Kuumana heinäkuun iltapäivänä 1905 Mercy Stone Goodwill valmistaa Malvernin vanukasta, jolla aikoo yllättää miehensä Cuyler Goodwillin, joka palaa louhokselta kävellen kello viiden paikkeilla, kuten aina. Eristyneenä kotiinsa kuten naiset siihen aikaan, Mercy suunnittelee tarjoavansa kylmää suolalihaa kotitekoisella pikkelssillä höystettynä, kuoriperunoita, kuppikaupalla makeaa teetä ja lopuksi hienoa vanukasta. Äkkiä hän kuitenkin…
…tuntee olevansa todella syvässä haudassa ikään kuin hän, Mercy Goodwill, olisi pelkkä veren tykytys oman lihansa holvissa, leveissä kasvoissaan, paksussa taikinaniskassaan, suurissa riippurinnoissaan ja vankassa vatsanmöhkäleessään.
Carol Shieldsin Kivipäiväkirjat (The Stone Diaries, Otava 2000, suomennos Hanna Tarkka) on sirpaleiksi pirstottu omaelämäkerta vuonna 1905 heinäkuun kuumana iltapäivänä syntyvästä Daisy Goodwillistä, jonka äiti ei edes tiennyt odottavansa lasta. Hän syntyi äidistä, joka oli kasvanut Stonewallin orpokodissa täysin tynnyrilapsena oppimatta elämästä oikeastaan mitään. Sitten tuli kivimies Cuyler, joka halusi hänen kanssaan naimisiin ja siitä sai sitten alkunsa kirjan päähenkilö Daisy, yllätys kaikille, jotka osuivat tunkkaiseen, kuumaan keittiöön tuona heinäkuun hetkenä, naapuri Clarentine Flett, aviomies Cuyler, tohtori Horton Spears sekä vanha juutalainen kaupustelija Abram Gozhdë Skutari, jonka pojanpoika Skoot Skutar myöhemmin kertoo, miten isoisä oli kokenut Daisyn kohtalon vastasyntynyttä katsoessaan:
Mutta sen vastasyntyneen lapsen murhe ei koskaan lähtenyt hänen mielestään. Hän olisi voinut vannoa, ettei ollut ikinä nähnyt toista niin yksinäistä olentoa. Hän eli pitkän elämän, ansaitsi miljoonan dollarin omaisuuden, rakasti vaimoaan ja oli hyvä isä pojilleen. Mutta sitä lasta hän suri koko ikänsä, sen yllä leijuvaa kirousta, sen hirvittävää hätää.
Näin alkaa tarina Daisysta, josta tulee aviopuoliso, äiti, leski, lehden viherpalstan pitäjä, isoäiti, yksinäinen, masentunut, rauhan löytänyt ja vihdoin sairas vanha nainen, jonka katkerat unetkin todistavat vain poissaolon ja kenellekään kuulumattomuuden kaikua. Lapsistaan ja lapsenlapsistaan huolimatta Daisy tuntee olevansa yksinäisyydelle pyhitetty ja on aamuja, jolloin hän makaa sängyssä katsellen kattoa ja voimatta tajuta, miksi hänen pitäisi nousta ylös. Yli seitsemänkymmentävuotiaana, valkoisena, varakkaana naisena hän löytää yhteyden vain tyhjyydentunteesta, johon heittäytyy täysillä ennen kuin Floridan julma valo pakottaa hänet toimintaan ja yrittää vielä kerran sovittaa itsensä näytelmään, jossa hänellä on vastentahtoinen rooli, sillä hän, älykäs nainen, ei löydä enää mitään todellista sisältöä elämäänsä.
Siitä on kauan aikaa, kun luin Kivipäiväkirjat, Shieldsin läpimurtoromaanin, joka on voittanut useita palkintoja sekä saanut Pulitzer-palkinnon vuonna 1995. Kivipäiväkirjat yhdistelee fiktiota ja faktaa ja jopa mustavalkoiset valokuvat tuovat Daisyn tarinan todemmaksi. Minä en mitenkään muistanut teosta näin. Eri-ikäisenä kokee eri tavalla, tuntee toisin, näkee lävitse, kärsii kärsivien kanssa, tai sitten ei. Tämä kirja aloitti aikanaan Carol Shields -sarjani ja nyt on tarkoitus lukea blogiini hänen vanhemmista kirjoistaan ainakin tämän lisäksi vielä Ellei ja Larryn juhlat. Kivipäiväkirjat on ollut minulle tähän asti häneltä vaikuttavin, mutta pidän ehdottomasti eniten tänä vuonna suomeksi saadusta Ruohonvihreää romaanista. Pikkuseikkoja lunasti paikkansa kirjastossani olemalla edellisen sisarromaani. Ilman Kivipäiväkirjojen ärsyttävimpiä ja eniten henkilökuvaa pirstovia sivuja eli sivukaupalla lasten ja lastenlasten pohdintoja äidin ja isoäidin tilanteesta, puhelinsoittoja, kirjeitä, nopeita tapaamisia, tämä teos olisi käynyt liian rankaksi henkisesti, sillä Shields on todella tiennyt, millaista on kun julma valo tunkeutuu aamulla kaihdinten välistä, eikä löydy mitään syytä aloittaa uutta päivää.
Kirjassa on kuitenkin paljon myös Shieldsin napakkuutta ja tarkkailua, havaintojen tekemistä, mutta menetettyään kolumnipalstansa Daisy muuttuu kuin toiseksi ja jo syntymästä hänen päälleen asetettu yksinäisyys alkaa hallita kaikkea. Hauska nyanssi minulle tulee kuitenkin Fraidyn, Daisyn ystävän, piristyskirjeestä hänelle, jossa on lause, jota olen käyttänyt sitaattina monessa syntymäpäiväpuheessa:
Olen huomannut, ettei viisikymmentä ole puoliksikaan niin paha ikä kuin väitetään – vanhassa naamataulussa on ehkä vähän pusseja ja pikku ryppyjä, mutta ”kaikki millä on jotain väliä” toimii edelleen hyvin eikä hitto vie…
Daisy luulee, että mitään elämyksellistä hänelle ei voi enää tapahtua, mutta niin vain hän lähtee matkalle Brittein saarille, josta löytää Clarentine-tädin miehen, appensa Magnus Flettin, johon liittyy monta äärimmäistä asiaa ja etenkin teos Kotiopettajattaren romaani, mutta millä tavalla...ette ikinä usko!
Minusta Kivipäiväkirjat on ehdottomasti Shieldsin avainromaani! Carol aloitti kirjailijan uransa noin neljäkymmentävuotiaana ja ehti julkaista kuusi romaania ennen Kivipäiväkirjoja. Läpimurtoromaanillaan kirjailija loi sen omaperäisen mosaiikkityylinsä, joka on hänen tavaramerkkinsä ja joita myöhemmin syntyneet heijastavat eri painotuksin: huumori, tarkkailu pieneen ilkeyteen asti, pikkutarkkuus, mielen sisällä oleminen, ihmisten väliset suhteet, pirstaleisuus, tyhjyyden pakeneminen sekä lahjakas kuvailu ja hyvä tempo.
Näemme Daisyn hoitokodin vuoteella, mutta hän ei ole enää täällä, vaan Clarentine-tädin puutarhassa seitsemänvuotiaana:
Hän poimii ruoholaukan lehden ja imee sitä. ”Daisy”, hän kuulee. Häntä kutsutaan syömään. Clarentine –täti on luvannut tehdä tänään pannukakkua. Kaikki tämä: ajatus pannukakusta, ruoholaukan väkevä maku, kukkien näkymätön nielu, aurinko, hänen nimensä kaiku korvissa – yhtäkkiä häntä alkaa pyörryttää tämä aistimusten paino, hän pelkää kuolevansa siihen.
