KAULALTAS PÖLYÄ PUUTERIN, HENGITÄN SUIN JA SIERAIMIN...

Tämä teksti on tämän päivän Helsingin Sanomista, MUTTA sulkulauseissa olevat kommentit ovat minun.

Vuoden 1929 Ylioppilaslehden toisesta numerosta löytyy erikoinen runo Saxophon, jonka viimeisessä säkeistössä helähtää uusi aika: "Kaulaltas pölyä puuterin / hengitän suin ja sieraimin, / kuuletko kuinka tän' yönä soi / Alaska, Bombay ja Billy Boy!"

(Nyt, minä pyörryn, miten huumaavaa!)

Nuori runoilijanalku Yrjö Jylhä (1903–1956) kiteyttää säkeistöön jazz-aikakauden mondeenin hurmion.

Elämäkerran laatijat Vesa Karonen ja Panu Rajala katsovat, ettei runo istu runoilijan "runomaailmaan".

(No, minä en paljon perustaisi mielipiteisiin, joiden takana on Panu Rajala, mies, joka kirjoitti edesmenneestä vaimostaan kirjan Enkeli tulessa….Toivon sydämeni pohjasta, että joku Kunnon Kirjoittaja tekee elämänkerran jumaloimastani Waltarista. Panu Rajalaa en kelpuuta kirjastooni.)

Jylhä tunnetaan yhden kokoelman runoilijana. Välirauhan aikana kevättalvella 1941 kirjoitettu Kiirastuli on talvisodan rintamatodellisuuden kuvaus, joka loi myyttisen hohteen sodan ja sen kuvaajan ylle.

Jylhä oli kuitenkin julkaissut jo viisi runokokoelmaa sekä osoittanut kykynsä Miltonin Kadotetun paratiisin, Rolandin laulun, La Fontainen eläinfaabeleiden sekä Shakespearen näytelmien suomentajana.

(Eikö tässä ole meriittiä riittävästi! Herrat Karonen ja Rajala tuskin koskaan kääntänevät Shakespearea!)

Runoilijan ura alkoi lastenlehti Pääskysestä, jossa Jylhä esiintyi enteellisesti Herakleen nimimerkillä. Juhani Siljo oli Jylhän varhainen esikuva. Kansalaissodassa menehtyneen runoilijan kohtalo riipaisi raskaasti.

Jylhä kirjoitti runoja Nuoreen Voimaan, ja julkaisi esikoiskokoelmansa Ruoskanjäljet 1926. Satiirikon piirteet ilmenevät hänen toisessa kokoelmassaan Kurimus (1928), jossa runoilijoitakin opastetaan asianmukaisesti. "Menestystä varten / vielä varoitan; / Eessä runotarten / ollos gentleman." Ivan kohteiksi on arveltu Olavi Paavolaista tai Mika Waltaria.

(Minäkin olen liittynyt Nuoren Voiman Liittoon, sillä haluan olla siellä, missä olivat ihailemani runoilijat.)

Risti lumessa -kokoelmassa ilmestynyt Häätanhu on osoitus taidokkaan runomuodon ja rytmiikan hallinnasta. Urheilusta innostuneelle runoilijalle nyrkkeilykin oli rytmilaji sinä missä runouskin.

(Häätanhu, onko se: On mulla hautajaiset, sulla häät…kätes anna, oi morsianna…Värisyttävää! Ihmekös, että katsoin Jylhää syvälle silmiin Hurmion tyttärissä, kun olin nauttinut vähän liikaa punssia ja kiihottunut shimmystä….eikä kukaan tiedä, kenen kanssa lähdin, Waltarin vaikko Jylhän ja gentlemannit vaikenevat…)

Jylhä selitti epäileväiselle Olavi Paavolaiselle, että kummassakin tarvitaan rentoa liikkuvuutta ja osumatarkkuutta. "Runomaailma" on siis muutakin kuin tunnistettavia aihepiirejä.
Kirjoittajilla on kiitettävä pyrkimys käsitellä Jylhän runoutta yksityiskohtaisesti ja samalla lukijaa silmällä pitäen.

(Pyrkimystä voi olla ja etenkin Rajalalla pyrkymystä, mutta ei sen tarvitse johtaa oivaan lopputulemaan.)

Arvioita ohjaa kirjailijamuotokuviin vakiintunut kuvio: aikalaistaustoitus, lyhyt kierros kustantamossa, kokoelman yleisesittely ja lopuksi valikoima kritiikkiä ja mahdolliset kohunaiheet. Resepti on koeteltu ja toimii valituissa rajoissa.

(Siis vanha resepti ja sitä vähän tuunattu. Minä käytän tätä keittiössäni.)

Jylhän itsestään tekemän arvion mukaan "ei ole muita kuin Hellaakoski, Kailas, Sarkia ja minä". Merkittävän runoilijan asemointi ajan runouteen jää kuitenkin tästä teoksesta puuttumaan.

(Jylhä oli aivan oikeassa, paitsi unohti naisrunoilijat. Hän luetteli juuri Suomen huomattavimmat miesrunoilijat, joista Sarkia on minulle läheisin. Toki Jylhän asemointi ajan runouteen jää puuttumaan, sillä liika into ja pyrkymys julkisuuden parrasvaloihin karkottaa pegasoksen!)

Jylhä syntyi kauppiasperheeseen järjestyksessä kahdeksantena lapsena. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen klassisesta lyseosta, opiskeli vuoden Turun yliopistossa, mutta siirtyi sitten Helsinkiin eikä runoilijain tapaan koskaan valmistunut.

Jylhän ensirakkaus oli Katri Vala, johon ihastus leimahti toden teolla Olavi Paavolaisen Kivennavalla järjestämissä runonaamiaisissa Nuoren Voiman Liiton talvipäivien jälkeen 1925.

(Oi, minä kuvittelin itseni sinne Kivennavan naamiaisiin ja lojuin jo Paavolaisten lammessa. Kuu huuhteli alastomuuttani, kuunliljat kukkivat ja joku kumartui puoleeni lampea ja minua kohti…Katri oli muuten meistä eniten vauhdissa ja niin hurmaava, mutta tapahtui minullekin...)

Ihastus muuttui kuitenkin ystävyydeksi, ja Jylhä avioitui sittemmin Kirsti Svenssonin kanssa, joka löytyi kirjallisten piirien ulkopuolelta.

Avioiduttuaan nuoren runoilijan oli keksittävä itselleen tulonlähde. Hän aloitti kääntäjänuransa Bertel Gripenbergistä. Sen jälkeen avautuivat ovet 1930-luvun suuriin käännöshankkeisiin, kuten Maailmankirjallisuuden kultaisen kirjan eri osioihin ja Eestin runottareen.

Jylhän kielitaito oli suomentajan taitoa. Tuolloin vielä epämuodikasta englantia hän opiskeli "pystymetsästä". Italiaa hän käänsi raakakäännösten pohjalta. Valikoimiin Runon pursi (1932) ja Veri ja multa (1954) sisältyy tärkeimpiä käännöksiä.

Kadotetun paratiisin suomentamista Jylhä ehdotti itse WSOY:lle. Nopeasti nousi esiin myös ajatus Paavo Cajanderin Shakespeare-käännösten uudistamisesta. Hamlet ilmestyi ensimmäisenä 1930 ja sai kiitosta luontevasta kieliasustaan.

(Kuka vaan ei Shakespearea käännäkään. Minulla on hela hoito englanniksi ja huh huh!)

Suomennosurakkaansa Jylhä piti tärkeimpänä työnään. Se kattaa kaikkiaan 6 200 runonsäettä, niin kuin kirjoittajat määrän ilmoittavat. Valikoidut ja vertailevat suomennosnäytteet olisivat valaisseet Jylhän runokäsityksiä ja -tekniikkaa ja syventäneet runoilijakuvaa.
Komppanianpäällikkö Jylhä kuuluu ikäpolveen, joka meni läpi kolmen sodan. Hän säilyi hengissä, mutta sota jätti jälkensä.

(Hän oli siellä, missä miehet silloin olivat. Isäni myös. Ymmärrän hyvin, että jos paras nuoruus menee juoksuhaudoissa, on jotain menetetty, mutta ehkä toisaalla saatu. Missä päin rintamaa oli Panu Rajala?)

Jylhä sai tulikasteen Taipaleenjoella vastaiskussa, jossa hänen komppaniansa kärsi suuret tappiot. Henkilökohtaisesti koettu vastuu tappioista vaivasi loppuelämän.
Rintamalla kummeksuttiin runoilijaa komppanianpäällikkönä. Runoilija itse piti roolit kirkkaasti erillään. Kun runoilija Heikki Asunta murehti Jylhälle tämän lapuanliikettä kohtaan tuntemaa vieroksuntaa, Jylhä tokaisi ykskantaan: "Sodassa seuraavat miehet kyllä minua. Kuka teitä seuraa, sitä en tiedä."

(Just oikein sanottu!)

Sodat saavat teoksessa karttoineen ja tilannekuvauksineen runsaasti tilaa. Pituus on perusteltu, jäsensihän sota Jylhän elämää olennaisesti. Elämäkerran jäsennys on muutoinkin hallittu, ja teos täyttää hyvän elämäkerran kriteerit: sujuva tarina syntyy valikoiduista aineksista, ei kaikkea esittäen.

(Sodasta osaavat kirjoittaa vain sen kokeneet! )

Vastoin yleistä uskomusta Kiirastuli ei syntynyt sotaa käytäessä, vaan melko täsmälleen vuotta myöhemmin kevättalvella 1941. Monet runot on päivätty täsmälleen ajatellun ajankohdan vuosipäivänä.
Kiirastuli osoittaa myös vääräksi yleisen uskomuksen, etteivät merkittävät teokset voi olla välittömästi suosittuja ja arvostettuja. Kiirastulta myytiin tuhansia toisiaan seuraavina painoksina ja siirtyi nopeasti lausujien ohjelmistoon.
Jylhän runojen laaja valikoima Runoja ilmestyi 1943. Teos ylitti heti ilmestymisvuonna 5 000 myydyn kappaleen rajan. Vuosi jälkeen sitä oli myyty jo 10 000, seuraavina vuosina jo 26 000. Moisesta runomyynnistä voi nykyaikaisen brändikustantamon MBA-johtaja vain uneksia.

(Runoja myytäisiin, jos kustantajat ottaisivat uusia painoksia Suomen Kultakauden Suurista Runoilijoista.)

Sodan jälkeen Jylhä yritti käynnistää uudelleen runoilijan tointaan. Uusia teoksia ei kuitenkaan syntynyt, vaan Shakespearen suomentamisesta tuli viimeinen kirjallinen ponnistus.

(Sotatraumaa.)

Menestys seurasi lopulta Eino Salmelaisen Tampereen Työväen Teatteriin ohjaaman Hamletin johdosta. Teatteriesitykset jouduttivat muiden käännösten kulkua kustantamoissa.
Vuonna 1952 apurahoille ja kirjoituspalkkioiden ennakoille perustuva talous koheni, kun Jylhälle myönnettiin valtion taiteilijaeläke. Eläke rauhoitti elämää, mutta ei elvyttänyt runosuonta.
Jylhän vaimo Kirsti oli kuollut jo talvella 1943. Jylhä oli jäänyt yksin Stenbäckinkadun asuntoonsa. Satunnainen vierailija saattoi tavata siellä yksinäisen miehen poissaoleva ilme kasvoilla, tupakka huulessa, liuskat levällään ympäri huonetta.

(Liian surullista…)

Viimeisiä vuosia hivutti pitkälle kehittynyt sairaus, joka vei elämästä maun ja tunnon. Jylhä kuoli 1956 oman käden kautta veljensä luona Turussa.

(R.I.P.)

Kirjoittaja on kirjallisuustieteen professori Helsingin yliopistossa.

PS. Jatkoa kirjaan Yrjö Jylhä/ Talvisodan runoilija ja tämä ei liity mitenkään yllä olevan Helsingin yliopiston professorin kirja-arvosteluun, vaan on 6.12. Keskisuomalaisesta saman kirjan arviointia Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettavalta, jonka nimeä ei mainita. Siis vain osa! Käy ilmi, että juuri Panu Rajala kirjoitti Jylhän nuoruudesta ja loppuvaiheista sekä yleensäkin YKSITYISELÄMÄSTÄ. (No, kuinkas muuten!)"Teos noudattaa Rajalan useiden aikaisempien kirjojen tapaa, että lopussa on vain muutamia viitteitä lähdeaineistoon. Niinpä lukijalle ei aina selviä, pohjautuvatko tiedot arkistomateriaaleihin, haastatteluihin vai Jylhän runojen pitkälle menevään tulkintaan. Aikalailla varausta täytyy ottaa Rajalan lyhyimpiin tiivistyksiin kirjailijasta kuten väitteeseen, että tämä oli sadomasokisti ja naistenvihaaja." Että silleen ja semmoinen 'tutkija' tämä herra Rajala!  

