tiistai 23. helmikuuta 2010

SIELUJEN SOTA

Kun siunaan sua, sotaa toivotan,
en parempaa!

Ikuista sielun lentomyrskyä,
en satamaa!

Ken määrään pääsee, liian alhaalle
sen asettaa.

Rukoilen sotaa: rauha sielujen
on kuolemaa!

Jok' askel, jot' ei astu eteenpäin,
sen astuu taa.

Ja tuokiot, joist' ei käy tilille,
ne kavaltaa!

Ei onnellisin se, ken onnensa
lahjaksi saa...

Ken määrään pääsee, elonmäärästään
pois lankeaa!

Jok' aatos tinkimätön iskun lyö
ja iskun saa.

Ja niistä ankarin ei aina se,
mi kalskahtaa.

Jumalten kalpa salaa haavoittaa
myös kantajaa...

Ma sotaa pyydän: rauha sielujen
on kuolemaa!

- L Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Frida Kahlo

KUMPI UUPUI KUVAUKSIIN MUMMOLASSA?

Olen oudolla tuulella. Sitä kiellä en. Siksi tuli mieleeni laittaa nyt esille tämä kuva, joka on otettu Luvialla, kun vietimme pääsiäistä äitini luona. Sisareni mies on ammattikuvaaja ja myös mieheni on kovasti kuvaajaa;-) Kaksi herraa kuvasi ja kuvasi ja tässä lopputulema. Hyvin sanavalmis sukulaismieheni antoi kuvalle semmoisen nimen, että sitä en uskalla tähän kirjoittaa, etten joudu erään uskonnollisen ryhmän kiroukseen. Äitikin jo varoitti! Saatte tänään vielä jotain uutta, ellei mieheni vammaudu koripallo-ottelussa kykenemättömäksi kuvasuorituksiin...Kuva on vuodelta 2006, jolloin käytin vielä pitkiä housuja, nyt vain leninkiä herrojen iloksi;-) Ja kädessäni ei ole vielä sitä unelmaista pinkkiä kelloa ja paitapuserokin on sinivalkoinen, nyt vain pinkkiä, lilaa, saharaa...olen ihan toinen. Älkää kysykö: Miksi? Ich weiss es nicht!

KALAT 19.2 - 19.3.

Kalojen merkissä syntyneenä olet vastaanottavainen, herkkä ja myötämielinen. Olet myös vaikutuksille altis, ja ympäristösi sekä ihmiset joiden kanssa joudut tekemisiin vaikuttavat sinuun enemmän kuin joidenkin muiden merkkien edustajiin. Olet luonnostasi jonkin verran kielteinen, joten olosuhteet ja sinua hyökkäävämmät henkilöt voivat helposti muovata sinua. Koska toisten mielipiteet ja käytös vaikuttavat sinuun niin voimakkaasti, sinun on oltava varovainen valitessasi ystäviä ja seuralaisia.

Kalat voivat päästä henkisen kehityksen tai aineellisen menestyksen huipulle tai vaipua itsesääliin ja epätoivoon, jolloin he mieluiten pakenevat elämän ongelmia kuin kohtaavat ne rohkeasti. Tunnet herkästi elämän salatut pohjavirrat ja olet suosiollinen suurille suunnitelmille. Hallitseva planeettasi Neptunus on outo ja salaperäinen taivaankappale. Sen vaikutus voi olla joko innoittava tai masentava, ja sen ansiosta voit joko olla erittäin tarkkanäköinen tai saada asioista ja ihmisistä aivan väärän kuvan. Vaistoat selittämättömien voimien olemassaolon, ja levottomuutesi johtuu usein siitä, että kaipaat alitajuisesti jotakin saavuttamatonta.


Olet liikaherkkä arvostelulle, ja vaikka et olekaan luonteeltasi riidanhaluinen, sinua usein harmittaa oma epävarmuutesi ja riittämättömyytesi ja saatat ärtyä helposti. Kalojen merkissä syntyneenä sinulla on puoleensavetävä ja viehättävä olemus, mutta tarvitset hellää ja ymmärtäväistä kohtelua; sinä et pidä käskyistä etkä painostuksesta. Luotat ystäviisi ehdottomasti ja loukkaannut ja petyt usein, kun sinusta tuntuu, että he ovat jättäneet sinut pulaan ja tuottaneet sinulle pettymyksen. Tämän maailman touhut saavat sinut usein ymmälle ja heikkoutesi johtuvat usein herkkäuskoisuutesi aiheuttamasta mielenmasennuksesta tai ihanteittesi särkymisestä.


Olet myötämielinen, sääliväinen ja kiinnostunut toisten tarpeista; uskosi voi innoittaa lähimmäisiäsi kestämään edelleen epätoivon hetkinä. Sinulla on luontaista velvollisuudentuntoa ja teet usein enemmän auttaaksesi heikkoja ja onnettomia kuin auttaaksesi itseäsi.

Neptunus on unimaailman vertauskuva, ja sinun maailmassasi unelmasi voivat myös toteutua. Sinulla on vilkas mielikuvitus, olet täydellinen kaikessa mitä teet ja saat enemmän innoitusta korkeista sfääreistä kuin muissa merkeissä syntyneet. Henkisesti kehittynyt Kala, jolla on molemmat jalat maassa, käyttää näitä ominaisuuksia menestykseen. Mutta on sellaisiakin Kaloja, jotka ovat epäröiviä, joilta puuttuu muutamille merkeille ominaista määrätietoista tahdonvoimaa ja jotka elävät mielikuvituksen epätodellisessa maailmassa.


Tämän merkin edustajien pitäisi vakavasti yrittää käyttää sisäisten ja ylhäältä päin tulevien voimien jalostamat ainutlaatuiset kykynsä parhaalla mahdollisella tavalla. Heidän pitäisi seurustella myönteisesti ajattelevien, tasapainoisten ja vakiintuneiden henkilöiden kanssa, jotka kannustavat heitä tuomaan esiin monipuolista lahjakkuuttaan ja käyttämään yliaistillista tajuaan ihmiskunnan mielen ylennykseksi.


Kalojen merkissä syntyneenä olet tunteellinen, seurallinen ja toverillinen mutta vaivut helposti synkkyyteen. Jotkut teistä päättävät ehkä mennä luostariin ja luopua maallisesta, mikäli pitävät tämän maailman näyttämöä epämiellyttävänä, ja muutoinkin Kalat tarvitsevat ainakin jonkin pakopaikan tai omaa rauhaansa silloin tällöin.


Tunteellinen luonteesi kaipaa osakseen huomiota ja rakkautta, ja koska olet rakkaudessa yhtä herkkätunteinen kuin muissakin asioissa, voit loukkaantua syvästi jos tunnet itseäsi laiminlyödyn. Olet yleensä uskollinen, huomaavainen ja luotettava, mutta sinun on varottava toimimasta äkillisten romanttisten mielijohteiden mukaan ja sortumasta mustasukkaisuuteen.


Koska aviosuhde on onnekas vain silloin, kun puolisot sopivat älyllisesti, henkisesti ja ruumiillisesti yhteen, sinun olisi tunnettava eri merkissä syntyneiden ihmisten luonne ja päätettävä, mikä sopii parhaiten yhteen sinun luonteesi kanssa.

maanantai 22. helmikuuta 2010

MY SUNSHINE: APPLEHILL'S OLGA

She is lovig snow like me. She is as self-important as me, but also as sensitive as me. She is loving delicious food like I do. She is the type 'vie sie, mie vikisen'. She doesn't always want to show how much she's caring, but she does. She is proud and likes that men are crawling in front of her. And every day Ukkometso is crawling  on the floor and is begging one kiss...Olga is the Queen and the oldfashioned Girl. After a time she is gracious and gives one beautiful kiss. And her eyes are like amber and ears like all silk and velvet of the world...and she is called also Unforgettable♥

ROMANTIIKKAA ILMASSA...


Tässä tilhien kuhertelua. Aiheesta lisää Iineksen blogissa. (Klikkaa nimeä Iines.)

4-EVER WITH LOVE: A WIDOW FOR ONE YEAR



Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998, suomennos Kristiina Rikman) teos on omistettu: Rakkauskertomus Janetille! Jo kirjan omistus paljastaa, että luvassa on John Irvingin mielipuolisten tapahtumien lisäksi romantiikkaa ja onhan sitä. Minun mielestäni tämä on Irvingin vaikuttavin, viehättävin ja romanttisin kirja. Irvingin runsaaseen tyyliin (ihmettelen usein millaiset aivot Irvingillä mahtaakaan olla…) kaikki kuitenkin tapahtuu monessa tasossa, mutta henkilöitä ei koskaan ole liikaa, joten lukija pysyy mukana huolimatta siitä, että kaikki mukana olevat henkilöt ovat vaikuttavia, ei vain yksi tai kaksi, vaan kaikki.

Tarinan yksinkertainen ingressi voisi mennä vaikka näin: Kirjailija Ted Colen perheeseen Long Islandille palkataan kirjailijan autonkuljettajaksi kesällä 1958 16-vuotias Eddie O’Hare, koska kuuluisa lastenkirjailija on jälleen kerran ryypännyt korttinsa 'kuivumaan'. Poika saapuu taloon, jonka kaikkien huoneiden kaikki seinät on päällystetty perheen auto-onnettomuudessa kuolleiden poikien valokuvilla. Vain Tedin työhuone on kuvaton. Perheessä on 4-vuotias tyttö Ruth, joka on ’tehty’ vain laastariksi vanhempien suruun. Vanhemmat ovat asumuserossa asuen kahta vierekkäistä taloa ja yöpaikkoja vaihdellaan tiuhaan, sillä Ruthista halutaan huolehtia kaikin tavoin. Kaikkien yrityksistä tai estelyistä huolimatta kesästä ’58 alkaa draama, jolle ei löydy kirjallisuudessa vertaa, kun otetaan huomioon henkilökuvauksien tarkkuus, monitasoisuus, huumori, tragedia ja uskomaton, uskollinen rakkaustarina.