Lähitalojen päälle satoi lunta, ja heti saivat talot ja niiden pienet aidatut pihat pehmeän, valkoisen karvapeitteen, jota siihen aikaan sanottiin myös lumisorbetiksi. Hän kahmaisi sitä kourallisen huoneensa ikkunalaudalta ja piti sitä otsallaan niin pitkän kuin sielu sieti. Se oli koe. Rohkeuskoe. Kuutamo oli kylmä ja kirkas.
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Suketus Marile Kirja vieköön! ja Mai/Kirjasähkökäyrä
*****
Carol Shields Leena Lumissa
Muutettuamme rannikolta tänne Päijänteen rannoille, muistan kahdelta venekesältä, jotka suorastaan asuimme vesillä, monta upeaa hetkeä ja mitä en muista, sen voin lukea lokikirjasta. Yksi on kuitenkin ylitse muiden elämysten ja ne ovat yöt, jolloin istuimme paatin kannella kuunnellen yön ääntä, huutoa, joka oli viesti jostain kaukaa, ikiaikaisuudesta. Se huuto oli suorastaan aavemaista, mutta niin taikaa, että sen pauloihin jäimme ja monet yöt tuli vietettyä kuunnellen vesilintua, jonka esi-isät elivät maapallolla jo 65 miljoonaa vuotta sitten, lintua, jota kansantarustossa on kutsuttu pyhäläiseksi, pyhäksi linnuksi, mutta jonka me tunnemme kuikkana.
Kuikan pauloissa tapaamme myös biologi Mauri Leivon teoksessa Kuikka alkulintu (Docendo 2012), jossa hän kuvailee mystisen, suurten selkien vesilintumme ääntä näin:
Karstulassa muuan Hirvijärvi suorastaan vavahteli, kun järvenselälle kokoontuneen parven kuikista yksi alkoi huutaa kutsuääntä täysin palkein. Oli iltayö, lähes pimeä, ja ääni otti kimmoketta järven tyynestä pinnasta. Mitään muuta ääntä ei järvellä kuulunut, vain tuo kuikan huikea, sydämeen käyvä sudenulvonta, kaikkein hienoin ja salaperäisin kuikan äänistä.
Ylivoimaisesti tunnetuin kuikan ääni on onomatopoieettinen reviirihuuto kuiiik-ka…kuiik-ka. Huutaja on miltei aina koiras. Hyvissä olosuhteissa soidinhuuto voi kantaa yli kymmenen kilometrin päähän.
Leivon kirja on ensimmäinen Suomessa ilmestynyt, vain kuikkaa käsittelevä teos. Loistavana valokuvaajana tunnettu Mauri on panostanut kuikkaan kaikellaan ja se näkyy etenkin kirjan huikeissa kuvissa, joissa näemme tämän loistavan sukeltajan monipuolisissa sosiaalisissa rituaaleissaan toisten kuikkien kanssa, kuin myös yksinäisenä, pärskivänä reviirivahtina, pariutuneena, syömässä, nukkumassa ja huolehtivana emona. Tässä mitä ilmeisimmin alkulinnun reviiriräpistelyä muille koiraille parittelu- ja pesintäaikana:
Korkealla yläilmoissa pieni metsähanhitokka kuroo taivaankantta tasaisin siiveniskuin. Nokat lounaaseen sojottaen. Sameaa pajatusta kuuluu harvakseltaan. Metsässä hyörii monilajinen tinttiparvi vilkkaasti sipisten, yksi tiltalttikin.
Yllä oleva on kirjoitettu syyskuussa, mutta sitä ennen kohtaamme kirjassa kuikkaperheen, jonka elämää saamme seurata pariskunnan ensikatseesta pesintään ja vihdoin poikasen vierotukseen ja syysmuuttoon. Toki syksylläkin tapahtuu sukuhormonien syysroihuntaa, mutta niistä ei synny pesiä, ei poikasia, ei kuikkaparia kuin ovat Kauno ja Vieno. Silloin oli toukokuu ja koiraiden soidinhuudot kiirivät pitkin vettä…
Myös Sammakkoluodon koiraskuikka huusi huutonsa. Kerran, kahdesti. Huudolleen se antoi alkuvauhdin suuntaamalla nokkansa alaviistoon kohti äänenvahvistimena toimivaa vedenpintaa. Puolisonsa kera se ui edestakaisin jäänreunalla odottaen pesimäluodon vapautumista jääkahleesta.
Sinä yönä lähtivät jäät.
Näin alkaa erään kuikkaparin tarina ja samaan aikaan toisaalla, toisilleen ikiuskollinen pariskunta saattaa maailmaan poikasen, Kaapon. Kirjassa saamme hyvin likeltä seurata Kuikkajärven kuningatarta ja kuningasta, Vienoa ja Kaunoa, jotka tekivät kesästä aivan erityisen myös perhettä pressun alta rantakiviltä seuraavalle Leivolle. Kaiken kruunaa kesäkuussa pesässä nököttävä pieni, pörröinen karvapallo: Kaapo!
Viikko on ollut nopea ja ensi viikolla on jo juhannus. Mittumaari ei ole ikinä tullut näin yllättäen. Ensi viikolla sekä grillaamme, että tutustumme erääseen söpöön puutarhan hyötyeläimeen, mutta sen lisäksi vielä myyttiseen vesilintuun. Jos hyvin käy tulee myös romaani. Käyn myös kuvaamassa Jonnalla...sekä esittelen teille yhden blogin, jossa viihdyn.
Nämä valkoiset särkyneet sydämet ovat puutarhani ensimmäiset ja ne on istutettu viime suvena. Tämä kuva on vähän hauska: Aivan kuin pyykkiä eikun siis särkyneitä sydämiä pyykkinarulla;-) Olen suuri valkoisten, sinisten ja vaaleanpunaisten kukkien ystävä, mikä ei liene kenellekään epäselvää.
Tämän viikon menestys olivat Kirjankansirunot ja minulle ovat upeasti runoillaan vastanneet Sara, Opuscolo, Hanne, Aili, Anni M. ja Helmi-Maaria. Tänään kiitän Lumikarpalon lukijoita pienellä 'puheella'. Viikko on siis ollut mitä runollisin.
Se mitä touhuan on alkanut kiinnostaa nyt muitakin ja tänään oli paikallislehdessä aika iso juttu, jonka löydät täältä Kiitos Sanna & co♥
Aika lähteä puutarhaan ja sitten alan laatia viikonlopun ruokaohjelmaa;-) Se on niiiiin kiva, kun voi sekä valmistaa että nauttia ruoan ulkona.
Lumoavaa kaiken väristen kukkien viikonloppua teille kaikille♥
Love
Leena Lumi
Vihdoinkin saan tehtyä koosteen tyttökirjoista, jotka olen lukenut blogiini. Tyttökirjojen raja on minulla sekä selvä että häilyvä. Aion ottaa tähän mukaan myös pari kirjaa, jotka tiukasti ottaen eivät ole tyttökirjoja, vaan nuorten naisten kirjoja. Mitenkään en voi olla tuomatta esiin Sinistä linnaa, joka oli viime suveni romanttinen yllätys, kirja jota luin sinisten kärhöjen alla:
L.M.Montgomery: Sininen linna (Karisto 1969)
Mukaan kuuluu myös tämä kirja, jota suosittelen avaimeksi Montgomeryn kirjojen maailmaan. Vasta tämän luettuani minulle aukeni, kuka Maud oli:
Sisko Ylimartimo: Anna ja muut ystävämme (Minerva 2008)
Ja tässä ensimmäinen tyttökirja, jonka toin blogiini:
L.M.Montgomery: Marigoldin lumottu maailma (Minerva 2009)
Ensimmäisenä blogivuotenani luin myös tämän:
L.M.Montgomery: Vanhan kartanon Pat (Minerva 2009), jonka jälkeen seuraavana vuonna tulikin jo jatkoa Patille eli hurmaava:
L.M.Montgomery: Pat - Vanhan kartanon valtiatar (Minerva 2010) Mikä hurmaava kansi!