TAIKAKAULALIINOJA

En ole mikään käsityöihminen, mutta about kymmenen vuotta sitten aloin nähdä hurmaavan herkullisen värisiä Teddy-lankoja. Aloin kutoa/neuloa pitkiä kaulaliinoja. Ensin tein itselle viininpunaisen, joka on vieläkin käytössä eli pesty keväisin talviteloille hellässä käsipesussa ja laakakuivatettu ilmavasti. Liina on kuin uusi. Sitten aloin tehdä ystäville joululahjaksi. Muutamat ovat ehtineet saada jo parikin kappaletta ja taitaa jollain olla kolmekin. Tässä Teddy-langassa on se juttu, että se on ihanan pehmeää ihoa vasten. Eräskin liinan saanut sanoi, että siinä on taikaa: kun hän vilustuu, hän kiertää kaulaliinan kaulaansa moninkerroin ja nukkuu se kaulassa ja aamulla hän on terve!

Koska liina on pitkä, on siinä sata ja yksi tapaa se solmia. Itse laitan omani kaksinkerroin ja sitten vedän päät puolitaitoksen lenkistä läpi. Näin se on tyylikäs jopa kaupungille. Itselläni on nyt viininpunainen ja pinkki. Miehelläni on viininpunainen ja sininen. Lahjaksi on annettu molempia värejä, mutta myös oranssia, limeä, oliivinvihreää ja aivan hurmaavaa softia lilaa.

Kaulaliinojen lisäksi olen kutonut vain hevoselle, jolla ratsastan, loimen. Siitä tuli hyvin värikäs ja issikka näyttääkin siinä aivan meksikolaiselta pieneltä vuoristohevoselta.

Siis olen sitä mieltä, että niin kuin on väliä kirjojen kansilla, on väliä myös lankojen väreillä. Ellen olisi hurmaantunut Teddyn tarjoamiin väreihin, en olisi kutonut yhtikäs mitään ja aika moni olisi vailla melkeinpä ikuista ja unelman pehmeää kaulaliinaa.

SATU KUKKAMERI JA LUMEN IHME

Lumoava lastenkirja Satu Kukkameri ja lumen ihme (Saga Blom och snöflickan, Tammi, 2009) vei minut mennessään. Kirja täynnä lunta, sinistä hetkeä, yrttejä, jouluruusun legendaa ja kauniita, kauniita kuvia! Tämä on siis kirja myös aikuisille. Olen varma, että kirjailija Anna Gullichsen ja kirjan kuvittaja Cara Knuutinen ovat tienneet tehneensä kirjan, jota aikuinen lukee mielellään lapselle – ja itselleen.

Satu on pieni tyttö, joka on kylässä Simone-mumminsa luona. On satanut aivan ihanaa puuterilunta, mutta mummin selkä on huono, eikä hän voi tehdä lumitöitä, joten Satu tekee pihalle pieniä polkuja. Satu tarkistaa myös mummin yrttitarhan, joka talvellakin versoo verannalla. Mummi on Ranskasta kotoisin ja yrtit tuovat hänelle mieleen hänen kotiseutunsa. Suurissa ruukuissa kasvaa timjamia, rosmariinia, sitruunamelissaa, salviaa ja monia muita. Myös mummin kanssa lokakuussa istutetut joulukukat pitää tarkistaa. Joko ne itävät?

Ihastuttavasti kirjassa tuodaan sadun lomaan viehättävät Simone-mummin joulukukkatarinat hoito-ohjeineen, jotka Cara Knuutinen on kekseliäästi sijoittanut seepian värisiin, vanhan kirjoituspaperin arkkeihin, arkkeihin, joiden reunat jo repsottavat…

Joka iltapäivä kello kolme mummi sanoo: ”Nyt on nokosten aika, ma petite”. Silloin Satu lähtee ulos ja jatkaa lumitöitä hiljaisessa puutarhassa.

Puutarhassa on hiljaista. Kukkapenkit ovat pyöreitä lumikukkuloita, joilla nuokkuu kuuran ja jään peittämiä kuivia varsia. Nimikyltit törröttävät lumesta. Niihin on kirjoitettu kukkien nimiä, kuten arovuokko, akileija, saksankurjenmiekka ja monia muita. Puutarhavajan luona lumessa on vielä yksi kyltti. Siinä lukee Helle.

Satu kauhoo vähän lunta kyltin ympäriltä ja esiin putkahtaakin seikkailu, joka hyppelee, puhuu ja kertoo tarinaa itsestään. Helle on oikeasti Helleborus niger ja kuuluu Ranunculacae-perheeseen eli kyseessä on siis jouluruusu. Kun mummi on heränyt Satu kertoo mummille Hellestä ja saa kuulla, että kun vaari vielä eli, kukka kukki joka talvi lumesta, sillä vaari laittoi kasville jouluun asti suojan kylmyyttä vastaan, lämmitti jopa vanhan vajan kaminaa, että Helle olisi saanut uunin hohkaa seinien läpi…

Satu alkaa työskennellä vaarin kukalle tuulen suojaa…ja alkaa odottaa jouluaattoa, joka tuntuu tulevan niin hirveän hitaasti…,mutta siten tuleekin aamu, jolloin mummi sanookin: ”Bonjour, ma petite”, ja vatkaa samalla vohvelitaikinaa. Lumivohvelit ovat täydellisen jouluaaton tunnelman luojat. Niiden ääressä mummi kertoo lapsuutensa ranskalaisista jouluista, puut rasahtelevat hellassa kodikkaasti ja päivä alkaa valjeta…

Ja kuin ihmeenä juuri jouluaattona valkea jouluruusu kukkii lumesta ja Simone-mummi muistelee vaaria, joka toi hänet joka joulu illan sinisessä hämyssä, "l´heure bleue", katsomaan jouluruusua.

Oi!, tämä on niin kaunis kirja, että kuulin juuri joulukeijujen kuiskivan kirjan menevän kauniiseen vanhaan joulupaperiin ja paperin päälle kirjoittuu kuin itsestään nimi: Leena Lumi!

Legenda siitä, miten jouluruusu sai nimensä:

Olipa kerran pieni tyttö, joka oli niin köyhä, ettei voinut hankkia lahjaa Jeesus-lapselle Beetlehemiin. Tyttö seisoi talviyönä kylmässä hangessa itkemässä. Siihen, mihin tytön kyyneleet putosivat, kasvoi myöhemmin ihana kukka nimeltä jouluruusu, Helleborus niger.

Sanotaan, että jouluruusu talon nurkalla tuo onnea!


*****

Jos haluat lukea lisää jouluruususta, mene vaikka tänne


*****

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Maria

THE OLD BIBLES

picture by http://sateenkaarentaa.blogspot.com

MAAILMAN AIDS - PÄIVÄ: TÄNÄÄN

Rakkaus ei koskaan häviä.

1. Kor. 13:8

FREDDY MERCURY 1946 - 1991

http://www.youtube.com/watch?v=edzN9zKYQhI

JANOUDU HERTAN SANOISTA, KYYNELTEN SUOLASTA

Mylläri Windisch polkee pyörällään läpi Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani (Mensch ist ein grosser Fasan auf der Welt, Tammi, 1986) teoksen viidenkymmenen pienen tarinan. Hän polkee joka ilta myllyltä kotiin ja sitoo samalla Romanian Ceausescun pienen saksalaiskylän tarinat tiiviiksi kyynelhelminauhaksi. Windisch polkee tuulessa ja tuiskussa, sateessa ja pakkasessa ja laskee samalla päiviä, jolloin on toimittanut pormestarille ja papille riittävän jauholahjuksen perheen passien saamiseen.

Amalie nuolaisi rannettaan. ”Sade on makeaa”, hän sanoi. ”Suolan on kyynel itkenyt.”

Amalie on Windischin ja Katharinan tytär ja Katharina on ollut viisi vuotta Venäjällä kaivoksilla orjatyössä pää ajeltuna ja tottuneena syömään ruohosoppaa. Viisi lunta Katharina selvitti huoraamalla ja se kannatti: hän selvisi hengissä.

Saksalaisten elämä Romaniassa on kuitenkin elämää ikävässä sumussa, jossa sinulta voidaan viedä milloin tahansa viisisataa kiloa maissijauhoja, kymmeniä kanoja ja vielä määrätä, mitä istutat peltoosi seuraavana vuonna. On vaarallista valittaa, on vaarallista avautua kenellekään, on vain elettävä ja selvittävä päivien vitkaisessa jatkumossa ja odotettava. Jossain on kuitenkin toinen maa ja toinen tuuli.

Yövartija oli kertonut Windischille, että papilla on sakaristossa rautasänky. Siinä sängyssä pappi etsii naisten kanssa papinkirjaa. ”Parhaassa tapauksessa”, yövartija sanoi, ”se etsii papinkirjaa viiteen kertaan. Jos se tekee perusteellista työtä, niin etsii kymmeneen kertaan. Miliisi hukkaa ja hävittää monen perheen anomukset ja leimamerkit seitsemän kertaan. Se etsii niitä maastamuuttoa haluavien naisten kanssa patjalla postin varastossa.”

Herta Müllerin uniikilla, huikealla verbaliikalla Windisch polkee läpi omenia syövä omenapuun, jolloin ’aurinko ei kuumissaan löytänyt päivän loppua’ ja ’yö kumpusi maasta kylän ylle’, hän polkee ylitse ukonhattujen ja hautojen, lävitse rauhattoman veden ja punaisen auton, törmää väsyneenä sokeaan kukkoon ja joutuu päivään, jolloin ’ikkunasta lentää huoneeseen kaaliperhonen. Windisch seuraa sitä silmillään. Sen lennossa on jauhoa ja tuulta.’

Kaaliperhosen päivänä on Amalien vuoro mennä miliisille etsimään hukkuneita passeja, papinkirjoja, anomuksia, hukattuja toiveita. Pappi riisuu kauhtanansa ja vain hopearisti jää heilumaan Amalien ylle, alle, painamaan olkapäätä, syöpymään muistiin päivästä, jolloin Amalie nussi perheelle vapauden muuttaa länteen silmissään alttari ja ruusut. Ja laulu lipuu omenapuun läpi: ”Mulle tyttäresi anna, jotta saisin häntä panna. Trallallaa, trallallaa, koko pitkän yön.”

Amalie joka opettaa lastentarhassa on selviytyjä vailla vertaa. Hän on jo kauan opettanut lapsille, kuinka’ toveri Nicolae Ceausescu on kaikkien lasten isä ja kuinka toveri Elena Ceausescu on kaikkien lasten äiti. Ja kuinka 'kaikki lapset rakastavat toveri Nicolae ja toveri Elena Ceausescua, koska he ovat heidän vanhempiaan.’

Matala maa –kirjan arvostelussa toin jo esille, miten Hertan kieli soi. Sen melodia on runoproosaa ja uniikkia Hertaa. Ehdottomasti uniikkia. On valtaisa tehokeino kirjoittaa Isä Aurinkoinen Kakkosen hirmuvallan alla elämisestä näin soiden, mutta tuskinpa se on ollut edes tietoista, sillä Herta Müller on syntynyt soimaan runoproosaa niin kirkkaasta ilosta kuin tummasta surusta. Sama Hertan ’tatsi’ polkee mylläri Windischin pyörällä läpi viidenkymmenen kyynelhelmitarinan, läpi omenasumun ja kaaliperhospäivän noustakseen vihdoin junaan, joka matkaa länteen, mutta sitä ennen:

Windlischin vaimo painaa sormenpään lasia vasten. Hän murskaa kaaliperhosen peiliin.

Ja minusta on tullut Herta Müllerin kielen onnellinen vanki!

LAHJOITA SYDÄNVERELLÄ KIRJOITETTUA

Herta Müllerin Sydäneläin (Heztier, Tammi 1996) hengittää kaikkien maiden kaikkien sorronalaisten ja vaiennettujen hengitystä. Se leviää sumuna vankileirien saaristoissa, kulkee sieltä läpi laajan Venäjän maan ja viivähtää hetken runoilja Osip Mandelstamin viimeisellä leposijalla muistellen kaikkia Stalinin vainojen alaisia. jatkaa sitten matkaa kohti Romaniaa ja Ceausescun hirmuhallintoa. Sydäneläin vavahtaa, sillä syvätuntemuksellaan se heti näkee miten maan kaikkien ihmisten koti on Pelko.

