Lukijoiden unohtumattomia kommentteja ja kiitoksilla kissakin elää!

 Unknown8. joulukuuta 2020 klo 20.36

Lähdin mökille kissan kanssa. Evääksi otin " hiljaisen potilaan" Luin vahingossa koko kirjan yhteen soittoon. Kissaani en jättänyt huomiotta. Oltiin mökillä 22 tuntia. Ja me toki nukuttiinkin. Kun kissanluukku räpsäytti Reinon sisään. Kertomana jotta olihan kirja.

Tiuku14. heinäkuuta 2020 klo 15.19

Olen järkyttynyt.

Seuraan Hesaria, käyn kirjamessuilla, kuuntelen YLE:n kulttuuriohjelmia radiosta ja pidän silmäni auki kirjastoissa. Silti en tiennyt mitään tästä kirjasta. Onko tämä ollut esillä missään muualla kuin kirjablogeissa? Kirjablogeja seuraan laiskanlaisesti, yleensä vain silloin kun olen lukenut kirjan, josta haluan keskustella. Sitä kautta tämänkin löysin. Olit kommentoinut Suvi Ratisen Matkaystävää jossain blogissa ja maininnut ohimennen tämän kirjan. Kiitos, muuten en olisi koskaan tätä tullut lukeneeksi.

Heikki28. toukokuuta 2020 klo 23.58

Olen suositellut tätä kirjaa monelle. Niin lämmin tarina jossa tuoksuu Italian maalaisruoka viini ja valkosipuli kaiken kauheuden keskellä. Paras kirja jonka olen lukenut toisesta maailmansodasta. Uskomaton tarina joka päättyy suureen suruun kaiken ilon keskellä. Pino Lellan tarina on jotakin poikkeuksellisen kaunista. Sota päättyy ja onnistut vaikka missä mutta sydämesi jäi johonkin.

Heikki, lukijani ilmoitti asuvansa Pinon naapurissa. Lella on nyt jotain 90 vee.

Lukijani kommentti Saksasta:

Allu17. elokuuta 2020 klo 18.42

Aivan uskomattoman hienoa luontokuvausta ja kirjassa tulee aina vaan uusia jänniä käänteitä. Tämä on kiertänyt meidän ystäväpiirissä sen jälkeen kun se ilmestyi Spiegelin bestsellerlistan ykköseksi joskus keväällä enkä tunne ketään, joka ei olisi tykännyt.

Tuomo Räsänen

Tykkäsin tosi paljon . Kuuntelin kirjan . Oli heittämällä paras kirja tänä vuonna jonka olen lukenut tai kuunnellut. Romantiikkaa mukana. Kiehtova rakkaustarina ja murhamysteeri

(Tuomo tänään facebookissa kirjoitti ylläolevan...)

Kotiliedessä no 19 oli valittu parhaita kirjoja ja vain kaksi kirjaa oli kuvattu sanoilla Sensaatio! Owensin Suon villi laulu ja Kinnusen Ei kertonut katuvansa♥ 

Eräs kommentoija ilmoitti facebookissa, että hänen oli nyt, 13.12.2021, ostettava teos, koska vieläkin oli edessä jonottamassa yli sata! 

Vuoden ensimmäinen kommenttinosto: Saila2. kesäkuuta 2021 klo 19.27

Mikähän siinä tosiaan on, että mies-sarjamurhaaja on sarjamurhaaja, mutta naisvastaava on monsteri-sarjamurhaaja.

Kiitoksilla kissakin elää! Muistan saaneeni eniten kiitoksia siitä, että olen tuonut lukijoiden tietoisuuteen kirjojen olemassaolon, sellaisten kuin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, Suon villi laulu ja sellaisiakin, joita en enää muista. Ehkä Alaskan taivaan alla tulee vielä olemaan sellainen teos...Näitä kiitoksia tipahtelee facebookin -kirjallisuusryhmässä, ja kun lähdet kopioimaan juttua varten, siellä on jo paljon tekstiä päällä. Pääasia, että lukijat löytävät mieluisia kirjoja♥

Ihan pökerryttävää olla kannessa Linn Ullmannin kirjassa. Tunnen häneen outoa sielusukulaisuutta....Vähän samanlaista kuin Siri Hustvedtiin.

Kirkkain timanttini on kuitenkin olla mainittuna Joyce Carol Oatesin kirjan takakannessa, vaikka olisin vain millin verran siellä...Oates♥

Jos löydän varhempia hyviä sitaatteja tai tulee uusia hauskoja, laitan niitä tähän juttuun myöhemmin.

Olipa muuten vähän rankka päivä eikä missään ostoksilla ollenkaan. Niin pelotti kaikki, että kun kävin tilaamassa tiettyä joulukukkaa, näin pelastukseni eli tämän pöllökortin. Ostin koko nipun, sillä minulla on joku kiintymys pöllöihin. Ostin Kirsinkukan viimeisen satsin...toivottavasti tulee lisää, sillä joku muukin voi olla yhtä pöllöfani♥

Kaikille kiitos kommenteista♥ Tällä viikolla vielä...tiedätte kyllä mitä!

