Ulla Liukkonen, Helena Lylyharju, Kari Martiala: Karjalainen keittiö - Uusia tuulia perinneruokiin

Karjalainen keittiö on suloinen sekoitus itää ja länttä, se kuljettaa mukanaan Pietarin makuja, mutta säilyttää omat juurensa, nappaa lännestä makean ja hapanmakean, idästä smetanan. Karjalainen keittiö hauduttaa pitkään ja sydämellä, se kannattaa lähiruokaa ja käyttää sieniä, joista taitettaessa tihkuu maitoa, mutta osaa käyttää muitakin sienilajeja. Se kantaa mukanaan rahkaherkkuja ja karjalanpiirakoita, mutta tarjoaa myös läntisten pitopöytien noutopöytäherkkuja. Se puhuu kakkaroista, hutusta, rotinoista ja vatruskoista ja tarjoilee koko Suomelle kuuluisia viipurinrinkeleitä, joita syötiin jo Turun Akatemian vihkiäisissä 1649. Karjalainen keittiö on kulkenut evakkomatkat ja asettunut uuteen asutukseen. Se on sekä jäänyt juurilleen, että kulkenut vaikka länsirannikolle, jossa tyttäret ovat äideiltään ja isoäideiltään oppineet Juuret Karjalassa- keittiön herkut. Karjalainen keittiö on sekä eilisen nostalgiaa että tämän päivän uusia tuulia perinneruokiin. Karjalainen ei jää paikoilleen junnaamaan, vaan sopeutuu niin hengessä kuin ruoassa nykyaikaan – parhaintaan ikinä kadottamatta.

Ulla Liukkosen, Helena Lylyharjun ja Kari Martialan teos Karjalainen keittiö – Uusia tuulia perinneruokiin (Karisto 2013) tarjoilee karjalaisen keittiön herkkuja moderniin keittiöön sovellettuina resepteinä. Upeat, vahvat kuvat ovat Kari Martialan, mutta mukana on myös arkistokuvia vaikkapa ruoanvalmistuksesta evakkotaipaleen ajalta taikka särän valmistuksesta Lemilän säräpirtissä. Reseptejä on yli sata ja voitte arvata, että liikun nyt herkillä keittokirjassa, sillä isoäitini sukua on elänyt Valkjärvellä, likellä Viipuria, ainakin 1500-luvulta asti. Mammani keittiössä olen monet piirakat rypyttänyt pienin sormin, siellä olen seurannut sivusta erilaisia ruokien hauduttamisia ja siellä syönyt maailman parasta juuri uunista otettua ruisleipää, jonka herkullisuuden osasalaisuus lienee ollut ikivanha taikinajuuri. Lapsuuteni kotikeittiö oli kuitenkin läntisen ja itäisen vahvaa sekoitusta, joten ensi viikonloppunakin tarjolla lienee niin merisiikaa graavina kuin perunapiirakoita, joiden maine kiertää kuin taru. Äidilläni on rivitaloasunnossaan naapurina sisaruspari, joiden perunapiirakoita käy nauttimassa ainakin eräs entinen ministeri ja…me. Legenda kertoo, mitä tapahtui äitini ja mieheni ollessa kauppareissulla ja piirakat tuotiin uunikuumina kun minä, niille eniten perso, sain vastaanottaa huumaavasti tuoksuvan tarjottimen täynnä noita ihanuuksia: Nykyään äitini pitää varansa eikä jätä minua enää yksin ainakaan perunapiirakoiden kanssa!

Kirja rakentuu Top Chef-ohjelmastakin tutun keittiömestarin Ulla Liukkosen muhevista tarinoista ja ruokaohjeista. Näin Ulla:

Meillä Karjalassa luonto on lähellä, ja olemme oppineet hankkimaan sieltä ruokamme. Kotipihalla oli kasvimaa, ja äiti kasvatti siellä lanttua ja porkkanaa. Järvistä pyydettiin kalaa, metsistä marjoja ja sieniä, viljaa pellolta. Siksi olenkin henkeen ja vereen lähiruoan kannattaja.

Kun uuni lämmitetään, ensiksi siellä paistetaan karjalanpiirakat, perunapiirakat tai lepuskat. Sen jälkeen uuniin laitetaan leipomukset ja viimeiseksi lihat. Liha saa muhia uunissa 4-5 tuntia, jotta siitä tulee todella hyvää.

Yhdyn sataa lähiruokaan ja haudutukseen. Lähiruoka on sekä laatua, herkkua että järkeä. Haudutus taas on intohimoa!  Valmistaessani vaikka karjalanpaistia, josta olen tehnyt hieman oman versioni, taikka tehdessäni gulassia, mikään alle kolmen tai neljän tunnin kypsennys ei tule kyseeseenkään. Oletteko koskaan tunteneet sitä miltei maagista kodin tunnelmaa, lapsuuden viikonloppujen kuisketta, joka syntyy uunissa muhivasta lihapadasta.

Tämä kirja on ihana. Tekisi mieli tarjoilla teille täältä monenmoista, mutta listaan vaikka muutamia, että pääsette makuun ja sitten valmistamme myös jotakin. Kirjasta löytyvät Piirakat ja kukot, Leivät ja leipomukset, Puurot, Liharuoat, Kalaruoat, Kasvisruoat, Perustaikinat, Kastikkeet, Lisukkeet, Täytteet ja kuorrutukset, Hillot ja hyytelöt, Jälkiruoat ja Juomat. Lisäksi on karjalaista ruokasanastoa, josta osa minullekin tuntematonta. En tiennyt että jamakkapiirakka on rahkapiirakka, serpa on liemi ja turahuttaa on kiehauttamista. 

Koska olen pääsääntöisesti kalaihminen, tekisi niin mieli tarjota teille tätä muikkukeittoa. Katsokaa miten kaunis kuva.

Toisaalta tunnen tuulessa slaavilaisuutta, joten valmistamme seljankaa:

100 g porkkanaa

500 g sipulia

200 g perunaa

50 g purjoa

1 rkl tomaattipyreetä

pippuria

suolaa

1 rkl rypsiöljyä

1 l vettä

2 kalaliemikuutiota

200 g siikaa tai lohta hiillostettuna

1 pieni suolakurkku

Pilko juurekset, perunat ja sipulit pieniksi ohuiksi suikaleiksi tai kuutioiksi. Laita kattilan pohjalle öljy, tomaattipyree ja pilkotut kasvikset ja kuullota ne.

Lisää vesi, kalaliemi ja suolakurkkukuutiot.

Keitä kypsäksi ja mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla.

Hiillosta siika- tai lohipalat.

Laita lautaselle kuumaa keittoa, päälle hiillostetut kalanpalat ja silputtua tilliä.

Tarjoa tuoreen ruisleivän ja smetanan kera.

Ihanaa: Smetanaa!

Soitin muuten Kari Martialalle kirjan kuvista ja kun kaksi karjalaista tapaa vaikka puhelimessa niin se on kuin tutut kohtaisivat. Hänen juurensa ovat Viipurissa ja minun siinä likellä Valkjärvellä, joten paljon oli asiaa ja juttu olisi voinut jatkua vaikka kuinka ja kauan. Hauska sattuma, että Karin juuret toisen vanhemman puolelta ovat Turussa, joka taas on minun syntymäkaupunkini, sillä isä oli Säkylästä. Yhtä lähekkäisiä: Viipuri ja Valkjärvi, Turku ja Säkylä.

Kirjan upea kansi on muuten Krouvin riistapullat. Sitä en tarjoa nyt, vaan valmistamme ruis-puolukkapuuroa, jota pidin alaluokilla koulun parhaana ruokana ja maistuu vieläkin:

1 dl puolukoita

3 dl ruisjauhoa

1 l vettä

1 dl sokeria

Sekoita ruisjauhot ja puolukat veteen.

