maanantai 3. helmikuuta 2020

Antti Rönkä, Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Isä,

joskus koittaa päivä jolloin isän, tuomarin, on väistyttävä kentältä. Viime viikolla täytin 22, ja menimme sen kunniaksi ravintolaan, sinä ja äiti ja minä. Tuona päivänä minusta tuntui, selvemmin kuin koskaan, että väistymisen aika on koittanut. Odotimme annoksiamme, eikä kukaan puhunut hetkeen. Katsoin vesikannua, jonka sumuisilla kyljillä norui pisaroita ja josta heijastui kirkkaita, häälyviä kuvioita pöydän pintaan. Minusta tuntui että istuin siinä vain joidenkin ihmisten kanssa, joidenkin jotka nyt vain sattuivat olemaan isä ja äiti. Ehkä ensimmäistä kertaa näin teidät sillä tavoin, pelkkinä ihmisinä. Aiemmin se mitä sanoitte ja mitä teitte – se millaisen asennon ja ilmeen otitte – edusti ehdotonta totuutta, sitä miten maailmassa kuului olla. Nyt nuo asennot ja ilmeet ja sanat olivat vain vaihtoehtoja, tapoja joita voisin toistaa tai olla toistamatta.

Moi Antti

Kun pari viikkoa sitten vastaanotin kirjeesi, se vaikutti minuun niin, että siivosin tunnin. Sitten otin Opamoxin. Hetken päästä otin toisen. Sitten makasin matolla.

Tällaisen reaktion kertominen on epäreilua. Ensin sinun piti sietää ne minun raivokohtaukseni ja nyt sinun pitää sietää tätä minun valittamistani. Vai että tuli isä-raukalle paha mieli...

Antti, pyydän anteeksi. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan ainuttakaan noista tilanteista. Kunpa voisin saada tekoni tekemättömiksi. Mutta en tietenkään saa.

Kirjeesi tuomarivertaus on osuva. Kuinka sen asetelman sitten purkaisi? Kerroit että hetken ajan näit meidät ravintolapöydässä ihan vain ihmisinä. Kuinka tuosta tekisi pysyvän näkökulman? Josta tulee nyt mieleeni, että olen tehnyt paljon virehitä, mutta olen näköjään tehnyt ne niin, etten kuitenkaan ole estänyt sinun kehittymistäsi niin fiksuksi.

