torstai 10. lokakuuta 2019

Aleksis Kivi, torpan pojasta ensimmäiseksi suomen kielellä kirjoittavaksi ammattikirjailijaksi



Lokakuun kymmenentenä päivänä 1834 syntyi Nurmijärven Palojoen kylässä kyläräätäli Eerik Juhana Stenvallin ja hänen vaimonsa Annastiinan perheeseen neljäs poika, joka sai nimen Aleksis. Jo kahdeksanvuotiaana Aleksis runoili:

Minä neljäs veljistä
Synnyin juuri köyhäll vuodella
Isäni suuttui
Ja vähän muotokin muuttui
Sanoi poikia tulee kuin nallikoi,
Jumala noit' nyt hallikkoon -.

Aleksis Kivi (1834-1872) oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut ammattikirjailija. Tämä on huomionarvoista ja tärkeää suomenmieliselle ja -kieliselle identiteetille. Ruotsi oli ylhäisön kieli ja vain rahvas puhui suomea, mutta monet kulttuurivaikuttajat Kiven jälkeen vaihtoivat suomen kieleen. Tällöin myös oman isäni isä muutti perheensä nimen Sten suomalaiseksi.

Kieli on vahva osa ihmisen identiteettiä. Kansan oma kieli vahvistaa sen yhteisöllisyyttä ja tuo sille omanarvontuntoa. Kieli on valtaa!  Suvella 2016 tapaamani suomalaiset juuret omaava Anna kertoi, miten meidän itäisen rajamme toisella puolella rangaistiin koulussa jo yhdestä suomenkielen sanasta. Kansan oma kieli pelottaa hallitsijoita ja maiden mahtavia ellei sillä ole hallinnon siunausta.

Olen herkistynyt Kiven elämälle luettuani Markus Similän kirjan Pienet suuret suomalaiset. Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva 2009). Samaisesta kirjasta on myös yllä oleva Aleksis Kiven runo. Joka itsenäisyyspäivä luen Similän kirjaa ja kun luen miten Kiven koulutie katkesi nälkään, koen pakahduttavaa surumieltä. Aleksishan jäi kaksi kertaa luokalleen, mutta syynä eivät todellakaan olleet tyhmyys tai laiskuus vaan nälkä! Kaikesta huolimatta Aleksis kirjoitti ylioppilaaksi ja hänen pääteoksensa Seitsemän veljestä loi perustan suomenkieliselle taideproosalle, näytelmäkirjallisuudelle ja runoudelle. Hänestä tuli myös kansalliskirjailija, jonka syntymäpäivä 10.10. on suomalaisen kirjallisuuden päivä ja virallinen liputuspäivä.



Toinen kirja, josta ammennan suomalaisten kirjailijoiden ja myös Aleksis Kiven elämästä on Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain 2013). Tekijät Anne Helttunen, Annemari Saure ja kuvat Jari Suominen.

"Minua painaa hirveä ikävyys, mielensynkeys, se ehkä viimein perin hävittää minun sieluni."

Kirjeessä Kaarlo Bergholmille loppuvuonna 1870.



Aleksis Kivi vietti viimeiset kuukautensa tässä mökissä Tuusulan Rantatien varrella. Hänen lapsuutensa lapsuus Palojoella oli suhteellisen hyvä ja Aleksis pääsikin opintielle. Kouluaika Helsingissä olikin jo tiukkaa ja Aleksis näki aika-ajoin nälkää ja terveys oli heikko. Kaikesta huolimatta ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä syntyi Charlotta Lönnqvistin Fanjunkarsissa, jossa Kivellä oli parhaat oltavat. Siellä syntyivät myös Nummisuutarit ja Kihlaus. Kiven valo kuitenkin sammui professori August Ahlqvistin ruotsinkieliseen lehteen 1870 laatimaan murska-arvosteluun Seitsemästä veljeksestä. Takana saattoi olla kaunaa, sillä vuonna 1860 Kivi voitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpailussa palkinnon murhenäytelmällään Kullervo. Viisi vuotta myöhemmin Nummisuutarit sai alan auktoriteeteilta korkeimman mahdollisen tunnustuksen: valtion kaunokirjallisuuspalkinnon, 2 500 markkaa. Se oli paljon rahaa mutta sitäkin tärkeämpää lienee, että Kivi päihitti kilvassa Runebergin ja August Ahlqvistin (runoilija A. Oksasen) 

Kiven rusikoijana historiaan jäänyt suomen kielen ja kirjallisuuden professori Ahlqvist oli Suomettaressa kirjoittanut, ettei Kivellä ole asiaa "runouden pyhään yrttitarhaan, jossa kansan hengeliset hedelmät kasvavat ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia vaalivat".

Aleksis Kivi, surun poika, torpan poika, on kirkkain osoitus siitä, miten lahjakkuus lyö itsensä läpi ilman tukea, ilman sosiaalisia verkostoja ja vaikutusvaltaisia ystäviä. Kivi ei ollut ostettu harha, vaan puhdas lahjakkuus.



Kivi vietti elämänsä viimeiset kahdeksan kuukautta veljensä Albertin ja tämän vaimon Karoliinan perheessä. Väsynyt surun poika asusteli mökin takakammarissa ja pysytteli lopun aikaa omissa oloissaan kunnes nukkui pois joulukuun viimeisen päivän aamuyönä 1872 kuvan huoneessa. (LL Haltiakuusen alla kirjasta)

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.


Kiven torppa valkovuokkojen aikaan. Kuvannut Sanna Ahonen. Kiitos Sanna♥

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis


Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisimme kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa, joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis (Kärlekens Antarktis, Tammi 2019, suomennos Outi Menna) on äärimmäisen kuulas ja kipeä tarina. Se soi ja soi, mutta samalla se satuttaa tajunnavirrallaan, vie mennessään, tulvii yli. Se houkuttaa valoon, se viettelee pimeään, se ei voi vastustaa yötä. Tarina on kertomus sukupolvelta toiseen kertautuvasta syrjäytymisestä. Kertojana on heroinisti ja prostituoitu Inni, joka niin haluaisi parempaa äidilleen ja isälleen, itselleen ja Shanelle sekä heidän lapsilleen, joista ensimmäinen viedään sijaisperheeseen ja toisen hän luovuttaa pari tuntia synnytyksen jälkeen pois. Siltikin, vaikka aihe satuttaa, Stridsberg kirjoittaa niin kauniisti, että se sattuu vieläkin enemmän!

