Tuhlattuani viikon minulle väärään kirjaan ja kaikki muut asiat päälle, halusin kaivaa esiin jonkun hauskan asian. Ainakin minua tämä 3.2. kolmen ihmisen tekemä teksti naurattaa suomalaisia ns. viihdeohjelmia enemmän. Antti Rönkä on minusta näin kaukaakin katsottuna sympaattinen mies ja uskon myös hänen kirjailijan kykyihinsä, mutta eipä ollut tullut listalle. Sitten sain bloggaajakollegalta viestin, että Antti Rönkä ja Petri Tamminen olivat kirjoittaneet kirjeromaanin, jossa isä kuin tuki tai neuvoi Anttia. Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020) Uskallan sanoa, että minua hiukka ärsytti, sillä kyllä lukijat Antin kyvyt huomaavat ja häntä lukiessaan varmaan haluavatkin jotain erilaista kuin isä Tammista. Tosin Petri Tamminen omana itsenään taitaa olla huumoripäästä eli minuakin nauratti tämä isän katumus puuttumisestaan poikansa luovaan työhön. Ensin Antti:
Isä,
joskus koittaa päivä jolloin isän, tuomarin, on väistyttävä kentältä. Viime viikolla täytin 22, ja menimme sen kunniaksi ravintolaan, sinä ja äiti ja minä. Tuona päivänä minusta tuntui, selvemmin kuin koskaan, että väistymisen aika on koittanut. Odotimme annoksiamme, eikä kukaan puhunut hetkeen. Katsoin vesikannua, jonka sumuisilla kyljillä norui pisaroita ja josta heijastui kirkkaita, häälyviä kuvioita pöydän pintaan. Minusta tuntui että istuin siinä vain joidenkin ihmisten kanssa, joidenkin jotka nyt vain sattuivat olemaan isä ja äiti. Ehkä ensimmäistä kertaa näin teidät sillä tavoin, pelkkinä ihmisinä. Aiemmin se mitä sanoitte ja mitä teitte – se millaisen asennon ja ilmeen otitte – edusti ehdotonta totuutta, sitä miten maailmassa kuului olla. Nyt nuo asennot ja ilmeet ja sanat olivat vain vaihtoehtoja, tapoja joita voisin toistaa tai olla toistamatta.
Ja sitten Petri Tamminen:
Moi Antti
Kun pari viikkoa sitten vastaanotin kirjeesi, se vaikutti minuun niin, että siivosin tunnin. Sitten otin Opamoxin. Hetken päästä otin toisen. Sitten makasin matolla.
Tällaisen reaktion kertominen on epäreilua. Ensin sinun piti sietää ne minun raivokohtaukseni ja nyt sinun pitää sietää tätä minun valittamistani. Vai että tuli isä-raukalle paha mieli...
Antti, pyydän anteeksi. Sinun ei olisi pitänyt joutua kokemaan ainuttakaan noista tilanteista. Kunpa voisin saada tekoni tekemättömiksi. Mutta en tietenkään saa.
Kirjeesi tuomarivertaus on osuva. Kuinka sen asetelman sitten purkaisi? Kerroit että hetken ajan näit meidät ravintolapöydässä ihan vain ihmisinä. Kuinka tuosta tekisi pysyvän näkökulman? Josta tulee nyt mieleeni, että olen tehnyt paljon virheitä, mutta olen näköjään tehnyt ne niin, etten kuitenkaan ole estänyt sinun kehittymistäsi niin fiksuksi.
Miksi sitten olin tarttunut tähän kirjaan johtuu siitä, että bloggaajakollegani viestistä ja valokuvasta ko. tekstistä. Olinkin siis osa Antin rimakauhua...