Antti Röngän ja Petri Tammisen teos Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020) on kirjailijaisän ja esikoistaan kirjoittavan pojan kirjeenvaihtoa toisilleen. Tämä on viimeinen tai ensimmäinen kirja, jonka itse olisin kuvitellut lukevani ylibuukattuna muutenkin kuin kirjoilla. Enkä ole ikinä lukenut yhtään kirjaa Petri Tammiselta, joten en osaa sanoa hänestä kirjailijana mitään. Kuvasta vain tunnistan. Luen maailmankirjallisuutta ja siihen kuuluvat myös parhaat kotimaiset kirjailijat sukupuoleen katsomatta! Nyt on vain käynyt niin, että olen eniten eurooppalainen. Yli kymmenen vuotta tai enemmänkin kotimaani oli Saksan kirjallisuus ja sen jälkeen monta, monta muuta. Elämä on lyhyt: Luen vain niitä kirjoja, jotka kiinnostavat minua ja jos luettelisin mitä kirjailijoita maailmassa olen ehtinyt lukea, kaikki hämmästyisivät, miten paljon olen lukenut mieskirjailijoita. Myös suomalaisia. Ja vaikka tiedän, että kaikki eivät voi olla Waltareita, odotan kirjalta enemmän kiinnostusta kuin, että ’mies muuraa uunia ja fundeeraa, mies fundeeraa ja muuraa uunia. Sen rajan ovat loistavasti ylittäneet suomalaiset naiskirjailijat: Nyt erityisesti on menossa sellainen buumi, että tämä muistetaan. Heitä tässä kirjoituksessa nyt vähän vain sivutaan, sillä haluan kerrankin jäljittää sitä jotain minussa eli miksi Aksel Sandemose ohittaa lukulistallani vaikkapa Petri Tammisen? Meillä on myös mieskirjailijoita, joita luen, mutta yksinkertaistan asian näin: Minulle tuli Ben Kallandin kirja Vien sinut kotiin. Luin ne omat maagiset sivumääräni eli kymmenen ensimmäistä ja mikään ei olisi saanut minua enää kirjasta irti. Jos finaalin pitää olla harkittu, loistava ja kiiretön eli kiireen jälkeä siinä ei saa näkyä, niin kaikkein tärkeintä on aloitus: Lukija pitää koukuttaa heti alussa ja tiukasti! Exäni luki Kalle Päätaloa, mutta ei hän sen tähden ole exäni. Lumimies lukee melkein kaiken mitä minäkin sekä myös Antti Tuuria, mikä hänelle suotakoon. Viimeisen Tuurin saatan itsekin lukea eli korkkaan Tuurin aiheen kiinnostavuuden takia. Silti on selvä, että en jättäisi ikinä lukematta yhtäkään Austeria, Irvingiä tai McEwania. Thomas Mann, Heinrich Böll, Herman Hesse etc.etc. luen jopa uudelleen. Sama koskee Bo Carpelania ja löytyypä hyllystäni monia muitakin edesmenneitä  suuruuksia samoin kuin ihan tuoreitakin: Kuinka moni on kuitenkaan Lukenut Sami Hilvon Pyhä peto? Kuka on lukenut Tapani Heinosen Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla tai samalta Kuka heilutti pesäpuuta? Kuka on lukenut Pärttyli Rinteen Viimeinen sana? Kuka lukee Pasi Ilmari Jääskeläistä?

 Minä tahtomattani masensin Anttia! No onneksi isä saapuu pelastamaan ja selittää minusta aika oikeinkin näin ruutuaikana:Nyt olemme kuitenkin isän ja pojan kirjeromaanissa ja tällaisen runsassanaisen pitäisi nyt tiivistää joitakin asioita. On helpointa aloittaa siitä, miksi aloin lukea tätä kirjaa: Sain bloggarikollegaltani kuvan sivusta 181, jossa Antti purkaa kauhuaan siitä, että Leena Lumi –blogissa veikataan jo tammikuussa vuoden kirjaksi Johanna Laitilan Lilium regale –teosta. Antti: ”Ei voi jumalauta tammikuussa sanoa, että vuoden paras” ja että ”miksi Niinakin tosta tykkää” ja ”toi on Niinan mielestä siis parempi kirja ku mun” ja ”toi saa nyt varmasti Hesarin esikoiskirjapalkinnon”—Huomaa, että Antti ei kuulu niihin yli kolmeen miljoonaan, jotka ovat ahkerasti blogini sivuja aukoneet. Olen satakuntalais-karjalainen ja kun törmään johonkin todella hyvään/kiinnostavaan/laadukkaaseen/uusia uria aukovaan, minä voin julistaa vuoden kirjan vaikka tammikuussa, mutta itse sitä eniten epäilen, että se voisi olla totta. Miten sitten kävi? Lilium regalesta tuli lukuvuoteni toiseksi paras, mutta oli aika tuskaisaa, sillä Johanna Venhon kirjassa Ensimmäinen nainen painoivat toiset asiat ja Laitilan kirjassa toiset. Molemmat sikahyviä!