”Se että Ruth Colesta varttui arvostettu kirjailija ja kansainvälisesti menestynyt bestselleristi – harvinainen yhdistelmä – oli vähemmän merkillistä kuin se että hän ylimalkaan onnistui varttumaan aikuiseksi. Valokuvien komeat nuorukaiset olivat varastaneet suurimman osan hänen äitinsä kiintymyksestä, mutta äidin hyljintääkin sietämättömämpää oli kasvaa vanhempien keskinäisessä kylmyydessä.”


Ruthista tulee siis kirjailija. Ruthin kaikkia muita, paitsi omaa vaimoaan, ’häntivä’ alkoholisti-isä oli jo kuuluisa kirjailija, perheen äiti oli opiskellut yliopistossa aineita, joilla tähtäsi kirjailijaksi ja kaiken huipuksi perheeseen kesäksi palkattu 16-vuotias Eddie halusi tulla vain kirjailijaksi. Tätä päämäärää silmällä pitäen hän kuului koulunsa kirjallisuuslehden toimittajakuntaankin ja myös suostui kesätyöhön kuuluisan kirjailijan perheeseen. Kokematon Eddie ei vain tajunnut, mihin tarkoitukseen oudot aivot omaava Ted oli hänet todellisuudessa palkannut.

Perheen äiti Marion on kaunotar. Viehkeä aikuinen nainen, joka kietoutuu mielellään pinkkiin kashmirvillatakkiinsa, eikä käytä rintaliivejä. On väistämätöntä, että oudossa kahden talon asumismuodossa tulee yö, jolloin nuoren miehen testosteronia pursuava Eddie ja aikuisen naisen nälän ja hellyyden omaava Marion kohtaavat. Eddie on kuudentoista, kun 39-vuotias Marion kuiskaa hänelle: ”Minä näytän sinulle mitä merkitsee täydellinen.”


Kysyin mieheltäni, joka luki tämän kirjan, mikä hänelle jäi päällimmäiseksi mieleen tästä erittäin monisyisestä kirjasta. Hän sanoi, että tapaus, jossa Tedd yritti päästä eroon rouva Vaughnista. No, tässä Irving tuttuun tapaansa liehuttaa keskellä tragediaa huumorin hurjaa lippua, sillä moista näytöstä harva ohittaa ääneen nauramatta. Teddhän harrasti runsaasti naisia, paljon itseään nuorempia naisia, mutta mielellään äitejä. Hän aloitti suhteen pyytämällä äitiä ja lasta mallikseen. Lopulta mallina oli vain äiti ja lopullisissa kuvissa mallin sukuelimet oli kuvattu niin pornahtavasti, että heikompia hirvittää. Tedd ei vain osannut laskea, että joku nainen saattaa olla suhteessa tosissaan ja tunnettuahan on, ettei mikään ylitä naisen raivoa. Tämä hauska, mutta uskalias kohtaus päättyy siihen, kun koko asujamiston kadut, suihkulähteet, talojen pihat ovat täynnä Teddin törkeitä piirustuksia rouva Vaughnin sukupuolielimistä ja rouvan puutarhuri tekee kuolemaa roikkuessaan pää alaspäin likusteriaidasta vailla toivoakaan avun saamisesta.


Ja samaan aikaan Marion kerää seiniltä kuolleiden poikiensa kuvia ja jättää tyttärelleen Ruthille vain yhden kuvan, iloisen kuvan, jossa Marion on pariisilaisessa hotellissa ja vielä vuoteessa nauraen iloisesti ja paksujen peitteiden alta näkyy kaksi lapsen jalkaa, kummankin kuolleen pojan yksi jalka. Marion pakkaa ja katoaa kodistaan ja perheensä elämästä 37 vuodeksi tuntemattomuuteen.

Minä pidän toiseksi eniten kirjan siitä kohtauksesta, jossa squashin mestaripelaaja Ruth Cole hakkaa mailalla murskaksi suuren kusipään ja juristin Scott Saundersin polven. Ruthin treeni ja lämmittely uima-altaalla ennen tapahtumaa ovat unohtumattomat. Kerrankin sikamies sai juuri mitä ansaitsi! Ja sen teki kirjailija Ruth Cole.


Myös Eddiestä oli tullut kirjailija, joten ennen pitkää Ruth ja Eddie tapaavat. Mutta Ruth kulkee omia polkujaan aina Amsterdamiin asti ja joutuu siellä rikoksen silminnäkijäksi tutustuen tätä kautta ylikonstaapeli Harry Hoekstraan, joka yli kaiken rakasti vuoteessa lukemista ja vähän ajan kuluttua myös Ruthia.


Harry oli valinnut Yeatsin runon Ruthin ja hänen vihkiäisiin. Ruth rakasti Harrya sen takia entistä enemmän. Runo kertoi köyhyydestä, ja köyhähän Harry (Ruthiin verrattuna) oli, ja hän luki runon yhtä jyrkästi kuin poliisi lukee rikolliselle tämän oikeudet:

Jos omistaisin taivaan kirjokankaat,
kudelmat kultavalot, hopeaiset,
yön, aamun, hämäränkin sinivaatteet,
himmeät ja tummat,
ne levittäisin alle jalkojesi:
vaan köyhänä on mulla unelmani vain,
ne levitän mä alle jalkojesi.
Siis: käy keveästi, unelmillain käyt.


Vain Eddie on yksin. Hän asuu asunnossa, jota tulevat ja menevät junat tärisyttävät. On kiitospäivän viikonlopun sunnuntai, vuoden kaikista sunnuntaista yksinäisin. Eddie odottaa viimeistä eli junaa 23.17 ja menee nukkumaan vasta sen jälkeen. Eddie seisoskelee kuistillaan kuunnellen jo loittonevaa junaa. Luoteistuuli toi jo mukanaan talven tuntua. Joku nainen lähestyi sumusta. Pimeässä ja sumussa nainen näytti iättömältä. Haluamatta pelästyttää naista Eddie sanoi: ”Anteeksi. Voinko auttaa?”

”Hei Eddie”, sanoi Marion. ”Kyllä, sinä voit varmasti auttaa. Minä olen miettinyt ikuisuudelta tuntuvan ajan, miten kovasti haluaisin sinun auttavan minua.”


Mistä he puhuivat kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen? Mitä väliä sillä on! Vain sillä on väliä, että Eddie oli odottanut Marionia kaikki nuo vuodet.


Siis tämä kirja todistaa, että naisen elämä voi alkaa 76-vuotiaana! Kirjan liikuttavin, unohtumattomin kohta:


”Kaksitoista yli kuuden junan jälkeen he rakastelivat hyvin varovasti ja nukkuivat taas sikeästi kunnes itään päin menevä juna toivotti heille aurinkoista, kylmää, kirkasta hyvää aamua kello 10.21”

PS. Tämän kirjan muistoksi aion tilata elämäni ensimmäisen kashmirneuleen. Pinkin kashmirvillatakin.

PPS. Voidakseen tulla kirjailijaksi, pitää elää Ruth Colen elämä!

JEFF BRIDGES

Jeff Bridges as Ted Cole

THE DOOR IN THE FLOOR

Eilen nelostv sitten näytti Tod Williamsin ohjaaman elokuvan The Door in the Floor, joka perustuu John Irvingin loistavaan romaaniin Leski vuoden verran (A Widow for one Year), jonka kirjan olen lukenut useasti ja tehnyt teille arvostelun, jonka löydätte blogistani mistä vain... Uusin sen ja omistin itselleni blogini 1-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Olen niin hullaantunut Ruth Coleen, että siksi....

Mutta takaisin elokuvaan. Luulin, että siitä puuttuu vain se oleellinen Amsterdam osuus, jossa Ruth löytää itsensä, kohtaa suuren tragedian ja myös suuren rakkauden, mutta mitä vielä: filmistä uupui yli puolet! Siitä puuttui kokonaan Ruthin kasvu- ja teinivuodet isänsä Tedin kanssa, Ruthin upea mailankäyttö, kun hän päihittää kotonaan päälle käyneen sikamiehen murskaten tämän polvilumpion, sitten se Amsterdam -osio ja lopulta kirjan huipennus, jossa yli 70 -vuotias Marion palaa takasiin Eddien luokse ja syliin.

Mitä tulee näyttelijävalintoihin, niin Jeff Bridges oli aivan loistava Ted Cole! Kim Bassinger on aina ollut  minulle etäinen näyttelijä, mutta juuri tähän rooliin hän sopii. Filmin nuorta poikaa esittänyt Jon Foster oli juuri kuten pitikin: yksityiskoulun kasvatti, opettajaperheen lapsi, seksuaalisesti kokematon. Hän katsoi arasti pitkän otsatukkansa alta ja seisoi silleen hieman vaivautuneesti kuten nuoret, kokemattomat pojat seisovat. Filmin tapahtuman myötä hän kasvoi silmissä, mutta oi!, miten hän kasvoi kirjassa! Eddie ei ikinä unohtanut Marionia ja odotti häntä kaikki vuosikymmenet syli avoinna ja ilman kysymyksiä.

Pieni Elle Fanning oli filmiin löytö, sillä hänessä oli vaistomaisesti juuri sitä, mitä pienessä Ruthissa pitikin olla: lellityn lapsen itsevarmuutta, toisaalta haavoittununeisuutta perheen tragedian ja äidin masennuksen takia, toisaalta sitä määrittämätöntä viehkoa, joka joihinkin lapsiin tulee, kun heitä rakastetaan paljon ja samalla heidän mielikuvitustaan ruokitaan jopa hiukan yli. Pienen Ruhtin kädet olivat kuin perhosen siivet ja ilmeet siipien taikapölyä...

