Kaikki te siellä ruudun ääressä, kiitän nöyrästi ja kyynelehtien ilosta, sillä olette jaksaneet käydä luonani yli puoli miljoonaa kertaa! Kiitos♥
Ikinä, ikinä en olisi tätä uskonut, kun aloitin helmikuulla 2009 ja kirjoittelin täysin tyytyväisenä postauksia eikä päiväkausiin tullut kuin kommentti tai pari. Olin vain ahkera ja hyvin tyytyväinen;-) Sitten tuli täyteen joku luku, en enää muista mikä, ja kävelin pitkässä iltapuvussa syksyiseen Päijänteesen syli täynnä veripunaisia gladioluksia...Those were the days!
Nyt on niin mahtavat fiilikset ja iso luku, kiitos teidän, että pidän arvonnan, jossa palkintona pääasiassa kirjoja, mutta myös muutama filmi. Jos kirja tai filmi sattuu itsellä olemaan, voi sen silti ottaa ja antaa vaikka joululahjaksi. Siis kuulun heihin, jotka kantavat joulua sydämessään lävitse vuoden ja siksi joulu tulee esiin nyt tässäkin jutussa. Odottakaa vain, niin huomaatte.
Arvonta-aika on nyt poikkeuksellisesti kolme viikkoa ja syy on se, että haluan lukea teille lisää kirjoja. Siis alas tulee lista, joka kasvaa koko ajan. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 7.10. klo 12. Tulos julistetaan sinisen hämärän pudotessa samana iltapäivänä. Onnettarena toimii Lumimies.
Arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseen, josta saa yhden arvan. Lisäarvan saa linkittämällä arvonnan. Viisi ensimmäistä saa valita kaksi palkintoa alla olevasta listasta voittajajärjestyksessä. Anonyyminä ei voi osallistua ja odotan voittajan ilmoittavan yhteystietonsa ja palkintovalintansa ke aamuun 10.10. mennessä. Pidättehän siis huolen, että seuraatte arvontatulosta. Ellei ketään kuulu, kuudenneksi tullut nousee viidennelle sijalle etc.
Osallistujaksi hyväksytään jokainen rekisteröitynyt lukijani, sillä olen uskollisuuden palkitsija. Ellet ole jo kirjautunut vakituiseksi lukijakseni, voit sen vielä tehdä: Se ei edes maksa mitään.
Palkinnot ovat siis aivan uusia filmejä, jotka omistan kahtena, mutta laitan toiset kappaleet nyt tähän kisaan. Suurin osa kirjoista on kerran luettuja, muutama ei edes sitä. Suurin osa on myös uusia kirjoja. Saatan laittaa mukaan muutamia muita kirjahyllystäni, mutta nekin ovat siistejä. Näillä eväillä lähdemme viettämään puolen miljoonan juhlaa ja vaikka en ole halaamistyyppiä, niin nyt virtuaalihalaan teitä kaikkia - tiukasti!
Ja näitä on jaossa:
Kosto (DVD, loistava Susanne Bierin filmi, joka voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin keväällä 2011 Yhdysvalloissa)
Eräs joulutarina (DVD, elokuva, jonka katson joka vuosi joulun aikaan, pääosassa Catherine Deneuve)
Sinä päivänä (David Nichollsin samannimiseen romaaniin pohjautuva elokuva)
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (WSOY 2012) varattu!
Kirsi Tuominen-Olavi Niemi: Maanpeitekasvit (kirja joka edelleen kymmenen luetuimman joukossa yli kolmen vuoden blogilistallani!) varattu!
Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus (Otava 2012) varattu!
Kerstin Engstrand: Uusia ideoita puutarhaan - Pengerrykset, kiveykset, muurit ja altaat varattu!
Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat
Denise Mina: Ampiaiskesä
Paul Torday: Ventovieras
Denise Mina: Yksin yössä
Ilona Pietiläinen: Villa Charme - Tuunaa ja kaunista kotiasi
Stacy Schiff: Kleopatra varattu!
Paulo Coelho: Brida
Alex Capus: Léon ja Louise
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Satu Grönroos: Lumen syli
Pia Juul: Hallandin murha
Lisa Lemke: Grillatun kera
Tatiana de Rosnay: Mokka
Ruediger Schache: Sydänmagneetti - Vetovoiman salaisuus
Laura Paloheimo: Klaukkala
Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar
Anne Holt: Julkkismurhat
Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
Marie Hansson, Björn Hansson: Bambut ja koristeheinät - Uusia ideoita puutarhaan
Ilona Pietiläinen: Koti lehvistön varjossa - Rintamamiestalon uusi elämä varattu!
Marko Hautala: Unikoira varattu!
Aravind Adiga: Viimeinen mies
Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän
Karin Slaughter: Kivun jäljet
Mauri Leivo: Kuikka alkulintu
Camilla Läckberg: Majakanvartija varattu!
Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Pirkko Vekkeli: Kristiina Halkola - Jos rakastat
Lionel Shriver: Poikani Kevin varattu!
Geert Kimpen: Kabbalisti (Bazar 2011)
Raili Mikkanen: Mennään sirkukseen (Minerva 2012)
Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (Ajatus Kirjat 2011)
Johanna Sinisalo: Enkelten verta (Teos 2011) varattu!
Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri (Gummerus 2011)
Jennifer Lee Carrell: Shakespearen salaisuus (Bazar 2010)
jatkuu....
Love
Leena Lumi
PS. Vaihdoin selainta ja nyt pääsen vastaamaan myös 200 rajan ylittäneisiin kommentteihin.
Feeling Good
Prologi
Avatessaan ulko-oven ja vetäessään keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa Corinne ajatteli, että tässä he nyt olivat, uuden elämänsä alussa, takanaan kaikki ikävät muistot. Hän pyörähti ympäri eikä halunnut katsoa enää taakseen. Edessä oli kaunis talo, rakas tytär, aviomies, mahdollisuuksia – tulevaisuus. Oli aika ryhdistäytyä. Näistä täytyi jaksaa rakentaa heille, heidän lapselleen, täydellinen elämä täällä West Roxburyssa, Bostonissa.
Karoliina Timosen esikoisteos Aika mennyt palaa (Tammi 2012) on kertomus kahdesta naisesta, Klarissasta ja Corinnesta, jotka eri ajassa, erinä, mutta kuitenkin samana, ajavat perheineen vanhojen tammien ja pyökkien ympäröimään valkoiseen taloon West Roxburyssa. Kumpikin haluaa jättää taakseen jotain ikävää ja aloittaa uuden, lupaavan, paremman elämän. Kummallakin on lapsi, lapsia ja aviomies. Yhdellä tytöistä, Jessicalla, on kaulassaan riipus, hopeinen Daavidin tähti. Corinnella on takanaan traumaattinen avioliiton alku täynnä menetystä ja pettymystä, mutta Jessica, on hänen tulevaisuutensa valo. Klarissa on suomalainen nainen, joka on muuttanut Bostoniin miehensä työn mukana ollakseen vuoden kotiäitinä ja kuvitellen voivansa kahdelta lapseltaan saada aikaa kirjoittaa, seurata omaa polkuaan. Eri ajassa he molemmat avaavat saman talon oven vihreiden ikkunaluukkujen vilkuttaessa kodikkaasti, mutta alitajuisesti Klarissa pelkää talolla olevan lopulta vahingoittava vaikutus hänen elämäänsä, parisuhteeseensa ja perheeseensä.
