Se saattoi tapahtua. Sen täytyi tapahtua. Se tapahtui...

Se saattoi tapahtua.
Sen täytyi tapahtua.
Se tapahtui aiemmin. Myöhemmin. Lähempänä. Kauempana.
Se tapahtui, mutta ei minulle.

Pelastuit, koska olit ensimmäinen.
Pelastuit koska olit viimeinen.
Koska olit yksin. Koska oli muitakin.
Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.
Koska lankesi sade. Koska lankesi varjo.
Koska vallitsi aurinkoinen sää.

Onneksi oli metsä.
Onneksi ei ollut puita.
Onneksi oli kisko, koukku, palkki, jarru,
syvennys, mutka, millimetri, sekunti.
Onneksi oljenkorsi kellui vedessä.

Siksi, silti, sen vuoksi, siitä huolimatta.
Entä jos sinulta olisi jäänyt käsi, jalka
askeleen verran, hiuskarvan verran
yhteensattumasta.

Olet siis ehjin nahoin? Hetkesi ei siis ole vielä koittanut?
Verkko oli yksisilmäinen, ja sinä livahdit silmästä läpi.
En osaa kylliksi ihmetellä, vaieta.
Kuuntele,
kuinka rintani pamppailee sinun sydämesi lyönneistä.

- Wislawa Szymborska -
suomennos Jussi Rosti
Näkymätön silta (Otava 2011)

*****

Tänään tulee kuluneeksi 75 vuotta siitä kun Auschwitz vapautettiin. Sytyttäkäämme kynttilä Vainojen uhreille, joiden muistopäivää tänään vietetään.

"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."

"Wer sich an die Vergangenheit nicht erinnern kann, ist dazu verdamnt sie zuwiederholen."

"Ne jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä."

- George Santayana -

*****

Vainojen kirjat Leena Lumissa

Miljooniksi tähdiksi....

Miljooniksi tähdiksi
valovuosien mittaisiksi tähtisumuiksi
yli yön kestäviksi
välähdyksiksi
kaukaisista tähdistöistä
minun kaipuuni
kirjoittaa sinuun

- Ari Kokkonen -
kuva Vincent van Gogh

Akkujen lataamista: liikuntaa, lepoa, lukemista, livetapaamisia, tuumailua...ja luntakin!

Olen huono huomaamaan, milloin tarvitsi ladata akkuja. Luen nyt monen muun kirjan ohella Kaisa Jaakkolan Palaudu&Vahvistu ja siitä käy selväksi, että hyväkin stressi kuluttaa ja uuvuttaa. Olen usein mielestäni parhaimmillani ylikierroksilla, mutta yhtäkkiä huomasin, että en halua avata konetta aamulla. Illat alkoivat pelottaa, sillä kun vain yritän käväistä facebookissa, jämähdän sinne ihan siksi, että siellä on usein menossa montakin kiinnostavaa keskustelua ja kaiken lisäksi kuulun jotain yli kymmeneen ryhmään. Siinä se ilta taas meni, kello on 22 ja pitäisi alkaa lukea...Toivon, että kun hitaasti lukemani Kaisa Jaakkolan kirja on luettu, opin pitämään taukoja luonnostaan.

Olen haakuillut eri kirjojen kanssa eli tahtoo sanoa monta olevan luvun alla yhtäaikaa, kunnes avasin Celeste Ngn Olisi jotain sanottavaa ja niinhän sitten vedin tarinaa aamukolmeen! Oli sen väärti, mutta olo oli kuin olisi ollut juhlimassa aamuun.

Ja jos/kun olen poissa facebookista, voi ohi mennä vaikka mitä.

Hyvännäköinen kansi...

Elämä alkaa olla yhtä pöllöä alkaen näistä Wrendalen rakastuneista pöllöistä♥

Jo aikaa sitten olen lukenut ja postannut Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan, mutta halusin lukea sen uudelleen kunnes menee eteenpäin. Kun tämä on lukenut, suosittelen isosti samaa aihetta käsittelevää tietokirjaa:

Kansankodin pimeämpi puoli ei jätä kylmäksi, lupaan sen.

Haluan lukea myös jo nyt uudelleen Suvi Vaarlan Westendin, joten luen nyt sitten vain itselleni. Tässä kirja, jota suosittelen kaikille.

Lankomiehen Pekka Mäkisen kuva luvialaisesta kauriista eli onkohan kyseessä valkohäntäkauris...Meidän pienet metsäkauriit olen tänään jo ruokkinut ja niiden jälkiä tässä nyt joitakin päiviä seurailen. Olen vaan.

Mukavaa viikonloppua kaikille♥ Ja kiitos kaikille kirjailijoille, jotka olette vuosien varrella tuoneet blogeja esiin hyvässä hengessä♥

rentoillen
Leena Lumi

PS. Työkoneelleni tuli selvästi eroahdistus, sillä se alkoi temppuilemaan todella! No, yritän vain opetella uutta olemisen ja tekemisen aikataulua. 

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa

Mistä tapahtumaketju alkoi? Äideistä ja isistä kuten kaikki muukin, Lyydian äidistä ja isästä ja heidän äideistään ja isistään.Siitä, että kauan sitten Marilyn katosi ja James haki hänet kotiin. Siitä, että Marilyn yritti ennen kaikkea erottua joukosta, ja siitä, että James yritti ennen kaikkea sulautua joukkoon. Siitä, ettei kummallakaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta onnistua.

Celeste Ngn esikoisteos Olisi jotain kerrottavaa (Everything I Never Told You, Gummerus 2020, suomennos Sari Karhulahti) vei minua viime yönä pikkutunneille, vaikka olen luvannut, että moista ei enää tapahdu. Tosiaankin, sammutin valon yhdeltä, mutta en saanut rauhaa, joten aloin kuin janoinen nauttia tarinaa loppuun: Silmätipoilla ja tähtiin kirjoitetulla. Mitä oli tapahtunut? Miksi terveydestä viis? Ja olinhan lukenut Celesteltä jo aikaisemmin hänen toisen romaaninsa Tulenarkoja asioita, joka suomennettiin ennen esikoista. Olin löytänyt tarinan, joka hengitti samaa ilmaa kuin Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä ja Sadie Jonesin Kotiinpaluuta. Celeste Ng kirjoittaa tähtiin ja hän on uusin ’minun kirjailijani’. Tarinat eivät tietenkään ole yksi yhteen, mutta nämä kirjat minulla tulivat ensimmäiseksi mieleeni vain sillä erolla, että Celeste Ng pelastaa minut siltä kaunalta, johon jäin molemmissa vertailukirjoissa korostetusti kerrotun vääryyden takia. Uhrit eivät saaneet täydellistä oikeutta!