Herta on itse Sydäneläimen kertojaminä, jonka ystäviä kautta koko tapahtumasarjan ovat Edgar, Kurt ja Georg. Toki ensin on Lola, joka opiskelee Hertan kanssa ja asuu samassa ahtaassa huoneessa neljän muun tytön kanssa, mutta Lola…Lola haluaa vain löytää miehen, joka käyttää valkoisia paitoja ja jonka kynnenaluset ovat puhtaat. Valkoisten paitojen toivossa Lolan on juostava kynsilakalla paikatuilla sukkahousuilla perästä ja pakoon, ajettava öisin raitiovanuissa ja löydyttävä viimein hirttäytyneenä Hertan vyöhön.

Katso, Sydäneläimesi pakenee sinusta!

Herta oli siellä itse. Hän tietää, että ihmistä voidaan alentaa niin monin eritavoin. Saman aikaisesti kun Diktaattori kultasi pääkaupunkinsa katuja ja rakensi itselleen monumentteja ja rouvansa vastaanotti yliopistosta katteettomia oppiarvoja, kaikki maan Hertat ja Lolat saivat syödä sitkeitä lihansuikaleita lusikalla. Alennus se on pienikin alennus. Syödä kuin elukat ja samanaikaisesti raapia itseään, sillä kaikkialla, kaikkialla kirppuja. Kovaäänisistä moikaa aamusta yömyöhään työväenlauluja ja Diktaattorin kuolemattomia puheita ja seinillä iskulauseita: Kaikkien maiden proletaarit yhtykää!

Anna Sydäneläimesi levätä!

Herta, Edgar, Kurt ja Georg eivät kokeneet hetkenkään lepoa, sillä Isä Aurinkoisen mestarillinen urkintajärjestelmä oli saanut Diktaattorin suosion. Urkintajärjestelmä on niin hieno keksintö, että sille ei vedä mikään vertaa yrityksessä saada jokainen solu jähmettymään toimintakyvyttömäksi pelosta. Ihminen ei ala pelätä vain naapureitaan tai oma perheensä jäseniä, vaan jopa omaa varjoaan, hiiren rapinaa seinien rakosissa, omaa itseään, sumua ilmassa…

Kurt: ”Joka ilta kun menen nukkumaan tuntuu kuin selkäni alla olisi kylmät kädet. Käännyn kyljelleni ja vedän polvet vatsaan kiinni. Nukkuminen on minulle kauhistus. Nukahdan yhtä nopeasti kuin kivi vajoaa veteen.”

Salli Sydäneläimesi unelmoida!

Nuoret juovat pakohaavettaan. Se näkyy kaikessa, mutta ei saa näkyä missään. Kirjeissä toisilleen kaikilla sanoilla on salamerkitys, jopa välimerkit huutavat kuulusteluja tai ilmiantoa. Unissaan he ylittävät Tonavan uiden kuin iloiset delfiinit. Unissaan he tanssivat vapaan lännen kaduilla ja saavat puhua omaa kieltään, lukea omia lehtiään, lausua omia mielipiteitään. Sumua he rakastavat yli kaiken, sillä sen suojissa kaikki on mahdollista. He haluavat muuttua näkymättömiksi, mutta sitä ei hirmuhallinnon arki heille suo…

Kapteeni Pjele Hertalle: ”Te olette pahan kylvöä. Sinut me hoidamme veteen.”

Maassa, jossa silmät eivät kestä katsoa silmiin, selkä koskettaa vieraan selkää, lapset osaa sanoa yhtään lausetta ilman sanaa ’täytyy’ eletään kuitenkin mukaelämää. Syödään raakoja luumuja, malvansiemeniä, mitä ikinä irti saadaan.. Rakkaudelle ei löydy sijaa, mutta pikapanolle toki aina. Nainti tehdään, missä voidaan. Ulkosalla. Märällä joenpenkalla. Nopeasti, ettei kylmä ylitä kuumaa. Taivaalta sataa lumirättejä.

Ole yhtä Sydäneläimesi kanssa!

Jotkut onnistuvat saamaan matkoja länteen ja palaavat pillut tungettuina täyteen kultakoruja. Toiset jäävät sille tielleen ja heitä kadehditaan vaieten. Georg anoo passia länteen ja saa sen vain löytyäkseen kuuden viikon jälkeen kuolleena Frankfurtin kadun asfaltilta. Herta erotetaan kääntäjän työstään ja hän tekee ratkaisunsa. Edgar omansa ja Kurt myös.

Herta Müller on Sydäneläimessä nuori nainen. Saksalainen nainen hirmuhallinnon Romaniassa. Matalassa maassa Herta näki ja koki lapsena, nyt hän kokee aikuisena. Matalan maan kurjuus ja mataluus jäi vielä lapsenpituiseksi, kuitenkin hämmästyttävästi soiden huikeana runoproosana. Elämän aariana. Sydäneläimessä on kyseessä alituisia korvapuusteja enempi. Nyt on menossa Täystosi! Siinä ei lauleta muuta kuin alasti runoa kapteeni Plejelle tietämättä tarvitseeko koskaan enää pukeutua. Herta vie tarinaa tiukassa korsetissa, ja myöskään hänen henkilönsä eivät hajoa, mistä on mielestäni tullut joku kirjallisuuden uusriesa. Herta on runollinen kirjoittaja, joka tarvittaessa kirjoittaa puukolla ihoon.

Et saa nukkua, sinun Sydäeläimesi ei ole vielä kotona!

LAATUA RUNOPROOSAN ARVOSTAJALLE

Herta Müllerin Matala maa (Niederungen, Tammi 1989) oli luotu jo ennen syntymäänsä Ylennetyksi maaksi. Teksti on niin alastoman lahjakasta, että se suorastaan huutaa ylhäisyyttään alhaisuuden oloissa.En voi mitenkään kuvitella Hertaa vääntämässä tätä tekstiä väkisin. Se on laulua, joka on Hertasta soinut täydellisenä melodiana, johon ei ole mitään lisättävää, ei mitään pois otettavaa.

Ilmaisu on tiheää. Lauseet erittäin visuaalisia, mutta napakoita. Ne ovat kuin korkokengät. Itsevarmat korkokengät. Piiskaavat lukijan tajuntaa lause lauseelta kuvasta kuvaan. Kuvat eivät ole kauniita. Kuvat eivät ole helppoja. Elämä on ankaraa. Osin jopa julmaa, mutta on siellä säteitäkin, joille saa naurahtaa.

Hertan kylä Romaniassa oli Jante, jossa luulot viedään lapsilta, koirilta ja semmoisilta jotka luulevat olevansa jotakin. Herta vapauttaa itsensä Jantesta laulamalla piinallisen suoraa totuusaariaansa hyvin näkevin lapsen silmin nähtynä, hyvin kuulevin lapsen korvin kuultuna ja aroin lapsen ihoin tuntevana. Laulussa soivat kylän ja perheen lika ja räkä, pesuammeen likaraanut ja huussin ulosteet. Laulun solina on isoäidin yölorinapissaa pottaan tai teurastettavan eläimen tuskan kähinää. Iho on taustalaulaja, joka muistaa alituiset, lujat korvapuustit ja viivoittimen lyönnit sormille.

Rakastan Hertan runon rytmiä, jota lauseet soivat. Hertan teksti on laulavaa runoproosaa. Lahjakasta runoproosaa. Matala maa sisältää viisitoista novellia, joista luonnollisesti niminovelli on vaikuttavin, mutta muut tukevat sitä samassa teemassa pysyen. Täydellinen irtiotto olisikin ollut tässä kirjassa taidekuolema, sillä Matala maa ansaitsee sekä esi- kuin jälkinovellinsa.

Viimeinen novelli on kuitenkin irtiottonovelli ja nimeltään Työpäivä. Se on vain yhden sivun mittainen, mutta häkellyttävä osoitus Hertan ainutlaatuisesta kyvystä uusilmaisuun. Te yllätytte! Ja nyt juokaa näitä näytteitä janoisiksi tullaksenne:

Kurjenpolvella oli vielä eilinen sade karheassa lehtisuonessaan. Pesin itseni sen ruskealla vedellä, ja illalla poskeni olivat tosiaankin punaiset, ja peilistä minä näin miten koko ajan kaunistuin.Ja ajaessani vihan vimmassa lehmää laaksoon etsin koko laakson suurimman kurjenpolvipensaan. Kun lehmä upotti neliskulmaisen päänsä ruohoon ja käänsi takapuolensa luisen kehyksen minuun päin, minä riisuuduin kurjenpolven vierellä ilkosen alasti ja pesin nyt koko ruumiini. Kun iho oli kuivunut, sitä kiristeli ja se oli kuin lasia. Tunsin koko ruumissani miten kaunistuin, ja astelin varoen etten särkyisi.

En voi pyytää vettä, koska en saa puhua syödessä. Kun tulen isoksi, keitän jääkukkia, puhun syödessä ja juon vettä jokaisen suupalan päälle.

Minä olin suomaisema. Kävin makaamaan korkeaan heinikkoon ja valuin hiljalleen maan sisään. Odotin että suuret piilipuut tulisivat joen yli luokseni, että ne taivuttaisivat oksansa minuun ja sirottelisivat lehtensä minuun. Odotin, että ne sanoisivat: Sinä olet maailman kaunein suo, me tulemme kaikki luoksesi. Me tuomme myös suuret solakat vesilintumme, mutta ne lepattavat sinussa ja huutavat sisääsi. Etkä sinä saa itkeä, sillä soiden on oltava urheita, ja sinun on kestettävä kaikki kun kerran olet lyöttäytynyt seuraamme.

Isän varpaat naksuvat, ja mustan oven lukko sulkeutuu äänettömästi hänen takanaan. Täti sanoa kihertää: kylmät jalat. Isä maiskauttaa suutaan ja sanoo: hiiret heinissä. Sänky natisee. Tyyny ähkyy. Peitto velloo pitkinä sysäyksinä. Täti huohottaa. Isä puuskuttaa. Puusänky nytkii lyhyin sysäyksin.

Vieressä haukkuu puisto. Pöllöt syövät penkeille jääneet suudelmat. Pöllöt eivät ole huomaavinaan minua. Pensaissa kyyristelevät rasittuneet uupuneet unet. Luudat lakaisevat minulta selän, koska nojaan liikaa yöhön. Kadunlakaisijat lakaisevat tähdet kasaan, keräävät ne lapioonsa ja viskaavat viemäriin. Harpon pitkin askelin.Katu on lakaistu pois.

On kiveen hakattu ja Herta Müller on siitä jälleen uusi ja vahva osoitus, että lahjakkuus lyö itsensä läpi aina. Se puskee läpi kiven, Janten ja hirmuhallitsijan Romanian, läpi kuoliaaksi vaiettujen muistojen ja ikuisesti sattuvien lyöntien. Lahjakkuus ei kavahda yötä, ei pimeää. Se on siellä, missä kukaan muu ei. Se on yllättäjien sukua ja laulaa korkealta ja kovaa. Niin korkealta, että yön lasikatto särkyy helisten ja vapauteen lentää sanojen tähtilintuja. Kuuntele!: Hertan kirja soi!

LOVING IS LIVING NOT KILLING!

My sister's hobby: to love bears, to protect bears.
picture by Pekka Mäkinen (Merja's husband)

ROOSAN JA ENKELINKIHAROIDEN LUMOA

Menkää ihmeessä katsomaan, mitä Ilonalla nyt tapahtuu ja arvatkaa, mihin minä menen perjantainahttp://sateenkaarentaa.blogspot.com/2009/11/myydaan-vanha-talorouva-ja-uusikin.html

HAPPY BIRTHDAY, BILLY!

http://www.youtube.com/watch?v=FGxwaYyjfUU&feature=fvw Do listen this and feel again like Sweet Sixteen!

NUORALLATANSSIJA

Zinaida Lindénin kirjasta Nuorallatanssija (Lindanserskan, Gummerus 2009) kirjoitan nyt hieman hulvattomalla kynällä, villillä meiningillä, sillä tapanani on mennä kirjan hengessä, mikä se sitten onkin. Ja nyt kyytiä tarjoaa Leningradissa syntynyt Zinaida Lindén, joka on syntymäkaupungissaan valmistunut maisteriksi pääaineenaan ruotsin kieli ja kirjallisuus. Hän muutti Suomeen vuonna 1991 ja asuu nykyisin Turussa.

Nuorallatanssijassa on pieniä välähdyksiä, episodeja etenkin parisuhteiden tiimoilta, nähtynä Venäjältä poismuuttaneiden silmin ja mielin. Heidän, jotka eivät ole oikein kotonaan Suomessa, mutta ovat jo irti omasta kotimaastaan. Ja nyt kun venäläinen nainen kirjoittaa on takuuvarmaa, että käsittelyltä ei säästy suomalainen nainenkaan ja suomalaista miespoloa saatetaan jopa suurella ja hellällä slaavittaren sydämellä ymmärtää, sillä venäläiselle naiselle suomalainen mies on kunnioitettava otus, ei se itsesäälissä rypevä reppana ja kaljamaha tai agressiivinen itsetuntovamammainen, jona suomalaiset naiset hänet näkevät.

