Lage Johansson: Yritä ymmärtää

 Kesä 1969.

Jos pimeys taas syksyllä palaa. Mitä me sitten teemme?

Luulen, että me molemmat ajattelimme juuri noin.

Ja pimeys tuli.

Se tuli vähän myöhemmin kuin kahtena edellisenä syksynä, mutta sitäkin vaikeampana. Alussa oli taas sama päänsärky. Sitä paitsi tuskatila, hirveä tuskatila, varsinkin aamupäivisin.

Kuolema hiipi taas lähelle. Ja me ryömimme aivan lähelle toisiamme pitääksemme sen loitolla.

Lage Johanssonin Yritä ymmärtää (Försök förstå, Gummerus 1975, suomennos Björn-Christer Lindgren) oli päättänyt aloittaa elokuun. Etsin vanhojen ja ohuiden runokirjojen hyllyltä teiniaikaisia runokirjojani, en niitä nahkakantisia Sarkiaa, Valaa yms. vaan muuta. Yllättäen ylähyllyltä putosi maahan Lage Johanssonin kirja Yritä ymmärtää. Tuskin edes mietin, kun aloin jo lukea faktaa erään naisen kuolemasta itsemurhan kautta hänen aviomiehensä kertomana. Se oli sinä vuonna kun 2000 ruotsalaista otti itseltään hengen. Aviomiestä voisi epäillä kertojana, mutta mukana on muitakin, jotka valottavat Annitan halua kuolla. Päästä rauhaan. Päästä pois.

Muistan kirjan hyvin siitä, että se on täynnä arjen pikkuasioita kaiken muun lomassa. Pari oli hyvin tiivis ja heidän väliinsä ei monikaan ystävä päässyt. Lage tienasi hyvin, mutta jostain syystä Annita koki heidät vähävaraisiksi, vaikka he siirtyvät depression jo alettua isompaan asuntoonkin. Annitan mielestä he pukeutuvatkin huonommin kuin muut. Ja sitten se, että syksy tulikin aikaisin, eikä hänellä ollut edes syystakkia. Muistan aina tuon syystakin.

Annita ei ollut oikein löytänyt paikkaansa elämässä ja hän oli ajautunut opiskelemaan alalle, jonka koki itselleen vääräksi. Lagen kehotuksesta ja avulla hän pääsi lukemaan yliopistoon sosiologiaa ja suoritti lukion saksan ja englannin myös. Sitten alkoivat järkyttävät tenttikauhut. Ne alkoivat jo viikkoa ennen ja Annita tunsi olonsa tosi, tosi huonoksi.

Kaikesta tuli ylivoimaista. Jopa ruoan valmistamisesta ja oli päiviä, jolloin Annita ei halunnut lähteä minnekään. Lopulta he kuitenkin päätyivät psykiatrin vastaanotolle, sitten toisen ja kolmannen. Lääkkeitä tuli, mutta ne eivät auttaneet. Kemia lääkäreiden kanssa ei toiminut ja kuin isku palleaan olivat erään psykiatrin suorat sanat, että Annitan on heti päästävä hoitoon sairaalaan kohonneen itsemurhariskin takia. Jos Lage olisi suostunut, se olisi tehty pakolla, mutta Lage tiesi, että se musertaisi hänen vaimonsa lopullisesti. Hänestä psykiatri hajotti kaiken, mitä hän oli Annitan eteen jo voinut tehdä. He lähtivät yhdessä kotiin.

Kun he marraskuussa pääsivät psykiatrisen klinikan ylilääkärin puheille, tämän mielestä ei ollut mitään syytä sairaalahoidolle! Hän varasi Annitalle uuden ajan ja myös ajan psykologille, joka kaivaisi syyn esiin. Myöhemmin, kaiken jälkeen, Lage otti uudelleen yhteyttä tähän lääkäriin. Ylilääkäri valitteli kovin ja ’ sanoi kyseessä ilmeisesti olleen ns. ’smiling depression’

Lage oli turtunut kolmen syksyn levottomuuteen ja kuoleman läheisyyteen. Kuitenkin hän ajatteli:

Tässä yhteydessä on syytä todeta, etten koskaan pitänyt Annitaa psyykkisesti sairaana sanan varsinaisessa merkityksessä. Ehkä kyse on siitä, miten käsitteet määrittelee. Annita ei kuitenkaan koskaan ollut pahasti hajallaan tai sekava. Hän oli selkeä, selväjärkinen ja yleensä aktiivinenkin.

Kirjassa lukija saa seurata Annitan mieltä, sillä hän alkaa kirjoittaa jäähyväiskirjeitä ja Lagelle tosi monta. Annita avautuu lukijalle ennen kuin Lagelle, voisi ajatella. Mitään selkeää yhtä syytä ei hyppää esiin, mutta monia pieniä, joista kasautuu uupumuksen ja alemmuudentunteen vuori, jonka yli Annita ei enää jaksa. Kirjeet ja päiväkirja ovat hyvin koskettavia. Hän päättää myös päivän, jolloin rauha saapuu. Lage ei tietenkään aavistanutkaan. Annita oli tehnyt oikein juhla-aterian. He joivat viiniä ja rakastelivat – viimeistä kertaa. Lage luuli päinvastoin, että kriisi oli ohi, sillä kaikki tuntui niin hyvältä. Seuraava päivä oli joulukuun 5. päivä 1969.

Miten surullista, miten surullista! Lage meni niin huonoon kuntoon, että ei pystynyt edes hautajaisiin. Hänen isänsä haki hänet luokseen. Lagen ristiretki oli vasta alussa ja sitä kesti neljä vuotta rankkana.

 Lage pohtii Annitaa:

Mitä oikein oli tapahtunut?

Mikä oli muuttanut iloisen, älykkään, kauniin ja kiihkeästi elävän ihmisen syvästi onnettomaksi yksilöksi, joka ei enää jaksanut elää. Joka valitsi kuoleman. Kahdenkymmenenyhdeksän vuoden iässä.

Lage pohtii depressiota:

Mutta kyllä minua joskus ihmetyttää, silloinkin kun olen tasapainoisessa ja onnellisessa tilassa, että me todella voimme pettää itseämme niin kuin petämme. Sillä siitä pidän kiinni, että järkevästi ajatellen depression kuva elämästä merkityksettömänä tilana on kaikkein totuudenmukaisin.

Annitan muistiinpanot ovat niin koskettavat, että….en tiedä, voinko…Aikaisemmat tätä aihetta käsitelleet kirjat blogissani ovat ainakin Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää sekä Delphine de Viganin kirja äidistään Yötä ei voi vastustaa.

Psykiatri Clarence Blomqvist kirjoittaa jälkisanat, joista tässä loppusitaatti:

Vasta sitten kun olemme ymmärtäneet, että kyvyillämme on rajansa, voimme täysin käsittää, millaisia suunnattomia mahdollisuuksia elämällä on tarjottavanaan. Kun olemme saavuttaneet tasapainon odotustemme ja suoritustemme kesken, kun emme enää lyö otsaamme verille muuriin, joka ei kuitenkaan kaadu, voimme päästä ahdistuksestamme ja oppia elämään ja rakastamaan elämää, tätä joskus niin kylmää ja julmaa, mutta kuitenkin ainutkertaista, rikasta, ihanaa elämäämme.