Tämä kirja tulee minua liikaa iholle, mutta sitäkin uskottavammaksi katson itseni siitä kertomaan. Ennen kuin lähden kirjan ytimeen ja ehkä jään unien teille, kerron kirjan olevan aivan muuta kuin mitä teoksen hieman kevyehkö kansikuva antaa olettaa. Kanteen olisi riittänyt aivan hyvin vain talo. Talo näkee kaiken, talo muistaa kaiken. Talo imi itseensä kaiken sen, mitä siinä oli koettu. Taloon jäivät äänet, tuoksut, kyyneleet ja veri. Talo on kirjan muisti ja myös siinä nähdyt unet. Kertomuksen kulku kahdessa ajassa, on minusta aina eduksi tarinalle, jos se tehdään taiten, ja sen Timonen on tehnyt. Lukija pysyy helposti mukana, kuka kertoo ja missä ajassa eli helppolukuisuus on taattu. Se on vain hyvä, sillä saamme tilaa sille, mikä on kirjassa tärkeintä, kertomuksen sielu. Se alkaa siitä hetkestä, kun Klarissa alkaa nähdä unia Corinnesta, naisesta, joka kantaa kaulallaan hopeista Daavidin tähteä. Klarissa ryhtyy kirjoittamaan muistiin uniaan. Muutto Bostoniin ja valkoiseen taloon pyökkien sylissä saa Klarissan hengittämään Corinnen hengitystä, hänen verensä alkaa kiertää Corinnen verenä…Unet ja valveaikaiset välähdykset lisääntyvät ja sitten Klarissa tutustuu naapurissa asuvaan iäkkääseen Racheliin, joka on juutalainen, mutta jolle oman uskonnon orjallinen seuraaminen jää toiseksi uskomisessa jälleensyntymiseen:
Olen tutkinut aihetta vuosikausia, suorastaan vuosikymmeniä, ja jälleensyntyminen on käytännössä todistettu yliopistotasolla empiirisesti. Myös kaikki ikivanhat kirjoitukset uskontokunnasta riippumatta puhuvat siitä. Energia, josta koostumme, ei koskaan tuhoudu tai katoa minnekään. Se vain muuttaa muotoaan.
Minun käsitykseni mukaan yllättävän moni suhtautuu ajatukseen jälleensyntymisestä avoimesti. Mutta ei se tietenkään täällä länsimaissa yleinen uskomus ole, sillä valtauskontomme on hylännyt jälleensyntymisopin ja selittää maailman aivan toisin. Ihmisiä on helpompi pelotella ikuisella kadotuksella kuin miellyttävällä lepotauolla ennen palaamista takaisin maan päälle.
Ja näin, Rachelin avulla, Klarissa tajuaa maailmankaikkeuden olevan muutakin kuin tämä tässä näkemämme ja kokemamme. Samalla hänelle avautuu ovi inkarnaatioon, omaan toiseuteensa.
Laura Brown yrittää kadottaa itsensä. Ei, siitä ei ole täsmälleen kyse - hän yrittää säilyttää itsensä pääsemällä rinnakkaiseen maailmaan. (Michael Cunningham: Tunnit, suom. Marja Alopaeus)
Karoliina Timosen teoksen eittämätön vahvuus ja syvyys, on tuoda esille tämä ikiaikainen filosofinen kysymys, josta ihmiskunta on keskustellut kautta aikain vailla huomattavaa loppupäätelmää. Klarissan kautta Timonen peilaa ihmistä, joka vierastaa järjestyneitä uskontoja, mutta joka kaipaa jotain henkisyyttä ja traditioita. Juutalaisen uskonnon sivupolku, kabbalismi voisi olla vastaus Klarissalle, vai voisiko sittenkään? Klarissa voisi lukea Geert Kimpenin Kabbalistin, mutta olisiko se vastaus juuri hänelle?
Aika mennyt palaa on vakuuttavan todenmakuinen. Kun Klarissa miehensä Mikaelin kanssa joutuu aluksi asumaan kaksine lapsineen kaksiossa ja olemaan kotirouvana vailla aikuisihmissuhteita, hän tuntee, että se sähkö ja vetovoima, joka on aina ollut heidän suhteensa vahva liima, alkaa höltyä vaarallisesti:
Äkkiä minut valtasi kauhea varmuus siitä, ettemme selviäisi tästä. Tämä kaikki oli vain liikaa, ja olin kohtuuttoman ilkeä Mikaelille nykyisin. Hän ei jaksaisi kauan, vaan jättäisi minut, meidät.
Talo, valkoinen koti, tuo perheelle lisää tilaa, mutta vie Klarissan lopullisesti Corinne-uniin, jolloin pariskunnan seksielämäkin alkaa kärsiä, sillä miten nainen, joka on täynnä unta, täynnä ajatuksia toiseudestaan, voisi keskittyä rakasteluun. Voiko kukaan mies olla ikinä kiinnostavampi kuin unet, jotka kerta kerralta avaavat Corinnen salattuja ovia, Klarissan ovia häneen entiseen itseensä! Turhautunut Mikael alkaa ottaa etäisyyttä:
”Antaisit kerrankin vain mennä, Klarissa. Älä ajattele liikaa”, Mikael puuskahti, suuteli minua vielä kysyvästi mutta nousi sitten sohvalta. ”Antaa olla. Luulin että oli hyvä hetki. Sovitaanko, että tulet kertomaan sitten, kun pystyt taas keskittymään mieheesi. En tosin tiedä kuinka kauan tässä jaksaa odottaa”, Mikael sanoi ja lähti marttyyrin elkein makuuhuoneeseen.
Tämä oli niin eletynoloista! Eihän mies todellakaan voi tajuta, että naisen elämässä on hetkiä, jolloin unien näkeminen voittaa orgasmin autuuden!
Aika mennyt palaa on minulle ennen kaikkea kirja unien näkemisestä, sillä näen itse enneunia, valveaikaisia välähdyksiä ja nyt, juuri ennen tämän kirjan ilmestymistä, sen ollessa painossa, tapahtui…Timonen onnistuu kuitenkin kirjoittamaan myös heille, joita tämä aihepiiri ei kiinnosta, sillä kirjahan kertoo kahden naisen elämästä nykyajassa ja ’50 –luvulla. Mukana on kuin filmiajona molempien naisten matka uuteen kotiinsa, jolloin mieleeni tuli Yatesin loistava Revolutionary Road. Sama aikakausi kuin Corinnella, sama ylemmän keskiluokan henkisesti näivettävä amerikkalainen lähiöelämä traagisine seurauksineen. Pidän myös taloratkaisusta. Olen hulluna kirjoihin, joissa historia toistuu ja talo on muiston kaiku. Toisaalta olen jossain arviossani varoittanut, että ratkaisu on vaarallinen, sillä siitä voi helposti tulla siirappinen, mutta siihen ei Karoliina Timonen sorru, vaan kertomus on enemmän verta, hikeä ja kyyneleitä kuin sokerikuorrutusta. Taloa, jossa historia toistuu, ovat onnistuneesti käyttäneet myös Katharina Hagena Omenansiementen maussa ja Mary Higgins Clark Kodin suojassa.