Samana vuonna luin haikean kauniin:
L.M.Montgomery: Annan jäähyväiset (WSOY 2010)
Vihervaaran Anna oli lapsuuteni suuri innoittaja, mutta vielä nytkin hän sai minut muistelemaan menneitä jutussa Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja. Mistä sitä tietää, miten rauhallinen tyttö olisin ollut ellen olisi niin halunnut olla kuin Vihervaaran Anna;-)
L.M.Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny (Minerva 2012), on viimeksi tekemäni tyttökirja, jossa on mukana kuitenkin myös jo suloista nuorta rakkautta.
Jos olet kovasti kiinnostunut tyttökirjoista, löydät niitä Saran Kirjat -blogista:
Sara on todellinen tyttökirja-asiantuntija ja hänellä on nettikauppa Saran tyttökirjaklassikot. Waude, mikä kansi tässä Rauni Karhian Musta Pekka -kirjassa onkaan...
Sinisen linnan Marialla on menossa Tyttökirjahaaste, johon itsekin yritän vielä ehtiä lukea muutaman kirjan lisää.
Älkäämme ikinä hukatko tyttöä itsessämme, vaan vaeltakaamme Montgomeryn mukana huokausten kujilla, kylpekäämme kuun valossa ja ihailkaamme illan tullen miten keijut tanssivat akileijapuutarhoissa...
Kiitos kaikille maailman tyttökirjojen tekijöille, mutta etenkin: Kiitos Maud♥
L.M.Montgomery: Perinnönjakajat (Minerva 2012)
Catherine Marshall: Musta kahle (WSOY 1964)
Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja - Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (Avain 2013)
Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu. Kultaiset tyttökirjaklassikot (Avain 2015)
L.M.Montgomery, Sisko Ylimartimo: Alppipolku L.M.Montgomeryn elämä ja teot (The Alpinen Path: The Story of My Career, Minerva 2017, suomennos Saana Rusi) ja Sisko Ylimartimon alkuperäisteos Anna ja muut ystävämme (Minerva 2008)
L.M.Montgomery: Yrttitarha (The Garden of Spices, Minerva 2018, suomennos Saana Rusi)
tyttökirjaterveisin
Leena Lumi
Lähinnä minua on runo. Olen niin iloinen, että runoblogissani, Lumikarpalossa, on jo 101 lukijaa!, vaikka se on vaatimaton, hidas, hiljaisuuden blogi, jossa vain sanat ja kauniit kuvat virtaavat.
Kiitos Lumikarpalon lukijoille♥ ja myös Lumin lukijoille♥ Me olemme nyt täällä Lumissakin vähän tavallista enemmän runojen viemiä. Sain Katjalta haasteen Kirjankansirunojen rustaamiseen ja niitähän tulisi vaikka koko yö. Nyt on pakko lopettaa, sillä pitäisi jaksaa vielä lukeakin. Julkaisen kuitenkin tekeleeni ja haastan samalla Anni M.:n, Opuscolon, Saran, Hannen, Ailin, Helmi-Maarian ja Sarin Runotalosta. Nyt sitten vähintäin kolme runoa, jotka ovat vaikka suvea ja rakkautta, mutta saa käyttää vain kirjojen nimiä niiden perusmuodossaan.
Ja nyt annetaan sitten palaa:
Luumupuu kukkii,
istun tässä, ihmettelen, yksin vain:
Meitä oli kaksi.
***
Rakas ystävä
luonas en ollutkaan.
Ennen sarastusta
sataa suolaista vettä
eteisiin ja kynnyksille
Viimeinen kesä, sinitaivas,
erään rakkauden tarina
Iltapäivällä tuli levottomuus:
tuska
***
Varjomadonna, pimpit
vaarallista kokea
Vapiseva nainen
rannalla
suolaista hiekkaa
pelkkää pimeyttä
Viimeiseen hetkeen
kirjeitä kiven alle:
Peter, Peter!
***
Kesä ilman miehiä
aamut hiukset hajallaan:
Kirottu ajan katoava virta!
***
Mitä eniten haluat:
Hunajakukka, pimpit,
viinistä viiniin, punainen puutarha
juhannustanssit, vapaita suhteita
kosteiden mestojen balladi
***
Ruusuköynnös
onnen mahdollisuus
tähtiä kämmenellä
ikuinen rakkaus
Ellei
***
Yritä ymmärtää
kerron sinulle rakkaudesta, hellyydestä
Illan tummetessa kirjoitan
kaikki mitä rakastin
***
Kevään kuusi päivää
tuulten riisuma
viimeinen rakkaus
meri
Love
Leena Lumi
Kai Niemisen runoteokseen Istun tässä ja ihmettelen – Valitut runot (Tammi 2012) runoilija on itse koonnut runoja kuudestatoista yli neljänkymmenen vuoden aikana julkaisemastaan kokoelmasta ja lisäillyt niiden lomaan tarkennuksia ja huomautuksia. Tämä helpottaa minua, jonka on aina ollut vaikea arvioida runoja, tunnetiloja. Minä vain rakastan niitä ja siitä osoituksena pidän jopa runoblogia, joten en ole aivan vihreä runojen meressä, mutta arka niitä puhki analysoimaan. Runo on kuin eroottinen leikki tai rakastelu, se tunnetaan ja koetaan, sitten laitetaan muistojen kultaiseen riipukseen odottamaan uusia hetkiä.
Ennen tätä kirjaa olin kuullut Kai Niemisestä vain tämän runon verran. Jotenkin on tunne, että hän on kuitenkin monille tuttu, hyvin suosittu ja erittäin tuottelias, tajuan, kun huomaan minkä määrän hän on runokirjoja kirjoittanut. Lisää Niemisen tuotannosta myös Istun tässä, ihmettelen kansiliepeestä. Kokoelmassa siis runoja kuudestatoista teoksesta…
Istun tässä, ihmettelen
kuinka nopeasti aika kuluu:
viinin pinta laskee pullossa,
lumi sulaa, ruoho kuihtuu,
lapset lähtevät maailmalle,
radion konsertti loppuu.
Sinä siinä vierelläni,
ethän mene koskaan pois.
Tässä kirjassa kunkin runon perässä on vuosiluku, joka viittaa sen alun perin sisältäneen kokoelman julkaisuvuoteen. Nieminen on jaotellut runonsa Sisältöjä sinulle, Ajatukset hajonneet sanoiksi, Ajattelen vain sinua, Olkaa nyt hetki vielä lapsia, Minä elän aika pientä elämää, On pysähdyttävä ajattelemaan, Fuuga, Mushin, Ei minulla ole mitään sivistystä vastaan, Elämä on hyvin täydellinen ja Liika lukeminen on haitaksi.
Liika lukeminen
on haitaksi silmille, ne
alkavat nähdä tarkemmin
etenkin pimeässä, jollaiseksi
tämä maailma on
saostunut.
