PETER JAMES: KUOLEMA PEITTÄÄ JÄLJET

Jos Ronnie Wilson olisi herätessään tiennyt, että muutaman tunnin kuluttua hän olisi kuollut, hän olisi suunnitellut päivänsä hieman toisin.

Olisi ollut liioittelua sanoa, että hän oli onnellisen tietämätön kohtalostaan, sillä hänen tunneskaalastaan kaikki onnellisuuden muodot olivat kadonneet jo ajat sitten. Hän ei tuntenut onnellisuutta enää edes lauetessaan. Hänen kiveksensä tuntuivat olevan yhtä turtana kuin hän itsekin.


Kello oli 8.47 tiistaiaamuna, syyskuun 11. päivänä vuonna 2001.

Peter Jamesin Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footsteps, Minerva Crime 2012, suomennos Leena Mäntylä) on neljäs Roy Grace –dekkarisarjan kirja, jonka olen lukenut, joten näkemystä alkaa syntyä. Peter James on käsikirjoittaja, tuottaja ja yksi Ison Britannian tämän hetken myydyimmistä dekkaristeista. Hänen Roy Grace –kirjoistaan on suunnitteilla tv-sarja ja hänen teoksiaan on käännetty jo yli kolmellekymmenelle kielelle. Uskallan sanoa, että jos pidät Colin Dexterin Morsesta, pidät myös Roy Gracesta. Jonain päivänä saamme ehkä lukea jopa runoja ja kuuluisia sitaatteja hurjien tapahtumien kevennyksinä tai rikoksen vihjeinä…vertaa Dexter Kulki kerran metsätie (The Way Through the Woods)


Hän laski lautasensa maahan ja alkoi lukea Daily Mailia. Puolentoista tunnin kuluttua hän menisi kampaajalle laittamaan hiuksiinsa raitoja, ja sen jälkeen kynsihoitolaan. Hän halusi aina näyttää hyvältä Ronnieta varten. Hän huitoi pois ympäriltään pörräävän ampiaisen ja jäi tuijottamaan rintaansa. Kahden vuoden päästä hän täyttäisi 40. Kaikki oli alkanut jo roikkua, paitsi hänen silikonirintansa.

’Nyt’, Lorraine ajatteli synkkänä,’ minun pitää korjauttaa vartaloani lisää’. (11.syyskuuta 2001)


Kuolema peittää jäljet on nimensä mukaisesti näkymättömien kalman jälkien seuraamista kolmella mantereella, Yhdysvalloissa, Englannissa ja Australiassa. Koska en halua vesittää keneltäkään jännitystä, kauhua, enkä piinaa, sillä nehän ovat olennainen osa jännityskirjan mausteita, kerron tapani mukaan sitaatteja, faktaa sekä ehkä myös kevyttä harhautusta.


Kuljemme kahdessa aikatasossa, jonka kaiken alku on syyskuun yhdestoista 2001 ja terrori-isku WTC-torneihin New Yorkissa. Tätä päivää elämme vuodessa 2006, jossa Brightonin poliisi löytää kaupungin viemäriverkosta pitkälle maatuneen naisen ruumiin ja Roy Grace muistaa välittömästi mystisesti kadonneen vaimonsa Sandyn. Samanaikaisesti Brigtonissa Abby-niminen nainen pakenee vaarallista seuraajansa henkensä edestä. Abby, joka ei pelkää mitään muuta kuin ahtaita paikkoja ja sitten:


Hissi vaikutti elävältä, kuin joltain yliluonnolliselta olennolta. Kun Abby hengitti, hissi huokasi, natisi ja vaikersi. Kun Abby liikkui hissi huojui, kieppui ja keinui.


Hississä veti, ja Abbyn kasvoille tuulahteli jatkuvasti kylmää ilmaa. Hän kopeloi pimeydessä kännykkäänsä ja painoi välillä sen nappia tarkistaakseen, oliko se löytänyt kenttää, ja saadakseen kaihoamansa valonsäteen epävakaaseen, huojuvaan vankikoppiinsa.

Ei kenttää.


Kännykän näytöllä luki 13.32.


Abby yritti taas soittaa hätänumeroon, mutta kenttä oli kadonnut.


Hän luki vielä kerran kännykkäänsä tulleen puistattavan tekstiviestin:


’Tiedän missä olet.’

Tässä kirjassa Peter muistuttaa, miten kauheaa ahtaanpaikankammo on, kuten kirjassa Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), jossa Michael Harrison sai kokea, mitä on joutua pilanpäiten elävältä haudatuksi, mutta Abbyn kanssa ei kukaan nyt pilaile vaan on kuoleman tosissaan. Abby on oiva esimerkki siitä, että mitä eniten pelkäät, se sinulle tapahtuu ja hän pelkää vain suljettua tilaa.


Kirja kuljettaa kolmea maata, kahta aikaa ja muutamia rikostapauksia, jotka voivat aluksi tuntua irrallisilta, mutta lopulta kirjailija antaa Roy Gracen tutkintatiiminsä kanssa solmia tapahtumien langanpäät yhteen ja kaikki tarinat ovat osa suurempaa kertomusta ja enemmän yhteydessä toisiinsa kuin voisi edes uskoa. Lukija saa varautua olemaan tarkkana, sillä tässä kirjassa kuolema peittelee jälkiään vaihtamalla usein henkilöiden nimiä ja kun dialogeissa ovat mukana vielä monet lempinimetkin, sain eräälle päähenkilölle kuusi nimeä! Tällä kertaa en mitenkään arvannut kirjan loppuratkaisua, joka olikin aikamoinen yllätys. Niin iso yllätyskoukku, että luen seuraavankin Roy Grace –dekkarin ja salaa toivon, että kerran vielä saamme tietää, mitä kuuluu nyt Kellie ja Tom Brycelle, joihin jäimme kiinni kirjassa Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead).

Niin…eräänä perjantai-iltana Abby oli menossa Brighton Marinaan elokuviin katsomaan Sovitusta, kun…

*****

Roy Grace -sarjan kolmas kirja on Kuolema ei riitä (Not Dead Enough)

KIRJAMESSUTERVEISIN: JÄÄT LÄHTEVÄT, POHJOISTEN ALUEIDEN ELÄIMIÄ JA...

Jotenkin ajattelin, että voisin kerrankin selvitä kirjamessuista ostamatta muuta kuin jäätelötöttörön, mutta turha toive. Markku Envallin Jäät lähtevät (WSOY 2004) kansi vangitsi minut ja kun aloin lukea takakansitekstiä, tiesin heti, että minulle on muutaman vuoden päästä tälle kirjalle kohde. Sitä ennen luen tietysti kirjan itse.  Sitten näin yhdellä pöydällä tämän:

Olen niin arktinen henkilö, että en voi ohittaa jääkarhuja. Avaraa luontoakaan en katso, paitsi jokaisen jakson siitä Jäisestä planeetasta. Pohjoisten Alueiden Eläimiä/Animal of the North (Mäntykustannus 2011) on kertomus arktisista eläimistä kiinnostavilla kuvilla. Kuvat ovat Ranuan eläinpuistosta, jonne on päästävä! Siis en yhtään pidä eläintarhoista, mutta kaikki eläinpuistot ja suojelualueet saavat sympatiani. Kirjan kuvaajina ovat toimineen eläinpuiston henkilökunta, erityisesti intendentti Mari Heikkilä sekä lisäksi Asko Kaikusalo. Kirja on kaksikielinen ja ehdottomasti oivallinen tuliainen, jos lähtee tapaamaan ystäviä ulkomaille. Siis vietäväksi salmiakin ja hapankorppujen lisäksi.

Ja tämä kirja, joka muutti koko puutarha-ajatteluni, oli vielä saatavilla, joten ostin yhden varoiksi. Annan joskus vaikka syntymäpäivälahjaksi innokkaalle puutarhaystävälle. Ihanat kärhöt - Yli 100 klematis-lajia (Minerva 2009) on kirja, jota suosittelen puutarhan viemille!

Sen lisäksi mukaan tuli neljä tuubia jotain ihanaa voidetta, joka tuoksuu miedon aistilliselta, mutta sitä siis käytetään käsiin, decolteen etc.

Kaiken kruunasi tietysti inspiroiva kirjallinen & kustannuksellinen tapaaminen sekä se jäätelötöttörö!

kirjamessuterveisin
Leena Lumi

HUHTIKUU ON KUUKAUSISTA JULMIN, SE TYÖNTÄÄ SIREENEJÄ...

Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen
kuiviin juurikyhmyihin...

- T.S.Eliot -

Mutta...joutsenet ja jääurut, kevätmahla ja huhtikuun huuma...Sinäkö koversit nimesi runkooni?

kuva Veli Huovinen

KUKKIA, KIRJAMESSUJA JA VIIKONLOPPUA!

Olen armoitettu, sillä Lumimies jää nyt talvilomalle ja minulle siitä lomasta lohkeaa huominen päivä! No, tietysti myös viikonloppu... Ensi viikko menee minua paljon tärkeämmälle eli urheilulle. Huomenna kuitenkin saamme yhdessä nukkua niin pitkään kuin huvittaa, nauttia yhdessä hitaasta aamusta ja sitten lähteä kiertelemään yhdessä niin moneen kukkakauppaan kuin huvittaa. Minua kukattaa nyt! Lounaan syömme tietenkin Viherlandian loistavasta seisovasta pöydästä, joka on hinta/laatusuhteessa Suomen paras.

