Kun Anne tutustuu Wolfiin, häneen tekee vaikutuksen tämän kulmikas kapinallisuus. Wolf on aivan toista maata kuin Annen siihen mennessä tapaamat pojat. Hän on röyhkeä, hän on taiteilija, hän rikkoo niitä sääntöjä, joita Anne itse noudattaa. ja hän on kaunis mies, hänellä on iloiset silmät ja poskiparta, joka tuo hänen ulkonäköönsä ripauksen hävyttömyyttä. Kun he lähtevät ensimmäistä kertaa yhdessä ulos, he kävelevät lumisen puiston poikki, joka alkaa siitä mihin kotikatuni päättyy. Puistokäytävät ovat liukkaita, ja Annella on väärät kengät jalassa, niin kuin aina. Wolf tarttuu häntä kädestä ja kuljettaa hänet puiston poikki, ja jotenkin on selvää, että hän on löytänyt suojelijansa. Jonkun, joka ei enää laske häntä menemään.
Maxim Leon Talviuni Berliinissä – Itäsaksalaisen perheen tarina (Haltet euer bereit. Eine ostdeutsche Familiengeschichte, Ajatus Kirjat, suomennos Ilona Nykyri) on paljon enemmän kuin yhden itäsaksalaisen perheen tarina. Se on kuin näyttämö, jolla seisovat esiintyjät ovat Gerhard, juutalainen vastarintataistelija, Werner, työläistaustainen natsi, Anne, Gerhardin toimittajatytär, Wolf, Wernerin taiteilijapoika. hieman varjossa seisoo nuorimies, Maxim, joka katsoo heitä ja kertoo samalla tarinaa isovanhemmistaan sekä omista vanhemmistaan. Välillä hän painaa nappia ja kulissit vaihtuvat. Olemme vielä jakamattomassa Saksassa, jossa Hitler nostaa päätään ja tällöin Maxim toteaa:
Hitler teki pienistä ihmisistä suuria ja suurista pieniä. Varakkaaseen sivistysporvaristoon lukeutuvan perheen poika Gerhard joutui lähtemään maasta, työläisperheen poika Werner sai maistaa makeaa elämää.
Maxim painaa jälleen nappia ja olemme Ranskan vastarintaliikkeessä, josta Gerhard löysi sydämensä rakkaan, paikan jossa hän sai olla oma itsensä. Ikuisesti Ranska oli hänelle kuin kaivattu rakastajatar ja myöhempi kotimaa DDR järkiavioliitto. Oikea avioliitto ja todellinen rakkaus hänelle on Nora, joka on juutalainen.
Maxim painaa nappia kerta toisensa jälkeen ja olemme oikeudenkäynnissä, jossa Gerhardin isoisä Wilhelm, lakimies, marraskuussa 1927 ottaa ajaakseen ranskalaisen kenraalin jutun, jossa vastapuolella on vielä melko tuntematon äärioikeistolainen agitaattori, joka väittää kampurajalkansa johtuvan ranskalaisten kidutuksesta miehitetyssä Kölnissä ranskalaisen sotilashallinnon aikana. Wilhelm voittaa päämiehensä jutun. Kun tuomio on julistettu, astuu sakkoihin tuomitun miehen asianajaja Wilhelmin luo ja sanoo uhkaavalla äänellä: ”Herra asianajaja, tämä päivä tulee teille vielä usein ja raskaasti mieleen.” Hävinnyt asiakas on Joseph Goebbels.
Kulissit vaihtuvat Saksaan ja elämme Saksan jaon. Koemme, miten pieni asia voi ratkaista, missä Maxin, nuori mies varjosta, syntyy vuonna 1970. Ja vähän kasvettuaan Maxim siirtää kulissit oman päänsä sisälle ja alkaa tutkia perheensä historiaa, yrittää ymmärtää mikä on DDR, jossa hän asuu ja mikä on Stasi, joka määrää kaikesta. Mikä on maa, jossa ei ole sanan vapautta, ei länsifarkkuja, ei lehdistön vapautta, ei oikeutta matkustaa muihin maihin? Mikä on maa, jossa usvakin tuoksuu pelolta?
Hän lähtee seikkailulle ja löytää perheen kadotetun juutalaisuuden, kun näkee äitinsä, Annen, vihdoinkin tajuavan, että hän on paitsi DDR:n kansalainen ja toimittaja, joka kirjoittaa hallituksen määräämää tekstiä, myös juutalainen. Tässä syntyy Annen matka itseensä. Matka, jolla hän jättää työnsä, sanoo salaiselle poliisille omat totuutensa, löytää juutalaisuuden, mutta ei halua liittyä seurakuntaan, uskoo edelleenkin oudosti tasa-arvoon, mutta haluaa valita kolmannen tien, jossa myös demokratia olisi mukana. Hän ei halua luopua aatteesta kokonaan, kuten miehensä Wolf, joka useasti toteaa avioliitostaan: ”Minulla oli aina DDR mukana vuoteessa.”
Talviuni Berliinissä on kiinnostava kirja kiitos Maximin, joka varjoista näkee enemmän ja pidemmälle. Tarinaan tulee helpostiluettavuutta koska hän kertoo asioita suuremmilta osin toisen ja kolmannen polven tietona. Osa tiedoista tulee kerrottuna, osa lehtikirjoituksista, osa vanhoista kirjeistä. Kirja voisi olla rankka kuten toisesta pelon maasta kertoneen Herta Müllerin Matala maa, Ihminen on iso fasaani, Sydäneläin tai Tänään en halunnut tavata itseäni, mutta Maximin nuori kertojaääni etäännyttää raakuudet ja pelon hien. Myös toimittajan ammatista on selvä hyöty. Vanhempi kertoja olisi lisäksi saattanut olla paasaavampi ja takuulla ei olisi ottanut mukaan huumoria, jolla Maxim selviää paitsi DDR:stä myös omista vanhemmistaan:
Minä olen meidän perheen tavis. Se johtuu ennen muuta siitä, että vanhempani olivat kaikkea muuta kuin tavallisia. Kun olin kymmenen, isälläni oli vuoroin vihreäksi, vuoroin siniseksi värjätty tukka ja itse maalattu nahkatakki. Äitini käytti useimmiten neuvostovalmisteista lentäjälakkia ja takkia, jonka isäni oli spreijannut mustalla tussilla. He olivat kumpikin aina sen näköisiä kuin olisivat juuri laskeutuneet jonkin teatterin lavalta ja käväisisivät vain pikaisesti kääntymässä oikeassa elämässä. Kaverini olivat sitä mieltä, että vanhempani olivat huipputyyppejä ja minä varsinainen onnenpekka. Mutta minä häpesin heitä, ja hartain toiveeni oli, että heistä tulisi vielä joskus yhtä normaaleja kuin kaikki muutkin vanhemmat, jotka tiesin.
Maxim Leo, Annen ja Wolfin poika, nuori mies näyttämön varjoista on astunut esiin. Hän on nyt toimittaja Berliner Zeitungissa. Hän eli muurin murtumisen, kun hänen vanhempansa elivät sen rakentamisen. Hänellä on pilkettä silmässä ja kertojatyyli, joka jätti minut janoiseksi. Haluaisin niin kovasti, että hän tekisi vielä toisen kirjan. Kirjan joka olisi nyt kertomus alun lumisateessa vaeltavasta nuorista rakastavaisista, Annesta ja Wolfista. He ovat niin kiinnostava pari, että Maximinkin mukahäpeä on jo aikaa sitten vaihtunut ihailuun. Minä haluan tietää enemmän siitä, kun Anne siirtyi vain kirjoittamaan verannalle, kun hänestä tulikin historiantutkija ja hän löysi isoisänsä Dagobertin elämän, miehen, jonka kuva oli aina synnyttänyt hänessä käsittämätöntä vetovoimaa, mutta jota hän ei ollut koskaan tavannut. Hän ei ollut voinut, sillä toimittaja Dagobert Israel Lubinski kuoli 22.2.1943 klo 6.45 Kasernenstrassella Auschwitsissa.
