lauantai 16. huhtikuuta 2016
Sinä istut siinä ja ompelet. On lähelläs...
Sinä istut siinä ja ompelet.
On lähelläs ikkuna avoin.
Sen takana vaiheemme entiset
ja raskaat monella tavoin.
Syvä rauha yllä on maiseman,
tien yli käy sumujen sillat.
Minä suljen varoen ikkunan:
- Rakas, vielä on hallaiset illat.
- Oiva Paloheimo -
Tämän runon haluaisin kuulla (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Iines
perjantai 15. huhtikuuta 2016
Laiska töitään luettelee, uteliaisuudesta ja viikonloppua!
Juuri kun olin saanut itseni melkein seisovaksi lammikoksi tuli kevät ja vei menneessään. Kaikki tulvii yli. Tässä kohtaa piti olla kirja, mutta en vaan ehdi, en. Päivät menevät puutarhassa kuten arvaattekin ja jo yksi päivä, eilinen, poissa saareltamme, tuntuu kaatavan kaiken. Orvokit, jotka eilen ostin, ovat edelleen kassissaan, mutta tunnin päästä ne ovat laakeassa ruukussa. Tyhjennän ruukkuja narsisseista eli istutan tetet maahan. Kaikkiin ruukkuihin ei tule orvokkeja tietenkään, vaan jotain mitä näin eilen Viherlandiassa, jotain joka on väriltään täydellisesti vatkattua vispipuuroa, jotain jota ei myyty vielä, jotain jonka noudan vasta äitienpäivän jälkeen...samalla kun noudan ainakin yhden atsalean, Northern Hi-Lights.
En ole saanut tänään mitään aikaiseksi, sillä Hesari ja Robertsin suklaakahvi ottavat aikansa. No, koneellinen on pyörinyt pyykkiä, mutta pyykit ovat vieläkin koneessa, erään kirjan kuvat on saatu, ensi viikolla saapuvalle Itävallan vieraallemme on vastattu, pieni plastiikkakirurginen operaatio on varattu, luottopuutarhurin kanssa sovittu kasveista, hernekeittoa on tehty kahdeksan litran kattilallinen, sillä kiireaikana on oltava jotain mitä nopeasti napata pakastimesta, tyttären kanssa on vaihdettu kuulumiset samoin ädin kanssa, pikaiseen haastatteluun vastattu. Viikon aikana olen liukastunut yhdessä monista puutarhamme rinteistä ja nyt lonkka kiukuttelee, mutta minä vaan jatkan just kohta siirtoja eli yksi mustaherukka toisaalle, raparperi muualle, siperianpihta jonnekin ja sitten havupuubalsamia lännenhemlokille.
Olen ehtinyt katsella punarintaa, kuunnella puron solinaa, ihailla sinivuokkoja ja scilloja, mutta ainoa puutarhakuvamme tältä suvelta on ruskeaksi mennyt hemlokki. Se julkaistaan vain, jos tuo havupuubalsami toimii. Eli kuvat ennen ja jälkeen.
Sitten ihan pikkuinen muu asia: Mitä mieltä te olette uteliaisuudesta yksityiselämäänne kohtaan? Lähtisittekö te jonkun toisen blogiin anonyyminä kysymään, että:
Muistini on tehnyt näemmä tepposet. Muistin jostain syystä, että sinulla olisi Merin lisäksi myös poika. Mukava kirjoitus sinulla ja hyvää viikonloppua.
Tämä kysymys tuli nyt Sieluni hymyt -haasteeseen ja tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Joku on kautta blogin kysellyt nimenomaan perheestämme ja aina anonyyminä. Tässä sentään oli jotain toivotusta ja kiitostakin, mutta onko blogielämäni tehnyt minut yliherkäksi sille, mitä voi kysellä anonyymiyden suojista? Minä itse en ole yhtään utelias toisten ihmisten henkilökohtaisten asioiden suhteen. Joku voi luulla, että se on välinpitämättömyyttä, mutta sitä se ei ole! Minusta muiden perheasiat eivät kuulu minulle.
Kaiken huipuksi olen erilaisissa haasteissa kyllä tuonut esille molemmat lapseni, mutta ei ole oikein tuoda esiin aikuisia lapsiaan tavantakaa elleivät he sitä itse määräänsä enemmän halua. Tai minä en halua. Minä määritän oman yksityisyyteni rajat! Yllä oleva kuvakin on ollut blogissani pariinkin kertaan ja siinä sisko ja sen veli eli Meri ja Jaakko.Toivottavasti anonyymi nyt huomaa kuvan, sillä sitä ei koskaan tiedä, milloin lakkaan jakamasta perheemme kuvia...
Perhepiirissämme on nyt myös menossa hvyin vakava asia, parantumaton sairaus, joka voi vaikuttaa jopa blogiini, mutta en aio rääpiä sitä täällä. Olen satakuntalainen sekä karjalainen. Satakuntalainen helposti vaikenee ykstyisasioistaan ja avaa nitä vain läheisilleen. Mielestäni olen jopa ylirunsaasti tuonut perhettäni esille äitiäni myöten ottaen huomioon, että olen kirjabloggaaja.
Hetkituhansia muistoissa -jutussa minä olen esikoiseni kanssa merenrannalla. Ja toukokuussa olen Jaakon luona synttäreillä, sillä olemme syntyneet samalla viikolla, vain eri vuosikymmenillä.
Nyt iltapäivätee armaani kanssa ja sitten taas ihanasti pihalla!
Lumoavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!
Liebe Grüsse
Leena Lumi
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Kati Jaakonen&Marjo Kauppila: Supersmoothiet mangosta mustikkaan
Jos olet alavireinen, saamaton, melankolinen tai oikeasti sairas, mitä tekee silloin mieli? Ehkä jäätelöä tai ehkä ei, sillä se on kylmää, se on kaloripommi, se kuuluu niihin päiviin, jolloin helle hellii, ollaan voimissaan ja palkitaan itseä dolcella. Oikea vastaus on smoothie, josta voisi sanoa samppanjatalon johtajaa Lily Pollingeria mukaillen: "Nautin smoothieta, kun olen iloinen ja myös ollessani surullinen. Joskus juon sitä yksinäni. Kun minulla on seuraa, smoothie on välttämättöyys. Siemailen sitä, jos minula ei ole nälkä ja nälkäisenä juon sitä. Muuten en koske smoothieen - ellen ole janoinen."
Kati Jaakosen ja Marjo Kauppilan Supersmoothiet mangosta mustikkaan (Readme.fi 2016) on niin herkullinen jo kuviltaan, että teki mieli nauttia sivut sellaisenaan! Kirja on ehdottomasti enemmän kuin smoothie- ja mehukirja, sillä kirjassa reissataan myös eksoottisten hedelmien syntysijoille Indonesiaa, mutta tiedämmehän, että näitä hedelmiä saamme jo hyvinvarustetuista elintarvikeliikkeistä. Kirjassa ei myöskään unohdeta kotimaisia vitamiinipommejamme. Matkakertomukset kulkevat reseptien lomassa päiväkirjamuodossa ja
tässä ollaan jo palattu Suomeen. Tunnelmakuvia on runsaasti! Kati Jaakonen on Hellapoliisi.fi-ruokasivustaan tuttu neljän lapsen äiti. Jami Jaakonen vastaa kirjan upeista kuvista, taitosta ja kannesta. Kirjan toinen tekijä Marjo "Maiju" Kauppila on helsinkiläinen bloggaaja, joka kirjoittaa Pinkit korkokengät -blogia. Maiju kiinnostui ruoasta kovastikin sairastuttuaan keliakiaan. Eväät kulkevat hänellä mukana ja usein ne ovat juuri smoothiet ja mehut.
Nyt joku voi kysyä, mitä se sellainen smoothie oikein on? Se on kuin mehua, mutta se voi olla paksumpaa eli ruokaisampaa tai ohutta, mutta äärettömän terveellistä. Se valmistetaan soseuttamalla marjoja ja hedelmiä ja vahvuutta voi säädellä ohentamalla sitä vaikka soija-, kaura-, manteli- tai kookosmaidolla. Voit käyttää siihen myös luonnonjogurttia tai sokerittomia marjamehuja. Siihen voi lisätä ruokaisuutta ja ravintoarvoa kaurahiutaleilla, kaakaojauheella ja monella muulla, jotka kaikki vinkit löydät kirjasta. Myös lisävirtavinkit teos tarjoaa kuin myös terveelliset makeutusehdotukset. Oma makeutussuosikkini olisi aito vanilja.
Supersmoothiet kirjan noin 80 herkullisesta smoothie- ja raakamehureseptistä, tämä trooppinen melonijuoma kuuluisi varmaan omien suosikkieni kärkeen, sillä olen yllättäen hullaantunut cantaloupemeloniin.