Keitä koko ajan sekoittaen, kunnes keitos saostuu.

Lisää sokeri ja anna hautua kannen alla noin tunnin.

Puurosta tulee herkullista leivinuunin jälkilämmössä, noin 120 asteessa.

Miten muistaisin, että edesmennyt anoppini, satakuntalainen, paljon kysytty pitokokki, Keittiön Valtiatar, valmisti myös tätä herkkua…

Siltä varalta, että joku haluaa vielä jotain jälkiruokaherkkua, valmistamme Karpalojäädykettä:

250 g karpaloita

2 dl tomusokeria

3 keltuaista

4 dl kuohukermaa

Soseuta karpalot esimerkiksi sauvasekoittimella ja puserra seos siivilän läpi.

Sekoita seokseen 1 dl tomusokeria.

Vatkaa keltuaiset ja 1 dl tomusokeria vaahdoksi.

Vatkaa vaahdot ja marjasose varovasti tasaiseksi seokseksi ja laita kelmutettuun vuokaan ja pakkaseen jäätymään.

Ota tarjolle noin puoli tuntia ennen tarjoilua ja koristele maun mukaan karpaloilla, marjakastikkeella tai kermavaahdolla.

Oih!

Kiitos Kari Martialan saan tarjoilla teille huomenna erään herkun kirjasta ja viedä sen Ruokareseptit Leena Lumissa!

Herkuille persona ja intuitiivisena ihmisenä ennustan tästä kirjasta klassikkoa. Mitä se olikaan, jota Aleksanteri III tarinan mukaan sai kuriiripostina Viipurista…

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

*****

Babushkat ja minä Valkjärvellä 1998

Tove Appelgren&Salla Savolainen: Vesta-Linnea kuunvalossa

Vesta-Linnea tahtoisi mennä pihalle. Hän tahtoo, eikä kuitenkaan tahdo.

”Sinähän lupasit tulla!” Wendla valittaa ja yrittää siepata peiton hänen päältään.

Mutta Vesta-Linneasta tuntuu melkein mahdottomalta nousta sängystä ja tehdä kaikkia niitä tavallisia asioita, joita aina pitäisi tehdä. Pukeutua. Syödä aamupalaa. Käydä pissalla. Se kaikki on hänestä niin tyyyylsää.

Aina sitä yhtä ja samaa.

Tove Appelgrenin tekstittämä ja Salla Savolaisen kuvittama Vesta-Linnea kuunvalossa (Vesta-Linnéa i månskenet, Tammi 2013, suomennos Tittamari Marttinen) on jo viides Vesta-Linnea sarjan kirja, mutta minä luin tätä nyt noviisina eli kyseessä ensimmäinen Vesta-Linneani ja vaikutuin: Näin tehdään lastenkirjaa, jossa käsitellään vaikeaa aihetta sortumatta asian täydelliseen poiskumittamiseen. Salla Savolaisen hienot kuvat joille omat valokuvani eivät tee oikeutta sekä tukevat tekstiä että antavat uskoa selviytymiseen. Kirjan johtoteema voisi olla sen viimeinen lause: ”Joskus elämä on synkkää ja mustaa, joskus taas häikäisevän valoisaa. Elämä on elämää.”

Tarinassa kulkee rinnakkain lapsen surullisuus tai lievä alakulo ja mukaan tulee Vesta-Linnean äidin ystävä Paula, joka yllättäen soittaa ja on niin onneton, että ei pysty edes hengittämään. Wendla saa lopulta houkuteltua Vesta-Linnean ylös ja rakentamaan majaa, mutta sielläkin Wendla kysyy:

”Miksi sinä olet välillä niin surullinen? Minusta on aina mukavaa nousta aamulla sängystä ja päästä leikkimään.”

Vesta-Linnea ei tiedä, miksi hänelle tapahtuu niin. Hän ei osaa selittää, miltä ne mustat, jähmeät ja synkät aamut tuntuvat. Silloin hänen sisällään vain tuntuu niin tyhjältä. Kaikki on tyhjää ja mustaa.

Illalla kun pikkulapset ovat jo nukkumassa Vesta-Linnean isoveli Paul-Axel kertoo:

”Ihminen voi olla masentunut. Silloin sitä on niin surullinen, että tulee sairaaksi, eikä voi muuttua iloiseksi ilman apua. Mutta jos sitten saa apua, ihminen voi tulla taas ihan tavalliseksi, omaksi itsekseen.”

Kirjan tumma ovat Vesta-Linnean unet kaivonoidasta sekä äidin parhaan ystävän, surullisen Paulan saapuminen. Paulan sydän on niin särkynyt, että hän menee heti nukkumaan vierashuoneeseen.

Lasten kesätouhut uimisineen jatkuvat, mutta äiti on kadonnut Paulan luokse ja lapset viettävät teehetkeä keskenään. He tietävät:

Ystävykset voivat istua kaksistaan samassa pienessä kopissa niin kauan kuin on tarpeen.

Ja sitten koittaa pimeä yö ja eräs tapaaminen yössä. Se ei ole kuitenkaan yhtään pelottavaa, vaan se maistuu juustoleivältä, jonka päällä on vadelmahilloa. Kaivonoitakin muuttuu ja Vesta-Linnea alkaa kuin Paulan sydämen särkymisen kautta tajuta omaa aamusurumielisyyttään. Hän huomaa, että on monia tapoja olla surullinen.

Tove Appelgren hallitsee kertomisen lapsille. Tämä kirja ei pelota, vaan on kuin siltä ylitse erilaisten alakulojen. Ja loppu on tietysti onnellinen, eikä Paulakaan enää makaa kopissa itkemässä. Salla Savolaisen kuvitukset ovat yksi yhteen Toven tekstin henkeen ja pääpaino on kuitenkin arjen valossa ja ilossa. Selviytymisessä!

Toven kirjoittamia ja Sallan kuvittamia Vesta-Linnea-kirjoja on käännetty jo kolmelletoista kielelle ja syystä! Tämä kirja jää omaan kirjastooni ja ehkä ostan vähitellen muutkin Vesta-Linnea-kirjat. Suosittelen♥

Sydän on särkynyt. Ihan pieniksi sydämenpalasiksi. Mikä voisi olla sen kauheampaa?

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Mari A.


*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Cecilia Samartin: La Peregrina

Nainen veti henkeä, nojautui tuolin toiselle laidalle ja ummisti silmänsä. Viime aikoina jo pelkkä ajatteleminen oli vienyt kaikki voimat, eikä hän paheksunut mitään muuta niin paljon kuin heikkoutta. Ruumiinsa näivettymistä hän ei pystyisi estämään, mutta ainakaan hän ei antaisi periksi mielen heikkoudelle, mikä oli monen vanhuksen ja varsinkin naisen kohtalo. Tuo inhottava tila ei ollut hänen mielestään edes sairaus, vaan silkkaa luovuttamista – sellaisten typerysten valinta, joilla ei ollut riittävästi rohkeutta kohdata elämän raadollisia realiteetteja silmästä silmään. Hän oli vannonut säilyttävänsä järkensä katkeraan loppuun saakka silläkin uhalla, että joutuisi todistamaan hidasta kuihtumistaan. Silläkin uhalla, että se tarkoitti…

