Kalevantulen kynttilöiden lumoissa kohti viikonloppua!

Ystävä kävi ja toi tullessaan Kalevantulen kynttilöitä. Tänään kävimme multialaisen kynttiläpajan sesonkiajan liikkeessä, joka on Jyväskylän keskustassa Sokoksen tiloissa vuoden vaihteeseen asti. Ostin vielä kuusen alle eräälle esteetikolle juuri tätä pitsikynttilää. Kuvan kynttilät palavat 55 tuntia ja hinta ei päätä huimannut. On joka väriä, muotoa ja koristelua. Kynttilöiden takana on tarina:

Vuonna 2005 nuori muotoiluartesaani Reeta Kunelius halusi hyödyntää käsityötaitonsa ja päätti perustaa designkynttilöitä valmistavan kynttiläpajan.

Ajatus yrittäjyydesta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Siitä yritys saikin nimensä:

Kalevantuli - kaukainen salama, joka valaisee kauniisti hiljaisuudessaan.

Kalevantulella on jokaiseen makuun ja vuodenaikaan mitä ihastuttavimpia kynttilöitä. Tässä kynttilä, joka sopii varmasti kaikkiin vuodenaikoihin.

Huomatkaa siis, että vuodenvaihteeseen asti näitä saatavissa Jyväskylän keskustassakin!

Toivotan teille kaunista viikonloppua♥ Ensi viikolla palataan sekä kirjoin että jouluajatuksin ja sitten putoaakin jo joulun rauha. Huomenna saamme viikonloppuvieraan, joten...

pitsikynttilöiden lumoissa
Leena Lumi

PS. Tänään Kalevantulen sesonkimyymälässä, joka on Jyväskylän keskustassa loppiaiseen. Kynttilöissä nyt alennus kaikista 50 prosenttia. Ostin mm. seuraavan vuoden joululahjakynttilöitä jo eli seuraavaan jouluun valmistautuminen kannattaa aloittaa tammikuun alennusmyynneistä!

Joulun ajan tarjoilut eli mitä uutta voisi keksiä joulupöytään?

Haluaisin keksiä joka jouluksi jotain uutta joulun ajan tarjoiluun. Nyt pää on sitä tyhjempi mitä enemmän lehdistä nautin ihania ohjeita. Ideoita otetaan vastaan eli mikä on teidän joulupöytänne paras herkku tai sitten joku uusi, raikas juttu? Meillä on painotus kaloilla monin tavoin, joten se kinkkupuoli on aika pienellään. Joululaatikot, jotka jo kerran hylättiin ovat palanneet vävyehdokkaan myötä ja juustoja on tullut lisää.

Kaikenlaista on joskus keksitty. Nyt tiedän vain, että ostan himosilakkaa Mäkisen kalakaupasta samalla kun ostan silakkafileet valkosipuliyrttisilakoihin, joilla itse menisin hyvinkin pari päivää. Vähän rosollia, perunaa silakoiden kanssa ja lanttulooraa, siinä se olisi minun jouluni. Tyttärellä sama, mutta silakan tilalla graavi merisiika.

Lanttulaatikko edesmenneen anopin reseptillä on vaarallisen hyvää. Sitä voi tulla syödyksi liikaa...

Edellisvuoden alkupalahitti oli graavisiikatartar, mäti-smetana ja mummon kurkut.

Viime joulun löytö lehdistä oli hedelmäinen manchegosalaatti. Tästä pitivät kaikki ja muutkin kuin oma perheeni: Hammaslääkärini teki tätä myös ja kovasti tykkäsi. Voisin kyllä pelata varman päälle ja valmistaa tätä...

Dolcen kohdalla haluaisin olla lumikuningatar, joka kävelee tätä kakkua kantaen joulupöydän jälkiruokahetkeen...Hurmaavan kakun resepti on Kotiliedessä numero 23 jutussa Tervetuloa joulupöytään. Kakun nimi on Baked Alaska - jäätelökakku ja se mainitaan klassikoksi. Etsikää lehti käsiinne, sillä joka vuosi Kotiliedessä ilmestyy joulujuttu, jonka takia koko lehti pitää säästää ikuisesti! Mikä harmi, että olen enemmän ruokapuolen kuin leipomusten taitaja, mutta ei tämä ylittämätön ole. Olen jo hankkinut sädetikut! Nyt enää pitää löytää se korkea kakkuvuoka ja sitten eikun toimeen. Tosin tämä ei aattona mahdu enää kenellekään, mutta vaikka joulupäivänä tai tapanina. Tai tyttären syntymäpäivänä.

Ideoita? Mikä on teidän joulupöytänne houkuttavin tarjottava? 

kyselee 
Leena Lumi

PS. Joulun kalat käyty tilaamassa Kalaliike Mäkiseltä! Hyvä palvelu, tuoreet kalat eli ei monta päivää sitten nostetut, merikalaa kiitettävästi ja sushiakin löytyy.

Vuoden 2018 parhaat kirjat Leena Lumissa

Jälleen se aika vuodesta, jolloin haluan kertoa teille lukuvuoteni suosikeista. Nyt kun luen vähemmän tai bloggaan vähemmän, sillä olen kyllä lukenut monia kirjoja uudestaankin tänä vuonna, on vaikeampaa kuin koskaan arvottaa toista kirjaa paremmaksi toista. Voi kuin vain sanoa, että 'hei, tämä teos on tosi hyvä aiheesta, josta en ole ennen lukenutkaan' tai 'tämän kirjan kanssa meni aamukolmeen vaikka enää ei saisi'. Olen nyt tuskaillut viikon ja sain Lumimieheltä hyvän neuvon, että 'tuo esiin kymmenen parasta kirjaa, jotka olet lukenut hakkaamatta kiveen niiden paremmuusjärjestystä.' Kiitän neuvosta ja noudatan sitä osin. Saatte edelleen parhaat viisi ensimmäistäni, mutta kun saatte seuraavat viisi, sanon suoraan sen: Siellä on teoksia, jotka voisivat yhtä hyvin olla ylempänä, mutta kun...Muistakaa ajatella, kiitos, että nämä ovat kymmenen parastani ja sen jälkeen teen tiettyjä nostoja tämän vuoden kiinnostavista kirjoista.

1.  Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali (WSOY 2018)

2.  Krista Launonen: Ofelian suru (Avain 2018)

3.  Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018)

4.  Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula&co 2017)

5.  Pirkko Soininen: Ellen (WSOY 2018)

Philip Roth (1933-2018) on ollut idolini kauan. Hänellä on mestarillinen kyky tehdä ruumiinavaus asialle kuin asialle, sekoittaa joukkoon mustaa huumoria, sarkasmia, rakkautta, kaunaa, selviytymistä, epäonnea ja käsittämätöntä kärsimystä, josta kuitenkin tavalla tai toisella selvitään enemmän tai vähemmän muuttuneina. Tai sitten ei selvitä. Näin käy Ihmisen tahrassa, joka on Amerikka -trilogian viimeinen osa, Amerikkalainen pastoraali on sarjan aloitus ja välissä on Mieheni oli kommunisti. Tänä vuonna joukostamme poistuneen kirjailijan ura käsitti yli 30 romaania. Loistava tähti, yksi kirkkaimmista!