Nyt nautimme balilaisen hedelmätarhurin virkistäjän, joka on Katin suosikki, mutta myös minun, sillä pidän papaijasta, joka sisältää runsaasti A- ja C-vitamiinia. Lisäksi Sinikka Piipon Mielen ruokaa kirjan mukaan myös E-vitamiinia, folaattia ja kaliumia. Professori Piipon mukaan papaijan papaiini myös pilkkoo proteiineja ja aktivoi haiman tuottamia ruoansulatusentsyymejä. Papaija auttaa myös kipujen lieventämisessä ja esimerkiksi niveltulehduksissa. Papaija on lisäksi antioksidantti, joka torjuu masennusta, virkistää, aktivoi lihasten kehittymistä, vahvistaa sydäntä ja verenkiertoa, alentaa korkeaa verenpainetta, parantaa ruokahalua ja vahvistaa limakalvoja. Kaiken lisäksi se on mielettömän hyvää!
1 annos
3 dl papaijapaloja
4 jääpalaa
1 dl vettä tai kookosvettä
vaniljajauhetta tai vaniljatangon siemeniä maun mukaan
1 banaani tai 4 minibanaania
1-2 rkl hunajaa
Kuori papaija ja leikkaa paloiksi.
Laita ne tehosekoititmeen yhdessä jääpalojen, veden tai kookosveden, vaniljajauheen ja kuoritun banaanin kanssa.
Makeuta hunajalla.
Pyöräytä kuohkeaksi juomaksi ja kaada lasiin.
Nauti!
Tässä ihana auringon kultaa -smoothie, jossa myös papaijaa.
Kuvassa tehokas herukkainen aamunavaus, jossa mm. mustaherukkaa ja banaania.
Kuningattaren päiväuni on osa suomalaista unelmaa: Kotimaisia mustikoita ja vadelmia. Minä muuten valmistan kerran viikossa kuningatarsoppaa, jossa plompsautan vadelmat joukkoon vasta kun mustikkasoppa on muuten valmista. Kukapa ei tietäisi miten terveellisiä mustikkamme ovat. Näin kirjan tekijät:
Mustikan sisältämä antosyaanin määrä kasvaa, mitä pohjoisemmassa se on kasvanut. Antosyaanit saattavat ehkäistä tulehduksia, syöpää, diabetesta ja neurologisiasairauksia. Siksi suomalaiset mustikat ovat haluttua superruokaa maailmalla.
Mummin marjajuoma on kahdelle:
3 dl appelsiinimehua
1 dl vadelmia
1 dl mustikoita
1 dl mansikoita
muutama lehti sitruunaverbenaa
Laita appelsiinimehu tehosekoittimeen.
Lisää vadelmat, mustikat ja mansikat. Lisää hieman sitruunaverbenaa.
Pyöräytä kuohkeaksi juomaksi.
Tarkista maku.
Kaada laseihin ja nauti!
Ihana, ihana kirja, jota suosittelen kaikille! Jokainen löytää takuulla runsaista ohjeista omat suosikkinsa ja smoothie tai kaksi päviässä, pitää niin kaikenikäiset terveyden poluilla - herkullisesti!
Raikas välipalajuoma on kahdelle.
1 ananasrengas
1 dl mansikoita
1dl maitorahkaa tai luonnonjogurttia
2rkl kookospalmusokeria
2 rkl auringonkukansiemeniä
Koristeluun:
ruiskaunokkeja
Laita ananasrengas, mansikat ja maitorahka tai luonnonjogurtti tehosekoittimen.
Makeuta kookospalmusokerilla ja lisää joukkoon auringonkukansiemenet.
Pyöräytä kuohkeaksi juomaksi.
Tarkista maku. (Nauti juoman väristä, sillä mikä voittaa vaaleanpunaisen!)
Kaada lasiin ja nauti.
Oijoi, nyt ehkä täytyy ostaa tehosekoitin...Päätin kun saimme keittiöremontissa pienestä keittiöstämme tilavahkon, että koneita ei taloon enää tule. Mutta nyt mietin, että..., miten hyödyllistä olisikaan hyödyntää kaikki oman puutarhamme sato päärynöistä kirsikoihin tekemällä niistä smoothieita!
*****
Ruokakirjat Leena Lumissa
maanantai 11. huhtikuuta 2016
Katarina Baer: He olivat natseja
Isäni muistaa, kuinka hänen äitinsä opetti lapsiaan sodan
aikana rukoilemaan paitsi isän myös Hitlerin ja maailmanhistoriallisen käänteen
puolesta: ”Lieber Gott, vielen Dank für diesen schönen Tag. Gib, dass Papa heil nach Hause kommt. Beschütze
unseren Führer, Adolf Hitler, und gib, dass wir den Krieg gewinnen. Amen.”
Rakas jumala, kiitos tästä hyvästä päivästä. Anna isän palata
vahingoittumattomana kotiin. Suojele johtajaamme Adolf Hitleriä ja anna meidän
voittaa sota.
Vielä niin myöhään kuin helmikuussa 1945, kun maailmanloppu
jylisi ympärillä, Ortrud ilmiantoi oman isäpuolensa sotilaskarkuruudesta. Ja
sitten, muutaman viikon kuluttua: uusi elämä. Valikoituja muistoja vanhasta.
Kun isoäitini vaikeni elämästään Kolmannessa valtakunnassa, hän vaikeni myös
miehestään.
Katarina Baerin kirja He olivat natseja (Teos 2016) on
eittämättä tietoa, se on elämäkerta Katarinan isoisästä, Gerhard, ’Gerz’, Baerista
ja se on kertomus hänen vaimostaan Ortrudista, pariskunnasta joka sai kaksi
lasta, pojan, Katarinan isän sekä tyttären. Se on kertomus pariskunnasta, joka
vietti onnellista ja hyvää elämää Kolmannen valtakunnan etuoikettuina
kansalaisina, puhtaina arjalaisina, joilta odotettiin vain täydellistä
uskollisuutta isänmaalle ja sen itsevaltiaalle Führerille, jonka
rotupuhtausvaatimuksiin ja suur-Saksa –hankkeisiin oli mentävä täysillä mukaan
tai oltava vähintäinkin innokas myötäilijä. Kumpia Ortrud ja Gerz sitten
olivat, myötäilijöitä vai tosinatseja? Ja jos he olivat viime mainittua, miten
tähän oli tultu?
Tässä onnellinen pari Ortrud ja Gerhard kihlajaisissaan
vuonna 1928.
Kummankin taustoja avataan kiitettävän runsaasti, joten
kiinnostunut lukija voi todella alkaa pohtia ’warum?’ Toisaalta, niin monella
voi olla sitä sun tätä lapsuudessaan, mutta ei heistä silti tule kaunaisia
kostajia, jotka katsovat, että koko muu maailma tai joku tietty ryhmä, kuten
vaikka juutalaiset, olisi heille velkaa menestymisen ja onnellisuuden.
Gerhardin taustassa on kiinnostavaa monikin asia, mutta ainakin se, että hän on
alunperin baltiansaksalainen. Siis kansanosaa, joiden etuoiketettu ja
seitsämänsataa vuotta kestänyt asema päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja
sitä myöten muuttoon Saksaan. Ortrudin, Katrinan Grossmaman, luonne on
mielestäni hyvin vahva ja kykeneväinen, joten vaikka kirjailija Grosspapaa etsiessään
antaa lukijalle sekä siimaa että kiristää, Gerz luikahtaa aina kuin kuvasta
ulos ja jäljelle jää loppuvuosinaan Göttingenissä asuva ikääntynyt nainen, joka
oli kaikkea muuta kuin toimeton. Ensinnäkin hän ei katunut, hän vaikeni natsimenneisyytensä vuodet, ’30-luvun pois. Hän oli hellä isoäiti, mutta loppuun
asti natsiaatteen läpitunkema eli vaikeneminen oli vain suurta hämäystä. Ortrud
purki käsittämätöntä energiaansa miehensä vieneen sodan päätyttyä Volpriehausenin
kunnanvaltuustossa puolueessa, joka ajoi entisten natsien oikeuksien palauttamista.
Niin uskomattomalta kuin se voi kuulostaakin, puolueen vaatimukset natsien
oikeuksista eivät kaikuneet kuuroille korville, vaan suuri osa näistä palasi
sodan jälkeen liittotasavallassa hyviin asemiin yhteiskunnan eri osa-aluille
aina oikeuslaitoksesta opetustoimeen! Göttingenissä hän sitten...Ja kaiken
aikaa hän oli niin kokonaan unohtanut ’30-luvun! Ortrud eli pitkän elämän ja
kuoli vasta 83-vuotiaana marraskuussa 1989. Olen niin iloinen, että Katarina,
jolle hän oli Grossmama paljastaa kirjassa Ortrudista senkin, mikä voi olla
lapsenlapselle sietämätöntä. No, Ortrudista tuli minulle vaikein nieltävä.
Tässä kuvassa Ortrud, hänen kiinnostava sisarensa Karin sekä
Gerhard kevättalvella 1939. Kuvassa Ortrud odottaa viimeisillään Katarinan isää.