Ja sitten joillekin varmaan se kirjan kovin juttu, se joka saa kyyneliin: Äidin hätä lapsestaan. Timonen kirjoittaa sen niin sydänverellä, että paatuneinkin tuntee todellisen hädän, ei jää kylmäksi. Ja onneksi hän ei venytä Corinnen hätää yhtään enempää, vaan osaa lopettaa ratkaisuun, joka ei vesitä tuskakokemusta. Kokonaisuutena vaikka en tarinassa heikkouksia löydä etsimälläkään, koen Timosen onnistuvan parhaiten kuvatessaan Corinnea eli Karoliinalla on kykyä menneen ajan tuuliin, utuun, salattuun...
Kirjan yksi funktio on viihdyttää ja tästä ajatuksesta en luovu sateenkaaren tuolla puolenkaan. Sitäkin Aika mennyt palaa tarjoaa, sillä tarina kantaa mukanaan niin petollisia aviomiehiä kuin vieläkin petollisempia ja todella kavalia naispuolisia ystävättäriä. Kumpikin naispäähenkilö, niin Klarissa kuin Corinne, saa karvaasti kokea, että naisen paras ystävä ei aina suinkaan ole nainen. Onneksi Liza Marklund on määritellyt paikan naisille, jotka pettävät naisia! Kirjan lopun näin filminä ja koko ajan soi lapsuudestani tuttu laulu: You are my sunshine, my only sunshine...
Epilogi
Unienkantajat ovat elämämme Valonkantajia, sillä he näkevät ja kokevat puolestamme sen, mitä itse emme halua tai tohdi uskoa. He vaeltavat tähtipolkujaan, koska niin on tarkoitettu, mutta jos kutsut, he saapuvat valaisten pimeytesi tähdet sormiensa päissä.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sanna Kirsi Annika K Anni M. ja Katja/Lumiomena
Pienen pieni paussi vain mulle suokaa. En ole poissa, mutta ajatukseni ovat nyt niin muualla, että tarvitsen sitä kuuluisaa radiohiljaisuutta. Miten nyt levottomat linnut lentävätkään ja tuli mieleen kertoa, että elämäni aikana olen käyttänyt kirjoittajanimimerkkejä Iines, Lara ja Jessica...
Still Loving You
Prologi
”Haluatko haistaa luntani?” tyttö kysyy.
En kutsunut Unikoiraa. Olen nyt niin likellä omia vaarallisia uniani, että ei olisi tullut mieleenkään kutsua tuota outoa, mustaa otusta, joka katsoo minua hehkuvilla silmillään, on jotenkin rujo, mutta kuitenkin hellyttävä, kuten koirat ovat. Se tuli silti.
Marko Hautalan Unikoira (Tammi 2012) on kirja, jolla ei olisi pitänyt olla mitään osuutta elämässäni. En ole edes ikinä kuullut kirjailija Hautalasta. Anteeksi Hautala! Minulla on aika nurja suhtautuminen suomalaisiin mieskirjailijoihin ellei heidän nimensä ole Mika Waltari, Bo Carpelan tai vaikka Pasi Ilmari Jääskeläinen. Runoilijat ovat eri juttu: He saavat minulta aina armon. Suomesta on kautta aikain tullut loistavia runoilijoita sukupuoleen katsomatta.
Vastentahtoisesti aloin lukea Unikoiraa. Pakko ei ollut, mutta sitten sain varmaan omien unieni rasitustilassa etiäisen, että tästä voisi löytyä jotain minulle. No juu. Enpä olisi uskonut, sillä jatkan lukemista. Kuulen muurieni murtuvan samalla kun vakuutan itselleni, että tämä ei ole mitään fantasiaa, vaan maagista realismia, sillä eikö tämä muka ole mahdollista tapahtua…
Kirjan päähenkilö on tyypillinen suomalainen mies, joka vaimon jättäessä kääriytyy syvään itsesääliin ja sulkeutuu tylsän virastotyöpäivänsä jälkeen yksiöönsä katselemaan mustavalkoelokuvia ilman ääntä. Hänellä on Meerin lähtemisen jälkeen tasan kaksi vaihtoehtoa jäljellä: Löytää elämälle jokin merkitys tai tehdä itsemurha. Aikansa ahdistuneena haahuiltuaan Joonas löytää eidolon-terapian ja tapaa sitä kautta ryhmän vetäjän Aliisan…sekä koiran.
Rinnan Joonaksen tarinan kanssa viedään jonkin matkaa kertomusta Fritzénin ja Jonesin matkasta Toporiviin Venäjälle etsimään unienantajaa. Matkakertomukset ovat outoja ja aluksi saattaa tuntua, että niillä ei ole mitään tekemistä kirjassa, mutta yhteys on, sillä toimilupansa menettänyt psykoterapeutti Lars Fritzén, on eidolonin keksijä ja kehittäjä. Tämä käy lukijalle ja Joonakselle selväksi vasta puolen välin jälkeen, mutta mikään ei pidättele minulta tätä tyylinäytettä Hautalan tekstistä, jossa Fritzén kertoo Joonakselle upeasta ajatuksestaan, paljon tehokkaammasta kuin mitkään psykoterapiat:
Minun ohjelmassani pieni eliitti poikkeuksellisia ihmisiä saatettaisiin erinäisillä psykoaktiivisilla aineilla pysyvästi sellaiseen tilaan, jossa he voisivat kokea psyyken spontaaneja myrskyjä ja oppia elämään niiden kanssa. Sellainen olisi helposti toteutettavissa. He olisivat kuin antiikin ajan oraakkelit. Tai kuin kosmonautit, jotka lähtevät etsimään maailmankaikkeuden arvoituksia. Valtaosa ihmiskunnasta ei tietenkään ole soveltuva sellaiseen. Heidän mieliinsä asetettaisiin intensiivisen, pitkäkestoisen hypnoosin avulla niin sanottuja turvakuvia, psyykkisiä suojelusenkeleitä ja muuta lapsellista. Sellaista mikä pitäisi heidät rauhallisina ja ehkä estäisi aloittamasta liian tuhoisia sotia, kunnes ihmiskunnan yleinen tietoisuus on valmis astumaan uudelle tasolle.
