Luetuimmat lastenkirjamme eli vastaan lastenkirjaviikon haasteeseen

Vastaan Bleuen lastenkirjahaasteeseen sukeltamalla kuopuksemme & meidän yhteisiin lukumuistoihimme. Ihan helppoa ei ole ollut, sillä ensin tuli Tove Jansson -haaste ja huomasin, että kaikki Janssonin kirjat ovat hukassa. Hätäpäissäni kävin ostamassa Kuka lohduttaisi Nyytiä? ja kun sen olin tehnyt, löysin talosta samaa kirjaa kaksi kappaletta, joten taatusti tuli vastattua yhdellä meille tärkeällä kirjalla Opuscolon haasteeseen. Kun nyt aloin etsiä Merin rakkaimpia lastenkirjoja kävi ilmi jotain outoa, mutta kerrotaanpa järjestyksessä...

Kuultuani odottavani iltatähteämme, ryntäsin ostamaan heti Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun ja luin siitä lapselle loruja jo odotusaikana. Ostin myös Robert Louis Stevensonin Lapsen runotarhan ja luin sitäkin. Kaikkea tätä ääneen ennen kuin lapsi oli syntynyt ja sen jälkeen monin verroin lisää. Ensimmäiset kirjat olivat joitain ihania katselu/maistelukirjoja, mutta niitäkään en tähän nyt löytänyt. Sitten on täytynyt olla jotain kuvakirjoja, joita on saatettu antaa vaikka ystävien lapsille. Vaan löysinpä talosta pienen, kauniin laatikon, jossa mm. Hipsuvarvas kaksoisnide-sarja (WSOY 1984), jossa lukee Hipsuvarvas ja nököhammas, Kuvitettu tarina kahdesta pikku hiirestä. Suomen lapsille kertonut Helmi Krohn. Kirja sisältää pienestä koostaan huolimatta tarinat Hipsuvarvas autiolla saarella, Huppuhännän seikkailut, Hipsuvarvas ja Nököhammas, Pupujussi Gulliver, Untuvakerä ja Karvakuono ja Luppakorva.  Mukana on lisäksi teksti: Nämä Hipsuvarvas -kirjat ovat ilmestyneet ensimmäisen kerran 1942 ja niitä on painettu yhteensä yli 500 000 kappaletta. Siis tämä pieni kirjanen löytyi laatikosta, jossa oli myös ihana, posliininen teekalusto, joka ostettiin Zürichistä samana päivänä kuin Meri oppi samaisen kaupungin keväisillä kaduilla kävelemään.

Sitten alkoivat mielettömän ihanat lukuvuodet, jolloin yksikään ilta ei päättynyt ilman useampaa ääneen luettua tarinaa. Lukuvuosien suosikkeja olivat mm. Lucy Kincaidin Saarnimajan tarinoita, jossa Eric Kincaidin upea kuvitus, Hanhiemon satuaarre sekä kaikkien aikojen suosikki näinä vuosina eli Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee (The Wind in the Willows), jonka hankimme sitten myös VHS-elokuvana. Se olikin noiden vuosien katsotuin filmi Peukaloisten retkien ohella, joka perustuu Selma Lagerlöfin kirjaan Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Myös kaikki Kristiina Louhen Aino-sarjan kirjat luettiin ja ovat tallessa.

Merin ollessa melkein kolmen, ostimme hänelle Astrid Lindgrenin Satuja. Ehkä luimme näitä satuja jo silloin, hyvin luultavasti, mutta ehdottoman valikoivasti, sillä kirjassa oli ensimmäinen ja toinen luku kirjasta Veljeni, Leijonamieli. Sitä satua onnistuin panttaamaan vuoden tai kaksi, en enää muista, mutta kun sen aika koitti ja se oli luettu ja keskusteltu, Merin kirjastoon tulikin jo:

Tästä kirjasta kuin alkoi kirjallinen 'vapaus'. Meri on nauranut jälkeenpäin, että hän sai kuulla tämän kirjan myöhemmin kuin kukaan hänen ystävistään...no, onko tuo nyt sitten niin paha...;) Koska olemme nyt Lindgrenissä, niin saman tien voimme ottaa esille kovimman iltalukuhittimme kautta vuosien ja se on ollut

tietysti Eemelin kootut metkut. Tätä kirjaa on luettu niin monta tarinaa illassa kuin on ikinä voitu ja koko perhe on aina nauranut uudestaan ja uudestaan ihan hulluna samoja hullutuksia. Tähän liittyen tietysti hankittiin myös

Vaahteramäen Eemeli ja pikku Iida. Näitä kirjoja luin ääneen niilläkin viikoilla, kun R. oli työmatkoilla ja olin itse flunssan takia menettänyt ääneni. Jotain troppia vaan ja niin minä lukea pihisin näitä tarinoita likalle aina uudestaan ja uudestaan. Tähän kohtaan haluan nyt mainita, että Merin kummitädiltä, joka on kolmen lapsen äiti ja opettaja, saimme hyvän neuvon lukea lapselle senkin jälkeen, kun Meri on oppinut lukemaan. Luimme tyttärellemme ääneen ainakin ala-asteen ensimmäiset vuodet ja perheen yhteiset lukuhetket ovat niitä pitkospuita, joita pitkin on voinut suunnistaa kohti uusia haasteita.