"Isi, suutele minua sillä lailla k-k-kuin suutelet ma-ma-mamia."

Elämä on lyhyt ajanjakso jonka aikana ollaan elossa.

Krista Launosen Ofelian suru on minulle paras kotimainen kirja tänä lukuvuonna kaikellaan. Jos kuvataide, historia, Shakespeare ja surun olemus kiinnostavat, Launosen kirjaa värisyttävämpää saa hakea. Kuka haluaa jäädä surun syliin? Ei kukaan. Ofelian suru onkin lääkettä, polku pois surusta. Se karkoittaa ahdistuksen ja saa lukijan antautumaan elämän virralle Lizzie Siddallin tavoin, Ofeliana.

Lord May I Come? (Lizzie)

Elizabeth Strout tekee loistavaa jälkeä sytyttäessään muistilyhtyjä Lucyn poluille hänen matkallaan itseensä ja muihin. Hintana tulee olemaan täysi omistautuminen, johon muuta tai muita ei mahdu.

Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.

Lucia Berlin oli monta. Hän oli yksinhuoltaja, ahkoholisti, sairas ja silti kaikkien juhlien aistien vaalija. Hän oli yläluokkaa. Hän oli alaluokkaa. Hän oli siivooja. Hän oli sairas. Hän oli loistava. Hän oli nainen, jolla oli kyky sanoittaa kokemansa rytmillä, joka jää lukijaan, saa aistimaan, saa haluamaan sitä jotakin...

Kuka kaipaa lempeää kevättä? Mieluummin minä otan milloin tahansa Idahon loskakelin, jossa minä ja Kentshereve laskemme liejussa mäkiä litistetyn pahvilaatikon päällä . Tai syreenipensaiden hillittömän hekuman, talven yli selvinneet hyasintit. Polttelin siinä terassilla, ja metallinen tuoli painoi reisiini kylmät viirut. Kaipasin rakkautta, kuiskuttelua kirkkaana talvi-iltana.

Maailma pyörii radallaan. Millään ei ole niin kamalasti väliä. Siis oikeasti väliä. Mutta joskus, ihan lyhyen hetken, saa kokea armon, saa uskoa että elämällä on väliä, ja tosi paljon.

Pirkko Soininen oli minulle runoilija, nyt hän on myös prosaisti. Salattu mieleni kuiskii: Runoilijat kirjoittavat parhaat tarinat!

Piirrä selkääni joki ja hukuta minut siihen. Olen sumusta syntyvä nainen, joka tuntee viehtymystä vahvaa kahvia ja englantilaista teatterimiestä kohtaan. Sisälläni metsä, joka rispaantuu sitä mukaa kuin valo, jokainen huokoseni ikkuna.

Jokainen ilta on kuin ensimmäinen. Kaikki on niin kaunista, kun tietää, että sen menettää.

6.  Anne Svärd: Vera (Otava 2018)

7.  Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018)

8.  Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY 2018)

9.  Gerald Posner: Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat (Minerva 2018)

10. Tara Westover: Opintiellä (Tammi 2018)

Anne Svärdin Verassa kuljemme ranskalaisesta satamakorttelista toisen maailmansodan pogromien, Anschlussin ja Kristalliyön tahdittamina Karpaattien korkeimmille huipuille Tatra-vuoristoon etsiytyen Sandrinen, hänen äitinsä ja siskojensa kera tyttöjen isän synyinseudun syrjäiseen vuoristokylään. Tässä tuli nälkä reissuun, sillä olen itse kokenut pelottavan seikkailun Tatra-vuoristossa. Se miten koinVeran, paljastaa, että olen seikkailujen perään, vaikka vähän pelottaisikin.

Kulttuuri kukoistaa -kirjablogissa Arja tiivistää Veran näin upeasti:

Kirjan tunnelma on intensiivinen, juoni jännittävä ja yllätyksellinen. Vera venyttää rajoja, monella kiinnostavalla tavalla. Rakenteeltaan, joka on erikoinen mutta taitava. Genreltään, joka leviää perusproosasta psykologiseksi trilleriksi ja kasvukertomukseksi. Sisällöltään, joka kulkee köyhyydestä äveriäisyyteen, väkivallasta rakkauden eri asteisiin, sikiön ensi sydämenlyönneistä julkisiin teloituksiin.

Hän maistui savumakkaralta ja silavalta ja minä söin halukkaasti hänen suutaan. Sodan syttymisen jälkeen en ollut syönyt muuta kuin laihaa pienriistaa. Minun oli hillittävä itseäni, etten olisi purrut hänen kauniita huuliaan liian kovaa, tunsin nälän heräävän aavistamattoman voimakkaana.

Michelle Obaman Minun tarinani on tämän vuoden yllättäjä ja ilahdutus.Oma kirjoitukseni kirjasta saa kertoa, miten paljon kirjasta pidin, miten koin Obaman valinnan kahdesti presidentiksi ja miten paljon pidän Michellestä ja Barackista! Tämä elämäkerta on valoa!

Pohjalla oli toiveeni, että heistä (tytöistä Malia ja Sasha) kasvaisi vahvoja ja tasapainoisia ja sellaisia, jotka eivät alistuisi minkäänlaiseen vanhan koulukunnan patriarkaalisuuteen. En halunnut heidän ikinä ajattelevan, että elämä alkaa, kun isäntä tulee kotiin. Me emme jääneet odottamaan isää. Nyt oli hänen tehtävänsä ehtiä meidän luoksemme.

Elena Ferranten Napoli-tetralogian kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on minulle mieluisin kaikessa järkyttävyydessäänkin. Teos nostaa kahden naisen, Lilan ja Lenún, ystävyyden sekä heitä ympöröivän elämän sfääreihin, joissa vuoksi ja luode, elämä ja kuolema, rakkaus ja viha vain kiihdyttävät tempoa vangiten antautuvan lukijansa itsevaltiaalliseen syleilyynsä.

Kirjan focus voi kuitenkin olla Kadonneen lapsen tarinassa koettu Lilan sanoma Elenalle:

se, mikä sinä olet ja mikä sinusta tulee, riippuu siitä millainen minä uhrautumisellani sallin sinun olla ja millaiseksi tulla.

Gerald Posnerin Isäni oli natsi Kolmannen valtakunnan johtajien lapset kertovat oli minulle hyvin kiinnostava, sillä Kolmas valtakunta on yksi niistä kolmesta-neljästä historiallisesta ajasta, joista luen aina vain. Usein nämä kirjat vievät minut netin syövereihin, sillä olen esim. kuunnellut haastatteluja Rolf Mengeltä etc. Tämä teos ei ole kesy, sillä osalle lapsista ei ole vieläkään valjennut isiensä teot ja eräät ovat hukkumassa vihaan. Tältä väliltä lienee Rolf Mengele, joka on muuttanut nimensä ja syystä.