Lageman rakkaani!

Minä en kestä ajatusta, että olisin tällainen joka syksy vuodesta toiseen. Ja ajatus  siitä että minut ikuisiksi ajoiksi eristettäisiin sairaalaan inhottaa minua..

Välillä – ehkä sekunnin ajan kerrallaan – näen vielä valon. Mutta se on yhä heikompi valo, ja kohta, aivan kohta sekin sammuu.

Älä koskaan unohda, että tein tämän rakkaudesta sinuun.

Heinäkuun viimeistä viikonloppua kohden koskeloiden ja sorsien kera!

 Heinäkuu tekee loppuaan ja meillä kukkivat jo monet syyskukat. En ehtinyt nähdä edes villikukkaniittymme kesä-heinäkuun kukintaa, sillä kuivuus ja hetken poissaolo vei kaiken. Onneksi nyt on satanut ja olen syksyyn panostaja.

Kun näin tämän koskeloperheen kuvan alkoi todella hymyilyttää. Äiti on Selviytyjä ja saanut poikueensa hyvään kuntoon läpi monien vaarojen. Sen kunniaksi varmaan tukka hyvin, kaikki hyvin! Katsokaa tätä jos petytte johonkin asiaan, ihmiseen, itseenne...Olka Mama Koskelo ja päättäkää pärjätä♥ Koskeloiden perhekuvasta kiitän Jussi Jääsaarta♥

Luen nyt kahta aivan erilaista kirjaa rinnakkain. Jännitys yölle! On satanut ja siitä olen onnessani eli kaikki illan hetket eivät mene enää kuolevien kasvien kasteluun. Otimme lopulta jo letkun käyttöön, kun uudet puut ja pensaat alkoivat osoittaa totaalisen kuivumisen merkkejä. 

Rakastan suvisadetta, merta, vesilintuja, uimista ja sukeltamista, ja kaikkia eläimiä. Luontopihamme antaa oivan tarkkailuaseman ja onhan meillä jo kolme kevättä ollut turvapaikka sorsaparille, joka käyttäytyy niin älykkäästi, että otettava kohta yhteyttä tuttuun biologiin.

Sorsapariskunnan tarina löytyy täältä

Rentoa viikonloppua kaikille lisäsateen toivossa, joka voisi vielä elvyttää lehtomme kantarellirihmastot♥

♥::lla Leena Lumi

Rohtosuopayrtti

Rohtosuopayrtti on isossa puutarhassamme varsin uusi tulokas. Saponaria officinalis rohtosuopayrttiä kutsutaan myös saippuakukaksi, koska sen juuria on aikaisemmin käytetty saippuan valmistukseen. Äärettömän helppohoitoinen. Innokas leviämään eli mitä sopivin kukka cottage garden -tyylisiin puutarhoihin. Täydellinen meille, jotka vaihdamme osan nurmikosta villikukkaniityiksi!

Saimme vihdoinkin sadetta ja aion nukahtaa ikkuna auki sadetta kuunnellen! Mikä suloinen musiikki...

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Helka Sivonen: Kaunotee

 Olen ehkä joskus kertonut, että minulle tulee käsikirjoituksiakin. Tulee myös esikoiskirjoja ja jos aikaa on ollut, olen jopa lukenut ja vienyt blogiini. Joensuulainen psykologi ja luokanopettaja Helka Sivonen, on opettanut lapsia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan aivan kuten sata vuotta sitten 15.4. kansakoulun opettajan tehtäväksi määrättiin. 

Koska aikani on nyt kortilla monesta syystä, Sivosen esikoiskirja jatkaa matkaa ystävälleni, opettajalle ja tyttäremme Merin kummitädille, joka saattaa löytää niin paljon samaistumispintaa, että hän kirjoittaa vierailijana kirjasta blogiini. Omaa blogia ei ole suostunut laittamaan...

Laitan tähän osan Kirjokannen kustantaman kirjan (2021) takakansitekstistä, kuten Helkan kanssa sovimme. Kansi ja ulkoasu ovat Jussi Virratvuorelta. 

Kaunotee on kertomuskokoelma opettajista rimpuilemassa ainaisessa muutoksessa. Avoin oppimisympäristö hämmentää. Alkaa etäopetus. Kaunokirjoituksesta tulee näppistaidot. Eläköityminen lähestyy. Konsultti levittää positiivisen pedagogiikan ilosanomaa. Lumeton talvi estää hiihtämisen. Puoliso jättää ja kollegaankin voi rakastua. Kyläkoulu lakkautetaan. Kaiken yllä leijuu tieto ilmaston lämpenemisestä. Miten siihen pitäisi suhtautua? Näistä ajankohtaisuuksista rakentuu samaistuttava kudelma.

Kertomusten otsikot ovat houkuttavia, kuten vaikka Lumipesä, Kaunotee, Taikatalvi, Pylväshaapa, Hiirenkorvat....

Kertomuksissa kansankynttilät ovat välillä yksinäisiä ja eksyksissä. Opettajat tekevät niitä samoja virheitä kuin kaikki ihmiset, vaikka pyrkivätkin työssään lapsille opettamaan kuinka maailmasta tulisi parempi.

Niinhän me kaikki sitä yritämme! Ja kaikki olemme hukassa nopeiden muutosten virrassa, mutta se on tätä päivää. Minulle kirjassa ei ole samaistumispintaa, sillä mieheni teki liike-elämässä kaksitoistatuntisia päiviä ja oli usein työmatkoilla jossain kaukana viikonkin ja meni siinä viikonloppujakin. Minä tein normityöaikaa, mutta kannoin töitä viikonlopuiksi kotiin ja kesälomani neljä viikkoa pätkin osiin. Keväällä varhain yksi viikko, suvella kaksi ja syksyllä yksi. Olen seurannut nykyistä koulumaailmaa Merin kummitädin opettajuuden sekä ystäväni koulukuraattorin viran kautta.  

Opettajilla on salattua vaikutusvaltaa. Itse olen ikionnellinen sekä keskikoulun että lukion äidinkielen opettajilleni, joiden ansiosta minusta tuli minä!

Hyvää kirjoitusmenestystä Sinulle Helka♥

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Elämä yllättää, kun sitä vähiten odottaa. Mieheni sai vinkin eräästä lehdestä, että siinä käsiteltäisiin hänen sukunsa vaiettuja salaisuuksia. Kyseessä oli suuri tragedia, jossa mieheni isoisän isän veli perheineen, hän, vaimo ja viisi lasta murhattiin. Tästä suku ja kylä oli vaiennut. Mukaan luettuna mieheni isoisä, joka oli perheensä ainoa lapsi. Asia ei jättänyt miestäni rauhaan ja siitä alkoikin puolen vuoden syvälle kaivautuva tutkimustyö, joka on nyt kirjoissa ja kansissa. Melkein mahdotonta uskoa, mutta täyttä faktaa. Eilen sitten tartuinkin järkäleen sijasta teokseen, jossa aikuinen mies, Alex, huomaa lastensa pelkäävän häntä ja vaimon etääntyvän yhä kauemmas. Hän miettii miksi voi olla näin, eihän hän ole paha ja pelottava. Hän käy kauan terapiassa kunnes siellä tulee käännekohta, jossa perheen vaietut salaisuudet tuntuvat alkaneen kaikki Alexin isoisästä kuuluisasta kirjoittajasta ja tutkijasta Sven Stolpesta. Häneen kiertyi kaikki se paha, mitä suvussa oli koettu ja etenkin mitä oli kokenut hänen vaimonsa Karin. Ihanan Karin -mumminko kautta, hänen alistuneesta olemuksestaan vai mistä painolasti tuntui nyt olevan Alexin yllä.

