Puutarhailu nostaa päätään ja yllä olevan kuvan alle menevät oikeaan palkkiin vähitellen kaikki tekemäni puutarhakirjat. Sieltä ne sitten löytyvät puutarhaharrastajille helposti ilman, että tarvitsee kollata koko kirjastoani läpi. Sarin puutarhat ja muuta puutarhaa koskevaa nousee siis joksikin aikaa suven keskiöön. Minä jatkan Leena Lumi's Flower Poweria ja taidan aloittaa pilvikirsikalla...
Lumiset kirjat ovat jo siirtyneet palkissani alimmas, mutta ne pysyvät siellä myös suvella, joten lunta ikävöivä voi aina käydä siellä fiilistelemässä. Siellä on mm. Ilonan tulevan kirjan Talven taikaa linkki, josta uutta kirjaa voi ennakkotilata. Lumisarja alkaa Lumikarpalolla, joka on rakas runoblogini:
Lumikarpalon kuva on kirjasta Ensilumi ja kuvan on ottanut Hannu Hautala.
Viikko on ollut niin mahdoton etten sanotuksi saa. Vieläkään ei Elisa ole toimittanut meille yhteyttä, mutta lasku tuli tänään, vaikka tavaraa ei ole saatu. Minulla piti nyt olla supernopea yhteys, talossa kaikki veelanit ja vaalanit, viihdetv (miksi sellainen ja kuka sitä katsoo), vihdoinkin monimuotoinen tallennussysteemi ja vielä talon vahtikin...
Se, miten tätä nyt kirjoitan ei aukene minullekaan, mutta kun toistan, että olen kerran kirjoittanut teille kaksi viikkoa ilman kovalevyä, kun se oli rikki, mutta Lumimies ei sitä uskonut, ymmärrätte, että sisulla voi tehdä mitä vain. Tietokonefirman pojat pitävät minua suurena teknisenä ihmeenä...
Olen kuitenkin hengissä ja teen nyt blogia entistä tahtia, paitsi äiti tulee ensi viikon torstaina ja viipyy vappuaattoon, mutta pidän ylimääräisen arvonnan toukokuussa: Olemme kaikki sen ansainneet! Mukaan tulee mm. puutarhakirjoja yms. sillä enhän minä näitä kaikkia aio pitää, vaan haluan jakaa kanssanne. Tällä hetkellä luen Wassmolta niiiiin ihanaa kirjaa. Sara totisesti tiesi, mitä tyttö tarvitsee;-) Kiitos suosituksesta!
Hyvän mielen viikonloppua teille kaikille!
♥:lla Leena Lumi
Besame mucho
Jälleen on aika palata Siltakylän ponitallille ja tavata tutut ponitytöt Elina, Maikki, Hanna ja Anni, jotka ovat jo kolmannella luokalla ja aloittamassa samalla kolmatta kauttaan Siltakylän ratsastustallilla, jossa Elinan mielestä poneista kaikkein suloisin on tietenkin Sinttu.
Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin Älä pelkää, Sinttu! (Det spökar, Sigge, Tammi 2012, suomennos Marvi Jalo) on jo kahdeksas Sinttu –kirja ja ehdottomasti kaikkein paras lukemistani, joita ovat Torstaina nähdään, Sinttu, Hieno hyppy, Sinttu, Kiva leiri, Sinttu, Sinttu on paras! ja Suuri seikkailu, Sinttu. Lisäksi sarjassa ovat ilmestyneet Maailman ihanin Sinttu sekä Aprillia, Sinttu.
Jaksan niin hämmästellä, miten Lin osaa eläytyä noin kymmenvuotiaiden tyttöjen maailmaan, jossa ollaan kovasti hyvää ystävää ja sitten välillä juuri parhaimman ystävän kanssa kipunoi, kuten Elinalla Maikin kanssa. Nyt tytöt kuitenkin polkevat koulun jälkeen kaikki neljä innokkaina tallille vain huomatakseen ensin kirmaavat ponit ja sitten tallin ilmoitustaululla ponien nimet, joita onkin kuusi, vaikka ratsastajia on vain neljä. Ja mikä hurjinta, viimeisenä nimenä on Sappo, joka on hurjan ponin maineessa. Nopeasti selviää, että Inkan poika Erkki on viides ratsastaja ja kuudennen Inka, tallin omistaja ja ratsastuksenopettaja, esittelee heille Roosaksi, joka on juuri muuttanut Siltakylään. Tarinan alku kiertyykin vahvasti siihen, miten Roosa sopeutuu muuhun ryhmään, mutta tässä tapauksessa etenkin poneihin ja tallin tyyliin, jossa ei raippaa käytetä eikä poneille huudeta. Roosa taitaa itsekin olla vähän hukassa sillä suitsien laittaminen tuottaa hänelle vaikeuksia samoin kavioiden puhdistus, vaikka hänellä on kokemusta yhtä paljon kuin muilla tytöillä.
Tallilla on sääntönä, että vain isommat tytöt eli jo kymmenen vuotta täyttäneet saavat tulla tallille joka päivä, koska he hoitavat poneja. Kauhukseen Elina saa kuulla, että Roosa täyttää kymmenen jo tammikuussa, kun hän vasta elokuussa, joten Sintun hoitajuus on häneltä vaarassa. Vasta kirjan loppu kertoo, miten tästä selvitään…
Lauantaina tallilla on tenavaratsastus, johon pääsee mukaan myös Elinan neljä vuotta nuorempi sisko Linnea, joka on yhtä innokas kuin on itsevarma, mikä hieman hävettää Elinaa. Vähän tämän jälkeen luvussa Hyppäämään! kerrotaan, miten tytöt pääsevät ensimmäistä kertaa ylittämään esteitä. Elinan kauhistukseksi Inka valitsee hänelle ensimmäistä hyppykertaa varten tallin vaikeimpana pidetyn ponin eli Sapon ja itsevarma ratsastaja Roosa saa Sintun. Kaiken jännittämisenkin keskellä Elina vahtii melkein omistajan tyyliin, miten Roosa kohtelee hänen maailman rakkainta poniaan, Sinttua.
Miksi juuri tämä Sinttu-kirja on minusta paras. Siksi, että tässä liikutaan niin monella tunneskaalan alueella samalla kun kuitenkin viivytään suloisten shettisten maailmassa: Nyt Elinalla on ikävaiheessaan menossa murros, jota lähestyvä ponihoitajuus kultaa, mutta toisaalta välillä pikkusisko ärsyttää, samoin kaverit ja etenkin mustasukkaisuus Sintusta. Elina on kuitenkin oikeissa asioissa kivasti myötäävä yhtään menettämättä topakkuuttaan. Myös ystävyys Erkin kanssa on mukava juonne kirjassa. Ja tässä kirjassa on Kyyneleitä tallipihalla, jonka luettuani soitin Bessulle aidosti kyynelehtien. Ei, en paljasta, miksi kyyneleet. Koko talli kyynelehtii ja lukija mukana…Sitten kuitenkin Siltakylän tallilla järjestetään jännittävät Halloween juhlat, joihin saapuu oikea kylmää ilmavirtaa muassaan kuljettava koukkunokkainen noita:
Haa, täällä te jo istuskelettekin, noita raakkuu.
Kerran vuodessa, noita kähisee. Se tapahtuu kerran vuodessa. Jotain katoaa eikä se palaa koskaan.
Haluatte varmaankin kuulla lisää, hän kähisee.
Eikä haluta, Linnea piipittää pää isän olkapäätä vasten painettuna.
Noita ei piittaa Linneasta vaan alkaa kertoa kauhistuttavaa kertomustaan pimeässä ratsastavasta henkilöstä, jonka läpi hohti outo valo…
Hänen selässään oli reikä, joka liekehti tulta. Ikuinen tuli paloi selässä, ja hän ratsasti kohti vettä, joka sammuttaisi tulen…
Noita jatkoi kauheaa kertomustaan kunnes katosi, mutta kun tytöt lähtivät kummituskierrokselle pimeään metsään he näkivät pimeyteen pakenevan hahmon, jonka selässä oli tulta hehkuva aukko!