En voi olla kiittelemättä, että kirjailija itse tulkitsee paljon kuvia ja
kuvissa olevien ilmeitä. Mitä muuta hänellä olisi isoisästään, jota ei ollut
koskaan voinut tavata. Ilmeet mustavalkokuvissa, toisten kertomat sekä valtava
määrä kirjeitä eri henkilöiltä, osa isoisältä rintamalta vaimolleen lähetettyjä,
joista hän pala palalta rakentaa miestä, joka on hänen isänsä isä, mutta silti
natsi, mutta silti: Grosspapa.
Katson kirjan lukuisia kuvia, mutta vain yhdessä Gerhardin
kuvassa hän näyttää siltä mitä on. Se kuva olikin aina Ortrudin yöpöydällä.
Gerz ei ollut pulmunen: Hän tiesi mitä tapahtui, hän oli osa koneistoa, joka
paitsi rakensi suur-Saksaa sotimalla myös tuki maailman järkyttävintä
kansanmurhaa. Kuitenkaan hän ei ennen
sotaa kantanut edes asetta. Niinpä herää iso kysymys, miksi hän, insinööri ja työllistetty, liittyi
natsipuolueeseen jo 1931? Enimmillään NSDAP:ssa oli kahdeksan ja puoli
miljoonaa jäsentä ja Gerz oli miljoonan ensimmäisen joukossa numerolla 865 974.
Työttömyys Saksassa oli noussut, syntipukki piti löytää ja Hitler ohjasi
katseen Saksan hyväosaisiin juutalaisiin, joita vaikkapa pankiireista oli 17
prosenttia, juristeista 16 prosenttia ja
lääkäreistä ja hammaslääkäreistä joka kymmenes. Outoa, että nämä saksalaisen
identtiteetin omaavat, lahjakkaat ja ahkerat, assimiloituneet juutalaiset
katsottiin muiksi ja haitaksi, ei yhteiskunnan voimavaraksi. Päästäkseen poliittiseksi johtajaksi Gerzin
piti todistaa ”arjalaisuutensa” vuoteen 1800 saakka.
Tässä kuvassa kuitenkin isä ja poika, Gerz ja Butz, Nalle,
vuonna 1939 Berliinissä. Katarinan isä, ”oikearotuinen” lapsi on syntynyt ja
hänhän kuului valittuihin, mutta kuinka onnekasta heihin oli kuulua? Hitler oli vain pari kuukautta ennen Katarinan isän syntymää lausunut:
Pojat tulevat Jungvolkista (natsien järjestö pikkupojille)
Hitler-Jugendiin, ja siellä pidämme heitä taas neljä vuotta, ja sitten
varsinkaan emme enää anna heitä takaisin vanhoille luokka- ja
säätyläiskasvattajillemme, vaan sitten otamme heidät välittömästi puolueeseen
tai työpalvelukseen, SA:han tai SS:ään, NSKK:hon ja niin edelleen. Työpalveluksen
ja armeijan jälkeen...Ja he eivät enää pääse vapaiksi, milloinkaan elämässään.
He olivat natseja kirjassa on esipuheen jälkeen kolme
kiinnostavaa karttaa: Baltia, Keski-Eurooppa ja Pohjois-Italia. Näihin kaikkiin
liittyy Katarinan perhe sekä matkansa isoisän jäljille sekä yksin että yhdessä
isänsä kanssa. Katselin karttoja kiinnostuneena, sillä suuri osa
paikkakunnista etenkin Keski-Euroopassa on kymmeniltä matkoiltamme tuttuja. Koin
kirjaa lukiessa niin silmitöntä uteliaisuutta, että tunsin historiahulluuteni
muuttuvan jo perheeseen tunkeutumiseksi, mutta olenhan aina sanonut, että Kolmas
valtakunta ja juutalaiset parilla muulla historian isolla asialla lisättynä
ovat intohimoni. Minulla on saksalaisia, itävaltalaisia ja juutalaisia ystäviä,
mutta tiedän tasan tarkkaan, miksi Katarinan
piti kirjoittaa tämä kirja. Hän tietää sen itsekin. Löytääkseen
isoisänsä haudan, ottaakseen vastaan totuuden isänsä isän natsismista ja
selvitäkseen siitä sekä ennen kaikkea kertoakseen tarinan, joka osaltaan voisi
estää sen, että ikinä enää Euroopassa ei voisi nousta liikettä, joka ryhtyy
hävittämään yhtä kansanryhmää sukupuuttoon!
Taidan olla juuri lukenut vuoden kiinnostavimman kirjan.
Kaikki tässä kiinnostaa! Kirja on lisäksi kirjoitettu kuin kuulisin sen kerrottuna
ja nyt ääni ei häiritse. Kuulen myös korkokenkien äänet, iloisen naurahduksen
ja tunnen voimakkaan parfyymin tuoksun: Karin on saapunut!
Siinä missä Ortrud halusi eroon Else-äidistään ja teki sen,
Karin jäi asumaan äitinsä luokse vielä silloin kun tämä oli jo uudessa
avioliitossa Reimarinsa kanssa. Tässä kiinnostavassa kuvassa Karin ja Reimar
perheen Posenin asunnossa. Saksalaiset tyhjensivät puoli Puolaa ja asuttivat
baltiansaksalaisia karkottamiensa puolalaisten ja puolanjuutalaisten tilalle. Ties
keiden asunnossa tässä koreillaan, mutta sen sanon, että Karinista voisi
kirjoittaa ihan omankin teoksen, sillä...
Huomaatteko: Tämä kirja menee elämäkertoihin eli minä olen lukenut
blogiini natsielämäkerran, mutta miten vähän tässä onkaan Gerzistä. Minähän
sanoin, että hän liukenee kuvasta. Jonkun toisen varjo peittää miehen, joka menehtyi vain muutama päivä ennen
sodan loppua partisaanin ampumasta luodista jossakin Garda-järven tienoilla.
Nyt kun elämme jälleen Euroopassa outoja aikoja, tämä kirja
olisi hyvä kaikkien lukea. Haluaisin lopettaa tämän kauniimmin kuin aion tehdä,
mutta päätin, että asia on nyt tärkein. Me tiedämme, miten juutalaisia
rahdattiin täpötäysissä junavaunuissa vuorokausikaupalla keskitysleireille
vailla ruokaa, juomaa, lämpöä, toivoa. Siinä valossa Ortrudin miehelleen
rintamalle Volpriehausenista 6.4.1945 lähettämä kirje, joka kertoo matkanteon
rankkuudesta paljastaa täydellisen piittamattomuuden juutalaisten
kärsimyksistä:
Lapsemme olivat todella reippaita. Kolme päivää ja yötä
kuljimme junissa ja enimmäkseen täpötäyteen ahdetuissa vaunuissa. Kärsimme
siitä vieläkin. Ja sitten nälkä. Tähän saakka olemme selviytyneet hyvin, mutta
nyt kuulee usein lasten sanovan: ”Enkö saa syödä itseäni kylläiseksi?”
Lasten isä, Katarinan isoisä, saa sanoa viimeisen sanan,
joka on kirjeestä Ortrudille tammikuun 26. päivänä vuonna 1945:
Uskon hyvän voittoon ja ajattelen pävittäin yhä useammin,
että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä,
että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailmaan valon tuovan
puolella?
sunnuntai 10. huhtikuuta 2016
Marja-Leena Virtanen: Verho
Laskin sekunteja, yhdeksänsataa sekuntia te siellä
viivyitte, pitkiä raatelevia sekunteja. Sen ikuisuuden aikana ei voinut välttyä
näkemästä mitä siellä ehkä tapahtui. Mitä tapahtui keltaiselle pyydykselle?
Vetikö naikkonen sen päänsä yli hitaasti vietellen, oikoiko huolellisesti
pinnasängyn kaiteella odottamaan vai heittikö kiihkoissaan nurinpäin lattialle?
Vai turhia aikailematta häikäilemättä nostiko helman? Missä paikassa sen
teitte? Höyläpenkkiä vasten seisaaltaan vai sen päälle pitkäkseen kiivettyänne?
Ja mihin asentoon? Minun on tiedettävä. Ilman tietoa olen hampaaton ja heikko,
olkoon tieto mikä on, sen avulla keksin puolustautua.
Marja-Leena Virtasen Verho (Karisto 2016) on kuin tarina,
jonka olisin siirtänyt unessa Marja-Leenalle kerrottavaksi. Minulla oli tarina,
mutta siinä verstashuone oli navetta. Ja Olan nimi ei ollut Ola, vaan muu.
Ainikaan ei ollut mummi, vaan äiti, mutta isoisä oli yhtä kauhistava ja kaikki
ne tapahtumat isoisän varjon katveessa. Tapasin kirjailija Virtasen viimeksi vuonna
2011 kirjamessuilla ja silloin juhlimme hänen loistavaa teostaan Kirjeitä kiven alle, joka oli sinä vuonna lukemistani 120:stä kirjasta kolmanneksi paras japaras kotimainen! Olin aivan myyty! Aloitimme seurustelun messuilla ja illalla
kokoonnuimme ravintolaan syömään ja nauttimaan hyvästä viinistä sekä seurasta.