Kukapa meistä jaksaisi tajuta, tuntea, vaikka tiedämmekin, miten vaarallista Yhdysvalloissa on ollut rakastua ja avioitua erirotuisen kanssa kuin mitä itse on. Kun Marilynin ja Jamesin rakkaus roihahtaa, aloitteentekijä oli valkoinen Marilyn, sillä James Lee oli jo yliopistossa tajunnut paikkansa: Keltainen rotu on keltainen rotu. Hän ohitti olankohautuksella ivaavat kiinalaisvitsit, vaikka ne sattuivatkin, mutta hän opiskelikin sitä ahkerammin historiaa,valkoisen Yhdysvaltain historiaa. Hän oli toisen polven maahanmuuttaja ja lähtöisin köyhistä oloista. Hän oli älykäs ja sopeutuva, hän oli Marilynin mielestä kuin hänelle luotu, joten vuonna 1958 he avioituvat maistaraatissa. Marilyn oli kyllä nähnyt heidän kävellessään Bostonin kaduilla, miten heitä katsottiin paheksuvasti, mutta Marilyn oli päättänyt erottua kaikessa muista. Hänestä ei tulisi äitinsä kaltaista kotiäitiä keittöön, ei passaria. Hän ottaisi miehekseen kenet haluaisi ja hän itse valmistuisi lääkäriksi! Tosin sattuneesta syystä ehkä pienellä viiveellä...Kunpa he vain eivät olisi kutsuneet Marilynin äitiä vihkitilaisuuteen, sillä hän oli kuin pahuutta levittävä onnen murhaaja. Hän muistutti joka rakosessa tyttärelleen, että ”se ei ole oikein. Marilyn, Se ei ole oikein.”

”Ajattele lapsiasi”, äiti sanoi. ”Missä te asutte? Ette sovi mihinkään. Kadut lopun ikääsi.”

Marilyn näki äitinsä häissään viimeisen kerran.

Leet ovat aidon onnellisia vuosikausia. He saavat kolme lasta. Ensin Nathanin ja Lydian, sinisilmäisen Lydian. Myöhemmin syntyy vielä Hannah, josta tulee perheen tarkkailija. Perhe asuu Ohiossa asuntoalueensa ainoana kiinalaisperheenä, mutta lapset salaavat vanhemmiltaan tarkoin millaisen rasimin paineen alla he opiskelevat. Etenkin Lydia, perheen valo ja toivo, sillä koska Marilyn menetti mahdollisuutensa valmistua lääkäriksi, hän pakottaa Lydian toteuttamaan omaa unelmaansa. Lydia on kiinnostunut samoista aiheista ja äiti keskittyy preppaamaan häntä niin, että ei tavallaan näe kahta muuta lastaan. Hän voi jopa katsoa kohti, mutta hän ei ole läsnä. Kaikki, aivan kaikki pyörii nyt Lydian ympärillä. James yrittää tasoittaa, mutta hän on heistä väistyvämpi antaen Marilynille, mitä tämä haluaa. Koko tarinan keskiössä on Lydian katoaminen, jonka jälkeen perheyhteys hapertuu, kauna, viha ja puhumattomuus täyttävät kodin. Lydia löytyy, mutta syyllistä ei. Ja hyvin pian poliisit luopuvat tutkinnasta. Marilynin katkeruus vuotaa yli ja hän sanoo

”Jos Lydia olisi ollut valkoinen tyttö, etsinnät jatkuisivat.”

Jamesin vatsanpohjaan putoaa kivi. Valkoinen on ollut koko heidän suhteensa ajan vain paperin, lumen ja sokerin väri.

”Jos Lydia olisi ollut valkoinen tyttö, näin ei olisi käynyt.”

”Sinun äitisi oli sittenkin oikeassa”, James sanoo. ”Sinun olisi pitänyt naida joku kaltaisesi.”

Perheen kuopus Hannah näkee miten perhe vertautuu säröiseen ruukkuun. Tarvitaan enää vain yksi tragedia niin kaikki on murskana eikä ketään enää keräämässä sirpaleita.

Olisi jotain kerrottavaa, kertoo perheen lapsista teineinä, jolloin eletään jo ’70-lukua, vaikka sitä on vaikea uskoa, sillä osassa osavaltioita on niin vanhoillista, takapajuista ja teeskentelevää. Aika tuntuu pysähtyneen. Presidentit vaihtuvat, kuussa on käyty, mutta sama meno vain jatkuu ja 'sekarotuisia ihmisiä ei maahan kaivata’ julistetaan täysin häpeilemättä. Tämä tietysti tarttuu lapsiin kotona ja monien koulunkäynti on piinaa. Jos juuri tämä aihe kiinnostaa, suosittelen lukemaan Jamie Lee Fordin kirjan Hotelli Panama, jossa maan tapa erotella erivärisiä tulee suoraan kasvoille. Lydia kärsi eniten  monestakin syystä ja Marilyn vain pahensi asiaa ymmärtämättä, että lasten ei todellakaan tarvitse toteuttaa vanhemmiltaan karanneita unelmia!

Niin paljon kuin vältänkin lukemasta uutuuskirjoista lehtikritiikkejä ennen kuin olen saanut kertoa oman kokemukseni, yhtä kiihkeänä luen aina kirjan liepeistä, mitä kirjasta on sanottu muualla. Tähän voisi tiivistää kaiken ja sen tekee nyt Huffington Post:

”Kirjallinen mysteeri, joka rakentuu kuulaalle proosalle ja tarkkanäköisille, kivuliaille huomioille rotukysymyksistä, perheen odotusten luomasta taakasta ja inhimillisestä tarpeesta kuulua johonkin.”

Kuulaus on yhdysvaltalaisen Celeste Ngn kertojaäänen valttikortti. Se on minulle se koskettavin, sillä kaiken kirjan raskaan ja surullisenkin lävitse on kuin kuulisin jotain lohduttavaa, jotain joka lupaa parempaa, ehkä hyräilyä rannalta...Celeste myös tietää mistä kirjoittaa, sillä hän on itse toisen sukupolven maahanmuuttaja. Mitä taas tulee tarinan rakenteeseen, se on odottamattoman huikea: Vain todellinen taituri kutoo finaalin, joka on kuin jostain suuremmasta, jostain tavoittamattomasta. Kaksi autoa lähtee liikkeelle yössä, isä ja poika, jossain etenee hiljainen vene, järviusva...Tähtiä ja yötä ei voi vastustaa.

Celeste Ngn Olisi jotain kerrottavaa, jäi minuun...

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirja vieköön!  Tuijata ja Mai/Kirjasähkökäyrä

Winter Bird, Winter Bird and the Snow...

Winter Bird, Winter Bird
           and the Snow...
I miss you so.

Without you my life is
like the pale shadow of the Moon.

So please, please, come soon!

- Leena Lumi -
photo Pekka Mäkinen 

Anna Ekberg: Kadotettu nainen

De Jong suoristautuu tuolissaan ja nielaisee. Rebekka näkee miehestä, että tämä tuntee olonsa vaivautuneeksi, diplomaatit vihaavat kaikkea, mihin liittyy oikeita ihmisiä ja oikeita ongelmia. Päivän ohjelmaan on tullut muutos: Saharan eteläpuolista kehitystä käsittelevän seminaarin ja Italian konsulin ja parin YK-lähettilään kanssa terassilla nautittavien sundowner-drinkkien sijaan mies joutuu viettämään aikaa kuolemansairaan tanskalaisnaisen kanssa, joka tahtoo löytää lapsensa.

Suurin ongelma koko Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on liikakansoitus, de Jong jatkaa ja palaa suosikkiaiheisiinsa tilastotieteeseen ja historiaan, diplomatin suolaan ja pippuriin. – Vuonna 2060 tässä osassa Afrikkaa asuu 2,5 miljardia ihmistä. Vuonna 1950 asukasluku oli 180 miljoonaa. Syntyy liikaa lapsia, joita vanhemmat eivät pysty elättämään ja jotka päätyvät siksi lastenkoteihin. Mutta lasten ei kuulu asua lastenkodeissa...Mitä enemmän lastenkoteja perustamme, sitä useampi lapsi häädetään pois kotoa.

Lapsuudesta lastenkodeissa tulee yhtäkkiä houkuttelevin vaihtoehto. Sen takia suljemme ne.