Ruudulla on vaikea ulottua toisiin. Kuljemme netissä vapaina mutta orpoina. No, sitten sattuu, että koemme ruutumme ulkopuolella oikein kunnon vanhanaikaisen nautinnon, elämyksen, löydämme esimerkiksi hyvän kirjan. Silloin meihin iskee valtava yhteyden toive. Toive siitä, että voisimme välittää ja todistaa elämyksemme, toive kohtaamisesta samassa suuren merkityksen pisteessä toisten kanssa. Mutta kuinka siitä elämyksestä voisi ruudulla kertoa? Niin että tunne todella saavuttaisi toiset, yli ruudun etäisyyksiin? Vain valitsemalla kohtuuttomia sanoja.

Kiitos vain Petri! Aloitus loistava, finaali epäonnistunut. Kohtuuttomia sinun mielestäsi.

Huomasitte varmaankin, että aloitin hyvin pitkällä sitaatilla. Siihen on muutama syy. Isä Tamminen opettaa kirjoittamista ja näin hän tietenkin on osa sitä systeemiä, joka laittaa nuoretkin kirjailijat kirjoittamaan taattojen latuja, siksi ei mitään uutta kirjarintamalta, ei mitään vallankumousta ja nyt hän on sitten mainitsee, että sitaatti ei sovi lopetukseksi laadukkaaseen tekstiin. (Tämä muistin varalta, ehkäpä hän lainasi sen joltain suomalaiselta mieskirjailijalta...) Oijoi, miten usein minä olenkaan oikein etsinyt loistavaa sitaattia kirjaelämykseni lopetukseen.Toisekseen nyt alun valittu sitaatti sai minut nauramaan. Olen oudon huumorin ystävä ja ensinnäkin Antti kirjoittaa tuossa tuon tilanteen kuin filminä alkaen vesikannusta jossa pisarat pinnalla helmeilevät...Hyvä Antti! Ja toisekseen, ehkä Petrilläkin on erikoisherkät hetkensä, jolloin hän riisuu tuomariperuukkinsa ja toteaa, että ei voi mitään, olen tehnyt jotakin väärin, vaikka olenkin tehnyt oikein! Hyvä Petri! Pidin erityisesti siitä tunnin siivouksesta ennen Opamoxeja.

Tämä minun kirjoitukseni ei nyt mennyt, kuten olin suunnitellut. Tähän piti tulla mukaan kolmas kommentoija niin, että vuoroin olisi Antti sanonut jotain, sitten isä vastannut ja Tuittu, outo nainen, mutta liikaa kirjoja lukenut, olisi sitten sanonut oman mielipiteensä. Ei onnistu, sillä tulisi liian pitkä blogiteksti ja lopulta koko aihe saattaisi kadota sumuisten mielten usvaan, mutta otan nyt mukaan yhden tärkeän huomion perheen äidiltä. Sitä ennen on tapahtunut Antin tahaton lääkkeiden yliannostus ja ennen kaikkea pitää muistaa, että hän oli aikanaan rankasti koulukiusattu! Antti, niin olin minäkin ja paras ystäväni, jonka kanssa emme silloin tunteneet. Säilyin hengissä ja pidin kiinni jopa herkkyydestäni. Ystävästäni tuli koulukuraattori. Olen laittanut enrgiaani ylitse kaiken koulukiusaamisen vastaiseen työhön siinä missä eläinsuojeluunkin. Toinen ei sulje toista pois. Siis Antti jää osastolle ja vanhemmat lähtevät kotiin:

Pakotin itseni lähtemään pihasta. Pakotan itseni uskomaan, että pysyt ehjänä vaikka lähden.
Kotona olen uupua tuulikaappiin. Se on se hetki, jolloin muistan taas omat tunteeni. Pelon. Ja lamaannuttavan syyllisyyden.

Illalla keittiön pöydässä kerron äidille juuri siitä silmien sulkemisen hetkestä ja sinun kysymyksestäsi osaston sohvalla. Äiti menee pohtivan näköiseksi:

Onkohan sinulla ylikorostunut vaikutus Anttiin? Tarkkaileekohan hän sinun hyväksyntääsi erityisen valppaasti?

Touché!