Ihmettelen tässä, miksi Kai Niemisen tuotanto on kiertänyt minua: Olenko vain rakkausrunojen perään? Löydänkö runoilijat intohimon kautta omina murroskausinani? Mutta pidänhän myös kovasti luonnosta ja...Liika lukeminen on kylläkin runo juuri minulle ja varmaan aika monelle muulle. Seuraava on kuin linnunhuuto jo katoavalle keväälle:
vaadin että kevät alkaa alusta,
silmut, hiirenkorvat
valkovuokot, mustarastat ja mullanhaju:
en ehtinyt mukaan.
Runoilija Nieminen puhuttelee lukijaansa suoraan, kuten tässä Sisältöjä:
Olen tänä syksyisenä iltana asettunut pöytäni ääreen tuottamaan sisältöjä Sinulle. Mahdatko juuri nyt olla sisältöjen tarpeessa? Minne Sinä olet asettunut? Istutko mukavasti kotona tai kirjastossa, siedettävästi bussissa tai junassa, epämukavasti lentokoneessa – vai satutko makaamaan vuoteessa (monet kuluttavat tämänlaisia sisältöjä makuuasennossa). Jos Sinulla on muuta puuhaa juuri nyt, pane tämä syrjään, palataan asiaan paremmalla ajalla.
Näin me kaikki kohtaamme Runoilijan ajatukset, kun keskitymme, olemme läsnä, kun luetaan runoa, luetaan runoa. Sitä tehdessä voi kohdata vaikka itsensä tai sitten:
runoilija:
olemme sanoja
maalari:
olemme kuvia
puutarhuri:
olemme kukkia
filosofi:
olemme
kuolema:
olitte
Luonto ja vuodenajat ovat aina kiehtovia kätkien kohtuunsa rakkauden metaforan. Tässä menetyksen maulla:
ennen kuin horsma ehtii kukkaan
alkaa kesän hiljaisuus: yö huokaa
jää sitten henkeään pidättäen odottamaan
että edes yksi lintu sanoisi vielä jotakin
Runoilija on puhunut, mutta me jatkamme hänen kanssaan varmaan vielä myöhemmin Lumikarpalossa, joka on ’markkinahälyä karttava, vain runoille ja kauniille kuville omistettu blogi.’ Kauniissa hiljaisuudessa Lumikarpalo on saanut jo sata kirjautunutta lukijaa ja sitä me juhlistamme vaikka tällä Kai Niemisen runolla:
Kuusen joka neulasen päässä sadepisara, minun silmäni;
näen sinun kulkevan ohi, sinä tiedät kyllä sen.
*****
Tämän kirjan kansi lähtee Valitse Vuoden 2012 Kaunein Kansi Leena Lumissa -kisaan.
*****
Osallistun tällä kirjalla Ainon Runotalon avoimet ovet -haasteeseen.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Pihi nainen
*****
Runokirjat Leena Lumissa
”Sinä viritit minulle ansan.” Louisen oikea käsi irrottautui hänen olkapäältään, liukui hänen kylkeään pitkin ja nipisti häntä nenästä. ”Olet suunnitellut kaiken ja johdatellut minua kuin tanssivaa karhua.”
”Tänä yönä sinun sormesi lahoavat.”
”Onko se totta, mitä lapussa lukee?”
”Aivan totta, Aina ja ikuisesti.”
Léon vapautti nenänsä Louisen otteesta, kääntyi ympäri ja katsoi tulen valossa loistaviin vihreisiin silmiin. Ja sitten he suutelivat.
Alex Capusin kirjassa Léon ja Louise (Léon und Louise, Atena 2012, suomennos Heli Naski) suutelevat valtameren rannalla helluntaina 1918 käytyään sitä ennen katsomassa madonnapatsasta, jonka kirjottuun samettipukuun ihmiset olivat kiinnittäneet taiteltuja paperilappuja toivoen suojelusta ja menestystä moninaisille hankkeilleen. Nuoret käyvät myös ruokapuodissa, josta ostavat patonkia, viiniä sekä yrttejä ja vihanneksia aikomuksenaan yöpyä rannalla. He keräävät simpukoita, joista Léon poistaa tottuneesti levät ja parrat, pilkkoo porkkanat sipulit ja valkosipulin ja keittää yksinkertaista ruokaa odottaessaan Louisea, joka lähti ostamaan heille jälkiruoaksi suklaa-éclairit…Jos haluat tietää, miksi Léon leikkisästi uhkaa Louisen sormien lahoavan tänä yönä, sinun pitää lukea tämä Capusin kirja, joka kertoo hänen oman isoisänsä Léonin tarinan, tarinan, joka on kertomus rakkaudesta ensisilmäyksellä tai oikeammin sanottuna ’polkupyörän ensikirskahduksella’, kertomus kahdesta, joiden rakkauden väliin tulevat sekä ensimmäinen että toinen maailmansota, mutta tähtiin kirjoitetulle ei voi mitään ja majakka saa turhaan vilkuttaa hätämerkkejään, sillä…
Alex Capus on sveitsiläis-ranskalainen kirjailija, joka on kirjoittanut teoksensa saksaksi, mutta kirja on mitä syvimmiltään ranskalainen. Siihen ei vaikuta vain se, että pääosa tarinasta sijoittuu Pariisiin, vaan jo tietty kepeys ja huumori todistaa periranskalaisuudesta. Kirja on suloinen ja kepeä, se kulkee kuin hyvin rasvattu polkupyörä ylitse maailmansotien ja mertenkin, ylitse Ranskan ja Afrikan, sillä mikään ei ole sille mahdotonta, kuten ei ole kirjan rakastavaisillekaan. Vaikka Léon avioituu Yvonnensa kanssa ja saa tämän kanssa paljon lapsia, joista nuorin, Philippe, Capusin isoisä, syntyy kesäkuussa 1941, vaikka Léon tutkii työkseen saksalaismiehityksen aikana sinihapolla höystettyjä mantelitorttuja, rotanmyrkyllä terästettyä samppanjaa, valkokärpäsieni-herkkutattirisottoa ja joutuu lopulta tutkimaan kolmannen valtakunnan hyväksi myös muuta, mikään ei lopultakaan kumita hänen mielestään Louisea, joka kirjoittaa kirjeitä Ranskan Sudanista:
Médine
Senegaljoen rannalla
24. joulukuuta 1940
Rakas Léon,
oletko vielä elossa? Minä olen. Juuri äsken heitin lounaaksi syömäni ylimaallisen sitkeän kanan tähteet terassin kiviaidan yli Senegaljokeen; nyt kääpiökrokotiilit nahistelevat niistä, ja virtahevot katselevat pitkästyneinä ja avaavat suunsa ammolleen, kun hassut pienet linnut kaivelevat…
Kaiken kaikkiaan sanoisin, että tilanteemme on täällä hyvin samanlainen kuin saksalaisvalloittajilla Pariisissa…
…jos pystyisin tervehtimään ystävällisesti torilla malinké-kuninkaan viittä aviovaimoa, jotka kaikki ovat sietämättömiä helmikanoja…
Olet tietysti huolissasi minusta. Se ei ole tarpeen…Suurin murheeni on ruoansulatukseni, toiseksi suurin pitkästyminen ja kolmas…
Sinun Louisesi
Médine,
jatkuvassa sateessa
heinäkuussa 1943
Rakas, vanha Léon,
oletko vielä siellä?
Kun tuuli kohisee puissa, kuulen äänesi, joka kuiskaa korvaani kauniita asioita, ja kun sarvikuono haukottelee Senegaljoessa, näen suupielesi, jotka kaartuvat aina ystävällisesti ylöspäin, silloinkin kun…
Kyllä rakkaus on julkea, eikö olekin? Varsinkin jos se on kestänyt jo neljännesvuosisadan. Tahtoisin kovasti tietää, mitä se on. Lisääntymiseen tähtäävä hormonitoiminnan häiriö, kuten biologit väittävät? Sielullista lohtua pienille tytöille, jotka eivät saa mennä naimisiin isänsä kanssa? Olemassaolon tarkoitus niille, jotka eivät usko jumaliin?