Kaiken kaikkiaan oli loistavaa katsoa tämä tajutakseen, että joskus filmi löytää kaikkiin rooleihin juuri oikeat henkilöt. Toisaalta oli hyvin kasvattavaa minulle katsoa elokuva suuresti rakastamastani kirjasta, josta oli filmattu vain murto-osa, sillä toiste en tätä tee! Osuva roolimiehitys vain lisäsi tuskaani siitä, että filmi oli jätetty torsoksi. FILMI OLI LIIAN HYVÄ SAADAKSEEN LUPAA JÄÄDÄ KESKEN!!!

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

MORE FUN, COLOURS AND BEAUTY

Have a nice week♥
photo by Alex Ramsay (Country Living)

LUKEMINEN KANNATTAA AINA

Tämän päivän Helsingin Sanomissa esiintyy Jörn Donner sarjassa Minä rakastan, jossa tunnetut ihmiset paljastavat rakkautensa kohteen. Kirjailija, elokuvaohjaaja ja entinen kansanedustaja kertoo jutussaan aikovansa lukea kolmentoista tulevan vuoden aikana 2600 kirjaa, koska kirjat lohduttavat ja niistä on seuraa.

"Toisilla on koira tai kaktus, mutta minulla on kirja", sanoo Donner. Hän jatkaa kiinnostavasti:

Se on kirja. Se ei ole lukulaite. Se on kirja. Se ei ole äänikirja. Se on kirja. Se ei ole näyttöpääte. Se on esine. Siihen sisältyy ajatuksia, joskus murhia. En voi elää ilman sitä.

Olen laskenut, että jos lukisin 200 kirjaa vuodessa, ja jos oletan, että minulla on tuotteliasta elinikää jäljellä korkeintaan 13 vuotta, tällä hetkellä lukemattomia olisi peräti 2600 kappaletta.

Lehdistä luen, että kypsyneen iän saavuttaneen henkilön pitäisi harrastaa uimista, joogaa, saunomista, hiihtoa, tennistä shakinpeluuta, teattereissa ja oopperassa käyntiä sekä matkustaa eri paikkoihin. Jos harrastaisin kaikkia näitä asioita, tuo vuotuinen tavoite, 200 kirjaa, ei millään toteudu. Toisilla on koira. Toisilla on kaktus. Minulla on se. Se esine. Kirja.

Juttu ei tietenkään ole kokonaisuudessaan tässä, mutta täytyy sanoa, että kovasti liikehdin nyt Donnerin linjoilla. Viime vuonna luin ja arvostelin 140 kirjaa. Tänä vuonna olen päättänyt tehdä tosin 40 kirjaa vähemmän, sillä panostan kuntooni ja jaksamiseeni kuin myös perheeseeni. Ja minulla, toisin kuin Donnerilla, on myös koira ja se kaktus (lue: iso puutarha).

Sisäisesti ymmärrän kuitenkin Donneria hyvinkin,  sillä joillekin ihmisille on ikuisesti niin, että kirja on se 'juttu'.  

Mika Waltari sanoi sen näin:

Ilman kirjoja minun olisi vaikea elää. Ne tarjoavat minulle koko elämän rikkauden, ihmisajatusten rannattoman valtameren. Uupuneina hetkinä ne tarjoavat paon mielikuvituksen maailmaan, huumausaineen, jonka jälkeensä jättämä kohmelo on kohmeloista viattomimpia. Mutta oman kehityksen juuttuessa tavan ja ajatustottumusten kuolleeseen pisteeseen ne tarjoavat räjähdyspanoksia, jotka laukaisevat kehitystä sulkevan ruuhkan ja katkovat mielestä ennakkoluulojen ja auktoriteettiuskon sitkeät kahleet. Kirjat ovat tarjonneet minulle rajattoman vapauden, määräämättömän onnen, etsimisen ja löytämisen rajun riemun.

kuva Otava
Waltarin sitaatti Mika Waltarin mietteitä (WSOY 1982)

ARVONTA!

Julistin blogini 1-vuotissynttärin kunniaksi ystävänpäivänä arvonnan, jossa palkintona kirjapaketti. Reima toimi tänään onnettarena ja voittaja on Mia Chilestä! Onnea Mia! Kirjat lähtevät sinulle ensi viikolla. Saat kirjoista kaivattua suomenkielen ylläpitoa sekä ehkä myös lumoavia sisustusvinkkejä uuteen kotiisi. Kiitos kaikille osallistujille!

Kamila Shamsie: Poltetut varjot


Tämä tarina on nimeltään Poltetut varjot ja sen kertoo teille Kamila Shamsie. Tämän kirjan kustantaa Gummerus A.D. 2010 ja koska Kamila on kertonut tarinan englanniksi nimellä Burnt Shadows, sen ovat teille suomentaneet Kristiina Drews ja Tommi Uschanow. Tämä tapahtuu Japanissa, Intiassa, Pakistanissa, Afganistanissa, Amerikassa…,mutta tämä alkaa rakkaudesta ja päivästä, jolloin amerikkalaiset pudottivat atomipommin Nagasakiin vuonna 1945 elokuun 9. päivänä, joka olisi ollut liian harmaa mitään pommia varten, sillä pitäähän lentäjien nähdä…ja valo tuli, sillä Hiroko ja Konrad olivat juuri tavanneet ja hyvästeltyään toisensa, Hiroko tunsi olevansa aivan eri kuin koskaan ennen. Hän riisui vaatteensa ja tarttui silkkikimonoon, jonka heitti ilmaan antaen sen sitten kauniisti laskeutua käsivarsilleen. Hän kietoo hyväilevän silkin alastomalle iholleen ja menee verannalle tähyten vuoria. Hän seisoo siinä kuin upea, valkoinen silkkipilari selässään liihottamassa kolme mustaa kurkea Ja juuri silloin Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen ja samalla hetkellä pilviin repeytyy aukko…ja sen jälkeen maailma oli pelkkää valkoista.

Poltetut varjot on julmien varjojen kirja, mutta sitä ei tarvitse silti pelätä, ei kavahtaa, sillä jopa suojelevilla hämähäkeillä on kirjassa varjonsa ja muistilla ja sisäpihan vanhalla, ystävällisellä puulla. Toki poltettu varjo pakottaa miettimään ja turhautumaan ja tuskaantumaan kaikkeen käsittämättömään, mitä maailmassa tapahtuu uskonnon nimissä, mutta ainakin tämä kirja tarjoaa mahdollisuuden kaikille osapuolille selitykseen, jos sellaista on mahdollista löytää. Yllättäen tarinaa kuljettaa Hiroko Tanaka sen viimeiseen loppuun. Tämä nainen, joka menettää rakastettunsa yhdessä ainoassa valonvälähdyksessä. Tanakan luonteen ongelmia ohittavan taituruuden, hämmentävän suoraluonteisuuden ja epätavallisen käytännön läheisyyden vuoksi kestämme hänen kanssaan hiilenmustat, linnunmuotoiset palojäljet selässämme ja alamme upota tarinaan, jossa siirrytään maasta toiseen ja kaksi sukua nivoutuu toisiinsa käsittämättömällä tavalla päätyen lopulta New Yorkiin ja erään syyskuun 11. päivän jälkeisiin tapahtumiin.

Oli hämähäkkitanssi ja oli sen varjo. Kaksi sukua, kaksi muunnelmaa hämähäkkitanssista. Ashraf-Tanakat, Weiss-Burtonit –heidän yhteinen tarinansa oli pommin tarina, kadotetun kotimaan tarina, satamaan ammutun miehen tarina, käyttämättä jätettyjen luotiliivien tarina.

Kamila Shamsie kertoo kirjassaan suurta tarinaa, jossa seurataan nuorta Hirokoa Nagasakin jälkeen kuolleen rakastetun sukulaisten luokse Intiaan. Sukulaiset ovat Englannin siirtomaaherruuden viimeisiä lähettiläitä ja tietävät jo, että heidän lähtölaskentansa on alkanut, mutta vielä ehditään viivähtää hetki ennen kuin Intia jakautuu ja syntyy Pakistan. Viivähdetään se tovi, että tutustutaan Burtonien perheeseen ja heidän palvelijaansa intialaiseen Sajjadiin. Viivytään varhaisaamun puutarhassa se hetki, että rakkaus ehtii kutoa seittinsä Hirokon ja Sajjadin ympärille yhdistäen näin kaksi eri rotua, kulttuuria ja aloittaakseen alusta ihan muualla kuitenkin alati kantaen mukana Hirokon muistoreppua ja Sajjadin alituista ikävää Delhiin.

Poltetut varjot on kaunis kirja. Kuoleman kaunis kirja. Kun Hiroko pommin jälkeen etsii rakkaintaan ja löytää kiveen palaneen laihimman varjon, hän tietää, että siinä on Konrad ja hän laskeutuu pitkäkseen Konradin varjon päälle ja painaa huulensa vasten Konradin tummaa rintaa. ”Miksi sinä et jäänyt”, kuiskasi hän kivelle. Ellei tämä ole kuoleman kaunista, niin mikä sitten! Ja Intiassa alkaa uusi rakkaus, sitten pako sodasta ja vihdoin  koti Pakistanin Karachista ja lapsi Raza.