Alex Schulmanin teos Polta nämä kirjeet (Bränn alla mina brev, Nemo 2020, suomennos Jaana Nikula) paloi minulla parissa yössä, sillä aihe oli liki omasta takaa mieheni suvun kautta ja Schulmanin teksti on vievää: Ei mitään tekotaiteellista eikä siirappista. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa lyhyesti täyttä tavaraa, ei mitään höttöä! Kirjassa suvun pimeästä kärsivä Alex on tarinan kertoja. Kohtalo menee kolmessa aikajanassa eli tässä päivässä, sitten vuodessa 1988, jolta ajalta nuori Alex jo tekee isovanhemmistaan omia havaintojaan ja vuodesta 1932, jolloin kolmen ihmisen kohtalot kiertyvät toisiinsa Sigtuna-säätiön helteen helliminä päivinä. Siellä Karin Stolpe kohtaa nuoremman miehen, Olof Lagergrantzin, joka pyörii samoilla tieteen ja kirjoittamisen kentillä kuin Sven Stolpe, vaikka hän haluaisikin olla runoilija. Karin huomaa miten erilaista on keskustelu Olofin kanssa ja etenkin miten hyvää on hiljaisuus heidän välillään. Aina vaimoaan vahtinut mies Sven huomaa tietysti heti jotain ja antaa vaimolleen käskyn tulla ja lähteä hänen tahdissaan. Mikään ei kuitenkaan pidättele kahta toisensa löytänyttä, mutta Karin tietää Olofia paremmin, miten vaarallinen Sven voi olla. Lopulta hän kuitenkin päättää jättää Svenin tuomatta missään yhteydessä esiin Olofia. Hän on lähtemässä muutamaksi päiväksi kotiin omien vanhempiensa luokse ja siihen Svenillä ei ole sanomista. Hän kuitenkin täydentää, jos Karin yrittää hänestä eroa, hän ampuu ensin Olofin, sitten Karinin ja lopulta itsensä.

Karin joutuu palaamaan miehensä luokse ja kokee nöyryytyksen toisensa jälkeen. Sven kirjoittaa julki inhottavia asioita vaimostaan haureuteen taipuvaisena ja vaikka mitä. Luentatilaisuuksissa Karinin on oltava läsnä ja kuin ulkoistettava itsensä sietokykynsä rajoille. Olof seisoo takana varjoissa hiljaisten kyynelten valuessa pitkin kasvoja.

Alex Schulman on käyttänyt työssään sukunsa kirjeitä, päiväkirjoja ja haastatellut tietysti myös Olofin sukua. Kaksi aivan erilaista sukua, sillä Lagergrantzeilla kaikkea käsitellään avoimesti, kun taas Stolpet ovat vihan vaientamia.  Tästä on oivallinen esimerkki, kun Stolpe tekee julkisesti naurunalaiseksi oman poikansa. Poika vastaa iskuun heti:

Sallikaa vain minun ilmoittaa seuraavaa: jos joku toinen olisi tehnyt sen, olisin tappanut hänet paljain käsin. En halua enää ojentaa kättäni teille. Vallitkoon hiljaisuus välillämme. Jos ette suostu siihen ja saan uudelleen kuulla sanankin minusta ja perheestäni, taistelen elämäni puolesta. Isältä saapuneita kirjeitä ei tästedes avata. Jos kuulen äänenne puhelimessa, suljen puhelimen heti. Jäljellä on vain hiljaisuus. Parantava hiljaisuus.

Svenin vastauksen voitte lukea kirjasta. Niin julmaa, niin sairasta, mutta sellaista on tapahtunut ja tapahtuu. Ja miten sitten on rakastavaisten laita? Olof kirjoittaa monia kirjeitä ja Karin ei voi enää vastata. Ja kun hän viimein vastaa on jo liian myöhäistä…Loppuun asti Olof ylistää Karinia, mainitsematta tätä koskaan nimeltä. Karin saa Olofin teksteissä ruusun hahmon, kuten runokokoelmassa Linnunhuuto sumussa:

Olin näyttelijä suuressa ja tärkeässä elämän ja kuoleman draamassa ja näin merkityksen kaikessa. Ruusu paloi sitten kuin ikuinen tuli silmissäni ja levitti tuoksuaan, joka oli samalla sekä suloinen että kiihottava.

En ihmettele, miksi Karin ei lähtenyt vaikka kohtelu oli kovaa. Naisen tahto oli tuohon aikaan miehen taskussa. Jopa naisen saamat perinnöt, saattoi aviomies käyttää. Karinin olemuksessa on kuitenkin erään järkyttävän tapauksenkin jälkeen jotain arvokasta voitollisuutta, jonka lapsenlapsikin huomaa. Hän ei ole kynnysmatto, häntä on rakastettu ja hän on rakastanut. Hän on kuningatar!

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Merihuvilalla ja kuivuutta puutarhassa

Vaikka asuimme jo täällä Keski-Suomen saarella Muuratsalossa parin minuutin matkan päässä rannasta, oli ikävä Luvialle niin kova, että parina kesänä vuokrasimme muutamaksi viikoksi huvilan Luvialta.  Vanhempani olivat jo tällöin luopuneet omasta kesämökistään. Pelastukseksi tuli Hannu Kylänpää, joka oli kuulunut samaan Kämpän porukkaan kuin minäkin ja kuvassa olevat ystävämme Tuula-Marja ja Hannu Sainio, jotka ovat myös täällä syntyneen tyttäremme kummit, ovat viettämässä mökki-iltaa kanssamme. Meri lienee kuvannut tämän yläkerran nuoriso-osastolta ja onkin kiva kuvakulma. Tunsimme toisemme kaikki, molemmat Hannut, Tuula-Marja ja minä jo noin kymppivuotiaista. Reima, kuvassa vieressäni, oli Luvialle muuttanut uudisasukas, jonka kanssa sitten löysimme itsemme Alvar Aallon huvilasaarelta valkoisesta kivitalosta. Merta oli kova ikävä, joten ei ollut vaikea keksiä nimeä täällä syntyneelle tyttärellemme: Hän on Meri!