Putosin samaan tunnelmaan kuin luettuani Saran kirjan Niin raskas on rakkaus, mutta Rakkauden Antarktis on vahvempi. Tarinassa on konsepti, joka toistuu kerta kerran jälkeen hieman erilaisena, hypnoottisena. Jokaisella kerralla putoan syvemmälle ja syvemmälle kunnes maistan mudan. Ei se ole paha, sillä sitähän kertoja on kaivannut. Hän on oikein etsimällä etsinyt, kunnes hänet löydetään. Kunnes mies löytää hänet. Kunnes yö.

Tässä se nyt tulee. En ole totta puhuakseni koskaan halunnut päästä eroon heroiinista.  Siis oikeasti halunnut, en edes Vallen tai Solveigin takia. Sen oivaltaminen tekee ihmisestä painottoman. Tieto siitä että on jotain vielä rakkauttakin suurempaa.

Innin elämä on kaipausta. Hänen maailmansa tuoksuu ikävältä, vedeltä, savulta, levältä, yöltä...Hän on syntynyt peto sisällään. Hän tietää joutuvansa odottamaan kunnes saisi riittävän rauhan ja hiljaisuuden. Hän on osa jokea, mutta hän ei jaksa enää virrata. Inni tietää saavansa hiljaisuuden kautta riittävän etäisyyden nähdäkseen ja ymmärtääkseen, löytääkseen perheensä. Hänen pitää ensin vain hajota. Muuttua tähtipölyksi.

Oli kesäkuu, alkukesä, minun viimeiseni.

Istuimme hetken katsellen sumuista vihreää maisemaa ja kuuntelimme moottorin hyrräystä, kunnes hän sammutti auton valot ja käänsi katseensa minuun.

”Nouse autosta ja odota minua”, hän sanoi, ja minä tottelin ja jäin odottamaan häntä. Sitten kuulin ihan läheltä hänen äänensä.

”No, mennäänkö?”

Sara Stridsbergin teksti virtaa kuin joki. Hämää kuin uni. Kaunista kuin kevyesti leijaileva puuterilumi. Valoa pimeään. Tähtitomua.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön!

perjantai 4. lokakuuta 2019

Lokakuu maalaa vahvoilla väreillä: Hurmaannun!


Nyt tulee sellainen syyspläjäys, että alta pois! Suurin osa näistä kuvista on otettu lokakuulla, jokunen syyskuulla ja muutama vanhempi on mukana kuin vertailuna tai tunnelmantuojana eli lähdetään väreihin. Kurkistetaan villiviinikaaresta, mitä on menossa...


Kuvattu meidän pohjoispäätyä noin vajaa tunti sitten. Köynnöshortensia vain vahvistaa pergolaamme eli tuo, missä näkyy entinen kulku, saunan oven vieressä, on kasvamassa kiinni, kuten tarkoitus on ollutkin. Kulmassa näkyvä hortensia on osa projektia Sama polku eri vuosina eri vuodenaikoina.


 Tässä jonain vuonna, kun pilvikirsikka ei ollut vielä pettänyt... ja sama köynnöshortensia ja tässä nyt:


Ja kun tästä menemme polkua oikealle saavumme


pohjoisrinteelle, jonka päässä kulkevat rauniorappuset itäpuolelle. Takana näkyvät lehtomme suuret lehmukset. Kartiovalkokuuset pääsevät nyt hyvin esille, kun enää ei ole atsaleoiden huumava kukinta-aika, mutta nekin tulevat ruskaan!


Tässä yksi syy miksi suosin atsaleaa, toinen on tietysti tuoksu ja kolmas hurmaavat kukinnot ja neljäs, että ne pudottavat lehtensä syksyllä ja viides: Niitä ei tarvitse suojata kevätahavilta.


Tässä sama kohta kuin edellisessä kuvassa, mutta ihanat kartiovalkokuuset jäävät toiseksi! Niillä on oma aikansa ja minusta se on juuri nyt ja tästä koko talven kevääseen asti.

Kirjasta Erään avioliiton muotokuva Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea, sai korvata ne...



Kartiovalkokuuset ovat vieneet minua jo 30 vuotta. Kuvassa yksi vanhimmista. Mikä on suloisempaa kuin tuollainen havumainen sokeritoppa ja eräänä aamuna se on kuurassa ja sitten lumessa. Jos tämä ikivihreä kasvi kiinnostaa, täältä löytyy siitä paljon eli Kartiovalkokuusen haaste ja viehätys


Katsokaa nyt miten pikkarainen hän on ollut! Muutoksia on jonkin verran, mutta tästä katsoen vasemmalla edelleen valtavat syyshortensiat  'Grandiflora', ja oikealla suuret mongolianvaahterat. Sen sijaan pikkupuita, helmiorapihlajoita on tullut kolme lisää: Helmiorapihlaja kaunehin on Seurattavin lienee I-vyöhykkeen magnoliammemagnolia x loebneri 'Leonard Messel', Yksi kartiovalkokuusi on lisätty sekä useita kärhöjä etc. Poistettu on jättimäinen hopeakuusi, joka varjosti liikaa syyshortensioita ja oikealla näkyvän lampun vieressä on syyshortensian merkki vaihtunut tiuhaan, mistä kerroinkin vähän aikaa sitten.


Tässä edelleen syyshortensiat, ikäkonkarit ja nyt taidatte nähdä ensimmäistä kertaa eturinteen pikkutöpön eli kartiovakokuusen, jossa on ollut haastetta muita enemmän: rinne eli kastelutulos heikko, koko päivän porotus keväällä eli kun muiden kanssa pääsen helpommalla tämän töpön kanssa olemme harsossa usein vielä toukokuun viidentenä, jolloin synttäripäiväni iloksi otan harson pois.


Syyshortensia Wim's Red saa nyt seurata suurempia lajitovereitaan ihan paraatipaikalla etupihalla.


Jo aiemmin mainittu köynnöshortensiamme on nyt tässä värissä, mutta kykenee se limeenkin! Mukana kasvaa tässä villiviiniä ja näin yläterassimme ruokakatos verhoutuu kauniisti keväästä myöhäiseen syksyyn.