Ajatukseni sai tietysti jokaisen moralistikollegan suunniltaan. Varsinkin ohjelmani intensiivistä hypnoterapiaa koskeva osa. Ihmistä ei muka saa pitää hypnoosissa pidempään kuin yhden vuorokauden ja jokaisella on vapaa tahto ja muuta kivikautista hölynpölyä. Jos kerran ihmisen verenkiertoon voidaan laittaa kipulääkettä, voidaan hänen mieleensä asettaa pysyviä turvallisuudentunnetta lisääviä pehmoleluja, joita ihminen voi halailla, kun pelottaa tai ahdistaa. Mitä pahaa siinä on?
Tästä voitte sitten arvata, mitä tein viime yön ja miksi olen hieman sumuinen, mutta myös vaikuttunut. Jotenkin tajuan kuun tomun lävitse, että en ole Hautalan kohderyhmää, mutta niin vain nappasi tarina iholle ja lopussa tuntui kuin psyykkiset verisuoneni ja koko pääni olisi kiepautettu moneen kertaan ympäri: Huojahti pahasti, mutta tasapaino palasi. Marko Hautala osaa kirjoittaa! Hänen kanssaan dialogi, suomalaisten kirjailijoiden syvin heikkous, oli pelkkää juhlaa. Ei mitään myötähäpeämistä vaan juhlaa! Olen juhlinut dialogia, olen juhlinut mustaa huumoria, olen juhlinut älykästä tarinaa, olen pelännyt melkein tajuttomuuteen saakka ja taidan olla juhlinut jotain sellaistakin, jota en ymmärtänyt, mutta tämä elämyskrapula ja valvominen on ollut sen väärti!
Epilogi
Jääkiteitä. Lunta. Kuun tomua.
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet aikankin Annika K Susa Marke Kirsi ja Pia
Historiasta lienee vaikea löytää kiinnostavampaa perhettä kuin Romanovit. Olen erityisen kiinnostunut Nikolai II:sta kaikkineen, mutta lukenut muitakin Romanov -kirjoja.
Edvard Radzinski: Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema (WSOY 1992)
Jorma & Päivi Tuomi-Nikula: Nikolai II - Suomen suuriruhtinas (Atena 2010)
Staffan Skott: Romanovit - Keisarisuvun kohtalo (Schildts 2011)
Helen Rappaport: Jekaterinburg - Romanovien viimeiset päivät (Helsinki-kirjat 2011)
Anna Virubova - Keisarinnan hovineiti, toimittanut Irmeli Viherjuuri (Otava 1993)
JP Koskinen: Ystäväni Rasputin (WSOY 2013)
Helen Rappaport: Pietari 1917 Ulkomainen eliitti Venäjän valankumouksen pyörteissä (Caught in the Revolution, Petrograd 1917, Minerva 2017, suomennos Sirpa Saari)
*****
Romanovin tytöt, valkeat ruhtinattaret...
Nikolai II:n perheen viimeinen joulu
Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhaajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima, sama lähtökohta. Vaikea lapsuus ja sen syvät traumat, huono itsetunto ja tarve vaikuttaa voimakkaalta. Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä. Siinä missä Sebastian fantisoi seksuaalisesta vallasta, sarjamurhaaja fantisoi toisen elämästä ja kuolemasta päättämisestä. Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain outo pimeys, jossa…
Lopussa on sen alku eli yllä oleva on lopetukseni Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin kirjan Mies joka ei ollut murhaaja arvioon. Nyt kun olen lukenut Hjorthin & Rosenfeldtin uusimman teoksen Oppipoika (Lärjungen, Bazar 2012, suomennos Jaana Nikula) suosittelen kuumasti lukemaan herrojen kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Rikospsykologi Sebastian Bergmanin pään sisään pääseminen on vaivan arvoista, mutta sinne kannattaa lähteä tarinan alusta, siitä pimeydestä, jossa Sebastianista tuli Sebastian, kaikkien aikojen paras sarjamurhaajien profiloija, mutta myös maaninen paneskelija, joka haluaa unohtaa osan elämäänsä naimalla kuin kaniini. Oppipojassa Sebastianista itsestään tulee unohdus, sillä nyt minä putosin tähän älykkääseen elostelijaan täysillä. Jos luin Mies joka ei ollut murhaaja yöt, nyt tein päivistä öitä, voidakseni koskettaa mitään kaihtamatonta Sebastiania, joka sarjamurhaaja Edward Hinden ansiosta joutuu salatun heikkoutensa pohjaimuun. Heikkouden nimi on Vanja, tytär, joka ei tiedä olevansa hänen tyttärensä, mutta Bergmanin ylitse käyvä hulluus kirjan alussa on kuin lastentarhan aamusoitto verrattuna, mitä on tulossa Hinden taholta. Hinden, joka vankisellisäänkin käsittää, mikä on se ainoa naru, josta nykäisemällä Sebastianin saa kuin kumitetuksi pois kartalta, pois mestaroimasta Hindeä itseään, murhaajista älykkäintä. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin jotain, mikä saa henkirikosyksikön tutkijan Vanja Lithnerin tiuskaisemaan Sebastianille:
Sinulla pitäisi olla varoituskyltti. Olet pahempi kuin hiv.
Se, kuinka ansaittua tämä on tai ei ole, selviää kirjan lukemalla, mutta lukija voi välillä myös pysähtyä miettimään, miksi impulsiivinen, häikäilemätön, suuren menetyksen muistoa pakeneva, kaikkia keinoja kaihtamaton Sebastian on kuitenkin niin vetoava. Mikä kiehtoo miehessä, joka pitää yhteyttä poliisista ulos potkittuun Trolle Hermanssoniin, joka…
…oli saanut potkut keskusrikospoliisista kun oli käynyt ilmi että hän oli varjostanut entistä vaimoaan ja yrittänyt narauttaa tämän uuden miehen syytteeseen huumerikoksista tekaistujen todisteiden avulla, kaikki vain siksi että hän saisi lasten huoltajuuden itselleen.
Vaikka en ole kauheasti hullaantunut rikospoliisikeskeisiin jännityskirjoihin, niin olisin aivan valmis pestautumaan poliisipäällikkö Torkel Höglundin alaiseksi vain saadakseni olla mukana kuviossa, jossa ovat vahvat naiset Vanja ja Ursula, Torkel, ryhmän järki, ainakin tähän, asti sekä herkkä, lahjakas Billy. Tulisin mauste on kuitenkin tutkintaan ulkoapäin tunkeutuva enemmän tai vähemmän sekasortoinen Sebastian. Toisaalta kirjassa ollaan myös älykkään sarjamurhaajan pään sisällä ja lukija suorastaan huurtuu kauhusta tajutessaan, mitä tarkoittaa todeksi tullut, täysin empatiakyvytön psykopaatti Edward Hinde. Hinde on kuitenkin istunut jo viisitoista vuotta vankilassa, kiitos Sebastianin ja nyt joku, joku kuin Hinde murhaa samoilla merkeillä, joten rikospsykologimme ja rikostutkijoiden tapaamiset sarjamurhaajan kanssa ovat väistämättömät:
Edward päätti päästää irti Sebastianista. Liian tylsää, merkityksetöntä. Sebastian ei selvästikään ollut enää sama suurenmoinen vastustaja kuin joskus ennen. Hinde kääntyi kauniin kollegan puoleen. Ehkä tästä saisi hiukan vastusta. Nainen oli tarpeeksi nuori jotta Hinde voisi houkutella häntä labyrinttiinsa.