"Olen saanut tarpeekseni", Rolf Mengele sanoo. "En voi vaikuttaa siihen, kuka olen. Kohtaloni oli syntyä Josef Mengelen pojaksi. Kuitenkin harva oman sukupolveni saksalainen ajattelee toista maailmansotaa, natseja ja sotarikoksia yhtä paljon kuin minä.Isäni osallistui noihin rikoksiin, ja nyt minun tehtäväni on vastata niistä hänen puolestaan. Se ei ole enää lasteni velvollisuus. Isäni varjo päättyy minuun."

"Der Schatten meines Vaters endet bei mir."

Tara Westoverin Opintiellä on kirja, joka jokaisen tulisi lukea. Tämä teos teki koko listan laatimisesta rankimman ikinä ja sen tähden numeroinnin ja paremmuusjärjestyksen voi halutessaan ignoorata. Opintiellä on vain niin vaikuttava, että huimaa, mutta se myös satuttaa. Uskon, että tämä on tapahtunut, vaikka en haluaisi. Tara kuitenkin selvisi! Kirja on saanut suosittelijakseen itse Barack Obaman:  He called "Educated" is a "remarkable memoir of a young woman raised in a survivalist family in Idaho who strives for education while still showing great understanding and love for the world she leaves behind." 

"Kun elämä itse vaikuttaa mielipuoliselta, kukapa tietää missä hulluus lymyää?"

Välisoitto: Jeanette Wallsin Lasilinnassa (Bazar 2014) on paljon samaa kuin Opintiellä, mutta armollisemmin, sillä tässä kirjassa saa perheen haihattelijaisä jopa nauramaan. Silti: Kummassakin kirjassa vanhemmat, jotka eivät ole sisäistäneet vanhemmuutta.

Noston ansaitsevia:

Noora Vallinkosken Perno Mega City (Atena 2018) on lukemisen väärti. Ehdottomasti! Huikea esikoisteos♥

Sellaisen kielen minä haluaisin. Joka antaisi meille maailman.

Mutta jos omistaa vain Oiva Toikan lasilinnut keittiön ikkunalaudalla, ei voi kuvitella omakseen mitään niin suurenmoista kuin sanat.

Immo Pekkarisen Kuolleen meren kristallit on yksi avain syrjäytymiseen. Zak yrittää ja yrittää, mutta ei vain pärjää...Tämän lukeminen haihduttaa ylimielisyyttä ja tuo nöyryyttä: Lukekaa!

Elämä on jo riittävän vaikeaa silloin, kun olemme terveitä ja elinvoimaisia. Kun olemme osittain trauman pirstomia, elämästä voi tulla sietämätöntä.

Peter A. Levine

Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen

Sisko Savonlahti Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus 2018) : Hyvänen aika sentään! Kiitos, että Gummeruksella joku uskoi minun lukevan näin hulvatonta tai näin traaagista, hah-hah, riippuu ihan mistä katsoo. En ehkä ole kirjan kohderyhmää, mutta olen kuitenkin: Tyttäreni ja hänen ystäviensä kautta! Nautin tästä kirjasta hävyttömän paljon. Sitten lähetin tyttärelleni, joka keskeytti hetkeksi gradunsa teon ja luki kirjan yhtä putkea. Sen jälkeen kirja meni hänen bestikselleen, joka luki sen samoin per heti. Heidän tunnarinsa on muuten 4-ever young! Kirja on osuva sukellus nuoriin aikuisiin, jotka riippuvat kynnet verillä kiinni nuoruudessaan ja näkevät vasta jossain kaukana tylsän aikuisuuden rannan vaippavuorineen vailla villiä biletystä.

päivät vaihtuvat toisiin ilman toisistaan erottumista

lumi sataa, lumi sulaa pois

sataa vettä, ihan sama missä sateenvarjo on

muut elivät elämäänsä täynnä tapahtumia

aamusta alkaa jo illan odotus...

Tämä ei ole mikään turha kirja, sillä esim Helsingin Sanomissa 6.1.2019 viikolla yksi Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on eniten varattu Helmet-kirjaston kaunokirjallisuuden puolella.

Kaikki nämä lukemani ovat olleet lukuvuoteni helmisimpukoita. Ei mitään kiveen hakattua, mutta kaikki koskettavia. Suurella tunteella ja vähän myös järjellä. Haluan lopettaa Cunninghamin Lumikuningattaren sanoin eli toivon näiden kirjojen tarjoavan teille 

...kaipuun joka on kylmää, puhdasta ja pysäyttämätöntä kuin lumi.

Love
Leena Lumi

PS. Jos haluat muistella viime vuotta...

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.
Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.
Olkoon se hyvästi
tai näkemiin -
kaunista on elää täysin sydämin
Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -
Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979)

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Hetki löi. 1939. Hetki löi silloin meille ja niille, jotka jäivät rintamalle kuin niille, jotka ovat sen jälkeen nukkuneet pois.

Hetki lyö. Pian hetki lyö ja aika saavuttaa meidänkin hupenevan joukkomme. Aika hoitaa kaiken: muistot, sodan vammat, meidät.

Hetkien välit ovat ollet täynnä elettyä elämää. On tehty lapsia, taloja, työtä ja osallistuttu monenmoiseen. On menty yhteen ja erottu, on rakastettu, on kaivattu, on naurettu, on rakastettu elämää. On itketty, kun on muisteltu heitä, jotka sinne jäivät, mutta on eletty sodan krempoista huolimatta. On asteltu sitä elämän räsymattoa, jossa tummat raidat ovat tarpeen, että kirkas olisi kirkkaampi, ilo iloisempi. Surun tummuus: Ilon kulissi!

Kiitollisuutta emme saaneet. Eivät riittäneet sotavammat, vaan tulivat uudet asenteet ja tuulet. Joitakin vuosikymmeniä sitten oli ihan tavallista syyttää meitä sotahulluiksi. Siis osa omasta kansastakin syytti sodasta, ei kiittänyt itsenäisestä Suomesta. Eivät lapset tajunneet, että silloin ei kysytä, ei epäröidä, kun isänmaa kutsuu. Silloin lähdetään! Eivät ymmärtäneet kokemattomuuttaan, että milloinkaan tahto ja halu rauhaan taikka aseistariisunta eivät ole estäneet vieraan vallan miehitystä. Historia tuntee vain vahvemman totuuden.

Vaan me sotainvalidit, me emme ole katkeria, sillä meillä on nyt rauha. Niillä, jotka eivät tänään ole kanssamme, mutta olivat rintamalla ja elävät muistoissamme, heilläkin on nyt rauha. Meillä on myös hyvä mieli, sillä nyt koko Suomi seisoo itsenäisyyden takana ylpeänä ja kiitollisena: Hetkemme on lyönyt. Muisto meistä kulkee kirkkaana soihtuna sukupolvelta toiselle ja unhon uneen ovat jääneet menetetyt raajat ja säryt, sillä mitä niistä kun isänmaa on vapaa. Kiitos siitä ja kaveria ei jätetä!