Tämän me jo tiedämmekin, mutta kerrataanko vielä: Zinaidankin kirjasta löytyvät tutut kliseet, että suomalaiset naiset eivät tiedä mitään pukukoodista, vaan menevät työpaikallekin verkkareissa, eivät käytä korkokenkiä ja heille on ikään kuin kasvanut nenänjuureen massiiviset silmälasit…(Ei tämä mitään, minä tunnen naisia, jotka UIVAT silmälasit päässä ja minä kun en halua pitää edes uimapukua.) Ja sitten pääsemmekin kirjan yhteen kiinnostavimpaan tapaukseen eli Paavoon, supisuomalaiseen Paavoon:

Muutama vuosi sitten tapasin Paavon, kun olin kahvilla naapurinrouva Päivin luona. Hän sanoi Paavon olevan kaukainen sukulainen.

Vaimo oli jättänyt hänet pari vuotta aiemmin.

Mitä hiiskattia suomalaiset naiset oikein haluavat? Paavo ei juo, lyö eikä pelaa. Venäjällä naiset jonottaisivat sellaista miestä. Paavo ei edes tupakoi. Sitä paitsi hän on hyvin taitava taloustöissä.

Päivi kertoi, että vaimo halusi erota Paavosta koska tämän kanssa oli tylsää. Paavossa oli olevinaan jotain vikaa. Hän oli vätys. Ja väritön. Hänessä ei ollut tarpeeksi miestä.

Voin vakuuttaa että viimeksi mainittu ei pidä paikkaansa. Paavo pärjää koska tahansa siinä missä kolmikymppisetkin. Ensimmäisten viikkojen aikana sain tuskin olla häneltä rauhassa.

No, näin kertoo siis yhden tarinan kertojaminä. Juttu jatkuu ihan mielettömänä, mutta päättyy onnellisesti. Ei mitään kovin tavallista, vaikka Paavo onkin kuin häkä: hajuton ja mauton…,mutta ehkä myös tappava, sillä yhtenä päivänä Paavon ollessa poissa kotoa soi puhelin ja siellä on toimittaja, joka ilmoittaa kirjoIttavansa tarinaa Suomen selvittämättömistä murhatapauksista ja haluavansa haastatella Paavoa…Muutamia vuosia aiemmin nimittäin eräs koiran ulkoiluttaja oli löytänyt Paavon äidin ruumin osat kaatopaikalta, mutta Helmi Marjatan päätä ei löydetty koskaan….

Zinaida on selvästikin kirjoittanut ilkikurisella kynällä ja nauttinut puuhasta. Venäläinen nainen eksyy avioliittoon myös Japaniin ja pääsee tekemään vertailevaa tutkimusta, jonka jälkeen toteaa suomalaisten ja japanilaisten miesten olevan yhtä huonoja kosiskelemaan, lausumaan kohteliaisuuksia ja antamaan pieniä yllätyslahjoja tai edes kukkia, mutta venäläiset miehet todetaan kaikkein sovinistisimmiksi.

Nuorallatanssijassa ollaan koko ajan liikkeellä parin etsinnän merkeissä. Niinpä Faunissa venäläinen nainen tulee töihin suomalaiseen it-firmaan, mutta soittaa harrastuksena orkesterissa alttoa. Siellä sitten alttoviulu tapaa tuuban, jota naisen suomalainen ystävä pitää täysin mitättömänä ja ainakin henkilönä, jota kohtaan ei voi tuntea mitään fyysistä vetovoimaa. Mutta kun on tunne ja tyköveto! Ainoa harmi on Faunin mitä ilmeisin kunnianhimon puute, sillä nuori slaavitar on aina uneksinut vain älykkäistä miehistä ja Fauni ei vaikuta ollenkaan miltään Einsteinilta. Hänellä on vain soittaminen ja monarkkiperhoskokoelmansa. Mutta kun on selvinnyt, että tarina puhallinsoittajista, jotka varjelevat erityisesti kieltään ja huuliaan, on vain legendaa, on tie tähtiin jo melkein kullattu, paitsi jymy-yllätystä vailla…

Nuorallatanssijassa pääsee tirkistelemään sitä maailmaa, mikä on itselle outoa, kuten vaikka nettitreffi- ja keskustelupalstoja, joilla toiset liikkuvat pelottavan tosissaan. Slaavittaremme onnistuu kuulemaan ensimmäistä kertaa mestarisanoittaja Juice Leskisen yhtä parhaimmista biiseistä ja intoutuu siitä ihan kuin rakastumaan jo edesmenneeseen Juiceen. Hän vuodattaa kaiken tuntemattomille ihmisille eräällä keskustelupalstalla netissä, juo vielä rohkaisuksi vähän punaviiniä ja heti on päälle hyökkäämässä joku agressiivinen mies, joka vaatii naista poistettavaksi foorumilta…

Niinpä. Nuorallatanssija on paljolti tiivistelmä nykypäivän parin hausta, yksinäisyydestä, kulttuurien eroista, mutta kevyellä kynällä ja pilkettä unohtamatta. Mutta ei niin kevyesti etteikö kirjasta irtoaisi pohdittavaa itse kullekin. Ja huomatkaa kirjan taiteellinen, persoonallinen kansi, jonka alkuperäiskuva on William Mortensenin. Elämähän on yhtä nuorallatanssia!

Ota minut sinun uniin
vaikka nousen toisiin juniin
nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Katu täyttyy askelista
elämä on kuolemista

Häntä rakastin paljon
sua rakastan joskus enemmän
ole mulle vähän aikaa hän

MUUTAMIA ARVOSTAMIANI NAISIA

Rosa Parks, rohkeuden takia. Hän on se musta nainen, joka 1955 kieltäytyi antamasta bussissa paikkaansa valkoiselle miehelle, joka olisi siihen ollut lain mukaan oikeutettu. Rosa tietenkin pidätettiin, mutta mustat aloittivat pastori Kingin johdolla bussiboikotin, joka johti siihen, että vuoden kuluttua rotuerottelu busseissa kiellettiin oikein lailla.

Siri Hustvedt, koska hän on kirjoittanut kirjan Kaikki mitä rakastin ja saan joka ilta nukahtaa mustakarhujen huhuiluun. Odotan häneltä enemmän kuin keltään muulta nykykirjailijalta.

Concha Buika, koska hän on tuonut musiikillaan ja aivan uniikilla äänellään elämääni sanoinkuvaamattomia onnen hetkiä.

Oprah Winfrey, koska hän muistaa millaista oli katuojassa ja auttaa runsaskätisesti nyt, kun voi, muita ylös katuojasta ja näyttää heillekin suunnan katsoa taivaan tähtiin.

Aila Meriluoto, koska hän on uskaltanut elää, kuten on halunnut jo aikana, jolloin moraalinen paheksunta oli voimissaan. Etsi hakukoneella blogistani Ailan omaelämänkerta Vaarallista kokea.

Eve Rehn, koska hän on kääntänyt Rainer Maria Rilken runoja ansiokkaasti säilyttäen niiden hengen ja koska Eve on niin urhoollinen vaikeasta sairaudestaan huolimatta. Eve Unikko ei edes tiedä, mitä on valittaminen!

Helen Mirren, koska hän uskaltaa olla aidosti oma itsensä, Vahva, Rohkea, Upea, Aikuinen Nainen sekä on sen lisäksi aivan loistava näyttelijä ja myös osaa näyttää snobismille pitkät.

Emily Dickinson, koska hänen runonsa ovat haastaneet minut elämänmittaiseen taistoon ymmärtää niitä.

Edith Södergran, koska hän uskalsi jo kauan sitten kirjoittaa ulos sisimmän tulensa ja antoi meille uskomattoman soivat runonsa, joissa tähdet putoavat puutarhaan ja särkyvät helähtäen ja pitää muistaa varoa astumasta sirpaleille.

Päätimme Ritan kanssa http://rita-ritanhuone.blogspot.com/2009/11/lista-kymmenesta-arvostamastani.html tehdä tämmöiset postaukset arvostamistamme naisista toivoen, että muutkin seuraavat perässä. Rita on tehnyt perusteellista työtä ja hänellä on runsaat ja vahvat perustelut. Motto: Kehu nainen päivässä!

Yleisesti pidän naisista, jotka avaavat omia latujaan ja uskaltavat olla pioneereja. Minussa asuu ikuinen hippi ja kapinallinen. Mielestäni naiset ovat monessa asiassa rohkeampia kuin miehet. Tämän päivän Keskisuomalaisessa esiintyy oikein valokuvassa mies, joka ylpeilee sillä, että on murhannut karhun! Kuka nainen ensinnäkään haluaa tappaa eläimen, jolla ei ole mitään mahdollisuutta pelastua/vastata voimaan ja sitten vielä menisi siitä lehteen rehvakoimaan. Ei kukaan! Sankarimiehet ovat ihan muualla kuin luonnossa viattomia eläimiä surmaamassa!!!

ADVENTTI

Talvimetsässä ajaa tuuli
kuin paimen hiutalelaumaa.
Jo aavistaa monikin kuusi
jouluvaloja saavansa kantaa.
Ojentaa oksansa kuunnellen
kohti lumista valkeutta
ja odottaa tuulta uhmaten
yön jouluisen ihanuutta.

Tiedätkö, hiljaa hiipien
jätän joukon meluisan
kun yllä tammien
näen kalpeiden tähtien kukkivan.
Tiet haluan silottaa,
harvoin kulkee kukaan
iltaniittyä kalpeaa!
Hellin yhtä unelmaa:
Tulet mukaan.

Illalla puutarhan hämyssä
mielimme kaukaisuuksiin.
Ovat kätesi valkeaa silkkiä...
Hän hämmästyy: Sanot sen niin...
On jokin astunut puutarhaan
veräjän narahtamatta.
Läheisyydessä sen
eivät ruusutkaan
voi olla vapisematta.

- Rainer Maria Rilke -
suomennos Eve Rehn

CANDLE IN THE WIND BY ELTON JOHN

http://www.youtube.com/watch?v=Uvux60fqNU8&feature=related

THE GODDESS/ JUMALATAR

"I have feeling too, I am still a human. All I want is to be loved for myself and for my talent."

MARILYN MONROEN MONTA ELÄMÄÄ

Tämä arvostelu on omistettu Marilyn Monroelle, joka kulki aina mukanaan Rilken, Faulknerin ja Steinbeckin teokset, Marilynille, joka olisi halunnut ryhtyä opiskelemaan ja lopettaa miellyttämisen, mutta joka siitä estettiin, Marilynille, jota ei ansainnut yksikään niistä miehistä, joiden kanssa hän oli tekemisissä, Marilynille, joka oli niin yksin, ettei ollut yhtäkään, joka olisi ollut hänelle Valonkantaja ja vienyt pimeän tunnelin päähän edes kynttilän hänen selvityä pimeästä, Marilynille, joka ei kuole koskaan.

Muistan aina Marilynin laulamassa Happy Birthday Mr. President ihailemalleni John F. Kennedylle Madison Square Gardenissa toukokuussa 1962. Ei, ei hän laulanut, hän eli laulun Jackille. Kukaan, joka on nähnyt esityksen, ei voi sitä unohtaa, ei halua sitä unohtaa.

Kaikilla meillä on mielipiteemme näyttelijä Marilyn Monroesta alias Norma Jean Bakerista ja kaikin mokomin pitäkäämme oma käsityksemme, sillä hyvin vähän saamme loppujen lopuksi totuutta naisesta monien kuuluisien elokuvien päätähtenä. Yksi totuus kuitenkin on: Hän kuoli elokuun 4. päivänä 1962 barbituraattien yliannostukseen, mutta lopullinen kuolinsyy ei selviä koskaan. Seuraavana vuonna murhattiin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy.

Marilyn Monroesta on tehty niin monta elämänkertaa ja tutkielmaa, että kun sain käsiini Sarah Churchwellin Marilyn Monroen monta elämää (The Many Lives of Marilyn Monroe, Ajatus Kirjat, 2008) päätin hylätä kaiken hänestä lukemani, koska jokainen kirjoittaja kumoaa toisensa. Olisin ehkä helpommin lukenut tieteellisesti, mutta hellästi ’tähdistään’ kirjoittavan Donald Spoton kirjan, sillä Sarah paljastaa kaiken, kaiken. Kuitenkin: Hän on Marilynin puolella!, ja sitä jos mitä tämä seksin ikoniksi miesten rakentama edesmennyt lahjakkuus tarvitsee.