Petri kiemurtelee, että ’olen yksi niistä hahmoista, joiden hyväksyntää sinä valppaasti tarkkailet, mutta, että minä olisin se suurin mörkö, että minä, joka aina kannustan sinua....

Niinpä, on kannustamista ja kannustamista. On halua olla likellä ja suositella omia ajatuksiaan ja ehdotuksiaan, syöttää nuorelle omaa kirjailijaääntään ja samalla kuin imeä itseensä nuoruutta.  Ihmettelen todellakin, että Antti lähetti käsikirjoituksensa isälleen: Isäthän ovat kautta historian syöneet poikansa, jos ovat siihen pystyneet. Pojan pitää vahvistua isän varjosta ihan omaksi itsekseen vaikka olisi tapahtunut mitä ja vaikka olisi erityisherkkä ja lumoavan luova,  kuten Antti, uskon sinun olevan. Kirjoitit tämän, mutta sitten kuitenkin kässärin saikin käsiinsä ensin isäsi:

Sinun ei pitäisi puuttua mitenkään. Ehkä nyt on aika yrittää itse, tehdä niin kuin minusta tuntuu hyvältä. Jos menee metsään, sitten menee, mutta ainakin olen yrittänyt. Näyttikö Hemingway tekstejään isälleen. Kävikö Kafka palautekeskusteluja kotipuolessa? Kornia nostaa tähän tuollaisia nimiä, mutta tarkoitan vain että kai ne omat jutut pitää tosiaan ihan itse kirjoittaa.

Antin elämässä on myös Sini, joka onneksi rohkaisee Antin omaäänisyyttä. Kiitos Antin ympärillä olevien nuorten ja yleensä ulkomaailman,  hänestä kasvanee oma persoonansa, joka säilyttää omat rosonsa ja pelkonsa, valitsee omat kirjansa, joita haluaa lukea. Jonain päivänä Petri isänä lukee niitä sitten tyytyväisenä myhäillen ja on aivan unohtanut päsmäröinnin ja ehkä myös nuoren uloskasvamiseen liittyvän eroahdistuksen.

Olen erittäin ihastunut Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin kirjaan Eurooppalainen (Mein Leben), lukekaa tekin se! Nostan sieltä nyt sitaatin, joka vaikuttaa aina yhtä osuvalta:

Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorotuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.

Antti, kun seuraavalla kerralla vertailet kirjamessuilla ihmisten erilaisuutta kirjapuolella ja sitten niitä, jotka viihtyvät Ruoka&Viini –puolella, et ehkä kirjoita enää ’Äly ja himo. Alakerrassa pohtivat pysähtyneet ilmeet, yläkerrassa ahmivat kiiltävät ilmeet. Ihan sama ero kuin kirjallisuudella ja musiikilla.’ Ainakin me visiteeraamme molemmilla puolilla: elämä on kaikesta huolimatta kaikkien aistien juhlat, joissa nautitaan sen parhaimmista antimista.                           

Eihän sitä koskaan tiedä vaikka vielä tapaisimme Jyväskylän Hemingwayssa jaellen omia kirjasuosikkejamme! Petrin kanssa  voisimme pistäytyä kirjamessuilla Panoraamassa kuoharilla ja pohtia, millaista on kun nuoret tuntuvat kuin etääntyvän meistä.

11 kommenttia:

  1. Tämä sun bloggaus tulikin jo näin pian. Voisin sanoa vaikka mitä ja sitten oikeastaan en tiedä mitä sanoisin. Ainakin mua naurattaa. (silleen hyvästi. Sun kanssa. Vaikka tuolle siivoamisvimmalle..:))
    Mä usein käytän "ylisanoja" ja kerran jostain juteltiin ja isäni sanoi, että hän sitten varmaan käyttää "alisanoja". Me naurettiin tälle. Voisiko olla, että tyttärien isänä, hän ei ota ylisanoja "liian vakavasti" vaikkei itse niitä käytäkään?;) Olen kyllä kohdannut elämässäni paljon ihmisiä (jotka kaikki on tainneet olla miehiä), jotka hämmentyy ja ärsyyntyy "ylisanoista".
    Isä-poika kirjoista se Jörn ja Rafael Donnerin voisi olla kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, oli pakko postata heti, kun niitä muita juttuja, kuten tiedät, tulossa. Minusta tuo oli niin hyvä, että ehkä Petri Tammisessa olisi lukijalle antia, kun vain ryhtyisi. Meillä on sitten tuo sama, etenkin innostuessa:) Me ei olla sitten ainakaan tylsiä, hyvä, mielenkiintoiset me♥ Mikä ihme siinäkin on? Jos ne ovatkin vain näitä jäyhiä suomalaisia miehiä, joihin on kyllä poikkeuksia. Esim. Tatu Kokon kieli on räjähtävän värikkästä ja samaa voin sanoa Pasi Imari Jääskeläisestä, Sami Hilvosta etc. Paitsi Sanna, minulle ne eivät olleet silloin eikä vieläkään mitään ylisanoja: Seison sanojeni ja intoni takana mitä tuohon kirjaan tulee. Miten Suomesta nousee nyt yhtäkkiä niin paljon huikeita naiskirjailijoita.

      Mietin muuten samaa ja se on takuulla aika erilainen kuin tämä.

      Petrin kanssa jaan mitä ilmeisemmin jonkinlaista läheisriippuvuutta, sillä Merin jo 10. vuosi siellä Hesan seudulla vie voimat. Olen myös hiukan päsmäröinyt eli kuulun jopa facebookin Yhdyssana on yhdyssana -ryhmään. Miten voi olla maisteri, eikä yhdyssanat vieläkään mene aina oikein. No, toisaalta, ehkä hän löytää vakipaikkansa jossain, missä joku väärinkirjoitettu yhdyssana ei merkkaa mitään.

      ♥♥

      Poista
    2. En mäkään koe niitä ylisanoiksi, ilmaisu on meillä enemmän vitsi (ylisanat ja alisanat). Ja joskus toisille täytyy käyttää kommunikoinnissa ilmaisuja, mitkä menee jakeluun ;D ("Alisanat" menis varmaan aina, mut kun mä en aina niihin taivu.:D)

      ❤️❤️

      Poista
    3. Sanna, mutta juu, sinä ja minä olemme jo tottuneet ja mun vakilukijat - onneksi! Alisanat on kuin beessi tai kuolema...

      ♥♥

      Poista
  2. You have a wonderful blog! The topics you write about are very close to me. Thank you for sharing your thoughts!

    I follow you through GFC! If you want, go to my blog :)

    MY NEW POST: I AM GLAD TO BE WITH YOU ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nastya, thanks♥ Be my guest!

      I'm already following you:)

      ♥♥

      Poista
  3. Luin vasta Antti Röngän esikoisteoksen Jalat ilmassa. Vaikuttava esikoinen. Aika nopeasti tämä kirja julkaistiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, minä aina jaksan ihmetellä miten sinä ehdit kaiken ja kaikkeen! Olet ihan super♥

      Olen saletti, että luen Antin esikoisen, mutta erityisen innokkaasti haluan seurata hänen uraansa muutenkin. Voisin veikata, että menestynyt isä ei näe enää kässäriä ensimmäisenä vaan vaikka tyttöystävä ja kustannustoimittaja. Luithan tämänkin? Ellet niin lue: Antin ääni tuli hyvin liki minua monessa, vaikka paljastin vain tuon kuolukiusaamisen. Jos tapaan Antin vaikka Jyväskylässä, kerron sitten hänelle.