Aivan väistämätöntä ja kiehtovaa on, että törmäämme islamilaiseen kulttuuriin ja maailmaan, jossa japanilainen äiti, Hiroko on hieman poikkeava. Kaikki kuitenkin sujuu, kunnes tulee Afganistan ja talibanit. Sitten muuttuu kaikki. Me heittelehdimme tarinan matkassa varsin tietoisina siitä, että kirjassa on liikaa miehiä ja naisia ei näy missään. Emme odota kohtaavamme heitä vaarallisissa vuoristosolissa, mutta toki kaduilla, kaupoissa, kotien pihoilla, mutta ei, heitä ei näy. Jossain vaiheessa nuori Raza ymmärtää, että hän ei oikeasti koskaan näe naisia. Hän näkee toisinaan tukahduttaviin burkhiin vangittuja hahmoja, jotka liikkuvat ryhminä kuin naakkalauma, mutta muistuttaen enemmän elävältä haudattuja, kuin mitään, jolla on oikeus tuntea kasvoillaan sade, tuuli tai aurinko.

Minua ärsytti Kamila Shamsien hienostunut tapa ’yliymmärtää’! Ehkä minäkin olisin yliymmärtänyt, jos olisin pakistanilaisbrittiläinen nainen kuten hän. Sen verran tiedän Pakistanin oloista ja naisen ihmisoikeuksien puuttumisesta maassa. Silti...

Shamsie on kirjassaan osannut erittäin hienosti kuvata miehiä. Eri-ikäisten ja rotuisten miesten kuvaukset ovat kuin sisäiskokemuksia. Vaikuttavaa Karachissa 1973 syntyneeltä nuorelta kirjailijalta!

Hirokoa seurataan tarinan matkassa New Yorkiin, jossa hän vielä 77-vuotiaana on hyvin oma itsensä ja paljon ikäistään nuoremman oloinen sekaantuen ja seikkaillen vieläkin uskontojen ja rotujen välitilassa. Mukanaan hän on kuljettanut ’lintunsa’ eli arvet selässään, Sajjadilta kymmenvuotishääpäivälahjaksi saamansa kahta sylikkäin nukkuvaa kettua esittävän japanilaistyyppisen maalauksensa sekä kauhunsa atomiaseisiin.

Poltetut varjot teos on suuri lukuromaani, josta löytyy niin historiaa, rakkautta, politiikka, uskontoa kuin ihmisten välisiä suhteita ja ihmisiä suurten mullistusten pyörremyrkyssä, sen keskiössä. Minä luin kirjaa hyvin nälkäisenä, sillä kaikki tässä oli kiinnostavaa. Tämä romaani on kuitenkin ennen kaikkea kertomus miehistä ja naisista, jotka vaeltavat varjomaailmassa etsimässä rakkaitaan, sillä aina jotain oleellista uupuu tai tarinan henkilö ei tiedä, mikä on hänen kotimaansa, rotunsa, uskontonsa. Oi, jospa he unohtaisivat kaikki rajat ja seuraisivat jännittyneenä joen virtausta ja sitä kuka kirjoittaa punaisella rakastettunsa nimen jään alle juuri ennen ennen sen jäätymistä!

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet minun lisäkseni ainakin  Annika K.  Kaisa/Kannesta kanteen,  Aili  Norkku Anni M. La petite letrice Karoliina Mari A ja Liisa/Lukemattomat lukemattomat

lauantai 20. helmikuuta 2010

THE BLUE BIRD BY LUMEN VALO

http://www.youtube.com/watch?v=UNdeCzrdnpE
picture by Pekka Mäkinen

LUMEN VALO

Lauluyhtye Lumen Valo on yksi suomalaisen vanhan musiikin kantava voima ja on vuonna 1993 tapahtuneesta debyytistään lähtien ollut nostamassa esiin ennen kaikkea suomalaisittain harvoin kuultua renesanssiajan säestyksettömän vokaalipolyfonian aarteita. Vuosien varrella kahdeksasta laulajasta koostuva Lumen valo on yhä syventänyt renesanssiajan tutkimuksiaan, mutta myös laajentanut ohjelmistoaan kattamaan myös keskiajan, barokin ja oman aikamme musiikkia.

Tämän päivän Hesari toi Lumen Valon tajuntaani huumaavalla otsikolla Kärsimyksen hekuma! Hienon otsikon alla arvostelija Veijo Murtomäki kertoo Lumen Valon uusimmasta levystä Requiem, jota myydään Sigillum -levymerkillä. Murtomäki kirjoittaa, että Requiem-otsakkeen alla tehty äänite ei esittele näännyttävää kärsimyksellisyyttä, vaan ennen kaikkea intohimoista kuolemalla ja tunteen ääritiloilla hekumointia.. Ah, nämä sanat ovat ominta minua!

Veijo Murtomäki jatkaa: Mukana on toki kirkasteisuutta, mistä Palestrinan Missa breviksen osat pitävät huolen. Mutta ennen kaikkea kyse on vahvojen tekstien inspiroimasta musiikin ilmaisumahdollisuuksien tutkimisesta. Heinrich Schützin puhuttelevat motetit, Giaches de Wertin kokeileva madrigaali, Lasson patologiset tutkielmat ja Mussolinin aikaisen Ildebran do Pizzettin Dies irae -näyt toteutuvat ehjästi, sillä Lumen Valo yltää täysipainoiseen laulantaan ja affektien täyteyteen.

Tänään blogi Leena Lumi löysi Lumen Valon ja tämä tapahtuma jättää blogiini vahvan jäljen. Kunpa olisin löytänyt Lumen Valon jo ennen joulua, mutta...se oli tarkoitettu näin, sillä pari päivää ollut outo olo...semmoinen kuin pudotettaisiin lentokoneesta alas ilman laskuvarjoa...vapaa pudotus tai vaihtoehtoisesti pohjaimu. Ilmassa on outoja väreitä...

JOSQUIN, AVE MARIA BY LUMEN VALO

http://www.youtube.com/watch?v=ZD4MPHsSAWE 

torstai 18. helmikuuta 2010

TALVINEN ELEGIA

Ah, kuinka surulliset ovat päiväni!
Ulkona käy kylmä tuuli.
Siellä jossain
alastomien puiden keskellä
lepattaa sydämeni tuulessa
niin outona ja viluisena.

Siitä on niin kauan,
kun maa oli kukkia täynnä,
siitä on niin kauan,
kun aurinko oli suuri ja kuuma,
siitä on niin kauan,
kun vielä rakastin sinua,
kun vielä ikävöin sinua.
Nyt en tiedä.
Kaikki on niin kaukaista,
niin raskaan hämärän kietomaa,
rakkaus, viha, tuska, riemu.
Himmeästi tajuan vain nimittämättömän kärsimyksen

ja kuoleman kauhun.
Olen kuin syvään veteen uppoava.

- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
kuva Tuure Niemi

ANTIIKKIA, RUSTIIKKIA, ROMANTIIKKAA...

Käykääpä katsomassa mitä Ilonan puodeissa tapahtuu...

LUMIOMENOIDEN AIKAAN...

Kiitos Lumiomena♥

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

IN THE SUMMER HOUSE...

Rilke with Lou Andreas-Salome (1897). They had just began their affair...,which ended 1901 when Rilke married Klara Westhoff, one of Auguste Rodin's pupils.

On the balcony of the summer house left to right Professor Andreas, August Endell, Rainer Maria Rilke and Lou Andreas-Salomé.

Read here more about this amazing 'femme fatale' http://www.kirjasto.sci.fi/salome.htm  

LOU ANDREAS-SALOMÉ

Kaipauksen laulun kohde Lou Andreas-Salomé syntyi 12.2.1861 Pietarissa ja kuoli 5.2.1937 Göttingenissä. Lou oli kirjailija, esseisti ja psykoanalyytikko, joka työskenteli vielä yli 70 -vuotiaana. Hän oli kollega sellaisille aikakautensa suuruuksille kuin Friedrich Nietzsche, Sigmund Freud ja Rainer Maria Rilke. Viime mainitun kanssa hänellä oli suhde 1897-1901.

Jahrtausende zu denken und zu leben
Wirf deinen Inhalt voll hinein!
Hast du kein Glück mehr übrig, mir zu geben,
Wohlan - noch hast du deine Pein.

Vuosituhansia ajatella, elää,
lähde mukaan sieluin, sydämin!
Kun minulle et onnea voi antaa enää,
sinulle jää vielä tuska kuitenkin.

- Lou Andreas-Salomé -
Hymni elämälle
suomennos Eve Rehn

EPPULUOKAN KUVAN KERTOMAA

Asuimme pari vuotta Kerimäellä, jossa isäni oli pitämässä leskeksi jääneen isoäitini sisaren kauppaa. Menin siis epulle siellä. Opettajana oli tiukka, mutta ihana ruustinna Sylvi Koskimies. Muistan olleeni kipeä kun koulu alkoi, joten en ehkä saanut kaikkea tarvittavaa informaatiota, mitä muille oli jaettu ensimmäisinä päivinä...Niinpä vietin ensimmäisen koulupäiväni nurkassa ja olinkin sen jälkeen pihan sankari. Minulla ei millään mahtunut päähän, että pulpetissa istutaan katse katederiin päin ja sitten ollaan vielä hiljaa...Ehkä minusta tuli tuon tapauksen siivittämänä ikuinen auktoriteettien vastustaja, jonka sai kovimmin kokea lukioaikainen saksan opettajani. Anteksi Hilkka!, mutta kirjoitinhan kuitenkin saksasta C:n, vaika uhkasit minua improbaturilla;-)

Tähän luokkakuvaan putosin siksi, kun Allu ja Lumiomena ovat alkaneet penkoa vanhoja valokuviaan. Mikä enempi tarttuu kuin kuvien nostalgia!