Joka syksy on yksi 'äijägrillaus' eli minäkin syön punaista lihaa.


Jotenkin tämä on se 'the juttu' eli kuin ulkoruokinnan pudottajaiset. Tämä on vähän nyt siirtynyt, kun tuntui että flunssa olisi tulossa, mutta ehkä uhmaan kohtaloa ja ryhdymme tähän ensi viikonloppuna. Toivottavasti emme vilustu, sillä kirjamessut odottavat. Onneksi on untuvatakit!


Sillalla esittelyssä Marimekko -pusero Pulu, jonka pinkki ei tässä taida oikein näkyä, mutta siis se 'pelaa' yhteen kevyttoppikseni sekä koristossujeni kanssa.


Satanut on onneksi nyt kiitettävästi eli se tarkoittaa, että sillan alla virtaa. Keväällähän tähän tuli uimaan sorsapariskunta...


Hauskimmat vastakohdat löytyvät sillan päistä eli vasemmalla siroimmin kasvanut kartiovalkokuusemme ja oikeassa reunassa mörrimöykkymme, josta kukaan ei voi arvata mihin se vielä pystyy. Hänhän oli jo kuolemaan tuomittu kun...Koko tarina löytyy täältä


Kalliotuhkapensasta löytyy tontiltamme tuulten ja lintujen kuljettamana. Olemme aika ihastuneita tähän helppoon ja kauniiseen kasviin, joka antaa lisää kerroksellisuutta puutarhaamme. Usein se saa kasvaa, missä on juurtunut, joskus vähän siirrämme tarvekohtiin. Olen syksyn rakastaja ja käytän eniten kasveja, joissa on ruskaväri. Jopa helmiorapihlajassa on kaunis syysväritys! Minusta pihamme on kaunein syksyllä, mutta en kiellä sitä helmihetkeä, kun valkoiset ja siniset scillat puskevat maasta ja sitten sitä kun atsaleat ja helmiorapihlajat, mutta jos olisi pakko valita, valitsisin syyspihan♥


Tällaiset suloiset villasukat sitten joku syyssielu saa jouluna♥ Sukat on kutonut bloggarikollega Paluumuuttajatar Kiitos Anne♥



Hurmehappomarja on yksi voimakkaimpia syysvärittäjiä ja miten vaatimaton se onkaan hoidoltaan...


Syksy, mikä ihan mahdollisuus, mikä tilaisuus, mikä hurmio. Syksy on toinen ihoni, sen raikkaat syyspäivät hengitykseni. Syksyllä olen eniten minä♥


Köynnöshortensia syleilee kalliomme päässä olevaa kiveä kiihkeästi. Orava syö pähkinää ja tulee jo aamuvarhain aamiaiselle, sillä ihan vielä ei olla talviunilla. Itse olen uponnut syksyn kirjasatoon syvälle eli ihan kiireeltä on alkanut tuntua etenkin kun syksyn houkuttavat pihatyöt vievät aikansa. Nyt on edessä suuret verkotukset eli tervetuloa vain kaikki metäskauriit omenoille ja auringonkukille, mutta melkein kaikki muu onkin viikon päästä jo suojattu!


Me ♥



Syysraikasta viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥ Omenapiirakka kutsuu...

ruskaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Peter James: Kuolema vaanii verkossa


Johnny Fordwater istui keittiössä aamutakki päällä, parta ajamatta ja hiukset pörrössä...

Hän istui tilavassa viidennen kerroksen asunnossaan – tai pankin asunnossa, pankkihan tämän nyt omisti – ja tuijotti synkkänä ikkunasta näkyvää Hoven rantakaistaletta. Hän oli kiinnittänyt paikan kurkihirttä myöten eikä selviytyisi maksuista enää montaa kuukautta, jos poliisi oli oikeassa Ingridistä. Hän ei ollut pystynyt tunnustamaan poliisille, että oli lainannut Ingridille paljon enemmän kuin 200 000 puntaa. Todellinen summa oli lähes 400 000. Hän oli saaanut sen kokoon nostamalla suurimman osan eläkesäästöistään ja myymällä osakkeensa, kiinnittämällä asuntonsa, myymällä klassikkoautonsa ja käymällä lakki kourassa pankissa.

Peter Jamesin Kuolema vaanii verkossa (Dead at First Sight, Minerva Crime 2019, suomennos Maikki Soro) kertoo järisyttävän tarinan julmista nettihuijareista, jotka rahastavat ihmisiä rakkauden nälällä  ja hyväuskoisuudella. Erään täysin viattoman ja komeahkon miehen identiteetti on ryövätty ja hänen kuvillaan ja tiedoillaan julmat rikolliset alkavat netissä leikkiä hunaja-ansaa. Niin uskomatonta kuin se onkin, ansaan tarttuvat niin naiset kuin miehet ja täysin ikään katsomatta! Ihmiset eivät tapaa toisiaan, mutta tunteet kuumenevat yhteistä tulevaisuutta suunnitellessa uhrin ollessa niin sekaisin, että suostuu maksamaan tuntemattomien isoäitien syöpähoitoja, kalliita avioeroja ja mitä tahansa saadakseen tavata sielukumppaninsa. Jokainen ajattelee olevansa tuntemattoman nettirakkaansa kanssa ’Match made in heaven.’ Jollakin tavalla juuri Johnny Fordwaterin kohtalo sattuu eniten, sillä hän on elänyt armeijan majurina säällistä elämää ja leskeksi jäätyään tuntee kaipaavansa seuraa. Yksinäisyys painaa...ja kun vielä voisi olla tilaisuus. Ingrid olikin vain virvatuli ja kallis sellainen!

Yllättäen kuvioon liittyy varakkaan Lena Welchin syöksyminen alas parvekkeelta Münchenissä sekä erään Suzy Driverin kuolema. Samoin Brightoniin palaa Yhdysvalloista ylikomisario Roy Gracen vanha tuttu Tooth, joka kärsii järkyttävistä seurauksista ja kivuista sekaannuttuaan syvästi tapahtumiin liian vaarallisen naisen kanssa. Musta leski voittaa aina ja tämä todistettiin Jamesin tarinassa Kuolemaan asti sinun (Love You Dead). Tooth on todella älykäs ja vaarallinen, vain erään maailman myrkyllisimmän skorpionin piston hieman heikentämä. Hänellä on ongelmia flunssaoireista peniksen kutistumiseen!Tooth on kuitenkin ammattilainen ja päättää heittää viimeisen julman keikkansa.