Se ei ollut sopiva tilanne jantelaiselle tarinalleni. Sitten tapasin
edellisillä kirjamessuilla tutun kirjailijan, jolle annoin vähän toisenlaisen
tarinan ja hän sujauttikin sen mukaan seuraavaan kirjaansa, mutta samalla
totesin hänelle, että ’voi kunpa näkisin Marja-Leenan, sillä sinä olet liian
kiltti kirjoittamaan erästä toista tarinaa...’
Verhossa kertojana on pieni Ola-poika, joka asuu
isovanhempiensa kanssa. Isovanhemmilla on tytär Kristiina, rankasti kapinoiva
teini, mutta heillä on ollut toinenkin lapsi, Olan isä...Ola on luotettava
kertoja, kun hän vähän kasvaa, mutta isoisän, johtajaopettajan pelko ja
’harjoitukset’ sumentavat välillä pienen pojan mieltä. Mummi tuntuu
voimattomalta, vaan onko hän sitä todella? Mitään he eivät voi Kristiinalle,
mutta muuten he tuntuvat määrävän monesta. Mummin syli on onneksi avoin Olalle,
mikä voi selittää, että hän yleensä kesti. Että hän selvisi. Aini-mummihan
olisi astellut Olan tähden vaikka kiirastuleen ja sen Ola sanomattakin tunsi.
Kirjan alku on verkkainen. Virta vasta etsii uomaansa.
Perheen tunneilmastossa ahdistus nostaa päätään, ja liian moni suomalainen
olisi voinut kertoa samanlaisen tarinan vuosikymmenien takaa. Kukaan ei
puuttunut, sillä kotiasiat olivat yksityisasioita ja olihan johtajaopettaja
kunnioitettava herra. Aini-mummi on alakoulun opettaja ja hänen paras ystävänsä
on unen suoma unohdus. Hän nukkuu aina
kun voi. Uni on helpompaa kuin elämä. Pikkukaupunki vaikenee, kuten niillä on
tapana.
Yllättäen tarinan tiheys kasvaa samaa vauhtia Olan kanssa.
Ja kun Kristiina viimein lähtee pois kotoa vieden musiikkinsa mennessään,
kodista tulee toinen, sillä Kristiina oli sentään kapina ja raivo, musiikki ja
leikki, joku joka hemmotteli kun Ola oli kipeä. Nyt on Olan aika kasvaa
nopeasti ja alkaa tajuta, minkä salaisuuksien varjossa perhe on vuosikymmenet
istunut syömään ilottomia ateritoitaan,
mitä häneltä on salattu ja mitä mummi on saanut kestää. Virtasen
joenrantamaiseman hiljainen virta alkaa pyörteillä yli ja penkat murtuvat
salaisuuksien paljastuessa. Lopulta lukijasta tulee tirkistelijä, joka seisoo
hiljaa hengittämättä verhon takana, kun...
Aini nousee ja vetää verhon ikkunan eteen.
Huone häviää, mustuaiset laajenevat näkemään pimeää.
Marja-Leena Virtanen ja minä Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2011. Illalla kirjailija lähti kanssamme vielä ravintolaan, jossa hyvä ruoan ääressä sain ojentaa hänelle Leena Lumi Finlandian, joka oli Aila Meriluodon Aila.Tätä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004. Samassa tilaisuudessa hyvästelimme erään ystävämme lähtemään opiskelemaan kauas.
torstai 7. huhtikuuta 2016
Paula Ritanen-Närhi: Nykyaikainen kaupunkipuutarha
Sitä helposti ajattelee, että kun on vuosikymmeniä pitänyt
puutarhaa, on niin kova mestari, että puutarhakirjat ja –lehdet tai
puutarhaelämä ei voi enää tarjota mitään uutta. Niin väärin, niin väärin on
puutarhaomahyväisyys! Ensinnäkin aina tulee uusia lajeja. Sitten syntyy uusia
ideoita. Ja kaiken päälle oma puutarha opettaa, miten sitä voi konkarikin
mokata, kuten minä menneenä talvena tein hemlokin kanssa. Olin innokkaana kartiovalkokuusten kasvattajana saanut niin vahvan itsetunnon, että yksi
hemlokki aiheutti sokean pisteen: Ihmettelin joulukuussa, miksi kaksivuotias
hemlokki alkoi vetäytyä ruskeaksi. Mikään, mikään joulu- tai muukaan kello ei
soinut. Ajattelin vain, että maaliskussa sitten laitan sillekin hallaharsoa
ympärille kevätahavaa vastaan. Meni niin pieleen, sillä unohdin nuorten havujen
olevan hallanarkoja ja tänä talvenahan oli lumetonta joulu-tammikuussa ja
tammikuussa lisäksi -30 asteen pakkaset monta viikkoa.
Paula Ritanen-Närhi on tehnyt upean puutarhakirjan
Nykyaikainen kaupunkipuutarha (Minerva 2016), jossa on ideoita
niin parvekkeille, pikkupihoille kuin isojen puutarhojen omistajille. Kirja on
ihanan runsas ja varustettu lukuisin herkullisin kuvin, joiden takana ovat itse
kirjan tekijä sekä Valtteri ja Seppo Närhi. Koska tarkoitukseni on avata kirjaa
sen verran, että lukija saa tietää, mitä tästä voisi löytyä, teen vähän tylsää
luetteloa, mutta tartun myös innokkaasti niihin asioihin, jotka sytyttävät
minut puutarhatuleen. Oma puutarhani
lehtoineen on suuri, monikerroksinen ja
paljon hankalia hoidettavia rinteitä, mutta niin vain tuli minullekin taas
tästä kirjasta monenlaista mieleeni ja sain myös kannustusta niille ideoille,
joita olin aikonut toteuttaa.
Otetaan informatiivinen luettelointi ensin eli Nykyaikainen
kaupunkipuutarha sisältää isot luvut, jotka ovat: Vihreä olohuone, Vihreä
nurmimatto, Pihan puut ja pensaat, Pihan koristepensaat, Kukkaloistoa
perennoilla, Pihan köynnökset, Vaihtelua kesäkukilla, Pihan ja parvekkeen
hyötykasvit, Hedelmä- ja marjatarha, Puutarha astioissa, Puutarhakasvien
vuosihuolto, Pihan rakenteet, Pihan kiveäminen, Muureilla ilmettä pihaan, Pihan
aidat, Pihan vesiaiheet, Pihavalaistus luo tunnelmaa sekä Monimuotoinen
luontopiha. Näiden kaikkien alla on sitten monta alalukua ja paljon ihania
kuvia.
Vihreä olohuone on monelle varmaan se houkuttavin asia, kun
peruspuutarha on ensin olemassa. Itse en väsy tähän koskaan! Paula
käsittelee puutarhaan jatkuvaa
kesäolohuonetta niin, että luonteva lattia on nurmikko, kattona ovat puiden
lehvät ja puutarhan seinät syntyvät kasvien lisäksi huvimajoista, aidoista ja
pergoloista. Yhä useammin Suomessakin herää halu tehdä lasiterassi talon
jatkeeksi tai vaikka talon ison parvekkeen alle. Olen tässä ihan Paulan
linjoilla, paitsi, että en siedä enää nurmikkoa. Hävitän sitä ja jo etupiha on
villikukkien vallassa. Pihan olohuoneeseen siis minä laittaisin lattiaksi puuta tai
laattaa. Meillä on talon pituinen parveke eli yläterassi, jonne olemme tilanneet saksalaisen grillikatoksen ruokahuoneeksi. Nyt jo katosta kiertävät
villiviinit ja köynnöshortensiat. Emme sekuntiakaan ajatelleet, että lasittaisimme
parvekkeemme eli muu tila on vain puolikatettua. Sen sijaan parvekkeen alainen
terassi houkuttaisi lasittamaan ja tekemään takkahuoneesta suoraan ovet ko.
tilaan, mutta nyt se on ainakin vielä pergola, jossa kattona toimii parvekkeen
lattia, mutta sinne on laitettu ristikot, joissa kiertävät köynnöshortensiat ja
pienet ledit. Seinät muodostuvat ristikoista, joita kiertävät villiviinit ja köynnöshortensiat.
Helppo arvata kumpaa käytämme enemmän paitsi ihan helteillä, sillä pergolan
lattia on kiveä ja tuntuu jo illasta suvellakin kylmältä. Mutta joku vain saa
tuosta tilasta pitämään ja siinä on kiva istuskella löylyjen välissä tai
uimasta tultua helteillä. Paulakin tuo vaihtoehtoa nurmikolle, jota
pitää kesällä leikata viikottain ja se on maanpeitekasvit. Ei mikään ihme että
kirja Maanpeitekasvit on blogini kymmenen luetuimman kirjan joukossa...
Tässä se unelma, jota me nyt toteutamme etupihallamme kolmen
hyvin vanhan ja mutkaoksaisen mongolianvaahteran avulla. Tämä kuva inspiroi
minua nyt uniinkin! Katsokaa noita myhkyräisiä oksia, miten kasvit kiertävät ja saavat niistä tukea.