Tässä Sinttu-kirjojen tekijät vasemmalta: Sinttu, Margareta, Lin ja Sami:
En tiedä Sinttu-kirjojen kohderyhmää, enkä välitäkään tietää. Kerran ponityttö, aina ponityttö. Nämä kirjat ovat jokaiselle talleilla kasvaneelle tuokioita, jotka kantavat mukanaan ponitallin tuoksuisia muistoja, pienen hevosen lurppahuulia, hörinöitä, yhteistä hengitystä, pukittelua, ratsastuspäiviä niin sateessa kuin lumessa vaeltaen, kuulaana syyspäivänä omenatarhan tuoksun läpi ravaten ja sitten kiitolaukkaa syysniityillä liitäen…
Historiallinen murhamysteeri, joka kulkee kahdessa aikatasossa, Hollannissa 1936, sekä Lontoossa 2007, kietoutuen kaikellaan maailman arvokkaimman tulppaanin kurttuisen kukkasipulin, Semper Augustuksen ympärille ei voi olla kiehtomatta niin tulppaaneista kuin jännityksestä kiinnostunutta lukijaa. Kun tarinaan lisätään vielä tieteen ja uskonnon suuret kysymykset, Rembrandtin maalaus Tohtori Tulpin anatomian luento, vaikeasti avattava salakirjoitus sekä hyvin vanha tulppaanikirja, saadaan kokoon Daniëlle Hermansin esikoiskirja Tulppaanimurhat (Het tulpenvirus, Bazar 2012, suomennos Sanna van Leeuwen), jota voi suositella nautinnollisen, hitaamman jännityksen ystäville. Heille, joille nopeatempoisuus on myrkkyä ja harmaiden aivosolujen poirotmainen käyttö houkuttavaa rentoutusta. Itse kuulun Poirot –koulukuntaan, joten tulppaanimurhat on dekkari juuri minulle.
Tarina alkaa Hollannin Alkmaarista heinäkuun 21. päivänä 1936, jolloin majatalonpitäjä Wouter Winckel löydetään murhattuna omasta kievaristaan, Winckel, josta hänen vanhin poikansa Willem tiesi, että isälle ei raha olisi ikinä tärkeintä kaikesta, vaan vapaus, toiminnan- ja sananvapaus. Tulppaanikauppa ja upea tulppaanisipulikokoelma oli hänelle vain keino varmistaa lapsillensa turvattu tulevaisuus.
On parempi elää köyhyydessä ja olla vapaa kuin elää vaurasta elämää hengen köyhyydessä, jonka syynä ovat muiden määräämät rajoitukset.
Willem on sisarustensa kanssa läsnä Alkmaarissa tulppaanisipuleiden huutokaupassa helmikuussa 1637, jossa kuivan näköisistä myhkyröistä maksetaan enemmän kuin koskaan ennen maailmassa eli 90 000 guldenia, mikä olisi nykyrahassa 6,3 miljoonaa euroa. Tätä huutokauppaa varten oli Winckelin kokoelmasta teetetty 168 akvarellia ja tästä huutokaupasta kasvaa tragedia vailla vertaa: tulppaanien kaunotar, Semper Augustus, jonka juuret ulottuvat nykyaikaan ja jonka ainutlaatuisen kaunis liekkikuvio polttaa jokaista siihen kajoavaa enemmän tai vähemmän julmasti.
Sen jumalaista kauneutta
harva vain voi kestää
siis pysyköön se piilossaan
hopeisessa sielunmajassaan
kunnes se herätetään henkiin
Semper Augustus
Kun Alec Schoeller löytää setänsä Frankin henkitoreissaan Lontoossa 2007 ja tämä ehtii viimeisenä tekonaan antaa Alecille hyvin vanhan tulppaanikirjan, koskettaa Wouter Winckelin henki tapahtumaa, menneestä kasvaa tulppaani, joka vaatii hintansa, rahassa mittaamattoman. Sen nimi on Semper Augustus ja se liekehtii vain puutarhurille, joka tietää, mistä sen liekit syttyvät…
*****
Tähän kirjaan liittyen tuli mieleeni kaksi muuta kirjaa: Else ja Vesa Leivon Tulppaanitarhan lumo, koska siinä käsiteltiin myös historiallisia tulppaaneja ja minussa värähti heti. Siis jos pitää kaikesta vanhasta se näköjään kolahtaa myös kasveissa. Toinen kirja joka tuli mieleeni on Kirjan kansa. Yhtymäkohdat ovat hieman ohuet sillaksi, mutta kuitenkin: vanha maalaus, salakirjoitusta, kaksi aikakautta, uskontoa, murhia...Brooksin Kirjan kansa on yksi elämäni kirjoista, enkä tarkoita, että Tulppaanimurhat yltäisi samaan, mutta sain etiäisiä ja mietin, että tämähän on Hermansin esikoinen ja hänellä on oivalliset kiinnostuksen kohteet, joten ei tiedä, mitä vielä saamme häneltä luvan odottaa.
*****
Niin...tästä kirjasta olen nähnyt sellaisenkin tekstin, että teos olisi nopeatempoinen. Ei ole sitä, onneksi. Jos kirja on jonkun mielestä nopeatempoinen, minä olen tunturipöllö!
*****
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin MarikaOksa Irene ja Norkku
Hei!
Olosuhteiden uhrina ilmoitan olevani poissa blogimaailmasta maantaihin tai jopa tiistaihin saakka. Meiltä meni modeemi ja vain sen takia R. on viettänyt tämän päivän Elisalla, joka on luvannut toimittaa uuden, todella nopean yhteyden meille viimeistään tiistaina. Seuratkaa nyt kaikki, miten tämä asiakaspalvelu toimii!
Näpytän tätä R.:n koneella, joka on minulle ihan outo. Tätä ei kukaan kestä sekunttia kauempaa. Ilona, ellen pääse nyt sinulle, viittaan viestiisi, niin tulen visitiille sinulle ekana, kunhan saan oman koneeni vauhtiin.
Jotenkin menin aamulla sekaisin, kun en voinut edes kommentteja avata...Sitten vaelsin kaupoissa, kun R. oli siellä Elisalla ja ostin LILAT kengät! Kotona olin taas levoton tuhkimo ja R. keksi paistaa hänen ihania pitsireunalettujaan, joita sitten söimme sen unelmaisen kaneliomppuhilloni kanssa. Nyt olen niin rauhoitettu hiilihydraateilla, että voisin vaikka tässä jatkaakin...
Siis kun tästä taas selvitään, ollaan entistä ehompia tai ainakin vahvempia. Ties vaikka innostuisin laittamaan vielä arvonnan toukokuulle....
Pidän tästä lauseesta: "Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet." Kirjasta Lasi maitoa, kiitos.
Sataa...mustarastaat saapuivat tänään ja punarinnat myös. Kun olen palannut, talvi saa siirtyä oikean palkin alakertaan, sillä alamme selvästi vihdoinkin käydä kohden kevättä. Yksi vain vielä puuttuu: Jääurut!
Love
Leena Lumi
PS. Kuunelkaa minun muistolleni Gloria Gaynorin biisi I Will Survive...Dingon Levoton Tuhkimokin kyllä käy;-)
PPS. Tänään 17.4 klo 14.46 kaikki sai uuden muodon, sillä mieheni sai Elisalta tekstiviestin, jossa lukee näin:
"Hei. Kaapelivikaa löytynyt, joka vaikuttaa kymmeniin asiakkaisiin. Korjaustoimenpiteet aloitettu tänään. Tästä johtuen teidän yhteys ei ole toiminut."
Olen siis edelleen motissa, jonka äärettömyyttä en tiedä. Istun ja ihmettelen täällä Suomen Ateenassa, että olisko tämä mahdollista Helsingissä, sillä olemme olleet ilman nettiyhteyttä lauantaista alkaen. Kärsimys on tietenkin suhteellinen käsite ja maailmassa on isompiakin murheita kuin nettiyhteyden puuttuminen, joten kestäkäämme tämäkin riesa - yhdessä.
*****
Aion tänään alkaa katsoa tv1 klo 21 alkaen sarjaa Mildred Pierce, jossa yhdessä pääosassa suosikkinäyttelijäni Kate Winslet. Sarja on vain viisi osaa, joten sitä voisi kutsua minisarjaksi, mutta tähän Kate Winslet paukauttaa: "Tässä ei ole mitään miniä!" Ja jatkaa Suomen Kuvalehden tv Maailmassa Kalle Kinnusen jutussa Mestariteos:
"Ajattelin tämän olevan televisiotuotanto noin kolmen sekunnin ajan. Sitten suhtuduin siihen kuin mihin tahansa elokuvaan. Viiden tunnin kesto vaan on ylellisyys, jota elokuvissa ei ole."
Mildred Pierce sai viisi Emmyä mutta ehdokkuuksia tuli peräti 21.
Sarja kertoo aikakaudesta, jonka olisin halunnut elää. Ehkä elinkin sen jonain toisena...Ihanaa, että Kate tuo HBO:n filmatisointiin brittiläisen säväyksen. Ehkä koemme myös musiikkia, joka vie jonnekin pois...
Kevättä. Ja talvea.
Lokit kirkuvat ja olen nähnyt ensimmäisen leskenlehden.