Ehkä sitä, että tietää, mitä stigma on, ajattelee niitä kuolleita, niitä ympäri maailmaa ripoteltuja eloonjääneitä, että kokee hiukan vierautta omaa itseään kohtaan. (Anne)
Minusta se on hienosti sanottu. (Maxim)
Niin minustakin. Se on hienosti sanottu. Koko tämä kirja on hienosti sanottu.
Nyt minäkin olen ollut niin kiltti, ahkera ja sovinnainen, että...haluan tässä linkittää yhtä kiintoisaa herraa. Saan varmaan Olli Suomisen linkityksen maailmanmestaruuden, mutta ehkä minut palkitaan sitten jossain toisessa elämässä. Tämä herra harrastaa sateenvarjoja, yrittää välttää herraklubeja (niissä on vain tylsimyksiä!), osaa palvoa naista, mutta tietää myös, milloin on aika olla Rhett Butler...Nyt joku huokailee, että semmoista ei ole olemassakaan. No totisesti on ja hän on ainoa syy siihen, miksi tiukka työtahtini on rapautunut. Löydät hänet täältä
Piti keskittyä Stasiin, mutta taidankin alkaa nähdä vaarallisia unia...
And this is only for me...I just love...
Torstai on toivoa täynnä ja arvontaan on aikaa vielä muutamia päiviä. Osallistumisaika umpeutuu sunnuntaina klo 12. Iltapäivän aikana Lumimies suorittaa arvonnan.
Ensimmäinen palkinto on Pasi llmari Jääskeläisen tajunnan räjäyttävä Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) ja toinen palkinto on hurmaavan koukuttava Meillä on joulu (Otava 2010). Kolmas palkinto on tuurissaan, sillä en itsekään vielä tiedä sitä, mutta vaihtoehdoissa löytyy.
Torstai on jotenkin erilainen päivä kuin muut: Se on suloinen lupaus viikonlopusta. Niin suloinen, että sen ehtii tajuta. Perjantai on jo viikonlopun 'tekemistä'.
Elän täällä keskellä arktista lumimyrskyä ja nautin joka hetkestä. Leivinuuni on lämmitetty ja levittää kohta lämpöään koko taloon. Otin juuri tiikerikakun uunista. Torstaina saapuu myös viikon kevennykseni Anna-lehti, jossa on usein hyvinkin syviä haastatteluja, kuten juuri ollut Ian McEwanista tehty. Sen verran kurkkasin, että nyt on dekkarihulluille kiinnostavaa: Mirka Heinosen juttu Pahan tuntija kertoo poliisin profiloijasta Helinä Häkkänen-Nyholmista. Kuulitteko viuhahduksen! Se oli Bessu, joka luki tätä ja ryntäsi kesken töiden lähimpään lehtikauppaan... Nyt saapui myös ensimmäinen kevään kirjakatalogi, joten taidanpa alkaa katsoa, mitä luen teille ensi vuonna...
Kaikkea suloista♥
Leena Lumi
Black Coffee
Jos olet lumi, jos olet jouluruusu, jos olet joulun tuoksu, jos olet joulun tunnelma, niin juuri sinulle on tehty kirja Meillä on joulu (Otava 2010). Kirjan tekijät ovat sisustustoimittaja Taina Vuohelainen ja ruokatoimittaja Marja Samuli, tunnelmalliset kuvat on ottanut Arto Vuohelainen.
Monille meistä joulu on kalenterivuoden rakkain juhla, joka ei ikinä voi alkaa liian aikaisin. Me jouluihmiset emme ole tavarakrääsän perään, vaan me synnytämme tunnelmaa, joka syntyy vaikka siitä, että otamme esille monien vanhojen, kauan säilyttämiemme joululehtien numerot. Ja sitten otamme esille joulukirjamme, kuten tämän Meillä on joulu, joka tarjoaa puolensataa ideaa koristaa joulua uudella tavalla sekä yli neljäkymmentä ruoka- ja leivontaohjetta. Iltapäiväteemme äärellä kääntelemme kirjan sivuja, luemme jutun sieltä, toisen täältä, annamme kätemme koskettaa kauniita kuvia ja suljemme silmämme nähdäksemme tarjoammeko tänä jouluna sienipororullaa sekä brie-punasipulitähtitorttuja. Broilerinmaksapateeta emme voi vastustaa ja on aivan selvää, että kellarimme hyllylle ilmestyy hyvissä ajoin maustumaan portviinissä marinoituja viikunoita.
Oli kerran...muistatko vielä
sadun penkit ja puistikon?
Älä pelkää, koske en siihen,
kuut kulkivat, lunta jo on.
Tuli talvi ja silmäsi kauniit
kuin lammikot
jäähän se loi.
Kuut kulkevat vitkaan liian,
suvi tulla ei koskaan voi.
Jo uutimin ikkunat sulje.
On kylmä ja hämärtää.
Lumi peittää puistikon penkit.
Jää hyvästi, rakkaani, jää.
- Oiva Paloheimo -Vaeltava laulaja, 1935
Tarvitsen nyt aasinsiltaa siirtyessäni seuraavaan kirjaan ja keksinkin vastata vanhalla kirjoituksellani Amman blogissa olevaan kiinnostavaan kysymykseen Onko kritiikillä tulevaisuutta? En muista, koska tämän kirjoitin, toimittajan nimi puuttuu, mutta ei kannata nostaa Hesarissa happoja, sillä olen uudistamassa tilaustani. Elämä ilman Hesaria on kuin elämä ilman.
Ja sekoitan teitä vielä vähän enemmän. Olen jo kauan hakenut tekijää yhdelle runolle. Nyt on lukijamäärä viime kyselykerrasta tuplaantunut, joten saanen vieläkin julkaista kyseisen runon ja minulle nyt kertokaa, kuka tämän postauksen jälkeen tulevan runon on kirjoittanut. Löysin sen teiniaikaisesta vihostani, eikä silloin oltu niin tarkkana nimien kanssa kun runovihot kiersivät. Itse hapuilen Lauri Viljasessa ja Kaarlo Sarkiassa, mutta kummankaan Kootuista runoista en tätä löytänyt. Aila Meriluoto on viimeinen pelastukseni, sillä olen kirjoittamassa hänelle oikeaa kirjettä ja liitän runon siihen. Olen varma, että sieltä pesee ellette te tiedä;-) Ja nyt kritiikkiin:
Kuinka moni teistä huomasi viime viikon tiistain (vai oliko se keskiviikon?) Helsingin Sanomissa olleen artikkelin kirjablogeista? En tiedä teistä muista, mutta itse ainakin pidän siitä, että blogit - sisälsivät ne sitten kirjoja, lastenkasvatusta, puutarha-asioita tai muotia - ovat nimenomaan blogeja, nettipäiväkirjoja. Ne saavat mielestäni olla henkilökohtaisia, vaikkakin sitten jutustelua. Henkilökohtaisuus antaa myös mahdollisuuden jatkokeskusteluun. Helsingin Sanomien artikkelissa toimittaja toivoi kriittisen silmän kohdistuvan kirjallisuusblogeihin. Kritiikki on aina hyvästä. Silti ainakin minulle jäi tekstistä sellainen mielikuva, että toimittajan mukaan kirjallisuusblogit yrittävät sisältää ammattimaisia arvioita, jopa kilpailevia tekstejä, toimitettujen lehtien kirjallisuuskritiikeille. Uskoisin, että blogien lukijat kyllä tietävät, etteivät harrastajat tai intohimoiset lukijat kirjoita aina ammattimaisen analyyttisesti. Se ei lie tarkoituskaan. Blogimaailmassa vaihtelevatasoisuus ja henkilökohtaisuus ovat pikemminkin hyve. (Kenen tekstiä tämä on? Tässä sanoja joita en käytä.)