Sotainvalidi vm. 1922

psta ja kiitollisena
tyttäresi Leena

Veteraanin iltahuuto

Niin ikävä isää...Mitkään kyyneleet eivät tuo takaisin hänen rintamalla mennyttä nuoruuttaan, poista haavoittumista, tuo takaisin hänen ystäväänsä, joka jäi sinne jonnekin. Mitkään kyyneleet eivät tuo takaisin isää.

"...miksi taistelimme:
Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus." 

- Mika Waltari -

 Kiitos♥

Finlandia

Michelle Obama: Minun tarinani

Olen lukenut kirjan naisesta, jota olen ihaillut siitä hetkestä kun sain hänestä tietoisuuden. Häntä ennen oli Rosa Parks ja monta muuta, mutta Michelle Obama on tätä päivää, tätä aikaa. Hän on naisasianainen, äiti,  hyväntekijä, juristi, kahdelle kaudelle Yhdysvaltain presidentiksi valitun miehen puoliso, mutta myös molempien vanhempiensa kautta orjien jälkeläinen. Harriet Beecher Stowen kirjoittama maailman tunnetuin orjuuden vastainen teos Setä Tuomon tupa elää tässäkin ajassa ja Michelle ei ikinä kieltänyt juuriaan, ei missä oli kasvanut ja mitä koki myöhemmin. Toisaalta hän on kansalaisoikeusaktivisti jo vain hengittäessään, mutta silti hän oli kaksi kautta vaikuttava Yhdysvaltain ensimmäinen nainen. Omalla päättäväisyydellään hän hoiti asemansa edellyttämät tehtävät niin hyvin kuin mahdollista, mutta säilytti samalla tiukan kosketuksen etenkin värillisten, naisten, lasten, sotilaiden ja heidän perheidensä elämään. Michelle Robinson, musta tyttö Chicagosta, joka asui vanhempineen isotätinsä Robbie Shieldsin talon yläkerrassa, tyttö joka hyvin pian tajusi asuinalueensa South Siden epäkohdat ja päätti kasvaa riittävän vahvaksi tehdäkseen asialle jotakin. Hän teki sen ja paljon enemmänkin siitäkin huolimatta tai juuri siksi, että omien vanhempien säästeliäisyys sai hänet jo varhain tajuamaan, missä kulki saamisen raja.

Michelle Obaman teos Minun tarinani (Becoming, Otava 2018, suomennos Ilkka Rekiaro) on kuin lukisi Michellen päiväkirjaa tai hän istuisi kanssasi rennosti sohvalla ja kertoisi tarinaansa mitään kaihtamatta. Luin tahallisen hitaasti, sillä minä todella koin Michellen läsnäolon. Lisäksi on tunnustettava, että Yhdysvaltain politiikka on ollut tähän asti salattu intohimoni. Obaman molemmat vaalit katsoimme samppanja coolerissa odottamassa ja osavaltio osavaltiolta tuloksia odottaen. ’Vihdoinkin ja jo oli aikakin!’ kuului meillä ja sitten tietty  minulta kyynelehtimistä. En siis ottanut Michellen kirjaa pikalukuun vaikka tuntuu, että kaikki tätä nyt haluavat ja minultakin on kysytty, että ’millainen se Michelle Obaman kirja on?’ Vastaan nyt: Minun tarinani on huikea. Saat herkkyydestä riippuen sekä itkeä että nauraa. Koet myös puistatusta edelleen vallitsevasta rotusorrosta, jota vain yritellään peitellä tai sitten ei: Jotkut ovat siitä jopa ylpeitä! Tapahtui nimittäin, että Princentonin yliopistossa yllättäen Michellen toinen valkoinen kämppäkaveri siirtyi toiseen huoneeseen. Michelle ei kiinnittänyt asiaan huomiota, eikä tiennyt onneksi, että Cathyn äiti oli valittanut rajusti tyttärensä asumisesta samassa huoneessa mustan kanssa! Asia tuli julkisuuteen paljon myöhemmin:

Toinen kämppikseni Cathy putkahti uutisiin vuosia myöhemmin kuvaillessaan nolona asiaa, josta en ollut tiennyt asuessamme yhdessä. Hänen äitinsä, joka toimi opettajana New Orleansissa, oli ollut niin pöyristynyt siitä, että hänen tyttärensä oli majoitettu samaan huoneeseen mustan oppilaan kanssa, että oli vaatinut yliopistoa siirtämään meidät erilleen. Cathyn äitikin antoi haastattelun, jossa hän vahvisti tarinan ja taustoitti sitä. Hänet oli kasvatettu kodissa, jossa n-sana kuului perheen arkeen, ja hänen seriffinä palvellut isoisänsä oli kerskunut karkottaneensa mustia kaupungistaan, ja näin Cathyn äiti oli ”kauhistunut” siitä, että minä asuin hänen tyttärensä lähellä.

Toisena lukuvuotenaan pedantti Michelle muutti asumaan ystävänsä Suzannen kanssa. Se teki ehdotonta järjestystä edellyttävälle Michellelle hyvää, sillä Suzannen mielestä elämän piti olla pääasiassa hauskaa. Silti Michelle oli usein yksi harvoista värillisistä luentosalissa:

Yritin niellä pelkoni, kun kursseilla miesopiskelijat hallitsivat keskustelua, kuten usein tapahtui. Heitä kuunnellessani tajusin, etteivät he olleet meitä muita fiksumpia. He olivat vain rohkeampia, kelluivat ikivanhan ylimielisyyden aalloilla sen ansiosta, että historia ei ollut koskaan opettanut heille mitään muuta.

Rohkeus on yksi tärkeä adjektiivi Michellessä! Se tulee esiin kirjan monissa tapahtumissa sekä ennen valtakunnan ykkösnaisen asemaa kuin myös sen jälkeen.

Michellen valmistuttua juristiksi, hän palaa Chicagoon ja saa työpaikan. Hän haluaa silti asua edelleen kotonaan. Isotäti Robbie oli testamentannut talon Robinssoneille, joten nyt Michelle sai haltuunsa yläkerran, koska veli Craig asui jo omillaan. Työn kautta Michellestä tulee tutor oudonnimiselle ja vasta vuoden lakia vasta lukeneelle miehelle, jolla on paha tapa myöhästellä kaikkialta. Rento, pitkä tyyppi oli Barack Obama. Michellen mielestä Barack oli epäsovinnainen, rento ja elegantti, mutta ei hänen mieleensä koska tupakoikin. Silti siinä sitten kuitenkin planeetat alkoivat järähdellä, mutta kun kohtaaminen on kahden juristin, sillä aikanaan Obamakin valmistui, ja on mielipide-eroa avioliiton välttämättömyydestä voimme odottaa yllätystä...Vannon, että en spoilaa hurmaavan ja huumorintajuisen, mutta avioliittoa vastustavan Barackin kosintaa!

