Kotimaani oli kauan, kauan Saksan kirjallisuus. Minussa
Saksa asuu niin monella tasolla, että vain minut hyvin tuntevat tietävät siitä
kaiken. Osa tietysti näkyy kirjastossamme. Alppimaissa käännän vahvan
englantini lyhyeen saksaan ja ennen kuin huomaankaan, se alkaa soljua. Kun näin
kustantajan katalogissa kirjan, joka kosketteli saksalaisten kollektiivista
syyllisyyttä toisen maailmansodan julmuuksiin, tiesin kirjan tulevan minulle
lukuun. Jo kirjan kansi tehosi, teki vaikutuksen. Muistin lukeneeni aiheesta
historiallisen faktateoksen pari vuotta sitten ja se oli todella yllättävä,
sillä kuitenkin, niin monet natsien lapset eivät tienneet ja kun saivat myöhemmin
tietää, vieläkin vain, pahinkin kiduttaja saattoi olla lapselle rakas idoli.
Toki ei kaikille. Me itse koimme kerran Göttingenissä tilanteen, jossa
yöpaikkamme omistaja kaihoili menneitä julmuuksien vuosia. Hän oli katkera,
vanha mies. Ellei mukanamme olisi ollut vauvaa, olisimme vielä lähteneet
vaihtamaan majapaikkaa. Myös itävaltalaisen ystävämme kautta tiedämme, että
pinnan alla kuohuu kaihoa menneeseen, tapahtumien kieltämistä ja vähättelemistä.
Gerald Posnerin Isäni oli natsi kirjan ingressissä kirjoitin mm. näin, mikä
hyvinkin pätee kirjaan, jonka kohta esittelen: Vasta heidän kasvaessaan ja saatuaan kuulla isiensä teot, he toivat
julki mielipiteitään Hitlerin lähimpien miesten toiminnasta ja yllätys tai ei,
henkeen ja vereen isänsä puolesta olevia löytyi ihan kuten jälleen löytyy
hyytävää ja mitään kaihtamatonta antisemitismiä. Eikä kyse ole mistään pienistä
ääriryhmistä, sillä vasta hiljattain tämän kirjan kirjoittaja luki Saksassa
vieraillessaan noin 14 000 vihakirjettä, -faksia ja –sähköpostia, jotka oli lähetetty Israelin
suurlähetystöön Berliinissä. Eniten Gerald Posneria hämmensi, että mukaan oli
laitettu nimet yhteystietoineen. Mitä enemmän tätä tapahtuu, sitä tärkeämpää on
muistaa, mitä tapahtui toisen maailmansodan kauhuissa, führerin tarkan
suunnitelman alaisuudessa.
Annette Hessin Tulkki (Deutsches Haus, WSOY 2020, suom Pirkko
Roinila) kertomus tapahtuu Frankfurtissa 1963, jossa nuori, saksalainen
puolankielen tulkki, Eva Bruhns, kutsutaan tulkkaamaan
oikeudenkäynnissä, jossa todistajina Auswitschin uhreja sekä silminnäkijöitä ja
heidän kiduttajiaan, kaupungin yläluokkaan kuuluvia henkilöitä. Tilanteesta
muodostuu Eva Bruhnsille koko elämän mullistava tapahtuma, sillä hänellä ei
ollut mitään aavistusta moisista julmuuksista. Hän tulee onnellisesta,
rakastavasta perheestä, joka pitää hyvän ruoan ja seurustelun kotoisaa
ruokapaikkaa. Ludwig –isä on erittäin ahkera ja Evan läheisin. Perheessä on
lisäksi äiti Edith, pikkuveli Stefan sekä isosisko Annegret ja koira, kaikkien
rakastama ja paapoma mäyräkoirapersoona Purzel.