Luin jostain lehdestä, että Keski-Suomi on nyt melkein kuivinta aluetta ja uusia helteitä luvassa etenkin tänne. Ei olisi kaivattu! Eipä tullut mieleen noin tuhannen kasvin puutarhassa alkaa kastelemaan vuosia sitten istutettuja helmiorapihlajia...Onneksi Facebookin magnoliaryhmässä oli yllytystä kastella magnolioita. Ystäväni kävi nimipäiväkahvilla ja kertoi heidän helmiorapihlajansa kuivuvan pystyyn, vaikka kuinka kantavat rannasta vettä. Mekin sitten tarkastelimme omiamme sillä silmällä ja kyllä vain: Tuhon omat ovat ilman kastelua! Mitään ötököitä emme huomanneet. Nyt sitten kastellaan niitäkin, kauneimpia pikkupuita mitä voi olla. Uusi kastanja saa vettä kaiken aikaa ja muut uudet kasvit. Puutarhan pitäminen on ilon ja kauhun tasapainoa!

Kohtuullista suviviikonloppua kaikille etenkin mitä tulee säähän♥

Love 

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Sylvien luokalle katoliseen kouluun tulee uusi oppilas Andrée. Heistä tulee vierustoverit ja lopulta tarinan erottamattomat. Tarina on tosi ja fiktio on vaatinut muuttamaan nimiä. Elizabeth Lacoinista tulee Andrée ja Simone de Beauvoirista Sylvie Lepage. Kirjeissä toisilleen he ovat kuitenkin Simone ja Zaza: Oikean elämän erottamattomat! Ensimmäisen maailmansodan ajassa ja katolisen ahdasmielisyyden puristuksissa tyttöjen ystävyys ottaa ravintonsa heidän erityisestä tavastaan nähdä ja kokea maailma.  Sylvie on kapinallinen ja tulee vapaammasta kodista, jossa uskonnon painolasti ei tukahduta häntä. Hän rakastuu Zazaan! Zaza on ystävälleen avoin, mutta ei sellaiseen yhteiseloon asti, jota Sylvie saattaa kaivata. Zazan elämä on suuri tragedia, jota hänen paras ystävänsä saa todistaa sivusta, usein kauhistuneena syrjästäkatsojana, sillä rouva Gallard aavistaa Sylvien ajatukset hänen tytärtään kohtaan. Tämä asia tekee hänestä haukkojen haukan, joka lopulta suorastaan ratkaisee oman tyttärensä kohtalon.

Simone de Beauvoirin pienoisromaani Erottamattomat (Les inséparables, Kosmos 2021, suomennos Lotta Toivanen) alkaa Simone de Beauvoirin kasvattityttären Sylvie Le Bon de Beauvoirin esipuheella, sillä kirjailija ei halunnut teosta julkaistavaksi elinaikanaan. Pienoisromaanin teho voi olla odottamaton! Näin se oli ranskalaisen Marguerite Durasin kirjassa Lol V. Steinin elämä ja näin se on Erottamattomat kirjassa. Jotkin tarinat eivät vajoa unohduksen virtaan vaan ne jättävät muistijäljen. Lukija on kuin Sylvien todistajakumppani tapahtumille, joissa hiusmurtuma toisensa jälkeen nakertaa elinvoiman Zazasta.

Esipuheessaan Sylvie Le Bon de Beauvoir toteaa:

Mihin Zaza kuoli?

Karun lääketieteellisessä mielessä hän kuoli virusperäiseen aivotulehdukseen. Mutta mikä oli se varhaisempi kohtalokas tapahtumaketju, joka kuristi silmukoihinsa koko hänen elämänsä, niin että hän heikkona ja epätoivoisena lopulta ajautui hulluuteen ja kuolemaan? Simone de Beauvoir olisi vastannut: Zaza kuoli siksi, että hän oli niin poikkeuksellinen. Hänet murhattiin; hänen kuolemansa oli ”henkinen rikos”.

Tässä on kirjan henki. Se tukahduttava jokin, mikä sai Zazan olemaan syömättä, mikä vei hänen voimansa samoin kuin suuri perhe, jossa hänellä ei ikinä ollut omaa aikaa. Hän oli kuin sätkynukke, jota hänen äitinsä veti naruista uudestaan ja uudestaan, tuhansia kertoja, kunnes nukke ei enää liikahtanutkaan. Äiti vetosi kaikessa perinteeseen ja uskontoon. Sylvie suorastaan huomasi, miten rouva Guillard alkoi vihata häntä. Loma-aikoina heitä pidettiin erillään ja kun Zaza rakastui nuoreen mieheen, senkin äiti katkaisi. Sitten tuli Pascal ja tietämättään piteli liian lujaa ja ehdottomuudella ruukkua, joka jo suorastaan odotti särkymistään. Katoamistaan.

Kirjassa on paljon valokuvia sekä nuorista että heidän kirjeistään. Ne ovat myös mukana tarinassa suomennettuina. Mitä Sylvie/Simone muistaa Zazasta? Varmaan tuskan ja tragedian, jonka hän yritti estää. Myös sen kun hän sai Zazalta ruusuja ja Zazan lauseen: ”Rakastan ruusuja. Ne ovat juhlavia kukkia, jotka kumartavat kerran ja kuolevat sitten, nahistumatta.”

Tämä on erilainen Beauvoir kuin aikaisemmin häneltä lukemani, mutta tässä voi aavistaa yhden polun hänen tulevien teostensa aiheille ja niiden käsittelylle. Ehkä myös tavalleen elää yhteydessä muihin ihmisiin, mutta itsenäisenä. Kirjassa ei ole mitään kesyä. Simone kirjoitti kuin ajatteli, mutta olisi ollut liian uskaliasta julkaista teosta hänen elinaikanaan.

Jokainen sivu on onnea, onnea yhä vain isommiksi paisuvin kirjaimin. Ja minä rakastan teitä tällä hetkellä enemmän kuin koskaan, rakas menneisyys, rakas nykyisyys, oma rakas erottamattomani. Rakkaat terveiset, Zaza-kulta.

S. de Beauvoir

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Jerry Hopkins: Kesytön Jim Morrison Legendan elämä 1943-1971

Kävelen kuin sirpaleilla kertoessani jotain Jim Morrisonista ja The Doorsista. Hän ei kuulu edes kympin kuumaan sarjaani paitsi muutamalla levyllään, mutta niitä muita kaikkia en ole ehkä edes kuunnellut. Eräälle ystävälleni Jim on niin kova sana, että ellei soi The Doors, hän ei voi imuroida. Siisteintä tulee tietenkin Light My Firen soidessa. Vaikka Morrison tavallaan lyhyen elämänsä aikana antoi yleisölle kuin kaikkensa, minulle jäi outo olo, että mitä ikinä hän kertoikaan, paljon jäi kertomatta. Rock -maailmaan mahtuu monenlaista eikä The Doors sieltä ikinä unohdu. Jim pani peliin kaikkensa väsyneenä ja huonossa kunnossakin. Hän käyttäytyi välillä erittäin rumasti etenkin auktoriteetteja kohtaan, mutta hänellä oli empatiakykyä köyhiä, ulkopuolisia ja onnettomia kohtaan. Hän ei ollut niin huumeriippuvainen kuin olen ennen lukenut, sillä hänellä oli intohimo, joka ei huumeissa toteutuisi: Hän halusi olla runoilija!

