Joonas Konstig: Totuus naisista

Hän kääntyi katsomaan Tiinaa. Heikkoina hetkinä hän oli varma, että se ei tarvinnut häntä enää niin kuin ennen. Kesti pitkään, ennen kuin Tiina huomasi hänet ja laski lehden ja katsoi takaisin…

Joonas Konstigin kirja Totuus naisista (Gummerus 2013) on kertomus Tapani Koskikarasta, 56 vuotiaasta miehestä, joka on lievästi sanottuna tuuliajolla sekä vaimonsa Tiinan että tyttäriensä Ronjan että etenkin Roosan elämästä. Tapani on mies, joka haluaa hallita elämäänsä, pitää sen kurssin tiedossaan. Hänestä tulee Prometeus Plasticsin Suomen talousjohtaja ja tässä se outo syy, miksi tämä kirja tuli minulle: Mieheni on tehnyt uransa muovialalla ja itse tulen pitäjästä, jossa oli yksi Suomen uraauurtavia muovitehtaita. No, tämä syy oli vain toinen, sillä teoksen nimi Totuus naisista, oli minulle kuin taisteluhansikas, johon en voinut olla tarttumatta. Aloin hioa sanansäilääni jo ennen kuin kirja oli saapunut minulle. Mietin, että taas yksi suomalainen mies laukomassa typeriä ja katkeria mielipiteitään naisista. Tylsiä väittämiä, jotka kohdatessani tekisin tekstistä hakkelusta. Enempää väärässä en voinut olla, sillä ainoa minuun takertunut stereotypia on lause: ”Se ei käyttäytynyt niin itsestään selvästi kuin kiistattoman kauniit naiset hänen etäisen, kokemuksensa mukaan tekivät.” Ehkä adjektiivi ’etäinen’ saa minut nyt niin lauhkeaksi, että siirrymme suoraan siihen, mitä tämä kirja oikeasti on.

Tapani on ehdottomasti niin sympaattinen hahmo, että…en sanotuksi saa. Hän on omalla lutusella tavallaan ihan hukassa osin vaimonsa Tiinan kanssa, mutta ennen kaikkea sanavalmiin vanhemman tyttärensä, maailmanparantaja Ronjan kuin myös itseltään hukassa olevan nuoremman tyttärensä Roosan kanssa. Jotenkin tuli mieleen vuodet, jolloin sain seurata R:n ja M:n isä-tytär –suhdetta, jossa kyllä molemmat kasvattivat toisiaan.

Hyvän käsityksen Ronjasta saa luvussa, jossa kerrotaan perheen edesmenneen ukin, Tapanin isän, syntymäpäivän muistoksi kotona syötävästä päivällisestä. Tapani on arvostanut isänsä tyyliä monessa ja etenkin vaatetuksessa, sillä olihan isä ollut Hyvinkään verkatehtaan omistaja. Hän odottaa muiden seuraavan mukana tässä kunnioittamisessa, mutta:

”Niin että naisen kunnia on miehen kunnia”. Ronja sanoi.

”Siis niin piti vaimon puolta.”

”Että pidetään naista kuin kukkaa kämmenellä.”

”No näin”, Tapani sanoi.

”Romanttista.”

”Herrasmies.”

”Tietty silloin ei vielä puhuttu sellaisesta hömpötyksestä kuin ylistämällä alistaminen.”

Tapani ei ollut kuullut sellaisesta. Näin äkkipäin se tuntui järjettömältä sanaparilta, ja hän juuttui toistamaan sitä mielessään. Tiina laski padan pöytään, nosti kannen ja paljasti osso bucco –kiekkojen luuydinsilmät ruskean lihaliemen ja juuresten seassa.

”Silloin sitä nyt vaan oli tapana ajatella, että kotonahan ne vaimot on tyytyväisempiä”, Ronja sanoi. ”Keittiössä. Laittamassa herkkuja eläinten ruuminosista.”

”Nyt Ronja tilanne on se, että sä voit puhua pyöreesti ja sanoa ettet tuomitse, mutta älä esitä ettei kukaan muka loukkaannu tollasesta.”

Tämä tilanne ajautuu sitten siihen, että Tapani poistaa vanhemman tyttärensä pöydästä, mikä jälkeenpäin ajatellen on kuin pisara meressä nuoremman tyttären Roosan tavattua Micon ja kaiken muuttua aivan muuksi kuin mitä Tapani oli voinut ikinä edes kuvitella. Kirjan keskiössä ovat Tapani ja Roosa. Ja sitten tulevat kaikki muut. Tai sitten muut ovat Tapanin ja Roosan välissä ja isä kadottaa joksikin aikaa turvaotteensa tyttäreensä, jolloin…

Konstig kirjoittaa hyvää kieltä. Olen allerginen suomalaisen dialogin heikkoudelle ja etenkin puhekielelle, mutta tässä kirjassa edes teinien keskenään käyttämä todella omituinen sanasto ei haitannut. Dialogi on luontevaa ja Tapani on sisäisessä hämillään olossaan vakuuttava ja todentuntuinen. Hänestä on melkein pakko pitää, mikä helpottaa paljon kirjan lukemista. Se, mitä kirjan takakansitekstissä sanotaan ’romaani riippuvuudesta ja isän pahimmista peloista’ on kerrankin kustantajalta täydellinen ja kohdalleen osuva tiivistys, sillä siitä tässä kirjassa on kysymys.  Siitä ja tragediasta, sillä kirja on yllättävä.

Olen niin mielissäni kun luin tämän hyvän kirjan, jossa sovinismi ei sijaa saa, vaan todellisen makuinen perhe-elämä. Konstig kirjoittaa tunneälyllä saavuttaen näin jotain olennaista. Uskon tämän kirjan kohderyhmän olevan sukupuolesta riippumaton. Tapani on herrasmies ja huolestunut isä, mutta hän ei ole yhtään munaton, joten odotettavissa ei ole tylsistymistä. Kun kaikki se, minkä piti tapahtua on tapahtunut, näen Tapanin sielukkaassa tweedtakissaan maistelemassa singel malt –viskiä. Aivan pikkiriikkinen kyynisyys on vallannut hänen mielensä, mutta hän jättää kaiken oman mielensä huoneisiin:

Eli, tämä. Tämä olisi siis se, tämä olisi hänen naisensa tässä elämässä. Kaiken satunnaisuus huvitti Tapania silloin. Näinkö nämä asiat järjestyivät? Naurettavan huonoa päätöksentekoa, jos sitä vertaili siihen, mitä hän oli työelämässä päätöksenteosta oppinut: käytännössä ei mitään päätöksentekoa ollenkaan, vain jonkinlainen polkuriippuvuus, että päädytään, ajelehditaan johonkin suuntaan ja huomataan, että toinen on vieläkin vierellä. Joten pidetään kurssi. Selittääkseen pois tätä satunnaisuutta ihmiset sitten puhuivat kohtalosta ja sielunkumppaneista ja kuinka oli tarkoitettu että…