Ettei jäisi epäselvyyttä, sanon heti, että kirja on
fiktiivinen, mutta nojaa osin oikeisiin todistajalausuntoihin ja asiakirjoihin
tapahtumista. Kirjan lopussa tämä on selvitetty niinkin pikkutarkasti, että saamme
tietää keiden lausunnot ja sitaatit olivat sanatarkkoja. Ei ole siis mitään
sellaista tässä Tulkissa, joka ei olisi voinut tapahtua! Koska olen
historiamaanikko ja yksi aihealueeni on Kolmas valtakunta ja kaikki siihen
liittyvä, saatan kertoa turhan pitkästi, mutta yritän sekoittaa pakkaa, etten
spoilaa, sillä kirja sisältää todella häkähdyttäviä yllätyksiä. Ja aidosti teen parhaani ollakseni lyhyt,
mutta haluan antautua tälle Hessin esikoiselle muutamilla sitaateilla - ja itselläni. Kun rikas Jürgen alkoi yllättäen palvoa Eveä ja lopulta
kosi suuresta sosiaaliluokkaerosta huolimatta, voimme kokea kuin kyse olisi
viihteestä, mutta jatkuihan kaikki sodan aikanakin. Ensin äiti on jyrkästi
vastaan ja sitten myötään. Lopulta häneltä ei kysytty, sillä Eva on joutunut
sellaiseen myllytykseen, jossa ei kohta tajua kuinka reunalla hän on. Vielä
vähemmän hän tietää tulevasta joka armo hänelle suotakoon. Evasta ei voi olla
pitämättä!
Eva tulkkasi kysymyksen. Vastauksen sijasta Anna Masur alkoi
kääriä väljän, harmaan jakkupukunsa hihaa ja kiskoi sen jälkeen vaalean puseron
hihan ylös. Samalla hän taivutti kynärvarttaan Evaa kohti, niin että tämä
saattoi erottaa numeron ja tulkata sen. Jo siinä vaiheessa, kun lukusarja
ilmestyi numero numerolta hihan kätköistä, Evan valtasi suunnattoman voimakas
tunne, joka kumpusi vatsan perukoilta...Taas yksi Déjà vu. Mutta tällä kertaa
se ei haihtunut. Päinvastoin – se voimistui.
Syytettyjen miesten ylimielisyys ärsytti. He istuivat kuin
olisivat olleet omalla herraklubillaan, lukivat lehtiä, juttelivat, eivät
seuranneet uhrien kertomuksia. Ja mikä pahinta, suurin osa yleisöstä oli heidän
puolellaan tyyliin ’mitä näitä vanhoja juttuja tonkimaan’ ja ’mitä kaikkea sitä
keksitäänkin kunnon ihmisten päälle lokaa’.
Evan isä ottaa kantaa sanomalla pöytien olevan varattuja, jos joku
syytetyistä yritti tulla rouvineen heille syömään. Näin hän ohjeisti myös
vaimonsa ja apulaisen. Silti hekin olisivat toivoneet, että vanhoja ei enää
pengottaisi. Kukaan muu kuin uhrit tai heidän läheisensä eivät tuntuneet
kaipaavan oikeuden tapahtuvan. Sukupolvinen syyllisyys halutaan haudata ja
unohtaa.
Kaiken aikaa elämä kuitenkin jatkuu, vaikka Evasta ei aina
siltä enää tunnu. Koira kuolee, rouva Bruhnsin hammasläääkäri ilmoittaa, että kohta
rouvalle tulee tekohampaat saaden Edithin purskahtamaan itkuun. Ludvig joutuu selkävaivojensa
takia avaamaan vasta illalla eli ei enää lounasta. Annegret syö makeisia ja
levistyy levistymistään. Hän käy töissä vastasyntyneiden osastolla, jossa saa
paljon huomiota siitä, miten hän hoitaa heikoimmat vastasyntyneet
kärsivällisesti vahvoiksi. Annette Hess todella ottaa lukijansa, sillä tätä
teosta lukee sekä tietona että samalla nähden kuin filminä, joka juoksee kaameiden oikeudessa
esiin tulevien asioiden kanssa. Unkarilaisen Otto Cohnin todistaessa Eva kokee
voimakkaita tunteita todistajien vain naureskellessa:
Yksi asia minun on vielä sanottava. Minä tiedän, että kaikki
nämä herrat väittävät olleensa tietämättömiä leirin tapahtumista. Minä tiesin
jo toisena päivänä siellä ollessa kaiken. Enkä minä ollut ainoa. Siellä oli
yksi poika, hän oli kuudentoista vanha. Hänen nimensä oli Andreas Rapaport.