Minä tahtomattani masensin Anttia! No onneksi isä saapuu pelastamaan ja selittää minusta aika oikeinkin näin ruutuaikana: Nyt olemme kuitenkin isän ja pojan kirjeromaanissa ja tällaisen runsassanaisen pitäisi nyt tiivistää joitakin asioita. On helpointa aloittaa siitä, miksi aloin lukea tätä kirjaa: Sain bloggarikollegaltani kuvan sivusta 181, jossa Antti purkaa kauhuaan siitä, että Leena Lumi –blogissa veikataan jo tammikuussa vuoden kirjaksi Johanna Laitilan Lilium regale –teosta. Antti: ”Ei voi jumalauta tammikuussa sanoa, että vuoden paras” ja että ”miksi Niinakin tosta tykkää” ja ”toi on Niinan mielestä siis parempi kirja ku mun” ja ”toi saa nyt varmasti Hesarin esikoiskirjapalkinnon”—Huomaa, että Antti ei kuulu niihin yli kolmeen miljoonaan, jotka ovat ahkerasti blogini sivuja aukoneet. Olen satakuntalais-karjalainen ja kun törmään johonkin todella hyvään/kiinnostavaan/laadukkaaseen/uusia uria aukovaan, minä voin julistaa vuoden kirjan vaikka tammikuussa, mutta itse sitä eniten epäilen, että se voisi olla totta. Miten sitten kävi? Lilium regalesta tuli lukuvuoteni toiseksi paras, mutta oli aika tuskaisaa, sillä Johanna Venhon kirjassa Ensimmäinen nainen painoivat toiset asiat ja Laitilan kirjassa toiset. Molemmat sikahyviä!
Petri Tamminen:
Ruudulla on vaikea ulottua toisiin. Kuljemme netissä vapaina mutta orpoina. No, sitten sattuu, että koemme ruutumme ulkopuolella oikein kunnon vanhanaikaisen nautinnon, elämyksen, löydämme esimerkiksi hyvän kirjan. Silloin meihin iskee valtava yhteyden toive. Toive siitä, että voisimme välittää ja todistaa elämyksemme, toive kohtaamisesta samassa suuren merkityksen pisteessä toisten kanssa. Mutta kuinka siitä elämyksestä voisi ruudulla kertoa? Niin että tunne todella saavuttaisi toiset, yli ruudun etäisyyksiin? Vain valitsemalla kohtuuttomia sanoja.
Kiitos vain Petri! Aloitus loistava, finaali epäonnistunut. Kohtuuttomia sinun mielestäsi.
Olen erittäin ihastunut Saksan edesmenneen kirjallisuuspaavin Marcel Reich-Ranickin kirjaan Eurooppalainen (Mein Leben), lukekaa tekin se! Nostan sieltä nyt sitaatin, joka vaikuttaa aina yhtä osuvalta:
Koska kirjailijat kokevat kaiken muita intensiivisemmin, heidän on kiusattava itseäänkin muita enemmän. Heillä on jatkuva itsekorotuksen tarve. Tämä on ymmärrettävää, mutta on ihmeellistä, että edes maailmanlaajuinen menestys ei vähennä mitenkään tuota tarvetta.
Vastaan kirjassa koko matkan molemmille eli jos kiinnostaa, lukekaa!
*****
Saman vuoden elokuussa kirjoitin kirjasta Delia Owensin Suon villi laulu (WSOY, suomennos Maria Lyytinen). Se on kirja, josta kohistaan vieläkin Facebookissa, kun joku on sen lukenut. Helsingin Sanomat torstaina 27.1.2022 Pekka Torvinen kirjoitti:
Kustantajien bestseller-listan kärjessä oli jo toista vuotta peräkkäin Carl-Johan Forssén Ehrlinin Kani joka tahtoi nukahtaa (Otava). Se vei kärkisijan Ylivoimaisesti lähes 130 000 myydyllä kopiolla Toiseksi myydyin kirja oli Delia Owensin Suon villi laulu (WSOY), jota meni kaupaksi lähes 87 000 kappaletta.
Bestseller-listaa on koottu ensimmäistä kertaa niin, että teosten kaikkien formaattien eli paperin, äänen ja e-kirjan myynti laskettiin yhteen.
Ja niinpä jo elokuussa tiesin, mikä olisi minulle se kuumin kirja vuonna 2020:
*****
Vaikka aina sanonkin, että en muista milloin olisin katsonut Suomen televisiota, paitsi uutiset Ukrainasta, niin eilen osuin vahingossa näkemään ennen kuin piti siirtyä NetFlix -sarjalle, pätkän yhtä ohjelmaa. Se oli osa sitä juutalaisten historiaa, josta en ole tiennyt mitään, vaikka omistan jopa tutkijoiden kirjan juutalaisista ja monta elämätarinaa. Näette sen Areenalta, Historia: Turvasatama Sanghai. Kukapa olisi uskonut...Ne jotka olivat nopeita ja ehkä myös ne, joilla oli rahaa, nousivat laivaan, joka vei heidät Sanghaihin. Raakuuksia ei tässä näytetä, mutta koska eloonjääneet kertovat, sarja on hyvin koskettava. Vahva suositus!
Nyt harjoitellaan sitä hidasta elämää...
Love
Leena Lumi