Saattoi olla Michellelle pieni yllätys, miten kiinnostunut Barack oli politiikasta. Tähän hän ei ollut varautunut, mutta sopeutui. Silti politiikan rappuset alkoivat viedä miestä niin, että hän ei saapunut kotiin näkemään iltaisin lapsiaan ennen näiden nukahtamista, hän ei ehtinyt syömään perheensä kanssa. Kun Michelle oli aikansa odottanut väsyneiden lasten ja jäähtyvien ruokien kanssa, hän vaati miestään kolmentoista avioliittovuoden jälkeen parisuhdeterapiaan. Ratkaisu löytyi ja sivulla 252 olevan tekstin pitäisi olla jokaisen miehensä urakiidon mahdollistavan naisen huoneentaulu. Lyhyesti se menee niin, että odottajat eivät enää odota vaan luovat omat rutiininsa, josta ei poiketa. Mennään äidin ja lasten ehdoilla:

Pohjalla oli toiveeni, että heistä (tytöistä Malia ja Sasha) kasvaisi vahvoja ja tasapainoisia ja sellaisia, jotka eivät alistuisi minkäänlaiseen vanhan koulukunnan patriarkaalisuuteen. En halunnut heidän ikinä ajattelevan, että elämä alkaa, kun isäntä tulee kotiin. Me emme jääneet odottamaan isää. Nyt oli hänen tehtävänsä ehtiä meidän luoksemme.

Kun Barack valitaan demokraattien presidenttiehdokkaaksi alkaa rankka case. Michellestä tulee todellinen myyntitykki etenkin ikuisessa vaa’ankieliosavaltiossa Iowassa. Barack ja Michelle puhuivat molemmat ilman papereita ja muita apulukulaitteita suoraan sydämestään. Se teki vaikutuksen. Vain yhden kerran Michelle kömmähti pahasti, kyseessä vain lauseen muotoilu, mutta siitä saatiin aikaan skandaali. Tuli mieleen, miten Philip Rothin kirjassa Ihmisen tahra, vain yksi väärä sana suistaa yliopiston professorin tuhoon. Kohu kuitenkin laantui, mutta nyt Michelle alkoi vaatia ympärilleen avustajia ja oman koneen, etteivät voimat menneet pitkiin automatkoihin. Hän oli läksynsä oppinut!

Jatko on kuin sadusta eli ensimmäisen kerran musta mies valitaan Yhdysvaltain presidentiksi. Michellestä tulee nyt First Lady of the United States eli FLOTUS ja Barackista POTUS eli President of the United States. On aika juhlia. Virkaanastujaispäivänä oli kymmeniä iltajuhlia ja pari tanssi kaikissa lavalla. Michelle uupui vasta yön viimeiseen tilaisuuteen lähtiessään, jolloin hän kääntyi kohti yksityishuoneita kaikkensa antaneena.

Kautta Obaman kahden kauden, Michelle piti tarkkaa huolta tyttöjen normaalista elämästä. Hän halusi heidän saavan olla kuten muutkin lapset niissä rajoissa missä se ikinä oli mahdollista. Malia ehti jo Valkoisen talon aikana teiniksi ja menemiset sen mukaiset. Kuitenkin vähintäin kaksi agenttia seurasi aina syrjemmältä nappikuulokkeet korvissa. Michelle itse antautui moniin projekteihin. Hän oli halaileva, tyköottava, tarmokas. Michellen projekteista valtavin lienee amerikkalaislasten paino-ongelmaan puuttuminen. Michelle ajoi läpi lain, jolla rajoitettiin roskaruoan myyntiä lapsille koulujen automaateista ja määrättiin enemmän hedelmiä, kasviksia, täysjyväviljaa ja vähärasvaisia maitojalosteita. Tämä koski päivässä 43 miljoonaaa päivittäin tarjottavaa ateriaa. Lain alle tarvittiin tietenkin presidentin allekirjoitus ja hyväntuulisena hän allekirjoitti naurattaen samalla paikalla olleita toimittajia toteamalla:

”Jos en olisi saanut tätä lakialoitetta läpi, nukkuisin nyt sohvalla.”

Alusta asti Michelle oli aavistanut, että Barackin kanssa hänellä ei olisi ikinä tylsää. Heissä oli haastetta toisilleen. Kirja tuo pikkutarkasti esille myös Barackista asioita, joita emme ole lukeneet lehdistä, enkä nyt tarkoita vain niitä lattialla lojuvia sukkia.

Matka Chicagon South Sidelta rakastavan perheen luota (kuva yllä) Valkoiseen taloon on suuri matka, johon on mahtunut monenlaista. Obaman myötä on kuin maailmaan olisi tullut toivoa. Kahden kauden jälkeen toivo alkoi hälvetä ja pintaan nousi aivan erilaisen seuraajan mukana likaista pohjaimua. Näin Michelle vähän ennen vallan vaihtoa:

Kun vähemmistöt eri puolilla maata vähitellen pääsivät merkittäviin asemiin politiikassa, liike-elämässä ja viihdealalla, meidän perheestämme oli tullut muutoksen näkyvin esimerkki. Miljoonat kansalaiset olivat riemuinneet siitä, että me olimme Valkoisessa talossa, mutta muissa kansalaisissa asemamme voimisti taantumuksellista pelkoa ja katkeruutta. Viha oli vanhaa ja syvää ja yhtä vaarallista kuin ennenkin.

Michelle Obama tapaamassa Nelson Mandelaa.

Olen aika varma, että Minun tarinani on monen ihmisen joululahjatoiveena ykkönen. Myös oman äitini! Tämä kirja ei katso ikää eikä sukupuolta, ei kysy rotua ei ihonväriä. Michellen teksti vetää heti alusta, sillä on äärimmäisen liikuttavaa huomata, miten paljon hänen vanhempansa välittävät lapsistaan. Välittäminen on melkein kaiken avainsana ja sen jälkeen tekeminen, toteutus. South Siden kodin ajoista on mukava lukea ja siitä miten Michelle vahvistuu häneksi. Kunnes tulee meiksi eli Michelle ja Barack Obama.

Mikäli joku on yhtä kiinnostunut kuin minä Michelle Obamasta ja kaikkeen häneen liittyvästä, suosittelen myös Cristoph von Marschallin kirjaa Michelle Obama. Luonnollisesti Michellen oma teksti on enemmän ja onhan tässä yli viisisataa sivuakin ja paljon Michellen tulta, sitä paloa, jolla hän ei tuntenut olevansa riittävän elegantti Valkoiseen taloon. Ei hän ollutkaan sitä, vaan hän oli aidompi, inhimillisempi ja hauskempi. Hän oli sitä mieltä, että mihin hän pystyi, pystyi kuka vaan ja hän oli aina valmis sen sanomaan sekä auttamaan. Michelle Obaman vahvuus oli tehdä sydämellä ja älyllä. Yhdessä miehensä kanssa he olivat ja ovat toivoa, valoa, tulevaisuutta ja luottamusta tulevaisuuteen etenkin heille, jotka eivät nähneet eivätkä näe syntyperänsä ja värinsä takia mitään mahdollisuuksia.