Tulevasta sen verran, että ensi viikolla on luvassa jännitystä ja kokkaamista. Muutakin tulee, jos ehtii.

Jyväskylässä on kirjamessut 30.3.-1.4., jossa aion olla sunnuntaina, koska olin sopinut jo aikaa sitten treffit sille päivälle. Lauantaina olisi ollut Katja Kettu...Kaikki nyt Jyväskylän Kirjamessuille!

Ja jossain välissä on viikon paras päivä eli lauantai...Kuulen uuttukyyhkyjen soidinlaulun ja lumen alla virtaa jo puro.

Soidinlaulua ja muuta mukavaa viikonloppuunne!

Love
Leena Lumi

Aurajuustoperunat

Nyt kun elämme vielä ns. vanhan perunan aikaa, voimme loihtia perunasta tosiherkun. Tämä ei ole mitään dieettiruokaa, mutta onneksi minun ongelmani ei ole kerma sen paremmin kuin juustokaan.

Kuori noin 10-12 perunaa. Leikkaa noin puolen sentin viipaleita. Lado viipaleet voideltuun uunivuokaan limittäin. Ripottele perunoiden lomaan 5-6 isoa valkosipulin kynttä pieneksi pilkottuna.

Sekoita kulhossa noin 3-4 desiä ruoka- tai kuohukermaa, 1 tl suolaa ja näppituntumalla reippaahkosti mauste- tai mustapippuria. Oma mielihalu ratkaiskoon kumpaa.

Kaada maustettu kerma perunaviipaleiden päälle. Ripottele pinnalle sinihomejuustoa maun mukaan. Minulta meni noin 2/3 Aura Goldia ja loput laitoin broilerfileiden päälle.

Perunavuoka sitten 200 asteen uuniin tunniksi ja herkku on valmis. Tarjoa grillattujen tai uunilla kypsennettyjen lihafileiden, pihvien tai melkein minkä tahansa lisukkeena kera salaatin. Erittäin erinomaista tämä on lampaan kanssa, jota tosin itse en valmista – vielä, mutta makutestattu on ystävän pöydässä.

Koska olen tainnut välillä arjen helpottamiseksi nuorten ystävättärieni innoittamana neuvoa teille miten oikoa mutkia suoriksi, eli tehnyt janssoninkiusausta pakastealtaan perunasipulisekoituksesta etc., niin yritin samaa myös tämän herkun kanssa, mutta emme pitäneet, sillä jotain uupui. Kun tätä valmistaa, niin kannattaa vähän viitsiä ja maku tekijäänsä kiittää ja kiittää vielä seuraavanakin päivänä uudelleen lämmitettynä.

Guten Appetit!

Love
Leena Lumi

PS. Me aiomme pääsiäisenä, kun nuoretkin tulevat, nauttia Leenan gulassia sekä Merin toivomuksesta myös Toscanalaista uunilohta. 'Lapset' ovat luvanneet lisäksi valmistaa meille meksikolaista ruokaa!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

ONNEN OMAT

Oli satanut kuusi päivää yhteen menoon ja seitsemännen päivän iltana tipahti taivaalta sateen mukana muuan hiiripoloinenkin. Harmaanruskea mytty mätkähti keskelle sammalia kevyesti kuin joltakin enkeliltä olisi pudonnut lapanen.

Näin alkaa Esko-Pekka Tiitisen lumoavan kaunis ja koskettava kirja Onnen omat (Kustannuskiila Oy 1989), jossa kuvittajana Tuula Tiitinen. Kirja on kertomus pienten eläinten, vieraalle saarelle pudonneen Koivuhiiren ja saaren asukkaan Päästäisen rakkaudesta joka puskee itsensä lävitse Piisamin hirmuhallinnon ja saaren asukkaiden ennakkoluulojen.

Heti kun tulokas havaitaan, Piisami piirtää Koivuhiiren ympärille ringin, jonka sisäpuolelle kukaan ei saa mennä. Joukossa on kuitenkin toisinajattelija, Päästäinen, joka yön suojassa lähestyy liikkumatonta myttyä. Hän tarttuu pikkuhiiren kylmään käteen ja tuntee, että tämä on hengissä. Päästäinen asettuu hiiren viereen ja alkaa lämmittää tätä, kunnes hiiri sanoo selvästi: ’Kiitos!’ Heillä on siis yhteinen kieli ja:


Ne maistelivat toistensa nimiä, haistelivat toistensa hajuja ja yön usva hunnutti ystävykset sisäänsä.

Aamu tuo jälleen ympärille Piisamin hoveineen ja alkaa hirmuinen tuomion julistus, jossa kaikin tavoin todetaan, että Koivuhiiri ei ole heikäläisiä. Ja sillähän on niin pitkä häntäkin, ei heillä kellään ole sellaista! Piisami saa saaren väen Päästäistä lukuun ottamatta haluamaan säilyttää saaren omana, puhtaana ja vieraista yksilöistä vapaana. Puhe on hirmuinen ja sen aikana Koivuhiiri ja Päästäinen pakenevat henkensä kaupalla, mutta aina saaren väki tavoittaa heitä, kunnes

He valitsivat vahvan kaislan ja kiipesivät sen latvaan. Uupuneina he painautuivat toisiaan vasten kuin viljantähkä. Koivuhiiri kietoi hännällään heidät sylikkäin ja yön hiljainen tuuli keinutti heidät toisillensa.


He antoivat helliä suudelmia toisilleen ja kaikki olisi ollut hyvin ellei!

Ja sitten seuraa hirveän Piisamin suuri rangaistus, josta tarinamme pienet rakastavaiset kuitenkin viime tipassa ja kuin ihmeen kautta selviävät hengissä.

Kirja on mitä parhain esimerkki rasismin rumuudesta ja näiden saaren eläinten avulla myös lapsi ymmärtää, että ei voi olla niin, että ’meidän saarelle’ ei voi tulla, jos on liian pitkä häntä tai puhuu eri kieltä tai jos on ihonväriltään erilainen. Tämä onnen omat on siis vakuuttavasti opettava kirja ilman, että tuntuu opetukselta. Kirja on enemmänkin seikkailullinen, kuten samojen tekijöiden Villi tie.

Ja uskokaa tai älkää, niin kauniiksi pelastuksesi muodostui sateenkaari! Oi näitä Tuulan kuvia…♥

***

Osallistun tällä kirjalla Valkoisen kirahvin Lasten linnoitus -haasteeseen.

NAISEN SILMIN

Emma Lusina oli ylpeä sukumme vauvoista: ”Meillä on kovin kaunis pään malli”, hän huokaili ja tarkasteli suvun vastasyntyneitä, kuin olisi posliininukkien asiantuntija. Sitten hän antoi nuorelle äidille tarkat ohjeet siitä, miten lapsen päätä piti hoitaa, jotta malli säilyisi somana pikku munana. Tyyny oli tarkka juttu, sillä lapsi ei saanut nukkua samalla kyljellä vaan vauvaa piti käännellä kuin karitsaa vartaassa. Siten muodostuu kaunis pää! Kaupungilla hän oli näkevinään nelikulmaisia tai pitkulaispäisiä lapsia. Ei ole osattu käännellä.

Lähetin Emma Lusinalle terveisiä tarkastellessani kaljuani kylpyhuoneen peilistä. Onpa hyvä pään malli, kehuin. Ei ryppyjä, lommoja vaan täydellinen Fabergémuna!

Olen nauraen ja kyynelehtien lukenut Pirkko Arstilan kirjaa Naisen silmin (Minerva 2012) kulkien hänen kanssaan lävitse hänen rintasyöpänsä, poikansa menetyksen, kadonneen lapsenlapsen löytymisen, miehen tuoksun, äreät vanhat äijät, käsilaukkujen koot, ensirakkauden, sisustamisen, nivelrikon turhmaisuushoidon, Etelä-Mantereen ikijäätikön, jossa jäävuoret kelluvat unina usvasta…

Olisin niin halunnut olla mukana tämän kirjan tekemisessä niin, että minä olisin saanut keksiä jokaiselle tarinalle hulvattomat otsikot, sillä jokainen luku on niin Pirkkoa ja sanon tämän sillä varmuudella, jolla hänen sekä Antti Arstilan kirja Vahvaa elämää aikuinen nainen on kulkenut mukanani kuin talismani, josta olen ammentanut voimaa jo vuodesta 1988! Jossain Porin kaduilla meidän korkojemme jäljet ovat kulkeneet toistensa sivuitse ja olemme myös kirjoittaneet samaan satakuntalaiseen lehteen, vain eri vuosikymmeninä. Pirkko on kuin tuttu, vaikka ei oikeasti olekaan ja siksi tämäkin kirja oli minulle niin vahva ja piristävä kokemus, että haluaisin juuri nyt ojentaa teille jokaiselle yhden kappaleen tätä kirjaa, josta nyt tarjoilen teille vain muutamia kohtia ja aloitan siitä, mistä sitaattikin kertoi eli rintasyövästä, tuosta niin monen naisen suurimmasta pelosta.