 

Leena Lumi

Patinaputiikkiin piipahdus Jaana Veinille!

 Tämä kaunis kuva on Ilona Pietiläisen kirjasta Olisipa aina joulu. Kuva on sisustusputiikinpitäjä Jaana Veinin kotoa

, jossa Jaana lämmittää joulukotiaan. Kirjoitin silloin: Putiikinpitäjänä Jaana Veini tietää, että vanhoissa tavaroissakin on montaa erilaista tyyliä. Ja eri tyylejä voi myös yhdistää. Jaanan oma juttu ovat ruoste ja roso, mutta hän tajuaa, että toisille juttu on rappioromantiikka, toisille ostaa vanha esine ja pitää se sillään tai rohkeasti tarttua siveltimeen. Me olemme Lumimiehen kanssa tehneet kumpaakin. Suurin osa mööpeleistä on muuta kuin uutena ostettua. Jaanan mielestä kukin makunsa mukaan ja se on oikein, mikä itsestä tuntuu kotoisalta.

Tänään piipahdamme Jaana Veinin Patinaputiikissa, josta löytyy mm. näitä ihastuttavia Weisten tonttuja!

Kynttilöitä moneen makuun

sekä Weisten hurmaavia hiirulaisia.

Olen itse varsin minimalistinen ja tarkka mitä kuuseemme tulee, mutta nyt repesi! Näitä kuusi- tai joulukeijuja on saatava. Tuote on muuten tämäkin Weisten, josta sattumoisin privaattisyistä tiedän jotakin...

Kuvassa putiikinpitäjä Jaana Veini. Hänelle löydät minun oikeasta palkistani ja instassakin hän on Patinaputiikin nimellä. Huomatkaa mikä piironki ja myynnissä on ollut myös pinnatuoleja, joista saat vähän tuunaamalla vaikka mitä.

 Kuulenko joen? Joki siellä kuiskailee Humpurin punaisen kodin lumisessa maisemassa. Saunan jälkeen tuonne on kiva pulahtaa (kuva Ilonan). Kiitos Jaana♥

Suutelen silmiäsi, rakkaani. Suutelen...

Suutelen silmiäsi, rakkaani.

Suutelen kauniita silmiäsi, rakkaani.

Olkoon se hyvästi 

tai näkemiin -

kaunista on elää täysin sydämin

Suomen säteilevä joulukuu.

- Mika Waltari -

Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978 (WSOY 1979)

Max Manner: Aavesärky

 Joskus sitä tarttuu kirjaan ollenkaan tajuamatta, mitä on tulossa, vaikka onkin lukenut kirjailijan ensimmäisen teoksen ja sen jälkeen muutamia muitakin. Yllättävä kirjoittaja on tietenkin Max Manner, jonka K18 oli kauan hänen yksi parhaitaan minulle. Turku -kirja Turussa syntyneelle. Sitten niitä muita ja yllättäen Kadotettujen kahvila, joka antaakin viitteen siitä, miten Maxista on kirjoittamaan kaunokirjallisuutta: Häneltä syntyy niin lyyrinen tyyli kuin vahvat rikosromaanit. Liepeestä luin Aavesäryn olevan jo Maxin neljäs Hirvikallio -dekkari. Sitä ei elämässä kaikkia kirjoja ehdi lukea ja koska luen paljon jännitysromaaneja niin vaikkapa Hjorth&Rosenfeldtin Sebastian Bergman dekkarit ovat vuoden odotetuinta jännitystä. Manner on käynyt kuin luomassa nahkansa asuessaan Belgiassa, sillä nyt mennään maailmankirjallisuuden pelottavuudella ja muutakin plussaa on luvassa.

Max Mannerin Aavesärky (Bazar 2021) kertoo julmasta ja tavattomasta elokuun murhaajasta, joka on surmannut jo ainakin kaksi naista. Uhrit on ollut helppo löytää väärillä facebook -profiileilla. Niissä imarrellaan ja lopulta saadaan uhri uskomaan rakkauteen. Kun tapaaminen on sovittu, alkaa murhaajan nautinto, esileikki, joka vain kiihdyttää hänen mielikuvitustaan. Koska nyt mainitsin Sebastian Bergmanin, hänessä on se samaa, että kun 'aavesärky' iskee, siihen on saatava lääkettä. Kauhuksi vain  Maxin kirjan surmaajan lääkkeet ovat paljon kovemmat. Pelkäsin oikeasti yön tunteina, mutta onneksi Manner armahti lukijaa itse teoilta ollen mässäilemättä muutenkin järkyttävillä tapahtumilla. Hienoa oli olla murhaajan pään sisällä, mutta nyt tietämättä kuka hän oli. Epäilin jo Hirvikalliotakin, mutta ei kai häntä voida omassa sarjassaan listiä! Ei ainakaan näin pian.