Lukemistoomme kuului myös Sven Norqvist Viiru ja Pesonen -kirjoineen. Näihin ei vain jotenkin ikinä kyllästy. Myös Mauri Kunnaksen Suomalainen tonttukirja sekä Joulupukki löytyvät lukumuistoistamme ja kirjat ovat nytkin tässä edessäni. Tonttukirjan tarina saunatonttu Nippe Nokinokasta vaikutti jopa saunaremonttiimme, sillä koska täysremontti selvästi karkottaisi Nipen, päätimme hankkia kiukaaksi Ratian Saunatontun! Ja meidän välikatolla asuu Välikaton Feetu.

Jos Meriltä nyt kysyttäisiin vaikuttavimpia lapsuuden kirjailijoita, hän varmaankin mainitsisi Astrid Lindgrenin, mutta ei unohtaisi mainita H.C.Andersenia. Siinä missä nyt ei löydy jemma nimisestä paikasta Kaislikossa suhisee, ei löydy myöskään Andersenin kirjoja, ja taas kaikki ne muumikirjat, joita etsin kuukausi sitten talon nurinkääntäen ovat löytynyt eli tämä on ollut kuin magiaa. Onkohan Mörkö ollut asialla vai uunin takana asuva Sukulainen...Well...Odensessa on yövytty tyttären kanssa ja muisteltu Andersenia.

Kuriositeettina on kiva mainita, että meidän koiramaiseen perheeseemme on mahtunut yksi kissakirja: Marja-Leena Mikkolan hurmaava Malinka kuuntytär, jonka lumoavan kuvituksen on tehnyt Matti Kota.

Esko-Pekka Tiitisen Villi tie sekä samojen tekijöiden Onnen omat tuovat mieleeni jo hetkiä, jolloin yhteiset lukuhetket alkoivat harventua. Muumikirjat toki oli luettu kaikki jo tätä ennen ja monia satukokoelmia, mutta tytärtä ei koskaan ollut kiinnostanut

Beatrix Potter ja Petteri Kaniinin satumaailma, joka kirja sitten jäikin minulle ikiomaksi. Meri alkoi lukea Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Bert -kirjoja ja oli hauska kuunnella, miten ne saivat pohdiskelevan tyttäremme nauramaan ääneen. Jokaista uutta Bertiä odotettiin kuin kuuta taivaalle. Ja nyt ne ovat kiertäneet lainassa myös ystäväni tyttärellä sekä pojalla ja kovasti on pidetty. Montgomeryn tyttökirjat eivät olleet Merin juttu, vaan hän luki niiden sijasta fantasiaa.

Jotenkin tuntuu siltä, että UllaMari Kellomäen Katoamisleikki ja Roald Dahlin Matilda olivat niitä kirjoja, jotka olivat jo tyttären omia kirjapolkuja. Tiedän jokaisesta kirjasta, milloin Meri on kirjan saanut, sillä kirjat on signeerattu ja niissä on nimen ja päivämäärän lisäksi vielä joku viite ko. päivään, joka ei aina ollut joulu tai syntymäpäivä. Jossain on ihania kuvia lukevasta tyttärestä, mutta ei nyt tullut kyllä mieleeni lähteä niitä etsimään kymmenistä albumeista...Ja sitten tulikin jo nuorisokirjallisuuden aika ja tytär vaikuttui Hannele Huovin kirjasta Lasiaurinko, josta kirjoitti upean esseen. Äiti vaikuttui sekä Huovin kirjasta että tyttären esseestä niin, että saattoi lähettää esseen kirjailijalle...

lastenkirjamuistoin
Leena Lumi

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Maria otti kiinni kureliivin luista ja väänsi niitä alaspäin kunnes nauhat alkoivat tuskallisen hitaasti irrota ja päästää vartaloa vapauteen. Maria tempoi korsettia yltään ja kiskoi sen pään yli kuin hyönteinen kotelonsa ja heitti sen ojanpenkalle. Hän veti keuhkonsa täyteen. Punnitsi rintojaan kaksin käsin ja hyväili vatsaansa. Oli helppo hengittää. Uusi onni, vielä kerran.

Tommi Kinnusen teos Neljäntienristeys (WSOY 2014) tuli lupaa kysymättä ja avautui ensimmäisiltä sivuiltaan lukijalle, joka ei useinkaan niin kovasti perusta kotimaisten miesten proosasta jälkeen Mika Waltarin. Lukija yritti löytää ikävystymistä, mutta muutaman sivun jälkeen antautui nauttien tarinan viemäksi.

Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensäkin, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan.