Myös kun paljaat oksat alkavat jo keväästä kukkia vaikka alppikärhöä, se on
ihan taivaallista. Tänä suvena, sanoi mieheni, kun tätä kuvaa katsoi, meille
tulee pieni kivipolku just kuvan tapaan ja kaikki sisääntulon pääväylän ja
polun ympärillä tulee kukkimaan villikukista aina syyshortensioihin ja magnolioihin
saakka. Pidän myös siitä, että kuvassa on lupiineita, sillä harrastan niitä
ja erityisesti valkoisia, vaaleapunaisia ja sinisiä. Onkohan tuo punakukkainen pensas
köynnöskuusama? Houkuttaisi, kun meillä
kasvaa vain lehtokuusamaa. Herttinen sentään: Ovatko nuo myhkyräiset oksat
köynnöskuusaman?
Paula käsittelee kaikki pihan kattoihin, laatoituksiin,
suunnitelmiin ja rakentamisiin liittyvät kustannukset, mutta minä haluan kysyä,
oletko koskaan kävellyt omalla pihallasi
hedelmäpuutarhan läpi kovalla helteellä? Mikä autuus ja viileys! Puut suojaavat
tuulelta, auringolta ja helteeltä ja ne ovat osa pihan pienilmaston
parantamista.
Pihan koristepensaat ovat tärkeä elementti, sillä niillä
saadaan aikaan paitsi kauneutta, myös kerroksellisuutta. Meillä nyt menossa
joka vuosi lisää atsaleaa –projekti. Muita ehdokkaita tähän sarjaan ovat
Paulan mukaan aroniat, kanukat, erilaiset angervot, kuusamat, jasmikkeet,
syreenit, herukat, pensasruusut, alppiruusut ja hortensiat.
Tätähän me haluamme: Paljon kukkivia perennoja, kunnon
laatoitettu kulku ja köynnöskaari. Kirjassa kohtaan sekä tuttuja lajeja että ei
niin tuttuja ainakaan itsellä. Paula suosittelee istuttamaan kukat suuriin
ryhmiin eikä ripottelemaan sinne tänne. Uskallan kertoa yhden poikkeuksen:
Sormustinkukka eli digiltais tietää aina
missä hän kaunehin on! Ikinä enää en yritä sitä istuttaa sinne minne minä haluan vaan se saa vaeltaa
vapaasti ja nyt vihdoin alkaa villi piha syntymään!
Pihan köynnöksillä voi saada aikaan vaikka tällaisen pienen
mökin ihan cottage garden –tyyliin! Tämä huvimaja on rakennettu kierrätyspuusta
ja rakennelma on huvimajan ja kasvihuoneen yhdistelmä, joka peittyy
villiviiniin. Touché!
Köynnöksistä suosituimpia lienevät kärhöt, joista
Ritanen-Närhi muistuttaa, että:
Kaikkia köynnöksiä ei kannata muihin kasveihin ohjata.
Kelasköynnös ei haittaa vahvoja kasveja, mutta hennot lajit saattavat sen
voimakkaassa syleilyssä kärsiä. Myös köynnösruusu ’Pohjantähti’ kasvaa
turhankin voimakkaasti.
Itse olen hulluna alppikärhöihin ja ne pärjäävät meillä niin
helposti. No, istutin pari sinistä alppikärhöä alaterassin puistosyreenin
juurelle. Kesäkuulla istuimme ystäväni kanssa yläterassilla ensimmäisiä
mansikoita nauttimassa ja hän kehumaan, miten upeaa kun kärhöjen siniset kukat
nousevat niin ylös. Olin itsekin hyvin iloissani. Sitten tuli heinäkuun loppu
ja katsoin, että miten orava voi nukkua puistosyreenin oksien päällä: Näky oli
kieltämättä suloinen, mutta alppikärhö oli tehnyt tiukan patjan syreeniin ja
osa kukista oli jäänyt kukkimatta pääkasvissa. En ollut ehtinyt huomata, kun on
satoja kasveja ja silmä ja mieli eivät aina ehdi mukaan. Eikun sakset käteen ja
leikkaamaan. Kärhöt saavat jatkaa siinäkin, mutta nyt vahditusti. Sainkin
suosituksen, että viinikärhö voisi tuossa olla alppikärhöä armollisempi.
Paulan köynnössuosituksia ovat villiviinit,
köynnöshortensia, kiinanlaikkuköynnös (katso kirjan kansi), lännen
piippuköynnös, köynnösruusut, kuusamat ja talojen seinustoille, joissa on
lumityön uhka, sopii humala.
Hedelmä- ja marjatarha on minusta kauneinta mitä tiedän,
ihan puutarhan sydäntä. Hedelmätarha ei
ole vain isojen pihojen mahdollisuus, vaan satoa tuottavaa
hedelmäpuuta, kuten kuvan päärynää, voi kasvattaa säleikköpuuna. Näin voi tehdä
muidenkin hedelmäpuiden kanssa.
Pihan rakenteet tuovatkin sitten esiin sen mitä me kaikki
himoitsemme: Kasvihuoneen! Pihan käyttöaika jatkuu sillä huiman paljon
pidemmälle tietysti riippuen varustelutasosta. Harvon olen enää nähnyt kasvaria
ilman kristallikruunua...Saman asian ajaa kylläkin katettu pergola.
Talvipuutarha onkin sitten jo astetta pidemälle viety juttu, sillä siellä on
usein jonkinasteinen ympärivuotinen lämmitys ja myös vesipiste, mutta myös
kivaa oleskelutilaa.
Tällaisen unelman perustaminen tulee ulottaa jo
routimattomaan maahan asti. Rungon ja kattolasin tulee kestää lumikuorma ja
huoltotyöt. Lattian voi pinnoittaa miten
haluaa, mutta eikö vain vanhat tiilet olekin ihanimmat.
Pihan vesiaiheet kiehtovat ihmisä: Saada kuunnella solisevaa
vettä varhaisesta keväästä myöhään syksyyn tai omistaa lummelammikko. Minulla
oli jo kerran Viherlandiassa kädessäni uskomattman upea ja muhkea lumme ja
toinenkin, olisin laittanut kalliomme lammikoihin. Sitten tajusimme, että
veisimme linnuilta kylpypaikat ja villieläimiltä juomapisteet, joten lumpeet
saivat jäädä: Ihailen niitä muilla!
Lopetan minusta tärkeimpään eli monimuotoiseen luontopihaan
sekä Paulan että omin sanoin:
Pihan voi suunnitella ajatellen pihassa viihtyviä
hyönteisiä, lintuja ja pieneläimiä. Kasvislajisto valitaan niin, että se
tarjoaa ravintoa myös hyönteisille ja linnuille. Kasvialueet muodostetaan tiheiksi,
jotta kasvit antavat suojaa lintujen pesimisille – vesiaihe turvaa sammakoiden
viihtymisen. Monimuotoinen ympäristö tuo puutarhaan lisää seurattavaa.
...ja pelastaa vaikkapa siilit, kun niitä ymmärtää alkaa
ruokkia jo huhti-toukokuulla, kun ne kömpivät pesistään. Liian monet siilit
kuolevat keväällä horteesta herätessään nälkään. Siili on oiva
puutarha-apulainen herkutellen mm. lehtokotiloilla. Kirjosieppo taas on
tehokkain kirvojen ja kasvien muiden tuhohyönteisten syöjä, muut linnut
seuraavat perässä. Seurattavuus tuo ikimuistoisia elämyksiä kuten vaikkapa
ketun siilin ruokakupilla, haukan terassin kaiteellla suorassa katsekontaktissa
ihmiseen ja tietysti pienet karvapallerot oravat, joille olemme varmistaneet
lisämurkinan istuttamalla muutama vuosi sitten useita tammia terhojen toivossa.
*****
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Ich hab noch einen Koffer in Krakow...
Joskus sitä tapahtuu sellaista, että sitä vain rakastuu johonkin kaupunkiin. Olen aina olllut hulluna Salzburgiin ja kerron salaisuuden: Olemme siellä turistikauden ulkopuolella, jolloin se on ihan eri maailma ja myös edullisempi. Leikimme olevamme paikallisia, olemme monta päivää, viimeksi melkein viikon, seuraavaksi viikon. En saa tarpeekseni. Emme saa tarpeeksemme.
Krakovaan rakastuin yhden lehtijutun kautta. Leikkasin sen lehdestä vuonna 2000 ja se oli vuosia mapissa, jonne kerään kaikenlaista matkoihin liittyvää. Tuli ihastuttua Zürichiin jo parikymppisenä ja käytyä siellä kera lasten ja ilman lapsia. Irlannin Galwayssa vietimme parisen viikkoa. Sitten Lugano ja kaikki ihanat pikkukaupungit ja kylät Sveitsissä, Saksassa ja Itävallassa. Krakova vain jäi ja jäi. Kun aloimme suunnitella syysmatkaamme, joka tehtiin viime lokakuussa, R. sanoi, että 'nyt Krakovaan.' Otin lehtileikkeen esille ja suostuin, Meni viikko ja peruin. R. oli ihan ihmeissään. Minä vain sitä 'eitä' hoin. Meidän reitti kulki ihan siitä, sillä ajoimme poikkeuksellisesti ensin Slovakiaan ja sieltä sitten Itävaltaan. Lopulta R. totesi, että 'ellet nyt tule Krakovaan, kadut sitä'. No pakkohan sinne sitten oli mennä...Krakova ylitti kaikki odotukseni ja paljon enemmänkin. Siinä vain oli heti se jokin. Kai R. sitten tuntee minut paremmin kuin minä itseni.