Olen luokkakuvassa se kaikkein kaljuin, sillä olin pari päivää ennen kuvan ottoa pehmentänyt muovailuvahan lieden päällä ja sotkenut sitä kiltisti paikallaan seisovien ystäväni Katriinan ja itseäni nuoremman serkkuni Tarjan päähän. Kun Tarja tajusi, mitä olin tehnyt, hän uhkasi kannnella. Pelästyin niin, että lupasin sotkea omatkin hiukseni ellei hän 'kreetua.' No, serkku lupasi. Mutta kiinnihän siitä jouduttiin, sehän on selvä ja minua vietiin lujaa parturiin.

Tämä kaikki ei suoraan korreloinut koulumenestykseeni, sillä osasin jo lukea kouluun mennessäni, mistä tuli vain harmia. Ja olin lukioon asti aina luokkani kolmen parhaan oppilaan joukossa. Jos kuitenkin haluat tietää enemmän, mitä vilkas mielikuvitukseni ja poikatyttömäinen seikkailumieleni aiheuttivat, kirjoita hakukoneeseen Ja me kaikki oltiin Vihervaaran Annoja

Jos et vieläkään löydä kuvasta minua, olen se, jonka jalka jo vie kuvasta pois ja katse tähyää jotain kiinnostavampaa...

ARVOSTELUJANI LÖYTYY NYT MYÖS...

täältä http://www.minervakustannus.fi/
Kiitos luottamuksesta, 'pojat'♥

tiistai 16. helmikuuta 2010

KAIPAUKSEN LAULU

Olen valmis, odotan sinua,
hiljaa hymyilen eksyessäsi.
Yksinäisyyksien alhosta
astut vastaan suurta onnea
minun käteni löytäessäsi.

Vaellan kanssasi arjessa,
neuvon sinua ymmärtämään,
on oma arvonsa kaikessa,
ja jokaisessa kukkasessa,
kevään ihanan näkemään.

Rainer Maria Rilke Loulle 31.5.1897
suomennos Eve Rehn
kuva Stefanos Jakovlev

MUSTA ENKELI

Joku kuiskasi: ”Senkin paskiainen.”


Joku toinen möläytti huoneen takaosasta: ”Sinun pitäisi jäädä sairauslomalle, Gunnarstranda. On seikkoja jotka viittaavat siihen, ettet ole soveltuva siihen työhön jota teet.”

Kjell Ola Dahlin Musta enkeli (Svart engel, LIKE 2010, suomennos Outi Menna) alkaa heti tummissa tunnelmissa, sillä Norjan omalaatuisin apulaispoliisipäällikkö on joutunut kollegoidensa vihan kohteeksi. Ja viha saa vain tulta alleen, kun poliisi Ivar Killi löytyy kuoliaaksi ammuttuna sairauslomallaan, jonne on joutunut Gunnarstrandan tekemän tutkintapyynnön takia. Häntä pidetään petturina ja viha on niin tihkuvaa, että hän joutuu syrjään tutkinnasta virallisesti, mutta epävirallisesti itsepäinen poliisipäällikkö roikkuu mukana vihattuna, mutta vaistoiltaan varmempana kuin koskaan. Kun vihikoira on saanut jäljen, se ei lopeta ennen kuin saalis on löytynyt.


Musta enkeli on todella hämmentävä kirja. Minulle se oli vaativa, sillä vaikka luen dekkareita paljon, luen enemmän naisdekkaristeja ja etenkin psykologisia jännityskirjoja. Dahlin kirjat eivät ole sitä, vaan ne ovat noiria, niissä lukija jätetään keskelle synkkää metsää ilman kompassia ja tuhat väärää hajujälkeä polulla. Tosin Dahl kykenee halutessaan lyyrisyyteen, jossa turhan monimutkainen juonikuvio ja kovien miesten maailma pehmenee, mutta tässä nyt kirjaa mieslukijoilleni, jotka ovat valittaneet kun en arvostele Remestä! Myönsin jo Dahlin Neljättä tekijää esitellessäni, että otin kirjan kansikuvan perusteella ja myös nimi oli hyvä. Nyt ihan sama juttu. Kansikuvan tekijänä Tommi Tukiainen on omaa luokkaansa ja hänen takiaan yritän teille tässä nyt kertoa kirjasta, jossa on aivan liikaa epäiltyjä. Liikaa epäiltyjä ja näin monimutkaisesti sekoitettuna on vain miehen tekemässä dekkarissa. Naiskirjailija panostaa enemmän muutamaan pääepäiltyyn ja ’vihikoiraan’ ja lisää psykologista jännitettä, mieskirjailija juoksuttaa sinua väärillä jäljillä, kunnes olet ihan uupunut ja läähätät kieli ulkona suusta ja karjaiset: Sanokaa jo v…u, kuka sen lopulta teki!

No, sainhan minä tähän lopulta tolkkua ja myötätuntoni alkoi vahvasti kallistua Gunnarstrandan puolelle. Tämän huonokeuhkoisen tupakoitsijan, leskimiehen ja mehiläiskasvattajaharrastajan. Kun löytyy uusi kuolemantapaus, asianajaja Arne Werner Welhavenin ruumis koskesta, tutkinnasta syrjässä oleva Gunnarstranda tutkailee mehiläiskennojen painoja ja seurustelee työläisten ja kuhnurien parissa yrittäen samaistua toiseen leskimieheen, Welhaveniin. Mehiläisyksilö menettää merkityksensä, jos se eksyy pesästään: Olivatko Gunnarstranda ja Welhaven menettäneet suuntavaistonsa leskeydyttyään? Eksynyt mehiläinen on tuhoon tuomittu. Näinkö oli käynyt asianajaja Walhavenin ja näinkö kävisi myös hänen?

Kysymyksiä on ilmassa paljon ja niitä eivät vähennä kolme erikoista naista: Welhavenin leski, joka löytyy reippaasti viinaksia nauttineena milloin mistäkin; Veronica, joka on suljetussa hoidossa ja suuressa itsemurhavaarassa sekä psykologi Maria Hoff, jonka seksuaaliset mieltymykset ovat aivan omaa luokkaansa. Ja miksi surmatun poliisin, Ivar Killin tietokoneelta löytyy sadomasokistisia valokuvia…

Kirja on rankka, mutta onneksi kevennyksiä löytyy muualtakin kuin mehiläisten hoidosta. Gunnarstranda lähtee parantamaan muistiaan kouluaikojen suhteen nähtyään erään luokkakuvan ja päätyy ystäviensä Hilmarin ja Lauritsin luo lammasaterialle. Ja siinä vasta pari, sillä heidän kotinsa suuret nimittäjät ovat ruoka ja kirjat, joita pursuilee kaikkialla. Heidän kotonaan on myös juomapakko, joten väistämättä ateriat kestävät kauan, ovat hyvin kirjallisesti haastavia ja seuraava päivä vielä haastavampi, mutta heiltä löytyy aina vastaus mihin tahansa. Kuka muu kuin Hilmar ja Laurits voivat tietää, mitä tarkoittaa ja mistä on lause: ”Palkitse valheella vilppi.”

Ja mitä puuhailee tällä kertaa Frank Frølich, joka Neljännessä tekijässä joutuu jäävätyksi poliisityöstä, koska sekaantuu murhasta epäillyn sisareen. Voi, kaikki on ihanasti ennallaan, sillä Frølich häärii peniksensä kanssa jälleen tosi oudoissa tilanteissa. En tajua, mikä tässä tyypissä viehättää, mutta hän on outojen naisten magneetti!

Tutkintaa johtaa nainen, Vibeke Starum, joka ennen pitkää tarvitsee tuekseen Gunnarstrandan huolimatta muiden poliisien kaunasta ja kekäleinä hehkuvasta vihasta tätä erikoista rikostutkijaa kohtaan. Tutkinnan myötä myös Vibeke saa uutta näkökulmaa miehiseen ajatteluun.

”Minä en voi sietää psykologeja”, Starum mutisi. ”Asuin kerran yhden psykologin kanssa ja hän sanoi aina että minun pitää sulattaa vihaiset tunteet, kätkeä ne mahaan. Hän väitti että viha tekee vähemmän hallaa mahassa kuin päässä.”


”Siinä saattoi hyvinkin olla jotain perää”, Gunnarstranda sanoi.


”Niinkö sinusta? Jopa minun entisen aviomieheni oli välillä pakko käyttää päätään.”


”Mutta kuka väittää että ajatukset ovat aina päässä?”


Vibeke Starum pysähtyi ja katsoi Gunnarstrandaa. ”Eivätkö ajatukset muka ole päässä?”


”Olen vakuuttunut siitä, että jotkut ihmiset varastoivat ajatuksensa jonnekin ihan muualle.”


”Kuten minne?”


”Otetaan esimerkiksi vaikka Frank Frølich, hänellä on kaikki ajatukset ja tunteet, niin vihaiset kuin iloisetkin, tiukasti jalkojen välissä.”

NELJÄS TEKIJÄ

HE RAKASTELIVAT. Kynttilän lepattava valo loi seinille isoja ja epäselviä varjoja. Elisabeth oli sängyllä kontallaan, vasen poski tyynyä vasten. Musta tukka lainehti tuuheana. Hän käänsi Elisabethin selälleen ja jatkoi, yhä edelleen ja edelleen. Elisabethin ruumis tärisi kun hän sai orgasmin, mutta Franken ei ollut huomaavinaan mitään. Hän halusi nussia Elisabethin hajalle, rynkyttää tämän rikki alaruumiillaan työntäen kovaa ja armottomasti, kerta toisensa jälkeen. Kun Elisabeth laukesi toisen kerran, hän tunsi alkavan huudon ampaisevan liikkeelle jostain syvältä vatsanpohjasta. Elisabeth huomasi sen heti, avasi silmänsä aivan kuin olisi herännyt uuteen todellisuuteen ja peitti hänen suunsa omalla suullaan, hapuili ääntä kielellään tarttuen hänen kaluunsa tiukasti, hellittämättä. Ääntä ei voinut enää pysäyttää, alkava huuto muuttui täriseväksi kouristukseksi joka lähti liikkeelle varpaista ja eteni sieltä ylöspäin, levisi pohjelihaksiin, reisiin, selkään, vatsaan – mutta sitä ohjasi äänen alkulähde, jota Elisabeth puristi kädessään aiheuttaen huudon joka kohosi henkitorvea pitkin suuhun, missä Elisabeth odotti omine suineen ja huulineen ja imi huudon ahnaasti sisäänsä.