Oma suosikkini on rikospoliisi Heli Tuisku. Ja nyt se iso plussa kauhun lisäksi: Manner ei sorru kuvailemaan naisia ärsyttävän stereotyyppisesti, joka on monen kirjailijan vikatikki. Kuvataan heidän vartaloaan, meikkiään, hiuksiaan ja kerrotaan millainen kollega on verrattuna toiseen naispoliisiin ja kaikkea sellaista, jota me naislukijat emme siedä. Tästä käytiin vähän aikaa sitten lukijan toimesta iso keskustelu somessa, että mikä kumma ajaa joitakin mieskirjoittajia kerta kerran jälkeen tähän ärsyttävyyteen. Miksei sitten kerrota miltä näyttävät miespoliisit kaljavatsoineen, kaljuineen tai lihaksineen! Manner on tässä kohden oikeilla linjoilla. Heli Tuiskukin saa olla ihan oma kipakka itsensä.

Kun Simon Weitz palaverissa alleviivaa, miten henkirikos on aina vakavasti otettava 'ihan Tuiskullekin tiedoksi. Toiseksi hänet on sentään tuomittu aiemmin raiskauksesta ja lapseen kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, niitä ei pidä unohtaa.' Tuisku tuiskahtaa kädet puuskassa: " Ja näistäkin rikoksista selviää Suomessa muutaman vuoden  linnatuomiolla. Mitä jos ei jatkettaisi tästäkään aiheesta sen enempää, minulla alkaa keittää yli."

Manner harhauttaa usein, joten salapoliisilukija on ihan hukassa. Hän saa asua tekijän pään sisällä ja lukea vaikka:

Ehdin nähdä sirkkelin lisäksi kuluneet nahkasaappaat, löysinä roikkuvat housut vöineen ja puukontuppineen. Kirjavan pellavaisen ruutupaidan, jonka hiestä ja liasta tummunut helma on kiivennyt piilostaan. Erotan lakin alta isän vihasta punoittavan niskan. Kuulen sorahtelevat perkeleet ja niiden joukkoon sihahtelevat saatanat, lapsuuteni rupista torppaa säestäneen kirousten katkeran balladin.

Aavesärky on sopivan kovaa luettavaa, tarina luistaa kuin voideltuna ja poliisioperatiiviset toimet on kuvattu kiinnostavasti. Tämä on paras kirja Mannerilta tähän asti minun makuuni. Ja ollaanhan Suomen Turussa: Terveisin sinne Turun poliisiin M&M♥

Viiltäjä-Jackin turkulainen inkarnaatio on herkullinen trilleri ja tuntuu kitalaessa kuin kokonainen pussi sahramia, joka kerran valahti yhteen keitokseeni. Koska alussa viittasin Manneriin myös lyyrisen tyylin taitajana, en voi olla tarjoamatta tätä finaaliin:

Ainoa järkevä elämän mielekkyyttä ylläpitävä vaihtoehto on se, ettemme tiedä tulevista liikoja. Tässä valossa ihmisten loputtomat ponnistelut kaiken hallitsemiseksi osoittautuvat turhaksi. Kaikkitietävyys ja tilanteiden sekä tapahtumien täydellinen hallinta olisivat ihmiskunnan kannalta katastrofaalisen tuhoisia, ne johtaisivat kaaokseen. Ajattele, kuinka moraalille, periaatteille ja suunnitelmille kävisi, jos tietäisimme tarkan kuolinpäivämme tai saisimme kuulla elävämme ikuisesti. Samasta syystä kuolema kuuluu ilman muuta asiaan...Meidät on luotu kulkemaan salaisuuksien polkua jatkuvassa epätietoisuudessa, koska nimenomaan tietämättömyydessä piilee kaikkein suurin lahja.

*****

Dekkarit Leena Lumissa  (200. dekkari!)

Hyvää itsenäisyyspäivää!

 Hyvää itsenäisyyspäivää!

"Miksi taistelimme:

Vapaus, suvaitsevaisuus, kaunis turhuus..."

- Mika Waltari -

Kiitos♥

Finlandia

Veteraanin iltahuuto

Itsenäisyyspäivän aattona

Pakkanen on hyydyttänyt linnut....