Cecilia Samartinin teos La Peregrina (La Pergrina, Bazar 2013, suomennos Ulla Lempinen) on itsenäinen jatko-osa menestysromaani Señor Peregrinolle. Kirja olikin hyvin vetävä meksikolaisessa taikauskoisuuden, mystiikan, intohimon ja mustan huumorin koosteessaan, niin vetävä, että tämä Peregrino-trilogian kakkososa olisi saanut ilmestyä heti ensimmäisen osan jälkeen. Nyt minulla oli alussa jonkin verran vaikeuksia muistaa Jamiletista muuta kuin hänen kantamansa traaginen ja suuri syntymämerkki, jonka tähden hän oli tullut Meksikosta Los Angelesiin saadakseen merkin leikatuksi pois. Toki muistin Jamiletin ja señorin henkisen yhteyden sekä Jamiletin Carmen-tädin, joka kantoi läskejään lähes hyökkäävällä raivolla, mutta kaikki muu oli haipunut liian monien sen jälkeen luettujen kirjojen virtaan. Hyvin näppärästi Samartin kuitenkin kutoo tarinan tarinaan eli saamme seurata sekä Jamiletin ja Señor Pergrinon että erään kolmannen henkilön, kuin kohtalokkaan pahattaren , maagista taistelua oikeudesta totuuteen ja mahdista joko paljastaa tai salata se. Samalla rinnakkaiskertomuksena kulkee tarina Espanjassa asuvasta nuoresta Rosasta, joka on oman syntymämerkkinsä kautta äidilleen pelkkää saastaa ja jota äiti sumeilematta pilkkaa ja pahoinpitelee heikon isän puolustusyrityksistä huolimatta. Äiti väittää, että jopa sisarten naimakaupat kaatuvat perheen vaiettuun häpeään ja niinpä Rosa tekee oman ratkaisunsa erään järkyttävän torikohtauksen seurauksena:

Astuin takaisin varjoihin katse edelleen siskoissani. Olisin halunnut juosta heidän luokseen, halata heitä ja sanoa, miten pahoillani olin tapahtuneesta. Ymmärsin kuitenkin, että oli vain yksi keino suojella heitä ja itseäni. Niin käänsin selkäni kaikelle sille, mikä oli minulle tässä maailmassa tuttua ja rakasta, ja juoksin yön syliin.

Seuraa hyvin taidokkaasti juonivetoinen tarina, josta ei yllätyskäänteitä puutu. Lihaisa Carmen, joka oli ensin vanhalle Señor Pergrinolle suorastaan vastenmielinen, synnyttää hänessä yllättäen toivoa ja melkein iloa. Lopulta outo pari lentää tapaamaan Carmenin äitiä eli Jamiletin isoäitiä Guadalajaraan ja niinpä hillitön ja himokas Carmen päätyy juomaan samppanjaa kymmenen kilometrin korkeuteen. Mikään ei enää pysäytä Señor Peregrinoa hänen päätettyään korjata erään hirvittävän neljäkymmentä vuotta vanhan erehdyksensä.

Aikamatkustaessamme Rosan Espanjaan, vietämme paljon aikaa pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostellan tiellä. Koemme intohimoa, syvää rakastumista, petturuutta ja katkeraa vihaa. Tässä siis Samartin on vahvimmillaan, sillä hän taitaa synnynnäisesti erittäin taitavan juonenkuljetuksen ja myös yllätyskäänteet. Psykoterapeutin koulutus ja ehkä myös kirjailijan latinalaiset juuret tuovat tekstiin intohimoa, mystiikkaa ja kaunista herkkyyttä. Tämä on siis ehdottomasti kirja romantikoille! Se mikä kirjassa minua hieman vaivasi oli juuri hieman ylimakea romanttisuus. Minusta Señor Peregrino oli tummempi ja ehdottomasti enemmän minua, mutta juonikuviota ylistän. Kirjan kansilehden takakansitekstissä on lause: ”Elämässä on hetkiä, jolloin tärkeää ei ole ymmärtää vaan uskoa itseensä ja siihen, minkä tietää sydämessään oikeaksi.” Kaunista, mutta apua!, tämä kuulostaa Paulo Coelholta. Cecilia, Cecilia, seuraa omaa tähteäsi♥ Ripaus Véronique Ovaldén Mitä tiedän Vera Candidasta tai Roberto Bolañon Jääkenttää on lisäksi aina sahramia tarinalle. Pidän latinalaisesta kirjallisuudesta, mutta enemmän maagisen realismin musteeseen kuin uskonnollismystisen höpsötyksen mukafilosofiseen virtaan kastetulla kynällä kirjoitettuna. Ihana Cecilia Samartin on nyt mielestäni tienhaarassa ja sen tähden luen häneltä vielä Peregrino-trilogian viimeisenkin osan!

*****

Muut Samartinilta lukemani kirjat ovat Nora & Alicia ja Kaunis sydän

*****

La Peregrinan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Jenni/Kirjakirppu  ja Katri

Suudelma otsallesi pyyhkii pois...

Suudelma otsallesi pyyhkii pois huolet.
Otsaasi suutelen.

Silmien suutelu poistaa unettomuuden.
Suutelen silmiäsi.

Suudelma huulille sammuttaa janon.
Huuliasi suutelen.

Suudelma otsalle pyyhkii pois muistot.
Otsaasi suutelen.

- Marina Tsvetajeva -
Valitut runot (Pulvis&Umbra 1997, suomennos Liisa Viitanen, Sergei Tšerašov ja Hannu Helin)

Värikästä viikonloppua ja muutama asia

Sitä saa mitä tilaa! Minä olen niin kauan kuin muistan, siis ainakin heti saunaosastoremontistamme ja kettiörempastamme selvittyämme, toivonut alakerran vierasvessan, eteisen ja tuulikaapin remonttia. Nyt syön omaa 'soppaani' ja lattiahiomakone jyrryttää pitkin betonia. Kun tästä selvitään kiinnitetään lämmitysputket ja sitten tulee valu...Huoh. Se ihanin on vasta kun laatat ovat jo paikoillaan. Ja mitenkään en tajua, miten yksikään laatta ei ole turkoosi, vaan tällaista mosaiikkilisäyksillä. Joululahjoja ostaville sukulaisille tiedoksi, että turkoosit ja oranssit käsipyyhkeet ovat tervetulleita!

Tweety Blue, odotan edelleen osoitettasi sähköpostilleni! Voitit arvonnassani ihanan kirjan Hulivilin onnenhetket ja lähettäisin sen sinulle kovin mieluusti. Yleensä arvonnoissani on kolme päivää aikaa antaa yhteystiedot ja sitten nostetaan uusi arpa. Seuraavassakin on niin entiseen tyyliin. Nyt olen jättänyt sinulle viestiä blogiisi, mutta et ole vastannut. Odotan vielä keskiviikkoon 9.10. klo 12 asti, sitten nostan uuden arvan, sillä kaunis, iloinen kirja odottaa uutta kotia.

Jos kiinnostaa, niin lokakuun Iiris-lehdessä, no 8, on minusta pienen pieni juttu. Kohdassa, jossa kysyttiin suosikkiblogejani, listasin ainakin viisi metriä, mutta lopulta jäljelle sai jäädä vain neljä. Mukaan mahtui kolme kirjablogia ja yksi kuvablogi, mutta olisin niin halunnut kaikki 300 blogia, joita seuraan aina kun vain ehdin. Jutun kirjoittajalla Katja Sonnisella on hauska otsikko Himolukijasta himobloggaajaksi. Well...olen edelleenkin myös himolukija, himopuutarhuri, himokokkaaja, aika ajoin himosisustaja etc., mutta myönnän, että annoin blogille pikkusormen ja se vei koko käden. Kohtuus ja kärsivällisyys eivät ole oikein minun adjektiivejani, mutta vielä minä opin. Oikeastaan olen jo aika introvertti, vaikka kukaan ei uskoisikaan, mutta yritän saada muutkin ymmärtämään niin itseänsä kuin minua

Iiris -lehdessä on jälleen ruokaa, sisustusta, syviä henkilöhaastatteluja, matkajuttuja, kauneutta etc. Ja tietysti se blogijuttu, jossa on muitakin bloggaajia eri aihealueilta. Suosittelen!