Juuri ennen kuin lumi peitti keltaisen kukan. Siellä se värjöttelee, lumipeitteen alla.
Aivan samoin kuin joutsenpari, joka sulassa lämpäreessä sukii itseään lämpimäksi.
Palaan. Pajunkissojen lailla.
Pehmeästi ja hitaasti.
en halua nyt kiirehtiä kevättä
sulan ja lumen rajapinnassa
- Opuscolo -
kuva Veli Huovinen
Mietittäessä kahta mukavaa asiaa eli lomaa ja puutarhaa, tulee mieleen kaksi kysymystä: ’Jos olen poissa, miten puutarha selviytyy?’ tai ’Jos lomailen kotona, mitä lomaa se on puutarhan hoidolta?’ Olen nämä molemmat käynyt äärimuodoissaan lävitse, sillä kerran olimme Keski-Euroopassa heinäkuussa muutamia viikkoja ja sinä aikana oli satanut sekä paistanut. Kun saavuimme kotiin, emme olleet tunnistaa puutarhaamme, sillä se oli kuin villi viidakko, jossa kaikki oli röyhähtänyt ylitse äyräidensä. Se tutumpi juttu minulle on olla suvella kotona paratiisisaarellamme ja hoitaa puutarhaa, mikä kyllä etenkin kuivina kesinä käy täydestä työstä.
Leena ja Heikki Luoto ovat tehneet kirjan Lomailijan puutarha (Tammi 2012), jonka avulla on tarkoitus ratkaista molemmat yllä olevat ongelmat kaikkien osapuolten suureksi tyydytykseksi. Kirja neuvoo niin rivitalopihan, kesämökin kuin omakotitalon puutarhan pidossa ja runsaista ruukkuasetelmista päätellen vinkkejä riittää myös parvekepuutarhurille. Leena on opiskellut sekä kasvitiedettä että puutarhatieteitä. Hän opettaa puutarha-alaa sekä kirjoittaa useisiin aikakauslehtiin puutarha-artikkeleita. Hän on kirjoittanut tekstin Lomailijan puutarhaan, jossa on tarkoitus huomata loma hyväksi mahdollisuudeksi nauttia puutarhasta. Heikki Luoto on ottanut kirjan loistavat kuvat kuin ammattikuvaajan taidolla. Hän opettaa biologiaa ja kuvaa luontoa suurella intohimolla. Pidin kaikista hänen kuvistaan, mutta etenkin tämä kuva Leenan tekstiin Keittiöpuutarha käden ulottuvilla, sai minut ihan suvitunnelmiin:
*****
Ja tässä Leena televisiossa mainostamassa ihanaa 'slow gardening' -tyyliä.
*****
Lisää lukemiani puutarhakirjoja Leena Lumissa löydätte täältä
Yhdessä välähdyksessä Dorten mielessä käväisi että oli olemassa miehiä joita Jumala ei ollut voinut luoda.
Vaikka takanani on yllättävän paljon norjalaista kirjallisuutta ja tiedän sen tietyn kylmän juonteen, joka kulkee Sandemosesta Heivolliin, en ollut täysin varautunut, kun aloin lukea Herbjørg Wassmon kirjaa Lasi maitoa, kiitos (Et glass melk takk, Otava 2008, suomennos Katriina Huttunen) vaan olin vähällä lopettaa kirjan kesken sen rankan aiheen takia. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä Wassmo palkitsee taitavalla kerronnallaan, jossa ei mitään turhia rönsyjä, vaan ote pysyy kirjan päähenkilössä Dortessa ja tämän selviytymistarinassa. Sanon selviytymistarinassa, sillä haluan kaikkien tietävän, että Dorte selviää, vaikka melkein loppuun asti tuntuu toiselta.
Huuto sai kaiken pyörähtämään ympäri. Dorte tunsi voiman imaisevan hänet avoimeen ikkunaan. Tähdet tulivat kovin lähelle. Hän melkein pystyi siihen. Itsensä etäännyttämiseen. Mutta jokin tavoitti hänet kesken paon.
Lasi maitoa, kiitos kertoo Dorten kokemusten kautta seksiorjuudesta mitään kaihtamatta. Dorte on viisitoistavuotias liettualaistyttö, jolla on isosisko Vera ja äiti, mutta isä on kuollut muutama vuosi sitten. Perheen elanto on tiukkaa ja Josef-setä, jonka luona he asuvat, ei tunne armoa vuokranmaksun suhteen. Paikkakuntalaiset kutsuvat Josefia litvakiksi eli juutalaiseksi ja vähitellen Dorte saakin tietää suuresti ihailemansa isänsä juurista ja siitä, miksi äidin vanhemmat olivat aikanaan niin kovasti vastustaneet tyttärensä avioliittoa. Päittäinen selviäminen on niin tiukassa, että ymmärtämättömyyttään Dorte nappaa hyväpalkkaista työtä ulkomailla tarjoavien syötin joutuen näin seksityöläiseksi Norjaan vain 15-vuotiaana.
Tästä oli vaikea lukea, sillä jo elokuva Lilja 4-ever oli minulle liikaa. Minunkin mielessäni on käynyt sama kuin Dortella eli joku erehdys on tapahtunut, kun on olemassa miehiä, jotka tekevät ihan mitä vain saadakseen seksiä. Pahoinpitelevät naisia ja lapsia ja saavat siitä tyydytystä! Tunnen suurta toivottomuutta ja iljetystä, kun ajattelen petomiehiä ja mietin: Miksi on olemassa raiskaajia! Miksi maailma ei pysäytä heitä! Jälleen kerran kohtaamme myös sen käsittämättömän pahuuden ilmentymän, josta Joyce Carol Oates kirjoitti unohtumattoman kirjansa Kosto: Rakkaustarina eli kertomuksen, jossa kaikki kiertyy julman joukkoraiskauksen ympärille ja seuraamuksiin. Jos haluat tietää aiheesta lisää, myös Ann Heberlein on käsitellyt joukkoraiskauksen tematiikkaa kirjassaan Pieni kirja pahuudesta. Kaikesta Dorte selviää, mutta ei vammoitta. Hänen tukenaan on pahimmissa tilanteissa isä, jolle hän kertoo ajatuksiaan ja jonka kuviteltuun olkapäähän nojaa uupumuksen hetkillä. Välillä hän lentää isän kanssa ollen silloin pois omasta sietämättömästä todellisuudestaan:
He lensivät, isä ja hän. Vuorien yli auringonpaisteessa. Nyt he ylittivät Itämerta. Ilma oli kovin kuulas. Vain värejä – ja väreilevä hiljaisuus. Alapuolelta hän erotti toisen maailman. Meren, kiiltävän mustan kuin äidin surupuvun silkki. Samalla kun se mikä oli lähimpänä, se mikä oli vain isän ja hänen, punainen ja keltainen – vähitellen helmiäisvalkoinen, oli silmänräpäys.
Elämä koostuu silmänräpäyksistä joita meillä ei ole voimaa nähdä, koska meillä on niin kiire hätäillä tulevaisuudesta, isä kuiskasi samalla kun kaikki heidän allaan muuttui mustaksi kuin vastakaivettu hauta.
- Siellä on valo! Pimeys on vain auringon kulkua joka tekee meille tepposet.
Tämä on rankka kirja, mutta ei vailla valoa. Dorte on hyvä päähenkilö tarinalle, sillä vaikka hän jo kävelee epätoivoissaan jokeen, hänessä on silti jotain päättäväistä ja valoisaa, hän kuuluu elämän valonkantajiin, jotka loistavat syvimmässä pimeydessäkin itse sitä tiedostamatta. Tämän tarinan todellisuus on syntynyt Wassmon lukemista ihmiskaupparaporteista sekä lukuisista seuratuista oikeuden istunnoista. Wassmon on täytynyt nähdä jossain valo, sillä hän siirsi sen kirjansa päähenkilöön, jotta kaikki näkisivät omassa tietämättömyyden pimeydessäänkin lukea Dorten tarinan ja jaksaisivat kertoa siitä eteenpäin...
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Aletheia ja Kirjasähkökäyrä
Nälkä kuvataiteeseen tuntuu syvällä sisällä. Erityisesti värisyttää kun näkee Helene Schjerfbeckin maalauksia tai kuvia niistä. Mitä vähemmillä vedoilla taiteilija on maalannut, sen enemmän tuntuu. Ja lopultahan Helene itse riisui tyyliään, jolloin se syttyi kuin tuleen…
Lea Bergströmin ja Sue Cedercreutzin kirja Helene Schjerfbeck – Malleja (WSOY 2012) on kolmas ja uudistettu laitos vuonna 2003 ilmestyneestä teoksesta. Kirjassa pääsemme kuudenkymmenen valokuvan ja maalauksen avulla kurkistamaan, keitä olivat he, jotka innoittivat Heleneä maalamaan vaikka Tanssiaiskengät, Tytön veräjällä, Katkelman, Hiljaisuuden, Doran ja monta, monta muuta hengästyttävän upeaa kuvaa.