Pakkanen on hyydyttänyt linnut

senkin

uppopuunharmaan urpiaisen

eksyneen cabaret-laulajan

jolle taivas on pirskottanut

Rose'ta rinnuksille

Aamulla löysin sen luunhimmeänä hangelta

auringonkukansiemeniä kurkussaan

silmät jäätyneinä pisaroina

Voi lintuni

lintuseni

Pakkanen pusersi siivet kouriinsa

harotti jään sormet räystäille

askelkehän lumen huminaan

Ja sinä kysyt

olenko jo päättänyt

Ja sinä katsot 

pitkin jäätynyttä ruusulinjaa

metsän kipumuurille

Höyhenpeitteeni alla nukun

Marian verta otsallani

Tuuleen liekuttelen

kämmenteni maljaa

tuuleen 

tuli

soroista

- Leena Kellosalo -

Leonardo sai siivet

kuva Pekka Mäkinen

Kristin Hannah: Alaskan taivaan alla

Sodilla on hintansa ja niiden maksatus ei pääty sotien päättymisiin. Jäljelle jää niin paljon muuta. Menehtyneitä, raajarikkoja, vihaa, kaunaa ja sitten sitä, mikä ei aina näy kaikille: särkyneitä mieliä. Kun on elänyt nuoruutensa lukien Vietnamin sodasta ja kuulunut porukkaan, joka näki kaukaakin sen jäljet, lauloi aamuun asti Dylania "How many seas must white dove sail/ before she sleeps in the sand?/ Yes, and how many times must the cannonballs fly/Before they're forever banned? / The Answer my friend...", voi yllättyä kohdatessaan siitä jotain uudestaan Alaskasta kertovassa kirjassa vuonna 1974. Olin niin kiinnostunut tästä Alaska -tarinasta, että päätin laittaa sen itselleni kuusen alle, mutta en malttanutkaan...

Kristin Hannahin upea teos Alaskan taivaan alla (The Great Gone, WSOY 2021, suomennos Marja Helanen) vie meidät käytännössä maailman toiselle laidalle, sinne missä maa, taivas ja meri ovat tehneet liittonsa ettei Alaskaan jää niitä, jotka eivät sinne sopeudu. Kuka sinne haluaisikaan, kun talvi alkaa pahimmillaan tuntua jo elokuussa? Ei ole sisävessoja ja pitää käydä ulkohuussissa pitäen aina ääntä nälkäisten mustakarhujen varalta? Kaikilla tänne tulleilla on repuissaan kipeitä asioita, joita he pakenevat. Erikseen ovat alkuperäiset ja vauraammat, toisaalla kipureppujaan kantavat. Vietnamin sota on ohi, mutta Coran aviomies Ernt ja Lenin isä, ei saa rauhaa. Hän kärsii vakavasta posttraumaattisesta stressistä jäätyään vangiksi vuosikausiksi. Hänen paras ystävänsä Vietnamissa oli kotoisin Alaskasta, jonne tosin ei ikinä enää voinut palata. Ystävyydestä jäi kuitenkin outo kiitos: Ernt sai kirjeen, jossa hänen kerrottiin perineen tontin ja talon aivan Alaskan periltä, sieltä missä maa katoaa. Tämä oli kuin unelmakutsu Erntille, jonka mielialat vaihtelivat niin, että perhe sai muuttaa koko ajan ja samalla pelätä Erntin vaihtelevia kausia. Osa Erntistä eli edelleen Vietnamia.

Koko pitkän ajomatkan rannikkoa pitkin isä oli loistavalla tuulella. Hän myös lupasi, että hän ei ole enää Alaskassa hankala ja vihainen, aina vain hyväntuulinen. 

"Me onnistuttiin, Punapää." Isä tuli hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. "Land's End. Homer, Alaska. Ihmiset tulevat kaikkialta täydentämään varastojaan. Tämä on ikään kuin sivistyksen viimeinen linnake. Täällä kuulemma maa loppuu ja meri alkaa."

Koko perhe on vaikuttunut villistä kauneudesta ja Leni valokuvaa ahkerasti. Heillä oli vielä tovi matkaa, sillä heidän kohteensa Kaneqin oli vuorten mantereesta erottama. Tarvittiin venettä tai lentokonetta. Tuntui kuin Alaska olisi odottanut Coraa:

Trumpettilahkeiset lantiofarkut ja pitsikoristeinen toppi yllään kalpeakasvoinen ja vaaleahiuksinen äiti näytti aivan kuin tuon seudun viileistä väreistä veistetyltä enkeliltä, joka oli laskeutunut rannalle, jolle häntä odotettiin. Hänen naurunsakin tuntui kuuluvan sinne, se oli kuin kaikua tiu'uista, jotka helisivät tuulikelloissa kauppojen edessä. Vilpoinen tuuli painoi topin äidin liivittömiä rintoja vasten...

Alaskan taivaan alla on sellainen kirja, jota kutsun suureksi lukuromaaniksi. Ajanjaksoja on kaksi, 1974 ja 1978. Niihin mahtuu Alaskan todellisuus, jota määrittää rankka ja pitkä talvi. Kesät ovat lyhyitä ja työntäyteisiä. Silloin kerätään ja kasvatetaan elantoa talveksi. Pitää osata metsästää ja pitää osasta puolustaa itseään. Kukkeinta on yhteisöllisyys, sillä vaihdantatalous on kunniassaan ja uudet tulokkaat otetaan vastaan lämpimästi. Se miten Hannah tätä kuvaa tulee osin hänen omista sukujuuristaan johtuvaa, vaikka kirja onkin fiktiivinen tarina, niin Alaska on Alaska.