Anna Ekbergin teos Kadotettu nainen (Havets børn, Minerva 2020, suomennos Katarina Luoma) on kolmas Anna Ekberg –romaani ja aivan erilainen kuin tätä edeltävä Uskottu nainen. Anna Ekberg on pseudonyymi, jonka takaa löytyvät tanskalaiset bestseller-dekkaristit Anders Rennow Klarlund ja Jacob Weinreich. Sarjan ensimmäistä  kirjaa Salattua naista en ole lukenut, mutta Uskottu nainen meni minulla viime vuonna kaikistalukemistani kirjoista kuumaan ryhmään eli oli kahdeksanneksi paras. Vakuutan, että kenelle olen kirjan lainannut, ovat kehuneet. Kehuissa on mukana kutittavaa kauhistelua, sillä juoni on niin ovela ja Lumimiehen mielestä vain osoittaa, miten julmia naiset todellisuudessa voivat olla! Uskotun naisen takia jätin jopa launtai-illan sarjamme katsomatta ja yhdyin isosti Bokliviin, joka vertasi kirjaa HBO:n sarjaan The Affair!

Kadotettu nainen kantaa edeltäjäänsä globaalimpia aineksia eli maailman liikakansoitusta, Afrikan heimosotia, siepattuja lapsia, joista koulutetaan lapsisotilaita sekä rankkaakin rankempaa ihmiskauppaa. Herää kysymys, mitä tällä kaikella on tekemistä tanskalaisen vauraan Rebekan kanssa?

CT-kuvaus oli pahin. Varjoaineen ruiskutuksen tuottama kipu, pyörivien röntgenputkien meteli, tunne siitä, että hänet oli lukittu paikoilleen. Hänen pitäisi olla hermostunut. Lääkärin tapaaminen tämän työhuoneessa? Se ei voi tarkoittaa mitään hyvää, hän ajattelee, muuten lääkäri olisi sanonut hänelle kierroksellaan, että hänen pitäisi vain syödä enemmän vitamiineja, vähän magnesiumia ja D-vitamiinia, ja sitten hän olisi taas terve. Mutta ei, lääkärillä on muutakin kerrottavaa. Keskustelu lääkärin työhuoneessa ja kehotus ottaa mukaan perheenjäsen.

Kehotuksesta ei ole hänelle hyötyä. Hänellä ei ole ketään muuta kuin isänsä, Hans Erik, ja tämä on nyt suurlähettiläänä Brasiliassa ja naimisissa ranskalaisen Yvetten kanssa.

Käy ilmi, että Rebekalla on ALL eli akuutti lymfaattinen leukemia. Lääkärin mielestä Rebekan solumäärä on niin hyvä ja korkea, että paras tapa hoitaa sairautta olisi luuytimen siirto, mutta Rebekka ei millään pyytäisi isältään mitään. Heidän välinsä eivät ole kunnossa. Lopulta Rebekka taipuu ottamaan isäänsä yhteyden. Käy kuitenkin ilmi, että isä ei sovellu luovuttajaksi. Tosin isästä tulee yllättävä apu aivan oudon menneisyyden tapauksen johdosta. Samalla Rebekka palaa Afrikan vuosiin, jolloin hän eli suurta rakkauttaan...

Oliko Rebekka siksi rakastunut Dominiciin? Koska tämä edusti hänen isänsä vastakohtaa? Koska Dominic oli isän vastakohta? Toivoa, ei toivottomuutta. Tekoja, ei monologeja. Kerran kun he olivat rakastelleet ja Dominic oli lepuuttanut päätään hänen vatsallaan, Rebekka oli ajatellut, että hän oli juuri lempinyt itse elämän kanssa.

Siinä missä Uskottu nainen oli piinaava avioliittoromaani ja siinäkin leukemia, vauhti oli paljon hitaampi eli kirjoittajat nojasivat psykologiseen tehoon. Rebekan saavuttua Afrikkaan menneisyys tavoittaa hänet monellakin tapaa. Lukija taas on ennen Rebekkaa mukana lapsisotilaisssa, seksiorjissa ja ihmiskaupassa kaulaansa myöten...

Ekbergin romaanit edustavat Love Crimes –sarjaa ja ovat sen ehdotonta huippua. Nyt on kyseessä kiivastahtinen teos, jossa on paljon tuskaa, kadotettua, kaivattua, salattua, mutta lopulta myös toivoa. Jos vertaisin kirjaa johonkin ihan muuhun kuin kirjoittajan edelliseen, voisin sanoa, että mieleen ei voi olla tulematta Herbjørk Wassmon teos Lasi maitoa, kiitos. Ja erittäin korostetusti ihmiskaupan ja seksiorjuuden tiimoilta. Trillerin finaali on loistava ja lukijalla ei ole mitään mahdollisuutta sen arvaamiseen. Yllätys on jännitysromaanin sahrami!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Pavlovan hurmaa!

Huomasin ystäväni Reeta Karhulan pöydällä facebookissa Pavlovan ja sitähän minä en voi vastustaa! Ymmärsin, että luomuksen oli jonkun lehden tms. reseptillä taikonut Reetan tytär Elisa Karhula, joka on myös taianomaisen, suorastaan baletillisen kuvan ottaja. Hän onkin ammattikuvaaja ja sivunsa löytyvät mm. täältä

8 annosta

Pohja

4 valkuaista
2 dl sokeria
1 tl maissitärkkelystä tai perunajauhoja
1 tl Pirkka vaniljasokeria
1 tl etikkaa

Päälle

3 dl kuohu- tai vispikermaa
n. 1,5 rkl sokeria
1 tl Pirkka vaniljasokeria
1 l tuoreita mansikoita

Valmistus

yli 60 min

1.  Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Sekoita vaniljasokeri ja maissijauhot sokeriin ja lisää seos valkuaisvaahtoon vähän kerrallaan jatkaen vatkaamista. Sekoita joukkoon vielä etikka.

2.  Vuoraa uunipelti leivinpaperilla. Levitä marenkivaahto kahden ympyrän (Ø noin 20 cm) muotoon leivinpaperin päälle.Tee reunoista hieman keskustaa paksummat.

3.  Kuivata marenkia 100-asteisessa uunissa noin 2 tuntia. Marengin tulee olla pinnalta kuiva, mutta sisätlä pehmeä kuin vaahtokarkki. Anna marengin jäähtyä.

4.  Vatkaa kerma vaahdoksi ja mausta sokerilla ja vaniljasokerilla. Täytä kakku kermavaahdolla ja tuoreilla mansikoilla tai muilla marjoilla.

Pavlova on yhtä ikiaikainen ihanuus kuin Romanovin mansikat. Pavlovasta saa hyvin näyttävän myös kirsikoilla. Kirja tai kakku, klassikko on klassikko♥

Ruokareseptit Leena Lumissa

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Monasti jotkut suuret ja myöhemmin jopa sukupolvelta sukupolvelle kulkevat asiat, tapahtumat, taideteokset, kirjat, paikat, näytelmät, elokuvat saavat alkunsa vaikka tekijän epäuskon ja turhautumisen tunteesta. Tällainen ylisukupolvinen kirja kasvoi ylitse kaikkien rajojen, kun maailma löysi Tove Janssonin muumit, mutta kuka tietää mistä pisarasta, mistä tunteesta alkoi ensimmäinen muumikirja Muumit ja suuri tuhotulva?

Sotatalvena 1939 työni oli seisahtunut; tuntui aivan hyödyttömältä koettaa piirtää kuvia.