Louisesi
Minulle Léon ja Louise jättää niin ison kasan vastaamattomia kysymyksiä, jotka hautautuvat Le Gall –suvun jäsenten litteiden takaraivojen, niiden täydellisten ja arkussa heilumattomien alle, että haen turvaa ovenvartijarouva Rossetosin luota, kuin hän olisi Siilin eleganssin Renée. Olen mukana niinä pitkinä sunnuntaipäivinä, jolloin täydellisen uupunut Yvonne viettää koko päivän pimennetyssä makuuhuoneessa, ja Muriel kiipeää madame Rossetosin syliin ja Philippe sitten sisarensa syliin. Kuuntelen madamen hurjia tarinoita ja maistelen lasten kanssa munalikööriä, mutta en voi keskittyä, sillä minua vaivaa Yvonne! Yvonne, joka on ollut kolmekymmentä vuotta sulkeutuneen Léoninsa kanssa avioliitossa, saanut tämän kanssa monta lasta, Yvonne, joka on laihaakin laihempi, mutta pentujensa puolesta tiikeriemo, Yvonne, joka aamuisin saattaa kaikki lapsensa yksitellen kouluun ja iltapäivisin hakee heidät kotiin, Yvonne, joka hankkii avarretun kaula-aukon avulla hunajaa, lehmuksenkukkateetä ja yskänlääkettä, Yvonne, joka kaataa keskellä kirkasta iltapäivää omin käsin pienen akasian, raahaa puun kotiin ja saa näin lämpöä perheelle kylmään sotatalveen.
Suosittelen tätä kirjaa suloisten kirjojen ystäville! Voivat tämän toki lukea nekin, jotka pitivät kirjasta Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville tai Seitsemäs kohtaaminen. Varoitan kuitenkin, että Léon on hyvin erilainen kuin Wassmon teoksen Gorm. Molemmissa kirjoissa on paljon rakkauden ohi kulkua, mutta miten eri tavalla! On makukysymys, kumpi tapa on lukijalle enemmän mieleen. Gormiin verrattuna Léon kuin nuori punaviini, josta uupuu jälkimaku…tai hieman haalea kylpy. Mutta tämä on Capusin isoisän tarina, ei Yvonnen ja vielä vähemmän erään Gormin. Léon on rauhallinen, hieman uneksiva, vähän ulkopuolinen ja vastuuntuntoinen perheenisä, jos aviorikosta ei lasketa, sillä tämä hissukka viihtyy kahden naisen vuoteessa. Yvonne on niin ’palvelusta’ uupunut, että hän ei edes enempää jaksaisi, mutta kunpa…
Kaunis muistokirja isoisä Léon Le Gallin elämästä ja hänen suuresta rakkaudestaan Louisesta!
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kaisa Reetta Mari A. Sanna Laura Anna Elina Katja Kirsi ja Susa
*****
Nur für Frauen: Alex Capus♥
Das Bild von Andre Albrecht
Tule vielä kerran
kuin ilta omenapuuhun
ja varista minusta kaikki tuoksuvat kukat.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
ja hengitän hiljaa ohimosi varjossa.
Niin minä sanon sinulle: hyvästi
hyvästi vaaleana yönä.
Ja jos huomisaamuna herään
vieraalla lakeudella
vieraan viljapellon sylistä
juurissani uusi multa,
niin silloin minä päästän taivaan ja tuulen
sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran
hyvästi sydämeni läpi
ja sanon hyvästi vielä kerran
hyvästi sydämeni läpi.
- Aulikki Oksanen -
Maallisia lauluja (Kirjayhtymä)
Vaikka olen tehnyt jo kärhöistä jutun Leena Lumi's Flower Power -postaukseen, en malta olla tuomatta tätä kaunotarta esille vieläkin. Ja siis aion liittää tämän mukaan aiempaan kärhötekstiini.
Tässä sitten se, mikä ei anna minun kuvassani ulos, mitä se todellisuudessa on eli samassa kuvassa kukkivat alppikärhöt kukkivassa kirsikkapuussa ja takana näkyvät lemmikkien siniset meret, joista toinen ympäröi kukkivaa kirsikkapuuta ja toinen mustialanruusua, joka aloittaa vasta myöhemmin. Kahta eri sinistä ja sitten kirsikkapuiden valkeat kukat.
Karvaiden pettymysten jälkeen olen siirtynyt kasvattamaan vain alppikärhöä, jota myydään ainakin sinisenä ja valkoisena. Saaremme on vyöhykettä III. Pidän sinisestä väristä puutarhassa: Siitä tulee etäännystä ja rauhaa. Tämän kevään istutusten jälkeen meillä on nyt kärhöjä tusina. Keksin istuttaa näitä nopeita, kauniita kukkijoita myös parin sellaisen syreenin juurelle, jotka ovat tyveltään vain paljaita oksia ja kukinnot ylempänä. Mongolialaismetsikössä nämä kukkivat jo ennen kuin syksyn upeat pensaat ovat kunnolla edes lehdessä.
Kärhöt tarvitsevat syvän istuksen, riittävästi kastelua ja myös kasvuaikaan lannoitusta. Itse lannoitan suven alussa kerran kanankakalla ja merilevällä. Kärhöt pitävät myös siitä, että niiden tyvellä kasvaa jotain matalaa pikkukasvia, joka suojaa niiden juuristoa vaikkapa auringon kuumalta paahteelta. Tähän olen käyttänyt helpointa eli muscareita tai esikkoja.
Kärhöt ovat erittäin monikäyttöisiä. Niistä saa näkösuojaa, ne somistavat kuivuneita pensaita ja jos vaikka luumupuu kuolee, se kannattaa jättää kärhöjen kodiksi. Nämä kiipeilijät toki somistavat myös eläviä hedelmäpuita niitä mitenkään vahingoittamatta ja tulee kaunista värileikkiä, kun kirsikkapuu kukkii valkoisena ja kärhöt sinisenä. Suosikkipuutarhakirjassani Ihanat kärhöt (Minerva), on kuvattu miten kärhöjen kaunis koti voi olla vaikka käytöstä poistettu rottinkituoli.
En mitenkään voi luvata, että tarina kärhöistä päättyy tähän...
kärhöterveisin
Leena Lumi
PS. Tilastouutisia sen verran, että jos pudottaudumme kärhöistä maan pinnalle, niin kymmenen luetuimman joukossa on tällä hetkellä kolmen vuoden tilastossa tämän kevään puutarhakirja Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri. Kirja on nyt kahdeksanneksi luetuin koko ajalta! Kirjasta on ollut kiinnostunut 652 lukijaa. Kaikki lukemani puutarhakirjat löydät täältä
Tälle ei voi mitään: Sienet vetävät minua niin kovasti, että saatan esitellä teille kaikki sienikirjat, mitä Suomessa ilmestyy, mutta kukapa ei rakastaisi sieniä. Tämän ajan herkku, korvasieni, olkoon nyt ykkösemme, pitkin vuotta voi nauttia ruokia, jotka on valmistettu kuivatuista suppilovahveroista ja jo heinäkuulla alamme nauttia kantarelleista, jotka osalle meistä ovat parhaimmillaan suoraan kotinurkilta poimittuina ja voin sekä sipulin kera pannulla kevyesti paistettuna. Ah, siinä aukeaa taivas!