Toivotan kaikille tasapuolisesti värikästä ruskaviikonloppua ja mukavia fiiliksiä!

Love
Leena Lumi

kuva Hulivilin onnenhetket (Hanne Manelius)

Mysteriet

PS. Tweety Bluelle lähtee huomenna Hulivilin onnenhetket eli arvonta-asiat kunnossa!

Fredrik Eriksson: Silliä ja silakkaa - Perinteiseen tapaan ja uusin vivahtein

…syön silliä jouluna, pääsiäisenä, vappuna sekä koko kesän ajan. Syksyllä syön silliä silloin tällöin – ehkä ihanan kävelyretken jälkeen – kunnes taas on joulu. Silli ja silakka sopivat evääksi, drinkin seuraksi, alkuruoaksi sekä lounaaksi ja päivälliseksi. Ehkäpä silliä ja silakkaa tarjotaan pian jopa Nobel-illallisella!

Fredrik Erikssonin ruokakirja Silliä ja silakkaa – Perinteiseen tapaan ja uusin vivahtein (Sill & strömming på klassiskt vis och med modern twist, Tammi 2013, suomennos Jenna Yli-Knuuttila) on minulle kuin sielumusiikkia, joka kuljettaa takaisin Luvian merituliseen kotipitäjään. Ymmärrän niin hyvin kirjan tekijää, sillä minulle etenkin silakka on ’se juttu’.  Jos joskus muutan takaisin länsirannikolle, se on silakan syytä! No, onhan rannikon kalatarjonta muutenkin aika huikeaa…

Silliä ja silakkaa on kauniskantinen kirja. Kivankokoinen keittiökäyttöön ja sisältää mielettömän monta ohjetta sillistä ja silakasta. Johdannon otsikko on Rakas silli ja siitä näyte jutun alussa. Kuvia on paljon paitsi itse ruoista, myös tunnelmakuvia, joista tulee jotenkin mieleen paitsi Luvia myös Reposaari. Kuvaajina ovat toimineet Magnus Skoglöf sekä Tina Axelsson. Kirjan reseptien takana oleva Fredrik Eriksson on Ruotsin ansioituneimpia kokkeja, joka on kirjoittanut useita ruokakirjoja ja esiintynyt paljon televisiossa. Hän on myös Ruotsin Vuoden kokki –kilpailun tuomariston puheenjohtaja. Hän pyörittää myös suosittua Långbro värdhus –ravintolaa, jossa tarjotaan joka päivä paistettuja silakoita perunamuussin kera. Mutta ennen kaikkea hän on mies, joka on hulluna silliin ja silakkaan:

S.O.S.  (SMÖR, OST  OCH  SILL)

1940-luvulla hienoissa ruotsalaisissa ravintoloissa oli aina tarjolla S.O.S. – eli voita, juustoa ja silliä. Nykyään ruokalistoilla näkee taas silliä eri muodoissa, lounaaksi vaikkapa lämmin silliruoka ja illalliseksi kylmä alkuruoka.

Kirjan alussa kerrotaan noutopöydän historiasta, sillin ja silakan erosta, säilytyksestä ja säilyvyydestä sekä tietenkin terveellisestä kalanrasvasta. Käydään läpi myös suolasilli ja sillisäilykkeet sekä tarjotaan ensimmäinen resepti, joka on Viiden minuutin silli!

Yläkuvassa Maustepippurisilli Åkerö-omenan kera. Tätä herkkua Fredrik valmistaa syksyisin, kun hänen lempiomenalajikkeensa Åkerö on kypsynyt.

Tässä puolestaan Haalea matjessilli ja peruna-omenasalaatti. Tästä Fredrik sanoo: Yksi ehdottomista suosikeistani!

Tämän herkullisen ruokakirjan tarjonta on tosi vaihteleva ja runsas, mutta mainitaan nyt vaikka Currysilli, Sherrysilli,  Långbron Jennyn mätitahnasilli, Sitruunakorianterisilli, Lasimestarin silli, Kermassa haudutettu paistettu suolasilli, Saviruukkusilli, Matjesmunakas,  Muikunmätisilakka de luxe, Silakka À la Toscana, Vodka-limettigraavattu silakka, Hannan kesälaatikko anjoviksen kera, Yrtti-valkosipuligraavattu silakka, Valkosipulipaahdetut silakat, Välimeren silakat…ja sitten ovat vielä erikseen lisukkeet erilaisista leivistä juustoihin ja snapseihin.

Me valmistamme kuitenkin nyt hyvin terveellisen Tomaattisilakat:

Fredrik: Tämä vastustamaton ja kauniin punainen silakkaruoka maistuu hyvältä kuumana ja kylmänä. 

Lisää mieluusti joukkoon hieman rapulientä.

4 annosta

600 g perattuja silakoita ilman selkäruotoa

0,5 rkl voita vuokaan

1 rkl suolaa

6-8 tillin kukintoa tai 1 rkl tillin siemeniä

2 dl tomaattimehua

1 rkl tomaattipyreetä

Säädä uuni 200 asteeseen.

Kääri silakat rulliksi lihapuoli ulospäin. Laita ne voideltuun ja suolattuun uunivuokaan (käytä puolet suolasta.) Ripottele päälle loppu suola, tillin kukinnot tai siemenet ja kaada päälle tomaattimehu, johon on sekoitettu tomaattipyree.

Paista uunin keskitasolla noin 20 minuuttia.

Tarjoile tomaattisilakat kuumina tai kylminä.

Tämä on muuten vähän samanlaista kuin tein ennen rannikolla asuessani useinkin, mutta on tässä jotain fiinimpää….

Vaan tässäpä tuleekin nyt sitten minun tuleva kokeiluni eli Mustapippuripaahdetut silakat punajuurten kera:

Fredrik: Smetana on paksua hapatettua kermaa, jossa on 40 prosenttia rasvaa ja jota käytetään paljon Venäjällä ja myös Suomessa. Leena: Toki, toki, kun se vaan on niin hyvää!

4 annosta

400 g kokonaisia perattuja silakoita, joiden päät on poistettu

2 punajuurta

2 isohkoa tai 8 pientä punasipulia

2 rkl oliiviöljyä

suolaa

vastajauhettua mustapippuria

1 nippu persiljaa

1 rkl juoksevaa hunajaa

1 dl smetanaa tai kermaviiliä

Säädä uuni 225 asteeseen.

Kuori punajuuret ja punasipulit ja leikkaa ne lohkoiksi.

Pyörittele ne öljyssä ja laita ne pellille. Paahda uunissa noin 25 minuuttia.

Lisää pellille silakat. Mausta suolalla ja pippurilla ja paahda vielä noin 5 minuuttia.

Silppua persilja ja ripottele se pellille. Valuta lopuksi päälle hieman juoksevaa hunajaa.

Tarjoile suoraan pelliltä smetanan tai kermaviilin kera.

Tässä silakkaohjeessa on se kiva juttu, että ei tule sitä silakan paistamisen käryä!

Silliä ja silakkaa – Perinteiseen tapaan ja uusin vivahtein: Suosittelen♥

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Ruokareseptit Leena Lumissa

Pilvikirsikoiden kukinnasta grillikatoksen kautta köynnöshortentensioihin ja ruskaan

Tässä tulee nyt hieman sekava kooste alkaen Omenapuiden kukintakin on jo ohi -jutusta, kiertäen Blogiystävyyden tähtihetkiin ja päätyen jonnekin ruskaan ja köynnöshortensioihin. Tämä juttu palvelee nyt Leena Lumi's Flower Power -koostettani, sillä vien sinne muutamia kasveja seuraten uusia kuvia vuosittan ja näistäkin lähtee osa köynnöshortensioihin, joita muuten meillä on kymmenen! Osa palvelee pilvikirsikoiden kasvun seurantaa ja sen viehätystä eri vuoden aikoina. Ja tänä keväänähän me matkamme jälkeen terassikatteen sijasta päädyimme ostamaan Sungrade-grillikatoksen, josta sitten tuli ruokakatos.