Marilyn Monroesta on tehty tuhansia aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita, kuusikymmentä täyspitkää elämänkertaa, yli neljäkymmentä elämänkerrallista dokumenttielokuvaa, osapuilleen kaksikymmentä näytelmää, yli kymmenen tieteellistä artikkelia, ainakin kymmenen romaania, kaksi akateemista erikoistutkielmaa, kaksi musikaalia, baletti, ooppera ja yksi Elton Johnin laulu: Candle in the Wind.

Monroen sinnikkäästä kulttuurisesta vähättelystä huolimatta kirjallisesti sivistyneet henkilöt ovat ajan myötä olleet entistäkin kiinnostuneempia hänestä. Marilyn oli myös avioliitossa kuuluisan näytelmäkirjailija Arthur Millerin kanssa. Häntä ovat kommentoineet Jean-Paul Sartre, joka sanoi Marilynin olevan upein elossa oleva näyttelijä; Saul Bellow puhui hänestä Playboy –lehden haastattelussa ja Vladimir Nabokov sanoi häntä häikäiseväksi.

Paljon on puhuttu Marilynin pikkutyttömäisestä äänestä ja hänen kuuluisasta kuiskauksestaan. Lopultakin Monroe kuiskasi pikkutyttömäisesti vain kahdessa vuonna 1953 tekemässään elokuvassa, Herrasmiehet pitävät vaaleaverisistä ja Kuinka miljonääri naidaan. Jopa Kesäleskessä, jossa Marilyn-persoona on täydellisimmillään, hänen äänensä on kimeä ja hilpeä ja kuvastaa roolin koomista huolettomuutta. Niagarassa, joka on hänen ainoa todellinen femme fatale –roolinsa, hän puhuu paljon matalammalla äänellä. Todellisuudessa emme tunne edes hänen ääntään, sillä kiinnostuneena Kennedyn –klaanista luin, että Jackien, tulevan presidentin puolison piti opetella puhumaan pikkutyttömäisesti, hieman kimeällä äänellä, koska muun miehet kokivat uhaksi ja matala ääni oli miesten toimesta luokiteltu epänaiselliseksi!

Bussipysäkin Cherienä Marilyn teki yhden elämänsä rooleista ja myös kriitikot yhtyivät tähän varauksetta. Prinssi ja revyytyttö oli Monroen oman tuotantoyhtiön filmi ja se tehtiin Lontoossa. Oscar-palkittu kameramies Jack Cardiff kuvaili turhautumista Monroen unohtaessa vuorosanojaan, mutta antoi lopuksi epäsuoria kehuja: ”Hän ei ollut näyttelijä, hän oli nero.” Dame Sybil Thorndike oli jälkeenpäin auliimpi: ”Hän on meistä ainoa, joka todella tietää, miten kameran edessä näytellään.”

Piukat paikat on epäilyksettä kokonaisuudessaan paras elokuva, jossa Marilyn Monroe esiintyi: roolisuoritukset, käsikirjoitus ja ohjaus olivat kaikki huippuluokkaa.

Voimme lisätä faktoina, että Norma Jeanilla oli karu ja järkyttävä lapsuus ja hänet vihittiin ensimmäiseen avioliittonsa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 16 vuotta! Myöhemmin Marilynille tehtiin useita abortteja. Faktaa on myös, että kamera rakasti häntä ja hän oli kuin luotu elokuvaan. Se, jos roolihahmot eivät olleet hänen tasoaan, ei ollut Marilynin vaan käsikirjoittajan vika!

Faktaa on myös, että Marilyn oli miesten märkä uni riippumatta herrojen koulutuksesta tai sosiaalisesta asemasta. Marilynista tehtiin haluttavuuden ikoni ja patologisen femiinisyyden ikoni. Hän oli halu. Hän oli kuolema. Toisaalta miehet tekivät hänestä paketin, joka loputtomasti tarjoaa heille seksuaalista tyydytystä viis veisaten omasta nautinnosta. Siis miestentyydytyskone! Puhuttiinhan Marilynin olevan myös biseksuaali tai jopa frigidi, mutta mitäpä tuo nyt olisi herroja ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita jarrutellut, sillä Marilynhan oli niin suojaton ja koko ajan huulet puoli avoinna ja muhkeat muodot suorastaan huusivat miestä/miehiä! Vai huusivatko kuitenkaan! Itse asiassa vaikutelma Marilynin helposta saatavuudesta suojeli heikon itsetunnon omaavia miehiä suorituspaineilta. Myös kaikki ristiriitainen tieto lisäsi miesten suojaa. Ja tuskin heistä kenestäkään olisikaan ollut Marilynin kumppaniksi. Marilynin epäonni oli elää 40- ja 50 –lukujen puritanismin ja tekohurskauden tyyssijassa, Amerikassa.

Churchwellin kirjan anti on se, että hän osaa todella kirjoittaa. Hän myös opettaa kirjallisuustiedettä, joten saamme taaskin nauttia tutkijan tarkkuudesta. Haittana on se, että kirja on liian runsas, liian antava mahtuakseen mihinkään raameihin. Kuvapuoli on hyvin niukka. Kannattaa kuitenkin katsoa kansikuvaa, joka on otettu muutama viikko ennen Marilynin kuolemaa. Katso häntä silmiin, niin näet naisen, joka on päättäväinen, rakastunut, lahjakas ja älykäs. Hän oli niin älykäs, että ymmärtäisi tänä päivänä elää ilman miehiä ja ryhtyä lesboksi!

Minä laitan nyt soimaan Marilynin levyn ja itken pieniä purosia…in memoriam Marilyn Monroe. Mutta tämä on The other side of Marilyn Monroe:
http://www.youtube.com/watch?v=h2IaEFKC7uE&feature=related

CALL ME!

Deporah Harry by Sooloilija

http://www.youtube.com/watch?v=aH3Q_CZy968&feature=related

STILL LOVING YOU BY SCORPIONS & VANESSA MAE

http://www.youtube.com/watch?v=spNOKwlVu6o

NIMESI ON VAALEANPUNAINEN/ YOUR NAME IS PINK

olet kuin japaninpuu
vaaleanpunainen kirsikka

oksasi ulottuvat minne maailmani

tuuli tiputtaa kirsikat hellästi maahan
maa kukkii suurinta loistoa

kauneuttasi


you like the cherry tree
the pink cherry

your twigs come where I go

the wind drops cherries kindly
the earth full of your blooming, your shine

you: my beauty

- Tuure Niemi -
picture by Tuure Niemi
in English by Leena Lumi

TO RITA TODAY: THE ROSE OF NOVEMBER

with Love from Leena

JOUSIMIES 22.11. - 21.12.

Jousimiehen merkissä syntyneenä olet olemukseltasi hilpeä, miellyttävä ja avosydäminen, Olet luonteeltasi toverillinen, pidät toiminnasta ja virkistävästä seurustelusta ja tulet helposti toimeen ihmisten kanssa. Keskustellessasi toisten kanssa sinulla ei ole mitään taka-ajatuksia, mutta et ole tyytyväinen ennen kuin tiedät heidän mielipiteidensä ja käytöksensä syyt ja vaikuttimet. Diplomaatin oveluudella saat selville mikä panee heidät toimimaan juuri niin kuin he toimivat.

Sinulla saattaa olla varmat mielipiteet, mutta kuuntelet aina myös toisia ja sinusta on mieluisaa löytää asioista uusia puolia. Mutta jos joku suhtautuu ylimalkaisesti johonkin sinulle läpeensä tuttuun asiaan, saatat arvostella hyvin ankarasti hänen esittämiään väitteitä.

Jousimies on tulimerkki, joka edustaa toimintaa; kun saat päähäsi jonkin ajatuksen, haluat panna heti toimeksi, usein ilman riittävää valmistelua. Sinä et osaa uurastaa hitaasti mutta varmasti kunnes työ on tehty – pikemminkin työskentelet sekuntikello kädessä ajan kanssa kilpaillen. Et pidä suunnitelmien ikävystyttävistä yksityiskohdista ja koska olet luonteeltasi optimisti, toivot että ne selviäisivät itsestään. Sinun on opittava, että elämässä on hoidettava kiusallisetkin tehtävät, mikäli tavoittelee täydellisyyttä.

Olet luonteeltasi kärsimätön, minkä vuoksi tavanomaiset rutiiniasiat ovat sinusta sietämättömiä; viihdyt kun elämässäsi on vaihtelua. Haluat mieluummin kokea itse mitä elämällä ja maailmalla on sinulle tarjottavana kuin saada tietosi ja vaikutteesi toisten välityksellä.

Sinulla on voimakas riippumattomuuden tarve ja taipumus ilmaista se jokaisessa elämäsi vaiheessa. Se ilmenee kursailemattomassa puheessasi, matkustushalussasi ja suhtautumisessasi työhön sekä työskentelytavassasi. Jousimiehet rakastavat matkustamista ja vieraita maita; huolimatta siitä onko sinulla mahdollisuus matkustella ulkomailla, olet aina kiinnostunut niistä ja tapaat todennäköisesti paljon vieraista maista kotoisin olevia ihmisiä. Mitä työhösi tulee, sinulla on laajoja suunnitelmia, mutta et halua että säännöt, virkavalta tai toisten epäilevät mielipiteet kahlehtisivat sinua. Sinut voi saada tekemään jotakin houkuttelulla ja imartelulla, mutta selviä käskyjä vastaan sinä kapinoit. Olet sangen herkkä koville sanoille ja arvostelulle, vaikka oletkin itse hyvin suorapuheinen.

Olet yleensä hyväntahtoinen, ystävällinen ja kunniallinen, ”elää-ja- antaa-toistenkin-elää” –tyyppinen ihminen. Ne Jousimiehet, jotka ovat oppineet itsekuria (sinulla on taipumusta kohtuuttomuuteen) ja saavuttaneet syvän ymmärtämisen kyvyn, ovat eläinradan todellisia filosofeja.

Jousimiestä sanotaan usein poikamiesmerkiksi, sillä sen miespuoliset edustajat eivät ole niin kotirakkaita kuin joissakin muissa merkeissä syntyneet; he ovat itsenäisiä, haluavat harrastaa urheilua, liittyä kerhoihin ja osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan. He eivät yleensä ole kotilieden ääressä viihtyviä ihmisiä. Jousimiesnainen on hyvä toveri, hän hoitaa tehokkaasti taloustyöt, on kiinnostunut miehensä urasta ja hyvinvoinnista mutta tarvitsee myös henkilökohtaista vapautta. Miespuolista Jousimiestä on käsiteltävä aina hyvin varoen, naisella on taipumus puhua liikaa; kumpikaan ei pidä siitä, että häneen suhtaudutaan yliolkaisesti.

Tunne-elämäsi on toisinaan ristiriitainen ja etsit kernaasti uusia ja virkistäviä kokemuksia. Aviopuolisoa valitessasi sinun on viisasta tutkia eri merkkejä, sillä tietyt luonteet sopivat kanssasi paremmin kuin toiset. Jos olet naimisissa ja haluat avioliittosi kestävän, sinun on opittava osallistumaan puolisosi harrastuksiin. Olet erittäin jalomielinen ja sinulla on myös rehtiä urheiluhenkeä – sinun olisi yritettävä säilyttää nämä ominaisuudet kaikissa elämäsi vaiheissa.

YRJÖ JYLHÄ 1903 - 1956

Minun on nyt ihan pakko tarkentaa yhtä omaa sanomaani. Olen sanonut Jussi Siirilän Juoksijan arvostelussa, että 'suhteeni suomalaisiin mieskirjailijoihin on ongelmallinen ja myönnän sen', mutta MINÄ TARKOITAN TÄLLÄ PROOSAN KIRJOITTAJIA! Suomalaiset miesrunoilijat vievät minua kuin hyöhentä lainehilla ja rakkaimmasta päästä ovat Kaarlo Sarkia ja Tommy Tabermann, mutta myös moni muu. Satu Koskimiehen Hurmion tyttärissä katsoin Yrjö Jylhää syvälle tummiin silmiin ja hurmioiduin. Nyt Suomen Kuvalehdessä mumero 48, lukee kannessa Yrjö Jylhän synkeät säkeet. Sivulta 64 alkaa Risto Lindstedtin juttu Talvella Taipaleessa, joka kertoo Tulenkantajiin kuuluneen Yrjö Jylhän elämästä sodan aikana. Tänä iltana luenkin sitten lehteä, enkä kirjaa. Ja kyllä minä pidän Mika Waltarista, Joel Haahtelasta, Jussi Siirilästä ja...ei voi olla mun syy, että Waltari hemmotteli minut pilalle!

"On ilo sulla, suru mulla,/on mulla hautajaiset, sulla häät./ Siis kätes anna/ nyt morsianna,/ kun viime kerran minut vielä näät."