Tommi Kinnusen kirja on kuin talo, pitkä, jossa länsirannikkolaiseen tyyliin huoneet peräkkäin huoneen seuratessa huonetta, kuin se talo, jonka Maria rakensi, ja jota hän aina vain jatkoi. Tai se on kuin talo, josta ei heti olisi tiedetty, mitä siitä tulee, mutta korkea sen pitää olla, kerros kerroksen päälle, kuten oli Marian vävyn, Onnin rakentama talo. Kummankin lopulta samaan kohtaloon ja samaan taloon heittämän asumukset olivat heidän menneisyytensä muisti ja pako. Kummankin piti yltää vähintään ohi ja yli oman itsensä, mutta ainakin ohi neljäntienristeyksen. Kirjan kaksi muuta päähenkilöä ovat Marian avioton lapsi Lahja sekä Lahjan pojan Johanneksen vaimo Kaarina. Lahja haluaa koota, säilyttää ja olla kuten muutkin, Kaarina huolehtia ja häivyttää kaiken menneisyyden ikävän, suojella myös miestään Johannesta. Näin Kinnusen kirja kertoo lomittaisia tarinoita neljästä ihmisestä, joiden kohtalot ovat yhtä ja eri. Tarina alkaa pitäjänkätilö Mariasta 1895 ja kaartuu Lahjan ja Onnin sovituksen kautta Kaarinan tarinaan 1996. Heidän tarinansa ovat teitä ja kujia, jotka risteävät, yhtyvät, eroavat. He syntyvät, rakastavat, rakentavat, vihaavat, pärjäävät ja salaavat Huppukujalla, Römppäkujalla, Jamatiellä, Onnintiellä, Kitkantiellä, Soidinpolulla, Alppijääkärintiellä, Ouluntiellä…Ennen kaikkia teitä on kuitenkin terveyskeskus ja lopulta kaikki päättyy vintille. Lopussa on sen alku ja anteeksiantamus, mutta emme voi väheksyä vintille kerättyjä vanhentuneita kahvipaketteja ja muovipussiin kerättyjä parsittuja sukkahousujakaan vähempinä todisteina eletystä elämästä kuin sieltä löytynyttä kirjettä, menneen paljastajaa.

Tommi Kinnunen on minulle täydellinen yllättäjä. Hän kirjoittaa upeita lukuja, kieli on tyylikästä, eläytyvää ja hienovireistä. Ja miten hän kuvaakaan niitä arjen pikkuasioita, jotka ovat olleet ja ovat naisille niin tärkeitä, kuten vaikka hyllypaperoituja kaappeja, joissa nastoilla kiinnitetyt paperipitsit reunoissa. Historianharrastajana nautin myös saada tietää enemmän pohjoisen oloista toisen maailmansodan jälkeen. Ehdottomasti suurimman vaikutuksen teki kuitenkin se syvä intuitio, mikä Kinnusella on naisten kuvaamiseen. Kaikki tarinan kolme päähenkilönaista ovat todenmakuisia, jokainen on niin aidosti tosi, että on pakko hämmästellä kirjailijan kykyä päästä naisen pään sisälle. Etenkin Marian kuvaus kasvaa mittasuhteisiin, jossa suorastaan koen, miten tästä kirjasta tehdään sekä elokuva- että näyttämösovitus. Verevä ja koskettava letunpaistokohtaus suorastaan huutaa päästä näyttämölle. Ja sitten: Miten Kinnunen kirjoittaakaan Onnista, joka on kiellettyjen tunteidensa raastama, miten hän kuvaa, kuinka paljon Onni on yrittänyt ja yrittänyt, mutta myrkky verestä ei lähde pois edes kunnanlääkärin pillereillä, miten hän antaisi mitä vain saadakseen olla kuin muut, eikä elämän syrjästäkatsoja.

Mietin kirjan luettuani, että kuka kirjailija minulla nyt vertautuu Kinnuseen tai mikä kirja: Heidi Köngäksen upea Vieras mies. Kumpikin kirja meni ihon alle niin että tuntui ja kumpikaan ei unohdu, kun kirjan kannet on suljettu, vaikka Siri Hustvedt väittää näin käyvän parhaimpienkin teosten kohdalla.  On vasta maaliskuu, mutta sain vahvan etiäisen, että Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista!

Maria laski katseensa ja näki, kuinka Ritva oli tullut takaisin sisään. Tyttö seisoi ovisuussa ja ojensi kädessään pestyä pottaa kuin lahjaa. Maria ymmärsi, ettei Ritva ollut koskaan nähnyt häntä kokonaan seisaallaan eikä kokonaan alasti. Hän katsoi itseään Ritvan silmin. Hän näki suuret rintansa, laajan värisevän vatsansa, joka levisi ja peitti häpykummun. Hän näki tukevat reitensä ja paksut säärensä. Hän katseli omien kyynärvarsiensa roikkuvaa lihaa.

”Paista”, hän pyysi vaimealla, paksulla äänellä.

Ritva ei tehnyt mitään. Hän oli jähmettynyt ovelle ja tuijotti Mariaa melkein pelokkaana. Maria horjahti. Hän tarrasi toisella kädellään hellan kaiteesta.

”Paista!” Tällä kertaa ääni oli käskevä, melkein vaaniva. ”Paista!”

Maria nosti tulikuumat ohukaiset suuhunsa ja pureskeli niitä. Hän antoi itselleen luvan päästää irti. Jalat sulivat hänen altaan ja valtava ruumis alkoi vaipua hitaasti kohti lattiaa. Toinen käsi piti tiukasti kiinni raudasta ja ohjasi…

”Paista”, hän itki. Vanhan kodin huonekalut leimusivat uhrinuotiona ja hänen aneleva äänensä kaikui muinaisen pyhäkön holveissa. ”Paista.”

*****

PS. En voi olla tähän lisäämättä osuvaa kommenttia Maijan blogista Kirjojen keskellä tämän kirjan arvioon, sillä niinhän tämä menee ,että me kaikki ihailemme, miten Kinnunen osaa kirjoittaa naisista. Maijan blogissa Anonyymi näin: "Kun Gustave Flaubertilta kysyttiin, kuka on Rouva Bovary, hän vastasi: Minä olen Rouva Bovary."