Katos on juuri kiinnitetty parvekkeellemme ja sitä liki kasvaa tämä huomattavan nopeakasvuinen pilvikirsikka, joka kukkii upeana valkoisten kukkien vaahtomerenä toukokuulla.

Tässä toisesta suunnasta, että voitte sitten verrata mitä kesä ja etenkin syksy tuovat muutosta kuvaan. Oikeassa reunassa vielä nupulla oleva valkokukkainen Isabella 'Holger' syreeni.

Tässä sivuhyppäyksenä samainen pilvikirsikka parvekkeeltamme kuvattuna kaksi vuotta sitten. Nyt on jo pitänyt karsia alaoksia, vaikka emme olisi niin halunneetkaan...että se siitä hillittykasvuisuudesta sitten;)

Ja palaamme tämän vuoden toukokuuhun, kun pilvikirsikat kukkivat, mutta ruokakatoksemme vielä kuin haki paikkaansa.

Omenapuiden kukinta-aikaan, siis puut päädyssä, aloittelimme tottumista uuteen pöytään ja katokseen. Vielä toukokuun viileää tai kesäkuun alkua ruokajuomasta päätellen.

Siis kun vertaa ensimmäiseen kuvaan, joka on nyt, tällainen oli sama kuvakulma omenapuiden kukkiessa.

Tässä talon puoleinen kannatinpylväs alkaa jo verhoutua villiviiniin.

Ja tässä ulommainen kannatinpylväs jo ruskaisen villiviinin somistamana. Tämä on muuten se paikka, josta näkyy vieläkin Päijänne pilvikirsikastamme huolimatta.

Yläkuvassa sitä mitä niin olemme odottaneet: Yksi monista parvekketta ympäröivistä köynnöshortensioista nousee kohti parvekkeen ruokailunurkkausta.

Tässä pilvikirsikka jää vasemmalle, villiviini kiertyy kulmasta sekä pohjoisseinälle että somistaa myös ruokailukatosta, mutta kiitollinen köynnöshortensia keskellä täyttää seinällä sitä alaosan tyhjää tilaa, jonka villiviinit usein jättävät kiitos nykyaikaisten routaeristeiden. Toinen on sama hortensia, joka edellisessä kuvassa.

Puutarhan puoleinen köynnöshortensia on jo niin leveä, että pergolan seinä alkaa olla kohta valmis. Etupihan puolelta se käytännössä jo on sitä. Kuvassa näkyvät ohjailunarut, joilla olemme kevyesti ohjanneet kasvia pergolan uusiin ritilöihin.

Siis kolme teräksistä kannatintolppaa parvekkeen ulkoreunalta on ympäröity puurivoilla, joihin köynnöshortensia kiinnittyy mieluusti. Tässä yrittävät näkyä kaikki kolme. Parhaiten on nyt esillä keskimmäinen ja sen jälkeen kuvassa kalliolle nousevien rappujen vieressä menee kolmas jo pitkin parveketta ja siitä aina tähän minun toimisto/kirjastoni ikkunaan asti.

Suvesta on nautittu ulkoruoikinassa aina ensimmäisistä mansikoista, jotka tuo Bessu vuosi vuoden jälkeen näihin aikoihin asti.

Tässä zarzuelaa helteen kiroja uhmaten: On vaikea saada helteellä tuoreita sinisimpukoita.

Koko suvi on syöty ulkona, vaikka on ollut muutakin kuin grilliruokaa. Keittiöstämme on lyhyt matka kantaa ruoat ja astiat terassille ja siellä ollaan viihdytty tänä suvena monasti ystävien kera. Vain kerran on rankkasade ajanut olohuoneeseen syömään, mutta silloinkin jätimme oven terassille auki ja olimme kuin ulkona. No taas minä tätä ruokaa...kun piti näistä pilvikirsikoista:

Siis tässä keskipihan pilvikirsikkamme keväällä 2012. Etupihan pilvikirsikka saattaa jäädä esittelemättä, jos ei se pian ala tulla ruskaan ja siellähän on ollut myös kahden kuusen kaato, joten murros menossa.

Ja tässä samasta kohtaa kuva saman vuoden syksyltä. Oikealla jo aiemmin runsaasti esitelty leveä, upea köynnöshortensiamme, joka nousee jo vähän parvekkeen reunan yli! Koska pidän mielettömästi myös kartiovalkokuusista, kiinnittäkää huomiota, miten ylemmässä kuvassa 'sokeritoppa' on vähän talven jäljiltä pörhöinen, mutta syksyllä jo oikein timmissä kunnossa.

Tässä sama nyt. Kartiovalkokuusi on kasvanut, samoin pilvikirsikka. Älkää uskoko, että se on hillittykasvuinen pieni puu. Alapihalla ei ole väliä, siellä se saisi kasvaa vaikka kuinka isoksi, mutta sielläpä tämä levoton kaunotar onkin mitä siroin, vaan tässä keskipihalla ja mikä pahinta, etupihalla, kuin jotain jättiläispuita. Tätä on jo karsittu siis kahdesti ja tietenkin siitä vähän muoto/tiheys kärsii. No, nyt tämän puun alle sopii vaikka pari korituolia...

Mitähän se nyt olikaan, mitä rakastan eniten? No tietty syksyä, koiria ja kirjoja, runoja, tähtiä ja merta, rakastan myös Lumimiestä, joka nytkin vielä nyhertää rempan kimpussa, kun minä kirjoitan kauniista turhuudesta, mutta Waltarikin myönsi/tiesi, että kahta me tarvitsemme: Suvaitsevaisuutta ja kaunista turhuutta. Eikä puutarhailu ole turhuutta, vaan...no se onkin sitten se toinen juttu, mitä se on, kun on minut niin koukuttanut, että kohta jo kolmekymmentä vuotta olen tätä harrastanut. Vaan aina olen sanonut, että minulla ei ikinä voisi olla puutarhaa ilman syyshortensiaa Siis rrrrrakastan hortensioita!

Puutarhaterveisin
Leena Lumi

PS. Tässä ruokakatoksemme syksyllä

Syyspesämme ♥

Vielä lokakuun iltoinakin grillailemme ja nautimme illoista ulkona.

Lisa Genova: Puolinainen

Jokin pieni osa minusta tiesi varmaan etten voisi pitkään elää niin kuin elin. Silloin tällöin se kuiski: ”Sarah kiltti, hidasta vähän. Et sinä tarvitse tätä kaikkea. Et sinä voi näin jatkaa.” Mutta muu minä, joka oli vahva ja fiksu ja halusi aina vain suorittaa, suorittaa ja suorittaa, ei ottanut kuuleviin korviinsa. Jos tällaiset ajatukset toisinaan onnistuivat tunkemaan tietoisuuteeni, minä vaiensin ne, toruin niitä ja komensin ne omaan huoneeseensa. Hiljaa, pikku ääni, etkö sinä näe että minulla on miljoona asiaa hoidettavana?