”Vanja, saisinko koskettaa tukkaasi?”
Vanja on keskiössä, mutta ainakin naislukija kiinnittää huomiota Ursulaan, yhtä tiukkaan kuin Vanja, mutta vähemmän äänekkääseen. Mitä salaisuutta kantaa Ursula ja miksi pahinta mitä hän tietää ovat viikonloppuvapaat kotona aviomiehen kanssa.
Kukaan ei ollut tyytyväisempi kuin Ursula kun Sebastian lähti henkirikosyksiköstä vuonna 1998.
Mutta nyt hän oli tullut takaisin.
Nyt eivät sen enempää eteeriset öljyt kuin kuuma vesikään saaneet Ursulaa rentoutumaan.
Nyt vessanistuimella oli ladattu ase.
Niin, Sebastian Bergman oli tullut takaisin.
Pahimmalla mahdollisella tavalla.
Kirjoitin jo Mies joka ei ollut murhaaja luettuani, että herroissa Hjorth & Rosenfeldt on laadun takuu. Miten pistää siitä paremmaksi paitsi ihmettelemällä, miten Ruotsi tuottaa niin korkeatasoista jännityskirjallisuutta? Käsikirjoittajinakin tunnetut herrat ovat kakkosellaan parantaneet vauhtia kuin sika juoksua eli nyt hätyytellään vuoden parhaan dekkarin kantapäillä, vai mennäänkö peräti ohi…Pidän niin syvästi Hjorthin ja Rosenfeldtin tavasta kirjoittaa naisista, heidän tavastaan antaa heidän olla vahvoja, jos vain onnistuvat jäämään henkiin. Ja etenkin pidän siitä, miten Michael ja Hans suurimmassakin kauhussa paljastavat miesten heikkouksia, panevat miehen polvilleen ja antavat hänen nousta vasta kun hän on yhtä haavoitettu kuin Sebastian Bergman, niin haavoitettu että ei jaksa enää yhtään mitään ja myöntää sen kohdatessaan luonnonvoima Ellinor Bergvistin. Ellinorin, joka on kuin kotieläin, kuin uskollinen koira…
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K
*****
Muut lukemani jännitysromaanit löydät täältä
Kuten jokin aika sitten postasin, niin R. ei voi kestää minun makkarin nurkkaustani, jossa kaunis korituoli silkkityynyllä ja luonnonvalkoinen yöpöytä. Hän näkee harhoja eli kasan vaatteita, kirjoja, kyniä, stabiloita, vihkoja, tallennettuja lehtileikkeitä...ja koska hän nykyään ehdottomasti haluaa imuroida niin valitus boheemin nurkkani kohdalla on ollut uskomatonta. Nyt olen jälleen kerran ryhdistynyt Ikean edullisten Lack -hyllyjen avulla. Näitä on nyt sitten kirjastossa työpöytäni sivulla kaksi, olkkarissa kolme + yksi, joista ensimmäisellä usein kuvaan kirjojen lisäkuvia, toisella on musiikki ja alimmalla säilytettävät sisustus- ja puutarhalehdet sekä puutarha- ja taidekirjoja. Olkkarin yksinäisellä hyllyllä on tällä hetkellä taidevalotuikuilla valaistuna Jaelilta saatu upea Madonna ja makkarissa taas
on ylimmällä hyllyllä lukuun tulevia kirjoja, mutta se, mitä tulee vasempaan hyllyn nurkkaan ei ole vielä kiveen hakattu. Yritän keksiä sinne jotain...vaikka iso lasimalja, jonka tungen täyteen ledvaloja tms.
Tässä näkyvät sitten kaikki kolme hyllyä ja tuo keskihyllyn lisävalo on tarpeen, sillä seinällä olevat Itävallasta ostamamme lukuvalot eivät anna riittävästi tehoja lukemiseen. Koska olen aina hokenut valkoisten verhojen autuutta, niin kerrottakoon, että keittiössä on pitkät burgundinväriset, makkarissa nämä tummat kirsikkapuisen sälekaihtimen lisäksi ja takkahuoneessa Marimekon turkoosit. Muualla on vain luonnonvalkoisia pitkiä, ohuita verhoja, joita tuuli voi liehuttaa halutessaan.
Makuuhoneessa tarvitaan verhot vain yöunien turvaamiseksi, sillä ikkunan takana on kaunis lehtomme. En voi nukkua suven ylivalotuksessa! Muissa huoneissa ei verhoja vedellä edestakaisin, vaan ne saavat valua ikkunoiden sivuilla pehmeyttä ja kodikkuutta tuomassa.
Peltisessä sydänrasiassa on nyt sitten kaikki pikkusälä, jota voi yllättäen tarvita. Makuuhuoneessa on riittävästi vaatekomeroita, mutta ilmeisesti vaihdan vaatteita jonkun kerran päivässä ja laitoin nyt sitten kaikkea hienoutta uhmaten alahyllylle yhdet farkut ja pinkin neuleen. Jotain vaatetta siinä nurkassa tulee olemaan...myönnän. Kori on Olgan hemmottelunannoille yms. Päätyseinän tapetti on Bårosin Salainen puutarha, jossa kukissa näkyy hentoa pinkkiä.
Makuuhuone tulee olemaan vihonviimeinen remonttikohteemme (tästä ja tästä vielä toivutaan;-), joten siksi on ollut ihan ok tapetoida päätyseinä ja nyt laittaa nämä hyllyt. Sen lisäksi olen armoton vuodevaatefriikki ja hankin laadukkaita lakanoita, tyynyt uusitaan usein, samoin täkit, tänä suvena patjatkin...ja kuten Aksel Sandemose on sanonut, jokaisella pitäisi voida olla joka ilta vastapestyjen, viileiden vuodevaatteiden ylellisyys. No, minä vaihdan neljään tyynyymme päälliset joka päivä, jolla saamme melkein saman tunteen.
Ja tässä sitten mieheni makuuhuoneen nurkka. Hän ei joudu tuota puseroa katsomaan, vain korut siinä tavallisesti roikkuvat. R:llä on yöpöytänään arvokkain huutokauppaostokseni kymmenien vuosien takaa. Rakastan siis vanhoja huonekaluja, mutta osaan (hätätilassa) olla myös käytännöllinen ja siksi Lack-hyllyt. Ne eivät ole pois vanhoilta piirongeiltani, ryijyltäni tai vanhojen kirjojen kirjahyllyltä. Eivät kykene heikentämään vanhan arvoa, mutta tuovat rutkasti käytännöllistä selkeyttä ja sitä jos mitä minä tarvitsen. Luulen aina tarvitsevani sekasortoisuutta, mutta silti kaipaan kohti yksinkertaisuutta ja selkeyttä.
