KAROLIINA TIMONEN: AIKA MENNYT PALAA

Prologi

Avatessaan ulko-oven ja vetäessään keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa Corinne ajatteli, että tässä he nyt olivat, uuden elämänsä alussa, takanaan kaikki ikävät muistot. Hän pyörähti ympäri eikä halunnut katsoa enää taakseen. Edessä oli kaunis talo, rakas tytär, aviomies, mahdollisuuksia – tulevaisuus. Oli aika ryhdistäytyä. Näistä täytyi jaksaa rakentaa heille, heidän lapselleen, täydellinen elämä täällä West Roxburyssa, Bostonissa.

Karoliina Timosen esikoisteos Aika mennyt palaa (Tammi 2012) on kertomus kahdesta naisesta, Klarissasta ja Corinnesta, jotka eri ajassa, erinä, mutta kuitenkin samana, ajavat perheineen vanhojen tammien ja pyökkien ympäröimään valkoiseen taloon West Roxburyssa. Kumpikin haluaa jättää taakseen jotain ikävää ja aloittaa uuden, lupaavan, paremman elämän. Kummallakin on lapsi, lapsia ja aviomies. Yhdellä tytöistä, Jessicalla, on kaulassaan riipus, hopeinen Daavidin tähti. Corinnella on takanaan traumaattinen avioliiton alku täynnä menetystä ja pettymystä, mutta Jessica, on hänen tulevaisuutensa valo. Klarissa on suomalainen nainen, joka on muuttanut Bostoniin miehensä työn mukana ollakseen vuoden kotiäitinä ja kuvitellen voivansa kahdelta lapseltaan saada aikaa kirjoittaa, seurata omaa polkuaan. Eri ajassa he molemmat avaavat saman talon oven vihreiden ikkunaluukkujen vilkuttaessa kodikkaasti, mutta alitajuisesti Klarissa pelkää talolla olevan lopulta vahingoittava vaikutus hänen elämäänsä, parisuhteeseensa ja perheeseensä.

Tämä kirja tulee minua liikaa iholle, mutta sitäkin uskottavammaksi katson itseni siitä kertomaan. Ennen kuin lähden kirjan ytimeen ja ehkä jään unien teille, kerron kirjan olevan aivan muuta kuin mitä teoksen hieman kevyehkö kansikuva antaa olettaa. Kanteen olisi riittänyt aivan hyvin vain talo. Talo näkee kaiken, talo muistaa kaiken. Talo imi itseensä kaiken sen, mitä siinä oli koettu. Taloon jäivät äänet, tuoksut, kyyneleet ja veri. Talo on kirjan muisti ja myös siinä nähdyt unet. Kertomuksen kulku kahdessa ajassa, on minusta aina eduksi tarinalle, jos se tehdään taiten, ja sen Timonen on tehnyt. Lukija pysyy helposti mukana, kuka kertoo ja missä ajassa eli helppolukuisuus on taattu. Se on vain hyvä, sillä saamme tilaa sille, mikä on kirjassa tärkeintä, kertomuksen sielu. Se alkaa siitä hetkestä, kun Klarissa alkaa nähdä unia Corinnesta, naisesta, joka kantaa kaulallaan hopeista Daavidin tähteä. Klarissa ryhtyy kirjoittamaan muistiin uniaan. Muutto Bostoniin ja valkoiseen taloon pyökkien sylissä saa Klarissan hengittämään Corinnen hengitystä, hänen verensä alkaa kiertää Corinnen verenä…Unet ja valveaikaiset välähdykset lisääntyvät ja sitten Klarissa tutustuu naapurissa asuvaan iäkkääseen Racheliin, joka on juutalainen, mutta jolle oman uskonnon orjallinen seuraaminen jää toiseksi uskomisessa jälleensyntymiseen:

Olen tutkinut aihetta vuosikausia, suorastaan vuosikymmeniä, ja jälleensyntyminen on käytännössä todistettu yliopistotasolla empiirisesti. Myös kaikki ikivanhat kirjoitukset uskontokunnasta riippumatta puhuvat siitä. Energia, josta koostumme, ei koskaan tuhoudu tai katoa minnekään. Se vain muuttaa muotoaan.

Minun käsitykseni mukaan yllättävän moni suhtautuu ajatukseen jälleensyntymisestä avoimesti. Mutta ei se tietenkään täällä länsimaissa yleinen uskomus ole, sillä valtauskontomme on hylännyt jälleensyntymisopin ja selittää maailman aivan toisin. Ihmisiä on helpompi pelotella ikuisella kadotuksella kuin miellyttävällä lepotauolla ennen palaamista takaisin maan päälle.

Ja näin, Rachelin avulla, Klarissa tajuaa maailmankaikkeuden olevan muutakin kuin tämä tässä näkemämme ja kokemamme. Samalla hänelle avautuu ovi inkarnaatioon, omaan toiseuteensa.

Laura Brown yrittää kadottaa itsensä. Ei, siitä ei ole täsmälleen kyse - hän yrittää säilyttää itsensä pääsemällä rinnakkaiseen maailmaan. (Michael Cunningham: Tunnit, suom. Marja Alopaeus)

Karoliina Timosen teoksen eittämätön vahvuus ja syvyys, on tuoda esille tämä ikiaikainen filosofinen kysymys, josta ihmiskunta on keskustellut kautta aikain vailla huomattavaa loppupäätelmää. Klarissan kautta Timonen peilaa ihmistä, joka vierastaa järjestyneitä uskontoja, mutta joka kaipaa jotain henkisyyttä ja traditioita. Juutalaisen uskonnon sivupolku, kabbalismi voisi olla vastaus Klarissalle, vai voisiko sittenkään? Klarissa voisi lukea Geert Kimpenin Kabbalistin, mutta olisiko se vastaus juuri hänelle?