Luettuani nyt Roy Grace -sarjan viidennentoista osan, tuntuu kuin suhteeni  Jamesiin olisi vanha avioliitto, tuttu ja turvallinen, sellainen jossa on nousunsa ja laskunsa sekä sanomisensa. Kirjoittaessani Peterin kirjasta Kuolema merkitsee omansa (You Are Dead) päästelin niin, että itseäkin huvittaa. Milloin olen moittinut Gracea liian hajuttomaksi ja tylsäksi, kuin liian haaleaksi kylvyksi. Milloin olen valittanut liian suuresta henkilömäärästä tai väkivallasta. Toisaalta olen ylistänyt: ”Peter James ei sorru yhteenkään mokaan! Olen törmännyt täydelliseen brittidekkaristiin!!!” Olen tehnyt hänelle oman kirjastonkin eli Peter Jamesin Roy Grace –sarja. Kehunutkin olen, sillä Roy on alkanut kehittyä jännittävämmäksi ja siitä kiitän hänen kakkosmiestään Glenn Bransonia, joka on kuin Royn vastakohta. Onneksi he täydentävät toisiaan brittiläisen hauskasti! Kirjassa on hykerryttävä kohtaus, jossa Roy Grace on ylityöllistettynä ja vihamaamansa esimiehen  ärsyttämänä unohtanut vannoneensa, että ei mene enää ikinä Bransonin kyytiin. Mikä vikatikki! Hah-hah..Dekkari saa olla hauska just brittiläiseen tyyliin, joka ei syö jännitystä. 

Well...Peter James on tahtomattaan vaikuttanut elämässäni ainakin yhteen asiaan. Kun olin lukenut hänen ensimmäisen dekkarinsa Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple) tein tahdonilmaisun miten minua ei saa haudata. Edelleenkin muistan Peterin Roy Grace –esikoisen parhaiten. Toisaalta en osaa sanoa oliko se paras, vai onko paras kuitenkin Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead), joka oli vuonna 2011 toiseksi paras lukemani dekkari vai olisiko se kuitenkin Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You)...

Kuolema vaanii verkossa on kuitenkin monen todellisuutta eli niin helposti huijattavia me olemme. Jamesin tarinan päätoimijat tulevat Afrikasta ollen julmia ja tavattomia. Heihin lankeavat ketkä tahansa kolmekymppisistä yhdeksänkymppisiin maksaen herkkäuskoisuudestaan kovan hinnan. Joillakin on siihen varaa, useimmilla ei. Pelkästään Britanniassa nettiromanssien uhreilta vietiin viime vuonna 300 000 miljoonaa puntaa! Siinä menivät kodit, eläkesäästöt, unelmat, elämät.

Kuolema vaanii verkossa on takuuvahvaa Peter Jamesia ollen myös ajan hermolla. Lukija saa pelätä, myötäkärsiä sekä myös nauraa, sillä onhan Roy Grace sellainen tosikko! Nyt tätä tosikkoa on myyty maailmalla jo yli 20 miljoonaa kirjaa. Varmaan Glenn Bransonilla ja Peter Jamesilla on osuutensa menestykseen.

Ihana Richie, kysyit, voisinko antaa jo satatuhatta siitä 450 tuhannesta käteisenä. Kyllä se onnistuu parissa päivässä. Ja silloin, senkin paha poika, minä hemmottelen sinut piloille – ja itseni totta kai! Eräs hyvä ystäväni on  muutaman päivän...Se olisi meidän salainen lemmenpesämme, saisimme olla ihan rauhassa. Ja samalla saisit rahasi! Kaipaan sinua mielettömästi!

*****

tiistai 1. lokakuuta 2019

Ympäri saarta kiertävä kaislikko...


Ympäri saarta 
kiertävä kaislikko on 
tiheä aita
jonka seassa tuhat 
tietä kuljettaa kotiin.

***

Pimeys kaatuu 
kiinni horisonttiin kuin
käärepaperi.
Tähdet ja kuu tulevat 
koristamaan matkaani.

***

Istun rannassa
ja tiedän ettet tule.
Kaulakorussa
hikinen tuoksu muistaa
kallion kuumat kohdat.

***

Hanhet lentävät
pois pohjoisen kylmästä.
Tietävätkö ne
mitä kohti suuntaavat
noin määrätietoisesti?

***

Taivas räväyttää
väripaletin kirjon
mustalle yölle.
Ripustan revontulet
koristamaan kotini.

***

Tilhien parvi
tien varren pihlajissa.
Minä tarjoan 
punertavat marjani
huulillesi kun tulet.

- Eija Aromaa -
Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014) 
Kallio. Tankoja (ntamo 2013)

Runokirjat Leena Lumissa

torstai 26. syyskuuta 2019

Murrosvaihe on murrosta niin puutarhassa kuin ihmisen mielessä ja Cherin puutarha-apulaiset


Pidän tavattomasti syyskesästä. Siinä alkaa kuin uusi vuodenaika. Raiteiden paikat siirtyvät, linnut suunnistavat vaistojensa vieminä, nousemme uusiin juniin. Taidamme alkaa olla jo enemmän syksyssä, mutta niin vain kesäkukat kukkivat ruukuissaan ja paljon rehevämpinä kuin sydänsuvella. Eilen oli suurten callunoiden istutuspäivä, siirtelimme myös sinne tänne nousseita mongolianvaahteroita valituille paikoille ja tyhjentelin terassihortensioita kukkapenkkiin, vaikka ei niiden kuulemma pitäisi selvitä ainakaan uuteen kukkaan seuraavana kesänä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Verenpisarat saivat jäädä ulos nauttimaan, kun sisällä ne eivät kuitenkaan pärjäisi ja niiden talvehdittaminen ei minulta onnistu.