Kai voit ymmärtää, että äkkiä innostuin kirjoittamaan jotakin, mikä alkoi sanoilla ”Olipa kerran”. Satuhan jatkosta piti tulla, ei mahtanut mitään, mutta puolustelin itseäni sillä, etten ottanut mukaan prinssejä, prinsessoja enkä pieniä lapsia, vaan valitsin sen sijaan pilapiirrosteni äkäisen tunnushahmon ja nimitin sen Muumipeikoksi.

Puolivalmis kertomukseni jäi unohduksiin aina vuoteen 1945. Silloin eräs ystäväni sanoi, että tästähän saisi lastenkirjan, kirjoita se loppuun ja kuvita, ehkä se hyväksytään...

Näin kirjoitti Tove Jansson ja loppu onkin muumien menestystarinan historiaa, joka elää niin menneessä, tässä päivässä kuin tulevassa. Klassikot eivät kuole, eivätkä unohdu!

Tove Janssonin ensimmäinen muumitarina on Muumit ja suuri tuhotulva (alkuteos Småtrollen och den stora översvämningen 1945, WSOY 2020, suomennos Jaakko Anhava).  Janssonin ensimmäinen muumikirja täyttää tänä vuonna 75 vuotta ja WSOY on ottanut kirjasta kauniin juhlapainoksen, jonka kansikuva on takuulla mukana blogini loppuvuoden Valitse Vuoden 2020 Kauneimmat Kirjan Kannet –kisassa. Mitkä värit!

Koska kyseessä on nyt kirjaan liittyvä historiallinen juhlahetki, teen saman kuin tein mitä ilmeisimmässä viimeiseksi jäävässä Lucia Berlin kirjassa Ilta paratiisissa: Kirjan tarinasta vähemmän, enemmän ilmiöstä ja omistakin kokemuksista muumitarinoiden kanssa, mutta toki ensimmäinen tarina on niin tärkeä, että myös tähtipölyä eräästä elokuun lopun päivästä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä vaeltavat suuren metsän sopukoissa tarkoituksena löytää sopivan lämmin paikka , johon he voisivat rakentaa talon ennen talven tuloa...

He harppoivat mättäälle niin hiljaa kuin voivat. Musta muta kupli ja kuiskaili joka puolella, mutta niin kauan kuin tulppaanilamppu paloi, he tunsivat olonsa rauhalliseksi. Kerran Muumipeikko liukastui ja oli vähällä suistua mutaan, mutta äiti sai viime hetkessä hänestä kiinni.

Äkkiä Nipsu sanoi: - Nyt minä tahdon kotiin!

Rauhoittava Muumimamma selvitti kuitenkin tilanteen ja niin he selvisivät pimeästä metsästä, kauheasta käärmeestä ja valokasvista, joka olikin tulppaani. Tulppaanista nousee sinitukkainen tyttö, jonka valo oli lopulta  niin kirkas, että se karkotti käärmeen.

Lopulta he löytävät metsän, jossa kasvaa sananjalkoja ja niiden alle Muumimamma tekee heille pesän yötä varten. Yö on täynnä ääniä ja Muumipeikon on vaikea vaipua uneen. Pian he kaikki kuitenkin ovat suloisessa unessa keräten voimia kotipaikan etsintään.

Ensimmäinen oma muumikokemukseni on kuumilta suvipäiviltä parhaan lapsuudenystäväni mökiltä. Ystävälläni oli kaksi pikkusiskoa ja me olimme jo niin isoja, että olimme ’lastenpiikoina’ rannalla ja saisimme omaa vapaata vasta illalla kun tytöt nukkuisivat. Koska itse luin kaikki illat ja salaa yölläkin, etsin kirjoja, joilla saisin pikkutytöt illalla unten maille. Ystäväni kokkasi, söimme ja sitten aloin lukea. Löytämäni muumikirjat olivat ruotsinkielisiä, mutta se ei rannikolla ollut yhtään epätavallista. En millään muista mitä kirjoja huvilalla oli, mutta luin kauan, sillä tarinat olivat niin jännittäviä, että Terhin ja Suvin silmät eivät millään meinanneet täyttyä unihiekasta. Lopulta aika teki tehtävänsä ja saimme ystäväni kanssa viettää ’isojen tyttöjen’ aikaa.  Meillä olikin yhteisluvun alla Välskärin kertomukset...Tietysti muumit alkoivat kulkea mukanani, mutta omien lasten myötä entistä enemmän. Sain vastikään kuopukseltani hämmästelyä, sillä olin unohtanut kokonaan Taikurin!  Meri oli erittäinkin paitsi Astrid Lindgrenin, myös Tove Janssonin viemä ja on sitä edelleenkin. Ikikirjoihin ovat sopuisasti liittyneet Potterit ja monet, monet muut.

Iltanuotiolla Muumimammma kertoi, millaista oli ollut hänen lapsuudessaan. Silloin kun muumit asuivat yhdessä talonpeikkojen kanssa:

Joitakin meistä asuu siellä varmasti vieläkin, sanoi Muumimamma. – Siellä missä ihmisillä on vielä kaakeliuuneja, nähkääs. Mutta lämpöjohdoista me emme pidä.

Kerro jotakin isästä, pyysi Muumipeikko.

Hän ei ollut tavallinen muumipeikko, hänen äitinsä sanoi mietteissään ja surullisena. – Hän halusi aina muuttaa, kaakeliuunista toiseen. Hän ei viihtynyt missään. Ja sitten hän hävisi – lähti hattivattien, pikku vaeltajien mukaan.

Oi, muistan miten meilläkin kaakeliuunin takana asui esi-isä, josta Muumimamma kertoo...Näin esikoisenikin uskoi. Ihmetteli vain kun hän ei näe sitä koskaan. Minä siihen tietysti, että esi-isä on hyvin arka.

Sillä aikaa kun Muumimamma nukkuu suklaapensaan alla ja muut ahmivat liikaa herkkuja vanhan herran niitä tarjotessa, voin kertoa, että tämän aivan ensimmäisen Muumikirjan juhlapainoksen lisäksi, on ilmestynyt juhlapainos kirjasta Muumipappa ja meri. Paljastan, että oma suosikkini on Muumilaakson marraskuu, mutta ensimmäinen kirja, jonka annoin Lumimiehelle meidän tavattuamme yli kolmekymmentä vuotta sitten, kun mereltä puhalsi kylmä viima ja hevoset hörähtelivät, oli Tove Janssonin kuvakirja Kuka lohduttaisi nyytiä? Ei liene vaikea arvata,  kenen lempinimi on silloin tällöin Tuittu.

Aikuiset ja muumit ovat hauska juttu! Kun paras ystäväni rakennutti heidän perheensä taloa rannalle, siitä tuli sininen kuten muumitalosta ja keittiöön teetettiin hylly seinästä seinään vain pelkästään muumimukeja varten. Oi apua, miten monet mukit se hylly on kantanut!

Muumimamman herättyä eräät ovat syöneet liikaa herkkuja ja voivat huonosti, mutta uudet seikkailut ja otukset odottavat. Jännittävän matkan hurjimpia juttuja ei saa paljastaa. Se sana on kuitenkin kirjan kannessakin, joten tuhotulvaa eli liian paljon vettä on tulossa.

Pullopostiakin löytyy, ja sen sisältä viesti...Muumipappakin liittyy mukaan ja

lopulta he tulivat pieneen laaksoon, ja mitään niin kaunista he eivät olleet nähneet koko päivänä. Ja siellä niityn keskellä, oli talo joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.