Jerry Hopkinsin Kesytön Jim Morrison Legendan elämä 1943-1971 (The Lizard King – The Essential Jim Morrison, Minerva 2021, suomennos Kirsi Kämäräinen) tuo rock-ikoni Jim Morrisonista esiin pääasiassa sen, mitä hänet hyvin tuntenut Jerry Hopkins meille kertoo. Jim ei tullut huonosta kodista ja häneltä armeijan palveluksessa oleva isä odotti hyvää koulutusta ja ammattia. Hänelle rocklaulaja ei ollut mikään kunnon ammatti, joten Jim ilmoittautui Kalifornian yliopistoon opiskelemaan elokuva-alaa. Sitä ennen hän oli opiskellut vuoden Floridan yliopistossa. Kun Hopkins tapasi Jimin 1968 hän kirjoittaa:

Jim vaikutti lavalla kypsymättömältä, epäammattimaiselta ja levottomalta. Hän lauloi välillä selkä yleisöön päin. Siitäkin huolimatta hänen esiintymisessään oli jotain erityistä energiaa, tummaa ja vastustamatonta voimaa, jota ei voinut ohittaa olankohautuksella. Kuulosti siltä, että jotkut yhtyeessä olivat lukeneet Nietzscheä, kuunnelleet Brechtiä ja Weilia sekä ottaneet reilusti LSD:ta.

Nuo neljä yhtyeen jäsentä näyttivät siisteiltä yliopisto-opiskelijoilta – niin kuin he vasta vähän aikaa sitten olivat olleetkin, vaikken minä tiennyt sitä vielä silloin. Huolimatta ulkoisesta olemuksestaan yhtyeen jäsenet ja erityisesti Jim olivat kuin jostain vanhasta saksalaisesta kauhuelokuvasta: seksikkäitä, salaperäisiä ja uhkaavia.

Tämä on varmaankin ihan totta, ainakin aluksi, sillä Jim yritti viettää mahdollisimman paljon aikaa yksityisyydessä kynän, paperin ja kirjoituskoneen kanssa. Hän kirjoitti sanoitukset ja tavallaan monet hänen runoistaan lopulta laulettiin sovituksen jälkeen.

Jim lavalla. Hänen kuolemastaan tuli 50 vuotta 3.7.2021

Entä sitten kaikki Morrisoniin ihastuneet naisfanit? Niitä oli ja riitti, mutta tärkeimmäksi jäi viimeiseen hetkeen asti Jimin 1966 Venicen rannalla tapaama Orange County High Schoolin rehtorin tytär Pamela Courson. Hän ei ollut yhtään jalkamatto eli kun Jim kävi vieraissa, Pam teki saman. Käytännössä heillä oli avoin liitto ja vain muutama Jimin naisista sai Pamelan säikähtämään. Hän oli kuitenkin Jimin kanssa myös tämän kuolinyönä, josta tulikin lopulta eri kertomuksia, mutta Pamin tarina oli uskottavin.

Vaikka Jim kuoli nuorena, hän ehti montaa. Hän myös eli aikakautta, jolloin soittivat Beatles, Bob Dylan, Mamas&Papas, Simon&Carfunkel ja monet muut tutut nimet. Aikakausi huusi tasa-arvoisuutta mustille, auktoriteetteja ja Vietnamin sotaa vihattiin usein huumeiden ja jopa väkivallan voimin. The Doors teki levyn The End ja onnettomuudeksi hänen äitinsä oli kerran katsomossa…Välit kotiin eivät muutenkaan olleet hyvät, mutta tämän jälkeen niitä ei enää ollut, sillä The End sisältää oidipaalisen kohtauksen, joka oli liikaa niin hänen perheelleen kuin yhteiskunnallekin. Kaksinaismoralistinen Yhdysvallat ei aikonut sietää moista, mutta Morrison oli vasta alussa. Jim ei aikonut alistua auktoriteettien edessä, joten hän keksi keinot, miten The End pääsi jopa televisioesitykseen. Morrison sattui tietämään, että lähetys on suora, joten…

Liskojen kuninkaana itseään pitävän mies antoi haastattelun juuri kun Jefferson Airplanen Somebody to love rikkoi ennätyksiä:

On ollut aikamoinen sattuma, että sovin niin hyvin siihen mitä nyt teen. On kuin nuolta olisi vedetty taaksepäin 22 vuotta ja sitten yhtäkkiä laskettu irti. Olen ensisijaisesti amerikkalainen, sitten kalifornialainen ja kolmanneksi losangelesilainen. Minua on aina kiehtonut kapinointi auktoriteetteja vastaan. Pidän rajojen rikkomisesta ja järjestyksen horjuttamisesta. Kaikenlainen kapinointi, epäjärjestys ja kaaos kiinnostavat minua, varsinkin sellainen toiminta, jolla ei näytä olevan mitään erityistä tarkoitusta.

Luomme maailman, joka on kuin uusi villi länsi, viettelevä paha maailma. Outo ja kiehtova…

Kirjassa on todella paljon kuvia ja vielä enemmän aikakautta, joka oli niin erilainen kuin nykyisyytemme. Lopussa on The Doorsin biisit sekä Jimistä tehtyjä haastatteluja vastauksineen. Lopulta Jim kokeili rajojaan niin pitkälle, että hänen oli pakko lähteä maanpakoon Ranskaan. Pam luonnollisesti seurasi häntä. He viihtyivät pariisilaisessa ilmapiirissä niin hyvin, että Jim kävi katsomassa itselleen jo hautapaikankin siltä hautausmaalta, jossa lepäävät mm. Edith Piaf, Oscar Wilde, Balzac, Bizet…Eräänä heinäkuun iltana Jimin ystävä Alain Ronay kutsui Jimin ja Pamin elokuviin. Mitä tapahtui elokuvan jälkeen on saanut niin monta selitystä, että oikeudelta meni aikaa parisen vuotta valita luetettavin selostus. Vaikka Jimin juttu olikin alkoholi, niistä ajoista oli jo vettä virrannut, mutta heroiinia hän vihasi, kun taas se oli Pamin juttu. Olipa sitten heinäkuun yö kun pariskunta palasi asunnolleen…

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Älkää vain heittäkö terassihortensioitanne pois, sillä...ja muita huomioita hyvin helteisellä pihalla

 Merin jännittäviä puutarhalöytöjä, joista yksi on auringontähti, josta en ollut kuullutkaan!

Luontoportin sivulta kaapattua tietoa:

Meillä auringontähteä on istutettu lähinnä vanhoihin kartanonpuistoihin, huomiota herättäväksi yksittäisperennaksi tai pieniin ryhmiin. Ensi kerran lajia tuotiin maahamme viime vuosisadan alkupuolella ja siitä lähtien se on monin paikoin säilynyt viljelyjäänteenä, joskus levinnyt ympäristöönkin. Parhaiten auringontähti menestyy varjoisella tai puolivarjoisella paikalla kosteassa maassa. Tätä perinteistä koristekasvia voisi isoilla pihoilla alkaa suosia uudelleen. Perhosista haaveilevalle puutarhurille auringontähti on hyvä valinta: suuret mykeröt tarjoavat laskeutumisalustan isoimmillekin päivä- ja vaeltajaperhosille, myös kovakuoriaiset kokoontuvat kukintoihin syömään siitepölyä.