Syyshortensia Vanille Fraise on meidän rimpulamme. Ensin se ressukka istutettiin 2014 sydän suven kuumalla etupihan prinsessaksi ja suuri kuutamohortensia sai siirtyä japanilaiseen rinteeseen. Tarina jutussa Voihan Vanille Fraise!


Dinakin tämmöistä menoa ihmettelee!


Taika komppaa ja ihmettelee, miten tuo pensas ei kasva ollenkaan? No se on kasvanut ja sitten sillä ovat muutamana talvena herkutelleet metsäkauriit, kun ensin emme laittaneet siihen verkkoa ja sitten kun laitoimme, se oli se normikorkeus, mutta tälle liian matala. Nyt on varustauduttu kirahviin, sillä tavallista korkeampi verkko odottaa jo leikkimökin terassilla.


Nyt juuri vähän ennen verkotusta kukat ovat saaneet vienoa punerrusta ja niiden oksat jaksavat kantaa kukintansa, mutta hiukan saisi olla napakampi tämä pensas eli keväällä taidan vähän leikata.


Tässä kuvassa näkyy sillan puutarhan puoleinen kartiovalkokuusi, joka on kasvanut hoikimmin.


Vanille Fraisen kohtalon määräsi Wim's Red, sillä halusin tämän syyshortensian etupihallemme. Takana ikivanhat syyshortensiat, jotka eivät petä ikinä! Näin tapahtui toinen vallankumous, josta kerron jutussa Syyshortensia Wim's Red syrjäytti Vanille Fraisen etupihallamme koska...


Tunti sitten kuvattu Wim's Red etupihallamme. Takana näkyy suven komein terassihortensia maahan istutettuna, kaksi muuta pääsi Endless Summerin likelle talon päädyn penkkiin.


Monen monta vuotta istutin krassia ja lopulta vain omista siemenistä. Saimme nähdä kauniita risteymiä, joista paras jäi kuvaamatta: Capuccinoraidat tummassa oranssissa vai onko se sitten okra...Parhaat hetket jäävät vain filminä mielemme muistiin, mutta öinen krassi jättää myös uskomattoman tuoksumuiston. Se on ripaus lapsuutta, ripaus nostalgiaa ja sitten jotain aistillista... Tämä viikko on ollut ihan maantaista lähtien mahtava, sillä kaikki alkoi hyvillä uutisilla, sitten lounastamista ulkona, puutarhaliikkeitä ja pari päivää kovaa menoa puutarhahommissa. Nyt olen valvonut yön yskien, pää on kuin haljeta ja taidan ryhtyä flunssapotilaaksi, sillä olo on aika hutera. Milloin olen viimeksi ollut flunssassa? En edes muista.


Luettavaa on paljon, mutta muutakin teen kuin luen ja leivon omenapiirakkaa, jota taas tuli luvattua. Jos minä olen makuri, niin Lumimies vasta onkin. Tänään lukuvalo sammuu aikaisin, sen lupaan.


Olen järkyttävän kiitollinen, mutta myös uupunut. Ehkä kaikki iskee takaisin, kun on odottanut pahinta eikä se tullutkaan. Voipi olla hidasta blogissa, mutta se kuitenkin hengittää!


Ai niin, on aika aloitta puutarhassa syysleikkaukset ja siihen saa hyviä vinkkejä Cherin blogista eli Perennojen syysleikkaukset  Täytynee lähteä ostamaan riistaherkkua...


Nautitaan tästä kauniista syksystä ja omenoiden tuoksusta. On lupa olla ihan tekemättä mitään. Hämärän hyssy suorastaan kehoittaa ottamaan lunkisti. Katsotaan ja ihmetellään syyskuun kauneutta, sillä mitä olisimmekaan ilman vuodenaikojamme. Kevät, kesä, syksy, talvi ja sitten minusta joulun aika on oma vuodenaikansa, sillä siihen sisältyy niin paljon ihanaa matkaa kohti jouluyötä ja sen jälkeen vielä hitaita viivytteleviä viikkoja, päiviä...oih!

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat


kiitollisena
Leena Lumi

PS. Viikon lukusuositus: Nina Honkanen Pohjakosketus Salainen lukupiirimme on ollut tästä varsin vaikuttunut.

PS2. Tämän päivän, 29.9. Helsingin Sanomissa Antti Majander kirjoittaa Édouard Louisin romaanista Ei enää Eddy. Minulla ei ole vielä ko. kirjaa, mutta saatan ostaa sen vaikka kirjamessuilta itselleni joululahjaksi. Kiinnostus heräsi kiitos Antti Majanderin arvostelun. Toivoisin lukijoiden huomaavan, miten Majander viittaa kuuluisan kirjailijan Aksel Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä (1933) teokseen, jossa heti alussa kuuluisa Janten laki. Moni ei ole kuullutkaan Sandemosesta. Onneksi sain vuosia sitten vinkin Aila Meriluodolta. Kiitos Aila♥ Janten laki määrittää melkein kaikkea, mutta painotan myös Sandemosen merkitystä kirjailijana. Jos pitäisi luetella maailman parhaat kirjat, Sandemosen Kadonnut on vain unta, olisi niistä yksi! Klassikoilla ei ole ikää♥

tiistai 24. syyskuuta 2019

Maike Wetzel: Tyttö joka löytyi


Kerään ensihetkiä. Ne ovat välähdyksiä, joiden jälkeistä aikaa en enää muista. Ensimmäinen kerta, kun katsoin tyttäriäni Inesta ja Ellyä silmiin. Ensimmäinen kerta, kun tapasin heidän isänsä. Ensimmäinen kerta, kun astuimme sisään kotiimme. Ensimmäinen kerta, kun istuin koulun penkillä. Ensimmäinen kerta, kun sain todistukseni. Ensimmäinen kerta, kun äiti vei minut gynekologille. Ensimmäinen kertani. Ensimmäinen...