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin  Kirjapolkuni  Minna  Suketus  Erja  Annika  Maria ja  Karoliina

Caroline Hofberg: Runsaat salaatit

Se, mitä olen ruokakirjatarjonnassa kaivannut, on kirja ruokasalaateista. Caroline Hofbergin teos Runsaat salaatit (Matiga Sallader, Otava 2013, suomennos Katja Tiilikka) on kaunis ja noin sata salaattiohjetta tarjoava teos tähän tarpeeseen. Kirjan houkuttavat kuvat ovat Tia Borgsmidtin ja kuvia on paljon. Kirjan makutuntumaan vaikuttaa selvästi se, että mukana on myös tunnelmakuvia ruokahetkistä sekä kuvia puutarhoista ja itse ruokakuvat ovat houkuttavat ja selvästi harkiten suunnitellut. Tämä kirja on siis ruokaruokaa, mutta myös silmänruokaa ja sitä osaan arvostaa.

Runsaat salaatit sisällys tarjoaa Esipuheen, Salaatit, paksuja kastikkeita ja dippejä, Salaattikastikkeita, Salaattipohjia ja Ohjehakemiston. Salaattipohjissa selitetään perusteellisesti, mitä ovat kuskus, bulguri, speltti, tattari, kvinoa…näiden ravintoarvot ja keittoajat. Kuskus esimerkiksi on kotoisin Pohjois-Afrikasta ja sitä on valmistettu vehnästä puristamalla tarkoituksena saada siitä säilyvämpää. Kuskus ei sisällä leseitä tai alkioita ja siinä on vähemmän kuitua ja ravintoaineita kuin bulgurissa. Saatavana on myös täysjyväkuskusta, jonka kuitupitoisuus on tavallisen kuskuksen ja bulgurin välissä.

Torstai on toivoa täynnä ja silloin on mukava saada vaikka uusia ruokaohjeita. Nyt valmistamme Bulgurilla täytettyjä munakoisoja tzatzikin kanssa.  Kirjan bonusta ovat tietoiskut jokaisen reseptin alussa ja kuva on vastasivulla:

Munakoisosalaatti tarjoiltuna munakoisossa itsessään. Ihanasti fetajuustolla ja mintulla maustettu bulgurisalaatti on oivallinen täyte melko neutraaleihin munakoisoihin. Itse tarjoilen munakoisot tzatzikin kanssa, mutta ne sopivat hyvin yhteen myös grillatun lampaanlihan ja tomaattisalaatin kanssa. Vaihtelua saa maustamalla tzazikin vastahienonnetulla mintulla.

4 annosta

Täytetyt munakoisot

4 munakoisoa

oliviiöljyä voiteluun

suolahiutaleita

2 dl bulguria

4 dl vettä

1 kasvisliemikuutio

1 punasipuli

2 valkoispulinkynttä

2 tomaattia

3 rkl hienonnettua minttua

½ tl sambal oelek –kastiketta

200 g murennettua fetajuustoa

Tzatziki

0,5 kurkku

suolahiutaleita

2 dl kreikkalaista jogurttia

1 puristettu valkosipulinkynsi

0,5 rkl oliiviöljyä

 Aloita tzatzikista: Raasta kurkku raastinraudan karkealla puolella. Laita kurkku siivilään, ripottele päälle vähän suolaa ja anna vetäytyä noin 20 minuuttia. Purista kaikki neste pois. Sekoita kurkku, jogurtti, valkosipuli ja oliiviöljy. Mausta suolalla. (Tämän vaiheen minä oikaisen eli sekoitan Estrellan Tzatziki, Dipmixin kermaviiliin edellisenä päivänä. Meillä on melkein aina tzatzikia, joten tämä on suuri helpotus ja maku on just sopiva.)

 Munakoisot: Aseta uuni 225 asteeseen. Halkaise munakoisot pituussuunnassa, voitele oliiviöljyllä ja suolaa kevyesti. Aseta ne leivinpaperilla päällystetylle uunipellille ja paista uunin keskiosassa noin 20 minuuttia. Anna munakoisojen jäähtyä vähän ja koverra ne sitten varovasti, niin ettei kuori mene rikki. Paloittele munakoisojen liha.

 Keitä bulgurjyviä kasvisliemessä kannen alla noin 10 minuuttia. Anna höyryn haihtua.

 Pilko sipuli ja valkosipuli hienoksi. Paloittele tomaatit, raaputa siemenet pois ja leikkaa tomaatinliha pieniksi kuutioiksi. Sekoita kaikki ainekset bulguriin ja mausta suolalla.

Täytä munakoisonkuoret bulgursalaatilla. Kuorruta uunin keskiosassa 10-15 minuuttia. Tarjoile tzatzikin kanssa.

Muutamia kirjan ruokaohjeita: Bulguria kantarellien ja puolukoiden kera, Punajuurisalaatti, pekonia  sinihomejuustoa, Lämmin juuressalaatti, kinkkua ja gorgonzolaa,  Lämmin salaatti tortellinien ja rucolakastikkeen kanss, Salaatti kesäkasviksista, savukalasta ja kananmunista, Halloumiperunat ja lammasvartaat,  Hedelmäinen broilersalaatti ja yrttimajoneesi, Makkaraa ja lämmintä punajuurisalaattia, Perunasalaatti, lämminsavulohta ja katkarapuja, Thaimaalainen salaatti lampaanfileen kera, Kesäsilliä ja hovimestarin perunoita…Näitä lukiessa ja kuvia katsoessa tulee nälkä. Aion itse kokeilla ainakin kaikki ne reseptit, joissa on munakoisoa ja/tai punajuurta sekä Broileri-pasta-homejuustosalaatin:

4 annosta

400 g punajuurta

8 dl babypinaattia väljästi pakattuna

4 rkl pinjasiemeniä

200 g pastaa, esim. penneä

500 g broilerin reisifilettä

oliiviöljyä paistamiseen

suolahiutaleita

vastajauhettua mustapippuria

n. 150 g sinihomejuustoa

Kastike

3 rkl oliiviöljyä

2 rkl kypsytettyä balsamietikkaa tai balsamicosiirappia

suolahiutaleita

vastajauhettua pippuria

 Aloita sekoittamalla kastikkeen ainekset keskenään.