Love
Leena Lumi
PS. Minulla on vahva etiäinen, että kohta tapahtuu jotain...ellei, niin ensi viikolla saamme huippujännitystä, ehkä yhden uniin liittyvän kirjan sekä sitten viikonlopuksi taas jotain...ehkä.
Yöt ovat pimeät ja raskaat.
Hedelmät varisevat, varisevat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa soi kuin valtainen rumpu,
hiljaa soi luumunsinisessä yössä.
Hedelmissä palavat kesäpäivät,
omenain kuullossa vaaleat yöt!
Punaiset tomaatit laulavat:
on lihamme aurinko!
Hedelmäin juhla, kypsymisen huume.
Elonvalkeat leimuavat.
Kuuletko kumahdukset puutarhassa?
Maa värisee kuin väkevä rumpu.
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
Etsin aina reseptejä, joista saan uusia lisukkeita pääruoan oheen. Silloin tietenkin erilaiset salaatit ovat suuri kiinnostukseni kohde. Koti ja keittiö -lehdessä 8/2012 on juttu Mamma mia, mikä ateria! ja siitä poimin yksinkertaisen tomaatti-mozzarellasalaatin eli capresen ohjeen. Tämä sopii monen oheen. mutta viime viikonloppuna sitä oli meillä grillatun lihan kera, joskus valmistamme vain useita salaatteja ja nautimme niitä. Katri Schröderin jutusta voi lukea, että tätä salaattia kutsutaan myös nimellä insalata tricolore eli kolmivärisalaatiksi. Nimi tietenkin viittaa Italian lipun väreihin.
6 kypsää tomaattia
2 tuoretta (bufala)mozzarellaa (á 125 g) (Minä käytän Juustoportin valmiiksi viipaloitua mozzarellaa)
nippu tuoretta basilikaa
3 rkl oliiviöljyä
ripaus sormisuolaa
rouhittua mustapippuria
(1 rkl balsamiviinietikkaa)
Pese ja viipaloi tomaatit. Valuta mozzarellat ja revi tai leikkaa ne 4-6 palaan. Irrota basilikan lehdet varsista. Revi isoimmat lehdet pienemmiksi.
Asettele tarjoiluvadille lomittain tomaattia, mozzarellaa ja basilikan lehtiä. Väliinkin voi ripotella sormisuolaa ja/tai mustapippuria.
Valuta salaatin päälle hyvälaatuista oliiviöljyä. Ripottele mausteeksi hieman sormisuolaa ja rouhittua mustapippuria. (Valuta lopuksi halutessasi päälle loraus balsamiviinietikkaa.) Etikkaa me emme tähän käytä.
Minä käytän Juustoportin valmiiksi viipaloitua mozzarellaa, josta sitten revin siivuja puoliksi. Kay Scarpetta käyttää aina bufalaa, mutta...;-)Tuoretta basilikaa meillä on kotona melkein aina kasvamassa ja tomaatteja syödään niin kauan kuin saadaan kotimaisia. Sormisuolan tarjoilen erikseen, sillä kaikki eivät halua käyttää suolaa ollenkaan. (Paitsi nykyään ripottelen jo hiukkasen mukaan tekeytymään.) Viikonlopusta tulee viime viikonlopun toisinto, sillä haluamme vieläkin nauttia ulkona syömisen autuudesta kera kesän makujen. Teen tätä salaattia nyt usein. Se on joskus niin pienestä kiinni löytää uutta vaihtelua tuttuun menuun.
Aterian jälkeinen dolce voi olla vaikka oman puutarhan luumut!
Toivotan kaikille tunnelmallista viikonloppua kera herkkujen♥ Kuunnellaan, miten lepakot suihkivat ja hedelmät kypsyvät puutarhoissa...
Love
Leena Lumi
Summer Wine
Kirjassaan Puhdasta ravintoa professori Sinikka Piippo mainitsee tomaatti-mozzarellasalaatin maailman terveellisimmäksi salaatiksi.
Syyskuu 2018 ja monta kertaa ja taas tänään on nautittu capresea nyt kera grillatun basilika-tomaattimaustetun broilerin fileepihvin. Mozzarella on nyt Riitan herkun, basilika on vaihtunut rapeaan salaattiin ja öljyn ja mausteiden (mustapippuri ja sormisuola) lisäksi on vedelty tummia kastikeviivoja Filos, Deluxe, balsamicokastikkeesta. Vävykokelas teki näin juhannuksena, mutta olisi pitänyt silloin kuvata, sillä hän teki salaatista ruusukkeen!
Ruokareseptit Leena Lumissa
Samin valmistama caprese juhannuksena 2019.
Lähtiessäni lenkille, yksi ensimmäisiä taloja, joiden ohitse menen on Siljan koti, jossa hän asuu miehensä ja pienen koiransa kanssa. Kuvassa edessä ulkorakennus, jossa mm. sauna, kesähuone etc. Talo jää vasemmalle ja sen edessä on patio vai peräti pergola, joka tulvii kukkia keväästä myöhäiseen syksyyn.
Verenpisarat ovat kuin puita ja niiden talvisäilöön viemisessä oli joku erityinen juttu, jota en enää muista, mutta helppoa se ei ole! Kyselin vähän kukkimisen runsauden saloja ja sain kuulla, että monenmoisia taikoja on...
Siljan orvokit ovat vielä elokuulla näin hyvät, kun minä olen omani istuttanut maahan jo juhannukselta.
Tässä upeaa dahliaa, jota minulla ei ole ikinä ollut, kun se pitää viitsiä kaivaa syksyisin pois maasta. Korvaan tämän laiskuuteni sitten runsaammalla sipulikukkaistuttamisella.
Pation seinät suorastaan kasvavat kukkia ja mitään kiinnittimiä ei ole näkyvissä. Kukkien keskellä on ruokapöytä sekä mukava pehmustettu keinu, jossa näen joskus ahkeran emännän iltapäivänokosilla. Missäs sen parempi kuin siellä kukkien sylissä!
Tässä vähän taiteellinen otos;-) Mitäs siinä nyt onkaan...liljaa ja olisiko ukonhattua.
Ja tässä karjalanneito!
Pation ympärillä on tietenkin pihaa ja hyötypuutarhaa, josta saadaan mehut omalle sekä lasten perheille. Tässä ehkä lumipalloheisi...
Iloinen auringonkukka, josta lienee tulossa pikkulintujen talviateriaa.
Ja piharakennuksen edessä 'aurinkoa' riittää. Oli muuten sellainen sauna ja ikkunasta maisema, että varmaan moni pitäisi.
Patiolta puutarhaan vievät myös jättiläisen jalanjäljet...
Oikealla näette Siljan pässin. Siihen liittyy tarina, mutta en tohdi sitä kertoa;-) Siljalla on muutenkin kohtuullisesti puutarhassa kaikkia kivoja pikkujuttuja, jotka eivät ole kasveja, vaan koristeita.