Siis totuus on, että nyt kun tulee sekä Hesari että Keskisuomalainen ehdin lukea molemmat lehdet tosi huonosti. Lisäksi tulee kirjallisuusalan lehtiä sekä viikon kevennys Anna sekä Suomen Kuvalehti, jossa on usein myös kirjoista.
En siis nähnyt kyseistä kirjoitusta. Vähän harmittaa. Olen tätä itse asiassa odottanut. Monet kirjabloggaajat kuitenkin ovat ehkä olleet alalla ja nyt he voivat kirjoittaa tunteella ja todella, joka ei ollut esim. mahdollista sanomalehtityössä. Kun tein arvostelun suurenmoisesta Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret kirjasta, oli juuri sitä ennen ollut Hesarissa ikävää kritiikkiä kyseisestä kirjasta. Ja lukijat älähtivät ja käskivät kriitikkoa ottamaan oppia minun blogini arvostelusta! Jokainen tajuaa, että arvonsa tunteva ammattikriitikko ei tätä siedä! Monet kriitikot tuntuvat olevan sitä mieltä, että mitä enempi haukkuu, sen parempi kriitikko hän on. Tyhjät pullot kolisevat eniten! Toista mollaamalla ei löydy sateenkaaren toista päätä eikä edes lukijoiden suosiota. Pitää uskaltaa vain hypätä kirjan matkaan ja sitten kertoa miltä tuntuu. Itse yritän välttää lukemasta muiden kritiikkejä kirjoista, joista itse teen arvostelun. Joskus luen ne myöhemmin. Paras arvostelu, jota minä kutsun elämyksestä kertomiseksi, syntyy sydämestä, ei sivistyssanakirjasta hienoja sanoja esiin kaivamalla ja negatiivisuudella ratsastamalla. Minun lukijoideni ikähaitari on 16-86 about, joten haluan kaikkien pysyvän kyydissä. Aluksi oli tarkoitus kirjoittaa suuri osa myös englanniksi, mutta luovuin tästä ja käytän englantia tosi harvoin enää. Joskus muutaman lauseen. Tosin en tähän kohtaan lupaa ikuisuutta, jos 'English cottage dream' kuitenkin alkaa siintää näköpiirissä...
On kulunut klisee: Kuuntele sydämesi ääntä!, mutta niin ainakin minä aion tehdä, kun listaan vuoden parhaita kirjoja. Sen lisäksi mukaan otetaan kielelliset lahjakkuusarvot, tarinan rakenne, kiinnostavuus ja vahvuus, kokemuksen suoma mahdollisuus vertailuun, joka väistämättä nousee joko tietoisesti tai tiedostamatta, mutta lopulta kuitenkin: Sydän sen ratkaisee sekä tunne ja tuli!
Ja loppujen lopuksi ihan jokaisen kriitikon arvostelu on subjektiivinen mielipide: Ei yhtään sen enempää, mutta ei myöskään yhtään sen vähempää.
♥:lla kirjasta
Leena Lumi
PS. Kirsi Piha käsittelee tätä aihetta nyt Lukupiiri blogissaan. Siellä on hyvä mielipide Jorma Uotiselta (Porista kuten minäkin ja saman lukion käynyt): Pitäisi luottaa siihen, miltä esitys itsestä tuntuu.
Nyt tämän Joyce Carol Oatesin kirjan Kosto: Rakkaustarina (Rape: A Love Story) ovat tehneet Elegia Jaana Lumiomena, Susa, Sanna, Tomomi, Jori ja minä.
Eihän kukaan kysy, miksi ristiinlinkitämme tätä kirjaa, eihän?
Lähdin kuvaaman joutsenia, mutta ne olivat jo lähdössä pois ja sitten lopulta ne nousivatkin lentoon ja vilkutin hyvästit kevääseen.
Sitten muistin jääurut. Ne eivät soineet, sillä oli niin tyventä, mutta soittepelit olivat jo syntymässä.
Ja kaislikko oli kaunis kuin mikä!
Marraskuu on inspiroiva, taiteellinen kuukausi!
Cinemaarttista blogiystävyyttä koin tänään, kun sain Susalta tämän kuvan jättimäisenä korttina ja takateksti alkoi: "Leena, kun näin tämän kortin erään harjukaupungin puodin ikkunassa, tulit heti mieleeni!" Siis minä en edes kuumeessa kuvittele ikinä olevani jumalainen Marilyn, mutta että joku tavalllisena marraskuun maanantaina muistaa Marilynista minut, on jotenkin hyvin 'high'. Mitä samaa minulla voisi olla Marilynin kanssa muu kuin blondius, rakkaus eläimiin ja kirjoihin, sillä Marilyn oli innokas lukija ja me olemme lukeneet myös samaa kirjallisutta. Olen lukenut myös hänen aviomiehensä Millerin teokset sekä kaiken, mitä olen Marilyn Monroen elämästä löytänyt. Marilynin elämä oli suuri tragedia, josta löytyy paljon samaa kuin on Joyce Carol Oatesin teoksissa.
Susa ei jättänyt tervehdystä Marilyn-korttiin, vaan sain myös My Fair Ladyn, jota minulla ei vielä DVD:nä ollutkaan sekä tietysti Geisha Harmony -suklaalevyn, jonka mainokseen minut kohta kutsutaan takuulla, sillä minä olen uskottavin selittämään miten lumoavaa on olla Geisha-riippuvainen.
Nyt tuli ikävä lapsuuteen! Luin illalla lastenkirjailija, biologi Suvi Vehmasen teosta Lapsen oma petokirja (Minerva 2010) ja sielussa alkoi väristä kuin lapsena jännittävää ja villiä kirjaa lukiessa. Väristyksen vahvuutta lisäsivät kuvittaja Laila Nevakiven ehdottomasti mielikuvitukseen vetoavat piirrokset, joissa on hurmaavan vanhahtava sävy eli kuvatkin vievät vuosikymmenien taakse.
Maisema on arktinen. On talvi. On Peikkometsä. On Sinisalo. On susia ja metsänhaltijoita. Ja on tarina. Tarinan aloittaa peikkopoika Ylli, joka uupuneena hiihtää lumisen metsän keskellä. Kylmyys puree pieniä varpaita ja hännänpäätä ja pikkupeikko on jo luovuttamaisillaan, kunnes kuukkeli alkaa johdattaa kulkua, mutta äkkiä:
Ylli väsähti pian upottavassa hangessa ja tumpsahti kinokseen kumolleen. Lumipatjan alla kyyristelivät koppelot talvisissa majoissaan, kiepeissä. Ensin ne säikähtivät outoa otusta, joka oli pudonnut niiden kattojen lävitse. Sitten ne auttoivat uupuneen peikkolapsen syvälle hangen sisälle. Siellä ilma oli lempeän lämmintä hengittää ja paksu lumikerros suojasi kuin pehmyt untuvainen peitto pakkasen äkäisiltä puremilta, kanahaukan teräviltä silmiltä ja pöllöjen tunkeilevilta katseilta.