 Keitä punajuuret pehmeiksi kevyesti suolatussa vedessä; aika riippuu punajuurten koosta. Jätä juuren kärki ja vähän vartta keitettäviin punajuuriin, jolloin niiden väri ja maku säilyvät paremmin.

 Huuhtele punajuuret nopeasti juoksevan kylmän veden alla ja purista kuori pois, kun ne ovat vielä lämpimiä. Leikkaa punajuuret lohkoiksi ja pidä ne mielellään lämpiminä.

 Huuhtele ja kuivaa pinaatti. Paahda pinjasiemenet kuivassa, kuumassa pannussa. Keitä pasta, kaada pois keitinvesi ja sekoita joukkoon vähän oliiviöljyä.

 Paista broilerin koipifileet oliiviöljyssä, noin 3 minuuttia kummaltakin puolelta. Mausta suolalla ja pippurilla. Pidä broilerit lämpiminä folion alla. Leikkaa broilerinliha viipaleiksi juuri ennen tarjoilua.

 Sekoita punajuuret, pasta, pinaatti, broileri ja murennettu juusto. Pirskota päälle kastike ja ripottele pinnalle pinjasiemenet.

Erittäin herkullinen on takuulla myös kansikuvassa oleva Risonipasta, lämminsavustettua lohta ja sahramia. Risoni näyttää riisinjyvältä mutta on yksi pastalaji. Kokeillaan tätä:

4 annosta

1 keltasipuli

oliiviöljyä

½ g sahramia

8 dl vettä

2 kasvisliemikuutiota

4 dl risonipastaa

2 dl vihreitä herneitä

250-300 g lämminsavustettua lohifileetä

n. 200 g kirsikka- tai coctailtomaatteja

1 pieni punainen paprika

100 g babypinaattia

suolahiutaleita

vastajauhettua pippuria

sitruunaviipaleita tarjoiluun

Hienonna sipulit ja kuullota oliiviöljyssä muutama minuutti ruskistamatta. Lisää sahrami joukkoon kuullotusajan lopulla.

Lisää vesi, kasvisliemi ja risoni ja keitä hiljalleen kannen alla noin 11 minuuttia. Sekoita joukkoon herneet, kun keittoaikaa on jäljellä muutama minuutti. Anna risonin jäähtyä.

 Nypi lohi pienehköiksi paloiksi. Puolita tomaatit ja leikkaa paprika pieniksi kuutioiksi.

 Sekoita lohi, tomaatti, paprika ja pinaatti varovasti salaatin joukkoon. Mausta suolalla ja pippurilla ja tarjoile sitruunaviipaleiden kera.

Tässä ruokakirja joka todellakin houkuttaa valmistamaan ruokaisia salaatteja! Kirja on kaunis ja perusteellinen ja ohjeita on paljon. Tarkoitus on käyttää sesongin kasviksia ja hedelmiä ja minusta näihin ohjeisiin voi reippaasti soveltaa myös omia makumieltymyksiään. Hedelmäinen broilersalaatti ja yrttimajoneesi näyttää tältä:

Minä en kuitenkaan pidä majoneesista ja valitsisin tähänkin raikkaan tzatzikin kastikkeeksi. Punajuuriohjeita tuntui olevan mukavan paljon ja yrttejä käytettiin juuri niin runsaasti kuin pitääkin eli onko mitään rajaa yrttien käytössä!

Tätä kirjaa olen odottanut ja tämä jääkin nyt omaan keittokirjahyllyyni. Suosittelen!

Ruokakirjat Leena Lumissa

Kauneuden ja suloisuuden blogi täyttää jo viisi vuotta ja...

Kauneuden ja suloisuuden blogi täyttää jo viisi vuotta ja sen kunniaksi saatte kolme ihanaa kuvaa Sirkalta Sinisen oven takana. Katsokaa näitä ja nauttikaa! Ja etenkin suurentakaa kuvat, niin nautinnon potenssi nousee ziljoonaan. Hortensia on kyllä, kuten jostain sisustuskirjasta luinkin, kaikkein sisustuksellisin kukka ikinä.

Kuka tahansa sisustuslehden toimittaja voisi suoriksi mennä Sirkalle ja aina olisi kaunista. Ehkä näemmekin Sirkan kodin vielä jossain lehdessä tai kirjassa...

Onneaonneaonnea Sirkka♥ Ja kiitos näistä ihanista kuvista!

Minulla ei näytä tällaiselta ja sen takia menenkin nyt keittämään teetä, sillä se on maailman ainoa juoma, joka sekä virkistää että rauhoittaa;-) Pakkaan parin päivän poissaoloon ja tavaraa lähtee taas kuin olisi kyseessä maailmanympärysmatka.  Mutta ensin soitan kirjastoon ja varaan sieltä...

Nautitaan pinkistä!

What are words

Suklaan lisäksi nainen tarvitsee...nur für die Frauen

Suklaan lisäksi nainen tarvitsee kenkiä. Vitsit Imelda Marcosista eivät naurata minua ollenkaan. Jotenkin vain kenkiä ei voi olla liikaa. Tosin joskus tulee eteen tilanne, että jos on ostanut jossain riemuvaiheessa monia kenkiä 8-10 senttimetrin koroilla, niitä ei aina pysty käyttämään, ainakaan kauaa, sillä polvi alkaa oikkuilla. Siri Hustvedt onkin osuvasti todennut, että ikääntymisessä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta kun kroppa pettää.

Toisaalta ei laukkujakaan voi olla liikaa, mutta kengät ovat ne tärkeimmät. R. kertoo kaikille, jotka jaksavat kuunnella, että minulla olisi kerran lokakuisella automatkalla kohti Salzburgia ollut mukana kaksikymmentäkahdeksan paria kenkiä. Sitä ei onneksi kukaan usko. Kahden kesken hän myöntää, että olen suuri visionääri, sillä kun lokakuun lopun sunnuntai-iltapäivänä ajoimme tuttuun kaupunkiimme, ihmettelimme, miksi ihmiset kuorivat yltään päällimmäisiä vaatekerroksia. Mehän istuimme ilmastoidussa autossa, joten emme tajunneet yllättävän 30+ -helleaallon kohdanneen Salzburgin. Minullapa olikin mukana myös kaikki kesäkenkäni!

Tässä ehdottomat suosikkini, joissa ei ole mitään värivirhettä, vaan kenkien väri on kuin vähän liukuvärjätty. Näillä kävelee kaupungissa kuin kaupungissa iltaisin vanhaan kaupunkiin syömään.