Lisa Genovan teos Puolinainen (Left Neglected, WSOY 2013, suomennos Leena Tamminen) on kertomus Sarahista, mutta yhtä hyvin se voisi olla kertomus sinusta tai minusta. Kenestä vain, joka on pudonnut kaikkivoipaisuuden kuiluun ja elää sekuntiaikataulutettua elämää uran ja perheen puristuksissa. Liian moni meistä on pakkoneuroottinen A-tyypin perfektionisti, jolle vuorokauden tunnit eivät riitä, eivät ainakaan lepäämiseen ja palautumiseen. Tämä kirja on tärkeä ja siksi luin tämän. Luin tämän myös siksi, että pidin valtavasti Lisa Genovan kirjasta Edelleen Alice sekä siksi, että Genova kirjoittaa asiansa hallitsevasti: Hän on neurotieteiden tohtori ja on tutkinut masennuksen, Parkinsonin taudin, huumeriippuvuuden ja aivohalvauksen jälkeisen muistinmenetyksen syitä. Nyt hän kirjoittaa täydellisestä Sarahista, jolla on täydellinen ura, täydellinen perhe ja täydellinen jaksaminen, mutta joka ei edes muutamista varoitusmerkeistä herää huomaamaan omaa ja perheensä tilaa. Häntä estää oma kunnianhimo, halua asua kalliilla asuinalueella ja halu pitää Vermontin lomakoti, häntä estää iso velka, häntä saattaa estää pysähtymästä myös muisto siitä mitä tapahtui lapsuudessa ja millainen omasta äidistä sitten tuli.

Täydellisen perheen kolme ihanaa lasta, kuin Tenavien henkilöt Jaska, Tellu ja Eppu, eli Charlie, Lucy ja Linus ovat osa perheen toimivaa systeemiä ja siinä ei aikaa pudota kyydistä. Pieni hätkähdys koittaa, kun Charlien opettaja pyytää Sarahia ja Bobia neuvottelemaan Charlien kouluongelmista, mutta asiaan löytyy diagnoosi ja lääke. Homma siis hoidettu! Bob ja Sarah tekevät kahdeksantoistatuntisia työpäiviä, eivät pidä edes viikkoa vuosilomaa yhdessä ja kumpikin ottaa vain osan lomastaan ja ripottelee päivän sinne, toisen tänne. Joskus iltaisin, kun lapset on saatu nukkumaan, ja vanhemmat vielä jatkavat töitään likelle puoltayötä, Sarah muistelee:

Muistan, kun vielä naimme aikaisin illalla, ennen kuin väsyimme, toisinaan, jopa ennen kuin lähdimme ulos (silloin kun vielä kävimme ulkona). Nyt, kun onnistuimme mahduttamaan sen aikatauluumme, se tapahtuu aina juuri ennen nukkumaanmenoa, aina sängyssä, nukkumaanmenoa edeltävänä askareena kuten hampaiden harjaus tai lankaaminen, joskaan ei ikinä yhtä säännöllisesti.

Minua kaduttavat ne illat, joina olen niin väsynyt että nukahdan ennen kuin ehdin sanoa että rakastan häntä. Ja olen järjenvastaisesti kiukkuinen hänelle niinä iltoina, joina hän nukahtaa ennen kuin ehtii sanoa sen minulle. Jos ei meillä ole intoa syödä aikuisten ateriaa eikä aikaa sähköposteilta ja töiden etsinnältä käpertyä sohvalle elokuvaa katsomaan ja olemme liian uupuneita harkitsemaan kolmen minuutin seksiä, niin voimme ainakin tunnustaa toiselle rakkautemme ennen kuin sammumme.

Lukiessani Sarahin elämästä tunnistin sen minän, joka raapotti pientä vauvaa päivähoitoon ennen aamuseitsemää, ei ehtinyt syödä lounasta, jäi töihin vielä kun muut lähtivät ja tuli kotiin ruokakaupan kautta sekä kantoi tekemättömiä töitä viikonlopuksi kotiin. Miksi ihmeessä, sillä eiväthän työt maailmasta lopu ja ellei opi sanomaan ’ei’, saa tehdä enemmän ja enemmän, kunnes katkeat tai kunnes kohtalo puuttuu peliin. Niin tapahtui minulle, ehkä myös sinulle, ja myös kirjamme päähenkilölle Sarahille, joka kiireisenä aamuna ajaessaan töihin alkaa samalla etsiä puhelimestaan tärkeää numeroa, eikä vain löydä sitä ja sitten:

Vilkaisen tielle ja sydämeni pysähtyy. Punaisia jarruvaloja loistaa joka puolella märän ja huuruisen tuulilasin läpi sumeina ja liikkumatta, kuin vesivärimaalauksena. Kaikki on pysähdyksissä valtatiellä. Kaikki muu paitsi minä. Minä ajan sataakymmentä kilometriä tunnissa…

Onnettomuudessa Sarah saa aivovamman, joka vie häneltä tietoisuuden kaikesta, mitä kehon ja näkökentän vasemmalla puolella tapahtuu. Nainen, joka ennen piti kahta palaveria yhtä aikaa, muuttuu naiseksi, joka ei pysty itse harjaamaan hampaitaan, ei käymään yksin vessassa tai pukemaan päälleen. Yhtäkkiä kiire ja kahdeksankymmenen tunnin työviikot ovat Sarahilta ohi, mutta sen seurauksena Bob painaa entistä pidempää työpäivää, tuskin enää nukkuu ja avuksi tulee Sarahin äiti, viimeinen, jonka tytär voisi ikinä kuvitella hoitamassa häntä ja hänen lapsiaan. Mutta hätä ei lue lakia, sillä heillä ei ole enää varaa lastenhoitajaan.

Puolinainen kantaa uskomatonta tarinaa, joka, myönnän sen, sai minut kyynelehtimään. Totta totisesti, tämä tarina tuntuu ja tunkeutuu syvälle. Alkaa Sarahin taistelu kohti täydellistä kuntoutumista. Tietenkin täydellistä, mutta kaikki ei mene kuin unissa ja Sarah taipuu, mutta ei taitu. Tähän tarinaan kudotaan mukaan Sarahin ja Bobin parisuhde täydellisestä uupumuksesta kätkössä olleen intohimon löytämiseen. Jossain mukana ovat kaiken aikaa lapset sekä Sarahin mitä raskain kauna äitiään kohtaan. Hän näkee miten äiti huolehtii lapsista ja heistä kaikista kuin ei olisi ikinä muuta tehnytkään. Mitä enemmän äiti toimii ja pärjää, sen enempi Sarah katkeroituu ajatellessaan omaa lapsuuttaan ja äidin suljettua makuuhuoneen ovea:

Missä tämä nainen oli minun lapsuudessani? Missä olivat minun sääntöni ja lämpimät ateriat ja silitetyt vaatteet? Mahtaako hän tietää, miten monta tuntia Brady Bunchia minulle kertyi, miten monta meetvursti- ja majoneesivoileipäateriaa söin yksin television ääressä ja ruokarukousta lukematta, kun hän oli sulkeutuneena makuuhuoneeseensa ja isä teki yövuoroa asemalla. Miksi minä en riittänyt hänelle?

Sarahin äitisuhteesta tulee yksi kirjan vahvoista teemoista. Kuntoutuksensa kanssa taisteleva Sarah saa kokea, että kaikki ei ole aina miltä se näyttää ja jokainen meistä voi kantaa mukanaan reppua, joka on liian raskas kokemuksista, elämän särkyneistä kohtauksista.