Tämän lempeän levon jälkeen alkaakin sitten seikkailu joka vie niin lasta kuin aikuista. Kohtaamme lumikkoja, kärppiä. Miihkali-haltijan, Virve-haltijattaren, ahmaäiti Hannan, joka saa vauvoja, monia metsän eläimiä ja kasveja, joista osasta tämän päivän lapset eivät ehkä tiedä paljoakaan. Ja kaikkein jännittävintä on kohdata susilauma kuutamolla, kuulla ensin ulvahdukset ja sitten yhtenäinen ulvonta. Sudet ovat järkyttävän komeita ja alfauros, lauman johtaja, on nimeltään Fauros. Uljaat sudet kuitenkin pelkäävät peikkoja ja siitä kiertyykin sitten tarinan taika, jolla on tietysti liikuttavan onnellinen loppu.
Tiedätkö sinä, mikä on korpiluppo? Entä tummaluppo? Tunnetko huuhkajan siiven alapeitinhöyhenen tai erotatko metson ulosteen teeren ulosteesta? Tunnistatko ahman lumijäljen?
Ylli halasi Virveä ja Miihkalia, jotka jäivät seisomaan susien kanssa vaaran laelle. Sitten Ylli heitti repun selkäänsä, levitti kätensä tuulessa ja katsoi kaukana siintäviä metsiä, vaaroja ja järviä.
- Ihana Sinisalo! hän huudahti. – Ja sen takana Peikkometsä. Ja mitä Peikkometsän takaa löytyy, sitä emme tiedä, ainakaan vielä.
Hän vihelsi Hermannille. – Tule! Mennään kotiin!
Marraskuussa maa ei enää martona makaa, sillä otin marraskuuhun uuden asenteen. Marraskuu on tilaisuus tehdä kaikkea sitä, mitä et muulloin ehdi. Siivota komeroita, lukea vanhoja kirjeitä, kirjoittaa uusia runoja, aloittaa joulu-unelmien todeksi tekeminen… Kotini näyttää yllättäen hieman boheemilta, mutta minä nautin joka hetkestä. Jo kuukauden alussa kaivoin esille kauneimmat joulupaperit, narut ja lahjalaatikot ja levitin ne olohuoneen lasipöydälle. Toin esille myös joulukorttilaatikkoni, teipit, liimat etc. Sinne sun tänne olen asetellut myös Aarikan viehättäviä pikkutonttuja kenellä piparkakku kädessä, kenellä lumihiutale. Keskeneräinen joulukutomus on luonnollisesti herkullisen värinen ja esillä sivupöydällä. Ikkunan takana on pähkinälauta, jossa vierailevat oravat, mutta myös arka närhi, jonka siipipeilin sini on sinisistä maagisin. Haukkakin istuu joskus ylväänä parvekkeen kaiteella ja katsoo suoraan kohti, lumikko vilahtaa pihakalliomme koloon…
Piipahdus Kodin Ykköseen toi paketteihin käärittävää ja minä olen niitä, joille yksi joulumielen tuoja on se, että saan antaa lahjoja. Marraskuussa en vielä kuuntele joululauluja, mutta tämän hetken voimalevyni on ehdottomasti Concha Buika. Ihanaa, kun ei osaa espanjaa! Saa vain antautua fadon ja flamencon tunnelman viemäksi. Marraskuun angstia karkotamme myös Lumimiehen kanssa katsomalla paljon elokuvia. Viimeksi katsoimme Woody Allenin Match Pointin, joka menikin heti minun Allen -listani huipulle, sillä niin vaikuttava se on. Joka päivä hämärän pudotessa sytytän tuikut ja niiden valossa nautin iltapäiväteeni rauhoittuen, kääntyen itseeni, katseeni levätessä lumenpukemassa vaahterassa, sinisessä hetkessä. Koko marraskuu on yksi hurmaava, cinemaattinen, sininen hetki!
Jouluni värit ovat hopea ja sininen, mutta pienellä tontunpunaisella säväytettynä. Pakettien ei tarvitse sisältää mitään kallista, vaan tärkeintä on ajatus ja paketin ulkonäkö. Krääsää yritän välttää, siksi joululahjani onkin useimmiten kirja. Kirjavuosi on ollut jopa tasokkaampi kuin viime vuosi, joten olen ihmeessä kun teen vuoden parhaat kirjat listaani. Nyt alkaa tulla lastenkirjoja, muutama ruokakirja ja tietenkin tunnelmankohottajina joulukirjoja, mutta piipahdamme myös Berliinissä, tutustumme taidehistoriaan ja ehkä ehdimme vielä myös saada yhden naisen dramaattisen elämänkerran luettua. Tiedän kuitenkin, että dekkarinharrastajan joulutoive on aina se sama, joten ainakin yksi todella huomattava jännitysromaani on vielä tulossa ennen joulua.
Tänä vuonna jään viikon lomalle 23.12., koska…,mutta vielä ihan ei ole se aika. Muistakaa Yllätysarvontani, jossa pääpalkintona Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Kaikkihan haluavat saada oman Olli Suomisensa♥
Olen aivan varma, että lumi on maailmankaikkeuden kaunein sana. Tulin juuri lumenluonnista. Punaturkkinen, ikäneitokoiruuteni, Hänen Majesteettinsa Olga vallan riehaantui paanittelemaan ja minä lykkäsin puutarhaan polkuja, jotka pidetään auki koko talven. Yksi polku vie yli kaarisillan, sillä japanilaisen uskomuksen mukaan sielu puhdistuu ja virkistyy, kun ylittää kaarisillan. Vanhan leikkimökin terassille olemme jättäneet kaksi isoa korituolia, joissa juomme tähti-iltoina kaakaot ja kynttilöiden liekit tanssivat arktisesssa hurmiossaan.
Mitä vikaa marraskuussa! Vain jääurkujen soittoa saamme odottaa joulukuulle. Anna sielusi kulkea tähtipolkuja, tule mukaan lumiseikkailuun...unohditko polun? Seuraa jälkiäni lumessa. Tule jo!
Syöttinä veteen
kuvasi eteen
valuu hopea
polttava, nopea.
Näetkö ne kaksi
tulista kalaa.
Silmäsi syttyvät.
Vedessä palaa.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Tuure
Tiedätte, että minulla on runoblogi Lumikarpalo ja arvaatte ehkä, että runous on intohimoni. Nyt on käynyt niin, että löysin vastikään Mirkka Rekolan runot ja palan soihtuna! Tässä on vain yksi iso ongelma: En saa mistään ostettua kirjaa Mirkka Rekola - Runot 1954-1978 (WSOY 1979). Kirjaa ei löytynyt edes kustantajalta. Olen pitänyt hallussani harjukaupungin kauneimman kirjaston kirjaa jo pari kuukautta uusien ja sakkoja maksaen ja nyt olen alkamassa kopioida runoja käsin vihkoon...Tiedän: Kulostaa epätoivoiselta. Jos siis joku haluaa myydä omansa tai löytää tämän alla kuvatun kirjan minulle jostain, olen syvästi kiitollinen.