Marianne kommentoi vähän aikaa sitten juttuuni Koiruuksia ja tallikissoja, että on kiva nähdä myös kasvoni. Minä siihen, että sen sata kertaa olen postannut kuviani. Mutta tässä taas kerran. Katse kohdistukoon kenkiini. Minulle tästä kuvasta seurasi hirveä kriisi, jonka seuraukseni hankin pinkit käsipainot! Huomatkaa Jaelilta saamani ihastuttava pinkki käsilaukku.

Talven alussa hankin näin järkevät saapikkaat, sillä korkeilla koroilla liukastelu lumisilla teillä on rankka laji. Miten ihmeellistä, että sininen yrittää puskea taas pitkän paussin jälkeen elämääni.

Eilen lähdin ostamaan farkkuja, mutta kollasinkin lopulta kaikki kenkäkaupat, mitä ikinä jaksoin. Nämä Vagabondit sitten lähtivät mukaani. Tunnen itseni hyvin järkeväksi, sillä näillä kävelee jo kummasti vaikka missä joutumatta kuitenkaan pitämään kaduilla jaloissaan oikeita lenkkareita. Myönnän, että väri vaikutti jossain määrin ostopäätökseeni.

Tiedoksi: Täällä on ensi viikolla hiihtolomat, mutta R. ei ole lomalla. Minä olen kuitenkin Bessulla yökylässä ti-ke, jolloin käymme mm. ratsastamassa. Ensi viikko ei ole niin tuottelias kuin oli edellinen, mutta lupaan vähintäin yhden ruokakirjan. Uusi puutarhakirjakin on tulossa...

Mukavaa tulevaa viikkoa kaikille! 

Love
Leena Lumi

PS. Ei olla tänään syöty vasta kuin brunssi ja alan nyt valmistaa tätä  Taidan yrittää ottaa paremman kuvan...

Ensirakkaus

Sanovat
että ensirakkaus on tärkein.
Se on hyvin romanttista,
mutta niin ei ole minun kohdallani.

Jotain meidän välillämme oli ja ei ollut,
tapahtui ja meni ohitse.

Käteni eivät vapise,
kun niihin osuu joitain pieniä muistoja
ja narulla sidottuja kirjepinkkoja
       - olkoonkin vaikka silkkinyörein sidottuja.

Meidän ainoa tapaamisemme vuosien jälkeen
kahden tuolin keskustelu
kylmän pöydän ääressä.

Muut rakkaudet
hengittävät minussa yhä syvästi.
Tällä ei ole happea edes sen verran,
että se voisi henkäistä.

Ja kuitenkin juuri sellaisena kuin se on,
se kykenee siihen mihin ne muut eivät vielä kykene:
unohdettuna
jopa uniin tulemattomana,
se totuttaa minut ajatukseen kuolemasta.

- Wislawa Szymborska -
Sata Szymborskaa (Like 2003, suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine)

First Love

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Sängyn vuosia vanhoissa uurteissa hän kietoutui. Millä tavalla uskoikaan siihen, yhteiseen elämään, miten uskoa kun haluan keskeytyä, hän pakottautui olemaan valpas tai verkkokalvolla raikuva huurre, näkemisen este: että luovuttaisi, lähtisi siitä mihin itse on halunnut, se olisi heikkoutta ollut, sallimatonta!

Ei hän voinut, kyennytkään, ei niiden menetysten jälkeen jotka häneen oli kirjoitettu. Sormet valuivat pitkin puuvillaa sen pintaa ja kasvot Annassa soljuivat ilmeettöminä.

Mies oli halunnut panna, ihan ensikosketuksesta lähtien niin.

Ja sitä on olla: tulla halutuksi.

Kodin valtasi hiljainen kuume ja Veikko kiehui.

Meidän hääpäivämme, viileä kuin vittu.

Maaria Päivisen kolmas teos Pintanaarmuja (ntamo 2013) on hillitön ja raivoisa kuin Katja Ketun Kätilö tai Heli Slungan Orjan kirja. Paitsi, että ollaan paljon poissa, jossain. Irlannissa, New Yorkissa, Barcelonassa, Vietanamissa, missä kaikessa. Arktinen aspekti puuttuu, jäämeri ei tuoksu, mutta on paljon punaista ja verta. Paljon pintanaarmuja.

Käsiraudat kalisivat vasten sängyn puista päätyä, naapuritkin kuulivat kuinka pideltiin ja sade ulkona syövytti eikä veikko löytänyt...

Pian hän nousi, tunsi Veikkonsa läpikotaisin ja silti: miten pelottikaan polvistua ja anella, laittaa huulet peniksen ympärille, imeä, olen liekitetty pyhyys.

Tarina on kolmesta ihmisestä, jotka tuskin voisivat hengittää ilman toistaan. Ovat Anna ja Veikko, pariskunta, joiden kemia on valtasuhdepeliä. Veikko hakkaa Annaa ja pitää myös vankina. Anna ei ole kuitenkaan aina sidottuna, vaan tapaa myös Hermanin, jolle hän tulee pakkomielteeksi, ylipalvonnan kohteeksi

Hän oli yhtä kaunis ja hauras kuin pyhä vesi kirkkojen kulhoissa.

Hän oli kastetoimitus, aamunavaus, ikoni alttarin yllä, ja hän syntyi joka päivä uudestaan, särkyi iltaisin, särkyi jälleen…

Hän oli kevät ja syksy, taantuma, nousukausi, vararikko,lottovoitto…

Hän oli Anna.

Hän oli Athenia.

Hän oli pieni kostea läiskä, hän oli vaurio, hometta, hän oli pintanaarmuilla.

Hän oli kaupunkien torneissa huutava yö, hän oli tähtien hetket, hän oli miettivä, kumartunut patsas…

Meri piirsi hänen ruumiinsa.

Meri piirsi meidän suhteemme.

En tahtoisi enää muistella. Kun muistelen, tuntuu, että tämä kaikki on jotenkin hämärää ja epätodellista ja etten oikeastaan elä enää ollenkaan.

Päivinen rakastaa kieltä  haluaa leikkiä sanoilla, keksiä uusia. Ne virtaavat hänestä kuin vesi alppipuroissa ja ennen kuin huomaatkaan olet juonut sanailottelun virrasta janosi vain kasvaessa. Lukija humaltuu tekstin juoksusta, mutta yllättyy kaikkein eniten siitä, että tarina pysyy koossa, juoni säilyy ja paljon tapahtuu, sillä Anna tulee odottamatta raskaaksi ja se rikkoo lopulta kaiken. Eniten hänet itsensä.  Tapahtuu tragedia ja Anna joutuu mielisairaalaan. Siellä hänen huonetoverikseen tulee Mirjam, joka haluaa auttaa:

Mistä sinä Anna pidät kaikista eniten?

Anna hetkiä vaiti, liikuttunut.