Mitään kaihtamatta Pirkko kuvailee tuntojaan, kun ei jaksa mitään, menettää maku- ja hajuaistinsa sytostaattihoitojen takia. Mutta hän ei olisi Pirkko ellei asiasta löytyisi jotain muutakin kuin säälissä rypemistä. Ensinnäkin Emma Lusinan lupaama kaunis päänmuoto on totta. Toisekseen Pirkko muistelee kauniisti syöpään kuollutta isäänsä


Ajattelin isää paljon, hän on hyvä majakka tällä oudolla merellä.

Hän muisti myös, että isä kuihtui miltei läpinäkyväksi. Pirkko päättääkin, että hän syö etukäteen niin paljon, että moista ei hänelle tapahdu: rapsakat croissantit, suklaiden taivas ja kermaiset kastikkeet ovat nyt sallittua nautintoa. Tosin hän ei sitten heti laihtunutkaan, mutta moni ruoka lakkasi tyystin maistumasta, kuten kävi äidillenikin. Muistan kuin eilisen sen päivän, kun äitini söi koko päivänä vain puolikkaan prinssinakin. Siinä hetkessä itkin huhtikuisessa puutarhassa fasaanien ihmetellessä…Onneksi Pirkko löytää jäätelöt ja suklaan, joiden rasva kuin hyväilee suun limakalvoja ja vaikka uupumus tulee välillä kuin kuolema, niin ajatukset leikkivät

Yritin muistella kuuluisia hiuksettomia, historiallisia naisia. Löysin yhden: Mika Waltarin Sinuhessa oli Nefernefernefer, jonka suloista nahkaista päätä Sinuhe sai sormillaan hyväillä. Missä olisi minulle Sinuhe?

Kun Pirkko sairastuu syöpään, jotkut yrittävät jopa syyllistää, mikä on varmaan hyvin tavallista etenkin jos ihminen on eloisa ja ei ole osallistunut vaivojen valitteluun. Luultavasti syy oli sama kuin minulla melanoomassani, mutta tätähän ei moni usko, että stressi ja/tai tuska voi laukaista syövän. Kuten minulle sen sanoi hoitava lääkärini, niin kävi myös Pirkolle:

”Mistä sinä sen sait? jotkut kysyivät. ”Mistä minä sen tietäisin?” vastasin. Lääkärini tunsi minut hyvin vuosien takaa. Hänen mielestään olin joutunut kestämään niin paljon tuskaa, ettei kehoni pystynyt kaikkea käsittelemään. Jostakin sen tuskan on tultava ulos.


Pirkon iso menetys oli pojan kuolema. Kaikki, kaikki muistuttaa Akista, kuten Siri Hustvedtin kirjassa Kaikki mitä rakastin, kun perheen poika kuolee ja


isä, taidehistorioitsija, purskahtaa itkuun kesken luentonsa nähdessään vesilasin. Hänen poikansa yöpöydällä oli aina vesilasi.

Pirkolle syttyy kuitenkin kirkas tuikku pimeän tunnelin toiseen päähän sillä hän löytää poikansa pojan, kadonneen lapsen, joka viskaa mummonsa surukuorman alta huikeaan iloon.

Naisen silmin on kirja, joka on täynnä elämän mukanaan tuomaa viisautta, joka ei tärkeile, ei pakota, ei uhkaile, vaan juttelee naiselta naiselle kuin istuttaisiin vieretyksin suvisessa puutarhassa parhaan ystävän kanssa, jolle voi kertoa ihan kaiken niin surut kuin seksiasiatkin. Pirkko istuu nyt minua vastapäätä ja meillä on pöydällä viileää chablista ja katkarapusalaattia. Pori on jo käsitelty kuin myös suru ja syöpä. Siinä me istumme Pirkon kanssa ja meillä on molemmilla yllämme t-paidat, joissa lukee: I love Lupins ja Pirkko kertoo:

Sitten tuli kylään ilonpilaaja, sellainen viherihminen, joka sanoo, että voikukka on tärkeä, hyödyllinen, terveellinen, lehtiä voi syödä, juuresta tehdä kahvinkorviketta ja värjätä vaatteita. Voikukkia pitää ymmärtää. Hölynpölyä, minun pihallani voikukista ei tehdä liito-oravia.


Sitten erehdyn kehumaan lupiinien villiä rehevyyttä. Vaarallinen aihe – lehdissä rähistään jatkuvasti lupiinien oikeudesta elää Suomessa. Kiihkeys osoittaa rasismin syvyyden. Emme halua maahanmuuttajia, emme edes maahanmuuttajakasveja. Suomessa saa kasvaa vain alkuperältään suomalaisia kasveja. Jotkut rotuoppienkannattajat soittavat ilmiantoja poliisille, että naapurin pihalla kasvaa nyt ”niitä”.

Nauramme hulluina keskellä lupiinimerta ja kaadamme lisää chablista.

Oi, naurunkyyneliä pyyhkien kerron teille, että olkaa naiset turhamaisia, sillä Pirkon kirjassa todistetaan, miten turhamaisuus parantaa jopa nivelrikon ja ajatukset voivat vanhentaa enemmän kuin selluliitti, ientulehdus, osteoporoosi, syöpä, kihti ja kolotukset. Aivot pitävät kaikesta uudesta ja siihen sopivat hyvin kirjat, elokuvat, uudet ruoat, uudet ihmiset, uudet tavat…

Kun kaksi näin vilkasta kohtaa, ei meinaa tulla loppua, mutta en mitenkään saata olla muistuttamatta, että kirjassa on aivan mainio luku äreistä äijistä, joille minä tuikkaisin testosteronipiikkiä kankkuun, mutta Pirkko suosittaa jättämään änkyrät kiukuttelemaan yksin eli naisen ei kannata jäädä uhrautumaan ellei mies hae hoitoa. Puhutaan pahoista akoista, mutta:


Onneksi pahat akat ovat katoava laji. Naiset hakevat apua vaihdevuosioireisiin ja mielenterveysongelmiin. Vuosien myötä osaamme avata vielä uusia ikkunoita. Mutta äreä, onneton mies sulkeutuu luolaansa kuin ”kuoleva peto”.

Äreistä miehistä pääsemme nuoriin miehiin ja siihen, miten tuoksu, miehen tuoksu vaikuttaa siihen, kuka meitä vetää puoleensa. Muistelemme myös ensirakkauksia ja sitä miten Pirkko Anni Polvan sankarittarien ja minä Vihervaaran Annan innoittamana, annoimme nuorille miehille ’litsareita’. Kaavan mukaan miehen piti sen jälkeen haluta temperamenttisen kaunottaren kanssa naimisiin, mutta minä unohdin, että kädessäni oli ratsupiiska ja Pirkko lätkäisi väärää poikaa, sillä sankari ällistyi niin, että moksautti takaisin…

Naiset muistakaa kehua nainen päivässä, suitsuttakaa tähtisadetta ystävänne ylle kertomalla, miten kaunis ja hurmaava hän on. Nyt on kohta julma huhtikuu, joten voitte ilahduttaa parasta ystävää viemällä hänet ulos syömään ja /tai ojentamalla hänelle hauskan ja oivallisia neuvoja pursuvan Naisen silmin kirjan. Tällä kirjalla voitte sitten muistaa myös äitiä toukokuussa.

Pirkko, mitähän Emma Lusina sanoisi, jos noutaisin kellarista toisen valkoviinin? Ilta on vielä nuori ja meidänhän pitää vielä sopia, kummalle matkalle lähdemme, keskelle jäävuoria vai valitsemmeko terapeuttiset, suorastaan eroottiset junat ja nousemme Orient Expressiin…

Aivan selvästi kuupuutarhani, joka sai alkunsa valkoisesta lupiinista ja valkoisesta akileijasta, hymyilee.

SUOMI ON MAAILMAN PARAS MAA NIIN MONESSA...

Olen huomannut, että mitä enemmän ihminen on matkustanut, sitä enemmän hän näkee sen, mikä Suomessa on paremmin kuin missään muualla. Me olemme niin tottuneet siihen, mitä kotimaamme tarjoaa, että emme aina edes huomaa, mitä saamme. Joskus pitää lähteä pois joksikin aikaa, että alkaa taas ymmärtää hyvän päälle.

Kävin äsken hurmaavan Karoliinan blogissa, From Karoliina, with Love, ja hän saa nyt paluumuuttajana kertoa, mikä kaikki mm. on meillä Suomessa niin paljon paremmin kuin muualla eli lue täältä

Tässä lyhyesti Suomi on onnela, joka on kommenttini erään blogin juttuun:

Suomi on todellakin onnela, jossa on ilmainen ja tasokas koulutus peruskoulusta yliopistoon, puhtaat vedet, puhdas ilma, turvallista eli lapset esim. voivat kirmata kavereidensa kanssa vapaasti, maa on yksi maailman kauneimpia, järviä on paljon ja merenrantaa myös, metsästä löytyvät monet herkut, joita saa vapaasti poimia ja niitä kaipaavat mm. italialaiset eli Suomen tatteja, vesistä nousee kuhaa, siikaa ja lohta, mutta Sveitsi haluaa suomalaista ahventa, joka onkin hyvä, mutta ruotoinen.