*****

Nuori Aleksis -palkinto Tommi Kinnusen Neljäntienristeykselle

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Sanna/Luettua Omppu  Katri Paula/Luen ja kirjoitan  Arja Kirsi Katja Laura Kirjanainen  Maija  Anni Minna  Suketus  Pihin naisen elämää  Kirjasähkökäyrä  Kirjanurkkaus  Aili

miten saan uuden muodon ja sulaudun toiseksi, elän...

miten saan uuden muodon ja sulaudun toiseksi, elän mahdollisia
elämiä, tuossa radanvarren talossa, jossa horsmat kurottuvat
sisään ikkunoista, savupiippu lankeaa pihaan, lehmien pitkät 
ripset, jos olisin vanhempi, jos olisitte nuorempi, tai siinä 
tärkätyssä kivitalossa, jossa katsellaan aristokraattisia unia,
syödään kampasimpukoita marmorinviileinä kesäpäivinä,
nähdään unia keskellä päivää, miten mikäkin elämä menee,
oletko vihollinen vai ystävä, kun käyt pöytään ja nostat lasin 
huulillesi

- Pirkko Soininen -
Murretut päivät (Kaarinan kaupunki 2013)
kuva Hanne

Onnenpensasunta, lunta, ensi viikon haastetta, viikonlopun leffa ja vähän muutakin...

Luonto (ja Ukraina) ovat sekoittaneet kevätkelloni. Muutama viikko sitten teimme jo monta pitkää, lumottua päivää puutarhailua. Olin hulluna innosta ja tajusin, että vaikka olen syysihminen enemmän kuin kevätihminen, niin puutarha, ah!, sitä nyt just kaipaan. Toki kaipasin koko pitkän, lumettoman talven valkeaa ja hellää lunta, mutta just nyt, kun olimme jo jalka kevään oven raossa, tämä ei nyt ollutkaan odotetun täydellistä. Mutta mikä elämässä on täydellistä. Puutarha, jos mikä on vuosien aikana opettanut sietämään epätäydellisyytta. Yhtäkkiä tarvitsen paljon unta. Ja kuvaa kuten kirjasta Pihan puut ja pensaat. Kevätkeijut lupaavat: 'Kuussa, jossa onnenpensaat kukkivat kaikki on valoisaa ja vahvaa.' Puutarhailusta voimme saada edes kaikkivoipaisuuden harhan, kuten kirjailija Kirsti Ellilä toteaa kirjassa Puutarhamaailma 2012:

"Todellisuudessa me emme hallitse maailmaa, emme edes omaa elämäämme. Mutta puutarhakasvien kanssa askarteleminen suo meille lohduttavan tunteen siitä kuin elämän hallitseminen olisi mahdollista."

Bleue haastoi minut osallistumaan tulevan viikon lastenkirjatapahtumaan. Haaste on otettu vastaan: Kiitos! Menkää katsomaan kaikki blogista Sininen keskitie osallistumisohjeet ja lähtekää joukolla mukaan.

Viikonloppuna syömme mm. aurajuustoperunoita ja siikasoppaa Sain tänään isoja merisiikoja ja keitin niistä herkullisen kalaliemen: vettä, kalojen päitä, selkäruodot, laakerinlehtiä, pippureita, tillinvarsia, muutama lohkottu sipuli sekä tomaatti, yksi kalaliemikuutio sekä heikkivainaan hyppysellinen suolaa. Siiat on jo fileoitu ja vain odottavat keittoon pääsyä. Laitan melkein kaikkeen tomaattia. Syömme ympäri vuoden erinomaista kotimaista tomaattia. Kotimaisen kasvihuonetomaatin hiilijalanjälki on paljon pienempi kuin vaikka Espanjasta rahdatun ja bonuksena päälle tulee loistava maku.

Suvimekko -projekti voi hyvin sillä mahdutan helposti viiteen päivään viikossa 5 kilometriä reipasta sauvakävelyä ja 5  km kuntopyöräilyä. Jos kävely menee himoksi eli 10 kilsaa, jätän pyöräilyn välistä, mutta teen niskajumpat ja nostelen vähän kahvakuulia. Liikunnan himo on pään sisällä heti kun on päässyt sen rytmiin kiinni. Siinä eivät kelit mitään meinaa. Ensimmäinen leninkisovitus on noin kahden viikon päästä ja ellei silloin mekot sujahda päälle kuin voilla voideltuna, lisään mukaan yhden takuuvarman jutun, jonka paljastan myöhemmin. 

Kukaan ei voine kieltää, että lumen alla nukkuu jotain ihanaa, jonka jo soisi näkyvän...vaikkapa näiden Winston Churchill-narsissien.

Viikonlopun leffan katsomme tällä kertaa elokuvateatterissa ja brittileffan nimi on Le Week-End. Sen on ohjannut Roger Michell ja pääosissa nähdään Lindsay Duncan ja Jim Broadbent. Elokuvan tarina kertoo pariskunnasta, joka lähtee viettämään 30-vuotishääpäivää Pariisiin. Liippaa siis ensi vuonna tosi liki meitä, joten toivon, että tarina on elämyksellinen. Jim Broadbentin näimme viimeksi Mike Leigh'in ohjaamassa Vuosi elämästä (Another Year), joka oli niin hyvä, että ostimme sen myös kotiteatteriimme ja filmi on kestänyt uusintakatsomisetkin. 