Miten kaikki lopulta menee, miten Sarah selviää vai selviääkö vasemmanpuoleisen neglectinsä kanssa, miten perhe pärjää kilpailuyhteiskunnassa kun toisen palkka jää tulematta. miten äiti ja Sarah käsittelevät Sarahin kadoksissa olevaa lapsuutta, sen toivon mahdollisimman monen lukevan ihan itse. Tämä kirja voi olla uusi mahdollisuus juuri sinulle. Nyt.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukenet ainakin Ulla, Annika K. ja Sanna/Luettua


*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Hjorth&Rosenfeldt: Tunturihauta

Ei Sebastian ollut suorastaan hyvännäköinen. Ylipainoinen ja melko nukkavieru, ei selvästikään piitannut erityisen paljon ulkoisesta olemuksestaan. Mutta Sebastian oli läsnä. Se oli puoleensavetävä piirre. Siinä luultavasti oli salaisuus, Vanja arveli. Sille hän ei ollut koskaan suonut ajatustakaan. Hän oli aina, heti kun päästiin Sebastianin luonteen siihen puoleen, tukahduttanut ajatukset ja reagoinut kiukkuisesti. Sebastian vain käytti naisia hyväkseen, hän oli ajatellut. Mutta nyt hän pystyi ymmärtämään, miksi niin moni lähti leikkiin mukaan. Sebastian sanoi oikeita asioita, sanoi ne oikeaan aikaan. Sai varmasti naiset tuntemaan itsensä huomioon otetuiksi, oletettavasti jopa haluttaviksi. Siinä oli varmaan Sebastianin metodi: se oli peliä, jonka hän oli vuosien saatossa viimeistellyt täydellisyyteen asti.

Hjorth & Rosenfeldtin kolmas Sebastian Bergaman -jännitysromaani Tunturihauta (Fjällgraven, Bazar 2013, suomennos Veijo Kiuru) vie meidät nyt hyvin sekavaan murhamysteeriin, sillä kahden naisen syksyinen tunturivaellus päättyy kammottavaan hautalöytöön, joen törmällä näkyvään käsivarteen. Tutkimuksissa paljastuu, että paikkaan on haudattu kuusi ihmistä, joista neljä aikuista ja kaksi lasta. Alkaa niin hämmentävä tutkimus, että kannattaa todellakin huomata muutakin kuin naislukijoita kaatava psykologinen profiloijamme, älykäs, mitään kaihtamaton Sebastianimme, sillä arvatkaapas mitä: Myös kaikkivoipa Sebastian hukkaa rikoksen kultaisen langan, minkä hän jutun loppumetreillä myöntääkin keskustellessaan tutkinnanjohtaja Torkel Haglundin kanssa:

”Mitähän siinä oikein mahtoi tapahtua”, hän mietti.

Minä mietin aivan samaa, sillä en vieläkään ymmärrä aivan kaikkea Tunturihaudan motiiveista enkä niihin liittyvistä tekijöistä. On hämmentävää olla kokenut ja intohimoinen dekkarinlukija, jolle kaiken huipuksi juuri Hjorthin ja Rosenfeldtin Oppipoika oli viime vuoden toiseksi paras dekkari.

Pahat uutiset ensin eli Tunturihauta oli minulle liian rönsyilevä ja sekava. Henkilöitä oli niin runsaasti, että puolet olisi aivan hyvin voitu karsia pois jo kustannustoimittajan toimesta.  Kirjassa esiintyvän afgaaniperheen tarina on järkyttävä, mutta juuri se toi mukaan USAn turvallisuuspalvelua, kaksois- ja kolmoisidentiteettiä ja kaikkea sellaista, joka ei ainakaan minua kiinnosta. Kun vertaa Oppipoikaan, jossa lukija saa huurtua kauhusta eläessään psykopaattisen sarjamurhaaja Edward Hinden pään sisällä, voi vain todeta että yksilökauhu päihittää mennen tullen kollektiivisen kauhun. Mitä on joku USAn turvallisuusuhka ja pelkokuvat verrattuna siihen, että Hinde sieppaa Vanjan!

Hyvät uutiset ovat loistavia ja niistä on ilo kertoa! Sebastian on aivan yhtä mahdoton kuin ennenkin vaikka maanista paneskelua unohduksen toivossa on nyt vähemmän, sillä kauhukseen antisankarimme saa kuulla, että hänen tyttärensä Vanja, joka vieläkin pitää Valdemaria isänään, on hakenut FBI:n koulutukseen Quanticoon kolmeksi vuodeksi. Tieto suistaa hurmurimme raiteiltaan ja saa hänet toimimaan hyvin epäeettisesti, mutta älykkäänä miehenä hyvin jälkensä salaten. Tietenkin voi miettiä, että kerran kaikki jo tiedämme Vanjan olevan Sebastianin tytär, niin ei omena kauas puusta putoa eli mahtaakohan kiinnostava profiloijamme joutua heikoille jäille…Ainakin hän on päättänyt estää Vanjan lähdön sekä saada Valdemarin näyttämään Vanjan silmissä kaikkea muuta kuin hyvältä isältä:

Nyt täytyi onnistua tekemään Valdemar persoonattomaksi. Muuttaa hitaasti symboliksi. Ihmiset tappoivat helpommin symboleita. Siinä oli koko kansojen ja ryhmien yleistämisen salaisuus. Kasvottomista ryhmistä oli helpompi olla pitämättä. Romanit, homot, juutalaiset ja…rikolliset, Vanja täytyi saada näkemään Valdemar rikollisena eikä isänä. Se ei olisi helppoa. Mutta jos joku siinä onnistuisi niin Sebastian Bergman. Mutta nyt täytyisi päästä lähemmäs. Olisi itse muututtava inhimillisemmäksi samalla, kun Valdemar muuttuisi pienemmäksi…

Oi mikä taika kirjailijoilla Hjoth ja Rosenfeldt onkaan, että ovat osanneet luoda just Sebastianin kaltaisen tyypin. Miesparka kärsii aidosti pahasta traumasta, onnettomuudesta, jossa menetti perheensä. Hän on siis sympaattinen, mutta ei kaipaa sääliä, vaan toimii kuin norsulauma lasikaupassa sekä naisasioissa että pimeän juonissaan. Silti hänestä vain ei voi olla pitämättä. Ehkä koukuttumiseen on syynsä myös sillä, että Michaelin ja Hansin tekstissä nainen on hyvin usein ratkaisijan roolissa ja sen saa myös hamesankarimme kokea. Vanjalla ei ole edes kirjan lopussa hajuakaan, että Sebastian voisi olla hänen isänsä, mutta jotain pahaa on ilmassa, sillä Vanja aavistelee kaikkien vaikeuksiensa syyksi juuri Sebastiania, joka oli yrittänyt aivan päinvastaista:

”...paras selitys, mitä olen keksinyt on se, että Sebastian on sairas. Haluaa jostain kumman syystä tuhota minun elämäni."

”Tuo kuulostaa vähän…hullulta.” (Billy)

”Juuri siksi se selviääkin siitä”, Vanja sanoi niin tyynesti ja uskottavasti kuin pystyi. ”Kaikki on niin hullua, että kukaan ei pystyisi uskomaan, että Sebastian on sen tehnyt. Minusta tuntuu, että se mies on psykopaatti.”

Siis nyt Vanja vertaa hänet Hinden kynsistä Oppipojassa pelastanutta miestä psykopaattiin. Mitä ihmettä on tapahtunut? Mihin on kadonnut Vanjan kiitollisuus ja miten Sebastianin yritykset kääntyvät kaikki häntä vastaan? Ja missä ihmeessä piileskelee luonnonvoima Ellinor Bergvist, Ellinor, joka on kuin uskollinen koira…

Kukaan ei pannut häntä merkille.

Kukaan ei tiennyt, että hän oli sairas kotiavustaja, jota nussittiin.

Kukaan ei tiennyt että hänen laukkunsa oli tänään painavampi.

Kukaan ei tiennyt. Vielä.

*****

Jos kiinnostuit Sebastianista, lue myös sarjan ensimmäinen kirja Mies joka ei ollut murhaaja.