Sen talon oli rakentanut Muumipappa ja se oli Muumimamman mielestä kaunein talo mitä heillä ikinä voisi olla.

Hän otti Muumipeikkoa kädestä ja astui sisään taivaansiniseen huoneeseen. Ja siinä laaksossa he sitten elivät elämänsä loppuun asti, mitä nyt jonkun kerran kävivät vaihteen vuoksi matkalla muualla.

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin...

Oli tammikuu ja sadetta ja kylmää. Minä olin yksin ja pelkäsin yötä. Sen tähden sanoin, että hän saisi tulla luokseni, mutta että minulla oli vain yksi vuode. Ja jottei hän käsittäisi minua väärin, lisäsin, että olen pyrkinyt jossakin määrin olemaan gentlemanni. Ja vielä ollakseni rehellinen sanoin, että minun ei ole koskaan täysin onnistunut olla sellainen.

.....

Lopulta kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi - Raoul oli niin kuin lämmin, haalea kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin.

.....

Tutustuimme toisiimme ja pohja putosi hänen altaan. Hän oli hyvin kylmäverinen, hyvin koskematon. Hän oli kuin suolainen lähde, joka koskaan tyydyttämättä tekee juojansa janon vain tulisemmaksi. Join pettävän maljan tietämättä mitä tein. Milloin oikeastaan tiedämme mitä todellisuudessa teemme.

- Mika Waltari - 
Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)
kuva Childe Hassam

Fernando Aramburu: Äidinmaa

Rappukäytävään astuessaan Bittori tunsi palaavansa takaisin menneisyyteen. Sama lamppu, joka oli ollut siinä aina, tutut narisevat portaat, rapistuneiden postilaatikoiden rivistö, josta puuttui hänen laatikkonsa. Xabier oli ottanut sen pois. Kuulemma siksi jotta he välttyisivät ongelmilta. Kohdasta, josta se oli irrotettu, pilkotti vanha maali vuosien takaa, ajoilta ennen Nerean, ja sen häpeäpilkun, Mirenin pojan syntymää. Vain sen takia minä toivon että helvetti on olemassa, jotta murhaajat kärsisivät siellä ikuista tuomiotaan.

Hän hengitti sisäänsä vanhan puun hajua. Bittori pani merkille, että viimein näkymätön käsi hellitti otteensa kurkun ympäriltä. Avain, lukko, ja hän oli sisällä.

Seinällä  roikkuvassa valokuvassa Txato hymyili vaisusti, vähän sen näköisenä kuin olisi ehdoin tahdoin houkutelut murhaajaa luokseen. Ei tarvinnut kuin katsoa häntä arvatakseen, että vielä joku päivä miesparka joutuisi tappolistalle.

Hän nosti hieman myös viereisen huoneen kaihdinta, mutta siellä hän ei sytyttänyt lamppua. Sen jälkeen hän kävi hakemassa keittiöstä tuolin ja istahti katselemaan kaihtimien raoista ylös, pilkkopimeässä, jottei varjo paljastaisi häntä.

Fernando Aramburun teos Äidinmaa (Patria, WSOY 2020, suomennos Sari Selander) veti minua puoleensa kuin magneetti. Tuo 664 sivuinen järkäle. Huomasin kirjan ilmestyvän vasta 25.2.2020, joten sillähän saattoi olla embargo eli sovittu julkaisupäivä tai sitten ei, mutta kukaan ei ole joulun viikkoina vastaamassa onko vai ei. Otin varhemman kirjan, rästin ja aloin lukea. Vaihdoin toiseen, joka olikin kiehtovaa latinalaisamerikkalaista kerrontaa ja vei tiettyyn järkyttävään lukuun asti. Otin kolmannen kirjan ja mietin, että en ala nyt kun muutenkin on paljon menemistä ja tulemista olemaan perheeltäni poissa joulun viikkoina. Mutta baskit! Miten minua ovatkaan kiinnostaneet aina Euroopan vähemmistöt ja niiden taistelut. Hitto vie, minä luen nyt Äidinmaan, vaikka taivaalta alkaisi sataa baskisadetta, sitä ainaista sadetta, kyyneliä, katkeruutta, kostoa ja vihaa. Halusin lukea elämäni ensimmäisen kunnon lukuromaanin baskeista! Onneksi ennakkokappaleen fontti oli oikea, joskus niissä on niin pieni, että tarina häviää kuin vuoriusvaan. Vai hävitinkö minä osan tarinan tulesta, pakahduttavista tunteista kun en heti kirjoittanut sitä muistiin. En ollut edes kotona. Kerroin pimeässä ajaessamme kirjan tarinaa miehelleni. Minusta oli tullut baski, opettelin jopa kirjan lopusta baskia: maitia (rakas, kulta), muxu (suukko), aita (isä), bihootza (sydän tai sydänkäpynen), mutta myös ekintza (isku, operaatio), ETA herria eurekin (ETA, kansa on puolellasi), etarra (taistelija)...En voinut elää ilman vuoria. En voinut elää ilman kieltäni ja espanjalaiset estävät meiltä äidinmaamme, sen itsenäisyyden, kaiken sen mikä kuuluu patriaan, äidinmaahan.

Lapsesta asti Bittori ja Miren olivat olleet kuin yksi. He aikoivat ensin mennä yhdessä luostariin ja myöhemmin nauroivat sille hulluina ja viettivät häitään miltei samoihin aikoihin. Pariskunnat kutsuivat toisensa häihinsä. Miren nai Joxianin ja Bittori Txaton. Lapsena Txato oli ollut kylän risakenkäinen poika, mutta hän oli vaurastunut kuljetusfirmansa ansiosta, joten heidän häänsä vietettiin jo vähän prameammassa paikassa. Ei sillä, että Txato olisi leveillyt, ei ikinä. Hän ajatteli aina perheensä parasta ja halusi vain lapsilleen hyvän koulutuksen. Hän oli kylässä hyvä työllistäjä ja kaikkien kaveri. Vuoret ympärillä vartosivat vaiteliana, miten ajan virta toi Joxianin perheelle Jose Carlosin ja Arantxan, miten Txaton perheelle syntyi Xabier ja Nerea.

Alkoivat ETA:n iskut ja Espanjan kostotoimet. Kidutukset, pikatuomiot, uudet sanktiot...Mitä se meihin kuuluu, kun pidämme vain omista asioistamme vaarin ja tuemme ETAa minkä pystymme. Kukin varallisuutensa mukaan. Kuvitelmat valuvat sateen kastelemaan liejuun, sillä toisen perheen poika on salaa aktivoitunut ja liittynyt ETAn iskujoukkoihin, samalla kun toisen poika on valmistumassa lääkäriksi. Uhkauskirjeitä, herjamaalauksia seinissä, ihmiset karttelevat kuin lepratautista...ja minusta hän on hyvistä hyvin. Oikeudenmukaisin. Niin väärin! Pahinta ei olekaan enää espanjalaisten julmuus vaan baski vastaan baski. Rikolliset vastaan uhrit. Miksi kyyneleet? Itkenkö kiukustasta! Hengitän pimeään yöhön kylmällä terassilla, annan suruni ja raivoni yhtyä hänen vereensä, hänen, joka ei tuntenut kateutta, ei kostoa...hänen verensä puhdistakoon minutkin. Kuivatkoon kostonjanoni.