Maike Wetzelin esikoisromaani Tyttö joka löytyi (Elly, Like 2019, suomennos Tuomas Renwall) kantaa sivuillaan oudointa tarinaa, jonka olen kuullut. Oudointa joka ei ole trillerissä. Oudointa vailla kiihkoa, sillä sen paikka on rivien välien tiheissä hengähdyksissä. Tunnen kuitenkin tyylin, sillä olenhan vanhassa kotimaassani, Saksan kirjallisuudessa. Voisin lukea vaikka Heinrich Bölliä, mutta luenkin Maike Wetzeliä eikä tämä tarina ole Suojaverkko. Siinäkin suojaverkko tosin pettää, mutta yhteiskunnallisista ja poliitisista syistä. Nyt pettää perheen suojaverkko, sillä Elly katoaa. Hän onmatkalla Dicker Buschissa sijaitsevaan urheiluhalliin. Hän ylittää tien liikennevaloissa. Ellyn treenikassi putoaa seuraavissa valoissa keskelle ajotietä...silminnäkijä muistaa mustatukkaisen tytön ja punaisen polkupyörän.

Elly työntää pyöränsä kadun reunaan, juoksee takaisin kassinsa luo ja poimii sen. Se on viimeinen asia, mitä saan kuulla hänestä. Siihen jäljet päättyvät.

Maike Wetzelin kirjan kertojina toimivat Ellyä kaipaavat perheenjäsenet. Ellyn puuttuminen muuttaa heitä kaikkia dramaattisesti. Ines kärsii ja havannoi. Huomaa miten perheenjäsenet kuin liukuvat toistensa ohitse. Sinnittelevät päivästä päivään toisiaan koskettamatta. Neljä vuotta kuluu ja Ellystä ei kuulu mitään. Äiti, Judith selviää jotenkuten lääkkeillään. Isä Hamid uskoo toimintaan. Ines kaipaa kuolemakseen. Ohi ovat jo ajat, jolloin poliisi epäili jopa perhettä. Kukaan ei ole kuitenkaan todistanut Ellyn kuolleen. Kukaan heistä ei voi uskoa entisen palaavan. Eikä kukaan voisi villimmissäkään unissaan kuvitella tarinan vasta alkavan.

Kertojana Judith on minulle mieluisin. Hänen rehellisyytensä on aukotonta, epätoivonsa lopullista. Vain satunnaiset pilkahdukset kertovat entisestä Judithista.

Ensihetket ovat petollisia. Välittömästi niiden jälkeen alkaa nimittäin sinnittely. Etsin ensihetkiä, kokoan kokemuksia rauhallisessa epävarmuudesta riisututussa lähiöelämässäni. Yritän kuvitella, kuinka villi ja määrätietoinen olin nuorena naisena. Kun nyt tunnistan nuoruuteni säkenöinnin Ineksen silmissä, tunnen itseni vanhaksi ja hiipuneeksi. Voin kuitenkin muuttua. En tarvitse kuin vähän meikkiä ja vähärasvaista rahkaa. Ne saavat minut jälleen hehkumaan, tekevät ihostani kiiltävän. Ensihetkissä on kyse näkökulmasta. Alusta loppuun. Ensimmäinen siemaisu kahvia aamulla. Ensimmäinen kerta, kun kielsin itseni häneltä. Ensimäinen kerta, kun...

”Maike Wetzel kirjoittaa armottomasti musertavasta tuskasta ja sen tuhoavasta voimasta.”
   
Deutschlandfunk Kultur

”Henkeäsalvaava. Intensiivinen, hirvittävä tutkimus luopumisesta ja epävarmuudesta.”

Luzerner Zeitung

Niin totta, niin totta, mutta tässä on vasta alku. Vaikka kirja on ’ohut’, se on iholle tullessa aivan muuta. Kesyksi ei kannata punnita...Lukiessani sekä muserruin että vahvistuin. Niin moni tämän lukeva löytää varmaan vertaisuutta mielessään. Alkaa tosissaan pohtia, näinkö se sitten olisikin? Olisinko minä ehkä juuri Judith?

Tyttö joka löytyi ei ole jotain, mikä voisi tapahtua kenelle vain. Hämmästyttävä esikoisromaani, jonka unohtumattomuus lepää sen uniikkiudessa.

Kaikki ensihetket ovat yhtäkkiä vain viimeisiä silmänräpäyksiä, alusta loppuun, kohtalon airuita.
Elly on poissa, kadonnut. Kukaan ei tiedä, mitä hänelle tapahtui. Emme saaneet lunnasvatimuksia, kenkääkään ei ole löydetty, ei edes hiusta hänen päästään. Hän lähti  pyörällä harjoituksiin eikä saapunut koskaan takaisin.

Nimennomaan Judith herättää kaikki tunteeni, vaikka ehkä pitäisi keskittyä koko perheeseen tai ainakin erääseen heistä. Jokainen pitää omaa kärsimystään suurimpana. Judith on itse kärsimys!

Nyt hiukseni ovat rasvaiset ja koppuraiset liasta. Puen joka päivä päälleni samat vaatteet. Varpaankynteni ovat kasvaneet pitkiksi. Ne käyristyvät.

En voi muuttaa mitään. Toivoisin, etten olisi koskaan tullut äidiksi.. En kestä siihen liittyvää vaaraa, kipua ja pelkoa. Ensihetkeä ei enää ole. Kun lapsi katoaa, kaikki on ohi.

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut lisäkseni ainakin Mai/Kirjasähkökäyrä

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Linda Palm&Jessica Lindholm: Alli siivoaa


Olen useammankin kerran saanut vastata kysymykseen 'mitä luettavaa voi tarjota 1-5 vuotiaalle lapselle?' Ei ihan helppo vastata. Nyt kuitenkin Minervalta on ilmestynyt Linda Palmin tekstittämä ja Jessica Lindholmin kuvittama sekä graafisesta ulkoasusta vastaava Alli siivoaa (Svea städar, suomennos Birgitta Huttunen). Alli -kirjat ovat Ruotsissa yksi suosituimmista pienille lapsille kohdennetuista kirjasarjoista ja se on käytössä myös esiopetuksessa.


Alli-kirjojen lauseet ovat yksinkertaisia ja tapahtumat, tunteet ja esineet pienille lapsille helposti tunnistettavia. Tärkeät asiat nostetaan esiin väreillä. Miten vaikka äiti tässä kuvassa siivoaa.

Linda Palm: 

On haastavaa kirjoittaa yksinkertaisesti. Kaikki sanottava tulee tiivistää yhteen tai kahteen lauseeseen. Alli-kirjoissa jokainen sana on valittu huolellisesti.