Aika mennyt palaa on vakuuttavan todenmakuinen. Kun Klarissa miehensä Mikaelin kanssa joutuu aluksi asumaan kaksine lapsineen kaksiossa ja olemaan kotirouvana vailla aikuisihmissuhteita, hän tuntee, että se sähkö ja vetovoima, joka on aina ollut heidän suhteensa vahva liima, alkaa höltyä vaarallisesti:

Äkkiä minut valtasi kauhea varmuus siitä, ettemme selviäisi tästä. Tämä kaikki oli vain liikaa, ja olin kohtuuttoman ilkeä Mikaelille nykyisin. Hän ei jaksaisi kauan, vaan jättäisi minut, meidät.

Talo, valkoinen koti, tuo perheelle lisää tilaa, mutta vie Klarissan lopullisesti Corinne-uniin, jolloin pariskunnan seksielämäkin alkaa kärsiä, sillä miten nainen, joka on täynnä unta, täynnä ajatuksia toiseudestaan, voisi keskittyä rakasteluun. Voiko kukaan mies olla ikinä kiinnostavampi kuin unet, jotka kerta kerralta avaavat Corinnen salattuja ovia, Klarissan ovia häneen entiseen itseensä! Turhautunut Mikael alkaa ottaa etäisyyttä:

”Antaisit kerrankin vain mennä, Klarissa. Älä ajattele liikaa”, Mikael puuskahti, suuteli minua vielä kysyvästi mutta nousi sitten sohvalta. ”Antaa olla. Luulin että oli hyvä hetki. Sovitaanko, että tulet kertomaan sitten, kun pystyt taas keskittymään mieheesi. En tosin tiedä kuinka kauan tässä jaksaa odottaa”, Mikael sanoi ja lähti marttyyrin elkein makuuhuoneeseen.

Tämä oli niin eletynoloista! Eihän mies todellakaan voi tajuta, että naisen elämässä on hetkiä, jolloin unien näkeminen voittaa orgasmin autuuden!

Aika mennyt palaa on minulle ennen kaikkea kirja unien näkemisestä, sillä näen itse enneunia, valveaikaisia välähdyksiä ja nyt, juuri ennen tämän kirjan ilmestymistä, sen ollessa painossa, tapahtui…Timonen onnistuu kuitenkin kirjoittamaan myös heille, joita tämä aihepiiri ei kiinnosta, sillä kirjahan kertoo kahden naisen elämästä nykyajassa ja ’50 –luvulla. Mukana on kuin filmiajona molempien naisten matka uuteen kotiinsa, jolloin mieleeni tuli Yatesin loistava Revolutionary Road. Sama aikakausi kuin Corinnella, sama ylemmän keskiluokan henkisesti näivettävä amerikkalainen lähiöelämä traagisine seurauksineen. Pidän myös taloratkaisusta. Olen hulluna kirjoihin, joissa historia toistuu ja talo on muiston kaiku. Toisaalta olen jossain arviossani varoittanut, että ratkaisu on vaarallinen, sillä siitä voi helposti tulla siirappinen, mutta siihen ei Karoliina Timonen sorru, vaan kertomus on enemmän verta, hikeä ja kyyneleitä kuin sokerikuorrutusta. Taloa, jossa historia toistuu, ovat onnistuneesti käyttäneet myös Katharina Hagena Omenansiementen maussa ja Mary Higgins Clark Kodin suojassa.

Ja sitten joillekin varmaan se kirjan kovin juttu, se joka saa kyyneliin: Äidin hätä lapsestaan. Timonen kirjoittaa sen niin sydänverellä, että paatuneinkin tuntee todellisen hädän, ei jää kylmäksi. Ja onneksi hän ei venytä Corinnen hätää yhtään enempää, vaan osaa lopettaa ratkaisuun, joka ei vesitä tuskakokemusta. Kokonaisuutena vaikka en tarinassa heikkouksia löydä etsimälläkään, koen Timosen onnistuvan parhaiten kuvatessaan Corinnea eli Karoliinalla on kykyä menneen ajan tuuliin, utuun, salattuun...

Kirjan yksi funktio on viihdyttää ja tästä ajatuksesta en luovu sateenkaaren tuolla puolenkaan. Sitäkin Aika mennyt palaa tarjoaa, sillä tarina kantaa mukanaan niin petollisia aviomiehiä kuin vieläkin petollisempia ja todella kavalia naispuolisia ystävättäriä. Kumpikin naispäähenkilö, niin Klarissa kuin Corinne, saa karvaasti kokea, että naisen paras ystävä ei aina suinkaan ole nainen. Onneksi Liza Marklund on määritellyt paikan naisille, jotka pettävät naisia! Kirjan lopun näin filminä ja koko ajan soi lapsuudestani tuttu laulu: You are my sunshine, my only sunshine...

Epilogi

Unienkantajat ovat elämämme Valonkantajia, sillä he näkevät ja kokevat puolestamme sen, mitä itse emme halua tai tohdi uskoa. He vaeltavat tähtipolkujaan, koska niin on tarkoitettu, mutta jos kutsut, he saapuvat valaisten pimeytesi tähdet sormiensa päissä.
*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sanna  Kirsi  Annika K  Anni M. ja Katja/Lumiomena