Michelle Robinson Chicagon taantuvalta asuinalueelta, vähävaraisen perheen tytär, mutta rakastettu:

Minulla ei ollut mitään tai minulla oli kaikki. Sen tarinan voi kertoa kahdella tavalla.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet Kirjaluotsi Luettua ja maistettua  Kirjakaapin kummitus  Kaisa Reetta T.  Katja

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Luvialainen unelmakoti hengittää kauniin kyläraitin tahtiin!

Olen aina ollut sitä mieltä, että Luvian kyläraitti on kaunein kaikista. Raitti on tässä se tietty kohta, johon tulin muuttomme jälkeen kansakoulun toiselle luokalle vuonna koivu ja tähti. Oli koulurakennukset, kirkko, kunnantalo, seurakuntakoti, hautuumaa, siunauskappeli ja ahkerasti käyttämäni kirjasto. Ja sitten melkein tiessä kiinni pitkä, punainen hirsitalo, Hollmenin talo, jonka kauppalaivuri August Hollmenin vanhemmat rakennuttivat 1881. Uudessa Unelmien Talo&Koti -lehdessä Tanja Hakala kertoo talon menneistä omistajista kuin myös sitä nyt vaalivasta perheestä. Tämä on se jännittävä asia, joka oli ensimmäinen ihmeeni Luvialla, kun sen kuulin:

Tila sijaitsi alunperin merenrannalla. Lahti kuivatettiin 1920, ja nyt vesiraja on kauempana. August osti tilan 1930-luvulla Josefiina-äitinsä kuoltua. Hän asui taloa yksin, kunnes sodan jälkeen otti avukseen Martta-piian Pohjanmaalta. Kun August kuoli 1990-luvulla, talo jäi Martalle. Hän ehti asua...

Siis että ei kauaakan sitten salainen lukukiveni oli ollut meren kätköissä...Pikkulikalle, minulle, tuli pihapiiriksi tavallaan juuri tuo entinen merenpohja eli Luvia lahre pellot, joilla oli omat erityisyytensä, omat tarinansa. Asuin siis noin puolikilometriä tästä kauniista talosta just samalla puolen kuin Hollmenin talo. Usein kuljin koirani kanssa talon sivuitte ja ihmettelin, mitä tarinoita hirret voisivatkaan kertoa. Nyt tarinaa kerrotaan eilen kauppoihin ilmestyneessä Unelmien Talo&Koti -lehdessä luvialaislähtöisen valokuvaaja Johanna Lehtisen upein kuvin kera toimittaja Tanja Hakalan kiinnostavan tekstin.

Minulla oli usein asiaa moniin taloihin ja kyläkauppiaan tyttärenä tunsin käytännössä kylän ihmiset, tietty Hollmeninkin  ja Martan, mutta en muista visiteeranneeni sisällä koskaan. Silti, kun näin tuon ensimmäisen kuvan, arvasin heti, mistä talosta on kysymys. Ellette usko, kysykää vaikka Johannalta!

Jutussa "Haluamme vaalia suvun perinteitä" nykyiset omistajat kertovat, mikä sai kaupunkilaiset muuttamaan maalle, miten he viettävät joulua, miten koti koristellaan jouluun ja paljon aaton traditioista. Lisäksi tarjotaan Jouluinen juustokakku.

Joulukuun Unelmien Talo&Koti -lehdessä on tietysti monta muutakin houkuttavaa tarinaa ja myös lisää hirsitaloakin, mutta, mutta....: Nainen voi lähteä Luvialta ja merituulista, mutta Luvia ja meri eivät ikinä lähde naisesta. Siksi juuri Luvialta taas palanneena halusin jakaa tämän jutun ja tietty torstain toivon teidän kanssanne. Torstai on toivoa täynnä:  tänään sisustuslehti&vähän hyvää suklaata♥

Ajaessamme Ikean kautta tänne Päijänteen saaren kotiimme, sanoin Lumimiehelle, että 'en oikein tiedä, kumpaan muuttaisin asumaan, hirsitaloon vai Ikeaan!' Saan R:n nauramaan aina! Nyt aletaan purkaa pakaaseja, Lumimies kiinnittää just makkarin uusia verhoja ja kohta heittäydyn sisustuslehteni kanssa vatupassiin nauttimaan kaikesta kauniista jouluisesta. Jossain on sitä suklaatakin...

torstaiterveisin
Leena Lumi

Marraskuun kuuraa ja pakkasta lumen odotuksessa

Kylmä viima puhaltaa. Kallion lammikot ovat jäässä ja osin järven rannatkin. Katselin aamulla herkkää herraa Leonard Messeliä, tarhamagnoliaa ja päätin laittaa sille jänisverkon ympärille tuulensuojaverhouksen, jota voin keväällä sitten nostaa ja laskea säiden mukaan. Magnoliamme kasvoi tänä vuonna hyvin, mutta ei kukkinut, joten jotain on tehtävä ja ainakaan en anna sen paleltua. Mutta on hän kukkinutkin.

Jääurut rakentuvat...

Puut saavat kuurapuvut runkoihinsa...

On paljon kaunista, kun vain malttaa pysähtyä.

Saatan lyödä hanskat marrasmaahan toviksi, sillä

nyt on aika

lukea isosti odotettua h i t a a s t i

piipahtaa Ikeassa

kaivaa esiin joulukorttien saajalista

katsoa uusia tv-sarjoja, sillä tällaisia herkkuja ei usein  tarjolla, mitä nyt on

käydä nuuhkimassa merituulia

tavata äiti

käydä viemässä muutama tarkoin harkittu lahjakassi

muistaa jokaikinen päivä lintujen ruokinnat sekä mustarastaille halottuja omenoita ja sulia viipaleita lintujen rasvapötköstä, koska ne eivät pysty syömään jäätynyttä

tehdä lista kaikista kuivatuotteista, jotka voi nyt jo hankkia kotiin jouluherkkujen valmistusta odottamaan

siivota tietokonepöytä, sillä nyt jotenkin oudosti kurkotan kaikkien katalogien ja muistiinmerkintöjen välistä  näytön ruutua

neuloa/kutoa viimeinen suloisen pehmeä Teddy-kaulaliina, oranssi!

hankkia sekä sisä- että ulkokynttilät

lähettää ulkomaan joulumuistamiset

soittaa puhelu hänelle, jolle et ole soittanut pitkään aikaan

siivota komeroita, vaikka en vietäkään joulua komerossa

muistaa joka ilta levittää edes käsien selkämykselle laadukasta käsivoidetta against age spots, kuten tuotetta on joskus mainostettu

kutsua ystäviä joulukahville/teelle ja luumutortut tekee Lumimies

nauttia elämän kauniista turhuudesta

heittäytyä sohvalle nauttimaan joulun ajan lehdistä

raivata kellariin aputila joulun ruokien lisäsäilytyspaikaksi

tehdä kauniita muistilistoja, joista voi itsekin iloita: liimata niihin vaikka joitain hassuja tarroja muumilaakson joulusta tms.

muistaa jumpata niskoja

sopia nuorten kanssa joulumenusta

elää kuitenkin hetkessä, joka on kaunis

lumenodotuksessakin on jo sen valkeutta, toivoa

Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpöiselle kuonolleen ja suli. Hän tavoitti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katsoi ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat.