Kirjan kertomus on monipolvinen niin rakkaudessa kuin raakuudessa, niin ihmisten kuin Alaskan. Alku vaikuttaa rötisköstä asumuksesta huolimatta lupaavalta ja kaikki väräjää pitkissä kesäpäivissä ja uusissa tuttavuuksissa. Leni oppii ampumaan, valas kaataa kanootin, nousuvedet ovat arvaamattomia ja marskimaa kouluttaa seuraamaan luontoa. Kaikkialla kuitenkin äidin savukkeen tuoksu ja joinakin iltoina hänen tuttu parfyyminsä, sillä täällä osataan juhlia. Talven julmuus yllätti kuitenkin heidät, mutta ystävät auttoivat kaikessa paitsi siinä, mitä eivät huomanneet. Lenin silmät aukenivat ja hän ei enää halunnut olla isän Punapää. Alaska toi esiin sen, mikä oli muualla saatu kätkettyä.

Toki tarinassa on tragedian lisäksi myös romantiikkaa, ei mitään siirappia, vaan marskimaan maustamaa ja siitä seuraakin se, mikä tekee tästä kirjasta niin lukemaan houkuttavan. Luin jostain lehdestä, että Barack Obama oli nähty kirjakaupassa ostamassa juuri tämä kirja! Sen ymmärtää, sillä tässä tarinassa on aika paljon samaa kuin Tara Westoverin teoksessa Opintiellä. Tätä ei voinut jättää joulun pitkiin viikkoihin, tämä oli haukattava heti. Tarina tuntuu kauan sen jälkeen kun kirjan sivut ovat jo sulkeutuneet, mutta se mikä sattuu voi joskus olla hyvästä ja se mistä hurmioidut on tuli ja jää, joiden armoilla olet. Alaskalle pitää vain osata antautua oikealla tavalla, panematta vastaan, mutta rohkeana, ei peläten. Jos yrität paeta ja olet kerran ollut Alaskan, palaat aina takaisin. Tuot sinne myös lapsesi ja hän saa kuulla, millaista oli silloin, kun Tom Walker ei vielä ollut valaissut katuja ja rakentanut turisteille majoituksia ja viihdykettä. Silti löydät oman torppasi ja paikkasi. Lukemalla tähtiä muistat tarinasi. Vuoksi ja luode näyttävät sinulle tulevan kohtalosi.

Meidän adventtikynttilämme!

Meidän ihmeemme, adventtikynttilämme, Babe, saapui tänään luoksemme. Minä olen nana ja  Lumimies on Ukki. Babeen kortissamme luki:

Tiitiäinen, pikkarainen, Babe-menninkäinen, vauvalainen, ihmeemme. Tervetuloa maailmaan, tervetuloa kotiisi, tervetuloa kotiisi, tervetuloa äidillesi ja isällesi, tervetuloa meille kaikille. Tervetuloa marrastuiskuun, tervetuloa valoksi pimeän. Tervetuloa syleihimme, tervetuloa sydämiimme: Sinä rakkahin, meidän aurinko, kuu ja tähdet: tervetuloa meidän valoksemme.

Lumimiehestä tuli ukki ja minusta nana.

Marrashämärästä saapui vauva valonkantaja. Hän on tähdet ja kuu, nauramme kun mutruun menee pikkusuu.

Kun lapsenlapset syntyvät
sinkoutuvat mummot viimeinkin syrjään
äitiyden pyörremyrskystä
ja ovat vapaita rakastamaan häikäilemättömästi
niin kuin ei koskaan aikaisemmin.
Viimeinkin he näkevät lapsen
oikean välimatkan päästä.
Lapsi ei ole osa heitä,
he ovat osa lasta,
maailmaa jonka luulivat kadonneen,
ja siinä se avaa ja sulkee silmiään
kuin joku muinaisaikojen eläin,
äkkiarvaamatta syvänteistä löytynyt,
pieni sipuli joka meissä yhä kätkee kukan
ja kasvun mahdollisuuden.
Niin mummotkin itävät
ja heidän aavikkonsa puhkeaa villiin kukkaan
kun lapsenlapset ratsastavat yli
kuusijalkaisilla hevosilla hiukset hulmuten,
ohjaksitta, valjaitta.
Runojen kapseessa
ei yksikään kukka taitu.

- Eeva Kilpi -

Kiitos Joululainen♥

Vaaleanpunaisen talon terveisin!

Nana, Ukki, Meri, Sami, Babe ja koiruudet

Historia un de amor

Meri Paavolan tammella, Alaskaa ja mitä olen unohtanut...

Meri kävi voimaannuttamassa itseään ja vauvaansa Paavolan tammella. Oi, mikä suloinen pallo, joka ilmestyy elämäämme viimeistään torstaina♥ Olemme eläneet täällä matkaromppeiden keskellä jo tovin. Meistä tulee koirien hoviväkeä ja myönnän ottaneeni lukuun kirjan, jonka piti olla joululukemista

eli Kristin Hannahin Alaskan taivaan alla pitää minut rauhallisena, koska Alaskassa on niin hurjaa. Vahvasti kuuluu joulukirjoihin!