Minä voisin asua pari vuotta alppiseuduilla, jonne olen taas toukokuussa lähdössä, mutta ikinä en muuttaisi pysyvästi pois Suomesta. Voisin asua pari vuotta myös Englannissa, mutta R. ei siitä ajatuksesta innostu.

Kateutta on kaikkialla, mutta meidän ulkomaisia vieraitamme on aina ihmetyttänyt maamme siisteys, tasokkaat ravintolat, omakotitalojen isot tontit, rakentamisen taso, suomalaisten hyvä koulutus ja varsin vaikuttava elintaso kuin myös erittäin kattava julkinen liikenne.

Ja mitä rahallakaan ei saa, on suomalaisten suurin rikkaus eli neljä vuodenaikaa. Ja sitten joulu...joulu, jota itse kannan sydämessäni ympäri vuoden. Silloinkin kun kesällä lähden uimaan ja rannassa olen kävellen viidessä minuutissa. Suuri järvi näkyy ikkunoistamme ja talon toiselta puolelta alkavat marja-ja sienimetsät.

Verotus on korkea, mutta sillä saadaan monenlaista alkaen ilmaisesta koulutuksesta ilmaiseen terveydenhoitoon. Sillä tasataan myös tuloeroja niin, että kaduilla ei ole kerjäläisiä eikä kenenkään tarvitse olla asunnotta ellei siihen tilaan oikein himolla änkeä.

Kaikkein parasta on syksy ja sen jälkeen talvi. Puhdas, hellä, valkea lumi...Sille ei vertaa maailmasta löydy.

Love

Leena Lumi

*****

PS. Suomen Kuvalehdestä 23.3.2012 Leena Sharman jutusta:

Hyvämaineisuus ei ulkoministerin mielestä tarkoita sitä, että Suomea pidetään nöyristelevänä sylikoirana, joka ei uskalla puuttua esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksiin. Eikä se tarkoita myöskään sitä, että olisimme aina kaikessa samaa mieltä, vaan sitä, että muut tietävät, miltä pohjalta Suomi asioita arvottaa.

"Olemme luotettavia, toimimme vakavasti maailman ongelmien ratkaisemiseksi: meillä on aika vahva ympäristöprofiili, meillä on pohjoismainen hyvinvointimalli - sen vahvuutta presidentti Sauli Niinistökin haluaa korostaa." (Erkki Tuomioja)

"Emme ehkä itse sitä huomaa, mutta kun muut maat lukevat näitä kauneusvertailuja, joissa kaikki Pohjoismaat löytyvät yleensä kärkikymmeniköstä, niin kyllä meiädn mallimme kiinnostaa." (Erkki Tuomioja)

"Oma vertailusuosikkini on se, jossa Suomelle on annettu arvio 'maailman vähiten epäonnistunut valtio', least failed state in the world." (Erkki Tuomioja)

kuva Sarppu

LUVATTU

Ei tästä tule mitään, järveenkö minun on mentävä, mietin kun kävelen navettaan iltalypsylle. Milloin vain ajattelen Anttia, sen toisen kuva nousee tielle, sen silmät tulevat silmiini ja öisin minä nostan hameeni ja alushameeni ja päästän puseron hakaset, että hän voisi tulla minuun, että voisi käydä käsiksi, purra ja repiä ja satuttaa. Vie vaan puhtaus ja kaikki muu, en ollenkaan pane vastaan, suutelen vaan nöyrästi kättäsi, kun hitaasti irtoat minusta.

Lukiessani Heidi Köngäksen esikoiskirjan Luvattu (Otava 2000) vain runsas viikko jälkeen hänen Vieraan miehensä, koen tekeväni epäoikeutta Heidille, koska en lukenut kirjoja kronologisessa järjestyksessä, jolloin Luvattu olisi antanut minulle enemmän. Luvattu ei vienyt minua niihin sfääreihin, joihin Vieras mies minut heitti. Syy ei ole siinä, että Luvattu olisi huono, mutta tarina oli ehdottomasti paljon tavanomaisempi tai sitten meidän agraarinen yhteiskuntamme on esittänyt tätä eri medioissa kautta elämäni: Pieni piikatyttö, jonka tahto on isäntäväen taskussa ja jota kukaan ei välitä mitenkään kuunnella ja tukea kasvussa, vaan hän saa horjahdella ja kaatua, selviytyä tai olla selviytymättä.

Alun sitaatti kertoo paljon oleellista kirjan Maijasta, joka on luvattu renki Antille. He ovat kihloissa ja siinä vaiheessa kun tarinan tragedia tapahtuu, on kirkossa ollut jo kolmet kuulutukset ja kuuliaistanssien jälkeen mikään ei enää näytä Maijalle toivoa. Osaltaan syy on onnettomuuden, joka tapahtuu, osaltaan syy on sen, että Maija ei saa pois mielestään erästä toista:


Sillä ei se, mikä minua polttaa ja kärventää, sammu missään vedessä, ei pala tulessa.

Kaiken kaikkiaan Maijan kohtalo on kuitenkin täysin epäoikeudenmukainen, mutta niin totta monelle palkolliselle näiden tapahtumain aikaan.


Sitten taas se, miten Heidi kirjoittaa, on jo lupaus jostain suuremmasta eli Luvattu on eroottiselta lataukseltaan kuin harjoittelua Vieraaseen mieheen, mutta upea, väreilevä, läähättävä aistillisuus jää uupumaan. On vain tämä karkeampi kohtalo, jossa miehet huutavat:’Anna nannaa, anna pillua!’ Jos olisin lukenut tämän kirjan ensin, olisin kuitenkin jo kiinnittänyt huomioni Heidin ehjään tarinan kuljetukseen sekä vahvoihin sanoihin kuin myös hänen oman ’kirjailijaäänensä’ väriin: ’Miksi savu käy silmiin, vaikka pesä vetää hyvin? Miksi minulla on vedet silmissä?’ Tai:

Miksi en edes tunne minkäänlaista häpeää näissä houreissani, vaan ajatuksissani nostan sen mikä miehessä nousee.

Tai:


Se on minun painajaiseni ääni kun näen tätä pahaa unta silmät auki.


Heidi Köngäs on kirjailijana ehdottomasti jatkossakin saava huomioni, mutta ei tämän tavallaan moneen kertaan Suomi-filmeissä kalutun piikatarinansa, vaan Vieraan miehen takia. Luvatun kansi on vaikuttava!

***


Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Pekka Sara ja Le petite lectrice.

MAGDALENA

Magdalena, Magdalena,
ihanainen lapsi!
Salamoista silmän-iskut,
idän yöstä hapsi,
joutsenkaula, aaltovarsi,
valkoliljakäsi...
-Sulosi on synnillistä,
leiki synnilläsi!-

Magdalena, Magdalena,
illan liekit palaa,
syttyy hehkut hekumoihin,
haaveet herää, halaa...
-Katsos, tytär Israelin,
tähdet kulkee yli...
lankee taivaat jalkoihisi,
avaa, avaa syli!-

Magdalena, Magdalena,
ihanainen impi!
Harvoin astui synnin tietä
jalka kaunihimpi...
Suuret tähdet, kuumat tähdet
kehää sulle kutoo,
kun sa viittaat, vallat vaipuu,
helmaas kruunut putoo...

Magdalena, Magdalena,
kaunis katuja-nainen!
-Joko näit sa miten murtuu,
mustuu mahti mainen?
-Ah niin, kirkas Jumalanpoika,
synnillistä auta!
Sull' on mahdit korkeammat,
aate aistin hauta...

Magdalena, Magdalena,
sankaritar sadun!
-Piirsitkö sa inehmoiden
kohtaloille ladun:
kevehissä keinumahan
lähemmäksi syvää,
erehissä etsimähän
loputonta hyvää?...

- L Onerva -
Liekkisydän (Tammi 2010)
kuva Victorine Nordenswan (Naiset taiteen rajoilla, Tammi 2010)

TALVEN TAIKAA ENNAKKONA JA VIIKONLOPPUA

Vanhassa valkoisessa rintamamiestalossa annetaan talven taian valloittaa. Kirja on koottu syksyn ajasta, joka kääntyy kauneimpaan jouluun ja taittuu taas hempeissä väreissä kylpevään kevättalveen. Tuunaamista ja ideoita on varmasti 100 napattavaksi omaan kotiin ja niitä on helppo soveltaa ihan jokaiseen vuodenaikaan sopivaksi. Tummaa luumua, helmenharmaata, uturoosaa ja jäänsinistä tunnelmaa voit ammentaa kirjan sivuilta. Sinua pyydetään mukaan talven taikaan ja sen lumisille kahvikutsuille, talvipuutarhaan vieraaksi ja kyläilemään mitä kauneimmin sisustettuihin koteihin. Kirja inspiroi, herättää tunteita ja antaa ideoita jokaiseen päivään tekemällä arkiset hetket kauniiksi. Päätätkö leipoa tähtileipiä, tehdä ananaskukkia vai innostutko rakkauskukkien voimasta on kiinni Sinusta ja ihanasta talven taiasta.