Olen luvannut teille yllätysarvonnan, kun siltä tuntuu ja nyt tuntuu! Kuka vastaa tähän postaukseen saa yhden arvontalipun, kuka on myös vakilukijani saa kaksi lippua ja kuka lisäksi linkittää arvonnan, saa kolme arpalippua. Älkää vastatko anonyymeinä ja mainitkaa selkeästi, monellako olette mukana. Arvonta alkaa nyt ja päättyy 28.11. klo 12. Lumimies toimii jälleen onnettarena;-)
Ja palkintona on tietysti Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät! Jos olet kirjan jo ehtinyt hankkia, aina on ystävä, jolle voit sen antaa lahjaksi. Huomatkaa, että kirja on Pasin signeerauksella♥
Linkittäjät, käyttäkää reippaasti tätä kirjan kansikuvaa. Se on hyvässä koossa ja kansi on niin edustava, että tuo vain lisäarvoa blogiin kuin blogiin. Kannesta saamme kiittää Jussi S. Karjalaista. Tiedän, tiedän, Kaunein Kirjan Kansi 2010 -kisa pidettiin liian aikaisin. Nyt on myöhäistä itkeä, sillä piimä on maassa jo.
Kaikki mukaan Harjukaupungin salakäytävien seikkailuun!
Lähestyvän joulun innoittamana sisällytän tähän arvontaan yllätystä...
Oijoi, millainen viikko tästä tulikaan! Olli Suominen tuli ja sekoitti kaikkien kalenterit (lue: päät) ja yhtäkkiä me olimme kaikki mukana surrealistisessa menossa, jossa kaikki halusivat olla vain cinemaattisia...
Ja kuka määrittää cinemaattisuuden? Pasi Ilmari Jääskeläinen, joka kertoo loistavassa kirjassaan Harjukaupungin salakäytävät meille, miten elämyksellistä meidän kaupungissamme voikaan olla, kunhan sen ensin vain oivaltaa. Minä olen tarjonnut Pasi Ilmarin teille täällä
Ei minun pitänyt häntä tavata ollenkaan, mutta Susa kertoi siitä jotenkin silleen, että arvelen siinä olleen minulle aiotun koukun...Susa tietää minun mielipiteeni asiasta, josta Ilse nyt kertoo blogissaan kaikille. Molemmat arvon Roihuavat Soihdut ovat kirjan myös arvostelleet. Ja mitä tekeekään Amma! Hän arvostelee kirjan blogissaan, mutta sen lisäksi loihe lausumaan minulle: "Arvasin, että juuri sinä vaikutut tästä kirjasta, joten olen iloinen, että päätit tutustua siihen!" Voi, mikä onnettomuus, ellen olisikaan syttynyt!
Pakko jatkaa vielä yksi asia Amman miehestä, joka oli Amman kertoessa intona tästä kirjasta, todennut, että 'tuohan on David Lynchiä'. Siinäpä se, miksi jouduin hypnoosiin/huumaannukseen: En voi ikinä jättää David Lynchin filmejä katsomatta. Kerrankin piti vain vähän vilkaista alkua Lumimiehen kanssa, kun oli aamulla aikainen lähtö, niin eikö istuttu kuin toteemit kiinni siinä kaikessa huikeassa, mitä Lynch pystyy loihtimaan ja johon jotenkin oudosti uskoo ja lähtee mukaan. Siis jos joku ei tiedä, niin Lynch ohjasi mm. tv-sarjan Twin Peaks.
Myös Unelma on ollut yhtä pötköä niin harjukaupungin lumoissa, että taatakin on saanut tyytyä vain purkkihernesoppaan ja kutimetkaan eivät ole heiluneet entiseen malliin.
Lumiomena puolestaan on tehnyt Pasin aiemman kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta ja sen voitte lukea täällä
Nyt Olli Suominen on alkanut leikkiä kanssani meidän puutarhassa ja puistossa, kuten kuvista näette. Sitä ei vielä tiedä, mistä hänet löydämme ennen kuin vuosi vaihtuu...
Toivotan teille kaikille, rakkaat, ihanaiset, oikein Cinemaattista Viikonloppua♥
Ja Pasille: Hyvä Sinä♥
teidän
Leena Lumi
Koska pian koittaa taas aika, jolloin valitsen Vuoden Kirjat, muistellaan hetki viime vuotta. Näin kirjoitin viime vuonna luettuani 140 kirjaa:
VUODEN 2009 KIRJALLINEN ELÄMYSTUSINA
Geraldine Brooks/ Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2009)
Satu Koskimies/ Hurmion tyttäret (Tammi 2009)
Amin Maalouf/ Samarkand (Samarcande, Gummerus 2009)
Jussi Siirilä/ Juoksija (Gummerus 2009)
Katharina Hagena/ Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009)
Nick Cave/ Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro, LIKE 2009)
Linda Olsson/ Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs, Gummerus 2009)
Tommy Tabermann/ Eroottiset runot (Gummerus 2009)
Reginald Hill/ Beulahin kukkulalla (On Beulah Height, Gummerus 2009)
Heli Slunga/ Varjomadonna (Minerva, 2009)
Anna Gullichsen, Cara Knuutinen/ Satu Kukkameri ja lumen ihme (Saga Blom och snöflickan, Tammi 2009)
Hannu Hautala, Tuomo-Juhani Tapio/ Ensilumi (First Snow, Minerva 2009)
Siis vuosi 2009 on ollut aivan mielettömän satoisa niin omenista kuin kirjoista. Luin teille tänä vuonna noin 140 kirjaa, mutta huomatkaa, että tässä listassa ovat nyt tämän vuoden kirjat. Tässä eivät myöskään ole uusintapainokset, siksi ette näe Herta Mülleriä listalla. Hän olisi muuten ollut, sillä olen joskus samaa mieltä Nobel-komitean kanssa: Herta Müller on runoproosallisin kirjoittaja, johon olen ikinä törmännyt.
Jonkun aikuiskirjan poisjäänti teitä saattaa ihmetyttää, mutta halusin antaa tilaa myös edes yhdelle lastenkirjalle. Pidän myös kovasti runoista, mikä näkyy. Toisaalta olen suuri ja vannoutunut dekkarien ystävä ja niistä todellakin tiedän ja osaan sanoa, joten olkaa varmoja, että se ainoa dekkari, joka mukaan mahtui eli Beulahin kukkulalla on takuulaatua. Ne, jotka tietävät kiintymykseni kirjan tv-sarjaan Yorkshiren etsivät, älkää vain luulko, että Dalzielin karismaattinen ruokkoamattomuus vaikutti valintaani!
Ketä listassani joku ärsyttää, muistakoon, että arvostelu on vain henkilön subjektiivinen mielipiteen ilmaus: Ei yhtään sen enempää, eikä vähempää.
Järjestyksestä sen verran, että kolmen kärki on ollut selvillä jo tovin, muut ovat sitten satunnaisjärjestyksessä, mutta mukana.
Kirjan kansa on niin uskomaton kirja, että…en pysty sanomaan, sillä nyt taas…kyynelehdin. Niin kauan kuin tehdään tällaisia kirjoja kannattaa elää!
Nyt kun eletään marraskuuta, alkaa kirjasato näyttää viime vuottakin kovemmalta. Olen ihan tuskassa valintojen kanssa, mutta kolmen kärki on jo aika selvä ellei sitten…Odotan jännityksellä paria kohta tulevaa, joista saattaa ilmestyä ’musta hevonen’.