Fernando Aramburun Äidinmaa on ehdoitta vuoden suuri(n) lukuromaani. Tavallaan teosta ei voi verrata mihinkään, sillä vanhin viini ei ole verrattavissa. Se on se takahyllyn pölyisin pullo, josta pyyhit pölyt hellästi, avaat korkin vielä hellemmin, tuoksuttelet varovasti, kaadat tilkan vanhaan lasiin...On ollut kirjoja kuten Näkymätön silta, Kaikki se valo jota emme näe, Napoli– tetralogia, Näkemiin taivaassa, Jänis jolla on meripihkanväriset silmät..., mutta jo huulilla maistat tragedian perisyyn. Se ei todellakaan ole tässä yksittäisessä tapauksessa ollenkaan isänmaallisuus, vaan jotain aivan muuta. Se hävetköön rehellisten baskien edessä. Se vaipukoon polvilleen ja kiittäköön vuoria kirjan heikoimmasta, muka heikoimmasta, joka murtaa itsensä sillaksi väärään langenneen sekä hänen tukijoidensa että uhrien väliin!

Unohdinko kertoa, että Arantxa on nykyään invalidi. Hän istuu rullatuolissa ja on puhumaton, mutta ei tahdoton. Hän näkee paremmin. Kaikki tapahtui lomamatkalla,kun hän ja...

Niin suuntasin kohti kohtaloani, kohti sitä helvettiä, joka minua odotti mäntyjen katveessa Mallorcalla juuri kun aloin rentoutua ja olin oikeasti pääsemässä lomatunnelmaan, niin että pikkuhiljaa unohdin kyyneleet, raivokohtaukset ja riidat. Arantxa nautti tyttären seurasta, auringosta, merestä ja eroottisesta seikkailusta samaan hotelliin majoittuneen ulkomaalaisen turistin kanssa. Siihen hän oli ryhtynyt muistuttaakseen itselleen miltä se tuntui kun, vatsanpohjassa kihelmöi, mutta ennen kaikkea hyvittääkseen  itselleen tuntemansa nöyryytykset ja toki myös kostaakseen Guillermolle, josta oli yhtäkkiä varsinainen casanova tullut, oikea pukkien pukki, vaikka tosielämässä tämä oli onneton sängyssä, tyypillinen sika joka nytkähti pari kertaa ja käänsi sen jälkeen kylkeä.

Taustalla männyt ja sininen aamutaivas valmiuksissa puhkaisemaan hänen kuplansa rikki.

Hän ei tuntenut jalkojaan. Siitä huolimatta hän sai jotenkin, ei hän tiedä miten, pysäytettyä auton keskelle tietä – ellei auto pysähtynyt itsestään loivassa ylämäessä – ja vedettyä käsijarrun päälle, sillä käsiä hän pystyi edelleen liikuttamaan normaalisti, kuten...

Illansuussa, puolentoista tunnin kuluttua Arantxa makasi letkuissa teho-osastolla. Toinen aivoinfrakti, edellistä paljon voimakkaampi...

Maistat viiniä, tunnustelet sitä kaikilla aisteillasi. Mietit samalla, että historian tapahtumat tulevat likemmäs kerrottuina yksilöiden ja perheiden kautta. Viini on aivan erityistä: Tulet yhdeksi heistä. Entzun!.. Vuorilla aukeaa kultainen kukka. Vuoret ovat baskien hengitystä. Kohotan viinilasia: Gora Fernando Aramburu! Täytän lasin uudelleen. Haluan tavoittaa tarinasta kaiken. Haluan tarjota sinullekin sen veren ja sovituksen. Kävelen lasi kädessäni kohti rantaa ympärilläni xirimirin hellä syleily.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjaluotsi  ja Amma

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Pöytäkoneeni, joka oli ostettu käytettynä eräästä romuliikkeestä Brixtonista, oli peräisin kuusikymmmenluvun puolivälistä ja oli varsin hidas. Lippufirman sijoituksen järjesteleminen vei siltä tunnin. Nopeamminkin se olisi onnistunut, jos olisin pystynyt pitämään ajatukseni koossa. Jos en ajatellut Mirandaa ja kuulostellut hänen askeliaan yläkerran asunnosta, ajattelin Aatamia ja sitä pitäisikö se myydä pois vai pitäisikö mieluummin ruveta tekemään päätöksiä sen persoonallisuusmuuttujista. Myin Englannin puntia ja ajattelin Aatamia. Ostin kultaa ja ajattelin Mirandaa. Istuin vessanpöntöllä ja mietin Sveitsin frangia. Kolmannen kahvikupillisen ääressä pohdiskelin mihin voittoisa kansakunta mahtaisi rahojaan kuluttaa...Pian olikin jo lounasaika.

Ian McEwanin teos Kaltaiseni koneet (Machines Like Me, Otava 2019, suomennos Juhani Lindholm) on ihailemaltani kirjailijalta taas sitä toista häntä eli miestä, jota kiinnostavat kvanttimekaniikka, fysiikka, algoritmit...Olin satavarma, että en selviä kirjasta, tylsistyn, kammoksun, sillä matemaattinen kauhuni on ylivertainen. Huokailin muutaman kuukauden: Ian, Ian, minä odotan sinulta kirjoja kuin Ikuinen rakkaus, Lauantai, Sovitus ja Vieraan turva. Ja kaiken huipuksi Sunday Times hehkuttaa:

”Hauska, ajatuksia herättävä ja ajankohtainen. Täydellinen yhdistelmä kirjallista tyylitajua ja älyllistä ilotulitusta.”

Menin sitten kuitenkin McEwanin teoksen kanssa sänkyyn, mutta otin turvaksi Fazerin Sinisen suklaalevyn. Mietin myös tuota ’älyllistä ilotulitusta’, sillä sehän on McEwanin tavaramerkki, mutta hauskuus ei ole minun juttuni. Sillä on pilattu monta hyvää romaania, mutta kun kirjoittaja on brittiläinen ja älykäs, hän osaakin tehdä tahatonta, ei päälleliimattua huumoria ja niin minä nautin teoksesta yhtä paljon kuin Fazerin Sinisestä!

Kirja vie 1980 –lopun Englantiin, jossa Charlie niminen vähän päälle kolmekymppinen, omien sanojensa mukaan ’persaukinen tyyppi’, perii äidiltään rahaa. Hänhän ei itse varsinaisesti tienaa paljoakaan, vaikka istuu päivät pitkät koneellaan ostamassa ja myymässä jotain. Päivän saldo on useimmiten noin 40 puntaa. Hän on mies, jonka loistavat suunnitelmat musertuvat kerta kerran jälkeen. Erityistä Charliessa on aina ollut hänen kiinnostuksensa sähköasennukseen, josta sitten seuraakin äidiltä saatujen perintörahojen, 86 000 punnan siirtyminen robotin, Aatamin ostamiseen. Tämä teko siis mieheltä, jolla ei ole seuraavan kuukauden vuokrarahoja koossa. Aloin pitää Charliesta! Charlien keskittymistä alkavat nyt pirstaloittaa sekä Aatami että yläkerrassa asuva yliopisto-opiskelija Miranda. Charlie on rakastunut! Rakkaus sekoittaa monia päitä ja etenkin Charlien kaltaisten miesten. Hän päättää lähestyä Mirandaa tavalla, jossa he olisivat yhdessä Aatamin kanssa kuin perhe. Ensin Charlie ohjelmoi haluamiaan ominaisuuksia Aatamiin ja sitten Miranda saa tehdä saman Charlien vakoilematta tai ohjailematta. Aloin aavistaa, mutta aavistukseni ei spoilannut tippaakaan tapahtumia! Tästä alkaa sitten case, jonka takia toivon minun tavoillani fysikkaa kammoavienkin lukevan tämän teoksen: Charlie on uniikki, sillä hänestä tulee maailman ensimmäinen robotin aisankannattajaksi tekemä. Pahinta on, että Charlie tirkistelee, kuuntelee ja vertailee, kun Miranda ja Aatami katoavat yläkertaan. Hänen rakastellessaan Miranda on ollut ihana, mutta jotenkin vähän poissaoleva ja hiljainen. Ehkä kokematon, ajattelee Charlie vielä tuntematta yhtään huonommuutta rakastajana. Charlie tarkentaa kuuloaan, että mitä siellä oikein on menossa? Jotain sellaistako, jota hän ei hallitse? Ehkä syvempiä suudelmia tai jotain rohkeampaa? Eipä mene kauaakaan kun Charlien on tunnustettava Aatami kilpailijakseen, vihattavaksi lajitoveriksi, joka on uhka hänen ja Mirandan suhteelle, sillä