"En tiedä, mitä vastaisin, mun on niis raskas olla, / kuin pätsissä mä seisoisin tai viime tuomiolla."

VANHAN KARTANON PAT

L.M.Montgomeryn Vanhan kartanon Patissa (Pat of Silver Bush, Minerva, 2009) olemme jälleen Prinssi Edwardin saarella, jossa vaellamme tähtien valossa Hopeakoivikossa, ihailemme Usvien kukkulaa ja kylvemme kuun hopeisessa valossa Kuiskailevalla kujalla tai Hämärikössä.

Sisko Ylimartimon suomentamassa kirjassa kohtaamme Silver Bushin taikapiirin, jossa varttuu tunteellinen, asioihin ja esineisiin ja ihmisiin voimakkaasti kiintynyt Pat. Ylitse kaiken Patille ovat juuret, joiden lujimpana ilmentymänä on voimakas yhteys ja jopa läheisriippuvuus perheeseen. Silver Bush on koti vailla vertaa ja maailma maailmassa. Oma perhe on enemmän kuin mikään muu ja perheyhteys ei saa rikkoontua eli kaikkien olisi Patin mukaan siinä aina pysyttävä.

Ilman perheen vanhaa irlantilaista palvelijaa Judya, Pat tuskin olisi selvinnyt elämän tuomista muutoksista ja menetyksistä. Vaikka Judy on kuin kelttinoita kertoessaan toinen toistaan karmeampia kummitusjuttuja ’kallehimmalleen’ eli Patille, hän on myös se, joka kovan paikan tullen näyttää Patille, että elämään kuuluvat myös ne maton tummat raidat.

Judyn murre on varsin kiehtovaa, mikä olikin Ylimartimolle kovin haaste, mistä hän kunnialla selvisi kehittäen omanlaisensa murteen, jolle ei ehkä ole vertaa käännösmaailman historiassa. Kirjan alussa Judy vielä pääasiassa kertoo kammottavia juttujaan totena niihin uskovalle Patille, mutta kirjan loppupuolella hän toimiikin jo parisuhdeneuvojana:

Ja hää oli hiuka liia herraskaine miun makuun, Patsy. Miehen pitää olla vähä nöyrä, ku hää hakkaileepi, sil jos hää ei ole sitä sillo, nii millo hää on? Mie kysyn vaan.
Sitä ennen kuitenkin Judyn jutut välillä jopa sekoittavat mielikuvitusvillin Patin päätä ja elämääkin:

Lämmin hautova yö…yö joka ehdottomasti kuului keijuille. Pat saattoi uskoa niihin jälleen hetken verran koko sydämestään. Jokin kummallinen taika valtasi hänen olemuksensa. Hän muisti Judyn tarinan lumotusta prinsessasta, jonka täytyi tanssia alastomana täyden kuun aikaan metsäisessä notkossa. Äkkiä hänkin halusi itse tanssia samalla tapaa kuutamossa. Miksipä ei? Kukaan ei näkisi. Se olisi kaunista…kaunista.

Pat riisui vaatteensa. Niitä ei ollut paljon…ja hän oli jo avojaloin. Hän heitti pois vaaleansinisen puuvillamekkonsa ja vähäiset alusvaatteensa. Hän seisoi varjojen keskellä, tuo pieni häpeämätön dryadi, joka värisi ennen kokemattomasta, kummallisesta hurmiosta, kun kuun kalpeat sormet koskettivat häntä puiden keskellä.
Sanomattakin on selviö, että Pat joutui kiinni tempustaan ja sai siitä rangaistuksensa. Ei siihen aikaan ollut tapana neitojen tanssia niityillä alasti edes hopeisessa kuutamossa.

Montgomerylle ansiokkaasti antautunut Ylimartimo löytää kirjasta ajallisen kiinnekohdan, josta tavoitamme Patin syntymävuoden. Pat oli sodan lopussa viisivuotias ja siten syntynyt vuoden 1913 tienoilla. Kirjan päättyessä eletään 30-luvun alkua, joten fiktio elää todellisuuspaostaan huolimatta aivan reaaliajassa.

Sota ei paljoakaan näy Patin kasvamisessa nuoreksi naiseksi, mutta sitäkin enemmän vaikuttavat tummat varjot, jotka vaeltavat Silver Bushin ja Ystävyyden talon ympärillä. Ystävyyden talossa asuu Patin paras ystävä Bets, joka on syntynyt samana syyskuun päivänä kuin Pat. Bets on jo lapsesta hyvin kaunis, keijun kaunis. Ja hyvin herkkä ja hyvin rakas Patille. Sielusisko, jonka kanssa kuiskitaan salaisuuksia pimeinä öinä toisen luona yökylässä. Kaiken, kaiken he jakavat, eivätkä aio koskaan erota, vaan Ystävyyden taloa kiertää jo varjoista suurin ja tummin…

Pat kuitenkin selviää ja varttuu ensimmäisiin ihastuksiinsa, joiden yhden taas päättyessä toteaa: Rakkaus on läikkyvää vettä murtuneesta ruukunsirpaleesta.

Tämä kirja on raikasta, tuttua Montgomerya, mennyttä maailmaa, johon on niin suloista sukeltaa. Minä palaan aina Prinssi Edwardin saarelle mieluusti ja samalla palaan omaan lapsuuteni, jonka vietin kasvaen suloisen saaren tuulissa. Rakastan oikeasti Gilbertiä vieläkin, mutta Anna hänet vei ja nyt taidan olla pikkuisen ihastunut Hilaryyn, joka saa valmistuttuaan suunnitella minulle talon, jossa on maailman kaunein veranda suoraan merelle päin…ja siitä ei tule pelkästään talo, vaan siitä tulee Koti, sillä sen rakentaa Rakkaus, ei Raha,sillä se on Oikean Kodin merkki Prinssi Edwardin saarella.
Näetkö, iltatähti kimaltaa taivaan hopeanhohtoisella kedolla ja pimeä ojentautuu Hopeakoivikon keskellä. Eikö olisikin ihanaa, jos voisi lentää keinumaan puun latvaan jonnekin iltatähden ja pimeyden välille?

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Liisa

LAHJOITA MENNYTTÄ AIKAA, HURMIOTA JA SHIMMYÄ!

Katri Vala: ”Mitä on tämä sanoihin ja toisten runoihin ja romaaneihin vihkiytyminen, saman suuren yhteisen virran tunnustaminen ja tajuaminen? Kirousta vai siunausta?”

Ja minä vastaan taakse vuosikymmenten: Kati, se on taivas ja helvetti! Ja se on sitä etenkin nyt, kun olen kaksi vuorokautta elänyt runoilijoiden Katri Vala ja Elina Vaara ’ihon alla’. Olen tanssinut kiihottavaa shimmyä, polttanut Klubi 7:ää, katsonut Yrjö Jylhää syvälle tummiin silmiin, Olavi Paavolaisen kanssa olen kylpenyt alasti puutarhalammessa, olen kirjoittanut ’tulessa’, olen matkustanut Pariisiin kokemaan atmosfääriä, olen itämaisesti pukeutuneena tanssinut suitsukkeiden innoittamana haaremitanssia, olen pettänyt Tähtikeinun kirjoittajaa, olen kieltolaista viis nauttinut hurmaavaa madeiraa ja liian monta punssia, olen kirjoittanut ja saanut rakkauskirjeitä, olen kadehtinut ja ollut kadehdittu, sillä olen ollut sekä Kati (Katri Vala) kuin myös Keke (Elina Vaara), mutta ennen kaikkea olen saanut olla mukana Tulenkantajissa, suudella Waltarin kanssa ja elää ’20 –luku, jolle olisin kuulunut – oikeasti.

Ja kaikki tämä syy on Sadun! Tämä ihana nainen, Satu Koskimies on tehnyt minulle, teille, runon viemille kirjan Hurmion tyttäret (Tammi, 2009), jonka jälkeen hukkuu hurmioon ja minulle tämä vain syventää runon virtaa, sillä nyt täytyy löytää lisää suomalaisten runoilijoiden koottuja runoja…

Tehän muistatte, että aloin jokin aika sitten esitellä teille Katri Valan runoja ja sitten tein esittelyn myös Katrista itsestään. Tämä oli kuin kohtalon sormi, kun Hurmion tyttäret saapuivat luokseni. Kirja alkaa tyttöjen kiihkeästä nuoruudesta, joka on fantasiaa täynnä. Tällöin he ovat vielä Karin (Kati) ja Kerttu (Keke). Heti ensi sivuilta tajusin, että myös Satu Koskimies on ollut siellä, siinä nuoruuden ihmemaassa, jossa luettiin Välskärin kertomuksia ja sitten tehtiin näyttämöverhot vanhoista lakanoista ja näyteltiin Välskäri. Siellä olin minäkin, mutta rooliani en enää muista. Satu ehkä muistaa omansa…Me kirjoitimme päiväkirjaa, kuviteltiin henkilöitä, aloitettiin ruutuviholle monet romaanit, mutta ennen kaikkea me olimme päättäneet: meistä tulee kirjailijoita. Kun Elina Vaara (Keke) kirjoitti ylioppilaaksi, hänellä kävi tuuri, sillä aiheena oli runous! Sama tapahtui minulle! Ja molemmat saimme tietysti laudaturit…., miten mahtoi olla Sadun laita?

Satu Koskimies on kirjoittanut vahvan, eletyn tuntuisen romaanin runoilijoista Elina Vaara ja Katri Vala. Hän käytti metodia, jonka olen kohdannut ja josta olen erityisesti pitänyt Bo Carpelanin Axelissa ja Ernst Brunnerin Edithissä, eli kuvitellut tositietojen pohjalle maailman, joka on ollut mahdollista tapahtua. Hän on ollut siellä, sillä kuulen aivan selvästi minulle tutumman Katin äänen kautta koko kirjan! Satu itse kertoo:

”Tulenkantajien hurmioitunut aika, 1920-luku, innosti minua eläytymään hetkiin, tapahtumiin ja tunteisiin, joiden tiedän tai kuvittelen olevan ajan runouden kasvumaata. Kuuntelin Katrin ja Elinan ajatusääntä, kyselin, mistä lähteistä runo syntyi ja puhkesi kukkaan, ja minkälaista tuolloin oli olla runoilija – etenkin jos hän oli nainen. Kuvittelin kuulevani, mitä he vastasivat. Heidän ajatuspuheensa avasi uusia ovia runoilijattarien salakamareihin.”

Kirjaa eläessä kuulin kolmannenkin äänen ja se oli Satu Koskimiehen ääni. Mikä eläytymiskyky! Tätä ei synny ilman kirjoittajan omaa paloa ja hurmiota! Pidin kirjassa kaikesta, mutta tällaisetkin lauseet jäivät mieleeni: ”Hulluus antoi meille viisuminsa. Meitä ei pidätetty yhdelläkään raja-asemalla.” Ja: ”Onhan meillä runoilijan rohkeutemme. Mainio kultainen kulkulupa, kun tarkemmin mietin.”

Kirjan kansi ja painoasu tukevat menneen maailman henkeä. Romaanin lukuihin jaottelu tapahtuu vuosilukuina, mutta aina mukana on myös naisrunoilijoidemme kulloisetkin nimet ja mikä tärkeintä, aina myös aikakauden hurmio, kuten vaikkapa alkaa 1924 ja nuorten taiteilijattariemme nimet ovat nyt Kati ja Keke, niin tunnelmiin vie: ” Voi häntä, jolle nykyisyys ei riitä! Hän vaatii myöskin ajan mennehen ja poimii niin kuin polttoyrtit siitä jok’ ainoon lemmittynsä askelen.”

Satu jatkaa: ”Katri Vala ja Elina Vaara kasvoivat lyyrikoiksi elämäniloiseksikin mainitun 20-luvun aikana. Kun 30-luku alkoi, Elina solmi jo toisen neljästä avioliitostaan, Katri ensimmäisen, ja ainoansa. Hurmion täyttämät unelmavuodet olivat ohitse. Edessä odottivat vielä aavistamattomina niin henkilökohtaisen elämän kuin Suomen ja Euroopan kohtalonvaiheet. Tulivat toiset ajat. Tuli talouslama. Tulivat sodat.

Mutta jäljelle jäivät runot.”

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret on täydellinen kirja! Ja minusta tuli Roihuavien Soihtujen perustajajäsen!

Ah!, nyt minun tuli niin outo olo ja tunnen, että onkin yö ja koristetupakka avaa kannaksella valkoisen teriönsä levittäen päihdyttävää tuoksuaan…laskeudun lammen veteen ja annan miljoonien tähtien suudella kuumaa alastomuuttani…olen hurmiossa.

WE ALL ARE SURVIVORS!

This Woman, Tina Turner is the best Survivor, we've ever met! Let's follow her!

TECHNICAL PROBLEMS, NOVEMBER ETC.