Ensi viikolla sitten lastenkirjajuttua, puutarha- tai ruokakirja sekä jos ehdin kirjoittaa ulos, niin yksi tiiliskividekkari. Erään suomalaisen mieskirjailijan yllättävästi kiinnostava teos on nyt luvun alla. Ihan vähän vain kurkkasin ja sitten siihen jäin kiinni: Laatutekstin tunnus.

Levollista viikonloppua kaikille tasapuolisesti ♥

Love
Leena Lumi

Delphine de Viganin kirjan nimi Yötä ei voi vastustaa, tulee Alain ja Jean Fauquen kirjoittamasta kappaleesta Osez Josephine, jonka tumman ja rohkean kauneuden Delphine kertoo seuranneen häntä kirjoitustyön aikana.

Tommy Myllymäki: Parhaat kastikkeet

Voisi sanoa, että kastike on ollut koko kokkiurani punainen lanka, vaikka en ole aina tiedostanut sitä. Vasta viimeisten kahden vuoden aikana olen tajunnut kehittäneeni hyvin läheisen suhteen juuri kastikkeisiin. Olen myös huomannut, että ajan myötä minusta on tullut melkoinen friikki niiden tekemisessä! Kuulostaa ehkä sairaalta, mutta minulta voi kulua tuntikausia yhden kastikkeen täydelliseksi tekemiseen. Kastikkeella tulee olla oikea maku, tuoksu, koostumus, pintarakenne, lämpötila ja tasapaino. Ja niinpä lautaselle päästyään se kokoaa koko ruokalajin yhteen harmoniseksi kokonaisuudeksi. Luulen, että juuri siksi resepteistäni on tullut sellaisia, että haluan jakaa niitä muillekin. (Tommy Myllymäki)

Tommy Myllymäen ruokakirja Parhaat kastikkeet (Såser, Minerva 2014, suomennos Jutta Jarvanvsalo ja Antti Posti) on huippukokin intohimoinen rakkaudentuunnustus kastikkeille ja mikä onni, että hän jakaa tietotaitonsa meille: Saamme herkulliset ohjeet yli sataan erinomaiseen kastikkeeseen, joilla voimme tehdä aterioista juhlaa. Kirjan kulinaariset kuvat ovat Charlie Drevstamin ja ne ovat rauhallisesti vastapäätä reseptisivua.  Joukossa on myös muutamia suorastaan taidetta hipovia tunnelmakuvia, jotka mukavasti tuovat kirjaan klassista tunnelmaa:

Kirja esittelee kastikkeista kaiken! Mitä se on, mitä se on ollut kautta aikojen, sen sanaston, eri kastikkeet viinikastikkeista jälkiruokakastikkeisiin sekä myös Tommyn haastattelun. Tommy on nimetty Ruotsissa Vuoden kokiksi 2007. Vuoden 2010 Bocuse d'Or -kilpailussa hän sijoittui toiseksi. Vuonna 2012 hän voitti ruotsalaisen Kockarnas kamp -kilpailun - ja erityisesti juuri kastikkeidensa ansiosta. Se hetki, jollloin Tommy tiesi voittaneensa oli, kun hän valmisti beurre blancinsa:

Beurre blanc on ranskaa ja tarkoitta valkoista voita. Niinpä kastikkeenkin tulee aina olla valkoista, muutoin olet luultavasti sekoittanut siihen jotain paistettua. Reseptin noudattaminen takaa valkoisen värin, ja jos lopuksi sekoitat kastiketta ennen tarjoilua, se säilyy paremmin. Beurre blancia voi muunnella loputtomiin. Tässä muutamia muunnelmia: Taimenenmätiä ja ruohosipulia (1 dl taimenenmätiä ja 3 rkl hienoksi leikattua ruohosipulia), tryffeliä (2 rkl silputtua mustaa tryffeliä, 3 tippaa tryffeliöljyä), yrttejä (4 rkl hienoksi silputtuja yrttejä per 1 dl kastiketta, esimerkiksi ruohosipulia, kirveliä, tilliä) tai piparjuurta (0,5 rkl hienoksi raastettua piparjuurta)

Käyttö

Taimenenmäti-ruohosipulimuunnelma enimmäkseen kalan kanssa, tryffelimuunnelma hyvää myös kanan kanssa. Sopii yleensä parhaiten kevyeen ruokaan, kuten parsaan ja vastakeitettyyn mustajuureen.

1 dl valkoviiniä (hedelmäistä)
1 rkl valkoviinietikkaa
2 rkl hienoksi silputtua banaanisalottisipulia
250 g huoneenlämpöistä voita, nokareina suolaa

Valmistus

1. Keitä kokoon viini, viinietikka ja sipuli kattilassa keskilämmöllä, kunnes nestettä on jäljellä noin 3 rkl.

2. Lisää voinokareet seokseen yksitellen koko ajan vatkaten. Pidä huolta, että kastike kuplii koko voin lisäämisen ajan. sen ansiosta kastike kestää paremmin lämpöä tarjoilun aikana.

3. Mausta kastike suolalla. Sekoita, lisää halutessasi joitakin mausteita ja tarjoile.

Kuvassa leivitettyä nieriää ja beurre blancin taimenenmäti-ruohosipulimuunnelmaa. Tässä kastikkeessa käytetän mustaeväkampelan tai taimenen mätiä. Se on fantastisen hyvää juuri voikastikkeen ja nieriän kanssa. Voit halutessasi tarjota lisukkeena keitettyjä perunoita sekä paljon kurkkua ja retiisiä.