Ja tässä Siljan maisema yläkerran makuuhuoneen parvekkeelta Päijänteelle. Olemme siis nyt Muuratsalon saarella, Alvar Aallon huvilasaarella, jossa sijaitsee Aallon kuuluisa koetalo. Minä asun tässä hyvin liki. Siljalta vaan näkyy paremmin Muuratsaloon Lehtisaaresta tuleva tie ja Satasarvisen alapuolella olevat talot. Kaukaa pilkottaa Säynätsalon pääsaari, jonka merkkinä tehtaanpiippu. Nämä saaret ovat osa Jyväskylää eli asumme harjukaupungin saarella, täydellisessä paratiisissa.
Kiitos Silja♥
*****
Tämä liittyy nyt osaksi Puutarhavierailuja, jonne viikon parin sisällä saadaan lisäkuvia Jonnan puutarhasta Jos tulee hyvä ruska, saatan vielä innostua, sillä nyt ovat mukahillittykasvuiset pilvikirsikat näyttäneet todellisen luonteensa. Niiden ruskaväri on uniikki! Silloin saatan tehdä ruskapostauksen Leena Lumi's Flower Power -sivuille.
Tässä vähän esimakua. Tuo puu on melkein tuplannut kasvunsa vuodessa ja sama juttu on etupihalla. Se hillittykasvuinen ei siis pidä paikkaansa ollenkaan.
Love
Leena Lumi
”Sinun ei pitäisi lähteä Savannahiin”, Benton sanoi, ja minä sanoin, että minun oli pakko ja voisiko hän kiitos avata viinipullon ja kaataa meille molemmille, ja me joimme erimielisinä. Maistelimme mieli muualla ruokaa, jonka olin valmistanut syö hyvin ja elä onnellisena – ruoanlaiton hengessä – mangia bene, vivi felice cucina – eikä kumpikaan meistä ollut onnellinen. Kaikki oli Kathleen Lawlerin syytä.
Yhdeksästoista lukemani Patricia Cornwellin jännitysromaani Punainen usva (The Red Mist, Otava 2012, suomennos Ilkka Rekiaro) alkaa kuin elokuva: Kay Scarpetta on matkalla kohti Georgian naisvankilaa tapaamaan Kathleen Lawleria. On kesäkuu ja Kay ajaa pitkin melankolista Georgian rannikkokaistaletta ohittaen rantaliejukoissa vaanivat käärmeet ja alligaattorit, ylivalossa kylpevät heinikot ja matalalla lentävät lumihaikarat, jotka piirtävät jaloillaan viestejään murtoveden pintaan…Edellisillan viini painaa vielä päässä, avoimesta ikkunasta hönkii etelän kuumuus ja maatuvien kasvien pistävä rikinkatku.
Yhdeksästoista kuolinsyytutkija Kay Scarpettasta kertova romaani on jälleen vanhaa kunnon Cornwellia. Jokainen, joka on yhtä hullaantunut kuin minä Scarpettan totuuteen, obduktioon, hänen tapaansa valmistaa italialaista ruokaa surussa, ilossa, pelossa, kaiken pahan jälkeen lohduksi, kykyynsä suhtautua erikoisiin ihmisiin ja lopulta vaikka koota läheisensä yhteen ja pitää puhe muistoleivästä, saa jälleen odotetut Kay-hetkensä.
Tarina on rankka ja sen pitääkin olla, sillä Scarpettan kanssa ollaan syvimmässä pahassa kiinni. Punainen usva on tarinan sumu, joka sekoittaa hyviä ja pahoja, mutta lopulta aina paha saa palkkansa, tosin kalliisti maksetun. Kathleen Lawler on pyytänyt Scarpettaa tulemaan vankilaan häntä tapaamaan. Kay päättää lähteä, sillä heitä yhdistää Jack Fielding, Kayn alaisuudessa työskennellyt oikeuslääkäri, joka on kuollut murhan seurauksena. Kathleen käytti Jackia seksuaalisesti hyväkseen tämän ollessa vain kaksitoistavuotias ja siitä suhteesta syntyi lapsi, joka…Kathleen oli aikanaan terapeuttina hoitolaitoksessa, jossa Jack varttui. Mitenkään ikinä, kukaan ei koskaan olisi voinut aavistaa, mitä tuosta tapahtumasta seurasi. Tapahtui se, mistä fyysikot sanovat
Yhden perhosen siipien liikahdus aiheuttaa hirmumyrskyn jossain päin maapalloa.
Koko Punainen usva selvittää tätä hirmumyrskyä ja tavalla, josta Scarpetta-fanit pitävät. On paljon ruumiin todistusta, Kayn upeita päätelmiä, Bentonin viileää etäisyyttä, pelkokerrointa ja tarina, jossa et takuulla arvaa tekijää, vaikka niin kirjan puolessa välissä luuletkin. Minulle parasta oli Jaime Bergerin tärkeä rooli tarinassa, tämän New Yorkin piirikunnan entisen apulaissyyttäjän, joka on nyt löytänyt elämälleen aivan uuden mission ja kuinkas sattuukaan juuri Savannahissa! Myös Marino on vahvasti mukana, mutta jotain on tapahtunut, sillä viina, tupakka ja sokeri eivät enää tälle ronskille miehelle maistu, mutta senkin edestä hänen mielialansa vaihtelevat raivonsekaisen epätoivon puuskissa ja kaikki, kaikki on mahdollista – jälleen kerran. Mutta Marino rakastaa olla etelässä ja Jaime jos kuka saa hänet uskomaan mahdollisuuksiinsa tehdä elämällään mitä ikinä keksii haluta.
Kayn tavattua Kathleenin tapahtumat alkavat vyöryä ja vastaan tulee muiden muassa eräs yhdeksän vuotta aikaisemmin Savannahissa tapahtunut perhesurma, jossa koko perhe, äiti, isä ja kaksi lasta löydettiin surmattuina. Tulee hetki, jolloin Kay on heikoimmillaan, eikä voi luottaa oikein keneenkään ja miettii
Ihmisen pitää elää elämänsä siellä, missä hän herää, vaikka olisi joutunut sinne jonkun toisen unessa.
Me kuitenkin tunnemme Scarpettamme ja tiedämme, että lopulta hän kuin italialainen mamma kokoaa pesueensa yhteen, puhaltaa haavat ja alkaa laittaa ruokaa.
Punainen usva on tyylipuhdasta Cornwellia, josta olemme saaneet nauttia jo kauan. Välissä oli pieni notkahdus, mutta se oli vain yhden tarinan notkelma. Valokeilassa romaanissa Scarpetta oli jälleen timanttia. Cornwellin sarjamurhaajatrillereitä on julkaistu jo yli viidessäkymmenessä maassa ja erityisen rakastettu hän on Suomessa, jossa hyvää ruokaa ja viiniä harrastava tohtori Scarpetta on saanut vahvan ja hiukan itsekkään lukijakunnan, sillä omia Scarpettoja ei edes lainata muille! Nyt sitten, jos joku ei satu tietämään, miksi en ole tuonut muita Scarpetta –kirjoja esille, voin paljastaa, että en millään haluasi jakaa Kayta muiden kanssa. Kaikkein parasta ovat olleet Scarpettan tutkimukset jouluöinä. Tiedän ihan täyspäisinä pidettäviä, kunnon äiti-ihmisiä, jotka ovat vuosikausia säästäneet uutuuskirjansa juuri jouluyöksi. Kun on ollut ihana jouluaatto, on vaellettu lävitse lumisen hautausmaan ja viety edesmenneille rakkaille muistokynttilät, on niin täydellistä aloittaa puolen yön jälkeen seurustelu Kay Scarpettan kanssa. Oi joulun henki! Oikein odotan, että joku tutkija tarttuu tähän aiheeseen!