Yhdennessätoista parakissa. Hän kirjoitti omalla verellään seinälle unkarin
kielellä: Andreas Rapaport, eli 16 vuotta. Kahden päivän kuluttua häntä tultiin
hakemaan.
Kirjassa kannattaa muuten kiinnittää huomiota piilevään
antisemitismiin. Kuten todistajaksi kutsutun miehen saapuminen hotelliin.
Hintaan kuuluu aamiainen, mutta sitä ei tarjoilla hänelle ja monta muuta
pikkujuttua. Pidän kovasti Salzburgin hotellimme Frausta. Olemme viipyneet
heillä monet reissut ja viimeksi melkein viikon. Olimme palaamassa Slovakiasta sekä Wienistä ja asetuimme Salzburgiin. Näytin Fraulle kuvia Krakovan juutalaiselta
vanhalta hautausmaalta ja yhdessä kuvassa mieheni on kipa päässään asettunutikivanhaa hautakiveä kohti sitä koskettaen ja pää alaspäin. Se tunne siellä.Sitä ei voi sanoin kuvata. Mieheni koki mitä vahvimmin ihmisen julmuuden.Vanhat kivet huusivat sitä siinä hiljaisuudessa. Jokainen kivi kertoi tarinaa.
Tämän kuvan kohdalla Frau kysyi minulta: ”Bist dein Mann Jude?” Naurahdin,
mutta sitten huomasin, että Frau ei edes hymyillyt. Minä sanoin, että
ensimmäistä kertaa tuota kysytään. Yleensä kysytään, että ’onko miehesi
italialainen?’
Luen mieluusti liepeistä, mitä lehdet kirjoittavat kirjasta.
Saksalaisista lehdistä suosikkini on Der Spiegel, josta löydätte pienen vihjeen
siihen, että tämä tarina sisältää enemmän...:
Annette Hess luo ahdistuksen ja unohduksen ilmapiirin, jossa
elämän jatkumisen kulisseina ovat tunkkkaisen tekopyhät pitsiverhot.
Vatsanpohjasta kouraisevat tarinankäänteet osoittavat yhä uudelleen, miten
tehokas dramaattinen vaisto on.
Nyt El Mundo pysäytti sydämeni:
Hänen romaaninsa on kaukana sentimentaalisuudesta...Se pyrkii
totuuteen, jonka kauheutta verhoaa sakea hiljaisuus.
Sukupolvinen syyllisyys on rankka taakka. Sen on päätyttävä
johonkin. Rolf Mengele, kirjassa Isäni oli natsi, päätti sen omiin lapsiinsa. Hän itse ei edes
ollut syyllistynyt mihinkään. Isänsä sen sijaan...Rolfin raja kulki hänen
omissa lapsissaan ja näin se on hyvä:
"Der Schatten meines Vaters endet bei mir." (suom.
Niko Jääskeläinen)
Annette Hess kirjoittaa lukijan iholle. Eva ei kaihda mitään.
Hän ei säästä itseään. Hän käy päin pimeää. Hän lähtee Varsovaan. Hän lähtee
leirille. Hänen on pakko lähteä Unkariin, sillä siellä... kunnes vihdoin alkaa
murentua kuin hauras ruukku. Totuuden tuojaa ei rakasteta, mutta joku aina
rakastaa. Jürgen on Wienissä ja hän lentää Evan luo. On aika.