Toinen Alaska -kirja, joka ei unohdu, on asteen kovempi edellistä David Vannin Kylmä saari.

Unohdin tehdä juttua näistä vuosi sitten maahan istutetuista ruukkuhortensioista. Ne kukkivat uudelleen! Kuvat ovat sikin sokin, eli on kaksi vuotta sitten maahan syksyllä ruukuista laitettuja sekä vuosi sitten ja tänä vuonna aika myöhään.

Värit vaihtelivat hurjasti ja yksi tosi suuri, jonka sain keväällä ruukussa ja oli valkoinen, muuttui ihan tummanpunaiseksi.

Tämä on istutettu aika myöhään, mutta lähtö oli  valkoinen ja tästä vielä punaistui, mutta kuvasin kai silloin uusinta meillä eli gladioluksia tai olimme Lohjalla tms. Vajaa viikko sitten tämänkokoinen parin metrin päässä yritti vielä lykätä uutta oksaa ja oli uutta vihreää lehteä. Nyt on ollut jo yöllä pakkasta.

Tämä ruukusta maahan on toiminut erinomaisesti ruukkuhortensioilla, ensi vuonna nämä näreet näyttävät, mutta myös

edellisvuonna ruukusta maahan istutetut orvokit leviävät ilman hoitoa. Näistä oli kuvia yhdessä patjarikon kanssa joltain vuodelta, mutta nyt tyytyminen

näihin hurmaaviin villiorvokkeihin, kuten näitä kutsumme.

Te-te -narsissit myös aina maahan ja sitten vain istutuskastelu. Tietysti saavat, kun vain muistan paikat keväällä lannoitetta etc. En edes tiedä, minä vuonna nämä istutin ruukusta maahan.

Luumuja tuli tosi paljon, mutta ei näistä ole ehditty mitään ihmetellä. Tämä on siniluumu. Kaksi uutta punaluumua on istutettu yhden vanhan ja runsassatoisen kuivahtaneen tilalle. Tosin talvikin sen saattoi viedä, sillä emme olleet ainoat, joilta punaluumu katosi.

Atsalea Ruususen unen ensimmäinen kunnon kukinta ja

ymmärrys tajuta, miten kauniita ovat suurten kuunliljojen lehdet vielä lokakuun lopulla.

Etupihan suorastaan täydellinen ruska teki tästä kuvasta nyt näytönsäästäjäkuvan♥

Lähdetään elämään viikkoa, josta on tulossa yksi jännittävimmistä elämässäni. Tietenkin myös meidän koko perheelle!

Marraskuu on yllättäjien sukua. Silloin voi tapahtua mitä vain. Syksy kääntyy talveksi ja mekin olemme löytäneet kuorellisia saksanpähkinöitä oraville. Kohta on tehtävä ensimmäinen kookoshasselpähkinäkakku linnuille ja oraville yhteiseksi. Unista on tullut levottomia, mutta kyllä joulunaika ne sitten rauhoittaa. Eipä tiedä, vaikka seuraavan kerran viestisin teille vanhan vaaleanpunaisen talon vinttikamarista. Marraskuva on Nea Siemannin ja nyt on ilmestynyt Luonto -lehti, jonka Mäyrä -kansi on Nean ja lehdessä on juttua huikeasta kuvaajastamme. Yritän muistaa ostaa sen vaikka matkalla kohti jotain uutta...

Voikaa hyvin kaikki♥

Leena Lumi

Unelmia

Tiedätkö - hiljaa hiipien

jätän joukon meluisan,

kun yllä tammien

näen kalpeiden tähtien 

kukkivan.

Tiet haluan silottaa,

harvoin kulkee kukaan

iltaniittyä kalpeaa.

Hellin yhtä unelmaa:

Tulet mukaan.

Illalla puutarhan hämyssä

mielimme kaukaisuuksiin.

"Ovat kätesi valkeaa silkkiä..."

Hän hämmästyy: "Sanot sen niin..."

On jokin astunut puutarhaan

veräjän narahtamatta.

Läheisyydessä sen eivät ruusutkaan

voi olla vapisematta.