Mauri Korhosen ja Tatu Lehtovaaran kirja Sienet ja sieniherkut (Otava 2012) tarjoaa meille sekä sienitietoutta että sienistä valmistettuja herkkuja. Kirjan alussa sieniguru Mauri Korhonen esittelee sanoin ja kuvin yleiset sienemme. Kuvat ovat todella hyvät ja Maurin itsensä ottamat. Sienistä saamme myös käyttöarvomerkit, jolloin ’tähditys’ kertoo, miten suuresta herkusta on kysymys ja pääkallojen lukumäärä puolestaan paljastaa, mihin sieneen ei pidä kajota. Voi minua onnetonta, kun siinä ei auta edes Mauri, kun en opi tunnistamaan parhaita tatteja…
Sienikurssin jälkeen ääneen pääsee keittiömestari Tatu Lehtovaara, jonka opissa saamme valistusta sienten parhaista kumppaneista tyyliin ’kantarelli+voi+kerma+persilja’ tai ’herkkutatti+kerma+sipuli+pekoni+rosmariini’. Opimme säilömään sieniä eri tavoin ja saamme etikkaan säilömisen rinnalle myös öljyyn säilömisen ja varmaan omat karjalaiset juureni vaikuttivat siihen, että sienipikkelssien valmistuksen kohdalla olisin voinut ryhtyä toimeen siitä paikasta. Ruokalistalta löytyy myös Blinejä ja sieniä, mutta tämän ajan ehdoton herkku taitaa olla Kermaan muhennetut korvasienet ja graavilohi:
Kastike
nokare voita
1 kuutioitu sipuli
200 g esikäsiteltyjä paloiteltuja korvasieniä (korvasienten keittäminen on neuvottu kirjassa!)
4 dl kermaa
suolaa, valkopippuria
Kuullota sipulia kattilassa hetki, lisää sienet, jatka kuullottamista noin kymmenen minuuttia. Lisää kerma kattilaan, hauduta kunnes kerma paksuuntuu, mausta.
Graavilohi
1 kg ruodotonta lohifilettä
50 g karkeaa merisuolaa
50 g sokeria
tillinvarsia
murskattua valkopippuria
Laita mausteet tasaisesti fileen päälle. Anna maustua jääkaapissa 1-2 vuorokautta. Jos graavaat kaksi vuorokautta, voit vähentää suolan ja sokerin määrää hivenen. Pyyhi fileen pinta paperilla puhtaaksi, ennen kuin leikkaat siitä viipaleita.
No niin, siinä se taisi olla se minun viimeisen tahtoni viimeinen ateria...Voiko olla mitään parempaa kuin uudet perunat, graavi merilohi tai merisiika ja korvasienimuhennos.
Herkkusieni-katkarapuleipä kuulostaa myös hyvältä ja Savulihamousse ja maustetut lampaankäävät tekisivät varmaan vaikutuksen vieraisiin. Lampaankääpä on mielestäni täysin aliarvostettua, sillä se on herkullista, kunhan se ei ole liian vanha ja/tai matoinen. Sienisalaatti on klassikko, jota voi valmistaa muulloinkin kuin jouluna ja stailaten, maestro Lehtovaara loihtii Hyydytetyn sienisalaatin, jolloin saadaan näyttävyyttä tarjoiluun.
Minulle kirjassa on kiintoisinta sienet ja kala, mutta en panisi pahakseni myöskään Sienillä höystettyä poronkäristystä. Taikinoidut sieniruoat kiinnostaa leipuritaitoisia ja Tatu opettaa, miten tehdään Sienikevätkääryleitä, Sienirullapiirakkaa tai vaikka Sienitartaletteja. Munaruoissa valmistamme Muna-sienirullaa ja Herkkutattikohokasta. Sienikasvispaistos on kasvisruokailijan mieleen ja Sieni-kaalikääryleet ja puolukka maistunevat monille. Jukka Heiskasen ottamat ruokakuvat ovat mukavasti makuhermoja herättelevät.
Siitä puhe, mistä puute eli syksyllä lähden tämän kirjan kanssa herkkutattimetsään ja aion valmistaa Herkkutattirisottoa:
Risotto on eittämättä yksi parhaista sieniruoista. Risottoon sopivat hyvin tatit, suppilovahverot, kantarellit sekä viljellyt sienet. Risoton valmistuksen tärkeimmät vaiheet ovat riisin ja sienten huolellinen kuullottaminen sekä nesteen lisääminen. Nestettä listätään siinä vaiheessa, kun riisi on imenyt edellisen neste-erän. Nestemäärät voivat vaihdella kypsennysastian laakeudesta sekä lämpötilasta johtuen. Hyvä risotto valahtaa tasaiseksi matoksi lautaselle.
Herkkutattirisotto
0,5 dl oliiviöljyä
2-3 kuutioitua salottisipulia
200 g kuutioituja tatteja
300 g avorioriisiä
2 murskattua valkosipulinkynttä
7 dl kuumaa kanalientä
2 dl valkoviiniä
(0,5 dl mascarponea)
(tattiöljyä)
suolaa, mustapippuria
1 dl parmesaaniraastetta
reilu nokare voita
leikattua ruohosipulia ja persiljaa
Kuullota oliiviöljyssä sipulia ja sieniä. Lisää joukkoon riisi ja valkosipulit ja jatka kuullottamista hetki. Lisää joukkoon kanalientä ja viiniä vähitellen. Sekoita koko ajan. (Sekoita kypsään risottoon mascarpone). Mausta suolalla, mustapippurilla ja tattiljyllä. Lisää joukkoon parmesaaniraaste, voi ja yrtit.
Kirjan lopussa on vielä viinisuosituksia erilaisille sieniaterioille, joten nyt ei muuta kuin viimeisiä kuivattuja sieniä valmistamaan uutta satoa odotellessa. Onnekkaimmilla on nyt tietenkin kotona jo kevään uutta satoa eli korvasieniä, joita naapurillani kasvaa etupihalla.
Tässä selkeä, näyttävä, mutta käytännöllisen kokoinen sieniherkkukirja niin itselle kuin sienihullulle ystävälle. Antava kesätuliainen mökille tai muuten vain.
Guten Appetit!
*****
Ruokakirjat Leena Lumissa
Karin Slaughterin uusimman eli Pettävän hiljaisuuden (Broken, Tammi 2012, suomennos Annukka Kolehmainen) luettuani, voin edelleen vakuuttaa hänen kirjoittavan partaveitsellä, kuten on sanottu jo Triptyykistä. Triptyykki (2009) oli ensimmäinen osa Atlanta –sarjasta, jossa tutustuimme rankan menneisyyden omaavaan Angie Polanskiin sekä samassa lastenkodissa varttuneeseen erikoisagentti Will Trentiin, jolla on ongelma... Menneisyys ei jätä pariskuntaa rauhaan, vaan suorastaan tunkee heitä yhteen ja Pelon huoneessa (2010), hyvin erikoinen pari onkin jo kihloissa. Georgia –sarjan ensimmäisessä romaanissa, Kivun jäljet (2011), pariskunta leikkii sängyssä valtapelileikkejään, jotka lopulta johtavat siihen, että Will tajuaa, että ’Angie Polanski, hänen jokaisen arpensa tuntija, hänen pimeytensä jakaja, on suurin virhe hänen elämässään…’ Samaisessa kirjassa heidän ylitehokas esimiehensä Amanda Wagner, 60+, kävelee murhapaikalle korot kipinöitä iskien sekä sähisten alaisistaan:
Vähä-älyinen, raivohullu dyslektikko ja hallitsemattomasti sikiävä paksu diabeetikko, joka ei tajua syntyvyydensäännöstelystä mitään.