      Petri näyttää sympaattiselta kuten poikansakin ja jos hän vaikka lukee tämän vastauksen, voin kertoa, että kärsin eroahdistuksesta Meriin! Tätä ei olisi kukaan uskonut, eikä se iskenyt ennen kuin suuriruhtinatar Olga kuoli melkein 15 -vuotiaana. Kun Meri muutti ensin Jyväskylään, ihan keskutaan, se oli ok, mutta nyt. Ja miksi hänen lähtönsä Aurinkolahdesta Lohjalle suureen, kauniiseen puutaloon saa äidin sydämeni edelleen väräjämään. En ole kenenkään kanssa viettänyt niin paljon aikaani kuin Merin ja se johtuu niistä vaikeista allergioista, jotka kestivät 16 ikävuoteen. Lehdet pyysivät haastatteluja,mutta ei teini halua sellaisesta tulla esille. Ja itseasiassa lukiokaverini lapsella on edelleen samat allergiat, vaikka on nyt liikemies, joka kiertää pitkin maailmaa ja selviää. Minulle sanottiin, että se kaikki vaikein on ohi ala-asteen topulla. Ei ollut! Eikä Meri siis ole Suomen ainut siinä asiassa. Olen nyt herkillä, sillä muuttorumban lisäksi Merin pieni villakoira sai rikottua nivelkierrukkansa eli ortopdia likka nyt soittelee. Minulla on ensi viikolla tsekkaus, tiedät kyllä mikä ja jos se on ok, lähdemme avuksi.

      Huomasithan, ilmoitin Ruhezeit ja olen painanut tekstiä kuin maniassa, mutta ei minulla sellaista ole. En vain osaaa ajoittaa energiapiikkejäni. Tästä tuli sellainen selotus, jonka kuuluisi olla siellä mesen puolella, mutta olkoon nyt tässä. Olen aika auki lukijoilleni, mutta niitä vali-vali-vali -juttuja en jaksa heille rasitukseksi.

      No, yksi suomalainen mieskirjailija lisää eli aion seurata Antti Rönkää. Hän ei kaikesta huolimatta ole sunnuntailapsi, joka on vain istunut pöydän ääreen janoten kirrjailijuutta hulluna. Kukaan koulukiusattu ei ole sitä! Ymmärrän miksi hän ei kertonut sitä kotona ja siitä Petrin ei todellakaan kannata itseään syyllistää: Sitä ei voi kertoa!

      ♥♥

      Poista
  4. Ihana kirjoitus! Ja voi että, minua vieläkin hymyilyttää tuo Antin avautuminen sinun kirjoituksestasi. Tuttua minullekin tuo, että hyvin voi julistaa totuuksia niitä itse kovasti epäillen. Samoin on tuttua Antin reaktio. Nykyaika on mielenkiintoista, näin sitä näemmä voi päätyä kirjabloggaajana romaanin sivuille, historian kirjoihin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marile, kiitos♥ Sama täällä:) Toki aloin sijoittaa miestäni ja itseäni vanhempien paikalle ja mietin, että noinko meidän Merikin meidät näkee...Se on elämän laki, johon on sopeuduttava, napanuoran viimeinen katkaisu, kun vanhemmat voivat olla kuin keitä tahansa ihmisiä:) Sitä voi päätyä epäsuorastikin: Eräs kirjailija lopetti kirjansa R:n ja mun rakkausbiisin sanoihin ja uskon, että se ei ollut sattumaa.

      Minut löytää myös lehtien arkistoistakin, milloin novellistina, milloin runotyttönä, milloin puutarhurina ja myös uutistoimittajana. Tämäkin päivä on kohta jo huomisen historiaa.

      Kiva, että sun huumorintaju kohtasi minut tuossa, sillä itseäni tuo Antin kuvaus huvitti kovasti!

      ♥♥

      Poista
    2. PS. Vertaa tämä: Tästä se alkaa,pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.

      Ian McEwan Lauantai

      Näitä sitaatteja löytyy lisää oikeasta palkista ylhäältä kuutamokuvan kohdalta.

      Poista