Tajusin muuten vasta juuri, että aina ei älyn valo kohtaa liikaa lukevaa naista, vaikka Waltari muuta lupaa. Minun omassa blogissani saan kyllä tehdä sen, että laitan listan sen mukaan, mitä kirjoja olen sen vuoden aikana lukenut, en sen mukaan, mikä on ollut kirjan alkuperäinen ilmestymisvuosi, joten Herta Müller kuuluu millä tahansa kolmesta kirjastaan tähän listaani, mutta haluan tukea novellia ja olkoon se siis Matala maa.
Prologi
’Tämänkin hämärän’ on meidän tarinamme ja tiedät sen. Sinä voit paeta jokiini ja minä teen paollasi mitä haluan. Senkun heität surusi verkot ja lähetät punaisia hätämerkkejä, sinä olet kuitenkin syyllinen tähän julmaan leikkiin ja kulutat kaiken, kaiken…,mutta minä teen tästä muistojen korun, jota kannan ylläni kunnes taivas tulena palaa. Yöllä näin sinun kirjoittaneen nimeni tähtien sekaan savukirjaimin. Luota minuun. Minussa on päiviesi harha ja loppuelämäsi usva. Syksyllä kohtaat minut roosassa baskerissani Kirkkopuistossa ja silloin vihdoinkin huomaat silmieni vihreät linnut…
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) järisytti tajuntani. Minussa soi tunnusmusiikki Fellinin elokuvasta La Strada. Myöhemmin musiikki vaihtuu Cherbourgin sateenvarjoihin, joka liittyykin yhteen elämäni cinemaattisimmista kokemuksista, mutta lopulta Love Storyn iki-ihana melodia hukuttaa kaiken alleen…Kun kirjoitin vuosia sitten lehteen Rakkaudella Jyväskylä, Rakkaudella Muuratsalo, en tiennyt mitään Pasi Ilmarista, en Harjukaupungin salakäytävistä, enkä siitä, että sekä Olli Suominen että minä saamme samana päivänä viestin vuosikymmenien takaa. Kun arvostelin teoksen Schaumannin linna, tein sen tutustuakseni kaupunkiin, jossa olisin halunnut syntyä, enkä saanut vihiäkään salakäytävistä. Otin Pasin kirjan lukuun, koska ihan viattomana menin Susalle katsomaan, mitä hän on viimeksi lukenut ja minähän en koskaan tee kirjaa, josta olen jo ehtinyt lukea jonkun muun arvostelun! Pasi Ilmari Jääskeläinen on poikkeus, joka vahvistaa säännön, sillä minä en pysty häntä vastustamaan.
Kustantaja ja kirkkovaltuutettu Olli Suominen saa 14. helmikuuta viestin kolmenkymmenen vuoden takaa. Kerttu oli ollut hänen ensirakkautensa, jolle hän oli lukenut Pablo Nerudaa, jota hän oli rakastanut nuoren miehen huumalla: kiihkeänä poikana ja päärynähameista tyttöään palvovana ritarina. Montako sekunnin tuhannesosaa vie vastata. Vai jättääkö hän vastaamatta ja kohtalo tekee sen hänen puolestaan. Miten vastata kolmenkymmenen vuoden taakse, kun viereisessä huoneessa nukkuvat rakas vaimo ja yhteinen lapsi. Vai onko vastaus Elokuvallinen elämänopas, kirja, jonka kannessa on päärynänkuva ja painettu omistus: Elämäni rakkaudelle, päärynämekkoiselta tytöltä!
Pasi Ilmari Jääskeläinen on sijoittanut kirjansa Suomen viehättävimpään kaupunkiin, Jyväskylään. Teoksen pinnallinen poikkeavuus on cinemaattisuus, josta saadaan upeita viittauksia lukuisiin kuuluisiin elokuviin, näyttelijöiden lausahduksiin, heidän nimiinsä ja eri elokuvien tunnelmiin. Mutta se on vain pintaa, vaikkakin vaikuttavaa sellaista:
Pyhä elokuvallinen kolminaisuus syntyy kauneudesta, toivosta ja tuskasta. Kauniilla tarinalla on kaunis alku ja kaunis loppu. Siinä missä alun tekee kauniiksi onnen kangastus, loppu ammentaa kauneutensa tuskasta.
Jotta voisi elää elokuvallisen syvästi, on antauduttava täydellisesti sille tarinalle, jota kulloinkin on alkanut elää todeksi, vaikka se vaatisikin moraalisesti arveluttavia tekoja tai, kuten jotkut sanoisivat, synnillisyyttä.
Kirjan syvimmän toden minä löysin muualta. Lukijani tietävät, että kun kohtaan vaikuttavan, todella vaikuttavan kirjan, minä joko lähden itse mukaan kirjan tarinaan, polvistun arvostelun lopuksi tai käytän liikaa sitaatteja upeasta kielestä huumaantuneena. Nyt voisin käyttää viime mainittua, sillä Harjukaupungin salakäytävät on verbaalisen ilotulituksen yläviivastoa, mutta sitä on niin paljon, etten osaisi valita, joten tyydyn ensimmäiseen vaihtoehtoon, te vain ette nyt huomaa minua, sillä kulkuni on yöeläimen, mutta minä olen mukana juuri näillä kaduilla, juuri näissä öissä, näissä kesissä…paitsi, että siinä missä Kerttu syö mansikkatuuttia, minun sankarini tuo minulle Harjun rapuille päärynätöttörön!
Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät on unta, unelmaa ja surrealismia! Kirjailija Jääskeläisen ote ei herpoa hetkeksikään. Minä olen petona suomalaisten mieskirjailijoiden perässä, sillä jälkeen Waltarin ei ole montaakaan tullut, joka minulta armon saa, paitsi runoilijat, mutta Pasi Ilmari saa aikaan aivan uudet tuulet. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu ennen. Tästä ei ole kirjoitettu ennen näin. Dialogin kanssa ei tarvitse myötähävetä, kuten liian usein on laita suomalaisherrojen kirjojen kanssa ja vaikka tarinaa viedään kahdessa aikajaksossa, niin miten lempeästi ja soljuen se käykään, kuin nuoltaisiin Harjun rapuilla samaa valuvaa jäätelöä ja pehmeät huulet kohtaisiva eli kirja on kuin rakastelun esileikkiä. Eikä mikään pääty esileikkiin, vaan mukaan tulevat monimuotoiset huipentumat niin erotiikan kuin ihan tarinankin myötä. Suuri yllätys on luvassa ja kaikkea säestävät alati Olli Suomisen sateenvarjojen humahdukset, jotka ovat niin suloisia…
Nyt on pakko toivoa, että Pasi Ilmari Jääskeläinen on luovana esimerkkinä, miten kirjoittaa jännittävästi, kiinnostavasti, mutta ei kyynisesti. Kirjoittaa suloisesti kuin…pieni poika, mutta olla kuitenkin mies, jonka kirjan rivien välistä voi lukea rakkautta, ihailua ja ymmärrystä naisiin – monimuotoisesti, unessa tai todesti:
Nainen pysähtyy, hän on alasti. Vihreät, hämmästyttävän pitkät häpykarvat hulmuavat vedessä kuin meriheinä.
Sitten nainen huokaa, ohjaa Ollin pään alemmaksi ja laittaa toisen rinnoistaan hänen suuhunsa. Siitä virtaa maitoa. Nainen kuiskaa, että se on suolaista kuin merivesi, mutta vapauttaa kaikista suruista.