Hiljaa, hiljaa, sydän rytistyi pieneksi. Nussimisesta, hän lopulta hyllyi, sen kyllä huomaa pääsi Mirjamin suusta liian nopeasti, tarkoitan tietenkin, että…

…ja Anna tuijotti kiinteästi, ja hänen kehossaan korostuivat mutkat.

Hän oli hyvin vakava tai ojitetut pellot.

Pintanaarmuja upposi minuun kuin kivi mereen. Tämä on minun kieltäni. Tämä on Maaria Päivisen kieltä. Muistan, miten paljon pidän Herta Müllerin runoproosasta, Sydäneläin, Ihminen on iso fasaani ja Matala maa, nyt koin jotain samaa. Kerrotaan niin rajua tarinaa, että pitää ottaa runo pelastusrenkaaksi, varahapeksi. Herta tekee sen uudissanoillaan. Maaria tekee sen myös uudissanoillaan, mutta kylvettää koko tekstinsä runokielen altaassa. Antaa lukijalle armoa. Tätä ei ole kirjoitettu ennen. Tätä et ole lukenut syntymästäsi tähän päivään. Päivinen on raskaana uudesta proosasta!

Kirjan tarina on minulle kertomus Annasta, jolla oli suuri itsetuhon tarve. Suuri tarve hallita edes omaa yksinäisyyttään. Saada olla. Sitä ei sallita, joten hänestä tulee kahden miehen pakkomielle. Toiselle hän antaa ja antaa ja saa nyrkistä. Toiselle hän ei anna, mutta Hermanille riittää oma hullu rakkautensa, jonka houreissa hän unohtaa perheensä, elää todellisuuspohjaa vailla olevasta palvonnastaan ja kuvittelee sen, mitä ei ole. Anna on valtiatar. Hän ravitsee itseään Veikon väkivallasta ja Hermanin maanisesta ihailusta. Vuoroin Herman, vuoroin Anna kertovat tarinaa ja kaiken aikaa Veikko panee tai lyö tai on epätoivoinen. Sillä sekin hetki on. Anna kertojana on ehdottomasti Hermania kiinnostavampi, sillä Anna on sykkivää lihaa, pakoa ja halua, kun taas Herman valuttaa ylimaalisia kielikuviaan liiankin kanssa, kuin ei hänestä muuhun olisi. Pyhä kolmio täynnä kivun ja punaisen valtapeliä ja kaiken aikaa Herman vain jumaloi:

Minun häneni on myrkkyä. Minun häneni on kallista, juotavaa myrkkyä, joka sulattaa sydämen ja saa näkemään kaiken kahtena.

Hän on pyhää maitoa. Historia. hän on tärvellyt minun tulevaisuuteni ja minun menneisyyteni ja minä rakastan häntä vieläkin.

*****

Maarian haastattelu Prosak-klubilla 2013

Yllä ystäväni lähettämä kuva minulle Voima -lehden sivusta, jossa käsitellään Maaria Päivistä ja mm. minun arviotani Maarian Pintanaarmuja -kirjasta.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Jonna Kirsi Annami  Aili  Sannabanana  Katja/Lumiomena  Annika  Paula  Elegia  Villasukka kirjahyllyssä  Maija ja Vera Vala

Leena Yliportimo: Rakkaus on pyöreä

Harvoin sitä tulee runokirjaa esitellessään sanoneeksi, että runot sekä riipaisevat että saavat nauramaan. Näin minulle kävi lukiessani Leena Yliportimon esikoisteosta Rakkaus on pyöreä. Leena itse toteaa runojensa olevan hänen mielenmaisemastaan napattuja, sanoiksi puettuja kuvia. Syvällisiä, tunteellisia ja viihteellisiä. Kokoelma on tarina intohimoisesta rakkaudesta, joka polttaa itsensä loppuun. Rakkaus on pyöreä ehkäisee kuitenkin kyynisyyttä, sillä rakkaus tulee vielä vastaan, koska rakkaus on pyöreä ja se on myös kirjan päätöslause. Voitko kieltää, että alkaa hymyilyttää:

piilosurua

honey

onko suru puserossa?

No tule tänne

niin otetaan se pois

ja ihan varmuuden vuoksi

vielä housutkin

Luin kaikki Yliportimon runot tuosta vain ja ajattelin, miten kuin leikiten teksti häneltä virtaa. Leena on mainonnan suunnittelija, joka on ikänsä kaiken ollut intohimoinen kirjoittaja. Nuorena saadusta kirjallisuusstipendistä huolimatta, hän päätyi kaupalliselle alalle. Sitten runoilu kuitenkin alkoi haitata työntekoa ja Leena löysi itsensä jossakin vaiheessa luomassa runouden ja kuvituksen yhdistävää taidekonseptia yhdessä ystävänsä taiteilija Luiz Risin kanssa.

kohtuus kaikessa

niin suuttunut olin sinuun

että söin epähuomiossa

kolme vaniljavanukasta

sitten aloit vielä ällöttääkin

Mainonnan ammattilaisena Leena on osannut määrittää kohderyhmänsä:

Kokoelmani on tarkoitettu tämän päivän urbaaneille ihmisille, jotka kaipaavat elämäänsä taiteellista viihdettä, joka ei ole liian vaikeaa, mutta joka koskettaa ja saa ajattelemaan. Populäärin tyylinsä vuoksi tekstejäni lukevat mielellään hekin, jotka eivät muuten runoudesta välitä.

anteeksi kömpelyyteni

uskothan

kaikki ulos päästämäni sammakot

ovat vain

viattomia luontokappaleita

Arvatkaapa onko minulla hauskaa! Että saan tässä hihitellä ja runoilija Yliportimo myy itsensä niin tehokkaasti, että minä olen vain puhtaaksikirjoittaja. Leenan löydät täältä Ja älköön kukaan vain luulko, etteikö oikeasti olisi draamaa ja kaihoa tässä runokirjasessa, on sitäkin. Toin nyt kuitenkin esiin sitä harvinaisempaa eli hauskaa. Haluan kuitenkin lopettaa erääseen kauniiseen, omaan suosikkiini:

ikävä meitä

ollaan tänä iltana

taas me

ollaan se talo

jossa on ikkunat etelään

ollaan kaunis laulu

sinä melodia ja minä sanat

ollaan punainen tandempyörä

ohjataan vuorotellen

ollaan taas me kaksi yhdessä

niin että ihojemme väliin

ei mahdu mitään muuta

kuin rakkautta

ollaan yhtä aikaa

pyörremyrsky ja auringonlasku

ollaan kulta taas me


*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika K.