Kuvat auringontähdistä ovat Merin ottamat ja nämä siirtyvät Vanhan Vaaleaanpunaisen Talon Tarinoihin. Kukka on tyttärelle mieluinen, sillä hän haluaa istuttaa perhosia ja muitakin ötököitä houkuttavia kasveja. Tämän on istuttanut joku entinen asukas sadan vuoden aikana...

Koska olen kiinnostunut syksyn kasveista, niin meillä on hortensioita joka lähtöön. Tässä Bombshell kukkii vielä äidin puutarhassa ja minusta se oli niin kaunis, pieni hortensia, että sanoin äidille, että 'älä vain tuota ikinä anna pois!' Äiti on aika vaihtelunhaluinen kasveissa. No eipä mitä, me tultiin kotiin äidin Bombshellin kanssa. En heti löytänyt mieluista paikkaa, joten istutin sen pohjoispäädyn japanilaiseen rinteeseen. Siellä se nyt viihtyy ja alkaa kohta näyttää samanlaiselta tiheältä, jämäkältä pikkupensaalta kuin äidillä eli tätä istutan ainakin yhden lisää. 

Wim's Red, joka lopulta tulee ihan tummanpunaiseksi kukki viime vuonna vain muutamin kukin. Kunnon lannoituksen saatuaan näytti tältä parisen viikkoa sitten. Otan illalla uuden kuvan, sillä täällä ei voi nyt kuvata hellehaitan takia!

Tunti sitten kuvattu ja tätä sitten seuraamme viininpunaiseksi asti omalla sivullaan.

Viime syyskesästä kyselin monilta puutarhoilta, että voisiko terassihortensiat siirtää ruukuista maahan ja saada kukkimaan seuraavana vuonna. Vastaus oli, että tekevät kyllä lehdet, mutta eivät kuki. Tässä nyt ensimmäinen kukkiva ja kukkii toinenkin ja muissa on nuppuja eli palaan tähän isommalla jutulla myöhemmin. Älkää siis heittäkö 'vanhoja' terassihortensioita pois, vaan istuttakaa maahan ja kastelkaa, siinä se. Juttua tästä lisää kukintojen myötä!

Kuivan ja kuuman kesän järkytys on ollut, että sormustinkukkia on siellä täällä, mutta ne ovat jääneet hyvin mataliksi sekä pudottavat kukkansa pian. Voisin ihmetellä, sillä sain naapuriltamme Kitinpramin Eevalta kuvan hänen kukistaan. Kiitos Eeva♥ 

Ja Merin pionit. Sopivat hänelle. Minä olen niin vaihtelunhaluinen ja siitä pionit eivät pidä.

Suveni suurin ilahdutus tähän mennessä puutarhassa on ollut, että Revontuliatsalea Ruususen uni kukki vihdoinkin!

Palataan♥

Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Jos kaipaatte pölyttäjiä puutarhaanne, istuttakaa lehtosinilatvaa. Sitä myydään mm. taimina sekä sinisenä että valkoisena. Edullisemmin pääsee siemenillä...Istutin itse aikanani hätäpäissä, kun oli kokonainen koulu tulossa puutarhaamme ja oli vasta toukokuu ja kevät myöhässä, kymmenen valkoista ja saman verran sinisiä. Nyt niitä on ziljoona ja vasta tämä kuivuus on alkanut niitä lakastuttaa. Normistii kukkivat yli kaksi kuukautta! Vanha kansa kutsui kasvia hunajakukaksi ja siinä onkin hurmaava hunajan tuoksu, joten ei ihme, että pölyttäjätkin siitä pitävät ja minusta se on kaunis.

Carin Gerhardsen: Tuhkimotytöt

Kaikkia maailman tuhkimoita eivät suinkaan odota kurpitsavaunut eikä kadonnut lasikenkä mahdu jalkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Elämä on täynnä pieniä tyttöjä ja nuoria naisia, joilta monet erilaiset syyt ovat vieneet kaikki mahdollisuudet. On myös aikuisia naisia, joiden silmistä on aikaa sitten haipunut toivo paremmasta elämästä. Ovatko he itse tähän syypäitä vai onko heidän ympäristössään ollut aina kaikki pielessä? Ovatko he kenties valinneet väärän kumppanin ja sitä kautta pudonneet pimeään?

Carin Gerhardsenin Hammarby -sarjan toinen osa Tuhkimotytöt (Mamma, pappa, barn, Minerva 2021, suomennos Maija Ylönen) käsittelee yksilöiden ja trillerin kautta yhteiskunnallisia ongelmia. Edellinen oli Piparkakkutalo ja todellakin suosittelin kaikkia lukemaan sen. Kirjan teho oli mahtava siinä, mitä Carin halusi viestiä ja tuskin kukaan unohtaa kiusaajien puuhun sitomaa pientä poikaa. Nyt olemme maailmassa, jossa tyttö kuin tyttö olisi osa me too -liikettä. No, myös kolmevuotias Hanna, vaikka hän ei tajuakaan, mitä on tapahtumassa.

Tietoon tulee kaksi rikosta: yliajo ja murha Viking Linen laivalla kohti Turkua. Liikenneonnettomuudessa menehtyy äiti ja nipin napin selviää vaunuissa ollut vauva. Mutta missä ihmeessä on kolmevuotias Hanna sisko? Miksi kukaan ei ole etsimässä häntä? Tässä kohtaa on pakko mainita, että Gerhardsen tekee loistavan esimerkin siitä, miten joku ihan helposti voi kadota ilman että hänen edes tiedetään kadonneen! Se mitä laivalla tapahtuu, Jenniferin kuolema, on niin mutkikas kuvio, että oli pakko edes yrittää miettiä mahdollista syyllistä. Ja ehdokkaita riittää. Olenkohan milloinkaan lukenut iljettävämpiä mieskuvauksia kuin tässä kirjassa. Ja heitä ihan oikeasti on. Kuten on myös niitä koteja, joista lievästi kehitysvammaisen Jenniferin olisi pitänyt ponnistaa. Jennifer on itsevarma ja hyvin kaunis, joka tässä on kuin kuoleman yhtälö. Aivan kuin yksinhuoltajaäidin hyvin heikosti pitämä huusholli kera miesten, viinan ja kaiken siihen liittyvän, ei olisi häntä hipaissutkaan. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten monen miehen huomion hän on herättänyt. Jocke saa vain luulla olevansa hänen poikaystävänsä, mutta sitä hän ei ole. Jennifer on elänyt ilman isää ja häntä kiinnostavat aikuiset miehet. Toki vain hyvännäköiset ja kohteliaat…

Aloin tosissani seurata rikoskomisario Conny Sjöbergin yksikön toimintaa, sillä miten niin paljon voi mennä pieleen ja ristiin. Kaiken huipuksi rikospoliisin sisällä liikkuu mies sarjasta ’Miehet jotka vihaavat naisia’ ja sen uhriksi joutuu itse rikospoliisi Petra Westaman. Tämä kaikki on mahdollista tapahtua ja tapahtuu taas. Kuten sekin, että yhteisöstä löytyy sinnikäs vanhempi nainen, ihan ulkopuolinen, joka tietää erittäin pahaa olevan tapahtumassa, mutta eri poliisien reagoinnit ovat joko ylenkatsovia, uuvahtaneita tai menevät ristiin. Kirjan ehdottomaksi sankariksi nousee Barbro Dahlström, joka on päättänyt olla luovuttamatta. Ehkä hänen juurissaan on suomalaista sisua!