Ovi on raollaan -astu sisään ja sujauta villasukat jalkaan! Minä odotan jo sinua malttamattomana näyttääkseni kaiken, mitä olen talven aikana puuhannut.

Näin meille kertoo syksyllä ilmestyvästä kirjastaan Ilona. Minä ihan aloin jo taas kaivata talvea vaikka entinenkään ei ole vielä mennyt. Onko mitään niin ihanaa kuin nauttia pöydän antimista kynttilöiden valossa ja ulkona puissa pieniä kirkkaita tähtiä, jotka näkyvät vain pimeällä? Onko mitään niin suloista kuin villasukat, kirja, huopa ja suklaalevy? Tai maistuuko kaakao ikinä niin hyvältä kuin se maistuu talvipuutarhassa? Ja talvella ei pesuhoneen ikkunan takaa tule valoa, vaan voimme nauttia saunassakin kynttilätunnelmasta. Ihan turhaan sinne laitoimme hienot valot ja himmentimen...Oi, haluasin kylpeä uturoosassa ja kääriytyä sen jälkeen tummaan luumuun♥

Yllä oleva kuva on Ilonan tulevasta kirjasta Talven taikaa - 100 sisustamisen ideaa valkoisessa rintamamiestalossa. Kuvassa kaunis ruokailusyvennys Camillan kauniista kodista. Voit ostaa kirjan ennakkoon Sateenkaarentaa tai laittamalla viestiä aarre@sateenkaarentaa.fi

Vaikka kirja ilmestyy vasta kuussa, jolloin omenat tuoksuvat puutarhassa ja luumut kypsyvät, niin juhlistamme kirjaa jo nyt pitämällä Ilonan Valkoisessa puutalokodissa arpajaiset. Voit osallistua täällä

Tiedoksi lukijoilleni, että tänä vuonna talven kirjat pysyvät oikeassa palkissani juhannuksenakin, ne vain ovat ihan alhaalla, josta ne innokkaasti taas nostan ylös heti kun kehtaan alkaa toivoa hämäriä iltoja, kirpakoita öitä, ensilumen ihmettä...

Ymmärrän kyllä, että monet eivät ole näin lumihulluja kuin

Minä jo olen tämän lumen lähettämä
niin kauttaaltaan kuin olinpaikkani peittyy. (Mirkka Rekola, Runot 1954-1978, WSOY)

ja siksi heille lohduksi tämä Ilonan kuva, jossa roosaa, herkkuja ja kevään tulppaaneita. Ja lupaan, että jatkamme puutarhakirjojen parissa sekä jatkan Leena Lumi's Flower Power -sarjaani heti kun pilvikirsikat kukkivat.

Kova viikko takana. Huomenna aion hemmotella itseäni shoppailuterapialla. Mieluummin kotoilisin kuin juoksisin kaupoissa, mutta minusta tuntuu nyt, että tarvitsen jotain naisellista, upeaa, aistillista, kevääseen herättävää...ja voimmehan samalla lounastaa kaupungissa. Lauantai-iltana kuitenkin on parin viikon paussin jälkeen leffa, homejuustoja, rypäleitä, viiniä ja paljon kynttilöitä! Onko mitään yhtä ihmeellistä kuin on lumen hellyys...tai lauantai-ilta♥

Ihanaa viikonloppua teille kaikille!

Love
Leena Lumi

Snowflake - 50 words For Snow

ETTEN PALAISI TUHKAKSI

Kun minut tuotiin kotiin vain muutaman päivän ikäisenä, koko kylä oli lumen peitossa, ja niin kauan kuin muistan minulla on ollut aivan erityinen suhde lumeen: toivon että tulisi lumisade, että se alkaisi yöllä minun nukkuessani, että lumi laskeutuisi oksille, katoille ja metsään, että lunta sataisi syvälle uniini, että valkeus peittäisi kaiken ja aamulla herätessäni maailma olisi uusi.

Gaute Heivollin teos Etten palaisi tuhkaksi (Før jeg bränner ned, WSOY 2012, suomennos Päivi Kivelä) muodostui minulle yllättäväksi sillaksi ylitse rankkojen öiden. En enää erottanut kipua, en yön tuskia, en niitä kauhuja, joita uneni minulle lyhyinä hetkinään tarjosivat, sillä kaiken huomioni vei tämä psykologisen tiheä tarina Finslandin kylästä loimottaen tulena, kipinöiden pelkona, rauhoittaen tuhkana. Ja kaiken keskellä äiti, uskossa ja toivossa väkevä, kerää jotain maasta…

Dag laski kätensä hänen olalleen ja se oli niin raskas että tuntui painavan hänet lattian läpi, ja samalla niin kevyt että melkein nosti hänet leijumaan. Pojan käsi täytti hänet lämmöllä, lämmöllä, jota hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut, lämmöllä joka saattoi tulla vain Dagista ja jonka vain hän koko maailmassa saattoi ottaa vastaan. Ja vain hän koko maailmassa kuuli pojan äänen. Se kuiskasi hänen korvansa juuressa:


Äiti, äiti, pikku äiti kulta.

Kirjan kertoja on Gaute, joka palaa pitkän ajan päästä kotikyläänsä Finslandiin selvittämään outoa kymmenen palon sarjaa, joka oli kaikki ohi ennen keskiyötä kesäkuun 5. päivänä, päivä jälkeen Gauten ristiäisten. Gaute on kirjailija, josta piti tulla juristi. Dag on Alman ja Ingemannin, palopäällikön, ainoa lapsi, vanhemmilleen kaikki kaikessa. Molemmat pojat ovat sitä: Vanhemmilleen kaikki kaikessa. Molemmat pojat käyvät pianotunneilla, mutta vain toinen löytää kauneimman laulun ja se laulu soi vain tiettynä lyhyenä hetkenä, kun liekit ovat juuri olleet loistavimmillaan. Se laulu soi korkeimmin ja kirkkaimmin, sitä kohden hänen täytyy kulkea.

Gaute Heivoll tekee niin nerokasta kerrontaa sukeltaessaan pyromaanin pään sisälle, että lukijakin kokee olevansa joku muu, toinen. Uskallan verrata Gaute Heivollia toiseen norjalaiskirjailijaan, Aksel Sandemoseen. Sama kirjailijaääni, sama mahdottomuus paeta väistämättömän edessä, sama raaka juonne kaiken lävitse, sama taito sulkea lukija osaksi tarinaa, sama uskomaton kyky polttaa viha pois, mutta ei sallia unohdusta.

Kohtaamme tässäkin tarinassa, kuten Poikani Kevinissä, äidin, joka näkee lapsensa lävitse ja yrittää saada myös pojan isän uskomaan, että heidän lapsensa on sairas. Tähän ei usko palopäällikkö Ingemann:


"Ei hänessä mikään ole vialla", Ingemann vastasi, otti toisen ruuvin ja kiersi sen tiukasti kiinni. "Ei Dagia mikään vaivaa", hän jatkoi.


"Mistä sinä sen tiedät?" Alma kietoi villatakin tiukemmin ympärilleen ja risti käsivartensa.


"Koska hän on minun poikani. Minä tunnen hänet."

Upeasti Gaute Heivoll kuvaa samalla omaa henkistä kasvuaan muuttuessaan osaksi tarinaa, jonka tapahtuessa hän oli vain vauva, mutta palopaikan lähellä, kuten koko kylä. Ehkä savun tuoksu saavutti hänen vauvan mielensä ja jäi alitajuntaan vaatien myöhemmin katsomaan suoraan kohden itseään kylän toisen pojan, Dagin elämän kautta. Ehkä vasta Dag auttoi Gautea tajuamaan kuka hän on, sillä lukiessaan isoäitinsä päiväkirjaa ja eräitä kirjeitä, hän kohtaa siellä oman perheensä ja sen hiuksenhienon railon, joka olisi voinut aueta hänenkin edessään ellei…

Etten palaisi tuhkaksi on saanut ilmestymisvuonnaan Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Brageprisenin, enkä todellakaan ihmettele miksi. Tämä ’Norjan Finlandiaksi’ kutsuttu palkinto ei olisi voinut oikeampaan kohteeseen mennä!

Alma kuuli kattotiilien räsähtelevän halki ja tömähtävän maahan kuin raskaat veltot linnut. Kipinäsade tempautui liekeistä ja ampaisi taivaalle, joka oli nyt aivan valoisa. Rakennuksen sisältä kuului korkea, laulava ääni. Alma ei ollut koskaan kuullut mitään sellaista, se oli valitusta joka muistutti laulua, tai laulua joka kuulosti valitukselta. Hän näki Dagin hymyilevän, ja hän oli ainoa koko maailmassa joka saattoi ottaa sen hymyn vastaan. Sitten hän kääntyi ja käveli lyhyen matkan kotiin.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Kaisa  Marke  Erja  Booksy  Liisa Tuulia/Lukutuulia  Katja Susa Minna  Karoliina   Anni M.  Elina/Luettua elämää

*****

Osallistun tällä kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

VÄHÄN KODISTA, PUUTARHAN LUMOSTA, KAUNEUDESTA...