"Näinkö se käykin", mietti Muumipeikko. "Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin."

Ilma oli muuttunut leudommaksi. Lumihiutaleiden takia ei voinut nähdä ympärilleen, ja Muumipeikon valtasi sama hurmio, jota hän tunsi aina kesällä kahlatessaan mereen. Hän heitti kylpyviitan yltään ja heittäytyi pitkin pituuttaan kinokseen.

"Talvi!" hän ajatteli. "Siitähän voi pitää!" 

- Tove Jansson -
Taikatalvi (WSOY 1987, suomennos Laila Järvinen)

Love
Leena Lumi

Winter Song

Jeannette Walls: Lasilinna

Silloin kun isä ei kertonut meille niistä hämmästyttävistä asioista jotka oli jo tehnyt, hän kertoi niistä ihmeellisistä asioista joita aikoi tehdä. Kuten rakentaa Lasilinnan. Kaikki isän insinööritaidot ja matemaattinen nerous yhdistyivät tässä erityisprojektissa: suuren suuressa talossa, jonka hän rakentaisi meille aavikolle. Siihen tulisi lasikatto ja paksut lasiseinät ja jopa lasinen portaikko. Lasilinnan katossa olisi aurinkokennot, jotka keräisivät ja muuntaisivat auringonsäteet sähköksi lämmitystä, jäähdytystä  ja kodinkoneiden  käyttöä varten. Linnassa olisi jopa oma vedenpuhdistusjärjestelmä. Isä oli suunnitellut rakenteet ja kerrosten pohjakerrokset ja tehnyt suurimman osan matemattisista laskelmista. Minne menimmekin, hänellä oli Lasilinnan piirustukset aina mukana, ja joskus hän otti ne esiin ja antoi meidän suunnitella omia huoneitamme.

Meidän täytyi vain löytää kultaa, isä sanoi, ja se oli jo aivan hilkulla. Heti kun hän saisi Kullankaivurin valmiiksi ja rikastuisimme, hän ryhtyisi rakentamaan meille Lasilinnaa.

Jeannette Wallsin Lasilinna (The Glass Castle, Bazar 2014, suomennos Raija Rintamäki) on kirjailijan omaelämäkerrallinen tarina siitä, millaista oli kasvaa virvatulta ajavien vanhempien lapsena. Onneksi kaikkea eriskummallista olivat sekä todistamassa että jakamassa sisarukset Lori, Brian ja Maureen. Vanhemmat Rose Mary ja Rex Walls olivat kuin kaksi yksinäistä avaruuden kulkijaa, jotka toisiinsa törmättyään muodostivat uuden, ikioman planeetan, sellaisen, jossa oli hauskaa, erityistä ja periksiantamatonta. He halusivat elää vailla viranomaisia, vailla määräyksiä, kulkea vapaana kuin kulkurit, mutta kaikesta kauniista nauttien. Tähän utopiaan kasvatettiin myös lapset, mikä olikin helppoa, sillä kiertelevän elämän takia lapset kävivät vain harvoin pidempää jaksoa koulua. Äiti opetti kaikki lukemaan jo varhain ja isä huolehti matematiikasta, tähtitieteestä, planeetoista, tekniikoista...Luonnosta opittiin kaikki ja autiomaassa, jota etenkin äiti rakasti, voitiin nukkua paljaan tähtitaivaan alla. Opittiin tulemaan vähällä toimeen ja se oli pakkokin, sillä kumpikaan vanhemmista ei perustanut palkkatyöstä. Äiti oli aika ajoin, jos he viipyivät jossain pidemmän aikaa, opettajana, mutta lopulta hän kieltäytyi siitäkin kokonaan. Hän katsoi olevansa oikeutettu seuraamaan kutsumustaan suurena kuvataitelijana tai kirjailijana. Mitenkään tärkeää ei ollut se, olivatko lapset saaneet ruokaa päiviin tai peseytyneet. Isäkin teki satunnaisia hanttihommia, mutta hänen ansionsa menivät useimmiten alkoholiin. Muiden lasten viettäessä joulua lahjoineen, Wallsin perheen lapset saivat silloinkin jotain erityistä eli jokainen sai valita lahjakseen tähden taivaalta. Kerran Jeannette keitteli nakkeja leikki-ikäisenä nälkäänsä jakkaralla seisten, että ylettyisi. Tuli tarttui hänen vaatteisiinsa ja ne paloivat ihoon kiinni. Tarvittiin ihonsiirtoja. Perheelle tuli kuumat oltavat, sillä sairaala halusi tietää tarkkaan mitä oli tapahtunut ja miksi. Maa alkoi polttaa ja silloin lähdettiin jälleen liikkeelle. Kerran kuitenkin asuttiin oikein kartanossa, sillä Jeannetten isoäidillä oli kaksi taloa ja he asuivat hetken toista. Se oli isoäidin kuoleman jälkeen. Talossa oli neljätoista huonetta, keittiöitä ja kylpyhuoneita. Nyt lapset pääsivät kouluun ja rahaakin oli. Vanhemmat tuhlasivat sitä kuin tulessa eikä kumpikaan tehnyt mitään hyödyllistä, ei työtä, ei ruokaa, ei siivousta. Phoenixin talo täyttyi torakoista ja termiiteistä. Lattiat alkoivat pettää alta...

Jeannette Wallsin kirja on tarina selviytymisestä elämässä, jossa aikuisista ei ole turvaa. Mitä enemmän äiti hoki seikkailullisuuden ihanuutta ja isä painotti vapautta, sitä enemmän lapset alkoivat tajuta olevansa todellakin omillaan. He kulkivat rääsyissä, he haisivat lialta ja olivat usein hirvittävän nälkäisiä, mutta he kävivät kirjastossa, he lukivat sängyllä vaikka sadevesi tuli katosta läpi ja kaikki alkoi haista homeelta. Heistä tuli joillakin mittareilla erityislahjakkaita ja myös selviytyjiä. Ainoa joka putosi, joka lopulta särkyi oli Maureen, kuopus. Isommat lapset halusivat jättää isän synnyinsijan Welchin heti kun pystyivät. Welchissä perhe asui ylhäällä vuoren rinteellä vaarallisen rapistuneessa hökkelissä, joka osin oli jo kallellaan kuin putoamista vailla. Isä kertoi, että Lasilinna rakennettaisiinkin tänne ja lapset alkoivat kaivaa perustuksia. Kuukauden kaivamisen jälkeen, kaivanto kuitenkin alkoi muuttua kaatopaikaksi, koska vanhemmilla ei ollut varaa maksaa jätteenkeräysmaksuja.