Kjell Ola Dahlin Neljäs tekijä (Den fjerde raneren, LIKE 2009, suomennos Outi Menna) on hurja sekoitus kovaa panoa, karskeja miehiä, Kjell Ola Dahlin lyyristä kyvykkyyttä, mustaa huumoria ja mutkikasta juonikuviota. Kirja on kertomus miehen kiimasta ja kuumeesta, josta hän ei ui kirkkaille vesille kuin viime metreillä ja silloinkin joku hukkuu. Vai hukkuuko kuitenkaan? Oslolaispoliisi Frank Frølich joutuu yllättäen työtehtävänsä aikana suojaamaan omalla ruumiillaan naista, josta alkaa hänen kärsimystiensä. Frank sekaantuu rikollisen ja epäillyn sisareen ja joutuu lomavapaille, kun tulee tietoon, että hän nussii epäillyn sisarta Elisabethia. Elisabeth katoaa, tapahtuu useita murhia, mutta Frølich vain haluaa löytää janonsa sammuttajan.


Dahlin juoneen kietoutuu rahanpesua, kostoa, seksiä sekä Giovanni Bellinin aito maalaus Madonna ja lapsi. Frank on muodollisesti jäävätty poliisityöstä, jota näkyvästi johtaa Norjan omalaatuisin poliisipäällikkö Gunnarstranda, jota suuresti ’jurppii’ hänen alaisensa muhinoinnit ’melkein’ rikollisen naisen kanssa. Lopulta hän antautuu kuitenkin hoitamaan rikosvyyhteä yhdessä Frankin kanssa ja saa samalla jaeltua suuria elämänviisauksiaan, kuten:


FRANK FRØLICH ISTAHTI auton rattiin. Hän odotti kunnes Gunnarstranda oli ehtinyt kyytiin ennen kuin käynnisti moottorin. ”Tajusin juuri että tässä tilanteessa on jotain tuttua”, hän sanoi ja pani vaihteen silmään.


”Katso sinä vain eteenpäin”, Gunnarstranda tokaisi. ”Ainoa myönteinen asia mitä menneisyydestä voi sanoa on se ettei se enää palaa. Toivottavasti opit joskus että sama koskee myös naisia.”


Kjell Ola Dahlin kirja hämmensi minua suuresti, sillä siinä oli virtausta ns. kovaksikeitettyihin miesdekkaristien tuotoksiin, joita kartan kuin ruttoa! Valitsin kirjan Tommi Tukiaisen kannen takia;-) Minulla ei ole mitään vastaan jännityskirjoja kirjoittavia miehiä elleivät he tuhoa kirjan psykologista jännitettä tuomalla mukaan agenttijuttuja, liikaa toimintaa, liikaa henkilöhahmoja, monimutkaisia ulkovaltojen suojelupoliiseja yms. Melkein kaikki miespuoliset dekkaristit ovat tähän sortuneet, mutta esim. Colin Dexter ei koskaan! Omistan kaikki Morset ja se ainoa, jota en omista on haussa. Kjell Ola Dahl on luovimisen mestari, sillä hän sortui vain kahteen: liikaa henkilöitä (jaksoin laskea kolmeenkymmeneen) ja ehkä juuri tämän henkilömäärän takia juonikuviosta, joka itsessään oli tyylikäs, kiinnostava ja mustalla huumorilla maustettu, tuli hieman monimutkainen. Mutta kaikki miehet takuulla löytävät Dahlin Neljännen tekijän!


Minä lyyrisenä naisena, joka kuitenkin luen kaikki maailman parhaat dekkarit, hämmästyin Dahlin maalailevaa verbaliikkaa: ”Yön aikana kaikki pilvet olivat väistyneet ja tehneet jälleen kerran tilaa kylmyydelle levittäen sinisen taustakankaan jäätävälle marraskuun lopun aamupäivälle. Pakkanen oli liimannut öisen usvan jääksi asvaltin pintaan.” Ja tämä on vain yksi esimerkki kirjan monista sulokielivirkkeistä. Onkohan Dahl kirjoittanut muutakin kuin dekkareita…


Toivon naislukijoitteni kuitenkin löytävän Neljännen tekijän, sillä kirja on täynnä eroottista kuumetta, mustaa huumoria oikeissa kohdissa ja taitavaa sanan käyttöä. Yksi toiminnallinen juttu kyllä nyt sytytti minut. Väärin! Ei tällä kertaa rakastelukohtaus, joita kirjassa on useita ja hellempiä kuin unikohtaus, jolla aloitin, vaan Frankin syttyminen raivotoimintaa turhautuneena, kun ei löydä Elisabethiaan: Hän murtautuu pääepäillyn miljonäärin taloon, sitoo miehen, kaivaa esille aidon Giovanni Bellinin maalauksen Madonna ja lapsi, valelee sen rikollisen edessä konjakilla ja heittää takkaan! Siinä on mallia miehille, että mitä vain: naisen tähden! Minä melkein ihastuin kuumaveriseen Frankiin, mutta lopulta sydämeni ryöväsi ei Norjan, vaan ehkä koko maailman omalaatuisin poliisipäällikkö ja hänen kultakalansa:


OLI ENSIMMÄINEN PÄIVÄ kahdeksaantoista vuoteen, kun apulaispoliisipäällikkö Gunnarstranda jätti menemättä töihin. Edellisenä iltana hän oli huomannut että Kalfatrus ui vinosti. Hän kaatoi itselleen lasillisen viskiä ja istuutui katselemaan, kuinka huntupyrstö uiskenteli maljassaan edestakaisin kaarevan lasin suurentamana – vinosti. Levottomuus ei suostunut päästämän häntä otteestaan. Hän oli ollut varma, että pieni huntupyrstö eläisi kauemmin kuin hän. Ja häntä huolestutti, että saattaisikin käydä toisinpäin. Oliko hän huolissaan kalasta, vai oliko hän oikeasti huolissaan itsestään? Ilmensikö huolestuminen hänen pelkoaan yksinäisyydestä – elämästä ilman Kalfatrusia – vai oliko se pohjimmiltaan epäitsekästä siinä mielessä että hän oli aidosti huolissaan kalan hyvinvoinnista. Hänen innostuksensa työntekoa kohtaan oli hiipumassa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Ja kaikki muu jäi tärkeysjärjestyksessä toiseksi, kun hän katseli kullanpunaista kalaa, joka uiskenteli hieman vinossa. Piru sinut periköön, hän ajatteli, piru sinut periköön jos menet kuolemaan nyt, ennen minua.


Mies, joka saa sinut nauramaan, on se oikea, joten tahtoo Dahlin kanssa lounaalle;-) Tuli mieleen elokuva Kala nimeltä Wanda. Siis Neljäs tekijä saa nauramaan loppuratkaisun jännitteen yhtään siitä kärsimättä! Erittäin kiinnostavaa oli taas kerran huomata, kuinka onnistunutta on tuoda yhteen vastaparit eli tässä tapauksessa Frølich ja Gunnarstranda. Maailman tai ainakin Euroopan kuuluisin poliisivastapari lienee Morse ja Lewis. Sama täydentyminen ja herkullinen verbaliikka kantaa myös norjalaista poliisityöparia. En voi olla lopettamatta kirjaa etulehden T.S.Eliotiin:


There will be time to murder and create
And time for all the works and days of hands
That lift and drop a question on you plate;
Time for you and time for me,
And time yet for a hundred indecisions
And for a hundred visions and revisions,
Before the taking of a toast and tea.


In the room the women come and go
Talking of Michelangelo


Mutta yllättäen toiminnallisesti räjähtävä Frank haluaakin viimeisen sanan:


”Rakastaminen vaatii keskittymistä.”

MITÄ TEET JOULUYÖNÄ?

Suhtauminen kirjallisuuden erääseen osa-alueeseen  eli dekkareihin on kirjava ja kiinnostava. Olen tehnyt empiiristä tutkimusta ja havainnut, että monikaan asia ei saa aikaan niin voimakkaita kuohuja kuin se, että ovatko dekkarit kirjallisuutta vai eivät! Toiset suhtautuvat omahyväisen ylimielisesti: MINÄ en lue dekkareita! Toiset sanovat: En pysty, ne ovat niin raakoja. Ja jotkut eivät lue mitään. Ja toiset taas kuuluvat dekkarikirjakerhoon.

Minä olen vannoutunut dekkarien lukija ja olen jopa sitä mieltä, että nainen tarvitsee dekkareita yhtä kipeästi kuin omaa huonetta, suklaata ja elämyslehtiään. Dekkarit ovat lääkettä! On olemassa ihmisryhmä, joka ei tiedä pahempaa kuin seisova vesi, sillä se haisee. Veden pitää olla virta, mieluiten jopa koski. Ja myös veren pitää juosta kohisten. Mikä siinä enempi auttaa kuin hurja psykologinen jännäri, jossa murhaajaksi ryhtyy se, jota vähiten arvaat: diakonissa, nunna, vanha herttainen mummeli, lapsi....