Opin aikanaan edesmenneen anoppini keittiössä, että ilman kastiketta tarjoilu on kuin vajaa. Niinpä tämä kastikekirja nostattaa minulla kokeiluintoa uuteen ja miten ollakaan, beurre blanc oli se ensimmäinen joka vei huomioni...ehkä mädistä johtuen ja tuo nieriäateria näyttää herkulliselta.

Tommym kastikkeista muutaman mainitakseni, niin löytyy dijoninsinappinen kastike, chimichurri, tartarkastike, sauce verte, rhode island, remoulade-kastike, valkoviinikastike, oliivi-parmesaaniliemi, omena-caldoskastike, bernaiskastike, hollandaise, currykastike, hapanimelä tillikastike, tryffelikastike...ja löytyy myös tarjoiluehdotuksia kuvineen, kuten vaikka keisarihummeri appelsiinisen ja inkiväärisen voikastikkeen kanssa tai parsaa oliivi-parmesaaniliemen kanssa. Ja tietenkin  löytyy kaikkien kastikkeiden 'äiti' punaviinikastike!

Tässä oma toinen suosikkini eli appelsiininen ja inkiväärinen voikastike. Sopii erityisesti kalan ja äyriäisten, mutta myös paistettujen porsaankyljysten ja kasvisten, kuten kukkakaalin ja suippokaalin kanssa tarjottavaksi.

Kuvassa herkkusienikastike, jonka ohjetta voi soveltaa melkein mille sienille haluaa. Sienet kannattaa jättää suurehkoiksi paloiksi ja ruskistaa ne nopeasti. Sienet tulee myös suolata ennen kerman lisäämistä, muuten sienistä tulee mauttomia, kun taas kerma alkaa maistua suolaiselta. Tämä kastike sopii lähes kaikkeen - paistettuun lihaan ja kalapaloihin, kuten kuhaan ja ruijanpallakseen.

200 g herkkusieniä, lohkoina tai viipaleina
1/2 banaanisalottisipulia, hienoksi silputtuna 
voita paistamiseen
1/2 sitruuna, hienoksi raastettu kuori
4 timjaminoksaa, lehdet nypittyinä
1 valkosipulinkynsi, murskattuna tai raastettuna
suolaa 
3 dl kuohukermaa

Valmistus

1. Paista sieniä ja sipulia voissa paistinpannulla korkeassa lämpötilassa, kunnes ne muuttuvat hieman kullanruskeiksi.

2. Lisää sitruunankuori, timjami ja valkosipuli. Anna paistua vielä 30 sekuntia siten, ettei valkosipuli saa väriä. Mausta suolalla.

3. Kaada sekaan kerma ja keitä seos nopeasti kokoon sakeaksi kastikkeeksi.

Ihastelen kirjan kuvia ja ohjeiden monipuolisuutta. Kuvittelen kokeilevani muutamia uusia kastikkeita kalalle. Mutta pääruoan jälkeen tekee mieli makeaa ja nyt tulivat mieleen Romanovin mansikat, joka on ikuisesti suosikkijälkkärini, mutta eihän sitä tiedä, vaika se vaihtuisi sabayon-kokeilun jälkeen...

Käyttö 

Kaikki marjat, paistettu omena, päärynä, sitrushedelmät (silloin voi korvata marsalaviinin cointreaulla)

4 munankeltuaista
4 rkl marsalaviiniä
1 dl hienoa sokeria

Valmistus

1. Keitä kaikki ainesosia kattilassa keskilämmöllä (tai vesihauteessa) koko ajan vatkaten, kunnes lämpötila on noin 80 astetta. Jos kastiketta ei ole vatkattu tarpeeksi, se lässähtää hetken päästä.

Tässä innostava kastikekirja jokaiselle, joka haluaa tarjota onnistuneen aterian: Jos jossain kohtaa menee vähän pieleen, vaikkapa kalan kanssa, erinomainen kastike voi pelastaa kaiken!


*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Lucilen kuvien joukossa, joita löysimme hänen asunnostaan, huomasin mustavalkoisissa pinnakkaisvedoksissa pienenpienen kuvan äidistäni, joka on otettu perheen pöydässä Versaillesissa tai Pierremontissa. Samassa vedoksessa näkyy Liane, Georges, Gabriel, Lisbeth ja muita.

Lucile näkyy kuvassa sivusta, hänellä on musta poolopusero, hän pitää vasemmassa kädessään savuketta, hän näyttää katsovan jotakuta tai jotakin, mutta todennäköisesti hän ei katso mitään, hänen hymynsä on hämärän pehmeä.

Lucilen musta on kuin taidemaalari Pierre Soulagesin musta. Lucilen musta on Mustan toinen puoli, jonka heijastus, vahvat värit ja salaperäinen valo kertovat jostakin muusta.

