NOITAVASARA

Prologi

Yhden sysäyksen noitavainojen lisääntymiseen 1500-luvulla antoi vuonna 1486 tai 1487 julkaistu Noitavasara Malleus Maleficarum, jonka tarkoituksena oli palvella inkvisitiota taistelussa harhaoppineisuutta vastaan. Oikeastaan vasta Noitavasara suuntasi huomion kerettiläisistä juuri noitiin, joskaan sitä ei voi pitää ainoana syynä noitavainojen synnylle. Ennen kaikkea huomio kiinnittyi teoksessa sellaisiin naisiin, jotka herättivät yhteiskunnassa huomiota eli olivat jollain tapaa poikkeavia sen ajan elämäntyyliin tai normeihin nähden. On myös hyvä huomioida, että kirkon käsitys noituudesta muuttui 1400-luvulla: Se ei ollut enää vain harhaoppia vaan juuri tuolloin luotiin oppi paholaisesta ja naisesta yhdessä. Kyse oli siis Jumalan ja paholaisen välisestä kamppailusta. Toisin sanoen kirkko otti tehtäväkseen taistella kaikin keinoin paholaista vastaan, oli kyse sitten kerettiläisistä tai noidista. Löytyihän Raamatusta ohjeistava kohtakin: ”Noitanaisen älä anna elää.” (2. Moos. 22:17)

Ann Rosmanin teoksen Noitavasaran (Själakistan, Bazar 2012, suomennos Anu Koivunen) prologi on osa tyttäreni Merin yliopistossa tekemästä esseestä Nykynäkökulmaa ja syitä noitavainoihin Euroopassa, jossa on kuin oikopolku siihen, mitä Rosmanin teos käsittelee. Itse asiassa minä olisin pitänyt siitä, että Rosman olisi jo hyvin alussa ottanut esille kohtauksen, johon pääsemme vasta sivulla 317. Tämän aikaistettu kertominen ei olisi mitenkään ollut jännitykseltä pois, vaan olisi päinvastoin sitä tukenut:


”Minäpä näytän jotain”, Kristian sanoi ja meni kirjahyllyn luokse. Hän etsi hetken, avasi sitten lasioven lukon ja otti varovasti esiin kirjan. Malleus Maleficarum vuodelta 1669.”


”Noitavasara?” Asko kysyi hämmästyneenä. ”Mikä osuus Baggen suvulla olikaan Marstrandin noitaoikeudenkäynneissä?”


Juonipaljastusten pelossa en voi tästä enempää jatkaa, mutta sen verran voin kertoa, että kirjaan liittyy vahvasti 1600–luvulla vaikuttanut kirkkoherra Fredrik Bagge ja muutoinkin liikumme kirjassa tuolla ajalla, mutta se on vain yksi aikakausi, jota Rosman kuljettaa, sillä mukana on myös nykyhetki, jossa rikoskonstaapeli Karin Adler kollegoineen selvittää mystisiä murhia viehättävässä, vanhassa kylpyläkaupunkissa, Matrstrandissa. Saamme kokea niin vanhoja taloja, merta kuin niitä outoja virtauksia, jotka ulottuvat nykypäivään aina noitavainojen ajoilta. Lisäksi olemme syyskesästä 1958 alkaen myös Trollhättanissa ja ’50-luvulla:

Kellarin portaiden alimmalla askelmalla istui pieni, laiha poika, jolla oli likaiset hiukset ja resuiset vaatteet. Hänen takanaan oleva ovi oli kiinni, eikä hän ollut enää aikoihin katsonut sitä toivoen, että se avattaisiin. Pojan katse oli kiinnittynyt ilmaan tai kenties paksuun kiviseinään hänen edessään. Kolme päivää sitten hän oli tietämättään täyttänyt kuusi vuotta. Niistä vuosista kaksi hän oli viettänyt kellarissa.

Tämä tässä, mistä Rosman nyt alkaa kertoa, tämä pienen pojan tarina, on se joka nostaa minulle tämän dekkarin paremmaksi kuin odotinkaan. Ann Rosmanilla on monta ’ääntä’. Tässä pojan tarinassa hän on vahvimmillaan kirjailijana ja lukija saattaa samaistua vahvasti kellarin poikaan, nimeä ja välittämistä vailla olevaan, joka on suuren julmuuden pieni uhri.

Seuraavan, kuin omakohtaisen kokemuksen sävyttämän äänen, kuulen jälleen Rosmanin kertoessa Sarasta, johon tutustuimme jo Rosmanin esikoisteoksessa Majakkamestarin tytär. Sara on sairastunut vakavaan loppuun palamiseen ja on loputtomalta tuntuvalla sairaslomalla…

Kolmannen Rosman-äänen erotamme, kun luemme tarinaa uhrikiveltä löytyneestä murhatusta naisesta ja lähdemme Karin Adlerin ja hänen lukuisien kollegoidensa kanssa larppaajien jäljille, sukellamme skandinaaviseen mytologiaan ja toistuvasti törmäämme kolmeen kohtalonjumalattareen: Urd, Skuld ja Verdandi. Lisäksi on kolme lasta: Asko, Marianne ja Kristian. Tässä kolmannessa äänessä kaikki soi myös kauniisti, mutta olisin silti niin kovasti toivonut, että Rosman olisi hieman hillinnyt omaa intoaan aiheeseen ja tiivistänyt. Poliisityöskentelyä selostaessaan Rosman sortuu turhaan toistoon, joka on erityisen rasittavaa runsaan, hyvin runsaan henkilömäärän takia. Kaikki eivät ole myöskään niin kiinnostuneita keskiaikaisista aseista, että niitä tarvitsee millilleen selvittää väistimiä, kouraimia ja hiontatapoja myöten.

Ann Rosmanin tempo on yhtä hyvä kuin hänen esikoisteoksessaan Majakkamestarin tyttäressä, ei liian hidas, ei liian hektinen, ja parhaimmillaan hän edelleen tuo minulle mieleen Johan Theorinin Öölantiin sijoittuvat tummat dekkarit Hämärän hetki, Yömyrsky ja Verikallio. Pienellä tiivistyksellä tämä kirja olisi ollut huikea, suolaveden huuhtoma ja aallon rannalle työntämä todistus siitä, miten eilisessä on nykyisyytemme.

Epilogi


”Aina sopii toivoa, että hyvä voittaa, mutta mikään ei takaa että niin käy. Kertomuksen lopun määrää kohtalo niin kuin todellisessa elämässäkin."

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Anna Elina  Susa,  Katja, Norkku ja Hanna