Olen lukenut kaikki venäläiset klassikot, jotka olen käsiini saanut ja myös Hugon Kurjat ja sen jälkeen tuhansia muita kirjoja, mutta ikinä en ole kieltänyt dekkarien lumoa. Suosikkidekkaristini ovat Minette Walters, Denise Mina, Colin Dexter, Ruth Rendell, Inger Frimansson ja Karin Fossum. Mutta luen muitakin ja kerään montaa dekkaristia hyvin tarkkana. Minua ei lukijana huononna, että saan levätä Veripellolla tai Vedän Viimeistä henkäystä Suden hetkellä. Minä saan dekkareista virtaa!

Mitäkö minä ja paras ystäväni teemme jouluyönä? No, ensin vietämme suloista joulua perheen kanssa, sitten laulamme Oi, jouluyö!, jonka jälkeen lähdemme vaeltamaan hautausmaalle. Loppuyö kuluukin sitten patologian laitoksella Kay Scarpettan kanssa. Vain yhtenä jouluna ei ilmestynyt Patricia Cornwellilta Kay Scarpetta -kirjaa ja silloin kumpikin kysyi toiselta: Apua, mitä sinä luet jouluyönä?

maanantai 15. helmikuuta 2010

MÄÄ OONKIN RINSESSA...


Sain Hannelta tänään ihastuttavan 1 -vuotislahjan. Tästä te nyt kaikki näette, että 'mää olen oikee rinsessa, vaikka joskus sanonkin en mää ainakaan!'
Kiitos Hanne♥
Hannen uskomattomia töitä voitte ihailla täällä http://hanne-runotorstai.blogspot.com/2010/02/ystaville.html

GORILLA-ADOPTIO

Blogiystävälläni S:llä, joka on biologi, on ollut jo kymmenen vuotta adoptiotytär Ruandassa Afrikassa, 15 -vuotias vuorigorilla Amy. S. uusii adoption joka vuosi ja tukee näin 'The Gorilla Organization' -järjestön työtä. Hän myös lahjoittaa joka vuosi gorilloille puun. Vuosittain kummitäti saa tietoja kummilapsestaan ja mm. Gorilla -lehden.

S:n kiinnostava blogi löytyy täältä http://natureisrael.blogspot.com/  ja suoraan gorillasivuille pääset tästä  http://natureisrael.blogspot.com/2009/11/amy-update-november-2009.html

Tilasin juuri elokuvan Sumuisten vuorten gorillat (Gorillas in the Mist), joka on Michael Aptedin ohjaustyö vuodelta 1988. Elokuva on surullinen ja rankka, mutta kertoo tarinaa Dian Fosseysta, joka vietti elämänsä Ruandan Virungavuorilla Afrikassa työskennellen ja täysin uhraten itsensä vuorigorillojen pelastamiseksi salametsästäjien kynsistä. Luin vastikään jostain lehdestä, että gorillaturismi on nyt kovassa nousussa. Se on suunnitelmallisen kallista, sillä tarkoitus on opettaa gorillaturistioppaita, suojella vuorigorilloja ja muuttaa ruandalaisten asenteita gorilloja kohtaan. Matkaryhmiin otetaan kerrallaan vain pieni joukko, sillä turismi ei saa tulla gorilloille uudeksi riesaksi, vaan pelastukseksi.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

NAINEN TARVITSEE PAITSI OMAN HUONEEN JA SUKLAATA...

myös ns. mielialankohottajalehtiä!

MIÉNTEME BIEN BY CONCHA BUIKA

The party is over but http://www.youtube.com/watch?v=FnytJEXow6w  

PETO ON MINUN ARMAANI, VAAN PETO SOMA...


Peto on minun armaani,
vaan peto soma,
ei tahdo hän olla
pyytäjän oma,
vaan tahtovi tulla,
kun hällä on mieli,
ei silloin kun kutsuu
lempijän kieli,
jos väistyt, hän seuraa,
jos hyökkäät, hän haihtuu,
jos etsit, hän elämänmurheeksi vaihtuu.
Hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä,
et itkuas näytä,
et vastaansa ennä,
hän kärsiä tahtoo ja
onneton olla,
ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.

- Eino Leino -
Nalle ja Moppe (WSOY)
kuva Gustav Klimt

LESKI VUODEN VERRAN

Omistan kirjan Leski vuoden verran itselleni saadakseni sanoa: Voidakseen tulla kirjailijaksi, pitää elää Ruth Colen elämä!, ja siksi, että ehkä minä en olisi minä ilman tätä kirjaa, joka on rohkaissut minua kirjoittamaan ilman pidäkkeitä, ilman moraalin ja normien kahleita ja siksi, että: Amsterdam.

Leski vuoden verran (A Widow for One Year, Tammi 1998, suomennos Kristiina Rikman) teos on omistettu: Rakkauskertomus Janetille! Jo kirjan omistus paljastaa, että luvassa on John Irvingin mielipuolisten tapahtumien lisäksi romantiikkaa ja onhan sitä. Minun mielestäni tämä on Irvingin vaikuttavin, viehättävin ja romanttisin kirja. Irvingin runsaaseen tyyliin (ihmettelen usein millaiset aivot Irvingillä mahtaakaan olla…) kaikki kuitenkin tapahtuu monessa tasossa, mutta henkilöitä ei koskaan ole liikaa, joten lukija pysyy mukana huolimatta siitä, että kaikki mukana olevat henkilöt ovat vaikuttavia, ei vain yksi tai kaksi, vaan kaikki.

Tarinan yksinkertainen ingressi voisi mennä vaikka näin: Kirjailija Ted Colen perheeseen Long Islandille palkataan kirjailijan autonkuljettajaksi kesällä 1958 16-vuotias Eddie O’Hare, koska kuuluisa lastenkirjailija ryyppää melkein aina korttinsa ’kuivumaan’. Poika saapuu taloon, jonka kaikkien huoneiden kaikki seinät on päällystetty perheen auto-onnettomuudessa kuolleiden poikien valokuvilla. Vain Tedin työhuone on kuvaton. Perheessä on 4-vuotias tyttö Ruth, joka on ’tehty’ vain laastariksi vanhempien suruun. Vanhemmat ovat asumuserossa asuen kahta vierekkäistä taloa ja yöpaikkoja vaihdellaan tiuhaan, sillä Ruthista halutaan huolehtia kaikin tavoin. Kaikkien yrityksistä tai estelyistä huolimatta kesästä ’58 alkaa draama, jolle ei löydy kirjallisuudessa vertaa, kun otetaan huomioon henkilökuvauksien tarkkuus, monitasoisuus, huumori, tragedia ja uskomaton, uskollinen rakkaustarina.

”Se että Ruth Colesta varttui arvostettu kirjailija ja kansainvälisesti menestynyt bestselleristi – harvinainen yhdistelmä – oli vähemmän merkillistä kuin se että hän ylimalkaan onnistui varttumaan aikuiseksi. Valokuvien komeat nuorukaiset olivat varastaneet suurimman osan hänen äitinsä kiintymyksestä, mutta äidin hyljintääkin sietämättömämpää oli kasvaa vanhempien keskinäisessä kylmyydessä.”

Ruthista tulee siis kirjailija. Ruthin kaikkia muita, paitsi omaa vaimoaan, ’häntivä’ alkoholisti-isä oli jo kuuluisa kirjailija, perheen äiti oli opiskellut yliopistossa aineita, joilla tähtäsi kirjailijaksi ja kaiken huipuksi perheeseen kesäksi palkattu 16-vuotias Eddie halusi tulla vain kirjailijaksi. Tätä päämäärää silmällä pitäen hän kuului koulunsa kirjallisuuslehden toimittajakuntaankin ja myös suostui kesätyöhön kuuluisan kirjailijan perheeseen. Kokematon Eddie ei vain tajunnut, mihin työhön oudot aivot omaava Ted oli hänet todellisuudessa palkannut.

Perheen äiti Marion on kaunotar. Viehkeä aikuinen nainen, joka kietoutuu mielellään pinkkiin kashmirvillatakkiinsa, eikä käytä rintaliivejä. On väistämätöntä, että oudossa kahden talon asumismuodossa tulee yö, jolloin nuoren miehen testosteronia pursuava Eddie ja aikuisen naisen nälän ja hellyyden omaava Marion kohtaavat. Eddie on kuudentoista, kun 39-vuotias Marion kuiskaa hänelle: ”Minä näytän sinulle mitä merkitsee täydellinen.”

Kysyin mieheltäni, joka luki tämän kirjan, mikä hänelle jäi päällimmäiseksi mieleen tästä erittäin monisyisestä kirjasta. Hän sanoi, että tapaus, jossa Tedd yritti päästä eroon rouva Vaughnista. No, tässä Irving tuttuun tapaansa liehuttaa keskellä tragediaa huumorin hurjaa lippua, sillä moista näytöstä harva ohittaa ääneen nauramatta. Teddhän harrasti runsaasti naisia, paljon itseään nuorempia naisia, mutta mielellään äitejä. Hän aloitti suhteen pyytämällä äitiä ja lasta mallikseen. Lopulta mallina oli vain äiti ja lopullisissa kuvissa mallin sukuelimet oli kuvattu niin pornahtavasti, että heikompia hirvittää. Tedd ei vain osannut laskea, että joku nainen saattaa olla suhteessa tosissaan ja tunnettuahan on, ettei mikään ylitä naisen raivoa. Tämä hauska, mutta uskalias kohtaus päättyy siihen, kun koko asujamiston kadut, suihkulähteet, talojen pihat ovat täynnä Teddin törkeitä piirustuksia rouva Vaughnin sukupuolielimistä ja rouvan puutarhuri tekee kuolemaa roikkuessaan pää alaspäin likusteriaidasta vailla toivoakaan avun saamisesta.