Delphine de Viganin teos Yötä ei voi vastustaa (Rien ne sòppose à la nuit, WSOY 2011, suomennos Kira Poutanen) on tyttären kuvaus itsemurhan tehneen äitinsä elämästä. Perhe ja suku yrittää vaikuttaa Delphineen, ettei hän kirjoittaisi aiheesta, mutta hän saa vahvaa tukea etenkin nuoremmalta sisareltaan Manonilta.  Jo kirjan kansi vangitsi minut ja se mitä luin de Viganin kirjasta etukäteen vakuutti, että tämä perhetarina on luettava. Miten oikeassa olinkaan! Kuka ei voi olla kiinnostumatta tarinasta kauniiden kuvien takana: Hälisevä, suuri perhe, jossa yhdeksän lasta, iloinen äiti Liane, charmantti isä Georges, jolla loistava kyky elää yli varojensa, mutta siitä huolimatta lomia Etelä-Ranskassa, Italiassa, Espanjassa…sekä sodanjälkeinen iloinen Pariisi. Usein mukana joku ’köyhä’ serkku lomilla, viikonloppuina, jouluissa oli varaa tai ei. Yksi lapsista oli hurmaavan kaunis Lucile, Delphinen äiti, joka oli jo lapsesta asti toivonut

Kun piti toivoa jotakin ensimmäisen kerran kunniaksi: ensimmäiset mansikat, ensilumi, ensimmäiset perhoset

aina vain samaa:

Hän toivoi voivansa muuttua näkymättömäksi, jotta voisi nähdä, kuulla ja oppia kaiken ilman että mikään paljastaisi hänen läsnäolonsa. Hän olisi pelkkä aalto, henkäys, ehkä tuoksu, ei mitään mihin voisi tarttua tai koskea.

Delphine kirjoittaa äitinsä ja tämän perheen tarinan hyvin taiten alleviivaamatta tapahtumia, selittelemättä niitä liikaa puhki. Kirjailija luottaa lukijan kykyyn ymmärtää, mikä tässä kaikessa ihanan boheemissa perheessä oli niin pielessä. Ja juuri se, että hän ei alleviivaa, saa lukijan näkemään kirkkaammin. Voihan tätä lukea niinkin, että huokailee ihastuneena, miten Georges ja Liane palvoivat toisiaan, miten Liane sanoi heti tulevan miehensä tavattuaan haluavansa tusinan lapsia, voi miettiä, miten Liane palvoi miestään niin, että ei ikinä kyseenalaistanut mitään hänen tekemäänsä tai päättämäänsä, mutta vain kuollut voi lukea tajuamatta, että enempää ei perheessä voi olla pielessä kuin oli Porrierien idyllissä. Perheen kaapin päällä kuolleiden poikien kuvat lisääntyvät ja aina vain kaikkialla kuuluu iloisen Lianen vahva nauru. Kun Lucille on jo äiti ja Liane isoäiti, lapsenlapsetkin saavat todistaa, miten 70-vuotias Liane vielä pukeutuu tiukkoihin trikoisiin ja tekee spagaatin tai nousee hienosta autosta rannalla antaakseen upean vesihiihtonäytöksen.

Perheeseen on valunut myrkky, jonka lähde ovat alkoholi, ilmeinen insesti, kuolleet lapset, itsemurhat, hulluus, vaikka kukaan ei syytäkään ketään, kukaan ei kerro mitään – ei ikinä kaikkea. Kantaako perhe salaisuutta yhdessä, vai johtuuko kaikki kuitenkin kuningatarmehiläismäisestä Lianesta ja itsevaltaisesta Georgesista? Mitä Georges touhusi sodan aikana? Oliko hän ehkä antisemiitti? Mitenkään Delphine ei voi välttyä ajattelemasta, mikä oli hänen äitinsä Lucilen rooli suurperheen kuvassa? Mitä kätkivät Lucilen silmät kun ne eivät katsoneet ketään tai mitään? Mitkä sanat hän jätti lausumatta useimmiten puoliavoinna olevien huuliensa välistä?

Vaikka Yötä ei voi vastustaa onkin Lucilen tarina, sitä ei voida kertoa ilman hänen perhettään. Ja sen tarinan oikeutettu kertoja on hänen esikoistyttärensä Delphine, jonka mukana kuljemme yhä syvemmälle hänen äitinsä mielen mustaan. Lucilen erityislaatuiseen suruun, joka on vailla nimeä. Lucilen miehiin ja hänen liikuttavaan yritykseensä jaksaa pitää kiinni oman elämänsä horjuvista kulisseista kuolleiden veljien, poiskääntyvän äidin, kaikkoavien rakastajien ja itsemurhalla uhkaavan sisaren sekä oman mielensä salaperäisen valon houkutuksessa. Seuranaan vain Pienet proosarunot, josta post it –lapulla merkitty Charles Baudelairen Matkaan kutsu-runo:

Sinähän tunnet tämän kuumetaudin joka valtaa meidät kylmässä puutteenalaisuudessa: tämän kaipuun tuntemattomaan maahan, tämän uteliaisuuden ahdistuksen? Jossakin on seutu, joka muistuttaa sinua, jossa kaikki on kaunista, rikasta, tyyntä ja kunniallista, jonne mielikuvitus on rakentanut ja koristanut länsimaisen Kiinan, jossa elämä on kevyttä hengittää, jossa onni on aviossa hiljaisuuden kanssa. Sinne on mentävä elämään, sinne on mentävä kuolemaan!

*****

Baudelairen  proosaruno -suomennos Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Arja, Annika Kirjavalas Lukuisa Katri  Noora ja Oksan hyllyltä

*****

Terveys- ja hvinvointikirjat Leena Lumissa

Elämäkerrat Leena Lumissa

Kirja jota Ihana Kirjastotäti ei voi unohtaa

Pirkko Soininen: Murretut päivät

Jokaisessa metsässä asuu lintu ilman siipiä.
Nyt olette matkalla sinne, toisina öinä tähdet tippuvat.