Jaksan aina vain hämmästellä Patricia Cornwellin täydellisyyttä. Tarinassa ei ikinä mikään onnu ja kirjat ovat kuitenkin täynnä tieteellisiä yksityiskohtia sekä kaiken lomassa liimana sujuva kertomus, joten ikinä ei lukija pääse tuntemaan puutumusta runsaan informaation kanssa. Ehkä se kaikkein vahvin Patrician tarinoissa on kuitenkin pahan äärirajoille meno. Hän vie lukijansa kuilun reunalle ja ojentaa pelastavan, vasta hetki sitten tomaattikastiketta hämmentäneen kätensä juuri ennen suurta pimeää. Kuitenkin on eräs, joka jäi yöhön ja kirjoitti
Älkää luulkokaan, etten minä tiedä lähdettä. Sopulit on johdatettu mereen.
Valot sammuvat viideltä. Taas tulee pimeys.
*****
Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K Susa
*****
Muut lukemani jännitysromaanit löydät täältä
Sain Paulalta haasteen listata kymmenen hyvänmielen kirjaani. Kiitos Paula♥ Tätä haastetta olen pelännyt, sillä minä olen vahvojen makujen ja pitkän jälkimaun ystävä, joten luen pääosin aika rankkoja kirjoja. Itsellenikin oli yllätys, miten monta suloista, romanttista ja hauskaa kirjaa olenkaan lukenut! Olisin voinut helposti tuplata listani. Koska tämä haaste on kiertänyt jo monilla, enkä ole ehtinyt sen polkuja seurata, tästä saa napata mukaansa Hyvänmielen kirja -haasteen kuka ikinä haluaa. Kaikki muut kirjat olen blogiini lukenut paitsi en Taikavuorta, jonka luin ennen blogiani varmaan yhden kerran liikaa. Mutta jonain päivänä katseeni kääntyy kohti alppeja ja aloitan jälleen matkani Berghofiin. Sitä odotellessa:
1) Nora Surojegin, Pirkko-Liisa Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus
2) Jacques Bonnet: Kirjaston henget
3) Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
4) Tommy Tabermann: Eroottiset runot
5) L.M.Montgomery: Sininen linna
6) Kari Nurmi, Matti Murto: Seikkailun suolainen maku
7) Jussi Siirilä: Juoksija
8) Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja
9) Thomas Mann: Taikavuori
10) Satu Koskimies: Hurmion tyttäret
Ja sitten se 11., jota en ole lukenut blogiini, mutta johon tartuin jo lapsena ja siitä lähtien se on kulkenut matkassani, minne ikinä olenkaan mennyt. Kirja, joka sai minut toteuttamaan yhden ison unelmani, vei minut lehtien sivuille ja televisioon eli F.H.Burnettin Salainen puutarha. Olen elänyt puutarhaunelmaa nyt kymmeniä vuosia, vierailijoita on ollut niin tuttuja kuin tuntemattomia, kirsikat ja luumut ovat kypsyneet ja tunnen jokaisen ihmeen, joka keväisin nousee salatusta kolostaan. Rakastan puutarhaani sataa, mutta kaikella on aikansa: Nyt on aika suunnitella seuraavaa 'salaista puutarhaa' ja sen viekoittelevia polkuja ja siimeksiä...
Toivotan kaikille intoa ja voimia tehdä unelmanne todeksi! Make your dreams come true!
Love
Leena Lumi
The Winner Takes It All
Tänään nautimme jälkihehkusta. Kaikkihan tietävät, mitä se tarkoittaa, mutta minä en nyt tarkoita aivan sitä...;-) Eilen illalla aterioimme terassilla kauan ja hartaasti. Odottelimme lepakkoja, mutta ilmassa oli jotain muutakin. Tiesimme kettujen saapuvan, mutta emme olleet koskaan kokeneet vielä sitä, mistä Riku Cajander kirjoittaa upeassa Luontopiha -kirjassaan eli kettujen ääniä. Ken on ketun ilmoituksen 'täältä minä tulen' kuullut, ei sitä ikinä unohda. Henkeä salpasi, onneksi Olga oli sikiunessa ja saimme kuunnella koko aarian. Se oli tietysti Arkajalka, sillä hänen piti varoittaa tulemisestaan. Sitten Suuriruhtinatar Olga heräsi ja Arkajalka katosi ensihaukun myötä. Meni vain hetki,kun saapui Reipastassu, jonka kanssa vaihdoimme katseita, solmimme arkaa ystävyyttä...Irlannin mytologiassa on ollut naisia, jotka ovat muuttuneet hylkeiksi ja hylkeitä, jotka ovat muuttuneet naisiksi: Lue Regina McBriden kirja Ennen sarastusta
Ehkä minä muutun ketuksi...
...sitä ennen kuitenkin voin kertoa, että yksi viime aikojen suosikkijuttuja on ollut Aamulla kun hain lehden postilaatikosta...Ja se asia mitä siinä käsitellään on järjestymässä nyt parhain päin, sillä minulle on tulossa kolme yöpöytähyllyä Ikeasta. Päämieskin on positiivisen odottavalla kannalla eikä enää marise siitä mun makkarin nurkkauksesta. Hyllyn nyt varmaan kaikki arvaavat, se on kuvassa oleva Ikean tummanruskea Lack, jolla olen löytänyt edullista sisustusapua moneen, moneen paikkaan, mutta tämän casen jälkeen rauhoitun.
Sain Opuscololta ihanan I♥YOUR BLOG -tunnustuksen. Kiitos Opuscolo♥ Nyt minun tehtävänäni on jakaa tätä eteenpäin seuraavin säännöin:
1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.
Minä ojenna tämän tunnustuksen seuraaville bloggaajille, jotka ovat monin tavoin tuottaneet minulle kiinnostavia hetkiä:
Anni M
Norkku
Katja/Lumiomena
Rakkaudesta kirjoihin
Tuulia/Lukutuulia
Pionihulluutta ja puutarhaunelmia
Jaana
Marian koti&puutarha
Kanelia ja kardemummaa
Mukavaa alkavaa syyskesän viikkoa kaikille! Ai niin, me sitten jaoimme sen yhden herrrrrkullisen mustaherukan, jonka nimestä ei ole tietoakaan. Täysin puutarhaohjeiden vastainen jakotapa, mutta on se onnistunut aiemminkin - ainakin karviaisella.
Love
Leena Lumi
PS.Kirjasuositus NYT: Sinikka Piippo Suomalaiset marjat!
.jpg)