Kirjan alussa intendentti Nina Zilliacus sekä Gyllenberg säätiön toimitusjohtaja Jannica Fagerholm kirjoittavat tekstissään Lukijalle:
Helene Schjerfbeck maalasi kerta toisensa jälkeen samoja malleja. Hän yksinkertaisti, etsi ilmaisutapaa, kokeili uutta maalaustekniikkaa. Vain muutamalla viivalla hän pystyi vangitsemaan mallin persoonallisuuden, lapsen hymyn tai kasvojen muodon. Mallit olivat hänelle tärkeitä, ja hän mainitsee heidät usein kirjeissään taiteilijasisarilleen. Elämänsä lopussa omat kasvot toimivat viimeisenä mallina.
Saamme heti alussa myös avauksen teokseen kirjan tekijöiltä Lea Bergströmiltä sekä Sue Cedercreutz-Suhoselta:
Helene Schjerfbeck (1862-1946) maalasi pitkän uransa aikana yli tuhat teosta. Asuessaan Hyvinkäällä 1902-1925 ja Tammisaaressa 1925-1941 hän valitsi henkilökuviensa mallit hyvin läheltä. He olivat muun muassa sukulaisia, ystäviä, naapureita, vuokraisäntiä ja emäntiä, ompelijattaria, palvelijattaria, tehtaantyttöjä, lapsia ja nuoria. Myös ystävät etsivät hänelle uusia malleja. Ja tietenkin äiti Olga Schjerfbeck sekä omat kasvot olivat aina vierellä.
Niin…tämä kirjakaunotar on julkaistu kolmella kielellä, suomeksi ruotsiksi sekä englanniksi, mikä tekee tästä myös loistavan viemisen ystävälle ulkomaille. Käy varmasti myös liikelahjaksi. Ennen kaikkea tämä on kuitenkin taiteen janoiselle se lähde, josta juoda. En tiedä, kuinka monta Tanssiaiskengät -postikorttia olen elämäni aikana ostanut ja lähettänyt, mutta kerrotaan nyt, että kuvan malli oli Esther Lupander. Esther ja Helene olivat serkuksia. Aivan uusi maalaus minulle on kirjassa oleva Lehtimajajuhla, jossa mallina on Eva (Chava) Slavatitzkij. Teos oli valmistumisvuonna 1883 näytteillä Pariisin salongissa.
Eniten liikutuin aukeamasta, jossa vasemmalla kuva maalauksesta Tyttö veräjällä (1897-1902) ja oikealla kuvan mallina ollut 88-vuotias Eve Thilén (1888-1980) katsomassa teosta Didrichsenin taidemuseon näyttelyssä vuonna 1976. Aikaa kahden kuvan välillä on noin 80 vuotta! Eve muisteli kuinka hän poseeratessaan ei alussa uskaltanut edes räpäyttää silmiään ja ne täyttyivät kyynelillä niin, että taitelija luuli hänen itkevän. Kun katsoo kirjan aukeamaa ja Thilénin olemusta, ei voi välttyä kyyneliltä...
Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1902 Helene muutti äitinsä Olgan kanssa Hyvinkäälle. Koti oli vuokra-asunto, jota suojasivat suuret puut. Vuokraemäntä oli Karoliina Raij, jolla oli kolme tytärtä. Tyttäristä Blonda toimi Helenen mallina ja tässä Katkelma sekä maalauksen malli:
Heleneä innoitti Blondan klassinen pään muoto. Katkelmaa Schjerfbeck työsti kauan ja tuloksena on hengästyttävän herkkä, freskomainen työ.
Entäs sitten kirjan kansikuva, maalaus Hjördis. Vaikuttaa hyvin nykyaikaiselta, rohkealta…ja mieleeni tulevat paitsi Edith Södergranin, myös Pablo Nerudan runot.
Eräässä kirjeessään Einar Reuterille Schjerfbeck mainitsee, että hänellä on 19-vuotias malli nimeltään Hjördis, pitkä ja laiha – ”hän on alkanut maalata itseään, haluan maalata hänet maalattuna.” Maalaus valmistui 1934, mutta Hjördis Olander näki maalauksen ensi kerran vasta vuonna 1997 näyttelyssä Mustion linnassa.
Ja sitten maalaus Dora (1922). Doran malli Dora Estlander (1887-1968) oli Helenen serkun Johannan tytär. Taiteilija sekä malli olivat kovin kiintyneitä toisiinsa. Dora on kuvankaunis maalauksessa, mutta hän on sitä myös mustavalkoisessa valokuvassa. Dora oli mallina myös maalaukseen Elegantti nainen, mutta minulle jäi nyt uniini Dora viininpunaisessa asussaan…
Katson näitä kuvia ja sattuu ihanasti! Ellen olisi aina ollut niin kirjoittamisen ja kirjallisuuden viemä, niin mitä tekisinkään sitten? Olisinko sittenkin valmistunut historianopettajaksi ja siihen sitten kypsyneenä vaihtanut taidehistoriaan vai… Odottaako minua vielä jossain maa, jossa saan juoda tällaista kauneutta tarpeekseni?
Kirjoitin jokin aika sitten hyvin lyhyesti Suomi on paras maa niin monessa, mutta tein sen kevyellä otteella ja täysin kulttuurin pois jättäen. Mitä meillä olisikaan ilman Edith Södergrania, Katri Valaa, Jean Sibeliusta, Eino Leinoa, Mika Waltaria, Albert Edelfeltiä…ja Helene Schjerfbeckiä.
Tämä kirja pysäyttää hengityksen. Tämä on vaarallista kokea. Tämä on saatava kokea!
Jos puutarha on kolmessa tasossa ja täynnään viettäviä rinteitä, luiskia, rappuja, liikaa nurmikkoa ja hurmaavien, mutta todella isojen lehmusten takia, osittain siimeksiä ja varjoja, mitä tuleekaan mieleen kaivata? Maanpeitekasveja!
Jos piha on pieni ja siellä kasvaa perenna siellä, toinen täällä ja sitten on tehty pientä laattapolkua, mutta kaikki välit puskevat heinää, voikukkaa ja nokkosta, mitä tulee mieleen kaivata? Maanpeitekasveja!
Tyhjiöllä on taipumus täyttyä ja ellet itse valitse, millä tyhjiö täyttyy, kasvien oma valtataistelu täyttää tyhjät tilat juuri vaikka voikukalla, mutta asiaan voidaan vaikuttaa omaksumalla aivan uusi näkemys tyhjiöön eli luomme tyhjiöstä kauneuden ja käytännöllisyyden liiton, jossa rikkaruohot eivät juhli, eikä ruohonleikkuukone säksätä, jossa ei juhli tylsä nurmikko, vaan kukkivat mitä hurmaavimmat maanpeittokasvit.
Kirsi Tuominen ja Olavi Niemi ovat tehneet kirjan Maanpeitekasvit – Luo vehreä pihapiiri (Minerva 2012), jossa kerrotaan sekä kuvin että sanoin kahden vahvan ammattilaisen opein, miten toteutetaan pihapiiri, jossa varjotkin kukkivat, nurmikko vähenee, puutarhan hoito helpottuu, rumat, tyhjät kohdat saavat pärjääviä kukkijoita ja samalla muutkin kasvit alkavat voida paremmin, sillä maanpeitekasvit estävät veden haihtumista ja samalla parantavat veden imeytymistä maahan. Tässä jutussa esitellyt kuvat ovat puutarhaharrastaja, valokuvaaja Olavi Niemen ottamat, mutta kirjasta löytyy myös hortonomi Kirsi Tuomisen kuvia, joista esim. kivimuurista kasvava verikurjenpolvi on yksi viehättävimpiä.
Maanpeitekasvit –kirjan yleisilme on tehokas ja antava. Minä, muka kokenut puutarhuri, luin hämmästyksestä ymmyrkäisenä, mitä kaikkia kasveja sitä voikaan istuttaa ja mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Siis tämä on ehdottomasti tietokirja eli mieletön määrä asiaa monen, monesta kasvista runsain kuvin. On otettu huomioon kasvuolosuhteet, mahdolliset tuholaiset, maaperä, helppohoitoisuus, vyöhykkeet, pienilmasto ja monta, monta muuta asiaa.