Marraskuu ei ole koskaan ollut minun kuukauteni. Olen kuitenkin yrittänyt repiä siitä irti uutta iloa nytkin, vaikka ei ole lunta. Marraskuuhan on lupa saada vetäytyä iltapäivällä pehmeän huovan alle, vieressä iso mukillinen teetä ja kädessä hyvä kirja. Ja aamupäivät tietysti menevät haravoidessa ja kuolleiden hortensioiden kukintoja leikatessa samalla raikasta happihoitoa saaden. Juupa juu. Joskus on voinut olla näin, useimmiten ei.

Eilen oli totaalisen kauhea teknisen epäonnen päivä. Luulin jo koko blogini olevan kuolemassa. Tuli kauhea katastrofi ja ketään ei missään, kuka olisi edes kertonut, mikä nyt mättää. Supporttini oli koko päivän neuvottelussa, enkä saanut häntäkään apuun. Sitten löysin Hannelen Göteborgistahttp://hannelesparadise.blogspot.com/ ja sain häneltä paljon teknistä tukea sekä ennen kaikkea pystyssä pitämistä. Kiitos Hannele! Supporttini saavuttua meni puoleen yöhön ennen kuin ongelma oli pois pöydältä.

Nyt olo on kuin olisi avaimenreiästä vedetty läpi: harmaa ja outo. Eikä aamun aviisini, Keskisuomalainen, yhtään oloa parantanut, sillä siellä on vain kauheus toisensa perään. Tässä varmaankin syy, miksi naiset tarvitsevat suklaata ja naisten lehtiä: ne pelastavat henkiä! Yksi suuri uutinen minulle oli WSOY:lta ilmestynyt kirja Varo narsistia! Kirjassa asianajaja Markku Salo kertoo tapauksia, joissa vakavasti luonnehäiriöinen, useimmiten mies, on kiusannut uhriaan toistuvasti ja julmasti ja ruma loppupeli on näytelty sitten oikeussalissa. Salolla on ollut seitsemän vuoden aikana 300 tällaista tapausta.

Salo kertoo: Häiriöinen yleensä koukuttaa uhrinsa. Kun mies on häiriöinen, koukuttaminen tarkoittaa, että hän saa naisen kanssaan naimisiin tai raskaaksi, ja sitten alkaa henkinen alistaminen ja usein se menee fyysiseksi.

Eronkin jälkeen alistaja pyrkii hallitsemaan uhriaan. Kirjan esimerkkipiinaajat uhkailevat loputtomilla oikeusjutuilla, mustamaalaamisilla tai kuolemalla.

Salo jatkaa: Olen itse hoitanut pari murhajuttua lasten puolesta, joissa kummassakin mies on lopulta teloittamalla ampunut pitkäaikaisen kumppaninsa.

Niin, mieleen tulevat vanhat kotimaiset elokuvat, joissa mies sanoo kohtalokkaalla äänellä: Ellen mie sinnuu saa, ei saa toisekkaan! Ja sitten haetaankin jo kirvestä. Suomi on surullisen kuuluisa perheväkivallastaan ja johtaa Euroopan tilastoa, jossa nainen joutuu surmatuksi omassa kodissaan. Usein tämä tapahtuu tilanteessa, jossa nainen pyrkii eroon väkivaltaisesta puolisostaan. Nainen ei eron uhatessa käyttäydy näin, sillä hänellä on itsetuntoa ja uskoa meren kalojen lukuisuuteen. On todistettu, että avioeron jälkeen nainen usein alkaa kukoistaa! Mikä dilemma ja kuinka etäällä toisistaan ovatkaan liian usein suomalainen nainen ja suomalainen mies.

Keskisuomalaisen tämän päivän toinen silmään suorastaan hyppäävä uutinen oli, että moni yksinäinen ja ehkä masentunutkin nainen haluaa elää kaapatussa maailmassa. Hän kehittää itselleen toisen persoonallisuuden ja alkaa sepittää valheita omasta elämästään. Näitä tietoja hän sitten vie netin erilaisille foorumeille tarjoten itsestään täysin todellisuudesta poikkeavan kuvan, jolla pyrkii saamaan aineellista etua ja torjuu samalla voimakasta mitättömyyden, masennuksen ja alakulon olotilaansa. Näille henkilöille mielikuvituselämän eläminen on siis varsin palkitsevaa. Psykologi Jan-Henry Stenberg arvelee, että verkkomaailma voi innostaa valehtelukokeiluihin. Nettiin luodaan oma identiteetti, jota osa valehtelijoista alkaa itsekin uskoa omakseen.

Mitään erityisen positiivista en tämän päivän lehdestä löytänyt, joten odotan aikaa parempaa ja lähden nyt pitkälle metsä- ja järvipolkulenkille. Sitten jatkan lukemista teille, sillä kirjoja on vielä luvassa tällekin vuodelle. En ole vain tässä pimeässä, joka putoaa jo kello 15, enää niin tehokas, kuin syksyllä, jolloin luin muutamaan kertaan kirjan per vuorokausi. Armahdan itseäni ja armahdan perhettäni. Lukeminen on minun omaa aikaani, mutta se ei saa olla sitä liikunnan ja perhesuhteiden kustannuksella. Itse asiassa minä elän lukeakseni, mutta että jaksaisin lukea, täytyy huolehtia omasta kunnosta ja jaksamisesta.

Tässä teille softia ja kivaa: Sytytä kynttilöitä niin paljon kuin sielu sietää jo klo 15. Nauti iso mukillinen teetä tai kaakaota ja laita levylautaselle soimaan lempimusiikkiasi. Tai kuuntele vain kynttiläkeijujen siipien havinaa. Anna huovan pehmeyden syleillä sinua ja kääriydy hellään. Kuuntele, mitä sisimpäsi sinulle kuiskii. Katso kuinka hämäränhyssy muuttuu pimeäksi, joka tuo rakkaasi kotiin ja tajuat, että mikään maailmassa ei ole niin arvokasta kuin oma perhe, johon lasken myös iloa ja naurua tarjoavat karvaiset lemmikkimme. Terve marraskuu: I will survive!!!

Love
Leena Lumi
And now I will survive by Gloria Gaynor:
http://www.youtube.com/watch?v=ZBR2G-iI3-I

ANNA MIEHELLE LAHJAKSI NAURUA

Suhteeni suomalaisiin mieskirjailijoihin on ongelmallinen: Waltarin jälkeen on vain muutama poikkeus, joka heistä on päässyt suosiooni. Tiedostan itse ongelman, sillä siitä on minulle todellista haittaa, mikäli hakeudun toteuttamaan unelmaani kirjallisuuden opinnoista. Nyt elämääni tuli mies nimeltä Jussi Siirilä, jonka kirja Juoksija (Gummerus, 2009) on saanut minut nauramaan vedet silmistä tirsuen. Tiedättehän sanonnan: Mies, joka saa sinut nauramaan on se oikea!

Luen öisin. Mieheni nukkuu vieressäni. Kun luin Juoksijaa yritin pidätellä nauruani ja purin poskiani, mutta minulta pääsi kuulemma pieniä ulvahduksia, jotka pelästyttivät mieheni. Onneksi hän heräsi, että sain nauraa ääneen.

Juoksija on yhtä hulvaton kuin Irvingin Garpin maailma, mutta sillä erolla, että minä pystyn heti näyttämään teille muutaman ’markkina-analyytikko’ Matti Järven, joka on päättänyt rakentaa imagonsa uusiksi ja joka putoaa omaan kaikkivoipaisuuteensa.

Matti Järvi on oikeasti Oula Näkkäläjärvi Kittilästä. Hän asuu nyt luonnollisesti Helsingissä ja hallitsee elämäänsä mielestään saumattomasti. Hän asuu kerrostalossa, joka hänen markkinatutkimuskäsityksellään on arvossa nouseva ja etenkin ’Ahmed-vapaa’. Matti harrastaa juoksua ja kaikkein vaikeimpia jättipalapelejä. Hän tiedostaa, miten monta kertaa päivässä voi virtsata, mitä pitää syödä ja ennen kaikkea, miten luokitella ihmiset sosioekonomisesti. Luokkien yläpäästä löytyvät Kultahampaat, Rivitalohienosto, Paritaloeliitti ja Erkkeriväki. Puolivälissä ovat Virastohiiret, Palkkakuoppahoitsut ja Corolla-miehet. Perää pitävät Tenuveivarit, Karaokekuninkaat, Avohoitosakki, Mokkakorvat ja Tangorainerit. Nimitykset on tarkoitettu yrityksen sisäiseen käyttöön ja luottoasiakkaille, mutta luonnollisesti työlle täysin antautunut mies on työnsä käyntikortti sieluaan myöten.

Matti Järven elämässä on kuitenkin pieni, sitkeä, rakastava harmi: Hänen kittiläläinen äitinsä. Itsevarmasti äiti istuu tasaisin välein junaan ja matkustaa eläkeläiskortillaan tapaamaan ainoaa poikaansa pääkaupunkiin. Hän haluaa nähdä kaikki nähtävyydet, voivottelee kun Oula ei löydä naista ja luonnollisesti haluaa aina tutustua Oulan työpaikkoihin. Matti järvi katsoo parhaimmaksi viedä äidin nykyiseen työpaikkaansa lounastunnilla, jolloin kaikki ovat lähiravintolassa nauttimassa curryherkkuja:

Kävelemme peräkkäin kohti hissejä, kun tiellemme osuu toimitusjohtaja Thomas Örn, joka on näköjään jälleen jättänyt lounaan väliin. Hänen silmissään palaa kuumeinen, korkeasta motivaatiotasosta kertova tuli. Välillämme on aina ollut tietynlainen sielunyhteys, mutta tällä kertaa en ilahdu hänen näkemisestään.

Thomas katsoo äitiä kiinnostuneen näköisenä, ja äiti mulkoilee takaisin riidanhaluisesti. Olen tuskallisen tietoinen hänen marjastussaappaistaan ja niiden varsiin katoavista sukkahousuista. ”Tämäkö on lähettipoika?” hän kysyy minulta Thomasiin päin nyökäten.

Kauhukseni huomaan hänen laskevan kätensä Thomasin hihalle ja madaltavan äänensä luottamukselliseksi. Thomas näyttää kiusaantuneelta, mutta äiti roikkuu kiinni kuin naava. Kun hän kertoo imettäneensä minua viisivuotiaaksi asti, teen kuten olen tämänkaltaisissa tilanteissa aina tehnyt. Kuvittelen irtautuvani kehostani ja liitäväni ulos lähimmästä ikkunasta.

Äiti pyytää päästä pesuhuoneeseen, jota hän nimittää kotoisasti riu’uksi. Odotamme Thomasin kanssa wc:n ulkopuolella. Keskustelu ei kulje. Äiti toimittaa asioitaan äänekkäästi oven takana. Epäilen hänen tekevän sen tahallaan.

Matti Järven yksityiselämä on varsin epäsosiaalista. Vain juoksu, palapelit ja päiväkirjanomainen blogi, johon ainoa kommentoija on sitkeä äiti Kittilästä. Sinne äiti kirjaa aivan kaiken peräpukamistaan alkaen. Mutta sitten Matin Täydellinen Elämä saa aivan uuden ja odottamattoman suunnan. Hänen alapuolelleen muuttaa somaliperhe. Matin luokitukset sekoavat ja samoin sekoaa hänen järkensä ja aivan tyynenä hän tekee uskomattoman siirron, jota mielikuvituksellisten, mutta mahdollisten tapahtumien jälkeen itsekin hämmästelee ja jopa katuu.

Matti Järvi päättää häätää Ahmedit hinnalla millä hyvänsä ja sen seurauksena alkaa ajo läpi Euroopan kohti Afrikkaa. Matin vierellä istuu somalipoika Osman ja Kia kuljettaa paria sveitsiläisen kurdiperheen luota Egyptin aavikoille ja takaisin sitä vauhtia, että Matti Järvi on Suomeen palattua ihan toinen Matti. Jopa Oula saa tulla hänestä esiin ja orastava rauhan tunne saavuttaa hänet samaa vauhtia kuin kyky empatiaan ja halaamiseen kehittyy. Pohjakosketus Napolissa on niin väkivaltainen, että sieltä ei voi tulla ylös kuin uutena Mattioulana, jolle maailma näyttää ihan toisen väriseltä kuin pelkälle Matille. Osana pelastusta ovat suolihuuhtelu, juoksuharrastus ja mieletön kyky tehdä nopeita siirtoja. Ja mokkapintainen Osman ei toki ollut vähäisin syy kyynisen markkina-analyytikon muutokseen.