Ja samaan aikaan Marion kerää seiniltä kuolleiden poikiensa kuvia ja jättää tyttärelleen Ruthille vain yhden kuvan, iloisen kuvan, jossa Marion on pariisilaisessa hotellissa ja vielä vuoteessa nauraen iloisesti ja paksujen peitteiden alta näkyy kaksi lapsen jalkaa, kummankin kuolleen pojan yksi jalka. Marion pakkaa ja katoaa kodistaan ja perheensä elämästä 37 vuodeksi tuntemattomuuteen.

Minä pidän toiseksi eniten kirjan siitä kohtauksesta, jossa squashin mestaripelaaja Ruth Cole hakkaa mailalla murskaksi suuren kusipään ja juristin Scott Saundersin polven. Ruthin treeni ja lämmittely uima-altaalla ennen tapahtumaa ovat unohtumattomat. Kerrankin sikamies sai juuri mitä ansaitsi! Ja sen teki kirjailija Ruth Cole.

Myös Eddiestä oli tullut kirjailija, joten ennen pitkää Ruth ja Eddie tapaavat. Mutta Ruth kulkee omia polkujaan aina Amsterdamiin asti ja joutuu siellä rikoksen silminnäkijäksi tutustuen tätä kautta ylikonstaapeli Harry Hoekstraan, joka yli kaiken rakasti vuoteessa lukemista ja vähän ajan kuluttua myös Ruthia.

Harry oli valinnut Yeatsin runon Ruthin ja hänen vihkiäisiin. Ruth rakasti Harrya sen takia entistä enemmän. runo kertoi köyhyydestä, ja köyhähän Harry (Ruthiin verrattuna) oli, ja hän luki runon yhtä jyrkästi kuin poliisi lukee rikolliselle tämän oikeudet:

Jos omistaisin taivaan kirjokankaat,
kudelmat kultavalot, hopeaiset
yön, aamun, hämäränkin sinivaatteet
himmeät ja tummat,
ne levittäisin alle jalkojesi:
vaan köyhänä on mulla unelmani vain,
ne levitän mä alle jalkojesi.
Siis: käy keveästi, unelmillain käyt.

Vain Eddie on yksin. Hän asuu asunnossa, jota tulevat ja menevät junat tärisyttävät. On kiitospäivän viikonlopun sunnuntai, vuoden kaikista sunnuntaista yksinäisin. Eddie odottaa viimeistä eli junaa 23.17 ja menee nukkumaan vasta sen jälkeen. Eddie seisoskelee kuistillaan kuunnellen jo loittonevaa junaa. Luoteistuuli toi mukanaan talven tuntua. Joku nainen lähestyi sumusta. Pimeässä ja sumussa nainen näytti iättömältä. Haluamatta pelästyttää naista Eddie sanoi: ”Anteeksi. Voinko auttaa?”

”Hei Eddie”, sanoi Marion. ”Kyllä, sinä voit varmasti auttaa. Minä olen miettinyt ikuisuudelta tuntuvan ajan, miten kovasti haluaisin sinun auttavan minua.”

Mistä he puhuivat kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen? Mitä väliä sillä on! Vain sillä on väliä, että Eddie oli odottanut Marionia kaikki nuo vuodet.

Siis tämä kirja todistaa, että naisen elämä voi alkaa 76-vuotiaana! Kirjan paras kohta:

”Kaksitoista yli kuuden junan jälkeen he rakastelivat hyvin varovasti ja nukkuivat taas sikeästi kunnes itään päin menevä juna toivotti heille aurinkoista, kylmää, kirkasta hyvää aamua kello 10.21”

KIITOKSIA JA TIEDOTUKSIA

Hämärä putoo. Sininen hetki kääntyy jo tummaksi illaksi. Tänään on kuitenkin ollut ihanat synttärit ja muistakaa että arvontaan on aikaa vielä viikko. Oikeat juhlat pyöristyvät somasti loppua kohden ja koska suurta sydäntäni on kommenteissa niin kiitelty, minä ajattelin vaatimattomana ihmisenä (sic!) nyt bilettää ihan omani makuni mukaan, mutta kaikki mukaan. Tässä yksi tämän talven lempikuvistani etenkin jos kuvaa klikkaa isommaksi, jolloin näkyy, miten Dina on nuttunsa kanssa ihan lumessa. What a pity, että Olgaa ei nyt kiinnosta katsoa kameraan, mutta hän on muuten isossa roolissa blogissani. Sain juuri tietää, että Dina tulee huomenna 'hoitoon'  muutamaksi päiväksi, kun nuoret häippäävät Helsinkiin, joten kiirettä pitää kahden eri vaatimus- ja ikätasolla olevan koiran ja uusien kirjojen kanssa. En siis ole kuollut, vaikka ei kovasti kuulu.

Laitan nyt yhden vanhan kirja-arvostelun, mutta en kirjan huonolla kannella, vaan kirjailijan kuvalla. Tämä kirja on harvinainen omistus minulle itselleni, sallittaneen;-), erään rakkaan runon, lempimusiikkiani ja silleen. Päätän iltani kaakaota juoden ja nauttien eilen ostamastani Country Livingistä.

Vieraat tekevät juhlat, joten kiitos teille kaikkille rakkaille blogiystävilleni: Kannatti elää, että sai kokea tämän päivän♥ 

LEENA LUMI BLOG 1 YEAR BIRTHDAY PARTY,LOTTERY AND "EN MÄÄ AINAKAAN"


Ihanaiset lukijani!

Minä olen nyt 1 vuotta vanha ja siis ihastuttavan nuori! Huolimatta nuoresta iästäni olen onnistunut keräämään kiinnostavavan, hurmaavan joukon ystäviä, teidät!  Kiitän teitä koko sydämestäni kiinnostuksesta kirjojani ja muita postauksiani kohtaan♥ Osa lukijoistani on nyt ystäviäni, joiden kanssa meilataan. Ja kohta taidan tavata ensimmäisen blogimaailmasta löytyneen ystävän ja sitten jo toisen...Jännittävää!

Suuri kiitos myös kustantajille, jotka ovat arvostelukappaleilla tukeneet lukemisen autuuden levittämistä. Kiitän Gummerusta, Tammea, Minervaa, Likeä, Avainta, Otavaa, Ajatus kirjoja ja WSOYtä. Olen tehnyt parhaani ja joskus vähän ylikin, sillä luen liian usein suden hetkeen ja kirjoitan aamut. Vihdoinkin saan tehdä mitä olen aina halunnut: lukea ja kirjoittaa. Kumarran teille, Arvon Kustantajat parhaimman ja syvimmän hovikumarrukseni♥

Kakku on mitä on, sillä en ole leipojana hääppönen, mutta lupasin teille tarinan, miten kaikki alkoi 14.2.2009 eli siis vuosi sitten ystävänpäivänä. En ollut aikonut ruveta tekemään mitään blogia. Ei tullut mieleenkään! Sitten armas mieheni poti ilmeisesti huonoa omaatuntoa, koska ei ollut taaskaan ostanut minulle edes ruusukimppua ystävänpäivänä, eikä vienyt minua yllätysmatkalle Salzburgiin, joten hänpä keksikin, että ainutlaatuisin lahja on jotain muuta kuin tavanomaista tavaraa tai matkaa tms. Hän meni ja avasi minulle blogin minulta mitään kysymättä! Nimi ei takuulla ollut silloin Leena Lumi, vaan se oli  mun etunimi ja sitten joku iso kirjain...Riemuissaan suurenmoisesta keksinnöstään hän raahasi minut melkein väkisin näytön ääreen ja sanoi: "Tässä rakas sinulle ystävänpäivälahja, oma blogi!" Minä vääntäydyin irti hänen entisen painijan käsivarsiensa otteesta, otin Scarlet -ilmeeni ja sanoin:" Ei ikinä!" Mieheni väittää minun tosin sanoneen: "En mää ainakaan!" Ja loukkaantuneena minun kiittämättömyydestäni hänen hienoa lahjaansa kohtaan, Reima lupasi, että minun hautakiveeni kaiverretaan sanat: "En mää ainakaan!" Hänen mielestään vastaan kaikkeen ensin noin, mutta sitten viiletänkin jo tuhatta ja sataa...eli olen tyyppiä "vie sie, mie vikisen".

No, ennen kuin vuorokausi vaihtui olin tehnyt elämäni ensimmäiset postaukset ja sen jälkeen onkin virrannut... Nyt on hiukan outo asetelma, sillä nykyään Reima valittaa blogin vievän liikaa huomiotani. Niinpä vietän tämän onnettoman aviomiehen kanssa silloin töllöin laatuaikaa, ettei hän vain keksi aiheuttaa koneelleni mitään onnettomutta. Minulla on äärimmäisen hyvä mielikuvitus, joten uskon tämän hiljaisten vesien ravun pystyvän ihan mihin tahansa. Hän on mies suoraan Irvingin Garpin maailmasta, vaikka muuta esittää!

Toisaalta minusta ei ole tuuleen huutajaksi, joten suurin kiitos teille rakkaat, suloiset, ihanat lukijani ja kommentoijani♥ Tämä on suurta vuorovaikutusta, sillä olen teidän kauttanne löytänyt paitsi uusia, kiinnostavia ystäviä, myös elokuvia ja unohtumatonta musiikkia. En ole koskaan aikuisiälläni katsonut niin paljoa filmejä kuin viimeisen vuoden aikana. Eilen oli vuorossa Jessica Lange ja unohtumaton Frances. Ja elämääni ovat tulleet mm. Concha Buika, Patti Smith ja monta, monta muuta musiikkimaailman uniikkia ääntä. Koska nyt on 'party time' avaan arvonnan eli kuka vastaa tähän postaukseen on mukana kirjapaketin arvonnassa! Aikaa on viikko eli ensi viikon sunnuntaina mieheni saa jälleen toimia onnettarena.

Elämyksellistä Ystävänpäivää♥
♥:lla Leena Lumi