*****

Dekkarit Leena Lumissa

*****

Tunturihaudasta on liäkseni kirjoittanut ainakin Annika K

Sielut kulkevat sateessa ja Hulivilin onnenhetket -arvonnan tulos!...ja vähän muutakin

Sielut kulkevat sateessa -arvonnan voittaja on Paula blogista Kirjan pauloissa. Onnea♥ Muistathan, että saat palkintosi, kun kirja ilmestyy ensin painosta ja itse herra kirjailija on muistanut sen signeerata;) Laitathan minulle tulemaan postiosoitteesi palkinnon lähettämistä varten.

Hulivilin onnenhetket -arvonnan voitti Tweety Blue blogista Valoisampaa kohti. Onnea♥ Laitathan minulle sähköpostille postiosoitteesi niin voin lähettää Ilonan ja Hannen ihanan kirjan sinulle heti.

Kaunis kiitos kaikille osallistuneille ja kerätkäähän voimia Vuoden 2013 Kaunein Kirjan Kansi -arvontaan! Viime vuonna taisi olla tällaista

Siis tämä ns. lepoviikko on mennyt kuin tähdenlento. Olen touhunnut vaikka mitä ja tietenkin suuri osa touhuistani koskee teitä. Kun perustin Leena Lumi's Flower Powerin päätin ylläpitää sitä niin, että tiettyjä kasveja seurataan vähän enemmänkin. Olen melkein joka päivä kuvannut köynnöshortensioita, sillä minulla on suuri missio yrittää vakuuttaa teidät, mikä ihmekasvi on kyseessä. Sama koskee kartiovalkokuusia sekä pilvikirsikoita Ja tietty olen kuvannut myös kaikkea muuta ja joutavaakin, mutta palataan näihin sitten ensi ja seuraavalla viikolla. Mitä kirjoja on tulossa? Ainakin jännitystä, ruokakirja ja kirja joka sai minut kyyneliin.

Revontuliatsalealle olen istuttanut kumppaniksi kerrottuja, oransseja, matalia tulppaaneja ja sinistä löytyy joukosta jo valmiiksi kiitos muscarien sekä lemmikkien

Olen kuvannut myös oravia ja punatulkkuja...Huomatkaa kurren oikealla puolella pilvikirsikka, jonka piti olla hillittykasvuinen. Siitä on jouduttu leikkaamaan leveitä alaoksia jo kaksi kertaa. Vihreä joka kasvaa parvekkeen reunan yli jo, on köynnöshortensia, yksi niistä monista.

Muistanette tämän jutun, missä olin vaihtanut ikuisen haluni turkoosista alakerrasta tummaan grafiittiin. No se alkaa sitten huomenna ensin purkamisella ja sitten vedetään lämmityskaapeleita lattiaan etc. Mosaiikkilaatat ovat jo saapuneet ja muut tullenevat ensi viikolla. Aloin eilen illalla kauheesti miettiä ja vahingossa ääneen, että mihin vahvan väriset laattani katosivat...Lumimies järkyttyi;) sillä olen yleensä hyvin varma siitä, mitä haluan. Mutta olenko ikinä päästänyt suustani, ettenkö rakastaisi vaaleanpunaista ja turkoosia tai ettenkö rakastaisi värejä. Se oli vuonna kirves ja tähti kun minulle kävi vain funkkis. Nyt olen country&cosy, mutta ei tuosta meidän alakerran vierasvessasta ja eteisestä mitään countrya tule. Ostin sitten onneksi, vaikka olenkin periaatteessa rempan takia ostolakossa, ei siis mitään kallista pahetta, salattua heikkoutta tänä vuonna, uusimman Unelmien Talo&Keittiö -lehden ja kuinkas sattuikaan ihastuin juttuun Vallaton väritysleikki, jossa mm. aivan ihana Hanne Maneliuksen kuva Tiian arkiolohuoneesta. Tuolit on maalattu pastellisävyin ja tästä Ilonan jutusta kekkasin, että voinkin alkaa tyydyttää värinälkääni maalaamalla kolme vanhansinistä ruokatuolia, jotka ovat olleet kauan pois käytöstä jollain herkullisella värillä ja niistä tulee kivat lisätuolit moneen käyttöön. Samalla ne rikkovat sopivasti yläkerran minulle tyypillistä maanvärien ylivaltaa. Voihan Marilyn!

Love
Leena Lumi

Hollow Talk

PS. Marilyn on yksi Tikkurilan suorastaan syötävä väri;)

PPS. Muistathan tänään TV1 ja Silta!

On aika...pysähtyä hetkeksi ennen kuin...

On aika pysähtyä hetkeksi ennen kuin lokakuun virta vie mennessään. Katselen loppuvuoden kalenteria, katselen kirjapinojani, pysähdyn katsomaan, miten syystuuli riepottaa puiden lehtiä, kuuntelen miten tuuli soittaa haapoja ja jaloissani rapisevat vaahteran lehdet säestävät. Tunnen olevani osa tätä suosikkivuodenaikani murrosta: Suurenmoinen suvi on takana, mutta jokin uusi odottaa jo tähtiin kirjoitettuna. Rakastan paitsi puutarhasta kantautuvaa sadon tuoksua, myös sen jälkeen tulevaa syysaromia, joka on sadetta, tuulta, ensipakkasia, lahoamista ja maata sekä hyvin kirkkaina päivinä aavistus lumentuoksua... Vielä on matkaa ensilumeen, mutta nyt juuri on aika

- levätä: nukkua pitkään, olla itselleen hellä, lähteä joka päivä kauniille saarilenkille,  tulla kotiin tuulesta ja lämmittää iso kupillinen kaakaota ja lukea hitaasti kirjaa, jota on odottanut kiihkeästi

- olla läsnä rakkailleen ja muistaa mistä on syyskuu tehty...mitä muistoja kantaa

- sytyttää kynttilöitä, katsella tulta ja nähdä juuri silloin kauas, ehkä hänet, joka juuri nyt kaipaa tukeasi: aito läsnäolo ei maksa mitään

- istuttaa sipulikukat ja callunat, pestä kesäkukkien ruukkuja, ihailla, miten upeita pelargoniat ovat vielä ulkopöydillä: nekin pitävät syksystä

- aloitella lintujen ja oravien talvisyöttöä

- leipoa vielä yksi omenapiirakka, sillä Bessu on tulossa...

- viedä loput omenat tallille issikoiden herkuksi

- muistaa: Älä yhtään vähättele itseäsi!

- ottaa esiin kaikki ihanat villalangat ja alkaa kutoa/neuloa jotain suloista joulupakettiin

- soittaa pitkä puhelu äidille ja toinen Ester-tädille

- muistaa, mistä ilo on tehty ja käydä hyvän mielen lähteillä aina uudestaan

- olla oma itsensä

- nauraa vaikka tälle

- viettää leffailta

- muistaa, että ensi maanantaina alkaa remontti, mutta muistaa myös, että ei me kuoltu niihin aikaisempiinkaan

- tajuta: Kaikki tapahtui, mitään ei tapahtunut eli elämä on kuolemista, elämä on syntymistä, elämä on kohtaamisia ja elämä on eroja

- merkitä kalenteriin milloin alkavat Dowton Abbeyn uudet jaksot ja muistella erästä haastetta

- raivata tilaa pitkä viikonloppu kirjamessuille sekä toinen länsirannikolle

- avata ja vastata Sielut kulkevat sateessa- sekä Hulivilin onnenhetket -arvonnan kommentit

- ottaa breikki ja palata sunnuntaina arpomaan kirjavoittajia

"Ei ole välttämätöntä rukoilla; voi katsoa tähtiä ja tuntea halua vajota maahan sanattomaan palvontaan." (Edith Södergran: Kaikkiin neljään tuuleen)


Bis Sonntag!

Leena Lumi

kuva Runotalo