Suurkiitos Gummerukselle, että sain tutustua herraan Jussi Siirilä ja Jussille terveisiä, että ainakin yhden naisvakilukijan hän sai nyt valtaansa! Jussin ote ei herpoa tarinan kuljetuksessa ja parasta on heittäytymisen uskallus: flow-tilasta pitää joskus uskaltaa hypätä pimeään, että saavuttaisi valon. Haluan kuitenkin osoittaa kunnioitusta Matin juoksuharrastukselle (,joka muuten esti napolilaisen kuoleman) ja lopetan Matin juoksua kuvaavaan otteeseen:

Kehoni toimii ongelmitta ja vatsakin on kunnossa. Rullaan eteenpäin kevyesti, jalat ja kädet löytävät rytmin itsestään. Oloni on eheä ja perhosmaisen ilmava, mikä on ollut viime aikoina harvinaista.

Olen kohottanut frekvenssin syksyn aikana pysyvästi sataan yhdeksäänkymmeneen askeleeseen minuutissa. Pystyn nyt juoksemaan vakioreittini läpi viisi minuuttia nopeammin kuin kesällä, ilman syketason nostoa.

Viime aikoina olen pohtinut, kuinka korkealle askeltiheyden voi nostaa. Mikäli esteitä ei olisi, riittävän tiheän frekvenssin saavuttanut juoksija kohoaisi lopulta lentoon.

WOODY ALLEN SAA MINUT NAURAMAAN JA HÄN ON MYÖS YLLÄTTÄJÄ

Woody Allen on mies, joka saa minut ja varmaan monet muut sekä nauramaan että hämmästymään. Tänään tuli julki uutinen, että Ranskan esnimmäinen nainen Carla Bruni-Sarkozy näyttelee Woody Allenin seuraavassa elokuvassa. Carlahan on tunnettu paitsi Ranskan päämiehen puolisona myös mallina ja laulajana. Elokuvan aiheesta ei ole vielä tietoa.

Odotamme kaikki jännityksellä, minkä roolin Carla saa ja miten hän sen tekee. Ainakaan häntä ei voida syyttää joustamattomuudesta, sillä tämä upa nainen suostuu pukemaan iltapuvun kanssakin ballerinat, ettei hänen ylen lyhyt miehensä presidentti Nicolas Sarkozy näytä liian mitättömältä pitkän, upean vaimonsa rinnalla.

Woody Allen on syntynyt Brooklynissä 1.12.1935, mutta hän ei ole blogini jousimies, vaan eräs toinen...

COLETTE

Moni nainen halajaa turmelusta, mutta vain harvat ovat kutsutut.

- Colette -

J.P.PULKKINEN

Herra J.P.Pulkkinen!

En tarvinnut edes pitkää psykologiaani, kun tajusin, mistä sinulla kiikastaa Neferneferneferisi kanssa! Katsot kuuluvasi puhdassydämisiin idealisteihin, joiden pitäisi saada suojelureservaatti minulta, joka lojun lootuksen kukkien keskellä lammessa samalla kun sinä riudut altaani reunalla. Sinä katsot kuuluvasi hyväuskoisiin huijattuihin, joihin kauneuteni ja lupaukseni eivät olisi saaneet vaikuttaa. Mutta sinähän olet ERITTÄIN vaikuttunut! Sinä kirjoitit minusta kokonaisen kolumnin ja jokaikisen rivin välistä vuoti syvä kaipaus kohdata oma Nefernefernefer.

Et ole kuitenkaan seikkailija. Et lähde vuodeksi Saharaan vain loihtiaksesi Neferneferneferin edes kangastukseksi aavikolle. Ei, sinä kätkeydyt ylemmyydentuntoisen paheksunnan taakse verratessasi minua mustan elokuvan Barbara Stanwyckiin. Mihin sinä unohdit elokuvan Postimies soittaa aina kahdesti? Elokuvan, joka pitää sisällään elokuvahistorian ehkä parhaimmaksi arvostetun rakastelukohtauksen. Siinä saavat limput kyytiä, kun Nicholsson teutaroi kiihkoissaan loistavan Jessica Langen kanssa. Siis Jessican, yhden aikamme Neferneferneferin.

J.P., sinä tihkut pyhää katkeruutta. Sinä menetit oman Neferneferneferisi toiselle, etkä toivu koskaan. Ennen helvetti jäätyy kuin sinä toivut minusta, sillä minä olen kaikkialla. Katsos, J.P., sinä et ollut riittävän kiinnostava. Sinuun sopii loistavasti Mika Waltarin sitaatti hänen laajasta tuotannostaan: "Lopulta, kun hän vertasi Raoulia ja Oskaria, kallistui kaikki Oskarin eduksi, - Raoul oli niin kuin lämmin kylpy. Oskar, Oskar oli niin kuin pyörremyrsky, väkevä, valtava, tukehduttava. Ja oli paljon voitokkaampaa hallita pyörremyrskyä, saada se huohottamaan heikkouttaan ja rukoilemaan vavahtelevin käsin."

Minä olen kaikkialla J.P. Minä olen Pablo Nerudan Turkoosi, Tove Janssonin Tuittu, Postimiehen Jessica ja sinun ikuisesti ikävöimä Nefernfernefer. Minä olen voittoisa ja sinä olet minusta pääsemättömissä. Minulla on varaa olla armollinen ja siksi vastasin sinulle kätkeytymättä huntuni suojiin. Sinä sen sijaan pidät esivaattestasi kiinni kuin peläten, että repäisen sen pois!

Sinuhe kirjoitti juuri minulle kirjeen: "Dear Nefernefernefer, kärpässieni poltti ruumistani ja noidankukan mehu nytkäytteli jäseniäni kaislaneitojen kahlatessa alastomina kuun paisteessa, tummassa vedessä nuorin, notkein vartaloin." Mitä ilmeisimmin hän haluaa tavata minut...

Nefernefernefer

Jade-lehti 9/2008

NEFERNEFERNEFER

Nefernefernefer

Hyvä neiti, en tule toimeen kanssasi. Olet vuoroin äkäinen, vuoroin hunajainen, vaadit huomiota mutta suhtaudut siihen välinpitämättömästi. Maallista hyvää, mitä tahansa kiiltävää ja arvokasta imet ympärillesi. Lupaat paljon, mutta mitä vakuuttavampi on lupauksesi, sitä varmempaa on petoksesi. Sinua sietämättömämpää ihmistä ei ole kuin se mies, joka konttaa perässäsi anelemassa.

Nimesi on Nefernefernefer, tästä lähtien pelkkä N. Sinulla on toisiakin nimiä, tunnen virkasiskosi Arsinoen, Giulian ja Finen. Yhteistä teille syöjättärille on se, että löydytte Mika Waltarin tuotannosta, jota olen tämän juhlavuoden aikana lukenut. Epätoivon ja autuuden hetkeni ovat vaihdelleet kuin Sinuhella ja Turmsilla.

Elämä on elämää ja kirjat kirjoja. Oikeat ihmiset ovat lihaa, verta ja hermosoluja ja jos elossapysyminen ei ole heille ongelma, he säntäilevät keksimiensä päämäärien perässä. Kirjojen hahmot ovat ihmisen tekoa, niinpä heillä, toisin kuin oikeilla ihmisillä, on olemassaololleen jokin tarkoitus, niin kuin moottorin osalla. Se on luettavissa kirjasta. Jos ei ole, niin kirjailija on epäonnistunut. Mika Waltari oli sen luokan ammattilainen, että hän ei turhia hahmoja kirjoittanut. Hän oli, niin kuin eräs kirjailijakollega totesi, "tilauksiin vastaava kone".

HYVÄ N., OLEN MIETTINYT mihin tarpeeseen Waltari sinut ja hirviösiskosi loi. Mitä tarkoitusta te palvelette? Pitääkö teitä ylipäätään ajatella naisina, jos teidän toimenkuvanne on vain saada kirjan moottori toimimaan tietyllä teholla? Tarvitsiko Waltari vain sopivan houkutteen vetääkseen maton idealistisankareittensa jalkojen alta. Tiedän kyllä, että naisten käyttäminen tähän on kannattanut aina, siitä todistaa jo Raamattu.

En minä ahneutta ja ilkeyttä vastusta - tarinoissa. Kaltaisianne pirullisuuden ja ahneuden kuvajaisia löytyy erityisen paljon sellaisesta elokuvan tyylilajista kuin musta elokuva. Tämä jenkeistä toisen maailmansodan jälkeen maailmalle levinnyt rikoselokuvan suunta suosi kohtalokkaita naisia, joista tyypillisin esimerkki voisi olla Barbara Stanwyck elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa, kehotan sinua tutustumaan häneen. Leffan suomenkielinen nimi osuu asian ytimeen. Stanwyckin esittämä Phyllis Dietrichson tapattaa rikkaan ja ikävän aviomiehensä vakuutusmyyjällä teeskentelemällä intohimoa. Mutta tiedä se, neiti N., että kaikille käy kehnosti.

TÄLLAISTEN NAISTEN touhuja seuraan mielelläni ja kevyin mielin. Femme fatalet yhdistävät seksin ja älyn ja jallittavat miehiä ja systeemiä kunnolla. Miksikö tulen toimeen heidän kanssaan, mutta en sinun kanssasi? Siksi että heidän uhrinsa eivät ole puhdassydämisiä idealisteja kuten sinun ja kollegoittesi uhrit Waltarin romaaneissa. He ovat ikäväluonteisia ja ahneita hekin. Saavat mitä ansaitsevat.

Se sama sota, joka tuotti mustan elokuvan, oli myös se joka muutti Waltarin ja synnytti sinut. Sinuhe valmistui sodan loppumetreillä, Waltarin myöhemmät romaanijärkäleet toistavat sen kuviota. USA:ssa naiset tulivat sodan aikana työelämään, he muuttuivat täysivaltaisiksi, epäilyttäviksi, pelottaviksi. Waltarille sota oli viattomuuden ja ihanteellisuuden tuhoa. Kun hyvä ihminen lyödään maahan, se tuntuu kipeältä. Se jää vaivaamaan. Kuin sukulaiselle tai hyvälle tutulle olisi käynyt huonosti. Mitä se meidän Sinuhe nyt tuolla lailla? Tiedä siis, neiti N., että sinulla on syytä olla mahtavat sponsorit, sillä minun, lukijan myötätuntoa et saa.

Mitä kohteliaimmin
J.P. Pulkkinen

(helsinkiläinen tuottaja ja kirjailija)
julkaistu Jade -lehdessä 2008/8

ONCE AND AGAIN: NEFERNEFERNEFER ETC.

Palaan nyt vielä kerran kesään 2008 ja siihen hetkeen, kun mitään vaaraa aavistamatta avasin rakkaan Jade -lehteni. Siellä joku herra, josta en ollut koskaan kuullutkaan, joku J.P.Pulkkinen, kirjoitti aivan hirveän rumasti Mika Waltarin kirjan Neferneferneferistä. No, olihan Neferneferneferissä vikansa, mutta eikö täysin hölmö ollut mies, joka myi omaisuutensa ja vanhempiensa hautapaikan vain kauniin naisen suosiosta. Ilmiselvästi miehen aivot, siis Sinuhen aivot, olivat valuneet terskan päähän, kun sen sijaan Nefernefernefer käytteli omiaan kuin Einstein! Olen aina pitänyt vain älykkäistä miehistä, mutta suuresti ihmettelen sitä, että kukaan ei älähtänyt, kun tein kirjalistan Kymmenen +kaksi kirjaa elämässäni ja siellä olikin Sinuhen tilalla Turms kuolematon. Waltari on suosikkikirjailijani 4-ever, mutta hänen käsityksensä rakkaudesta oli saada kaivata ja kärsiä. Jos suhde toteutui, siitä hävisi säteily. No, Sinuhen hän todella laittoi kärsimään!

Nefernefernefer on alati kiinnostava siksi, että hänessä kulminoituu naisen ikiaikainen selviytymistarina miesten hallitsemassa maailmassa. Minä en ihaile häntä, mutta ymmärrän syvästi. Sinuhe oli niin typerä, että ansaitsi tulla huijatuksi.

Ajankohta tälle aiheelle tuli juuri nyt siksi, että satuin lukemaan Ritan blogista postauksen Olihan minullakin näitä miehiähttp://rita-ritanhuone.blogspot.com/2009/11/olihan-mullakin-naita-miehia.html ja jutussa sivuttiin laajasti tätä aihetta. Mutta vielä kiinnostavampaa oli lukea, miten Ritan käsitys Sinuhesta oli vuosien myötä muuttunuthttp://rita-ritanhuone.blogspot.com/2009/11/mahtavaa-marraskuuta.html ja löydät sen mielipiteen viimeisestä linkistä, kun klikkaat kohtaa Lue Sinuhesta lisää.

Ai niin, unohdinko kertoa, että vastasin J.P.Pulkkiselle;-)