Istuta maanpeitekasveja talon seinän viereen, puuaidan vierukselle, polkulaattojen väleihin, kallioiden koloihin, rinteisiin, masentavan nurmikon tilalle, maakellarin katolle, varjoihin ja jopa puiden ja marjapensaiden juurelle, sillä marjapensaat vain pitävät oikeista kasveista juurellaan kosteutta pidättämässä. Ja tässä yksi kasvi, jota en väsy teille ylistämästä, vaikkakin minun lukuisista köynnöshortensioistani vasta yksi on maanpeittotehtävissä:
Tämän lisäksi muistakaa kärhöt, sillä niiden ei tarvitse välttämättä kiivetä vanhoja luumupuita ja mongolianvaahteroita , kuten minulla, vaan myös clematikset toimivat tehokkaina ja kauniina maanpeittokasveina vaikka kivikkojen yllä tai matalissa pensastoissa, mutta eivät tietenkään kestä tallomista. Tässä kivikkokilkka, joka minulla kasvaa yhdellä seinän vieruksella, mutta ei niin onnistuneesti kuin eräällä naapurilla, jolla se kukkii jo aikaisin ja on yli puolimetriä korkea, tiheä matto.
Maanpeitekasveja voivat olla myös sipulikukat ja perennat, joita kirjassa mainitaan useita. Perennoista varmaan etenkin hankalissa paikoissa käytetyin on vuorenkilpi, mutta kannattaa muistaa myös kuunliljat, jotka ovat todella viehättäviä, kun vain löytää sen ’oman lajinsa’. Näiden välistä ei pääse rikkaruoho tunkemaan läpi. Sipulikukista mainitaan mm. daaliat, gladiolukset, kannat, rusko- tai tiikerinliljat, mutta varmaankin monelle varjon viehkoin kaunotar on tämä:
Puun siimeksessä kasvavien maanpeitekasvien seassa kaunis varjolilja (Lilium martagon) ihastuttaa kukinnallaan heinäkuussa. Se kasvaa reilun metrin korkuiseksi, joten puun alimmat oksat kannattaa ottaa huomioon varjoliljoja istutettaessa.
Minä näen jo unta, että lehdossamme kukkivat ensi suvena valkoiset varjoliljat…
Ja sitten peittokasveja ovat tietysti myös laukat, krookukset, narsissit ja tulppaanit, muscarit, scillat eli kaikki nämä tutut, joista jo löytyy värejä jokaiseen makuun, mm. scillaa vaaleanpunaisena.
Kirja on niin tehokas ja silti helppo aloittelijallekin, että kasvisuositukset esitellään vaikkapa näin: Kivikkoon ja paahteeseen sopiva kasveja ja sitten tulee pitkä luettelo näistä kasveista. Sitten on oma luettelo Kivikkoon sopivia kasveja tai Savimaassa viihtyviä kasveja tai Happamassa maassa viihtyviä kasveja. Viime mainitussa viihtyvät mm. sammalleimu, ruohokanukat, rönsytiarella, tuoksumatara, varjoyrtti, vuorenkilpi, kääpiömänty, vuorimänty, matalat katajat ja tuivio. Muistatte, ehkä viimekesäisen puutarhavierailuni Kirstin puutarhassa: Siellä oli hyvin vatkatun vispipuuron väristä sammalleimua, jonka jälkeen olin ihan myyty – värin takia. Nyt minulla kasvaa tuota ihanuutta vähän ja tarkoitus olisi lisätä. Tässä Olavi Niemen kuva sammalleimusta kirjasta Maanpeittokasvit:
Maanpeittokasvit on sitten todella helppo hoitaa. Pitää vain muistaa jättää sen verran askelpaikkoja, että pääsee nyppäämään vielä nuoresta istutuksesta satunnaisen rikkaruohon, tekemään istutuskastelun ja siinäpä se melkein onkin, sillä kasvien ylle syksyisin putoavat lehdet maatuvat maanpeitekasvien ravinnoksi ja laattakiviltä mahdollisesti lakaistu hiekka putoaa jo seuraavan sateen aikana maahan ja vain parantaa maaperää, sillä usein multa, jossa on hiekkaa joukossa, on monelle kasville (myös unikoille!) paras kasvualusta.
Kauheasti ei kannata lannoitteilla juhlia etenkään kivikkokasvien kanssa: Kävimme kerran Bessun kanssa ostamassa kunnon satsit kivikkokilkan taimia ja vasta myöhään illalla muistin soittaa ja kertoa, että ’ei sitten mitään kanankakkarakeita sinne kilkkarinteeseen’. Innostuspuuskassaan hän oli kuitenkin jo kovasti kanankakkaa istutusmultaan sekoittanut ja sitten kunnolla kastellut…
Suosittelen tätä kirjaa kaikille, joille nurmikko on pakkopullaa, varjot ja siimekset ovat rakkaita, kivet ovat osa puutarhasisustusta ja vanhat korituolit kärhöjen uusi koti. Heille, joille vain taivas on kattona sille, missä kaikkialla puutarhassa voi löytää uuden paikan lumoavalle rönsytiarellalle tai patjarikolle, pienen kulman ketoneilikalle tai puna-ailakille, heille, joille lemmikkiniitty, on todeksi tullutta unelmaa ja kevätpikkusydän saa kasvaa, missä ikinä haluaa ja levitä yhtä villinä kuin luonnonmukaisen pihan keijukukat, akileijat.
***
Lisää lukemiani puutarhakirjoja löydät täältä
Kohta hiljenee, mutta sitä ennen haluan näiden Viherlandiassa kuvattujen pääsiäiskanojen myötä paljastaa hiukan tilastofaktaa kuukauden ajalta. Kolme luetuinta juttuani ovat olleet
1) Katja Ketusta, naisena Suomessa ja tilastoja (244)
2) Suomi on maailman paras maa niin monessa (222)
3) Olen vihdoinkin oppinut, että minun ei tarvitse nousta kaikkiin juniin (221)
Neljä luetuinta kirjaa blogissani viimeisen kuukauden aikana ovat olleet:
1) Poikani Kevin (213)
2) Syötkö riskiruokaa - Syöpälääkärin paljastuksia ruoan terveysvaikutuksista (211)
3) Puutarhan aika (203)
4) Puuutarhamaailma 2012 (177)
Tämän viikon kuumimmat postaukset ovat mm. Minttulin pääsiäiskakku, Rahkapullia viikonlopuksi (,joka oli vain osana Minttulin kakussa), Sikke - Ruokaa rakkaudella ja Ruohonvihreää, joita kaikkia on katsottu jo noin 100 kertaa. Tämä paljastaa sen, että pääsiäisen herkut ovat edelleenkin kovin tärkeitä, sillä Minttulin kakku ja rahkapullat tulivat blogiini vasta tänään.
Kun katson kolmen blogivuoteni tilastoa, jonka suurimpia yllätyksiä en teille vielä kerro, paljastan, että nyt yksi uutuuskirja on kivunnut kymmen suosituimman postauksen joukkoon ja se on Katja Ketun Kätilö! Katsoin myös netistä kirjakauppojen ja markettien eniten myytyä kotimaista ja sekin on Kätilö. Kätilöä on minulla katsottu 541 kertaa, mutta yhtä muuta kirjaa 2 609 kertaa ja sitten erästä teosta 1 838 kertaa...Kiitos teille kaikille, jotka jaksatte innoittaa minua♥
Tein tämän nyt, kun pitäisi kai jo hiljentyä, mutta kun en tee kuukausilistauksia kirjoista, päätin tarjota vähän tällaista uutisointia. Kirjalistani tulevat entiseen tapaaan vasta vuoden lopussa.
Sanon nyt suoraan, että olen aika väsynyt. Toisilla on arvontoja ja yleensä olen niihin ensimmäisenä ryntäämässä, mutta minun täytyy nyt ensin vain saada olla. Vietän pääsiäisen aikaa maailman 7. nopeimman 60 metrin juoksijan kanssa;-) Nuoret saapuvat sunnuntaina ja sitten on taas hyvin vilkasta, mutta siihen asti me kaksi ja Hänen Majesteettinsa vain olemme.
Rauhallista, kaunista, tunnelmallista pääsiäistä teille kaikille!
♥:lla Leena Lumi
Kohtasin tämän ihanuuden Minttulin blogissa ja haluan jakaa sen kanssanne. Sikken kirjassa Sikke - Ruokaa rakkaudella, halusin keskittyä leivonnaisten sijaan ruokiin, joista itsekin jotain ymmärrän, mutta pitäähän pääsiäisessä olla makeaakin, joten olkaa hyvät ja kiitos Minttuli♥
*****
Ruokareseptit Leena Lumissa
kuva Minttuli
PS. Palaan vielä toivottamaan pääsiäistä, mutta nyt on juuri muuta...