yhtäkkiä yössä kajahti Mirandan hurmioitunut huuto, joka päättyi voihkaisuun ja sitten tukahdettuun nyyhkäisyyn.

Nyt oli kotipesään astunut petturi ja se oli Aatami, joka ei ymmärtänyt olla omistajalleen Charlielle uskollinen. Toisaalta, hehän olivat perhe ja Mirandakin omisti osan Aatamia...

Kotipesän ulkopuolella kuohuu, sillä sotajoukot ovat lähteneet kohti Falklandin saaria, Thatcher vakuuttaa omiaan ja muitakin, mutta lopulta kadut ovat täynnä mielenosoittajia ja Rautarouvankin on aika astua sivuun.  Historiasta kiinnostuneena mietin noita aikoja ja alkoi tuntua, että Charlie oli tehnyt aikahypyn tulevaisuuteen. Tai saanut käsiinsä yhden muutamasta kymmenestä harvinaisuudesta, joka käytännössä sitten osoitti koneluonteensa oikeudenmukaisuuden sekä hyvässä että pahassa.

Parisuhdepsykologia on äärimmäisen kiinnostavaa ja vieläkin kiinnostavampaa on kolmiodraama, jossa osallisena on ’konemies’.  Loukkaantunut Charlie ei ole niin nössykkä miltä ensin vaikutti, vaan hän heittää bensaa tuleen heti aamiaisella ja ellei tässä kohtaa vihdoin lohkea nauru, ei sitten missään:

”Olit pettynyt. Olisit antanut Aatamin panna itseäsi. Sinä selvästikin halusit sitä, mutta olet liian sovinnainen.”

Olin ehtinyt kolmekymppiseksi asti ennen kuin opin naispuolisilta kiistakumppaneiltani sen, ettei täysmittaisessa riidassa ole tarpeen vastata viimeksi sanottuun asiaan. Yleisesti ottaen oli parasta olla tekemättä niin. Hyökkäyssiirrossa on viisainta sivuuttaa tornit ja lähetit. Ei loogisia, suoria linjoja. Paras turvautua ratsuihin.

”Viime yönä kun makasit muovirobotin alla ja kiljuit täyttä kurkkua, silloin mieleesi varmaan juolahti, että sinä vihasit nimenomaan inhimillistä tekijää”, minä sanoin.

Hän vastasi: ”Juurihan sinä sanoit että Aatami on inhimillinen.”

”Sinä sen sijaan pidät häntä dildona. Ei mitään liian monimutkkaista. Semmoinen kiihottaa sinua.”

Kyllä Mirandakin tiesi miten ratsu liikkuu. ”Pidät itseäsi suurenakin rakastajana.”

Minä odotin.

”Olet narsisti. Jos nainen saa orgasmin, se on sinun mielestäsi saavutus. Sinun saavutuksesi.”

”Sinun kanssasi se onkin.” Se oli jo pötypuhetta.

Tämä kaikki jatkuu kuin miekkailussa Aatamin onnellisena rakkausyöstään touhutessa omiaan...

*****

Tästä on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja hyllyssä

*****

Ian McEwan on jälleen kerran lunastanut paikkansa ’minun kirjailijanani’. Vaikka Sarkasmi ei kaunista olekaan, sitä voi olla hauska lukea mestarikirjoittajan tarjoamana. Ja miten kuumottavaa onkaan brittiläinen musta huumori! Teos on runsaat kolmesataaviisikymmentä sivua, joten lupaan monenlaista yllättävää – ja useimmiten Charlie –paran menoksi. Enkä kerro kuka saa kenet. Enkä kuka uhkaa kenen onnea kun lukija jo tuudittautuu rauhan satamaan.  Luota vain vanhaan kunnon Ian McEwaniin ja anna tarinan kuljettaa! Ian lunastaa odotuksesi, lupaan sen. Kvanttifysiikka on vain sana...

Ian McEwan Leena Lumissa

Kolmas ja viimeinen

En halua pelkooni kohmettua,
     paras kutsua Bachin Chaconnea
           ja muuatta miestä sen mukana.

Ei hänestä tule puolisoa,
         mutta kahdeskymmenes vuosisata
                hämmentyy meistä kahdesta.

Satuin luulemaan häntä siksi,
        jolle salaisuus on lahjoitettu
              ja katkera kohtalo säädetty.

Yö on sumuinen, hän on myöhässä
          matkalla luokseni Fontankan taloon
                  juomaan uuden vuoden viiniä.

Ja siitä loppiaisillasta
               hän muistaa kynttilänvalon
                     ja vaahteran ikkunan takana,
                          runoelmani kuoleman lennon...

Ei hän anna keväistä sireeninoksaa,
         ei rukousta, ei sormustaan --
                 hän tuo minulle tuhon tullessaan.

- Anna Ahmatova -
suomennos Marja-Leena Mikkola
Anna Ahmatova Fontankan talossa

Kolme miljoonaa visiittiä!!! Kiitoskiitoskiitoskiitos...kaikille lukijoilleni!

Kiitän kaikkia lukijoitani tasapuolisesti ja lumen hellästi: Olette  vierailleet blogissani jo yli kolme miljoonaa kertaa♥ Toiset vain piipahtavat, toiset jäävät. Kaikki yhtä hyvin. Nämä vuodet ovat olleet kuin kirjallinen seikkailu, sillä olenhan aina lukenut, mutta nyt jaan tuntojani lukemisesta teidän kanssanne. Olen jakanut muutakin: Osan elämääni. Olen myös tullut joillekin osaksi elämää, sillä tutustuminen ja kemia eivät näemmä kysy välimatkaa, eivät piittaa kilometreistä. 

Olette monessa olleet ohitse perheeni, mitä ehkä vielä kadun. Toisaalta huvittaakin, sillä saitte lukea puheeni mieheni pyöreillä synttäreillä ennen kuin edes vieraat sitä kuulivat. Nyt olen alkanut 'lukea' enemmän perhettä ja siksi olenkin aika uuvuksissa, sillä en ole ehtinyt lukemaan, ei ole ollut joulun hitaita päiviä lukemiselle. Olemme ajelleet pimeässä länsirannikolle parikin kertaa, järjestäneet meillä nuorisomme kokoontumisen ja sitten ajaneet taas, mutta nyt kohti Aurinkolahtea. Sen lisäksi olen muistanut monia ihmisiä pienin tavoin. Joku sisäinen levottomuus ajaa minua tähän, mutta nyt olenkin sitten aika puhki. Muutaman vuoden ajan olen pitänyt breikkiä juuri näinä joulun viikkoina, sillä eihän uutuuskirjojakaan nyt ilmesty. Olen parempi teille, kun vähän liikun, nukun, breikkaan. Uskokaa pois ja olen jo lukenut kirjan, joka ilmestyy vasta helmikuulla. Miksi otin juuri sen: Koska se kiinnosti eniten!