Epilogi
The hallowing of Pain
Like hallowing of Heaven,
Obtains at a corporeal cost –
The Summit is not given
To Him who strives severe
At middle of the Hill –
But He who has achieved the Top –
All is the price of All –
- Emily Dikcinson -
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Marika Sannabanana Annika K Aili Suketus Sonja Kirsi Susa, Penjami, Erja, Ilse, Katja/Lumiomena, Valkoinen kirahvi, Sanna, Morre ja Elma Ilona
Eräs kirja vie nyt kaiken huomioni. Suljettu puhelin, Lumimies reissussa, boheemielämää eli vain luen ja luen. Tämä vaatii nyt tämän. Keskittymisen. Sorry!
Tulen takaisin kirjan kanssa ja sitten saatte runoja sekä Lumikarpaloon että Lumiin ja myös joulua enteilevän viestini, mutta ensin tärkein: Ja se on olla nyt läsnä tässä hetkessä täysillä. Palataan!
Koska Patricia Cornwellin Kay Scarpetta –sarja on jatkumo, varoitan jo etukäteen, että alla olevassa tekstissä saattaa olla juonipaljastus!
Patricia Cornwellin uusin Kay Scarpetta –kirja Valokeilassa – Kay Scarpettan tutkimuksia (The Scarpetta Factor, Otava 2010, suomennos Ilkka Rekiaro) ei petä lukijoitaan, vain yllättää sillä, että mustat kirjan kansilehdet ovat vaihtuneet valkeisiin. Hyvä juttu vain, sillä onko mitään dramaattisempaa kuin vaikka kuollut ruusu lumessa tai veri lumessa…
Eläville olemme velkaa kunnioituksen. Vainajille vain totuuden.
- Voltaire, 1785 –
Scarpettan totuus on aina obduktio, ruumiinavaus ja näin hän kauniisti, tyynesti tavallaan antaa vainajalle viimeisen sanan. Tästä minä pidän. Kuolleiden hiljaisuudesta ja Scarpettan antaumuksesta.
Valokeilassa pitää meidät kuitenkin suurimman osan aikaa etäällä ruumissalien rauhasta, sillä kun Hannah Starr katoaa ja Toni Darien löydetään kuolleena Keskuspuistoon suuntautuneen sateisen juoksulenkkinsä jälkeen ja samanaikaisesti Bentonilta katoaa naispotilas Dodie Hodge, niin:
Hän ei ollut pelännyt niin kovasti pitkään aikaan.. Hänellä oli paha aavistus, hänen psyykeensä oli mustelmilla, ja hän kuvitteli sen sinertävän ja aristavan. Johtuu muistetuista emootioista, jotka eivät enää ole todellisia, hän sanoi kuullen päässään oman äänensä. Siitä oli pitkä aika. Se oli silloin ja kaikki on nyt hyvin. Työtovereiden huoneiden ovet olivat kiinni. Kaikki olivat lähteneet, jotkut lomalle. Jouluun oli tasan viikko. (Benton)
Nyt ollaan New Yorkissa ja joulutunnelma on valtaamassa suurkaupunkilaiset. Pormestari ei kuitenkaan ole tyytyväinen, sillä kaupungin murhat tekevät hallaa matkailulle ja Toni Darienin musertunut äiti ei tajua, miksi hänen tyttärensä oli juossut sateessa, vaikka vihasi sateessa juoksemista. Kaiken huipuksi presidentin entinen lehdistösihteeri Carley Crispin saa houkuteltua Kay Scarpettan tv-ohjelmaansa, jonka jälkeen kukaan ei saa rauhaa ennen kuin…Ja Vermontissa Lucy Farinell, Kayn sisaren tytär ja apulaissyyttäjä Jaime Berger tekevät lähtöä New Yorkiin hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä Jaime ottaa selvästi etäisyyttä, jotain on hullusti ja kun Lucy on onneton, hän vain ärtyy aina räjähdyspisteeseen asti. Lucylla ei ollut aavistustakaan, mitä Jaime tiesi ja millä miinakentällä hän eli:
Bergerillä oli paljon menetettävää, hän ei halunnut kenenkään julkkiksen iskevän lommoja hänen maineeseensa. Hänellä oli jo ihan kylliksi lommoja, syyttä saatuja. Eikä hänen suhteensa Lucyyn ollut auttanut asiaa. Päinvastoin, hitto vie. Ilkeitä juoruja ja pahoja puheita internetissä. Miestenvihaajalesbo, juutalainen yleinen syyttäjä Berger oli päässyt uusnatsien hittilistan kärkeen, hänen osoitteensa ja muita yksityisasioita oli levitetty netissä siinä toivossa, että joku hoitaisi asian. Ja kristityt fundamentalistit kehottivat häntä pakkaamaan laukkunsa yhdensuuntaiselle matkalle helvettiin.
Kun on lukenut kaikki Kay Scarpetat, mitä tähän asti on ilmestynyt, on vaikea olla tekemättä juonipaljastuksia, mutta on myös aika vaikea verrata kirjoja toisiinsa. Sen verran yritän, että Valokeilassa teoksessa on minun makuuni liikaa Lucya ja hänen kaiken järjen ja ihmismielen ylittävää uusinta tekniikkaa, joka minua ei voisi vähempää kiinnostaa. En ole koskaan edes pitänyt Lucysta. Myös Benton Wesley, Kayn rakastettu ja kuuluisa oikeuspsykiatri, FBI:N entinen johtava profiloija, on jotenkin omahyväinen ja etäinen. Vain Marino ja Kay ovat entisensä, paitsi, että mitä tapahtui jokin aika sitten kahden viime mainitun välillä, suitsee rajusti Pete Marinon käytöstä. Nyt kiinnostukseni kääntyikin New Yorkin piirikunnan apulaissyyttäjään Jaime Bergeriin, josta Cornwell voisi ammentaa seuraavassa kirjassaan enemmänkin. Hän on kiinnostava!
Cornwellin tyyliin tottuneenakin, olin aluksi lujilla liian monien päällekkäisten tapahtumien ja ihmisten virrassa. ”Liian monta asiaa on käynnissä yhtä aikaa, ja minun pitää käydä veskissä.” (O’Dell) Jotenkin Patricia kuitenkin onnistui kuromaan kaiken yhteen ja saatoin alkaa nauttia kirjan rajusta virrasta. Cornwell tuo esille myös USAn talouslaman, joka saa ihmiset etsimään unohdusta keinolla millä hyvänsä. Paheet ja viihteet kukoistavat, elokuvat, elintarvike- ja juomateollisuus kukoistavat.
Ja sitten esiin nousee vanha kauhumme keskiaikaisen ranskalaisen linnan uumenista. Hän, joka kärsii hypertrikoosista, hän, jota joku vertaa ihmissuteen, hän joka kantaa Chandonnen suvun kirousta:
Pimeys ja valo. Rakkaus ja viha. Luominen ja hävittäminen. Kaikkien asioiden vastakohdat ovat läheistä sukua toisilleen. Bentonin oli löydettävä hänet. Bentonin oli pysäytettävä hänet.
Ellei ole lukenut aikaisempia Kay Scarpettoja, jää väistämättä osin vajaaksi siitä, mitä Chandonnen suvun varjo merkitsee. Mitä merkitsee, että Jean-Baptiste on juuri nyt New Yorkissa. Valitan!