Linda Palm on kirjoittanut useita lastenkirjoja ja oppimateriaaleja. Palm on esikoulunopettaja ja inspiroiva motivaatioluennoitsija.


Jessica Lindholm:

Vaikeinta on ilmaista tunnetta kasvonilmeillä tai kehon kielellä. Se on myös piirtämisessä hauskinta. Alli-kirjojen parissa kohtaan tämän haasteen joka kerta.




Jessica Lindholm on kuvittanut lukuisia lastenkirjoja. Hän tekee kuvituksia myös oppimateriaaleihin, lehtiin ja joulukortteihin.

Aivan pienetkin lapset voivat "lukea" kirjaa osoittelemalla kuvia ja kertomalla mitä tarinassa tapahtuu. Kertomuksen lopussa koko kirjan kuvat toistuvat kuvasarjana, jolloin voitte kertoa tarinan omin sanoin yhdessä lapsen kanssa.


Alli auttaa äitiä siivouksessa - omalla tavallaan.

Tälle on kysyntää! Itsellä on jo tiedossa kenelle kirja menee: tänä keväänä syntynyt lapsi varmaan jo katselee jouluna Allin touhuja kiinnostuneena. Keväällä niistä riittää puhuttavaa ja ehkä myös mallitouhuilua.

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

lauantai 21. syyskuuta 2019

Suolampi, suon lehtien hiljaisuus...


Suolampi, suon lehtien hiljaisuus
niittyvillaa, kurkien untuvaa

ja niin olit itsekin
rakastetun käsien jäljiltä

kosteikko

ja kun jonakin päivänä
puhkesi lämmin itku
maanalainen vesi kohosi alhaalta
ja puhkaisi sinuun uuden väylän

ymmärsit että se oli samaa juurta
että elämä alkaa vedestä

henkinenkin, ja sinä halusit kirjoittaa runon
kosteikkojen, kaikenlaisten kosteikkojen puolesta.

- Sirkka Selja -
Pisaroita iholla (WSOY 1978)
kuva Petri Volanen (Paratiisi, Mari Mörö, Minerva 2011)

torstai 19. syyskuuta 2019

Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki


Nojaan pesualtaaseen, levitän jalkani ja työnnyn häntä vasten. Olen valmis. Puren hampaani yhteen, jotta en huutaisi ääneen. Puuskutan ilmaa nenän kautta sieraimet himosta höyryten, selkä notkolla, pakarat koholla, polvet vavahdellen.

Liikun, liikun ja lopulta laukean.

Kirja lojuu syvällä altaassa. Pitelen kiinni altaan reunoista. Tärisen kiihkosta. Huuliltani valuva sylki imeytyy kirjan sivujen läpi.

Niin ei saisi tehdä. Että turmelee kirjoja.

Tuhma tyttö

Tatu Kokon teos Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos 2019) avaa uuden luvun koko nykysuomalaiseen kirjallisuuteen, etenkin mieskirjallisuuteen. Ihan tarkoituksella erotan nyt nais- ja mieskirjallisuuden hetkeksi, sillä ken tulta tilaa, hän tulta saa. Minä en tilannut tätä kirjaa. Olen ylibuukattu. Kieltäydyin kauniisti ja kohteliaasti etenkin kun kirjassa oli esillä Minna Canth, joka ei ole idolini edelläkävijänä. Minun vaikuttajanaiseni ovat Harriet Beecher-Stowe, Angela Davis, Sylvia Plath, Virginia Woolf, Camille Claudel, Rosa Parks, Simone de Beauvoir, Marguerite Duras, Anna Ahmatova, Sofi Oksanen, Aila Meriluoto, Marilyn French, Jenni Haukio...Miksi sitten kirja tuli minulle ja minä sitä täysin yllätettynä luin? Kirjailija Kokossa on Canthin aviomiestä Ferdinandia: periksiantamattomuutta. Etenkin tilanteessa, jossa Minna oli vastannut Ferdinandin kosintoihin kieltävästi, tämä tulee esiin loistavasti. Suluissa minun sovelluksiani:

Hän oli taitava. Hän oli totisesti taitava sekoittaessaan musteeseen sydänverensä. Hän murensi puolustustani kirje kirjeeltä. Kirje kirjeeltä tulin epävarmemmaksi. Olisinko sittenkään kykenevä omistautumaan opettajuudelle (Kävelevien patsaiden kaupungille), olisinko kykenevä ...uhraamaan elämäni täydellisesti pyhälle aatteelle (Canthille ja Kuopiolle), kun sydämeni riuhtoi minua toiseen suuntaan (Plath ja Köngäs)?

Ajattelin pettymystä, joka kuumotti hänen kasvoillaan, kyyneleitä (krokotiilinkyyneleitä), joita hän ei vuodattanut nähteni, mutta joiden tiesin valuvan siellä jossakin pimeässä yössä.

Ja nyt olen matkalla Jyväskylään (Kuopioon).

Tulen luoksesi pakkasen puhaltamin siivin (tuittuisena).

Olen jättänyt vanhan elämäni taakseni (olen hylännyt leponi).

Olen liikettä ja ajatuksia (etenkin ajatuksia).

Olen matka (olen yllätys).

Ja sinä olet sen määränpää.