Carin kirjoittaa niin kiinnostavasti, että yhteiskunnallinen aihe ei tunnu päälle liimatulta. Vain se on selvää, että rikottua lapsuutta ei voi korjata eikä unohtaa. Eivätkä maailmasta lopu miehet, joille kaikki naiset ikään katsomatta ovat saalista. Siinä Gerhardsen ei sanoja säästele. Mahtaako olla ikinä kuvailtu iljettävämpää tyyppiä kuin Jocken isä ja niitäkin riittää. Kuten myös tuhkimoehdokkaita, joilta kukaan ei kysy heidän toiveitaan. Melkein ketään ei kiinnosta, joten selviä ilman lasikenkääsi ja kurpitsavaunuja!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita...

Peto on minun armaani, vaan peto hyvä,
ei haavoita silmänluontinsa syvä, 

ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra,
vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, 

pään painaa olkahan lemmityn miehen,

elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen,

hänet kiertää katseella hyväilevällä,

niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä,

ja heittää maailman yli yön hunnun

ja tunteen ja rakkauden tunnun.

Peto on minun armaani, vaan peto arka,
hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa,
kun kutsut, hän pelkää, kun huudat hän lymyy
ja silmänsä lehvien halki vain hymyy,
hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla,
kun vuori on eessä ja jyrkänne alla,
voit vangita hänet ja kotiisi kantaa,
mut silloin saattaa hän iskunkin antaa,
voi hyväillen hyökätä, suudellen purra,
ja itse sun haavojasi haikeimmin surra.

Peto on minun armaani, vaan peto soma,
ei tahdo hän olla pyytäjän oma,
hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu,
hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä, et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja onneton olla
ja yöstänsä tummasta syliin tulla.

- Eino Leino -
L.Onerva Toinen toisillemme (Otava 1986)

kuva Albert Edelfelt

Ihana heinäkuu on alkanut ja...

 Ihana heinäkuu on alkanut ja olen edelleen hitaasti blogin suhteen, mutta mitä sitten näinkään: 

Viime kuussa oli kävijöitä ollut Leena Lumissa 95 492 eli vähää vaille satatuhatta! Kiitos teille vierailijoilleni♥♥ Tällaista nyt juuri kun mietin, että luopuisinko, sillä elämässämme tapahtuu monenmoisia mullistuksia. Omaa jaksamistakin pitää tietysti ajatella. Katsotaan. Nyt ainakin luen erittäin vetävää trilleriä, joten aamukahteen meni taas.

Olen hyvin vähän tuonut esiin puutarhaani normaalisti tähän aikaan verrattuna, mutta kun olemme olleet poissa ja kohta taas. En ehdi kuvaamaan. Tosin löysin kuin salaa kasvaneen köynnöshortensian.

Erittäin huonossa maassa kuin salaa on syttynyt kasvamaan kauan kitkuttanut köynnöshortensia, joka nyt painelee männynrunkoa ylös varsin hyvin kukkien. Se ympäröi osin jo lepakkohotelliamme. Köynnöshortensia on niin ihastuttava, että niitä taitaa olla yksitoista...

Toinen yhdentoista sarjaan pääsijä on kartiovalkokuusi, joka on mainettaan helpompi kasvi.

Lintuset toivottavasti jo turvaisasti ulkona pesistään. Onneksi vielä kuuluu yöllä laulua. Tunnistamme mustarastaan, mutta sen jälkeen aloittaa joku muu...

Sieluni vaeltaa usein täällä kaukana, mutta siellä ne odottavat...

Helmiorapihlajan kukinnolla annan teille kauneimman kiitoksen jokaisesta visiitistänne luokseni♥

♥:lla Leena Lumi

pääskyskuva Pekka Mäkinen

PS.. Laiskana ei olla oltu, sillä mansikoita on säilötty jo yli parikymmentä kiloa, sitten mustikat, vadelmat ja luumuja sekä kirsikoita kellariin muhimaan joululikööriksi. Kiva antaa myös lahjaksi.

Reima kotiterdellä. Oli niin kuuma, että pääsimme aloittamaan klo 21 about, mutta sitten viivyimmekin eli se elämänpituinen keskustelu....kuin myös hyvä hiljaisuus♥

Håkan Nesser: Koston jumalatar

Palasia ja pilkahduksia 1.marraskuuta

Se oli laskettelumatka.

Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä. Mutta ei kai se ole ihmekään…Kello on vähän yli yksi yöllä. Karin nukkuu makuuhuoneessa, ja minä istun korituolissa erkkerissä, josta näkee pienen metsäkaistaleen tonttien rajalla. Onnettomuus tapahtui kymmenen minuuttia Svenstavikin jälkeen. Oli pimeää, ja oli alkanut sataa lunta. Ei paljon, mutta sen verran että hidastin. Syöksyimme kohti vastaantulevaa raskasta ajoneuvoa…Jarrutin, mutta turhaan. Putosimme järeiden kivenlohkareiden sekaan…Bussi rutistui tunnistamattomaksi ja syttyi tuleen. Myöhemmin illalla heräsin sairaalassa Östersundissa ja sain lopulta tietää, että onnettomuudessa oli kuollut kuusioista oppilasta ja yksi vanhempi. Neljällä oli hengenvaarallisia vammoja. Vain puoli tusinaa oli selvinnyt ehjänä.

Lasken kynän kädestäni ja suljen muistivihkoni. Istun hetken paikallani ja tuijotan pimeyteen. Ei häivääkään sarastuksesta. Niin, minun ei todella pitäisi elää.

Håkan Nesserin Barbarotti-dekkari Koston jumalatar (Den sorgsne busskauffören från Alster, Tammi 2020, suomennos Aleksi Milonoff) vie kuin takaisin siihen lumottuun maailmaan, jossa löysin Nesserin Barbarotti -sarjan ja se vei mennessään kuin siltana silloisen rankan suveni. Samaan syssyyn toki vedin Van Veeteren-sarjan, mutta Barbarottissa on jotain Poirotista, josta pidän paljon. Se ei ole vain se tietty uskonnollisuus, joka heillä on eri, mutta molemmat pyytävät rukoillen apua pahimmissa tapauksessa. Poirot totisemmin ja Barbarotti kuin vain puhutelleen kaveriaan Jumalaa. Vastauksiakin tulee. Bussin kuolonkolariin ajanut Albin Runge alkaa saada uhkauskirjeitä, joiden allekirjoittaja on Nemesis, koston jumalatar. Vähän viivytellen hän ottaa poliisiin yhteyden eikä kerro mitään vaimolleen Karinille. Tietty vitkastelu leimaa oudolla tavalla molempia osapuolia, kunnes tuntuu siltä, että tosi on kyseessä. Poliisin työpari komisariot Eva Backman ja Gunnar Barbarotti vetävät tutkintaa. En mitenkään halua liittää dekkariin hauskuutta ellei kyseessä ole Sebastian Bergman-dekkari, mutta eikös vain mestari Håkan Nesser onnistu tässäkin. Vaikka Albin Runge julistetaan tietyn ajan kuluttua kuolleeksi, koska ruumista ei ole löytynyt, jo Eva Backmannin ja Gunnar Barbarottin sanailu tarjoaa lukijalle osuvaa huumoria. Asian on huomannut myös Västerbottens-Kuriren:

”Kirja ei voi olla samanaikaisesti traaginen ja hauska. Paitsi silloin kun sen on kirjoittanut Håkan Nesser.”

Tarinan juonta ei saa spoilata, mutta henkeä vedin syvään monta kertaa, sillä niin hieno ja jollain tavalla myös vanhojen aikojen dekkariaikojen taikapölyä leijaili tarinassa. Agatha Christie, P.D.James, Ruth Rendell, Colin Dexterin Morse -kirjat etc. Tämä tarkoittaa, että tartuin tosissani selvittämään juonta, mihin en jaksa ryhtyä tiiliskivimäisten ja nopeatempoisten dekkarien kanssa useinkaan. Koston Jumalattaressa sivuja on 362, johon hyvin mahtuu jännitysdraaman koko kaari. Näin tehdään laatua!

Palasia ja pilkahduksia on Albin Rungen muistiinpanoja onnettomuuden jälkeen. Ne ovat todella kiinnostavia, sillä olemme vapautetun, mutta ehkä silti myös syyllisen muistiinpanoissa. Ja kertooko hän totta vai onko kaikki tarkoitettu hämäykseksi? Moni olisi valmis veikkaamaan Rungen syyllisyyden puolesta ja nyt Nemesis on ottanut Albinin kohtalon käsiinsä. Tarinan aikahypyt ovat selkeitä ja lukija vain nauttii päästessään kokemaan jotain uutta muutaman vuoden takaa, sillä jostainhan kaikki alkoi. Oliko se onnettomuus vai jotakin muuta sen lisäksi?

Pidän Håkan Nesseriä yhtenä maailman parhaista jännityskirjailijoista. Hän kirjoittaa tyylikkäästi, mutta jännittävästi. Hän ei korota itseään toisten kustannuksella tai hänen komisarionsa eivät sitä tee, kummin vain! Tein kirjaa lukiessani muistiinpanoja, mutta muistanko väärin, että joku olisi sanonut lukeneensa ranskalaista Vigania…En löytänyt merkintääni. Siis ehkä Delphine de Vigania ja ehkä jopa kirjaa Yötä ei voi vastustaa…Tämä jää nyt lukijan mielikuvituksen varaan. Sillekin on jätettävä tilaa.

Håkan Nesserin persoona on kiinnostava, sille ei vain voi mitään. Koska nyt olen muka lomalla, saa Håkan antaa näytteen siitä, miksi epäilen hänen lukevan naiskirjailijoita ahkerasti. Miehet jotka lukevat naiskirjailijoita, kirjoittavat kiinnostavimmin! Tämä sitaatti on aika paljastava ja hauskakin:

Myös Jennyn veli Johan oli jo jättänyt Villa Pickfordin, ja Barbarottin omat pojat olivat vain poikia. Näin hän tahtomattaan asian itselleen muotoili: vain poikia. Mutta niin se oli, muutaman vuoden kuluttua he päätyisivät lokeroon vain miehet, eikä hän mahtaisi sille mitään. Barbarotti ei ollut varma olisiko tällaisia ajatuksia syytä hävetä, mutta naisissa, sekä nuorissa että vanhoissa. oli jotain, minkä edessä hän antautui. Ehkä sillä oli tarkoituksensa, ihan yleisessä ja biologisessa mielessä, tai ehkä hän vain häkeltyi kohdatessaan toisen, joutui hämmästyksen ja hiljaisen ihmetyksen valtaan, vaikka oli elänyt maan päällä jo yli viisikymmentä vuotta. Hän yliarvosti ja ihaili naisia, ainakin joitakin. Toljotti kuin romanttinen aasi tuota arvoituksellista toiseutta, jonka kuvitteli määrittävän naisen olemuksen ja josta oli yrittänyt päästä perille puolet elämästään.

Eipä hänen omaa sukupuoltaan ollut aina helppo ymmärtää. Mutta harvoin, hyvin harvoin hän ihaili sitä. Itseriittoisia tomppeleita nimittäin riitti, niitä joiden pää oli pullollaan vastauksia mutta täysin vailla kysymyksiä. Herra varjelkoon, hän saattoi joskus huomata mutisevansa. Mikä meitä miehiä oikein vaivaa?

Håkan Nesser on tähtipölyä….

*****

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Tahdon ruusujen luo...

Tahdon ruusujen luo, puistoon muistojen,

kätköhön aitojen uneksuvien, luo varjojen ammoisten.

Siellä patsaat minut nuorena muistavat
ja minä muistan, kuinka Nevan vedet heitä huuhtoivat.

Majesteettisten lehmusten katveessa, tuoksuvassa 
hiljaisuudessa, laivan mastojen kitinä kummittelemassa.

Ja joutsenet kuin muinoin, kautta aikain purjehtien,
kaksoisolentonsa kauneutta rakastaen.

Ja jäisessä horroksessa, vihollisten ja ystäväin,
ystäväin ja vihollisten, kumu satojen, tuhansien askelten.

Eikä loppua näy kulkueelle varjojen,
graniittimaljalta oville palatsien.

Siellä valkeat yöni rakkaudesta, niin salaisesta, korkeasta,
jonkun toisen, kuiskailevat.

Ja kaikkialla hehku jaspiksen, helmiäisen,
mutta piilossa valon lähde, kätkö salainen.

- Anna Ahmatova -
Olen äänenne Kootut runot 1904-1966 (suomentanut ja toimittanut Anneli Heliö, Kirjokansi 2016)
kuva Elin Danielson-Gambogi

Rakkaasti juhannusta teille kaikille!

Rakkaasti juhannusta teille kaikille♥

mittumaaritoivotuksin

Leena Lumi

Musiikki helisi puutarhassa...

 Musiikki helisi puutarhassa

sanomattoman surullisesti.

Jäämurskassa tuoreet osterit

mereltä tuoksuivat kirpeästi.

Hän hipaisi pukuani ja sanoi:

"Olen uskollinen ystävä!"

Hänen käsiensä kosketus

on hyväilystä etäällä...

Noin silitetään lintua, kissaa,

noin katsellaan hoikkaa ratsastajaa.

Kullanvaaleiden ripsien alla

tyynessä katseessa naurua.

Viulujen alakuloiset äänet

laulavat usvan noustessa:

"Kiitä taivaasta, olethan vihdoin

kahden rakkaasi seurassa."

- Anna Ahmatova -

Anna Ahmatova Valitut runot (Tammi 2008, toimittanut ja suomentanut Marja-Leena Mikkola)

kuva P.K.