Kauan sitten minä ja mieheni, me meren rannan ihmiset, etsimme kotia Keski-Suomesta. Kun saavuimme Muuratsalon saarelle valkoiseen kivitaloon, jota ympäröivät vaahtoavat ruusut ja valkoiset syreenit, tiesimme löytäneemme kodin. Näiden vuosien aikana puutarha on muuttunut villimmäksi ja kärhöt ovat nyt se kuumin juttu kuten myös lukuisat köynnöshortensiat, mutta kotikin on kokenut muutoksia: Teimme keittiö- ja saunaremontin. Ensin oli tarkoitus tehdä saunaosasto uusiksi, mutta sitten minä vahingossa, vaikka mieheni muuta väittää, kippasin kaksi kiloa mustikoita keittiön vanhalle parketille, joten keittiöstä oli aloitettava. Olin juuri lukenut Frances Mayesin kirjan Toscanan auringon alla ja uniini tulivat tiililattiat, rouheat kiviseinät, avohyllyt, pajukorit ja lihatukki. Kaiken tein kuten kirjassa, mutta lattiaan löytyi ihana laatta tiilen sijasta ja lihatukki jäi turhana pois. Tyytyväisin olen välitilalaattaan, jonka laittaminen oli niin haastavaa, että mieheni otti töistä vapaata ja jäi auttamaan muuraria. Se on raskas ja rouhea, pohja on harmaa ja siinä toistuvat lattiamme punaisen maan ja hiilen sävyt sekä vähän autiomaan hiekkaa. Keittiökaapistojen väri on unissani poronjäkälän vihreää, mutta taitaa olla oikeasti salvian vihreä. Ikkunasta näkyy lehtomme lukuisine lehmuksineen.

Olen kodin ihminen ja innokas kokkaaja. Meillä ystävät kutsutaan aina syömään ja uuden keittiön myötä olohuoneen ruokapöytä on käytössä vain joulun aikaan. Kaikki haluavat istua tunteja keittiön pöydän ympärillä vilkkaasti keskustellen ja herkuista nauttien aina viimeisen kynttilän sammumiseen asti. Siis elämme kynttilöiden valossa sekä syödessä että saunoessa. Omistuksessa, jonka ystäväni kirjoittivat Mayesin kirjaan lukee: Leenalle, kaikkien aistien juhlien vaalijalle!

Puutarhan lumo on minulle siinä, että se tarjoaa tähtihetkiä kaikkina vuodenaikoina. Sen lumoon ei voi kyllästyä, sillä jokainen tähtihetki on ainutlaatuinen elämys. Tuolta nousee digitalis, missä sitä ei ennen ollut, kallion helmassa vuokot ovat vallanneet uuden mättään, missä iltaisin suloisesti kokoavat valkeat helmansa, akileija on löytänyt ennen näkemättömän värin tai lemmikit peittävät kaiken forget-me-not –merenä. Tiesithän, että keijut tulevat vain puutarhaan, jossa on akileijoja?

Minä ja mieheni istumme puutarhan siimeksessä, yhdessä niistä monista, sillä siimeksiä pitää puutarhassa olla, salaisia paikkoja. Kuulemme kuinka vaivaishiiret kiipeävät hiirenportaita ees taas, ees taas. Kirjosieppo hoitaa tuholaistorjuntaa syöttäessään ahkerasti poikasiaan. Ah, vihdoinkin, vihdoinkin puutarhastani tulee yhtä villiintynyt ja salainen kuin F.H.Burnettin Salainen puutarha, lapsuuteni lumottu unelmapuutarha.

Summer Snow hunnuttaa vanhaa korituolia. Rappioromantiikkaa ja ajan patinaa. Siitä ei enää ollut tuoliksi, mutta kylläkin kärhön kodiksi. Alppikärhöt kaunistavat luumupuun vanhaa oksaa ja roikkuvat siitä kuin kellokukkaiset morsiushunnut. Esikot kuiskivat leviävänsä hulluina joka kiven koloon ja idänunikot hehkuvat punamustat sylit levällään täydellisen kutsuvina…

Juhannusyö. Minä ja mieheni juhannusruusun vierellä kahdestaan. Niin hiljaista. Odotusta. Sitten heikko ’rits’. Siinä vierellämme, hiljaisuuden sylissä, olemme synnyttämässä satakielen laulua. Ihmeelliset laulajat kuoriutuvat, Finlands vita ros tuoksuu ja juuri kun lehdossa alkaa satakielen sydänyön konsertti, valkolehdokki antautuu tanssiin levittäen huumaavaa tuoksuaan ja kaikki sulaa ihmeelliseen suudelmaan.

Sade ja nautiskelu siunaavat työni ja tunnen täydellistä autuuden huumaa. Syksyllä tiedän humaltuvani omenien tuoksusta hämärtyvissä illoissa, joissa lukuisat syys- ja kuutamohortensiat valaiset kukkarunsaudellaan. Puraisen mehukasta luumua ja mehua valuu iholleni…lepakot suihkivat suih, suih, suih…ja lehmuskiitäjät sukivat hiuksiani.

Ja milloin puutarha on sitten lumoavin? Silloin kun runsas puuterilumi peittää sen. Lumi tekee talvesta ja puutarhasta taikaa. Lykin lumeen polut, joilla voin kulkea talvi-iltoina lumikuningattarena, olla osa lumipuutarhaani. Lumilabyrintit sekoittavat pääni, punaturkkinen noutajani sukeltaa lumeen, puutarhani vie minua huimaan lumipuuterivalssiin…Tähdet valaiset juhlaani. Eikö tämä ole autuutta! Onko suurempaa lumoa!

Love
Leena Lumi

Ainoa velvollisuus on kauneus, ainoa voima on rakkaus, ainoa todellisuus on uni.
- Armi Ratia -

EI MITÄÄN PANORAAMAA SISUSTUKSESTANI JUURI NYT, SILLÄ...

Sarjassamme paljastuksia, kerron nyt muutamia asioita, joita en ollut aikonut kertoa. Ehkä pääni on mennyt sekaisin kaikesta, mitä viime viikkoina...,mutta siitä en puhu nyt: Aika ei ole kypsä! Voin kertoa siitä, että olen hiukan myös kiinnostunut sisustuksesta, mutta sen aika ei ole nyt. Meillä näyttää päivä päivältä olkkari kauheammalta, sillä olemme peittäneet lattian matoilla, ettei nivelrikkoinen koiramme liukastu. Sen lisäksi, vaikka Hänen Majesteetillaan on VIISI upeaa omaa petiä, hän haluaa nukkua vain tuolla vaaleansinisellä sohvalla. Pari viikkoa sitten huomasimme, että Olga on kuin maansa myynyt eli ei päässyt enää sohvalle. Irrotimme sohvasta jalat ja nyt Kuningatar on jälleen tyytyväinen ja nukkuu yöt kintut kohti kattoa: Mikä ilo! Onneksi nuo verhot, jotka joka kuvassa näyttävät ruskeilta, vaikka ovat vaaleaa oliivinvihreää, ovat jo vaihtuneet valkoisiin. Aikanaan sinisen sohvan tilalle tulee kulmasohva ja haaveilen tuohon seinään, jossa tuo maalaus, 'Venetsia', aukkoa, ikkunaa katosta lattiaan, josta näkyisi järvi, sillä huone on toisessa kerroksessa, sekä hedelmäpuutarhamme. Jos unelmani korkeasta ikkunasta toteutuu, tuohon kohtaan siirtyy keittiön massiivinen ruokapöytä tai sitten täytyy ostaa uusi pöytä...Lasipöytä olkkarissa, joka tässä kuvassa synttäritarjoilun esiasteessa, on nykyään melkein turhake, sillä se on käytössä enää joulun aikaan.

 Tuo konjakin värinen pöytä on löytö roskalavalta. Se oli vaalea, jalat irti ja osin koiran pureksimat. Minä vähän lakkasin ja Lumimies liimasi: Nyt kolmijalkaista kaunotarta on yritetty ostaa minulta, mutta ei irtoa, ei. Sekään ei ole tuossa ikinä, sillä sohvan edusta on auki koko ajan, että Olga pääsee hyvin 'pedilleen'. Eli päästä tänne nyt sitten sisustuskuvaaja! Joskus on sellainenkin ihme nähty ja ehkä vielä nähdään, mutta ei juuri nyt.

Valitan, että olen nyt todella kiireinen. Menossa on monenlaista, mm. yksi kiva projekti, joka hieman on vienyt aikaani ja voimiani. Kuulette lähiaikoina. Mutta sitä ennen aion kertoa teille vähän lyhyenä koostena kodistani ja puutarhastani, kunhan nyt vain löydän kuvat. Minulla on kauhea tapa keksiä kuvilleni mitä runollisimpia nimiä ja sitten en enää niitä muista...Kirjoja on luvussa nyt kolme, joten pian kuuluu. Koti/puutarhakoosteessani ei ehkä mitään uutta vanhoille lukijoilleni, mutta edellisten koti/puutarhajulkaisujen jälkeen on tullut paljon, paljon uusia lukijoita.

Kuvassa ylhäällä joku suvijuhla ja menossa ilmeisesti puhe, joka ei naurata;-) Kuvassa Lumimies, Luminainen, sisareni ja Auli Kanadasta. Auli on kuin Mymmeli ihanassa marimekon puserossa, jonka halusin antaa hänelle. No, tässä alakuvassa nauramme yläkuvan edestäkin;-)

Palataan!