Hiukan huimaa tämä suhteemme ruudun kautta. Monen kanssa meistä on tullut hyvinkin tuttuja. Kaikkea mitä on tapahtunut en olisi uskonut, kun aloitin ystävänpäivänä 2009. Monet muistavat, että olin pyrkimässä vihdoinkin yliopistoon uudestaan, nyt olisi aikaa. Lumimies pelästyi ja heti tuli hämäläiseltä outo yllätys:Minulta mitään kysymättä perusti blogin! Minä päätin, että moiseen en ala, mutta ennen puoltayötä oli sanoja virrannut jo kuin olisi ennenaikaiset kevättulvat. Lumimies pelkäsi kai palvelujensa heikkenevän, mutta tämä vasta aikaa onkin vienyt! Kaikki on silti ollut antoisaa ja hauskaa.

Hauskaa kesti kesäkuuhun 2016, jolloin todettiin melanooma. Tuli kaksi leikkausta ja sytokevät. Tämä kuva on joululta 2017 enkä ole ihan kunnossa erään komplikaation takia, mutta en jaksa tehdä vali, vali, vali -blogia. Päinvastoin: Toisesta operaatiosta lähdin kotiin Suomi 100 -vuotta sytyttämään itsenäisyyspäiväkynttilöitä ja ajastamaan blogiani. Aamulla lääkärini soitti, että 'missä olet?' Minä siihen, että 'kotona tietysti hyvien kipulääkkeiden voimalla.' Se sopi, mutta sitten alkoikin tammikuulla sytokevät. Joskus ei jaksanut kirjoittaa mitään, mutta yritin olla kuin täällä oltaisiin ihan iskussa. Toki tutuiksi tulleet lukijat tiesivät, mutta ei ole kiva tulla lukemaan uutena lukijana jotain valitustekstiä. Olen henkeen ja vereen jouluihminen, joten oli ihanaa, että nuoret olivat heikoimmat jouluni meillä ja pitkästi. Se voimaannutti. Kaipaan ehkä koiruuksia, mutta myös sitä pälätystä, jota kuulin kuin unen läpi, kun välillä oli pakko huilata.

Jouluna kuitenkin lähdin mukaan kaikkiin hullutuksiin kuten otin itsestäni ekan ja ehkä viimeisen selfieni. Ei sillä, että olisin kuvaan tyytymätön, mutta olen miettinyt minkä viestin jätämme tuleville sukupolville: Kokoonnumme yhteen näpräämään puhelimiamme tai kuvaamaan itseämme! On pakko kuvata vielä, sillä nuoret toivat selfiekepinkin lahjaksi reissultaan...Sitten joskus. Se toinen selfie.

Vaikea uskoa, että heinäkuun ison leikkauksen jälkeen pääsin kirjamessuille ja jaksoin, vaikka sattui. Olin kupulääkkeiden pöhöttämä, mutta sinnikäs. No, Antin takia vaikka kuuhun♥ Selfiekuvassa olen hoikimmillani.

Sanon meistä kolmesta, Sarasta, Katjasta ja minusta aina, että 'me kolme ja Ritvan suojatit'. Sellaisen tyttökirjan olen joskus lukenut. Tämänkin siis jaksoin 2016...

2013 me, Sara Kokkonen (Saran kirjat),Katja Jalkanen (Lumiomena) ja minä, kauan sitten bloggaamisen aloittaneet Montgomery -tutkijan hengessä, sillä minun vieressäni Vappu Kannas.

Lukeminen tapahtuu kuitenkin useimmiten kotona eli siitä kiitos Lumimiehelle, että olen saanut lukea ja lukea. Hän on ottanut osan kuvista blogiinkin eli niitä emme omi, mutta on kiva, että aamiainen ja Hesari tulee kannettuna vuoteeseen edelleenkin: Osaan arvostaa♥

Tässä vahvinta Upiqinonia eli auttaa jaksamiseen. Perhe on parasta♥

Ja kaikki hassuttelijat ympärilläni, kuten nyt vaikka Luna. Kiitos Kirsi ja Jyrki♥

Kiitän kaikkia lukijoitani, ohikulkijoita, jääneitä, miehiä ja naisia, mummoja ja vaareja, kivoja anonyymejä ja häntä, joka kiitti minua miten olen edistänyt lukemisen innostusta, vaikka vastasin, että en ehdi lukea hänen esikoistaan. Kuka on niin voimaannuttava? Tajusiko hän itsekään, nuori mies? Kissa kiitoksilla elää, mutta onhan se kiva joskus kuulla, että missioni toimii. Teen myös räätälöityjä listoja. Olen listaihminen ja nyt juuri mielessäni pyörii hiukan erikoinen kirjalista-aate, mutta jätän sen niille päiville, kun kirjaa ei vain vieläkään kuulu, sillä uskokaa tai älkää: Ainakin muutama viikko menee kirjoitta. Tietysti luen, sillä sehän on hengittämistäni, mutta vien tekstit wordille ja sitten kun aika on...Kuusikin viedään vasta nuuttina pois, joten nyt hyggeilyä...Ajattelin, että juhlimme sekä tätä kolmen miljoonan sivunnäytön ylitystä kuin myös blogisynttäreitä joskus ystävänpäivän tienoilla tai vähän myöhemmin, jos kevään uutuuksia ei ole tullut riittävän kiihkeästi.Kiitoskiitoskiitoskiitos♥ Kiitos tietysti myös kaikille kustantajille, joilta olen saanut arvostelukappaleita♥ Ja kiitos niille rohkeille, jotka tuntevat toisinaan makuni paremmin kuin minä itse eli olen profiloitu jollain mystisellä tavalla ja se on ollut kaikkien iloksi!

Nyt kuville putoilee lunta,
nyt tauluissa on alkanut sataa.
      ...siellä täällä leijui 
hopeisia kiteitä
      ...lumiset kirsikkatarhat.

- Saila Susiluoto -

kiitosterveisin
Leena Lumi

Juhli kanssani tätä lumista yötä kuin viimeistä...

Juhli kanssani tätä lumista yötä
kuin viimeistä vuosipäiväämme.
Katso, tänään on palannut ensimmäinen -
se timanttitalvemme.

Tsaarin talleilta nousee sumua,
Moika upposi pimeään.
Joku himmensi kuunvalon tahallaan -
mihin mahdamme mennäkään...

Kahden keisarihaudan väliin
on eksynyt puisto takkuinen,
ja vankilahoureesta nousseet lyhdyt
antavat hautajaisvalaistuksen.

Mars-kentän uhkaavat jäävuoret
ja Joutsenkanavan kristalli...
Kun sydämessä on pelko ja riemu, 
mihin voisin verrata osaani?

Sinun äänesi lepattaa olallani
kuin ihmeiden lintu. Ja äkkiä
säde sytyttää eloon lumen tomun, 
se hohtaa hopeista lämpöä.

- Anna Ahmatova -
suomennos Marja-Leena Mikkola
Anna Ahmatova Fontankan talossa
kuva Anne Hämäläinen