- Rainer Maria Rilke -

suomennos Eve Rehn

Kristiina Markkanen, Leena Virtanen: Wivi&Hanna

He olivat kuin toistensa vastakohdat, Wivi ja Hanna. Toinen oli kokenut jopa puutetta, mutta päässyt Tampereella kouluun ja siitä paljon eteenpäin hyvin arvosanoin. Wivi oli aina hyvin säästäväinen eli jotain piti olla säästössä. Toinen eli Hanna oli syntynyt yltäkylläiseen elämään, jossa kaikkea kiitos sahateollisuuden nousun, oli runsaasti. Monia tiloja, huviloita, juhlia, turkiksia, mitä kaikkea ihmismieli keksikään hamuta. Jos siihen syntyy, sillehän antautuu, koska se on luonnollista kuten oman tehtaan työväestön auttaminen. Wivi oli elegantti ja pidättyväinenkin, pieni ja hoikka. Hanna oli joskus frökynä, mutta useimmiten jossakin tilallaan, kuten Sulkulassa maatöissä. Hänellä oli karjaa ja kalastus oli hänen intohimonsa. Näiden kahden naisen kohtaaminen oli lopulta kuitenkin tapahtunut ja se kerta ei jäänyt viimeiseksi. Alkoi ihmeellinen suhde, josta riitti puhetta ja juoruja, mutta kukaan ei voi tietää miten se heillä kaksin oli. Ei kaikkea tarvitse tuoda framille. Salaisuuksiakin saa olla.

Kristiina Markkasen ja Leena Virtasen kaksoiselämäkerta Wivi&Hanna Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet (Atena 2021) on pikkutarkin tietokirja, jonka olen ikinä lukenut. Siis antavin aiheesta kiinnostuneelle. Asun Alvar Aallon huvilasaarella, mutta kotini oli liki Villa Mairean nurkkia, alueella, jossa myös Hannoja riitti, mutta ei näin itsenäisiä. Vapauden tehdä, mitä halutti, takasi naimattomuus alkaen 25 ikävuodesta alkaen. Siihen asti naisen tahto ja vaikka perintö, olivat miehen vallan alaisia.  Mihin tässä miestä tarvittiin, kun 

Wivi valmistui Tanpereen suomalaisesta tyttökoulusta 1891! Wivi kuvassa takana. Kuva: Anni Kupiainen

Wivi oli luokkansa parhaita oppilaita toisin kuin tuleva kumppaninsa Hanna Jyväskylässä. Hyvin pian Wivi teki jotain ajalle tavatonta, joka myöhemmin ratkaisi paljon: Hän jatkoi opiskelua Tampereen teollisuuskoulun rakennusosastolla, ainoana naisena kolmentoista miehen rinnalla. Tästä tuli se jokin ratkaiseva, että työmiehet ja insinöörit eivät voineet ikinä huijata matemaattista arkkitehtiä isoilla työmailla. Lopulta Wivistä tuli vuosikurssinsa priimus ja arkkitehtiopinnot ja lukuisat suuret rakennuskohteet odottivat edessä.

Kuvassa Wivin perhe Ville veljen kuvaamana 1893 (KeMu) Kuvassa äiti Mathilda, jonka kanssa Wivi oli loppuun asti hyvin läheinen, Emil-veli, Aina, Wivi ja Wivin vieressä luultavasti Villen puoliso Alma.

En edes yritä kuvata Wivin rakennuskohteita, ja ne on tarkasti löydettävissä kirjan lopusta. Opiskeluaika Helsingissä toi luettavakseni minusta herkän tapauksen Wivistä miesten keskellä opiskelemassa: 

Kun Lars Sonck sai kuulla voittaneensa ensimmäisen tärkeän arkkitehtuuripalkintonsa, Turun Mikaelinkirkon suunnittelun, hänen kerrotaan polvistuneen Wivin edessä ja kätkeneen onnen kyynelistä kastuneet kasvonsa Wivin hameenhelmoihin. 

Entäs sitten Hanna, tässä kuvattuna kolmevuotiaana  Helsingissä Anna Snellmanin  Ateljeessa. (KeMu, Snellman's Fotografi Atelier). 

Hanna syntyi tinkimättömän liikemiehen Johan Parviaisen kolmantena lapsena, ainoana tyttönä. He asuivat Jyväskylän Kauppakadulla. Äiti Maria oli kodin ihminen, konservatiivinen ja uskonnollinen. Kuolleista ei saa puhua pahaa, sanotaan, mutta Wivi on paljastanut hyvinkin rohkeasti, miten äiti kuin söi Hannan itsetuntoa sanomalla vaikka, ettei 'kehtaisi' mennä päiväsaikaan ulos kun on noin tukeva ja muuta kaikkea ikävää. Hanna todellakin oli arka valokuvista ja ulkonäöstään, mikä tulee kirjassa esille. Ja sitten ne vesiklosetin rappuset, jotka Wivi suunnitteli...,mitähän Maria silloin sanoi? Selvää lienee, että kun Wivi varasi Älylästä tontit kaksi ja kolme ja naiset löysivät toisissaan ehkä erilaisuudesta johtuen kumppanin, tätä ei Hannan äiti hyvällä katsonut. Ei moitita enää. Antaa kirjan kertoa, miten oli Hannan elämä ennen kuin Wivi oli siinä täysillä mukana.