Love
Leena Lumi

PS. Kaikille tiedoksi, että koira, joka nukkuu kintut kohti kattoa vielä 14 vuotiaana ja nauraa joka päivä on elämänhaluinen ja kivuton. Olgalla on käytössä tulehduskipulääke, glukosamiini-patukka, erikoismuona eläinlääkäriltä, jossa niveliä hoitavaa ainetta sekä sen lisäksi loistava tuote FortiFlex, josta sain vinkin eräältä Kustannusherralta. Kiitos J.♥

Kaiken tämän päälle Olga nauttii merilohta kahdesti viikossa, hammaspuruluun joka päivä, asidofilusjogurttia sekä syö joka ilta 'iskän' kanssa aplarin puokkiin. Hommaan kuuluu myös viriketarjonta eli hirvipatukoiden palojen etsintä puutarhasta sekä illalla unisuukkonannat. Ja tietysti hieronta joka päivä.

Tänäänkin Olga tonki itsensä lumikasaan ja osassa kuvissa oli niin lumessa, että Lumiehen kanssa mietittiin, että kukaan ei usko, että koira on itse itsensä tuollaiseksi lumikoiraksi saanut. Tämä on ulkoilun ensimmäiseltä tunnilta ja ennen virikenannojen etsintää. Oksa Olgan pään takana on pilvikirsikkaa eli kukkinee parin kuukauden päästä valkoisin kukin...

Olga is my UNFORGETTABLE 4-ever♥ And will always be.

PUUTARHAMAAILMA 2012

Puutarhamaailma 2012 (Karisto) aloittaa uuden vuosikirjasarjan, joka avaa meille portin suomalaisiin kotipuutarhoihin. Tarjolla on niin lukuelämyksiä kuin asiantuntevaa apuakin. Usein elämys ja idea kohtaavat, sillä puutarha on itsessään paras opettaja: Yhteiselo puutarhan kanssa on kulkea yrityksen, innoituksen, erehdyksen ja intohimon polkuja.

Vuosikirjasarjan ensimmäisen kirjan tekoon on osallistunut neljätoista henkilöä ja kirjan on toimittanut Satu Laatikainen. Pääsemme kurkistamaan hyvin eri tavoin puutarhasta innostuneiden ihmisten vihermaailmaan aina ruusupuutarhoista puutarhakalujen nikkarointiin. Kuvat ovat puutarhureiden omia ellei toisin mainita. Ja nyt minä alan avata teille portteja muutamiin ihanuuksiin:

Sirkka-Liisa Ranta kertoo Puolivillin puutarhan kasvimuistoissa, millaista oli saada omistukseensa parikymmentä vuotta rauhassa villiintynyt puutarha, jossa keväällä kaikki ensin peittyi scillamattoihin ja sen jälkeen sinisiin ja valkoisiin lemmikkeihin. Kävi hyvin todistetuksi, että kasvit ovat näyttävimmillään suurina kasvustoina. Puutarhan uusi valtiatar halusi kuitenkin puutarhasta puolivillin eli ruttojuuri ja jopa muutamat puut saivat kyytiä. Heinä niitettiin ja pihaan alkoi löytyä polkuja, joiden väleissä kukkivat erisävyiset illakot, sinivioletit kurjenmiekat ja ukonkellot. Sirkka-Liisalla on myös into, kuten minulla (ne esikot alpeilta!), tuoda kasveja matkoilta. Vienan Karjalan muistona Sirkka-Liisan pihassa kukkivat punaoranssit sarjaliljat sekä Pohjois-Uralin pärskäjuuret. Alla olevassa viehättävässä kuvassa pärskäjuuri vasemmalla ja oikealla oleva vaaleanpunakukkainen kasvi on konnantatar.

Vanhan puutarhan hiekkakäytävät ovat umpeutuneet, eivätkä pitkät hameenhelmat enää hipaise kukkia, mutta siperianpihdat, vuorijalavat ja tuomipihlajat kuiskivat menneistä ajoista.

Ajan kuluminen saa näkyä, eikä joka pilarin tarvitse olla viimeisen päälle rapattu. Ajan patinaa ei voi ostaa, se syntyy vain vuosikymmenien vieriessä. Myös siksi vanhassa puutarhassa on hyvä istahtaa miettimään ennen kuin tekee siellä mitään peruuttamatonta. (Sirkka-Liisa)

Kainuun Givernyssä tapaamme Urho Kähkösen joka onkin ollut todellinen kauneuden arvostaja jo pikkupojasta. Kun muut pojat rassailivat mopojaan, Urho tilasi pihapiiriin vähillä rahoillaan kukkasipuleita samalla kun haaveili arboretumista ja istutti pihaan ryhmäruusuja. Kun muut kalastivat, Urho kantoi pihaan joelta kielon ja saniaisen juuria ja suunnitteli samalla japanilaista puutarhaa. Lopulta kotipaikka Pihlaja jäi kuitenkin vain kesäkäyttöön, kunnes tapahtui kohtalokas visiitti kotitilalle. Näin Urho kertoo:

Kun vein puolisoni 2000-luvun alussa ensimmäistä kertaa kotitilalleni, hän ensimmäisenä pihaan astuessaan totesi: ”Aivan ihana paikka, täällä olisi mukava asua!” Katselin hölmistyneenä ympärilleni – tämäkö ihana? Yhtä äkkiä näinkin pihan nuoruuteni silmin, ja kaikki haaveeni arboretumista ja ruusutarhasta palasivat. Hetki oli käänteentekevä, eikä se jälkeen mikään ollut entisellään.

Tästä seuraakin sitten huima tarina pariskunnan uudisraivaustoimista kivikkoryhmien kautta upeaan rosariumiin. Ja kaikki alkoi Urholla ensimmäisestä Helsingissä käynnistä, jolloin hän Yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa näki itseään kolme kertaa korkeamman perennan, marskinliljan. Tästä alkoi Urho-pojan matka kohti puutarhaa, joka on hänelle eskapistinen täyttymys kohti kadotettua ’Edeniä’.

Nämä unikot kukkivat Sari Kallion niityllä, josta hän kertoo luvussa Puutarha, joka oli ennen puutarha – puutarhan paluu Karhin koululle. Sari asuu vanhaa, kaunista puukoulua ja on tehnyt tyypillisestä, pelikenttämäisestä koulun pihasta rehevän puutarhan, johon kuuluu myös lehto, jossa sille ominaisia lehtokieloja, hiirenvirnoja, vuokkoja, kevätlinnunherneitä, ahomansikoita ja metsäkurjenpolvia. Puutarhaa rakentaessaan Sari on löytänyt unohdettuja kasveja, paenneita perennoja, piiloutuneita kiviä, kauniita harmaiksi patinoituneita kantoja sekä puiden ja pensaiden taimia. Sari tuumii, että kenties koululla asunut talonmies tai keittäjä oli istuttanut yrttejä, perinneperennoja, tammen, saarnin, vaahteroita ja pähkinäpensaita.

Puutarha pitää minut järjissäni, taivaanrannan maalari ja tämän hullun maailman harhailija kun olen. (Sari)

Puutarha se on mökinkin puutarha. Kirsti Ellilä osaa ottaa puutarhansa niin että pääsee usein zen-mielentilaan, jossa ei mietitä mennyttä eikä tulevaa, vaan ollaan hetkessä läsnä. Ilmeisen tuottoisaa, sillä Kirstin puutarha tuottaa yllättävää satoa: eestiläistä valkosipulia, ranskalaista rakuunaa, laventelia, minttua, timjamia, mäkimeiramia, lipstikkaa, isooppia, omenoita ja etenkin kesäkurpitsaa. Tämän kuvan nähtyäni ja luettuani Kirstin huimat reseptit eli mitä kesäkurpitsasta voi tehdä, annoin hänelle arvonimen Kurpitsakuningatar!

On tunnustettava, etteivät minun valkosipulini tosiaan kasva riveissä. Tosikot eivät ymmärrä puutarhaani, koska aikakauslehtien kuvat hyvin hoidetuista ja järjestelmällisistä kasvimaista ohjaavat heidän havaintojaan, eivätkä he tunnista hallitusti rappeutuvan puutarhan kauneutta. (Kirsti)

Ai miten kauniisti minulle soikaan tuo 'hallitusti rappeutuvan puutarhan kauneus.' Kirstin puutarhaa saamme seurata huhtikuusta syyskuuhun, jolloin kesämökki laitetaan talviteloille. Koska Kirstillä on sana ns. hallussa, hän saa vielä lopussa sanoa ’viimeisen sanan’.