Ketä nämä pahasti haukutut ovat, selviää kirjasta Pettävä hiljaisuus, jossa Georgian osavaltion alueelta löytyy vedestä kuollut nuori nainen Allison Spooner, sisukas Allison, joka on jo pääsemässä ylös huonojen lähtökohtiensa mudasta, mutta uppoaakin siihen lopulta aivan konkreettisesti.
Kiitospäivä lähestyy ja Grant Countyn entinen kuolinsyyntutkija Sara Linton on pitkän poissaolon jälkeen palannut perheensä luokse jakaakseen juhlapyhät heidän kanssaan, vaikka kuolleen aviomiehen, Jeffreyn muisto kalvaakin. Hän ei vain aavista joutuvansa kohtaamaan pahimman vihamiehensä Lena Adamsin, joka tutkii uuttaa rikosta yhdessä Will Trentin kanssa. Lukija huokaa helpotuksesta kun Angie on jälleen jossakin poissa, mutta kaipaa kipakkaa Amandaa sekä nauttii Faithin soitoista Willille, sillä juuri synnyttämään lähtevänäkin Faith olisi mieluummin murhatutkinnan ytimessä kuin hormoniensa heiteltävänä.
Pettävän hiljaisuuden kliimaksit ovat Lenan luonteen pimeät huoneet, joita hän ei itsekään tunnu kykenevän hallitsemaan. Poliisina murhatutkimuksessa hän erehtyy oudoille poluille, joista kuultuaan naisista hillityin, Sara, toteaa Willille katkerana: ”Hän ei kykene hyviin tekoihin. Hän ei ole niin kuin me muut.”
Vaikka Slaughter yleensäkin keskittyy eniten juuri murhiin ja niiden tutkintaan sekä todellakin kirjoittaa veitsellä ja verellä, niin tästä huolimatta ja/tai tämän takia, hän on koukuttamisen mestari. Tästä todistaa jo kaksikymmentä miljoonaa myytyä kirjaa, joita on käännetty kolmelle kymmenelle kielelle. Slaughterin rikostutkijoista on tullut lukijoille jo niin tuttuja, että kukaan ei voi kuvitellakaan jäävänsä ilman kirjaa, jossa kerrotaan, miten Will lopultakin selviää vahvojen, sekopäisten naisten joukossa, kun on itse avioliitossa Angien kanssa, naisen, joka vieläkin leikkii hänen kanssaan kissaa ja hiirtä, löysää narua ja katoaa, mutta kun Will jossain kaukana katsoo silmiin erästä aivan erilaista, Angie haistaa veren ja nykäisee lujaa. Willin pitää muistaa, mitä tarkoittaa yhteisten kipujen muisto! Kaikesta huolimatta Will kantaa tästä tapauksesta asti mukanaan muistoa rajatonta rakastamisen kykyä huokuvasta naisesta, Sarasta.
Karin Slaughterin koukut ovat kiima, kuolema ja erikoiset luonnekuvaukset. Pettävässä hiljaisuudessa kiimaa on vähempi, mutta kuolemaa ja mielen pimeitä huoneita sitäkin enemmän. Nyt pitää katsoa tarkkaan, mihin astuu, sillä muta ja virta ovat kohtalokkaita ja kaiken keskellä häärii eräs, jolle isä oli opettanut yhden asian liian hyvin...
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Susa Norkku ja Rachelle
Minun rakastettuni, minkä niminen lienetkin
aina elämä vyöryy itsensä yli, tungeksii.
Tahtoisin olla yksi, yksinkertainen.
Mutta mitä sitä voi kerroksilleen?
Kaikille nimille, väreille, muistoille,
kun mikään ei haalistu.
Siis pelkkä kaivertamaton kivi, pyydän.
Kuorikaa nimet pois, hiokaa sileäksi,
en halua ketään enää.
En edes itseäni.
- Aila Meriluoto -
Tämä täyteys, tämä paino (WSOY 2011)
Nyt hyvää yötä. Selkäytimessä kuohuva kloraali unettaa niin, etten pysty kirjoittamaan pidempään mutta en myöskään lopettamaan – olen kuin ilolintu loistavanpunaisine silmineni ja pehmeine untuvatakkeineni – ilolintu syöksymässä ihanaan pensaaseen – ajattele jos se olisi totta – ah – mutta se on säädytöntä.
Näin kirjoitti vuonna 1928 Virginia Woolf kirjeessään Vita Sackville-Westille, jonka kanssa hänellä oli rakkaussuhde. Woolf nukkui bromin, veronaalin ja kloraalin avulla, mutta unettavan vaikutuksen sijasta kloraali saattoi suurina annoksina aiheuttaa euforiaa, jota kirjailija on saattanut jopa hakea löytääkseen tien hämmästyttävälle kirjoitustyylilleen, missä lineaarinen kerronta rikotaan assosiatiivisella ajatusketjulla unenomaiseksi kieleksi. Woolf onnistui tässä täydellisesti, sillä niin moni on hänen kielensä onnellinen vanki!
Luovuus lunastetaan melankolialla! Tämä on oma tiivistykseni yhdessä lauseessa, luettuani Karin Johannissonin teoksen Melankolian huoneet – Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme (Atena 2012, suomennos Ulla Lempinen). Olen vaeltanut lävitse jokaisen melankolian huoneen ja samalla viivähtänyt melankolian rikkaassa historiassa. Olen tavannut Rouva Bovaryn, Rainer Maria Rilken, Thomas Mannin, Sigmund Freudin, Søren Kierkegaardin, Sylvia Plathin, Charles Darwinin, Goethen Wertherin, Jean-Paul Sartren, Oscar Wilden, Marcel Proustin, Friedrich Nietzschen ja Kafkan, jonka päiväkirjassa lukee näinkin: ”Tuntuu siltä kuin olisin kiveä, olen kuin oma hautakiveni.” Olen tavannut vieläkin enemmän heitä, joista me kaikki olemme kuulleet, sillä kuinka ollakaan, vaikka kuinka tuntisi olevansa oma hautakivensä, melankolikot ovat olleet suunnattoman luovia ja kuuluisia henkilöitä ja heistä kaikki eivät suinkaan päätyneet itsemurhaan. Kirja tuokin hyvin ja monin esimerkein esille, mikä ero on masennuksella ja melankolialla ja miten eri aikakausina melankoliaan on suhtauduttu. Yhteenvetona voisi karkeasti todeta, että kautta aikain melankolia on ollut yläluokan etuoikeus, johon alemmilla luokilla ei katsottu olevan tarvittavaa herkkyyttä. Romantiikan melankolia myös herätti henkiin uudenlaisen taiteilijaidentiteetin, jonka innoittamana Kierkegaard toteaa: ”Meidän aikakaudellamme melankolikko edustaa ylevyyttä, jota jokainen halajaa.” Nietzsche puolestaan totesi, että ’kaikki saksalainen johti melankoliaan.’ Niin tai näin, Melankolian huoneet on elämysmatka lievästä alakulosta lentäviin yliherkkyyden tunnetiloihin ja jossain välissä antavat menetyksen, apatian, ruokaongelmien, ulkopuolisuuden ja unettomuuden majakat omia hätämerkkejään, mutta kaiken yllä, aivan kaiken yllä leijuu suuri herkkyys sekä salatuista huoneista kumpuava voimallinen luovuus.