Oi, oli kylmä ilta, mutta minä olin tulessa. Kaikki oli kuin jostain filmistä, kaikki. Jopa pisarat aitoa samppanjaa, jonka hintaa unohdimme kysyä...Sitä nauramme vieläkin, sillä pari tippaa jaloa nestettä, maksoi enemmän kuin kolmen ruokalajin illallinen. Viivyimme vain yön yli, mutta seuraavana aamuna ehdimme vielä paljon. Krakovan kohdalle on jo merkitty kaksi yöpymistä vuoden päähän keväälle, sillä tiedämme jo, mitä haluamme nähdä lisää.
Krakova, mahdoton rakastettuni, ihan epätodellinen, mutta vastaan: Tahdon♥
Liebe Grüsse
Lena Schnee
PS. Ihan mieletön Krakova-juttu!
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Minusta tuntui jo silloin kuusivuotiaana, että äiti yritti
kaikin keinoin osoittaa minulle, etten merkinnyt hänelle mitään. Hän ei pitänyt
minusta enkä minä hänestä. Hänen ruumiinsa inhotti minua, minkä hän luultavasti
vaistosi. Äiti oli tummanvaalea, sinisilmäinen, rehevä. Mutta hänen oikeasta
silmästään ei ikinä tiennyt, mihin suuntaan se katsoi. Myöskään oikea jalka ei
totellut häntä...Äidin ontuva käynti teki minut levottomaksi, etenkin öisin,
kun hän ei saanut unta ja kulki eteisen ja keittiön väliä. Joskus kuulin hänen
murskaavan kiukkuisesti kengänkorollaan torakoita, joita tuli...
Jostakin syystä olin varma, että jos pysyisin Lilan perässä,
hänen askeltensa tahdissa, niin äitini laahustus, joka oli syöpynyt minuun
lähtemättömästi, lakkaisi vainoamasta minua. Tulin siihen tulokseen, että minun
täytyi seurata tuota tyttöä, olla päästämättä häntä näkyvistäni, vaikka hän
suuttuisi ja yrittäisi hätistää minut pois.
Elena Ferranten Loistava ystäväni (L’amica geniale, WSOY
2016, suomennos Helinä Kangas) on takuulla jotain sellaista, johon meillä
lukijoilla, on ollut suunnaton nälkä: Löytää loistava tarina, jolle voi
antautua vain rentoutumalla ja antamalla tarinan viedä. Näin minulle kävi Ferranten kanssa. Jo
kirjan aloitus tempaa vahvaan otteeseensa kuin itsevarma rakastaja: Tarina
alkaa siitä kun kirjan kertoja, Elena eli Lenù, saa soiton Rinolta, jonka äidin
nimi on Raffaella Cerullo, mutta jota kaikki muut paitsi Elena kutsuvat Linaksi
ja Elena Lilaksi. Elenan kuusikymmentäkuusivuotias ystävä on kadonnut ja nelikymppinen
poika soittaa itkeskellen Elenalle, joka ei halua ottaa aikuista miestä
hoteisiiinsa vaan alkaa miettiä, miten hänen paras ystävänsä on voinut
toteuttaa suuren haaveensa ja kadota
kuin tuhka tuuleen. Pelon sijasta Elena raivostuu ja päättää kirjata
heidän tähänastisen tarinansa ylös ja siitä syntyy napolilaissarjan ensimmäinen
osa: Loistava ystäväni. Lapsuus ja nuoruus. Alkaa köyhän napolilaiskorttelin
tarina, jonka keskiössä on ehdottomasti kahden tytön monimutkainen ystävyys,
jossa toista ei kuitenkaan olisi ilman toista. He ovat aurinko ja kuu, toinen
saa valonsa toiselta, mutta kuka loistaa milloinkin, se vaihtelee ja loistava
ystävä on milloin Elena, milloin Lila, ainakin kunnes...
Tyttöjen elämä on Napolin köyhien elämää, jossa kuumat kadut
haisevat, pöly tunkeutu sieraimiin, kärpäset ja torakat juhlivat, mädäntyvän
kalan löyhkä yhtyy katutyömiesten alastomien ihojen hikeen. Kaiken joukossa
myös konditorioiden tuoksua, tuoretta leipää ja avoimista ravintoloista
hönkivien ruokien tuoksua. Lopultakaan Elenan, Linan ja heidän perheidensä ja
ystäviensä elämä ei ollut hääviä Napolin pahanhajuisessa läähätyksessä jatkuvien torailujen, läimäysten ja suoranaisten pahoinpitelyjen alistamina.
Uhka makasi kaiken aikaa jokaisen päivän yllä, meri ei tuoksunut ja ainoat
tähdet, jotka oikeasti tyttöjen korttelista nousivat olivat he itse. Tytöt
pärjäsivät koulussa todella hyvin ja Lila, suutarin tytär, oli suorastaan nero,
jonka vauhdissa Elena päätti pysyä. Kun tuli aika pyrkiä oppikouluun, maestra
Oliviera yritti puhua molempien vanhemmat ympäri päästämään tytöt kouluun,
mutta vain Elenan vanhemmat antoivat periksi painostuksen alla ja näin alkoi se
muodonmuutos, jossa yhdestä yritti tulla kaksi, mutta toisistaan eroon he eivät
päässeet, vaikka Elenan tie jatkui lukioon ja hän pääsi kesälomalla opettajansa
avulla jopa Ischian saarelle ja mereen uimaan, kun taas Lila raatoi perheensä
suutarinverstaassa kuuman kesän koskaan merta edes näkemättä.. .Tässä
työläiskorttelin väkivaltaisessa maailmassa tyttöjen piti kasvaa nopeasti
aikuisiksi ja jo neljätoistavuotiana he alkavat saada vakavia ehdotuksia, mutta
joutuvat pysymään tiukasti veljiensä ja isiensä vartioinnin alaisina: Neitsyys
on vaadittu huomenlahja! Toki etenkin Lila
joutui kantamaan koko ajan veistä mukanaan, sillä varakkaan perheen
camorristipoika piti häntä kohtalonaan...
Loistavasta ystävästäni tuli mieleeni montakin asiaa.
Ensinnäkin se, miten vetävä ja tasokas lukuromaani on elämän pitkospuut, sillä
Ferranten kirjaa lukiessani nautin suorastaan säädyttömän kiihkeästi! Toisekseen tätä herkkua on luvassa lisää, sillä sarjan muut teokset ovat jo ilmestyneet italiaksi. Italiassa on myös tekeillä romaanikvartologiaan perustuva televisiosarja. Kolmanneksi luen niin mieluusti siitä
toisesta Italiasta, siitä joka on kaukana matkajuttujen kiillotetuista
kohteista. Tässä kirja muistuttaa Silvia Avallonen Terästä, jossa myös kaksi
nuorta tyttöä ja saari, Elba, joka kuului muille, ei heille. Saaren kangastus
on molemmissa kirjoissa, toisessa Elba, toisessa Ischia. Saari edustaa toista maailmaa. Sitä missä ihmiset hymyilevät
toisilleen, kulkevat kuin liitelisivät ilmassa, maailmaa, jossa he ovat
näkymättömiä, maailmaa, jossa ei herätä aamuvarhain töihin ja jossa lapset
saavat olla lapsia joutumatta väkivaltaisesti hyppäämään suoraan lapsuudesta
aikuisikään. Teräs on näistä kahdesta ehdottomasti traagisempi – tähän mennessä,
mutta Loistava ystäväni tekee sen, mistä amerikkalaiskirjailija Elizabeth
Strout niin koskettavasti sanoo: "Kirja altistaa sydämen niin paljolle." Tässä se
tuli: Ferranten tarinan vaikutus lukijaan tulee iholle, mutta ennen kaikkea se
altistaa sydämen niin ilolle, toivolle, pelolle kuin kyynelille, mutta se
altistaa!
Lila: ”Mitä minulle oikein tapahtuu, Lenù?”