Sen sijaan, saamme vihdoinkin kiittää tekniikkaa dekkarihistorian uskomattomimmasta seurannasta. Kun Toni Darien aloittaa kuolemanjuoksunsa, hän kantaa mukanaan BioGraph –kelloa ja tämän ansiosta me juoksemme kuolemaan yhdessä hänen kanssaan saaden tarkkoja tietoja paitsi syketiheydestä, myös ilmankosteudesta, lämpötilasta, missä Darien juoksee ja montako askelta hän ottaa missäkin ajassa. Ja: Mihin juoksu päättyy...Vaikuttavaa!
Onneksi Patricia on Patricia ja saamme nauttia lopuksi jotain rauhoittavaa:
”Haluaisin kertoa teille eräästä suvun perinteestä, jos jaksatte kuunnella”, Scarpetta sanoi. ”Muistoleipä. Äitini leipoi sitä, kun olin pieni, ja nimi tulee siitä kun sitä syö palan, kuuluu palauttaa mieleen jokin tärkeä muisto. Se voi olla lapsuudesta. Se voi olla miltä vain ajalta ja mistä tahansa paikasta. Joten minä ajattelin, että juomme maljan ja haukkaamme leipää ja muistamme, mitä olemme käyneet läpi ja keitä olemme, koska sekin on osa meitä.”
”Ystäville”, hän sanoi nostaen lasiaan.
Patricia Cornwell (s. 1956) on yhdysvaltalainen jännityskirjailija, joka toimi ennen kirjailijaksi ryhtymistä rikosreportterina sekä avustajana kuolinsyyntutkijan toimistossa.
Cornwellin Scarpetta-sarjan päähenkilö on Kay Scarpetta, joka sarjan alkupäässä toimii Virginian johtavana kuolinsyytutkijana. Ensimmäinen kuolinsyytutkija Scarpetasta kertova kirja Post mortem ilmestyi reilut 20 vuotta sitten! Sen jälkeen lukijat ympäri maailmaa ovat jääneet koukkuun sarjamurhaajajännäreihin ja etenkin Kay Scarpettan persoonaan. Cornwellin dekkareita on julkaistu yli 50 maassa.
Suomalaisten sydämissä italialaista ruokaa ja viinejä rakastavalla tohtorilla on erityinen paikka: kirjoja on myyty maassamme yli miljoona kappaletta!
Scarpetta sarjan lisäksi Cornwell on kirjoittanut muutamia poliisiromaaneja sekä joitakin tosipohjaisia teoksia. Rikoskirjallisuuden ja televisiosarjojen patologiamuodin katsotaan saaneen alkunsa Cornwellin teoksista.
Cornwellin puoliso on Staci Gruber. Lesbosuhteessa elävä Cornwell on aktiivinen homojen ja lesbojen puolestapuhuja. Hänellä on takanaan avioliitto Charles Cornwellin kanssa.
Kay Scarpetta sarjassa on ilmestynyt:
Post mortem (Postmorten 1990, suom. 1994)
Mitä jäljelle jää (All That Remains 1992, suom. 1993)
Ruumiin todistus (Body of Evidence 1991, suom. 1994)
Julma ja tavaton (Cruel and Unusual 1993, suom. 1995)
Ruumistarha (The Body Farm 1994, suom. 1996)
Köyhien kalmisto (From Potter’s Field 1995, suom 1996)
Ansaittu kuolema (Cause of Death 1996, suom. 1997)
Luonnoton surmaaja (Unnatural Exposure 1996, suom. 1998)
Syttymispiste (Point of Origin 1998, suom. 1999)
Mustalla merkitty (Black Notice 1999, suom. 2000)
Viimeinen piiri (The Last Precinct 2000, suom. 2001)
Raatokärpänen (Blow Fly 2003, suom. 2003)
Pahan jäljillä (Trace 2004, suom. 2004)
Pedon leima (Predator 2005, suom. 2005)
Kuolleiden kirja (Book of the Dead 2007, suom. 2008)
Scarpetta (Scarpetta 2008, suom. 2009)
Valokeilassa (The Scarpetta Factor 2009, 2010)
Patricia Cornwellin kirjoille on myönnetty muun muassa arvostetut Anthony Award, Edgar- palkinto, John Creasyn muistopalkinto ja Kultainen tikari.
Nyt joku saattaa ihmetellä, miksi tuon Patricia Cornwellin esille vasta nyt. Siksi, että tämän piti olla minun oma salaisuuteni! Olin pitkään sitä mieltä, että kätken himoni Kay Scarpettan elämään, kuten Kay Scarpetta on kätkenyt himonsa Elviksen –levyihin ja paljastaa asian vasta, kun huomaa rikospoliisi Pete Marinon vakavan ihailun edesmenneeseen laulajaan. Tosin silloinkin Kay vannottaa, että tieto ei saa levitä ja kertoo Marinolle myös, miten Elvis todellisuudessa lähti tästä maailmasta: vessan pytyllä istuen, housut kintuissa. Asia, josta pintakovapoliisi ei meinaa selvitä…
On äärimmäisen vaikeaa selittää, miksi omistaa jokaisen Kay Scarpetta –kirjan, sillä meno on julmaa, tempo välillä vaativaa ja joskus henkilöitä on liikaa. Tätähän en muille dekkaristeille anna anteeksi. Cornwell olkoon poikkeus, joka vahvistaa säännön! Mutta: Cornwellissa on sitä jotain, joka tulee juuri ripauksesta Italiaa. Kay laittaa usein ruokaa – italiaksi. Myös hänen lähin poliisikollegansa Marino on juuriltaan italialainen, mikä ei voi olla maistumatta teoksissa.
Cornwell kirjoittaa jollain käsittämättömällä tavalla juuri naisia kiinnostaen. Hän on kiinnostunut naisten mielipiteistä, vaikka tekniikka sisarentyttären Lucyn huipputaitojen takia välillä hyppiikin ylitse älyn ja järjen, mutta eihän edes Kay pysy perässä. Kay myös kertoo juoksusuoritteidensa heikkenevän iän myötä, mutta kiinnostus Bentoniin ja erotiikkaan vain kasvaa vuosi vuodelta.
Tämänkin paljastan: Minä ja Bessu vietämme aina perinteistä joulua, jota innolla teemme viikkoja etukäteen. Kaikki on kuin sadusta ja joulukirkkokin kuuluu usein asiaan, laulamme Oi, jouluyö! ja sitten vaellamme keskiyöllä hautuumalla ihailemassa kynttilämerta, vaan ennen kuin suden hetki on alkanut, kaksi täyspäisen kirjoissa kulkevaa naista ahmii suklaata ja Scarpettaa!
Patriricia Cornwell on aikoja sitten tajunnut, että naiset määräävät markkinat. Naiset määräävät mitä kirjoja myydään paljon. Naiset ensinnäkin ostavat kirjoja eniten ja toisekseen naisia on enemmän. Tämän päivän naiset ikääntyvät yhtä aikaa Kay Scarpettan kanssa ja seuraavat ihmeissään maailmaa, jossa oman ikäisiä miehiä on kohta vaikea kohdata tai he istuvat vanhainkodissa vihanneksina. Kay Scarpetta on naisille välttämätön energialataus, joka pitää hanat auki!
Olen myös kuullut huhun, että etenkin pienten lasten äidit tarvitsevat vuotuisen Scarpetta-annoksensa, muuten jaksaminen ei ole varmaa…
Tätä koko Scarpetta-paljastusta tulen ehkä katumaan, mutta silti ihmettelen, mitä ihmettä minä ja Bessu nyt teemme jouluyönä, kun tämän vuoden Scarpetta on jo luettu?
No, tiedän minä;-) Vastaus löytyy romantiikan puolelta...