Pionit ovat osa Anu Sysimetsän kolmekymmentä metriä pitkää kukkapenkkiä. Aluksi oli tarkoitus tulla aidanne, joka peittäisi näkyvyyttä tielle. Anu istutti tähtijasmiketta ja erilaisia syreeneitä. Kaikki ei mennytkään kuin unelmissa ja pensaat kasvoivat hitaammin kuin olisi toivottu, nurmikon leikkuu pensaiden ympäriltä oli hankalaa ja kaiken huipuksi pensaiden juuret piti kitkeä! Anu keksi tehdä pensaiden joukkoon perennapenkkejä, mutta ei kohopenkkeinä, vaan ihan omalla tyylillään. Tarina on monimuotoinen…Nyt kuitenkin betonikivillä rajattu rippipenkki toimii upeasti ja myös pensasvalikoima on laajentunut ja myös perennoissa löytyy: lupiineja, sormustinkukkia, pioneja, ritarinkannuksia, akileijoja, punahattua…Eniten Anun mieleen ovat pionit ja liekö niiden innoitusta, että rippipenkki taitaa saada jatkoa.

Tämä kaunis penkki kunnioittamassa vanhaa puuta on Esko Kuokkasen nikkaroinnin tulosta. Tässä on ideaa! Voi levähtää puun varjossa. Saa suojaa auringolta ja puusta riippuen jopa sateelta. Penkkiä voi käyttää myös ruukkukasvin alustana ja siinä voi tehdä myös ruukutuksia. Esko kokosi penkin muutamaa ruuvia vaille valmiiksi sisätiloissa. Kirjassa on tarkat kahden sivun ohjeet penkin rakentamiseen, joten kuka tahansa topakka tästä selviää. Näen selvästi, miten Esko nyökkää myönnellen;-)

Siis Karisto alkaa nyt julkaista Puutarhamaailma -vuosikirjaa. Ensimmäinen on jo kaupoissa. Idea ei ole yhtään huono ja tilausta takuulla on, sillä trendit jylläävät puutarhoissakin. Ja puutarha on paljon muutakin kuin kasvit. Se on vaikka tuo Eskon tekemä penkki, se on kirjassa oleva Tanja Nieminen pergolaportti, se on Annis Ahosen puutarhaan tekemiä sekä kauniita että hyödyllisiä betonitöitä. Tietenkin se on myös Kirsi Luukkasen runsaasti satoa tarjoava kasvimaa sekä Merja Hollin huimaava perennapenkki tai Jaana Ohra-ahon kiinnostava puutarha, jossa rappuset ilman osoitetta sekä ruostetta ja kulunutta kauneutta. Se on myös rakkaiden koiriemme huomioon ottamista puutarhassa, kuten Tarja Smolanderilla tai Tanja Niemisen Kotoilijan ekologinen puutarha, jossa mm. huimaava koko sivun tietoisku Kotoilijan puutarha on ekologinen, kestävä ja aistillinen sekä ihana väriopas. Kirsti Kurosen hauska Nainen, joka rakensi pesän, jossa Kirsti itse omin käsin rakentaa aivan pikkuruisen mökin, Pääskysen. Ja se on talvea, kuten Ari-Pekka Huhdan upeissa kuvissa puutarhan talventöröttäjistä. Koska puutarhan luomisessa vain taivas on kattona, niin eiköhän se sama ole puutarhan vuosikirjan teossakin eli raja ei tule vastaan, kun vain löytyy meitä, jotka vuodesta toiseen lähdemme tähän huumaan…Minä tilasin tänään muuten mesimarjan taimia. Epäilen, että tästä tulee vieläkin hurjempi kärhösuvi kuin oli edellinen, sillä puutarha ilman kärhöjä on minulle kuin elämä ilman kirjoja.

Tämä on puutarhakirjan esittelyelämys ja halusin ihan kaikki mukaan vaikka vain nimellä ja muutamalla sanalla. Tämä on neljäntoista innokkaan projekti ja mikä huiminta: Kantta myöten puutarhaharrastajien! Kirjan upea kansi on maisemasuunnittelija Tanja Niemisen, joka siis ratkoo työkseen puutarhapulmia ideasta toteutukseen. Hänen osuutensa on kiinnostava, kuten kaikkien, joten löytäkää tämä monipuolinen kirja, jota suosittelen teille melkein kolmenkymmenen vuoden puutarhakirja- ja puutarhakokemuksella!

Todellisuudessa me emme hallitse maailmaa, emme edes omaa elämäämme. Mutta puutarhakasvien kanssa askarteleminen suo meille hetkeksi lohduttavan tunteen siitä kuin elämän hallitseminen olisi mahdollista. (Kirsti Ellilä)

***

Muut puutarhakirjat Leena Lumissa löydät täältä

Heidi Köngäs: Vieras mies

Iiris on silmän värikalvo. Iiris on kurjenmiekka. Minä olen ne molemmat.

Heidi Köngäksen kirjassa Vieras mies (Otava 2002) nainen on myös hän, joka ei ole koskaan odottanut mitään, eikä ketään. Hän ei unelmoi olemattomia, hän ei taivu haihatteluun. Hänen raajarikko jalkansa on tehnyt hänestä elämän syrjästäkatsojan, joka näkee valokuvaamossaan ja sen ulkopuolellakin kaiken kuin linssin läpi: tarkasti, turvallisesti, kaukaa, etäisyyttä pitäen, hieman ylimieltä huokuen.


Pikkukaupunki läähättää elokuun hellettä, lapset uimahousuissaan pyöräilevät rantaan, pienimmät vispaavat seisoviltaan, ampiaiset imevät itsensä tainnoksiin ylikypsissä luumuissa, ruusujen tahmea tuoksu tarttuu iholle. Kulkumies, vieras mies, repussaan hävityn sodan muistot ja niihin apunaan vain pillu ja pullo, astuu valokuvaamoon ja kysyy töitä. Nainen kaihtaa katsetta, kaipaa kameran linssiä, rintaliivin alla hikoilee ja korokepohja painaa ikävästi, ottaa miehen kuitenkin apulaiseksi, sillä töitä on sodan jälkeen ollut paljon, liikkeellä menee hyvin. Mies kuin autiomaa täynnä särkynyttä hiekkaa, äänetöntä huutoa sekä nainen, joka on kumittanut itsensä ääriviivattomaksi alkavat tehdä töitä aamusta iltaan pienessä kuvaamossa siinä kuussa, kun helle ryömii pitkin talojen seiniä, linnut vaiti nokat auki kuumasta.


Heidi Köngäksen kirja Vieras mies on tunnelmaltaan kuin piinaava, nautinnollisen hidas esileikki, jossa eniten merkitsee kaikki se, mitä ei tehdä, mitä ei sanota. Hipaisu, äänen väri, yksi kyynel, katse peilin tai kameran linssin kautta, vaitonainen kaksinolo, äänettömyys, ennen kaikkea äänettömyys. Tulee mieleen helteessä kylpevä Viettelysten vaunu ja Marlon Brandon hiestä kastunut paita. Tulee mieleen nähdä tämä kirja mustavalkoisena filminä ja hikiläikät miehen paidassa, tuntea iho.

Vieraan miehen rakenne on tyylikkään yksinkertainen. Köngäs hallitsee sekä pienen tilan että harvojen henkilöiden kuin myös yksinkertaisuuden ylittämättömyyden: Koko kirja on vuoropuhelua, jossa hyvin tasavertaisina kertojina Nainen ja Mies. Nainen on Iiris, valokuvaaja, joka tallentaa muille linssin kautta tarkkaillen heidän ilonsa ja surunsa, syntymäpäivänsä, häänsä ja hautajaisensa. Mies on mikä lie lentojätkä, Vasama, jolle naiset lakoavat kuin kypsä vilja, mutta Iiris vain vaikenee pimiössään, kaipaa katsoa miestä linssin läpi vaaleansinisessä paidassa. Tietenkin vain valokuvaajana, valoja tarkentaakseen. Iiriksen vahvuus on lapsesta asti opittu riippumattomuus, erillisyys, jonka hintana on täydellinen yksinäisyys. Miten hän saattoikaan aavistaa, että tulee hetki kun mies kuin autiomaa puhaltaa hänen niskaansa ja...

Olen appelsiinin kivi, avaat kaksi puolikasta ja löydät pienen kiven, kiellon kiven. Pidät siitä kiinni, painat niin, että se liimautuu ohutta kalvoa vasten. Kalvo melkein repeää, se venyy, mehu puristuu hedelmän lihasta, irtoaa sen syistä, mutta pysyy pussissa kunnes otat sen suuhusi, puret kalvon rikki, imet ja saat suuhusi kaiken mehun, appelsiinin mehun ja lihan ja minut ja minä huudan repeämää, huudan kipua ja nautintoa.

Kamera näkee Iiriksen kuvat särkyneistä, heistä, joita muut eivät katso. Kamera näkee, miten mies nostaa pienen pojan ilmaan ja kieputtaa tätä, kunnes poika huutaa ilosta. Kamera näkee, miten mies nousee junaan repussaan naisen huutoa ja antautumista, junaan pois pikkukaupungista.

Huone kuuntelee hiljaisuutta ja toukokuuta. Nainen palelee, ottaa hotapulverin, pukee ylleen lammasliivin. Maljakossa kurjenmiekkoja. Mereltä tuulee.

***


Suosittelen Vierasta miestä hitaan nautinnon ystäville. Vivahteiden ja yksinkertaisuuden tyylikkyyttä arvostaville. Upeaa kieltä, koskettavia nyansseja, todenmakuista, ihon alle menevää.

***

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Marjatta   Katja/Lumiomena  Pekka  ja Kirja vieköön!