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Katja/Lumiomena Omppu Kirjakaapin kummitus Annika/Rakkaudesta kirjoihin Katri/Pieni kirjasto Kirjapolkuni Kirja hyllyssä Kirja vieköön! Kaisa Reetta T. Elina/Luettua elämää Arja/Kulttuuri kukoistaa Aletheia/Kirjoihin kadonnut Kirjan pauloissa
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Krista/Lukutoukan kulttuuriblogi Katja/Lumiomena Omppu Kirjakaapin kummitus Annika/Rakkaudesta kirjoihin Katri/Pieni kirjasto Kirjapolkuni Kirja hyllyssä Kirja vieköön! Kaisa Reetta T. Elina/Luettua elämää Arja/Kulttuuri kukoistaa Aletheia/Kirjoihin kadonnut Kirjan pauloissa
maanantai 4. huhtikuuta 2016
Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen
Muuan nainen näki unta, jossa hänen sukulaistyttönsä murhattiin, ja hän näki unessa murhaajan nimenkin. Myöhemmin kävi ilmi, että tyttö oli juuri sinä yönä murhattu Sveitsissä. Hän ei koskaan ollut tavannut kyseistä murhaajaa, mutta nimi unessa oli ollut aivan oikein.
Filosofi Eero Ojasen teos Suuri suomalainen kummituskirja. Kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen (Minerva 2016) vie meidät siihen toiseen todellisuuteen, näkymättömään maailmaan, joka on toinen rinnakkaisuutemme. Tosin toiset siihen uskovat, toiset eivät, mutta kun on lukenut tämän kirjan, monikaan ei voi kieltää tiettyjen paikkojen kummitteluja tai ei ainakaan monien enneunien toteutumista tai päiväetiäisiä.
Kummittelut liittyvät usein selvittämättä jääneisiin tapauksiin, rikokseen, äkillisiin kuolemiin, perintöriitoihin. Kun tai jos asiat saadaan selvitettyä räyhähenki, poltergeist, rauhoittuu.
Oma lukunsa ovat kiertävät ikivanhat kummitustarinat, kuten vaikka Olavinlinnaan liittyvä tarina kiven sisään muuratusta nuoresta tytöstä, joka rakastui väärään mieheen tai sitten suusta suuhun kiestävät tarinat, joista itsekin muistan yhden. Yhtäkkiä kaikki alkoivat puhua, että tietyllä tieosuudella välillä Pori-Rauma, seisoo usein tien vieressä surupukuinen nainen odottamassa auton kyytiin pääsyä. Muistan miten pelotti ajaa sitä osuutta, sillä jos oli huono sää tai sumuista, sitä väkisinkin näki tumman hahmon seisomassa kyytiä odottamassa valtatien reunassa tai siitä vähän kylälle päin musta suruharso merituulessa liehuen...
Ojasen kirja kertoo Suomen vanhimmat kummitustarinat, Poltergeistit, enteet, ennusmerkit ja etiäiset, sota-ajan tarinat, kummitustalot ja paikalliset tarinat, kummitusmaisemat, kuolema ilmoittaa ja muita kummia kohtaamisia sekä nykypäivän tarinoita. Itseäni sattuneesta syystä teoksessa kiinnostavat eniten enneunet ja etiäiset. Alun ennenuni sukulaistytön murhaajan nimen näkemisestä unessa on aika vakuuttava juttu. Nähdä nimikin, on jo paljon. Itse näen enneunia sekä koen päiväetiäisiä. Jos Ojanen olisi tiennyt, mitä olen kokenut, olisin takuulla ollut mukana kirjassa. Ojaselta on aiemmin ilmestynyt upea Suomen myyttiset linnut.
Koska on niin monia, jotka näille naureskelevat, jotka jopa kieltävät erityisherkkyyden, valotan nyt muutamalla jutulla, joihin minulla on todistajat. Kaikki alkoi kun olin 11-vuotias. Eli siis sama ikä, jossa kirjailija Siri Hustvedt alkoi kokea erikoisia asioita. Olen myös jostain lukenut, että tuo ikä on usein näihin asioihin liittyvä. Tämä pieni, ensimmäinen etiäinen lyhyesti:
Olin juuri saanut koiranpennun. Yhtäkkiä se oli kadonnut. Lähdimme isän kanssa etsimään. Kävelimme ensin ylös hautausmaan takaista mäkeä ja päätimme tulla takaisin hautausmaan ohi päätietä. Ei ollut pentua hautuumaan takana...Nousimme ylös ja aloimme laskeutua pääkatua kohti kotia ja minä olin jo aika herkillä. Yhtäkkiä pysähdyin ja sanoin isälle: 'Honey istuu meitä odottamassa hautausmaan takana mäen alla.' Isä siihen tietysti, että 'eihän se ole mahdollista, juuri sieltä tulimme'. Lähdimme kuitenkin takaisin ja jo mäen päältä näimme, miten pieni musta koira nökötti sen mäen alla istumassa, mistä olimme juuri tuleet.
Meni muutama vuosi ja päiväetiäiset jatkuivat. Sitten tuli pitkä paussi, että ei mitään, kunnes kerran olin palkkaamassa työhöni liittyen henkilöä vaativaan esimiestehtävään ja aavistin kavalluksen, vaikka mitään ei löytynyt taustoista. Koska en saanut näyttöä, henkilö sai työn, vaikka ryhmästä eräs tuli puolelleni. Meni melkein kymmenen vuotta ennen kuin hän teki sen taas. Taas on oikea sana, sillä hyvin monimutkaisen kuvion takaa olisi löytynyt vastaava rikos vuosikymmenten takaa.
Kerran olin mieheni mukana eräässä liikeneuvottelussa, mutta istuin sivussa ja luin lehtiä. Yhtäkkiä ihoani alkoi kihelmöidä ja en saanut happea. Sanoin R:lle, että 'pakko päästä heti ulos, on huono olo'. Päätimme piipahtaa ulkona ja palata sitten sisälle. Ulkona sanoin: 'Tuo sinua vastapäätä istuva mies ei pelaa rehellistä peliä, varo häntä.' Niin sitä sitten mentiin takaisin, mutta sopimus syntyi. Jälkeenpäin tapahtui, mitä olin ennustanut.
Tapauksia on ollut paljon, mutta enneunista rankin on ollut, kun näin unen, että läheisemme perheestä kuolee joku pian. Heräsin sudenhetkellä ja kerroin miehelleni, että ystävämme perheestä kuolee joku, mutta en nähnyt kuka. Meni muutama kuukausi ja perheestä menehtyi äkillisesti täysin terveenä pidetty 40+ isä sairauteen, josta emme olleet kuulleetkaan. Sattumalta puhuin hänen kanssaan puolituntia ennen kuin hän kuoli. Hän oli iloinen, eikä mikään olisi voinut ennustaa, mitä tapahtuu 30 minuutin sisällä.
Oudoin on ollut päiväetiäinen, jossa riitti kiemuroita. Yksinkertaistan ja peitän, sillä tapaus ei ole kovin vanha. Lehdessä oli kuolinilmoitus, jossa kaikki tiedot täsmäsivät erääseen liikkeen pitäjään, jossa usein kävin parhaan ystäväni kanssa. Soittelimme ja olimme ihan järkyttyneitä, mutta ilmoituksessa ei täsmännyt asuinpaikkakunta, sen sijaan kyllä hyvinkin erikoinen nimi ja kaikki muu. Päätimme ystäväni kanssa tehdä tikusta asiaa ja lähteä asioimaan ko. paikkaan. Siellä hän, muka kuollut tuttavamme, otti meidät hymyillen vastaan. Ostimme jotain ja lähdimme kadulle, jossa kyyneelet alkoivat minulta valua...Ystäväni, joka on myös intuitiivinen katsoi minua todeten: Hän siis kuitenkin...Seuraavalla kerralla, vain pari kuukautta edellisestä, kun menimme liikkeeseen, siellä ei enää ollut tuttua ystäväämme, vaan hän oli saattohoidossa hyvin aggressivisen syövän takia ja pian lehdessä oli kuolinilmoitus, jossa kaikki täsmäsi.
Eero Ojasen kirjastakin käy ilmi, että hyvin monet etiäiset liittyvät kuolemaan. Joskus, etenkin sota-aikana, etiäiset, omat tai omaisten, ovat jopa pelastaneet ihmisiä. Niistä on kirjassa paljon. Dramaattisimmasta päästä on kirjan kertomus eversti Hannulasta, joka oli saanut käskyn siirtyä junalla pohjoisesta Sallasta etelään Karjalankannakselle:
Prikaatin esikunnan upseeristo oli lähtöä edeltävänä iltana illallisella, kun Hannula nousi puhumaan ja sanoi: "Katsokaa miestä, jota huomenna ei enää ole." Hän toisti sanomansa useampaan kertaan ja kohdisti sen kaikille kuulijoille eri puolilla huonetta. Kuulijat yllättyivät hänen sanoistaan, ja tunnelma luonnollisesti muttui apeaksi.
Seuraavana aamuna kuljetusjuna lähti ja joutui jonkin ajan kuluttua kahden vihollishävittäjän ilmahyökkäyksen kohteeksi. Juna joutui pysähtymään vaurioiden vuoksi, mutta iskun seuraukset olivat sittenkin suhteellisen lievät. Koko junasta kaatui vain yksi mies, etumaisessa upseerivaunussa istunut eversti Hannula.