Olisi niin onnellista nyt kertoa, että melankolia on aina ollut sukupuoleen katsomatta samoin arvotettua, mutta näinhän se ei tietenkään ole ollut, vaan naisen melankolia on vuosisadasta toiseen kokenut hieman eri kohtelua kuin miesten. Teoksessaan Naisellisuuden harhat Betty Friedan nimesi naisten melankolian ’ongelmaksi vailla nimeä’. Nykyisin myös naiset saavat masennusdiagnoosin kaksi kertaa useammin kuin miehet. Kuten arvata saattaa kaiken takana ovat ne odotukset, joiden mukaan naisen on kautta aikain odotettu käyttäytyvän. Eihän siitä ole kauaakaan aikaa, kun mustasukkainen aviomies sai vielä vaimonsa suljettua mielisairaalaan, vain ilmoittamalla vaimonsa hulluksi! Näin rankaisi myös säveltäjä Madetoja runoilijavaimoaan Onervaa tämän rakastetun, Eino Leinon kuoltua.
Naisen viha ja kaikkinainen ahmiminen on myös aina ollut kauhisteltua. Sylvia Plathia vaivasi epämääräinen vihan tunne. Ympäristö piti häntä itsekeskeisenä. Hän itse kirjoitti: ”Hotkin miehiä kuin ilmaa.” Kaikki tunnetut naismelankolikot ovat ylittäneet naisille määritellyt naisen rajansa ja ovat saaneet osaksensa paheksuntaa. Heille jäi kuitenkin kaikille kultainen kortti kuolemaan itsemurhan kautta, mutta melankolia ei kuitenkaan ole sairaus, jonka viimeinen ovi olisi kuolema. Toiset sukupuoleen katsomatta ovat näin valinneet, mutta yhtä monet eivät.
On helppo nähdä melankolia tunneperäisenä herkkyystilana, hyperestesiana, yliherkkyytenä, joka saa henkilön näkemään kaiken lävitse. Lävitse näkeminen voi saada kaiken näyttämään absurdilta, toisten puheet kuolettavan tylsiltä ja elämän vain harmaana jonona tylsiä päiviä, joista ainoa pelastus on uni ja luominen.
Melankolian huoneet kirjassa vaellamme huoneesta huoneeseen vaikuttuen siitä, millä perinpohjaisella kiinnostavuudella lääketieteen kulttuurihistoriaan erikoistunut professori Johannisson meitä kuljettaa. Hän juoksuttaa eteemme kuuluisuuden toisensa jälkeen ja myös heidän saavutuksiaan samalla kun melankolia tulee varmasti saamaan oman määreensä, jossa ylittyvät luonnontieteen ja humanismin rajat ennen kokemattomalla vahvuudella. Lukiessani kirjaa, nautin niin suuresti, että on helppo yhtyä Dagens Nyheterin lausumaan tästä kirjasta: ”Parasta lääkettä masennukseen.” Tämän jälkeen ymmärrän paremmin muita, mutta ennen kaikkea itseäni. Nyt vihdoinkin tajuan olevani suorastaan elitistinen, kun en jaksa lähteä kaiken maailman kissanristiäisiin! Melankolikot ovat aina olleet neroja välttämään liian vilkasta sosiaalista elämää, jonka he ovat kokeneet rasittavana ja tylsänä.
Koska huoneiden nimet ovat niin kauniit, en voi olla kertomatta, että tässä kirjassa sinä käyt melankoliassa, joka on menetys, saavut acediaan, oppiaksesi välinpitämättömyydestä, minä odotan sinua sensibiliteetissä näyttääkseni herkkyyteni, mutta joudun paljastamaan myös taipumukseni ikävystymiseen, jolloin astumme huoneeseen, jonka kaunis nimi on ennui. Ennui tulee ranskan verbistä s`ennuyer, pitkästyä. Ennui on erityisesti nuorten, eliitin ja miesten tunne. Täällä tapaamme kuuluisat dandyt, jotka ’rakentavat ulkopuolisuutensa eliitin himotuimpien tunnusmerkkien pohjalle ja luovuttavat samalla niille statusta ja makua, ja siksi heitä jumaloidaan salongeissa.’ Tämä on huone, jossa luetaan Oscar Wilden Dorian Grayta. Muistaen unettomuutemme jatkamme matkaa Insomniaan, jossa kohtaamme kauhun. Sudenhetki vaivaa täällä niin meitä kuin Woolfia. Nyt törmäämme myös ’tainnutuksiin’ eli lääkkeisiin. Bromi vaihtuu opiaatteihin ja lopulta barbituraatteihin. Hauska nyanssi on saada kuulla, että kun saksalaiset keksivät barbituraatit, koko lääkeryhmä nimettiin erään kemistin tyttöystävän, Barbaran, mukaan. Ovi uuteen on raollaan kuin kutsuen meitä fuugaan, pakenemiseen, jossa koemme ’sairaalloista vieraiden maiden tarkastelun kaipuuta’. Nykypäivä nimeää sairautemme dissosiatiiviseksi pakkovaellukseksi. Se on normaaliuden rajat ylittävää päämärätöntä matkustelua tai äkillistä kotoapakenemiskohtausta. Tässä sairaudessa on se lykky mukana, että muut eivät tätä helposti huomaa, vaan toiminta näyttää normaalilta. Äärimmillään tämä käsite on esitetty Thomas Mannin novellissa Kuolema Venetsiassa, jossa päähenkilö jahtaa kauneutta itse elämän korvikkeeksi.
Innoissamme suunnitelmistamme ryhtyä päämäärättömiksi vaeltajiksi, jätämme avaamatta oven neurositeettiin, jossa olisimme kohdanneet ahdistuksen. Se ei nyt kuulu matkaohjelmaamme. Sen sijaan olemme väistämättä astumassa fatigueen ja olemaan kasvokkain väsymyksen kanssa. Tinkimätön kauneuden ja vaihtelun jahtaaminen on uuvuttanut meidät ja matkaseuramme, Gustav von Aschenbachin, Kuolema Venetsiassa, päähenkilön. Itse asiassa juuri Gustav avaa oven anomiaan, jossa eksyneisyyden tunne valtaa meidät. Tunnemme olevamme väsyneitä olemaan oma itsemme, fatigue d`être soi, jolloin olemme tyypillisiä markkinatalousyhteiskunnan uhreja, alati tyytymättömiä uuden menestyksen, näkymisen ja kuluttamisen käynnissä pitäjiä.
Kaikki huoneet käytyäni tunnen yllättäen virkistyneeni. Kirjan kansi ei kovin hyvin kuvaa teoksen taiteellista yläviivastoa, ei sen melkein neljää sataa viitettä kuin ei myöskään niitä teoksia, joita kirjassa on lainattu Mannin Taikavuoresta Sartren Inhoon. Melankolian huoneet on haaste mielenterveyshoidolle, joka niin mielellään diagnosoi ihmisiä, lääkitsee heitä, sen sijaan, että sallisi melankolikon vapaasti vaeltaa omissa huoneissaan löytämässä niitä aarteita, joita hänen luova mielensä suorastaan ylitulvii. Suosittelen tätä herättävää kirjaa kaikille heille, jotka nyt luulevat olevansa kyllästyneitä elämään ja itseensä. Ja etenkin kaikille heille, jotka unissaan vaeltavat sumuisilla nummilla etsien nummikanervien tuoksussa jotain kaipaamaansa.
…ja hiljaisina rauhallisina tunteina ennen aamunnousua, silloin minä menin hänen luokseen ja syöksyin kuin liekki hänen raajojensa läpi, pakotin…
…pakotin hänet kaipaamaan. Sen minä ainakin osaan, pakottaa hänet kaipaamaan. Mutta minä en osaa selittää hänelle, mitä hän kaipaa, sillä sitä en tiedä itsekään.
*****
Osallistun tällä kirjalla Nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen.