Miten erikoista, että olen nyt lyhyen ajan sisällä lukenut kolme kirjaa, joissa lapset jäävät paitsi vanhempien suojaa ja varjelusta, kasvun tukemista ja huolehtimista. Ensin Tara Westoverin loistava Opintiellä, jossa oli paljon samaa lapsia kohtaan kuin Lasilinnassa, mutta motiivit eri: toisessa uskonto, toisessa silkka välinpitämättömyys ja viitsimättömyys. Lisäksi vielä Noora Vallinkosken Perno Mega City, jossa vanhempien ongelmat, alkoholi ja mielenterveysongelmat, estivät lapsia saamasta heille kuuluvaa turvaa ja huolenpitoa. Lasilinnaa voisi joku jopa romantisoida, sillä vanhemmat hokevat paljon perheensä erityisyydestä kuin ylemmyydestä muihin verrattuna. Ei kannata, sillä vaikka Lori, Jeannette ja Brian selvisivätkin ja passiivinen unohtaminen auttaa, tulikaan ei polta pois, mitä oikeasti tapahtui. Iloitsen kuitenkin, että Jeannette ja sisarensa New Yorkissa vihdoin kaiken jälkeen ja ennen kuin Maureen...

Viikonloppuisin kokoonnuimme kaikki Lorin luokse. Paistoimme porsaankyljyksiä tai laitoimme kukkuraisia lautasellisia spaghettia ja lihapullia, muistelimme niiden äärellä Welchiä ja nauroimme sen kaiken älyttömyydelle niin että vedet vain valuivat silmistä.

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Babylon Berlin ja My Brilliant Friend: Nautiskellen sarjojen koukussa

Kerrankin televisiosta tulee sarja, joka imaisi heti kiinni ja lujaa. Toki on katsottu monet hyvät dekkarisarjat ja olen niistä kirjoittanutkin, mutta Babylon Berlin menee nyt ohi aikakaudellaan eli sarja vie 1930 -luvun paheelliseen/iloiseen/vaaralliseen Berliiniin. Plussaa on myös saksan kieli, jota kuuntelen mieluusti ihan kertauksenkin takia. Tästä draamasta kirjoitti ansiokkaasti Petri Immonen jo 10.11. Helsingin Sanomissa jutussaan Komea rikossarja vie 1930-luvun vaihteen dekadenttiin Berliiniin. Sarja on kuulemma Saksan kallein televisiotuotanto, jonka budjetti oli 40 miljoonaa euroa. Hyvin on rahat käytetty!

"Syvä korruptio, syntinen yöelämä, poliittinen liikehdintä ja moraaliton alamaailma.

Ne kaikki kiedotaan rikosmysteriin laadukkaassa saksalaisessa draamasarjassa Babylon Berlin (2017). Sen tapahtumat alkavat vuodesta 1929." (Immonen)

Olen aivan ihastunut toiseen naispääosan esittäjään Charlotte Ritteriin (Liv Lisa Fries), kuva yllä sekä myös Kölnistä tullutta komisariota esittävään komisario Gereon Rathiin, jota esittää Volker Bruch. Kyseessä on myös historian havinaa sekä venäläisin että saksalaisin maustein. Arvaan, että meno muuttuu melkoisesti natsien noustessa valtaan 1933.

Sarjan upean musiikkitunnarin Zu Asche zu Staub esittää Severija  Janusauskaite, sarjassa Svetlana Sorokina. Villiä yöelämää kohdataan hypnoottisessa diskobordellissa, jossa Severijan laulun sanat ja melodia vievät kuin jonnekin toiseuteen.

Sarja perustuu Volker Kutscherin rikosromaaniin Der nasse Fisch, joka on juuri suomennettu nimellä Babylon Berlin. Olen varma, että olen saanut kirjan lähiaikoina, mutta en just tähän lähtöön sitä löytänyt... 

Berlin Babylonia esitetään TV1:llä ja Yle Areenalla. Sarjasta esitetään kaksi kautta eli 16 osaa. Kolmas kausi on jo suunnitteilla: Yes!

Tänään oli kaikkien Elena Ferranten Napoli -tetralogian lukeneiden odotuksen täyttymys: Saimme Ferranten ensimmäisen kirjan filmatisoinnin ensimmäisen jakson nähtäväksi. Nyt meillekin sitten tuli, kiitos Ferranten romaanien, HBO Nordic, vaikka olinkin joskus luullut, että ei meillä maksukanavia tarvita. Mureneminen alkoi jo The Affairista, jolloin käytimme ilmaiskuukaudet ja nyt se on sitten menoa. Kahdeksanosainen draama perustuu Ferranten ensimmäiseen kirjaan Loistava ystäväni, joka kertoo tyttöjen Lina ja Lenù lapsuudesta Napolin köyhälistökorttelissa. Kaikki tuntevat kaikki, yksityisyyttä ei ole, nuoret varttuvat varhain kuin pikakelaten lapsuuden, tytöt eivät ole ikinä nähneet edes merta ja kovaääninen riitely sekä läimimiset ovat arkipäivää. Toisaalta kaikki kirjat lukeneena ja niistä pitäneenä, tiedän, että paljon, paljon muuta on tulossa. Tänään en heti muistanut pois muuttavan perheen pojan nimeä, mutta pitihän se arvata eli Nino Sarratore! Siksi Lenùn kyyneleet...

Lapsinäyttelijävalinnat ovat kuin olin unessa nähnytkin. Tosin Elena eli Lenù ei ollut ihan noin sievä, mutta odottakaamme, sillä Lina on varttumassa.

Sarja alkaa 1950-luvun Napolista ja voit lukea lisää Kaisu Tervosen jutusta Napolilainen kasvutarina Helsingin Sanomat 19.11. eli tänään. Missään ei sanota, mutta toivon todellakin, että saamme nähdä koko Ferranten tetralogian tv-sarjana. Pidin kaikista kirjoista, mutta taisin vaikuttua eniten kolmannesta eli Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (2018). Kadonneen lapsen tarinassa koin hyvästijättöistä ahdistusta ja naisten ystävyyttä ajatellen myös monenlaista raastavaa tunnetta. Lukekaa kirjat, katsokaa sarja: Elena Ferrante sen teki♥

hulluna huippusarjoista
Leena Lumi

PS. Huomasin juuri, että Loistava ystäväni oli päässyt lukuvuoteni 2016 parhaiden kirjojen listalle.