Erittäin kiinnostavaa on nyt se, että kummitteluja on alettu tutkia nykyajan tekniikan avulla. Aavedatan tutkijat ovat laitteineen liikkuneet monissa paikoissa kuten vaikka Näsilinnassa ja Turun linnassa. Tampereella tutkijat ovat saaneet tallennettua ääniä, jossa on kuultu talon 1800-luvulla rakentaneen Nottbäckin ja hänen perheenjäsentensä nimet.(www.aavedata.com)
Mitenkään en voi olla tuomatta tähän vielä yhtä tarinaa, jossa 'kummittelija' on tyttäreni balettiaikaisen ystävän isoisä. Seinäjoen teatterissa tapahtuu kummia, tavarat siirtyvät paikoiltaan ja hissi vaeltaa itsekseen, ääniä kuuluu tiloista, joissa ei ole ketään:
Monet ovat sitä mieltä, että kummittelun takana on talossa pitkään vaikuttanut ja 1985 kuollut näyttelijä Jaakko "Jokke" Jokelin. Hän kuoli juuri ennen Monte Criston kreivin esityksen alkua. Kantakuppilan seinäkello oli pysähtynyt kuolinhetkellä näyttämään samaa aikaa kuin Joken kello joka rikkoutui hänen kaatuessaan saamaansa kohtaukseen.
Teatteri siirtyi uuteen rakennukseen, ja myös siellä Jokelin on kertoman mukaan edelleen harjoitellut vuorosanojaan kävellessään henkilökuntarappusia ylös ja alas. Teatterin pianon kuullaan lukittunakin soittavan sitä yhtä ja ainoaa sävelmää, jota hänellä oli tapana soittaa...
sunnuntai 3. huhtikuuta 2016
Leena Lumin kevätarvonnan 2016 voittajat ovat...
Kevätarvonnan voittajat ovat: Mai/Kirjasähkökäyrä, Paula/Kirjan pauloissa, Bleue, Sanna P. ja Manu Honkonen. Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistumisesta♥
Toivon voittajien ottavan ystävällisesti yhteyttä leenalumi@gmail.com voittojärjestyksessä ja ilmoittavan palkintovalintansa sekä postitustietonsa. Merkitsen sitten valitun kohdalle 'varattu'. Palkintolista löytyy täältä
Odotan ma 4.4. klo 12 asti ja sitten nostetaan lisäarpa ellei joku voittajista anna kuulua itsestään. Tällä kertaa en lähde etsimään, sillä taitaa puutarha alkaa tuolloin jo kutsua meistä monia. Niin minuakin.
Nuoret ja koiruudet ovat vielä ilonamme, mutta kohta alan puutarhassa tositoimiin. Ensin tosin sisällä istutan persiljat laakeaan, isoon ruukkuun itämään ja ruusupavut syvään, isoon ruukkuun. Sitten talvituhojen kimppuun. Nyt minulla oli sokea piste hemlokin kanssa eli luulin sen kärsivän vain kevätahavasta, eikä mikään kello soinut päässäni, että nuori hemlokki kärsii myös hallasta. Nyt yritän korjailla sitä, mitä tammmikuun kolme viikkoa -30 astetta ilman lunta on aiheuttanut. Luonnollisesti hemlokki on nyt hallaharsolla huputettu ja sulattelen sen juuristoa, että pääsen antamaan sille tehohoitoa. Sain kuulla aineesta nimeltä havupuubalsami ja sen pitäisi auttaa. Olen ollut yhteydessä luottopuutarhuriini ja saanut täsmäohjeet.
Ja sitten alan odotella tätä...Viime vuonna istutimme lisää onnenpensaita, joten kohta pitäisi olla sinikeltaista, sillä esikot ja scillat aikovat säestää: Lehdet ovat jo pinnalla paikoissa, missä ei ole lunta.
Mukavatunnelmaista sunnuntain jatkoa ja keväistä alkavaa viikkoa!
Love
Leena Lumi
Pupukuva Marjaana Rinne-Loikala
*****
Lumimies ja koiruudet Taika ja Dina
lehtomme sillalla, jonka alta ei vielä juokse vesi, mutta parin viikon päästä sitten...ja se kuuluu kivasti sisälle. Dina-neitoa odottaa trimmaus eli kevätkaunistus ensi viikolla.
torstai 31. maaliskuuta 2016
Sieluni hymyt -haaste
Sain Katjalta Kirjojen kamarista Sieluni hymy -haasteen, jossa saa kirjoittaa 5 tai vaikka 105 positiivista asiaa, jotka nyt tulevat mieleen. Kiitos Katja♥
En ole ihan varma, että olen nyt parhaassa hymyvireessäni, sillä keväässä on ollut jotain oudon rasittavaa, joka edelleen myllertää sisälläni: Tämä kaikki tarve ottaa jokin uusi askel, tämä murros, Suomen henkinen ilmapiiri, haluttomuus tulla pois talvipesästä yhtä hyvin kuin hurmos jo päivittäin raaputtaa pälvipaikkoja. Enkä enää kaipaakaan olla ylitsetulviva kevätvirta? Haluanko olla vain seisovan lammikon vesi tai lehdon läpi juokseva puronen? En taida juuri nyt tietää, mitä haluan, kuka olen, mutta ainahan näitä positivisia asoita löytyy...
Olen iloinen, että:
olen aina uskaltanut olla juuri ja vain oma itseni. Elämän tärkeät arvoni ovat samat kuin teinivuosina, mutta itsestään on voinut löytää myös uusia piirteitä, jotka olen uskaltanut tuoda julki.
olen saanut jo yli 30 vuotta pitää vierelläni miehen, joka rakastaa ja välittää, silloinkin, kun en sitä ehkä ansaitsisi. Se on kyllä molemminpuolista, sillä ei R. niin helppo ole kuin haluaa uskottavan:)
löysin atsaleat Tämä hurmaavan tuoksuinen revontuliatsalea, Northern Hi-Lights saa minut unelmoimaan. Niitä on jo, mutta lisää on tulossa.
minulla on tytär kuin on Meri♥
minulla on äiti, joka jaksaa. Hän lukee monia lehtiä, hän katsoo televisiosta yhtä sarjaa ja tallentaa toista, hän lukee paljon kirjoja, hän mullistaa puutarhanssa joka suvi, hän kävelee pävittäin monta kilometriä, hän pitää hyvästä ruoasta ja entenkin kalasta, hän selävtti rankan syövän, hän tilasi kuntopyörän, jota vävy kokoaa kohta, hänellä on aina suunnitelmia...Ja hän täyttää ensi vuonna jo maagiset...
minulla on elämä, jossa iloa ja surua on ollut niin sopivassa suhteessa, että lopulta ne on voinut ripustaa elämännauhaan kuin koruiksi.
saan elää kuin kiinni luonnossa.
minulla on ystäviä, joiden kanssa nostaa malja elämälle, suvelle, ystävyydelle...
on olemassa suvi ja kirjoja.
minulla on sisko, jollaista ei voi olla toista!
perheessäni on aina ollut koiria.
meillä on syyspesämme
ja herkkumme.
perheeseemme on tullut Sami.
sain viedä äidin Savonlinnan oopperaan.
ymmärsin lähteä Krakovaan. Ensin kannoin mukanani lehtileikettä Krakovasta vuodelta 2000 ja just ennen Itävallan syysmatkaa, sanoin, että 'voitaishan me ajaa ohikin, että ehtisimme olla enemmän...'
innostuin poseeraamaan Nanson Yuyu -tunikamekossa kaksi sessiota. Aikuiset naiset ovat kiitelleet ja moni on ostanut saman jokapaikanmekon, joten ollaan kuin Yuyu- faneja nyt sitten. Pakkasta oli 'vain' -25 astetta, joten puitteet suomalaisen suunnittelun esittelylle olivat oikeat.
meillä kasvaa magnolia.
olen saanut uuden kiinnostavan kirjallisen ystävän, joka ymmärtää myös Napuen ja herkkujen päälle.
on olemassa joulu, tuo vuodenaikajuhlista ihanin.
on paljon hauskoja muistoja.
on olemassa vuodenajat. Marraskuukin on ihan salarakkaani.
olen saanut olla julkisuudessakin sekä puutarhastani että kirjabloggaamisesta.
meillä kasvaa kesälumipisara.
lähdin Wieniin Klimtin taiteen äärelle.
on olemassa leffat ja
kotileffailllat.
asumme saarella.
on kirjailijoita! Kuvassa kirjamessuilla Marja-Leena Virtasen kanssa.
on kääntäjiä, sillä miten muuten voisin nyt nauttia yöstäni Loistavan ystäväni kanssa ellei Helinä Kangas olisi suomentanut Elena Ferranten kirjaa!
perheemme nimikkopuu on helmiorapihlaja. Tämä on jo äidillä, siskolla ja meillä.Tulee varmaan Merillekin...
Tämän haasteen saa jokainen ottaa mukaansa, ketä kiinnostaa. Huomenna saapuvat nuoremme kera koiruuksien, mutta sunnuntaina arvotaan.
Mukaavaa viikonloppua kaikille tasapuolisesti!
Love
Leena Lumi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)