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

…hänen lukiessaan lausuntoa, hänen kertoessaan lause lauseelta kauheuksista salissa tapahtui muutos. Sinne ilmaantui ihmisiä, maisemia ja kaupunkeja, lauseista syntyi kuvia, ne muuttuivat eläviksi, ja paljon myöhemmin joku kuulijoista sanoi, että oli tuntenut nenässään Collinin lapsuuden peltojen ja niittyjen tuoksun. Mutta Caspar Leinenille tapahtui jotain muuta: vuosikausia hän oli kuunnellut professoreitaan, päntännyt lakeja ja opetellut tulkitsemaan niitä, hän oli yrittänyt ymmärtää rikosoikeutta – mutta vasta nyt, vasta hänen oman asiaesityksensä yhteydessä hän käsitti, että todellisuudessa kyse olikin jostain aivan muusta: kärsivästä ihmisestä.

Ferdinand von Schirachin teos Collinin tapaus (Der Fall Collini, Atena 2013, suomennos Raija Nylander) on pieni suuri kirja, joka runsaan sadanviidenkymmen sivunsa avulla, kuin yhdeltä istumalta, vakuuttaa lukijan siitä, että kenestä vain meistä voi tulla murhaaja, jos vain tietyt olosuhteet kohtaavat. Kirja oli minulle yhtä ennalta-arvattava kuin Schlinkin Lukija, mutta nyt tuo asia ei ollut haitaksi. Älkää kysykö miksi, sillä en tiedä. Pidin kovasti Lukijasta elokuvana ja taas Schlinkin Viikonloppu on yksi suosikkejani, vaikka vain harvat tuntuvat kirjan löytäneen. Kuitenkin onneksi muutamat ovat

Kirjailija Ferdinand von Schirach on myös asianajaja, joten tietty varmuus tuoda esille tällainen oikeussalikertomus, toimii hänellä tyylillä. Schirachilla on myös riittävästi tunnelatausta uhriin ja kaiken kaikkiaan rivit ovat sitä kotimaata eli Saksan kirjallisuutta, jossa asuin vuosikausia. Lyhyet, toteavat lauseet ovat hirveän tehokkaita ja uskallan sanoa, että näen Schirachin lävitse luetut Böllin teokset.

Kirjan teema kiertyy sen ympärille, mikä saa koko ikänsä moitteetonta elämää viettäneen ihmisen tekemään murhan. Italialainen Fabrizio Collini on työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta työkaluntekijänä ja yllättäen hän murhaa luksushotellissa vanhan, arvostetun miehen Hans Meyerin. Murhaajan puolustusasianajajaksi ryhtyy nuori juristi Caspar Leinen, joka ei tehtävää aloittaessaan tiedä, miten kaikki menneisyydestä kuin vyöryy häntä kohti sitä mukaa kuin Ludwigsburgin kaupungin arkistot aukeavat hänelle.  Tulee hetki, jolloin todellisuus kuin katoaa:

Leinen pelkäsi menettävänsä hänet niin kuin oli menettänyt Philippinkin. Yhtäkkiä kaikki hänen ympärillään liikkui jähmeästi. Penkit, lattia, ihmiset ja äänet tuntuivat vaimeilta ja vierailta, valo ei täsmännyt.  Hän näki itsensä ulkopuolelta, vieraan, johon hänellä oli vain epämääräinen yhteys.

Lyhyen tarinan jännite syntyy mielestäni kahdesta asiasta: Collini ei paljasta tekonsa motiiveja ja Leinenilla on pelissä jotain henkilökohtaista. Kummatkin ja etenkin ensimmäisen, lukija arvaa nopeasti. Se haittaako tässä kirjassa ennalta-arvattavuus vai ei, jää jokaisen lukijan kohdalla omaksi kokemukseksi puolesta tai vastaan.

Minua henkilökohtaisesti nyt ’närästää’, että en lukenut Schirachin aiempaa eli Rikoksia, josta Savon Sanomat on kirjoittanut näin:

”Teos ei tunnusta mitään dogmia eikä vetoa yhteenkään valaan; kirkkaat ja ytimekkäät virkkeet hengittävät kysymyksistä sakeaa ilmaa.” Waude!  Taidan voida todeta, että myös Collinin tapaus –kirjassa ’kirkkaat ja ytimekkäät virkkeet hengittävät kysymyksistä sakeaa ilmaa.’ 

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet myös Aletheia  Kirjasähkökäyrä ja  Kirsi.

****

Lue myös Maxim Leon Talviuni Berliinissä - Itäsaksalaisen perheen tarina 

Saran kirjoituskutsu ja blogisavuja kaivataan!

Tiedän ja arvaan bloggaajien joukossa olevan monia, joilla sanan säilä on hallussa ja vaikka ei niin olisikaan, niin tarttukaa ihmeessä Saran kirjoituskutsuun suomalaisten tyttökirjojen kokemuksista. Aika päättyy 28.2. Tämä tiedote löytyy myös oikeasta palkistani.

Blogisavuja kaipaa Regina McBriden kirja Ennen sarastusta, joka oli minulle ikimuoistoinen lukukokemus. Kaikkea tässä kirjassa vahvisti vielä se, että olen saanut viettää kaksi viikkoa juuri kirjan tapahtumapaikassa, Galwayssa. Suosittelen samalla kiinnostavaa matkakohdetta Atlantin valtameren rannalla ja siitä tekee helposti päivänmatkan junalla tai omalla autolla Dubliniin tai voi lähteä vaeltamaan Connemaran nummille, missä ponit...

Jos taiteet ja kuvanveisto kiinnostavat, lue Anne Delbéen kirja Camille Claudel - Kuvanveistäjän elämä. Kirja kertoo lahjakkaan Camillen elämästä suuren Rodinin rakastajana ja oppilaana, sekä lopulta kuvanveistäjänä, joka uhkasi mestarinsa lahjakkuutta. Lue jos haluat tietää, miksi maailmassa on niin paljon enemmän suurmiehiä kuin suurnaisia! Olen asettanut Camillen niin, että aina kun saavun kirjastooni, näen ensin hänen katseensa...

Laadukasta lukuromaania etsivälle suosittelen Richard Masonin kirjaa Muistojen huoneet. Tarina on äidin ja aikuisen tyttären, mutta myös kertomus äidin hapertuvasta muistista sekä vahvan tyttären oman tien etsinnästä. Viimeksi kirjasta on kirjoittanut Erja Hän luki kirjan minun suosituksestani ja minä taas luin tämän Erjan tekstin innoittamana:

Minulle Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla oli kuin olisin tullut kotiin. Nyt tämä 'koti' on matkalla luokseni ihan omaksi kirjaksi.

Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

”Älkää tehkö tätä hänelle! Hei! Älkää tehkö tätä hänelle!”

Hetken ajan hän tuntee läsnäoloni. Hetken verran olen tuulenhenkäys hänen selkäänsä vasten, kutina päänahassa, jotain mikä on nousta ajatuksiin. Äiti. Suojelusenkeli. Haamu.

Kaikki alkoi liikuntapäivän vahvasta, lämpimästä tuulesta.

Rosamund Luptonin uusin teos Mitä jäljelle jää (Afterwards, Gummerus 2013, suomennos Tero Valkonen) teki minulle lukijana aivan saman kuin hänen varhempi kirjansa Sisar: Olin niin lukukoukussa, että olisin vain lukenut ja lukenut. Yritin ottaa etäisyyttä, tavoitella viileyttä, sillä joku salainen sisälläni sanoo, että olen näin tunnelatautunutta tekstiä lukiessani vieraalla maalla juurissani liikaa, aivan liikaa tuonpuoleisuutta, mutta en voi itselleni mitään. Puolustaudun tiedolla, että Rosamund Lupton todellakin osaa kirjoittaa. Kaikki on kohdillaan. Virkerakenteet ovat täydellisiä, kirjan rakenne pysyy kasassa ja kuin myötää lukijaa jatkamaan aloitettua kiihkeää matkaa, yllätys seuraa toista ja hengitys melkein pysähtyy, sillä aika-ajoin lukijasta tulee kirjan Grace, äiti, joka on koulupalon jälkeen koomassa, mutta seuraa kaikkea kaikkialla ruumiistairtaantuneena. Samoin tekee onnettomuudessa mukana ollut tytär Jenny. Grace onnistuu tarkkailemaan miehensä sisarta Sarahia, poliisia, kuin myös miestään, kuuluisaa toimittajaa, vaeltamassa sairaalassa tehohoitohuoneesta toiseen, tyttärensä luota vaimonsa viereen:

Ennen tätä olet aina ollut niin onnellinen, helpolla ja miehekkäällä tavalla, joskus jopa raivostuttavan hyväntuulinen. ”Kaikki hyvin, ota ihan rauhallisesti!” tulee vielä hautakiveesi, olen tuhahdellut. Mutta tyytyväisyys, jota tunnet itseäsi ja maailmaa kohtaan on kyllä vetoavaa, sinä katsot luottavaisesti ulos etkä ahdistuneesti sisään.

Olet kärsinyt kamalia asioita jo tätä ennen, vaikkeivät arpesi näykään. ”Minulla oli Sarah, joten selvisin”, sanoit kun tunsimme toisemme paremmin. ”Inhimillinen versio Sveitsin armeijan linkkuveitsestä.”

Kaikki alkoi koulun liikuntapäivän tulipalosta, joka varsin pian todetaan tahallaan sytytetyksi. Syyllistä ja mahdollisia motiiveja etsittäessä Lupton jälleen liikkuu trillerin ja lukuromaanin kentällä niin taitavasti, että lukija kokee syviä tunteita, mutta myös saa pelätä tosissaan. Tunnevoimassaan tyylikeino on jo melkein Luptonin tavaramerkki, sillä vastaavaa en muista kuin kirjasta Alice Seboldin teoksesta Oma taivas. Lupton kastaa kynänsä vaistomusteeseen, sillä tätä jälkeä on vaarallista kirjoittaa vajoamatta imelyyteen. Jos olisin kyynikko, kokisin Mitä jäljelle jää heikoimmillaan siirappisena, mutta onnekseni en ole. Koen Luptonin heikoimmillaan hyvin suloisena ja herkkänä, mutta vahvimmillaan kirjoittajana, joka nostaa lukijansa koskettamaan taivaan tähtiä.

Tunnen itseni tirkistelijäksi. Olen myös viihtynyt, vaikka kirjassa on niin paljon kärsimystä ja myös vihaa. Toisaalta on läpikuultavaa rakkautta, sillä Grace ja Jenny kohtaavat toisensa henkinä, vain heidän ruumiinsa lepäävät sairaalan tehohoito-osastolla. Gracen peräänantamattomuus on silta näkymättömästä näkyvään, epäuskottavasta todellisuuteen. Jossain vaanii tuhopolttaja, joka ei ole saanut vietyä pahaa tahtoaan viimeiseen iskuun asti. Toisaalla vartioi äidin henki, joka ei salli tehdä hänen lapselleen enää pahaa.

Luptonin meriitiksi voidaan vielä todeta, että henkilömäärä pysyy kasassa ja takuulla kukaan ei aavista syyllistä, vaan kirjailija tarjoaa hänet vasta viimeisillä sivuilla. Tästä kirjasta olisi niin monella jännityskirjailijalla oppimista…

Sisaren kansi oli minusta ylimaallisen kaunis. Mitä jäljelle jää  kansi ei aukene täyteen huippuunsa ennen kuin suurennat kuvan ja katsot sitten. Tuonpuoleinen haluaa suojata itsensä ja kaikki eivät tavoita sitä koskaan.  Eivät edes leukoijan tuoksuessa…

Tunnen öisen leukoijan tuoksun ja olen Newnhamin puutarhassa, on myöhäinen kesäilta…olen sinun kanssasi.

Olen ohuen ohut valo, timantinterävä…Tulen uniisi ja puhun sinulle lempeästi, kun ajattelet minua.

Tämä ei ole meidän loppumme.

Taikakivi, taikakivi, anna minulle…

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Irene  Kirjasähkökäyrä  Tuulia/Lukutuulia  Laura  Jenni  Norkku  Katja/Lumiomena ja Annika K.

Saila Routio: Puutarha laatikoissa - viljelylaatikot, ruukut, kasvihuoneet, kohopenkit

Kasvun ihmeen seuraaminen on palkitsevaa ja siihen ehtii paneutua sitä paremmin, mitä pienempi viljelmä on. Elämän kohtuullistamisen ja kuluttamisen karsiminen liittyvät juuri taimien kasvattamiseen ja kasvien hoitamiseen. Siinä puuhassa on juurevasti kiinni elämän perusasioissa: kärsivällisyydessä vastusten edessä, sinnikkäässä tarpomisessa kohti päämäärää eli elämän säilyttämistä, vaikka tulisi kuivuus tai tulva. Tämä päämäärä vaatii kasvilta joustavuutta, voisi sanoa kekseliäisyyttäkin, mutta koska mikään muu ei ole niin tärkeää, onnistuu taimi lähes aina. Pienimmässäkin siemenessä on elämän ihme. Oman taimen vaaliminen on siksi niin palkitsevaa ja sitä pitäisi saada toteuttaa varhaisesta lapsuudesta elämän viimeisiin päiviin saakka.