Ei siinä ole mitään salaamista, että Tatu Kokko pyöritteli minut sanoillaan pyörryksiin. Yleensä minä voitan tuollaiset keissit. Olin aloittanut aivan toisen kirjan Tatun teoksen saapuessa. Kaiken lisäksi luin Kokkoa ainoalla minilomallani aikoihin yöllä, sillä päivät olivat yhtä haipakkaa länsirannikolla. Annoin kaikkeni Kävelevien patsaiden kaupungille ja voi pyhä jysäys, mitä sainkaan! Onneksi emme olleet laivat, jotka ohittavat toisensa yössä: Kiitos lempeästä sitkeydestä, Tatu♥ Nyt ei sitten fundeerata ja muurata takkaa, ei muurata takkaa ja katsella järvelle. Nyt kerrotaan rohkeaa tarinaa kirjastonhoitaja Viljasta, joka tekee tutkimusta Minna Canthista. Kirjastotyö tuo esiin monia kirjallisuuden helmiä, joista painotan nyt kolmea: Tolkien, Topelius ja Tolstoi. Kaikki on vaikeaa, sillä Viljalla on mielenterveysongelmia ja hän joutuu käyttämään lääkkeitä, jotka syövät hänen luovuuttaan, uskallustaan, eroottisuuttaan. Viime mainittu ei ole vähäistä, sillä siitä tulee tarinan yksi suuri painoarvo. Vilja nimittäin onnistuu hämäämään aika ajoin siskoaan Camillaa, joka vahtii lääkkeiden ottoa ja silloin alkaa tapahtua. Vedenvartija on Viljan luomus, jonka avulla hän kykenee sulautumaan Minnaan, voi keskustella Pronssinaisen kanssa, ihailla patsaiden kävelyä, tyydyttää itseään ja toivoa omaa rakasta, edes toivoa. Hän tuntee olevansa ruma, jotenkin epäkelpo. Hän on syrjästäkatsojan tarina, vaikka kantaakin hillitöntä eroottista haluaan kuin Saharaan eksynyt janoaan. Hän on aistillisuuden papitar, joka yllättäen kohtaa Suomessa asuvan intialaisen sikhin Kareem Singhin. Tavallaan siitä aukeaa mahdollisuuksien tie, mutta mitään helppoa ei ole luvassa.

Minna Canthin rooli kirjassa on hengittää Viljan kautta. Minna on Viljan luomus, joka toisinaan neuvoo Viljaa, toisinaan on yhtä Viljan kanssa. Mielestäni maagista realismia, joka on intohimoni!
Ihan uskomatonta, miten Tatu Kokko osaa mennä naisen nahkoihin, naisen mieleen ja naisen aistillisuuteen. Siihenpä harvat tietämäni mieskirjailijat luontevasti kykenevät. Mistä sellainen tulee? Tarkkailusta? Omista kokemuksista naisten kanssa? Ei tällaista kirjoista opita...Ehkä Kokko on sitten luonnonlahjakkuus naistenmiehenä! Naisten aistillisuuden tuntija? Peto mieheksi, susi lammasten villoissa? Tämä on kuin tilaustyö, sillä olen jaksanut jankuttaa, että enemmän erotiikkaa kehiin! Mistä muusta kannattaa kirjoittaa kuin murhasta ja intohimosta! Kaiken lisäksi hän osaa käsitellä synnytyksen jälkeistä masennusta, josta moni nainenkaan ei tiedä, miten vakavaa se voi olla. Nainen, joka sen on kokenut ymmärtää seuraavalla kerralla varautua: Sitä ei voi unohtaa. Lisäksi tulee kuin kermavaahtona sinne tänne lyyrisiä vilahduksia. Keräsin niitä vihkoon, mutta jos ne tähän tuon, aamu koittaa ja olen kirjoittanut uuden kirjan. Kokko haluaa selvästikin rikkoa perinteisiä rajoja. Tatu kirjoittaa hypäten pimeään viis veisaten pikkukaupungin kohahduksesta. Olen aina ihaillut uskaltajia, kuten vaikkapa Aila Meriluotoa. Myöskin Sami Hilvon Pyhä peto järisytti maailmaani. Vakuutan Tatu Kokon tuulettavan nyt täysillä. Saamme jotain uutta niiden aina samoina toistuvien mieskirjailijoiden listaan, joiden teosten  ilmestyessä muistan aina sadun Keisarin uudet vaatteet. Hirveä pöhinä, vaikka ei mitään uutta tarinan tyylirintamalta. Pakko muistaa myös Pasi Ilmari Jääskeläinen, yllättäjä joka ei toista itseään.

Joku minussa sanoo, että olen kohdannut savolaisen ihmeen. Kävelevien patsaiden kaupunki tuoksuu tervalta, tulelta, savulta, eroottisilta nesteltä, hieltä, testosteronilta, sairaalalta, vastapaistetulta ruisleivältä...Näen Tatu Kokon ponkaisevan maailmankirjallisuuden tähtitaivaalle pelkästään jo erinomaisella kielellään, mutta ennen kaikkea rohkeudellaan kirjoittaa kuin olisi sukupuoleton, mutta silti uteliaisuutta herättävä charmööri. Samassa paketissa vaara ja suojelus!

Menen kirjojen luo. Hamuan vapisevin käsin pinoa. Tartun lapsuuteni ensirakkauteen. Sen sivuilla opin ensimmäistä kertaa näkemään kirjaimet sanoina, kuulemaan virkkeet puheena. Lohtukirja, jossa nyytin yksinäisyys, matkalaukku, näyt, synkkä metsä ja mörön ahdistama tuittu muodostavat jännittävän, pelottavan, mutta ennen kaikkea ihanan vapauttavan tarinan.

*****

Omistan tämän tekstin miehelleni Reimalle: Ensimmmäinen hänen minulta saamansa kirja oli Kuka lohduttaisi nyytiä♥ t. Tuittu

*****

Kirjan upea kansi  T.P. Kekäläinen

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Tuijata. Kulttuuripohdintoja  Tuulevin lukublogi  Hemulin kirjahylly   Kirjojen kuisketta  Kulttuuri kukoistaa ja Kirjakaapin kummitus

PS. Haluan painottaa, että Suomessa on nytkin monia kiinnostavia mieskirjailijoita (naiskirjailijoiden kohdalla tätä ei tarvitse edes miettiä, sillä niin huikeaksi se on virinnyt). Viikko sitten jopa lähetin viestin Ben Kallandille, että 'onko kirjaa tulossa?' Tommi Kinnusen tuotanto! Johan Bargumin Syyspurjehdus ja Syyskesä. Antti Tuomaisen Kaivos on minulle paras suomalainen dekkari ja suosittelen tutustumaan Tapani Heinosen tuotannosta vaikkapa Kuka heilutti pesäpuuta ja Satakieli lauloi Fellmanin pellolla, jossa traagisia tapahtumia Längelmäellä, järven jäällä, just samalla järvellä, jossa äitini sota-aikana hiihti tätinsä luo kylään. Hän pelkäsi niin, että sai saattajan takaisin. Luen maailmankirjallisuutta ja Suomen parhaat kirjat kuuluvat sinne mukaan. Tässä mieskirjailijasuosikkini tähän mennessä: http://leenalumi.blogspot.com/2011/06/melkein-sata-mieskirjailijaani-haaste.html