Minun ujo, kireähermoinen, leppymätön äitini, jolta on poistettu vasen rinta ja joka on säilyttänyt kammottavan välinpitämättömyytensä, menee naimisiin. Sellaista ei voi tapahtua, se ei voi olla totta.
Carol Shieldsin teoksessa Ruohonvihreää (The Box Garden, Otava 2012, suomennos Hanna Tarkka) runoilija Charleen Forrest joutuu äitinsä häiden yllättämänä heitetyksi takaisin sinne, mistä on aikanaan karannut moottoripyörän tarakalla tiukasti Watsonistaan kiinni pitäen jättäen jälkeensä vain pienen lapun. Hänen on palattava Kanadaan ja siihen ilmapiiriin, jota määrittivät kodin niukkuus, varjomainen, kiltti isä sekä äidin leimaavimmat luonteenpiirteet: arvostelu, nuukuus, tarve pysytellä ’omissa oloissa’, kostonhalu ja näivettävä pelko. Nyt ei ole vahvaa, karismaattista Watsonia tukena, jonka selän taakse voi piiloutua turvaan, on vain oikomishammaslääkäri Eugene, joka jakaa Charleenin kanssa hylätyksi jätettyjen tunnot. Eugene, jonka kanssa Charleen joutuu epäilemään heidän olevan kaksi luuseria, ihmisjätettä, lietettä.
Meidän rakasteluammekin sävyttää epäilys: olemmeko me vain kaksi raajarikkoa, jotka pitävät toisensa pystyssä? Voiko välillämme olla enemmän kuin toisen luokan intohimoa? Voiko tyhjästä nyhjästä?
Tässä liikumme siinä maisemassa, joka on Charleenin nykyisyyttä, sen lisäksi, että hän tuntee olevansa runoilija, jonka runosuoni on ehtynyt, työskentelee osa-aikaisesti neljä kertaa vuodessa ilmestyvässä kasvitieteellisiä tekstejä julkaisevassa Aikakauskirjassa, josta vastaa ikihippi, kasvitieteilijä Doug Savage ja jonka vaimo Greta häilyy jossain oudossa rajatilassa ollen ainoa, jonka tiedetään pitävän yhteyttä Charleenin exään Watsoniin, inkarnaatioiden kuninkaaseen. Niin…Greta ja Doug, Charleenin ystävät, jotka ovat neljänkymmenenviiden hujakoilla, lapsettomia ja
Minne perhoset pakenevat sateella? Minne päätyvät vanhenevat hipit? He muuttuvat nuhjuisemmiksi, karkeammiksi, totisemmiksi, tai naurettavimmiksi niin kuin Savaget, he näyttävät entistä hupsummilta helyissään ja pitkissä kutreissaan, he puhuvat epätoivoisen kunnioittavasti asiastaan, esiintyvät lähes kimeä-äänisen suvaitsevaisina ja oikeamielisinä…
Onneksi Charleenilla on kuitenkin poikansa Seth, jonka isä on ensirakkaus Watson, koskaan näyttäytymätön, jolta saapuu vain elatusmaksusuoritus kerran kuukaudessa. Seth on Charleenin aurinko, kuu ja tähdet, hän on se kaikki, jonka takia Char kestää iltapäivien vain hupenevan jonnekin ja että nyt täytyy palata äidin luokse Torontoon, äidin, joka elää pientä ja vaatimatonta elämää, mutta jolle todellisuudessa ei kelpaa mikään.
Huimaa! Carol Shields on kirjoittanut kirjan, joka sukeltaa niihin sameisiin sielumeriin, joissa haluan uida, vain löytääkseni yhden auringonkajon pinnan väreilystä, noustakseni sitä kohti. Shields tarjoaa yhdessä romaanissaan, tässä kirjassa, kaiken: melankolian, tunnekylmyyden, likaisenruskean crimplenekankaan, sisarkohtaamisen, ruohonvihreän, ensirakkauden kivun, miniatyyrikauhan voisulalle, yli seitsemänkymmentävuotiaan sulhasen yllätyksen, tragedian, McNinn-syndrooman hyväksymisen ja raikkaan Meredithin, joka ei enää tunne tätinsä tavoin:
Minua nakertaa myöhäisen illan onttous, sama harmaa, levoton pelko, jota olen aina tuntenut tässä talossa.
Ja mikä huikeinta, en enää tiedä, kumpi on minulle Shieldisin kirjoista enemmän, Kivipäiväkirjat vai tämä juuri lukemani, sillä kun luin vihkimisen jälkeistä seurustelukohtausta, törmäsin puhtaaseen nerouteen: Lukija saa kappaleita, joissa ollaan kuin näyttämöllä. Lukija lukee vuorosanat, mutta missään ei ole kirjoitettu, kuka puhuu. Hääjuhlien jälkeinen tilanne antaa vuorosanat, mutta puhuja on itse ’nähtävä’.
Katson pölyn tanssia auringossa, järjestelen narsisseja, nykäisen hieman kiristävää ruohonvihreää crimplenehamettani, vasemman rinnan kohdalla leikkausarpi kiristää, tunnustelen permanenttini kuohkeutta, suljen silmäni ja lähden aikamatkalle…
*****
Carol Shields Leena Lumissa
*****
Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Kirjanainen Mustikkakummun Anna Omppu Jassu Kaisareetta Sanna Peikkoneito Karoliina Maria Katja/Lumiomena ja Kirja vieköön
Sikke Sumarin ruokakirja Sikke – Ruokaa rakkaudella (Paasilinna 2012) on ruokakirja minun makuuni. Se ylistää sekä koti- että lähiruokaa sekä kannustaa suloiseen sekamelskaan, jossa kohtaavat niin suvun vanhat reseptit kuin italialaisten mammojen herkkujen salat. Kaikki kirjan kuvat ovat Benjamin Ilmonin ja vakuutan, että ne ovat suorastaan syötävät!
Kirjan kansi on onnistunut kaikellaan ja ruokakuvat ovat reseptien viereisellä sivulla ollen kaunista mattamaista paperia. Myös kirjan koko on tärkeä ainakin minulle ja tässä on nyt oikeankokoinen kirja sekä ruokakirjahyllyyni että telineeseen, jossa se on avoinna kokatessa. Sikken kirja tarjoaa myös tunnelmakuvia, jotka vievät meidät Toscanan seudulle ja sopivasti saavat innoituksen ruokakokeiluihin heräämään. Näin Sikke kirjastaan:
Tämä kirja perustuu LIV-kanavan Sikke - ruokaa rakkaudella toiseen tuotantokauteen, joka tehtiin vatsani toisella kotiseudulla Toscanassa. Ruoat kokkasin Cretin kylässä, Michelin perheen keittiössä. Ornella-mamman ruoanlaiton perinteet ja parhaat reseptit kulkevat siellä perintönä hänen tyttärelleen Barbaralle ja edelleen tämän tyttärelle. Ornellalla kuten jokaisella Italian mammalla, on omat pienet niksinsä ja suuret salaisuutensa, joilla pastakastikkeesta tulee juuri sellaista kuin pitääkin ja varmasti hiukan erilaista kuin naapurin mammalla. Miksi kehitellä uutta, kun vanhakin on erinomaista?
Kävin kirjan reseptejä läpi ja totesin, että täällä on vastaus moneen ’huutooni’, mutta koska aion tarjota teille pääsiäisviikon kunniaksi peräti kolme reseptiä kera Ilmonin huikeiden kuvien, lähdetään liikkeelle. Sain kerran Zürichissä, eräässä vanhan kaupungin italialaisravintolassa kanan kanssa niin erinomaista pinaattilisuketta, että söin saman ruokalajin kolmena iltana (sic!), joten aloitamme Pinaattilisukkeella, Spinaci alláglio e limone:
Tuore pinaatti nopeasti oliiviöljyssä (tai voissa) kypsennettynä ja sitruunamehulla maustettuna on tyypillinen italialainen contorni eli lisäke. Se tarjotaan usein kalan tai kanan seurana. Joissakin resepteissä öljyyn lisätään kypsennyksen alkuvaiheessa lisämausteeksi muutama sardelli ja kourallinen paahdettuja pinjansiemeniä.
Jotkut ryöppäävät pinaatin suolavedessä ennen öljyssä kypsentämistä.
kattilallinen pinaatinlehtiä
reilu loraus oliiviöljyä
valkosipulia maun mukaan, 2-3 kynttä
suolaa, pippuria (ja hiukan peperoncinoa eli pikkuchiliä, jos pidät siitä, minä pidän)
sitruunamehua
Peitä kattilan pohja oliiviöljyllä, lisää nokare voita. Lisää valkosipuli, anna kypsyä hetki. Lisää pinaatti, mausta suolalla ja pippurilla, kääntele hetkinen.
Purista sopivasti sitruunamehua sekaan, kääntele ja nosta tarjottavaksi.
Voit myös lisätä pinaattiin rapeita pekonikuutioita.
Tämän reseptin voi tehdä myös tuoreista punajuurenlehdistä.
Tässä siis sitä lisuketta, jolla voi saada vaihtelua lisukeperunaan tai riisiin. Tällaisia vinkkejä ei voi ikinä saada liikaa.
Koska monet syövät pääsiäisenä lammasta, haluan tarjota sen lammasruokareseptin, jonka minä olen päättänyt opetella eli lammaskaalin. Löysin vuosia sitten jostakin monista Bo Carpelanin kirjoista lammaskaalin ohjeen ja siitä lähtien tämä ajatus on muhinut kuin erinomainen pataruoka, joten paistin sijasta nyt Yrttinen lammaskaali:
Jo tämän klassikkoruokalajin nimikin saa minut lyyriseksi. Valmistin sitä italialaisille ystävilleni ja niinpä vain herkistyivät hekin! Hyvä maku on yleismaailmallista.
500 g lampaanlapaa ja luuta
1 kaali
3 porkkanaa
3 sipulia
valkosipulia maun mukaan
suolaa, pippuria
2 oksaa tuoretta timjamia tai rkl kuivattua
2 rkl kuivattua meiramia
oksa tai pari rosmariinia
1-2 laakerinlehteä
lihalientä
2-3 rkl voita
tilkka siirappia
Keitä lampaanlapa juuresten kanssa niin, että liha irtoaa. Siivilöi keitinliemi talteen. Irrota liha luista. Ylimääräistä keittolientä voit myöhemmin käyttää muussa ruoanlaitossa.
Ruskista kaali ja pilkotut juurekset ja sipulit padassa reilussa voissa. Lisää pataan yrtit ja lampaanlihat. Lisää lihalientä niin että lihat juuri ja juuri peittyvät. Mausta halutessasi tilkalla siirappia. Tarkista maku.
Hauduttele hellalla reilun tunnin ajan tai uunissa 200 asteessa noin kaksi tuntia. Lammaskaalin seuraksi pitää tarjota leipää.
Tässä välissä ennen kevään parasta herkkua luettelen vähän, mitä löydätte Sikken ruokakirjasta: Sitruunapasta, Grillatut munakoisot, Pehmeä omenatorttu, Munakoiso-parmesanivuoka (Melanzane parmigiana), Kalaa suolakuoressa (Pesce al sale), Osso buco ja Gremolata, Herrasmieskakku, Hunaja-pähkinästruudeli, San Giuseppen riisi-sitruunafritterit, Marinoitua kalaa Positanon tapaan, Fenkolia tomaattikastikkeessa…Ja monta, monta muuta herkkua. Kirjassa Sikke kertoo reseptien lomassa oliiviöljystä, italialaisesta kahvista, juustoista…ja suosittelee muutamia ravintoloita, joissa kannattaa käydä, jos haluaa hyvää. Nyt nauttimaan Vihreää parsaa ja mausteyrittikastiketta:
Kokeile hollaninkastikkeen tilalla tätä yrteillä maustettua kastiketta, joka on suosikkimme Namastessa. Yrttimaamme tuottaa monen sorttisia makuja, joten kastikkeessakin vaihtelevat yrtit vähän fiiliksen mukaan. Tee oma suosikkisi kokeilemalla erilaisia yrttiyhdistelmiä.
Napsauta parsoista puinen pää poikki siitä kohdasta, josta se luonnollisesti napsahtaa. Tässä ei kannata yrittää fuskata, sillä se todellakin napsahtaa poikki juuri siitä, missä puiseva osa alkaa. Kiehauta parsat sitten suolatussa vedessä al denteksi.
Yrttikastike
n. 2 rkl pehmeää voita
runsaasti hienonnettua persiljaa
hiukan hienonnettua ruohosipulia
yhden mintunoksan lehdet eli noin 6 kappaletta
2-3 timjaminoksan lehdet
3 munankeltuaista
1,5 dl kuohukermaa
sitruunaa
Pane kaikki ainekset kattilaan vesihauteeseen ja sekoita kastiketta, kunnes se sakenee ja kuohkeutuu. Mausta suolalla ja mustapippurilla sekä tilkalla sitruunamehua. Tarkista maku.
Täydellinen ruokakirja kaikille, jotka arvostavat lähiruoka-ajattelua, ruokaohjeiden selkeyttä sekä raaka-aineista tärkeimpiä: rakkautta ja intohimoa herkulliseen ruokaan. Kaikkien aistien juhlien vaalijalle – sinulle!
*****
Muut ruokakirjat Leena Lumissa löydät täältä
Vaikka olen liian usein ylitsetulviva virta, levoton tuhkimo ja kaikkiin juniin nousija, olen nyt sillä rajalla, jossa pieni valo alkaa tuikkia ja miten ihmeellistä, valo piirtää omituisia sanoja kiireisten päivieni taivaalle: 'minun ei tarvitse', 'voit sanoa: ei', 'slow', 'lopeta suorittaminen', 'rest more, sleep tighter', 'odota seuraavaa junaa, sillä aina tulee uusia junia, joihin nousta'...
Nyt monet kirjabloggaajat ovat avanneet ja avaamassa kirjoille myös facebook-sivut. Minä en lähde mukaan tähän, en twitteriin, en twatteriin tai mitä muuta sitten uutta keksitäänkin. Olen omalla nimelläni facebookissa, mutta koska en halua siellä kertoa, milloin lähden elokuviin, milloin söin, olenko onnellinen vai onneton, kuka kävi kylässä ja kuka ei, minä postaan siellä vain kirjoista, joten se saa riittää. En myöskään ehdi kiinnittää huomiota kenenkään facebook-juttuihin, sillä seuraan kolmea sataa blogia ja luen vuodessa yli sata kirjaa, joista kerron teille luettuani niitä yön myöhäisinä tunteina, sillä päivällä en ehdi.
Jos haluan tulla yksityishenkilönä esille, teen sen blogissani, mutta kerron vain sen mikä minulle sopii. Olen kuitenkin näiden vuosien aikana mm. antanut teidän lukea blogissani puheeni miehelleni hänen pyöreillä synttäreillään puoli tuntia ennen kuin syntymäpäiväsankari ja vieraat sen kuulivat! Olen kertonut monia tapahtumia ja ollut kanssanne niin vaput, juhannukset kuin joulutkin. Olitte mukana myös kun kolmenkymmenen vuoden jälkeen kiipesin uudelleen hevosen selkään...ja puutarhastani taidatte tietää kaiken. Minä aion kuitenkin nyt keskittyä vain blogiini ja jos se ei riitä, minä kumarran syvään, kiitän ja katoan.
Tämä mitä nyt teen eli luen kirjoja ja sitten kirjoitan niistä, on todeksi tullutta unelmaa ja mikään näin ihana ei voi kestää ikuisesti!
Niin kauan jatketaan kuin kaikille,myös minulle, maistuu! Valtavan kiinnostavia kirjoja taas tulossa...
teidän Leena Lumi
Jos Ronnie Wilson olisi herätessään tiennyt, että muutaman tunnin kuluttua hän olisi kuollut, hän olisi suunnitellut päivänsä hieman toisin.
Olisi ollut liioittelua sanoa, että hän oli onnellisen tietämätön kohtalostaan, sillä hänen tunneskaalastaan kaikki onnellisuuden muodot olivat kadonneet jo ajat sitten. Hän ei tuntenut onnellisuutta enää edes lauetessaan. Hänen kiveksensä tuntuivat olevan yhtä turtana kuin hän itsekin.
Kello oli 8.47 tiistaiaamuna, syyskuun 11. päivänä vuonna 2001.
Peter Jamesin Kuolema peittää jäljet (Dead Man’s Footsteps, Minerva Crime 2012, suomennos Leena Mäntylä) on neljäs Roy Grace –dekkarisarjan kirja, jonka olen lukenut, joten näkemystä alkaa syntyä. Peter James on käsikirjoittaja, tuottaja ja yksi Ison Britannian tämän hetken myydyimmistä dekkaristeista. Hänen Roy Grace –kirjoistaan on suunnitteilla tv-sarja ja hänen teoksiaan on käännetty jo yli kolmellekymmenelle kielelle. Uskallan sanoa, että jos pidät Colin Dexterin Morsesta, pidät myös Roy Gracesta. Jonain päivänä saamme ehkä lukea jopa runoja ja kuuluisia sitaatteja hurjien tapahtumien kevennyksinä tai rikoksen vihjeinä…vertaa Dexter Kulki kerran metsätie (The Way Through the Woods)
Hän laski lautasensa maahan ja alkoi lukea Daily Mailia. Puolentoista tunnin kuluttua hän menisi kampaajalle laittamaan hiuksiinsa raitoja, ja sen jälkeen kynsihoitolaan. Hän halusi aina näyttää hyvältä Ronnieta varten. Hän huitoi pois ympäriltään pörräävän ampiaisen ja jäi tuijottamaan rintaansa. Kahden vuoden päästä hän täyttäisi 40. Kaikki oli alkanut jo roikkua, paitsi hänen silikonirintansa.
’Nyt’, Lorraine ajatteli synkkänä,’ minun pitää korjauttaa vartaloani lisää’. (11.syyskuuta 2001)
Kuolema peittää jäljet on nimensä mukaisesti näkymättömien kalman jälkien seuraamista kolmella mantereella, Yhdysvalloissa, Englannissa ja Australiassa. Koska en halua vesittää keneltäkään jännitystä, kauhua, enkä piinaa, sillä nehän ovat olennainen osa jännityskirjan mausteita, kerron tapani mukaan sitaatteja, faktaa sekä ehkä myös kevyttä harhautusta.
Kuljemme kahdessa aikatasossa, jonka kaiken alku on syyskuun yhdestoista 2001 ja terrori-isku WTC-torneihin New Yorkissa. Tätä päivää elämme vuodessa 2006, jossa Brightonin poliisi löytää kaupungin viemäriverkosta pitkälle maatuneen naisen ruumiin ja Roy Grace muistaa välittömästi mystisesti kadonneen vaimonsa Sandyn. Samanaikaisesti Brigtonissa Abby-niminen nainen pakenee vaarallista seuraajansa henkensä edestä. Abby, joka ei pelkää mitään muuta kuin ahtaita paikkoja ja sitten:
Hissi vaikutti elävältä, kuin joltain yliluonnolliselta olennolta. Kun Abby hengitti, hissi huokasi, natisi ja vaikersi. Kun Abby liikkui hissi huojui, kieppui ja keinui.
Hississä veti, ja Abbyn kasvoille tuulahteli jatkuvasti kylmää ilmaa. Hän kopeloi pimeydessä kännykkäänsä ja painoi välillä sen nappia tarkistaakseen, oliko se löytänyt kenttää, ja saadakseen kaihoamansa valonsäteen epävakaaseen, huojuvaan vankikoppiinsa.
Ei kenttää.
Kännykän näytöllä luki 13.32.
Abby yritti taas soittaa hätänumeroon, mutta kenttä oli kadonnut.
Hän luki vielä kerran kännykkäänsä tulleen puistattavan tekstiviestin:
’Tiedän missä olet.’
Tässä kirjassa Peter muistuttaa, miten kauheaa ahtaanpaikankammo on, kuten kirjassa Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple), jossa Michael Harrison sai kokea, mitä on joutua pilanpäiten elävältä haudatuksi, mutta Abbyn kanssa ei kukaan nyt pilaile vaan on kuoleman tosissaan. Abby on oiva esimerkki siitä, että mitä eniten pelkäät, se sinulle tapahtuu ja hän pelkää vain suljettua tilaa.
Kirja kuljettaa kolmea maata, kahta aikaa ja muutamia rikostapauksia, jotka voivat aluksi tuntua irrallisilta, mutta lopulta kirjailija antaa Roy Gracen tutkintatiiminsä kanssa solmia tapahtumien langanpäät yhteen ja kaikki tarinat ovat osa suurempaa kertomusta ja enemmän yhteydessä toisiinsa kuin voisi edes uskoa. Lukija saa varautua olemaan tarkkana, sillä tässä kirjassa kuolema peittelee jälkiään vaihtamalla usein henkilöiden nimiä ja kun dialogeissa ovat mukana vielä monet lempinimetkin, sain eräälle päähenkilölle kuusi nimeä! Tällä kertaa en mitenkään arvannut kirjan loppuratkaisua, joka olikin aikamoinen yllätys. Niin iso yllätyskoukku, että luen seuraavankin Roy Grace –dekkarin ja salaa toivon, että kerran vielä saamme tietää, mitä kuuluu nyt Kellie ja Tom Brycelle, joihin jäimme kiinni kirjassa Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead).
Niin…eräänä perjantai-iltana Abby oli menossa Brighton Marinaan elokuviin katsomaan Sovitusta, kun…
*****
Roy Grace -sarjan kolmas kirja on Kuolema ei riitä (Not Dead Enough)
Jotenkin ajattelin, että voisin kerrankin selvitä kirjamessuista ostamatta muuta kuin jäätelötöttörön, mutta turha toive. Markku Envallin Jäät lähtevät (WSOY 2004) kansi vangitsi minut ja kun aloin lukea takakansitekstiä, tiesin heti, että minulle on muutaman vuoden päästä tälle kirjalle kohde. Sitä ennen luen tietysti kirjan itse. Sitten näin yhdellä pöydällä tämän:
Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä elämän hivenen
kuiviin juurikyhmyihin...
- T.S.Eliot -
Mutta...joutsenet ja jääurut, kevätmahla ja huhtikuun huuma...Sinäkö koversit nimesi runkooni?
kuva Veli Huovinen
Olen armoitettu, sillä Lumimies jää nyt talvilomalle ja minulle siitä lomasta lohkeaa huominen päivä! No, tietysti myös viikonloppu... Ensi viikko menee minua paljon tärkeämmälle eli urheilulle. Huomenna kuitenkin saamme yhdessä nukkua niin pitkään kuin huvittaa, nauttia yhdessä hitaasta aamusta ja sitten lähteä kiertelemään yhdessä niin moneen kukkakauppaan kuin huvittaa. Minua kukattaa nyt! Lounaan syömme tietenkin Viherlandian loistavasta seisovasta pöydästä, joka on hinta/laatusuhteessa Suomen paras.
Tulevasta sen verran, että ensi viikolla on luvassa jännitystä ja kokkaamista. Muutakin tulee, jos ehtii.
Jyväskylässä on kirjamessut 30.3.-1.4., jossa aion olla sunnuntaina, koska olin sopinut jo aikaa sitten treffit sille päivälle. Lauantaina olisi ollut Katja Kettu...Kaikki nyt Jyväskylän Kirjamessuille!
Ja jossain välissä on viikon paras päivä eli lauantai...Kuulen uuttukyyhkyjen soidinlaulun ja lumen alla virtaa jo puro.
Soidinlaulua ja muuta mukavaa viikonloppuunne!
Love
Leena Lumi
Nyt kun elämme vielä ns. vanhan perunan aikaa, voimme loihtia perunasta tosiherkun. Tämä ei ole mitään dieettiruokaa, mutta onneksi minun ongelmani ei ole kerma sen paremmin kuin juustokaan.
Kuori noin 10-12 perunaa. Leikkaa noin puolen sentin viipaleita. Lado viipaleet voideltuun uunivuokaan limittäin. Ripottele perunoiden lomaan 5-6 isoa valkosipulin kynttä pieneksi pilkottuna.
Sekoita kulhossa noin 3-4 desiä ruoka- tai kuohukermaa, 1 tl suolaa ja näppituntumalla reippaahkosti mauste- tai mustapippuria. Oma mielihalu ratkaiskoon kumpaa.
Kaada maustettu kerma perunaviipaleiden päälle. Ripottele pinnalle sinihomejuustoa maun mukaan. Minulta meni noin 2/3 Aura Goldia ja loput laitoin broilerfileiden päälle.
Perunavuoka sitten 200 asteen uuniin tunniksi ja herkku on valmis. Tarjoa grillattujen tai uunilla kypsennettyjen lihafileiden, pihvien tai melkein minkä tahansa lisukkeena kera salaatin. Erittäin erinomaista tämä on lampaan kanssa, jota tosin itse en valmista – vielä, mutta makutestattu on ystävän pöydässä.
Koska olen tainnut välillä arjen helpottamiseksi nuorten ystävättärieni innoittamana neuvoa teille miten oikoa mutkia suoriksi, eli tehnyt janssoninkiusausta pakastealtaan perunasipulisekoituksesta etc., niin yritin samaa myös tämän herkun kanssa, mutta emme pitäneet, sillä jotain uupui. Kun tätä valmistaa, niin kannattaa vähän viitsiä ja maku tekijäänsä kiittää ja kiittää vielä seuraavanakin päivänä uudelleen lämmitettynä.
Guten Appetit!
Love
Leena Lumi
PS. Me aiomme pääsiäisenä, kun nuoretkin tulevat, nauttia Leenan gulassia sekä Merin toivomuksesta myös Toscanalaista uunilohta. 'Lapset' ovat luvanneet lisäksi valmistaa meille meksikolaista ruokaa!
*****
Ruokareseptit Leena Lumissa