Saila Roution kirja Puutarha laatikoissa – viljelylaatikot, ruukut, kasvihuoneet, kohopenkit (Minerva 2013) noudattaa varmaankin Roution kuuluttamaa kohtuullistamista, kärsivällisyyttä ja sinnikästä tarpomista ja saa myös haluamaan puutarhailun jatkuvan elämän viimeisiin päiviin saakka, mutta jos sanoisin kirjaa minimalismin ylistykseksi, se ei olisi totta. Puutarha laatikoissa tarjoaa muuta kuin perinteistä kasvimaaviljelyä niin monimuotoisesti, että jokaiselle löytyy jotakin. Kohtuuttoman laajojen puutarhojen omistajat löytävät kirjasta pelastuksen, miten kasvattaa ihan vaikka mitä ilman työlästä kasvimaata, johon tunkevat rikkaruohot, etanat ja myyrät.  Kaikkea käytännössä keittiöyrteistä puihin asti voi kasvattaa maasta erillään ja se on Roution kirjan teema. Käytännöllistä ja kauniimpaa kuin kasvimaa, vai mitä sanotte tästä:

Puutarha laatikoissa on kauniskantinen, siinä on todella paljon pieniä kuvia, joissa kuin kädestä pitäen opetetaan erilaisia tapoja viljellä parvekelaatikoissa, rautapadoissa, kasvihuoneissa, parvekelaatikoissa, viljelypedeissä sekä kohopenkeissä. Kirjan pääjaksot Löydä laatikkoviljely, Astiat paikoilleen, Keinot käyttöön, Innostavia ideoita ja Entäpä kasvihuone alkavat kokoavalla ingressillä, jota vastapäätä koko sivun puutarhallinen kuva. Pienten kuvien vastapainona suuret kuvat tasapainottavat ja rauhoittavat kuvituksen yleisilmettä. Kaikki kirjan kuvat ovat Saila Roution taidonnäytettä.

Kasvualustan nostaminen ylös maasta on suorastaan välttämätöntä, jos yrittää viljellä vaikka entistä merenpohjaa tai savipitoista maata. Olen tämän itse rannikolla kokenut karvaimman kautta, mutta ei silloin tullut laatikkoviljely mieleenkään.  Laatikoiden avulla voi itse valita maanlaadun! Bonuksena nämä säästyivät myyriltä:

Jos jollakin on nyt taakkana iso puutarha, sen voi antaa kauniisti villiintyä ja siirtyä ruukku- ja laatikkoviljelyyn. Ruukuissa viihtyvät basilika, rucola, sitruunamelissa, rosmariini ja laventeli. Mutta ruukussa viihtyy myös vaikka sitruunapuu, japaninvaahtera tai joku eksoottinen puukaunotar. Itse aion kokeilla jakarandaa! Talven tullen ruukut siirretään tilaan, jossa ihanne olisi noin kymmenen asteen lämpötila. Ruukkujen liikuttamiseksi olisi hyvä, että niiden alla olisi pyörillä olevat alustat, muuten homma käy liian raskaaksi. Roution neuvoilla saamme tämän kirjan unelmat todeksi.

Jos haluaa kohopenkit, niistä saa muutakin hyötyä kuin sen, että routa sulaa aikaisin. Tuuli on haitta, jonka voi kääntää eduksi: Kohopenkkeihin kasvitukia, jäsentäviä sermejä tai vaikka salkorivejä. Pienet seinäkkeet antavat tuulensuojaa ja parantavat pienilmastoa. Kyseessä siis vähän se, mitä suurten puutarhojen omistajat etsivät istuttaessaan etenkin puutarhan pohjoisreunalle kuusiaidanteen. Tarkoitus on estää tuuli, joka nostaa pakkasta huomattavasti.

Jos puutarha on monessa tasossa ja sisältää jyrkkiä, vaikeasti hoidettavia rinteitä, tulevat avuksi pengerrykset, joista Roution kirjassa on kiitettävästi. Ken on kokenut, tietää, miten vaikeaa on hoitaa rinteitä, sillä niiden kastelu ja kitkeminen on tuskaa ja kaiken huipuksi vesi virtaa hukkaan…

Mieheni kestovitsi kaikille, jotka jaksavat kuunnella, on hänen toivomuksensa, että istuttaisin kaikki kasvit kottikärryihin, joita sitten olisi paljon helpompi siirtää paikasta toiseen kuin taimien alituinen ylöskaivaminen ja uusi istutus. Sailan ratkaisu on kauniimpi, sillä ruukku rattaissa ovat suorastaan nostalgisromanttinen!

Kirja on kierrättävän puutarhaihmisen unelmaa, sillä kaikki on otettu viljelyn avuksi alkaen vanhoista kirjoituskoneista lapion varsiin ja vanhoihin seinähirsiin. Tässä käytöstä poistettu puistonpenkki palvelee kukkapenkkinä:

Muistakaa myös Ihanat kärhöt kirjan vinkki vanhalle rottinkituolille kärhöjen kotina.

Tässä jotain joka menee minulla kokeiluun, sillä niin jouluruusuhullu olen:

Roution kirjan mukaan jouluruusu kukkii valurautapadassa koko talven, jos se on lauha ja lumeton. Lauhaa en voi tänne Keski-Suomen saarelle luvata, mutta lumettomuus löytyy isosta ruukusta 'pergolastamme', jonka seininä ovat köynnöshortensiat ja kattona koko talon mittainen parvekkeemme. Yrittänyttä ei laiteta!

Minulle kirjan kiehtovin jakso oli Entäpä kasvihuone, sillä se mielessä, mistä puute. Routio tarjoilee monenlaisia kasvihuoneita, joista itse pidän eniten brittiläisistä talon yhteydessä olevista, mutta tulevaisuus on varmaankin erillään oleva tila, jossa voisi vähän myös oleskella.  Alakuvassa suuri Fota Gardensin tiiliseinäinen kasvihuone Irlannissa , jossa voi kasvattaa puitakin.

Tässä kaunis kasvihuone, jossa kohopenkit suovat enemmän viljelytilaa, kuin jos kaikki kasvatus olisi ruukuissa:

Puutarha laatikoissa tarjoaa monenlaista ideaa, herättää uusia puutarhatuulia, on hyödyllinen, sopii niin aloittelijalle kiitos pikkutarkkuutensa kuin pitkän linjan harrastajalle kiitos kasvien latinalaisten nimien ja monen uuden idean. Onneksi kirja on myös hurmaavan kaunis, kuten puutarhateokselle sopiikin!

Puutarhakirjat Leena Lumissa