Wivi piirsi mieluiten seisten, mikä lopulta melkein vei häneltä polvet. Tässä kuitenkin työpöytänsä takana. Wille Lönnin kuva vuodelta 1918 (KeMu)

Ei ole aikomustakaan kirjoittaa Markkasen ja Virtasen kirjaa uusiksi, mutta kerronpa hiukan mitä on teoksessa saataville. Ensinnäkin kirja on jaettu lukuihin, jotka ovat kiinnostavat: Heitä ei pysäytä mikään, Unelmien aika, Matkat ja Vauhti hiipuu. Koska itse asun Jyväskylän saarella Muuratsalossa, jonka Parviaiset aikanaan myös hankkivat omistukseensa, olen jyvällä, vaikka Länsirannikolta kotoisin. Parviaisten saha rakentui pääsaarelle Säynätsaloon, mutta Muuratsaloon nousun myötä rakentui kodikkaita asuntoja, joista kuuluisin lienee Haikan alue. Kaikessa on Wivin kädenjälki ja tehtaan johdon tahto parantaa työläisten asemaa. Olen myös lukenut Pirkko Soinisen kirjan Valosta rakentuvat huoneet, josta pidin kovasti. Tämä toinen kirja on tarkkaa faktaa ja vähän rohkeampi, Pirkon kirja lempeämpi, fiktiivinen, lyyrisempi, mutta tosiasiat kohdillaan! Kirjat ovat kuin sisarukset, joista toinen on taitava matematiikassa ja toinen kasvattaa niitä omenapuita silti kohdaten todellisuuden. 

Tämä kuva kantaa surua, vaikka ilolta näyttääkin. Ensinnäkin Hanna Parviainen oli lapseton ja naimaton. Hänen veljensä, jotka olivat olleet tehtaan johdossa isän kuoltua, menehtyivät ja jäljellä oli vain lääkäriksi lukenut Walter. Walter päättää kuitenkin asettua johtoon vailla kosketuspintaa sahateollisuuteen ja sen työväkeen. Hänkin kuolee nuorena ja jäljellä on Valter, jonka kummitäti Hanna on. Valter on aloittanut suomenkielen opinnot, sillä perheen kotikielenä on ollut saksa. Vain kolmevuotiaana Valter jää isättömäksi ja muuttaa äitinsä kanssa ulkomaille. Tähän kulminoituu erään Hannan hyvin tunteneen eli Kaarina Vaherin käsitys, että 'tuo rikas nainen olisi ollut ilman Wiviä hyvin yksinäinen.'

Nyt Hanna ottaa tehtaan johdon. Hänen hyvä ystävänsä Armas Lindgren saa rakentaa Säynätsalon kirkon ja monta uudistusta tapahtuu. Äitiensä kuoltua molemmat naiset kuin vapautuvat, vaikka Wivin suhde äitiinsä olikin hyvin lämmin, hän aina asui tämän kanssa. Naiset oppivat nauttimaan elämästä ja taitaa Wivin työ vähän seuranpidosta kaveta. Hän on kuitenkin niin onnellinen Hannan saamasta hyvästä ja he keksivät alkaa matkustella pitkin Eurooppaa. Joka kevät ja joka syksy eri kylpylöihin ja tilaapa Hanna hienon autonkin Amerikasta. Luku, jonka otsikkona on Säynätsalon Thelma ja Louise Euroopassa on loistava! Miten valitettavaa, että Wivin matkaviestit ovat niin lakonisia eikä niissä mainita oikeastaan  kuin paikat ja sää. Vähän eri kuin minun Syysmatka -kertomukseni, jossa upposin sinne lehmäojaankin ja kunpa tietäisitte, mitä tapahtui...Wivi oli hieman pidättyvä ja ehkä katsoi, ettei kaikki kuulu kaikille. Hanna oli sitten toista maata. Hän ei huomannut laman alkaneen ja alkoi tapahtua yhtä jännittävää kuin dekkarissa, kun Hannan erään ystävän poika sekaantuu Hannan omistuksiin ja rahoihin tämän ollessa pitkällä ulkomaan kiertueella. Lopulta olemme tilanteessa, jossa Hannan on luovuttava koko tehtaan omistuksesta. Hanna menehtyy jo 12.2.1938 sydänlihasrappeumaan. Wivi elää 94 -vuotiaaksi ja ehtii antaa monta haastatteluakin, joissa ei kaihda sanomasta, miten oli ollut.

Kaksoiselämäkerrassa on mielettömästi kuvia. Hanna vain on aina vähän syrjäytyvä eikä ainakaan nauravainen. Tämä lyhyt selostus tiheästä ja antavasta teoksesta saa loppua iloiseen Hannaan. Hanna aivan rakasti muuten kalastamista! Kuvassa Hanna on onnellisena veneessä Muuratjärven rannalla joskus 1920 -luvulla. (KeMu). Ja muistakaa: kirjan lopussa on lähdeluettelot. Kirjan naiset ovat avanneet ovia heidän jälkeensä tulleille naisille, joten kiitos Wivi&Hanna♥

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa