja rakastettu.

Lilka avaa nutturunsa, hänen märät hiuksensa putoavat kiharoina olkapäille. Voi kuningatar Berenike, saanko luvan? Minä haluan pyörittää sinua, Radda! Lilka ojentaa kätensä, maisema alkaa huojua. Mikä huikaiseva kirkkaus! Tuolla kulkevat Bruno ja Feliks, Cibor juoksee hevosten perässä...

Kaukosen tyyli on pettämätön. Kertaakaan ei notkahda kertojan ääni. Tarina kantaa kaikki kirjan vuodet, jokainen henkilö on kuin läheinen, mutta tarinan jatko ennalta-arvaamaton, sillä maaginen realismi ei paljasta käärmeitään ennen kuin...Kirjailija kertoo toisen maailmansodan jalkoihin jäävien ihmisten iloista ja suruista, toiveista ja peloista, kertoo niistä jotka eivät kestäneet, niistä jotka hyppäsivät tai vietiin. Kaiken aikaa kuitenkin kuulasta valoa. Ihmettä, jota ei selitellä puhki. Tähtipölyä.

Ja Marek antautuu tanssiin. Niin hän lähtee tästä maailmasta. Lilkan valtaistuin on kaatunut, ja lattia on lasinsiruja täynnä, ne kimaltelevat kuin pakkaslumi.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Tuijata  Kirjaluotsi  Krista  Katja/Lumiomena  Kirjapolkuni  Kirjakaapin kummitus  Tuomas/Tesktiluola

Tanja Hakala&Johanna Lehtinen: Järvien kesäkodit

Mökki-ihmiset ovat omaa luokkaansa. Heille mökki on kuin lämmin syli, joka on elämässä muuttumaton, kantaa usein jo lapsuussuvien muistoja, tuo mieleen isoisän saapumassa soutupaatilla katiskoilta rantaan, tuo mieleen oman äidin nuorena saunan jälkeen uimassa sekä ehkä itsensä suojaamassa omaa pienokaista hyttysiltä. Ja ah, ne aurinkomerituuliahvenet, joista verkot olivat raskaina keväisin, niitä sitten yksinkertaisin maustein foliopaperissa pallogrillissä kypsennettin ja auringossa nautittiin. On merenrantamökkejä, on järviseutujen mökkejä, kaikki yhtä rakkaita ja muistoja tulvillaan. Niihin unelmoidaan mennä joskus joulua viettämään, jos mökki on riittävän varusteltu ja niitähän villat nykyään useimmat ovat, enemmän kakkoskoteja kuin entisajan mökkejä. Tai sitten vanha mökki on saanut rinnalleen uuden rakennuksen ja näin on monen kasvavan perheen majoitustilat tuplattu ellei enemmänkin. Sydämellisesti  tervetuloa vierailemaan järvenrantamökeille kesämökkikuumetta nostamaan!

Tanja Hakalan ja Johanna Lehtisen uusin teos Järvien kesäkodit (Docendo 2017) vie meidät yhteentoista erilaiseen järvien rantojen kesäkotiin, joista yksi on Päijänteellä Järvisten kesäkotina toimiva entinen höyryhinaaja! Aikaisemmin  olemme saaneet lukea Tanjalta ja Johannalta Laiturilla – Kesäkoteja rannikolla ja saaristossa, joka vei minut omiin lapsuuskesiini Luvian rannoille, sinne Kuivalahden mökille, jossa mökkeily usein aloitettiin jo pääsiäisenä. Nyt vierailemme makeiden vesien mökeissä järvien rannoilla ja tuon esille niitä asioita, joista itse innostuin, mutta kirja on tulvillaan ihania Johannan ottamia kuvia ja Tanjan tarinoita kuvien takaa: Kaikille löytyy vinkkejä, innoituksia ja myös herkkuja, joita tähän tekstiin nyt ei mahtunut, sillä sisustukset veivät! Vaikka itse asun nyt valkoisessa kivitalossa Päijänne ikkunoista pilkistäen, olen kokenut sekä meri- että järvimökit kuin vuodet Päijänteellä paatissa jossa mahtui asumaan koko perhe. Tunnen kiintymyksen sekä mökkeihin että veneilyyn: Se on se tietty sydämen tunne, joka meillä monilla suomalaisilla lienee geeneissämme...

Tässä oma unelmani, jonka toteuttivat mökillään Tuire ja Pertti Isojärvellä Pusulassa. Pariskunnan visuaalisuus on silmiä hivelevää koko sisutuksessa, jossa helmenä Tuiren äidin tekemä ryijy seinällä, mutta jaan etenkin Tuiren ikiunelman tornihuoneesta. Se tehtiin ja siitä tuli parin makuuhuone järisyttävän upealla näköalalla. Pertin ammatti arkkitehtinä näkyy siinä, miten tiloja on jaettu osiin saman katon alla, jolloin mm.

sisäänkäynnit ovat erikseen itse päärakennukselle, lasitetulle ja lämmitetylle terassille sekä saunalle ja saunatuvalle.

Saunaan pääsee päätiloista sateen suojassa katoksen alla paljain jaloin. Huussissakin on luksusta, nimittäin kattokruunun muodossa.

Tuiren ja Pertin mökiltä on kirjassa paljon sisäkuvia, joista saa kivoja sisustusvinkkejä. Paikkoja ihaillessa voi nauttia ruokakirjailija Virpi Mikkosen Ruusukerma-mansikkaleivoksia.

Tämä kaunis välitilahuone kohtaa meidät vuonna 1928 rakennetussa 150-neliöisessä hirsisessä mökissä, Tyynelässä, joka laajennettiin 2010. Tämän tilan kautta kuljetaan keittiöön ja olohuoneeseen. Huomatkaa leivinuuni, hirsiseinä, sivustavedettävä, kuparipannukokoelma sekä erityisen kaunis päätytapetti.

Mökkiä asuttaa Kaisa miehensä ja kahden tyttärensä kanssa. Myös Kaisan äiti viettää mökillä paljon aikaa. Remonttiin ryhdyttiin vasta Kaisan isän kuoltua, sillä Kaisa halusi mökin pysyvän kunnossa sekä perheen voivan viettää mökillä aikaa myös talvella. Tuo monen toivomus viettää mökillä myös talvea, osoittautui tässä todelliseksi haasteeksi, sillä Kaisa sai kuulla asiantuntijoilta, että jos tilaan laitetaan lämmöt päälle, ei mene kauaakaan, kun seinät ovat homeessa. Uudisrakennusta hän ei Tyynelän tilalle halunnut. Kaisan sinnikkyyys oli mahtavaa: Kirjasta voitte lukea mitä alkoi tapahtua -25 asteen pakkasella...

Ihailen Tyynelän värejä, sisustusta, kaikkea. Saan lukea, että kaikki pinnat uusittiin sisustussuunnittelija Milla Alftanin kanssa. Pidän siitä, että ei ole vain valkoista, vaan löytyy huolellisesti harkittuja värejä, joista mikään ei hyppää silmille, mutta tuo kodikkuutta.

Taitavana ammattilaisena Milla yhdisti tyylisuuntia vintageen ja lisäsi joukkoon karheankauniin ripauksen rouheutta pitsiä ja huvikumputunnelmaa unohtamatta.

Romantiikkakin saa Tyynelässä osansa, silä tämä kaunis terassi on kuin jostain kartanoelokuvasta: Toteutunut kesäunelma!

Lukiessani Järvien kesäkodit teosta, heti nimesin tämän mökin mustikaksi. Ison puutarhan pitäjänä silmiäni tyydytti kovasti miten tämä Pomarkun Isojärvellä oleva mökki ’istuu’ ympäristöönsä. Mökin omistavat Raija ja Jari ovatkin puutarha-ammattilaisia ja se totisesti näkyy. Rantaan viettävä rinnetontti rakennuksineen on kuin maasta syntynyt, ja sitä rajaavat huolella valitut kasvit, pensaat ja puut sekä etenkin suuret kivet ja pienempien kivien rykelmät, joiden alla täytyy olla maisemointikangasta, sillä heinätuppaita ei kasva rakosista.

Mökki oli aikanaan ränsistynyt ’60 luvun rakennus, joka sai seurakseen uuden villan. Mökillä viihtyvät Raijan ja Jarin lisäksi aikuiset lapset perheineen.

Tässä maalaisromanttinen interiööri sisältä: valkolakattua pintaa, romanttiset keittiökaapistot, pitkät verhot, matto, kaunis tumma lattia. Kirjassa tästä tilasta kuvia muiltakin suunnilta sekä lisäksi muita huoneita.On myös mökin pohjapiirustus sekä vinkkejä rinnetontin pihapiiriin. Taidan lukea tarkkaan, sillä yli kolmekymmentä vuotta kolmessa tasossa olevaa puutarhaa kymmenillä rinteillä kyllä on suuri, mutta kiinnostava haaste: Mikään vinkki ei voi olla liikaa!

Tässä kuva, josta kertomattakin huomaa, että mökkiä asuttavat ja sen ovat suunnitelleet puutarha-ammattilaiset! Kaikkien ei tarvitse tehdä mökistään puutarhaa, mutta keitä tämä innostaa, niin tällaisia tuloksia syntyy. Huomatkaa ulko-oleskelutiloja, joissa voi valita sään mukaan sekä katettuja että avotiloja.

Hirsihuvila Villa Maria, Timon ja Päivikin kesäkoti havisee historiaa. Huvila sijaitsee Kiikoisten korkeimmalla paikalla ja se on rakennettu 1850-luvulla. Tontilla asuttiin jo 1400 –luvulla ja paikka olikin ensimmäinen asuinsija Kiikoisten kylässä! Monien mutkien kautta tilalta aikanaan palstoitetuista taloista yhden omistivat Signe ja Arttu, lapseton pariskunta. Kun Signe aikanaan leskenä muutti rivitaloon, Päivikin vanhemmat ostivat talon. Sen jälkeen alkoi mökin ties monesko elämä ja sitten taas hiipuminen, kunnes Päivikki päätti lopulta miehineen ostaa paikan. Kirjasta saatte lukea, millaisia tapettikerroksia löytyi keittiöstä, jossa haluttiin esille kauniit hirret, mutta kamareiden ja tämän kauniin salinkin seinällä ovat edelleen käytössä hyväkuntoiset kauniit yli sata vuotta vanhat tapetit!

Jutussa Saimaan lumo minut koukutti ihan ensimmäiseksi suunnittelija Lasse Ollinkarin punainen pöytä! Olen joissain tiloissa heikkona samaan, mitä koimme Cellen sviitissä pari vuotta sitten lokakuussa elipunavalkoinen sisustus paikassaan on niin hot, niin hot!Tässä on kaikki kohdillaan mattoa myöten:

Punainen tarjoilupöytä sijaitsee Saimaan rannalla Mikkelissä. Kyseessä on kahden rakennuksen kokonaisuus, jonne kesäisin kokontuu yhteen 17 lomalaista. Mökin omistavat Mikko ja Sinikka Aalto ja matkaa mökille Helsingistä tulee noin 200 kilometriä. Huvilan on suunnitellut aikanan Mikkelin kaupunginarkkitehti. Tyylissä on tanskalaisia tuulahduksia.

Avohyllyllä on Mikon keräilyharrastusta, kuten mm. Fiskarsin Fiskamin-melamiiniastioita. Erittäin arvostettuja kovamuoviastoita. Meilläkin on ollut paatissa sekä mökillä käytössä Kaj Franckin tomaatinpunaista astiastoa ja vieläkin ne palvelevat tarvittaessa takkahuoneessa, sillä ne kestävät ja jopa näyttävät hyviltä. Melamiini on paikassaan kätevää: Ostin just limen vihreän melamiinikulhon!

Mökki Saimaalla on samalla mökki Suomen suurimman järven rannalla. Siellä asustaa myös uhanalainen saimaannorppa, jota niin moni meistä haluaa suojella. Norppakin jo tuo Saimaalle yhden sen erityispiirteistä.

Järvien kesäkodit on taiten tehty, kuvia on juuri sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän. Tanjan teksti vastaavat juuri nihin kysymyksiin, joita kuvia katsellessa syntyy. Johannan kuvat ovat kiinnostavat, laadukkaat ja sisältävät myös lumoa. Taitto ja pohjakuvat ovat Maarit Vuoritien onnistunutta työtä.

Tämän jutun viimeinen kuva on mökiltä, jossa voit kirjassa piipahtaa. Se sijaitsee Valkjävellä Siikaisissa, Satakunnassa:

Järven kannattelemina vilkutamme Hannalle ohi lipuessamme. Lumoissamme Suomen monista järvistä matkaamme kohti ystäviemme mökkiä mukana viemisenä Järvien kesäkodit tarjoamaan inspiroivia sisustushetkiä sekä muistuttamaan siitä, miten onnekkaita saamme olla mökkipesissämme vailla huolen häivää, vailla kiirettä, siinä hetkessä kun laineet tuudittavat mieliämme järviunelmien ajattomuuteen...

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Naisen kuva

Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat,
mustat, iloiset, syyttä täynnä kyyneleitä.
Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
ainut maailmassa.
Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta,
yhden lapsen.
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteilla kaiken.
Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi,
siksi hän säilyttää sen.
Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.
Hän ei tiedä mikä on ruuvien käyttötarkoitus ja rakentaa sillan.
Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,
kaukomatkaan säästämiään rahoja,
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, ei se haittaa.
Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

Peter James: Kirottu talo

Johnny virnisti Rowenalle, joka oli tehnyt olonsa mukavaksi punavalkoisen Cadillac Eldoradon valtavalla etuistuimella. Hän näytti onnelliselta, naurettavan onnelliselta. Kaikki oli niin naurettavaa tällä hetkellä. Tämä vasemmalta ohjattava hirvitys vuosimallia 1966 oli naurettava auto näille kapeille maaseudun sorateille, mutta Johnny piti siitä, koska se oli niin cool, ja työssään rockkonserttien järjestäjänä ja markkinoijana hänkin oli cool päästä varpaisiin saakka. Ja heidän uusi kotinsa oli myös naurettava. Naurettavan – mutta hyvin vakavasti otettavan – cool. Rowenakin rakasti sitä. Tämä saattoi jo nähdä itsensä muutaman vuoden päästä kartanonrouvana ja kuvitella sielunsa silmin ne suureelliset juhlat, joita he järjestäisivät! Tässä paikassa oli jotakin aivan erityistä.Mutta aluksi se tarvitsi kipeästi remonttia ja melkoista määrä rakkautta ja huolenpitoa.

Brittikirjailija Peter Jamesin uusin teos Kirottu talo (The House on Cold Hill, Minerva 2017, suomennos Sirpa Parviainen) alkaa kuin filmiajona, sillä niin koin kirjan ensimmäisen luvun, jossa O’Haren perhe saapuu ostamaansa kartanoon. Onnellinen uuden rahan perhe, joka haluaa kohota yläluokkaan. Edes tulossa oleva mittava remontti ei huoleta Johnnya, sillä hänen palkkansa on jättimäinen. Mikään raha ei kuitenkaan ole tämän kartonokummituskirjan ratkaisu, vaikka rahasta ja sitä sivuavista aiheista tuleekin paljon puhetta, kun kartanon ostaa myöhemmin brightonilainen Ollie Harcourt vaimonsa Caron kanssa. Heillä on myös 12 –vuotias Jade –tytär, jota muutto harmittaa. Se mikä yhdistää O’Haren perheen Harcourteihin on Johnnyn ja Ollien rahvaanomainen suuruudenhulluus omistaa kartano, uima-allas, päästä piireihin ja Olliella lisäksi intohimo järkyttävän hintaisiin vanhoihin autoihin. Olliella haavetta ruokkii se, että hän elättää perhettä tekemällä nettisivuja antiikkiautojen myyntiin erikoistuneille asiakkailleen. Nähtyään kartanon kunnon ja kuultuaan remonttimiehiltä sekä korjaustarpeet että niiden hinnan, hän kuitenkin laittaa autounelmansa hetkellisesti jäähylle keskittyen seuraamaan korjaustoimia ja yrittäen tehdä rahaa.

Kirjan takakansiteksti lupaa modernia kummitustarinaa, mutta onneksi tämä on pelottavan perinteinen ja mieleen tulee kirja jos toinekin Britanniasta, joissa on yhtymäkohtia Harcourtin perheen kohtaamiin järkytyksiin. Ja voin luvata, että ne eivät ole vain nainen ullakolla, mutta nainen se silti on, joka kartanossa öisin vaeltaa eikä saa rauhaa. Alkaa tapahtua niin omituisia ja vaarallisiakin asioita, että jopa öykkärimäinen Ollie alkaa katua koko hankintaa ja hänhän oli koko asian primus motor! Lopulta perhe olisi valmis jopa lähtemään talosta, mutta se ei ole enää mahdollista:

Tämän paikan ostaminen oli venyttänyt heidän kukkaronnyörinsä tiukemmalle kuin mihin heillä olisi oikeasti ollut varaa. He olivat veloissa korviaan myöten. Muutto ja talon myyminen tässä vaiheessa ei ollut edes vaihtoehto. Mitä tahansa täällä sitten olikin tekeilllä, Ollien olisi selvitettävä se pohjiaan myöten ja pantava asia järjestykseen. Jokaiseen ongelmaan oli aina olemassa ratkaisu. Se oli aina ollut hänen mottonsa. Kaikki järjestyisi kyllä.

Tämä Peter Jamesin teos ei ole Roy Grace –sarjaa, vaan tarina, joka osin perustuu Jamesin omiin kokemuksiin. Olin hyvin epäileväinen Jamesin kummitusjännityksen suhteen, sillä odotan Peteriltä aina suuria! Peterin ensimmäinen Roy Grace -trilleri Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), sai minut tekemään jopa paperin, jossa määrään itseni kuoltua tuhkattavaksi! Siis kyllä dekkarit vaikuttavat. Kirottu talo piti tiukasti hyytävässä otteessaan ja mikä parasta tarinan tiheys parani sivu sivulta. Tähän tekisi mieli ottaa vaikuttavia sitaatteja, mutta pitää varoa, mitä valitsee, ettei spoilaa muiden jännitystä. Kirjasta saa myös opetuksen, että voisi vähän varoa mitä toivoo ja että vähemmän on joskus enemmän etenkin maallisen mammonan suhteen. Kirjan aloitus on yhtä cinemaattinen kuin oli Richard Yatesin Revolutionary Roadissa eli tuollainen huoleton, aurinkoinen ajo uuteen kotiin, taloon, josta piti tulla koti, mutta...

Oli kaunis varhaiskesän päivä. Tiet olivat olleet tyhjät aina Lontoosta saakka, joten he olivat ehtineet perille hyvissä ajoin. Sebiä jännitti. Hän oli ollut kaupunkilainen koko ikänsä niin kuin oli ollut Nicolakin, mutta maaseudulle muuttaminen oli aina ollut hänen haaveenaan. Seb oli ollut viimeiset kymmenen vuotta yksityisen varainhoitofirman osakas. Nyt, kun amerikkalainen pankki oli ostanut sen, hän oli saanut jättimäisen potin, mikä oli mahdollistanut sen, että heillä oli varaa...

He olivat jo painattaneet nimikoitua kirjepaperiarkkiakin. Cold Hillin kartano.

”Ollaanko me kohta jo perillä?”

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Susa/Järjellä ja tunteella

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Maaliskuun kolmantena herkutellen!

Kohtaaminen on tärkeintä. Kohdata ihmispari. Se on kiinni paljon sattumasta, miten mereltä tuulee, missä asennossa tähdet ovat ja...

Kun muutimme 1985 harjukaupungin saarelle, löysimme varsin pian Ravintola Kissanviikset. Siellä käytiin usein syömässä ja R. vei sinne mieluusti asiakkaita, sillä paikka on kuuluisa etenkin lankkupihvistään. Pian kuitenkin huomasimme, että Jyväskylä on suhteessa väkilukuun hyvien ruokapaikkojen kaupunki ja ihastuimme etenkin Ravintola Pöllövaariin. Siis etenkin minä ja naisystäväni, mutta kyllä veimme vanhempanikin syömään Pöllöwaariin. Lokakuun viides tapahtui jotain, tehän muistatte tämän ja sen jälkeen istuimme nyt samaan pöytään, mutta ah, niin paljon vahvempina. Kissanviikset on kuin olisi kotiin tullut!

Napueta ei löytynyt, mutta gintonicini oli tehty kivasti suureen lasiin runsailla jäillä ja runsaalla määrällä appelsiinipaloja. Kova juttu on naisella takana, mutta tässä hän vielä porskuttaa...

Näin ihana aperatiivi ja rakas siellä vastapäätä, kuten on aina ollut...

Nautimme poronsisäfilettä riistakastikkeella kera palsternakkapyreen, mustikoiden ja herkullisten sinihomejuustoperunoiden. Kotona on punainen liha puolitettu ja sikaa ei enää syödä, mutta joskus ulkona syömme poroa, joka on saanut elää sentään vapaan elämän luonnossa. Herkullista oli! Poroviinisuositus osui nappiinsa ja tuoretta leipää oli riittävästi. Palvelu oli huomaavaista: Sopivan rentoa meidän makuumme.

3.3.2017 kolmekymmentäkolmevuotta: me♥ 

rakkausterveisin
Leena&Reima

Mysteriet

Rakkautta ensi silmäyksellä

Molemmat ovat vakuuttuneita,
että heidät yhdisti äkillinen tunne.
Kaunis on tuo varmuus,
mutta epävarmuus kauniimpi.

Eiväthän he tunteneet toisiaan,
ei heidän välillään siis mitään ollut.
Mutta mitä siihen sanoisivat kadut, portaat ja käytävät,
joilla he pitkän aikaa ovat sivuutelleet toisiaan?

Haluaisin kysyä heiltä,
eivätkö he muista -
jospa joskus pyöröovissa
olivat kasvot kasvotusten?
jospa oli jokin "anteeksi" tungoksessa?
tai "täällä ei asu sen nimistä" puhelimessa?
- mutta tiedän mitä he vastaisivat.
Ei, eivät he muista.

Kyllä heitä hämmästyttäisi,
että jo pidemmän aikaa
sattuma on leikkinyt heillä.

Ei vielä aivan valmiina
muuttumaan kohtaloksi
se lähestyi heitä ja loittoni,
astui heidän tiellensä
ja kikatusta pidättäen 
väistyi nurkan taakse.

Oli merkkejä ja vihjeitä,
vaikkeivät he osanneet niitä tulkita.
Jospa kolme vuotta sitten
tai viime tiistaina
yksi ja sama lehti lensi
olkapäältä olkapäälle?
Ehkä toinen kadotti jotakin,
jonka toinen löysi.
Kukaties jo pallon 
lapsuuden leikkikentällä?

Oli ovenkahvoja, ovikelloja,
joilla hyvissä ajoin
kosketus laskeutui kosketukselle.
Laukut vieretysten aseman säilytyksessä.
Ehkä jonain yönä kaksi näki yhden unen,
joka heti herättyä karisi.

Joka ainut alku
on menneen jatkoa
ja tapahtumien kirja
aina keskeltä auki.

- Wislawa Szymborska -
Ihmisiä sillalla (WSOY 2006, suomennos Jussi Rosti)