Tänä aamuna olin kirjoittamassa juttua kollektiviisesta ahdistuksesta sekä kahdesta suurvaltion päämiehestä, joista toisella on somessa 42 miljoonaa seuraajaa ja hän itse seuraa 650 000 ihmistä tai yhteisöä. Toisella on 61 400 seuraajaa ja hän seuraa yhtä - itseään. Kun toinen näistä valittiin ensimmäistä kertaa presidentiksi, nautimme samppanjaa ja varistin yltäni liian nuorena lukemani, maailman tunnetuimman orjuuden vastaisen teoksen, Setä Tuomon tuvan, ja itkin ilosta. Kun hänet valittiin toistamiseen, näimme taivaalla uusia tähtiä, jotka eivät tipu ikinä, ikinä, sillä ne ovat piirtyneet taivankannen ikilyhdyiksi. Kuka tohtii peittää lyhdyt! Sitten puhuin puhelimessa sisareni kanssa, joka oli lähdössä katsomaan saattohoidossa olevaa ystäväänsä. M. täytti pyöreitä naistenpäivänä, mutta nyt hän ei ole kaikin ajoin enää läsnä. Kollektiivinen ahdistus muutti muotoaan ja tartuin varmaan pelastusrenkaaseeni: runoihin.

Pirkko Soinisen runoteos Murretut päivät (Kaarinan kaupunki, 2013) soi tänään mieleni melodiaa, eikä vain hullun sodan varjoa ja kuolemaa, vaan myös erotiikkaa, aistillisuutta, joka viettelee eikä käy suoraan kiinni, mutta saavuttaa silti, tai ehkä juuri siksi:

Kellarissa loukut, jotka laukeavat
sängyssä nainen joka laukeaa, joka saattaa laueta, jos ase
                      korvantäysi äkkikimeää
                                 ihontäysi suudelmia
kuinka viipyilevästi nautinto, kuinka viipyilevä ja nautinnollinen
on silta, jonka hän taivuttaa kahdesta jalasta ja kädestä
sama yö eletään puhki
oletko unohtanut miltä se tuntui / oletko vieläkin siellä?

Murretut päivät on kaunis monellaan, ei vähiten kanneltaan, josta saamme kiittää taiteilija Merja Ylitaloa. Kaarinan kaupunki järjestää vuosittain valtakunnallisen Runo-Kaarina-kilpailun esikoisrunoilijoille. Kaupunki palkitsee voittajan kustantamalla kirjoittajan teoksen. Jos tämä siis on Pirkko Soinisen esikoisrunoteos, niin kuumasti suosittelen runoilijaa jatkamaan, sillä minä joka luen runoja joka päivä, sain vahvoja väristyksiä, jotka jo kolmannella lukukerralla muuttuivat etiäisiksi: Tässä vahva, uusi omaääninen runoilija. Yksikään teoksen runo ei jättänyt kylmäksi. Ei jättänyt paitsi. Runoilijoita kuten prosaisistejakin verrataan toisiinsa: luonnollisesti heissä kuullaan koettuja sekä luettuja eilisiä. Minulle tulivat mieleeni Aila Meriluoto, Mirkka Rekola, Sirkka Selja, myös aavistus Ahmatovaa ja Szymborskaa. Se miten runojen nainen teitittelee kuolevaa miestä, toi mieleeni Marguerite Durasin, jonka kirjoissa jopa rakastavaiset teitittelevät toisiaan. Teitittely ei aina ollenkaan etäännytä vaan tuo mukaan aivan uudenlaista intiimiyttä.

Huolestuin, kun Teitä ei näkynyt pihamaalla viikkoon. (Menin
vaivihkaa ja nostin kaivosta vettä, kompastuneen haravan,
pyörtyneen korituolin.)
Ihan suotta, kerrankos sitä ihminen kotiinsa kuolee.
Teillä on hirvitauluja joka huoneessa. Metsästättekö?
Minä pidän hirvistä.
Ja kuva Viipurista.
Minä pidin Viipurista.

Miten sattuikaan Murretut päivät minulle näinä epätalvipäivinä, jolloin väliin on kuin toukokuu, väliin on pakkanen ja magnoliani on ajautunut identiteettikriisiin. Miten sattuikaan Murretut päivät minulle nyt, kun sydämeni itkee ukrainalaisten puolesta ja mielessäni pyörii, että ilman Karjalan pakkoluovutusta olisin ehkä viipuritar. Korkoni piiskaisivat Viipurin katuja ja jossain kohden ne koskettaisivat mammani kulkua samoilla kaduilla. Hengittäisin isoäitini ilmaa, kulkisin saman torin poikki, ostaisin samasta kaupasta verhokangasta, hymyilisin samoille puille.

Tulen valtakunnassa kristallikruunut helisevät, peilisali vavahtaa.
He puhaltavat lintuun hengen, se lensi pois.
Hallitsijat vapisivat torneissaan.
Helvetti on täällä, lasihytissä.

(Ja vuosia myöhemmin he laulavat: "Ken tietää salaisuuden, on
vanki aina vaan. Tuleen hän puhaltaa ja toivoo kuolemaa.")

Helvetti on täällä, Viipurissa. Josta he eivät halua lähteä, josta
heidän on lähdettävä. Lasinen toive.

Runossa on lasinen toive. Minun Viipuri-uneni ovat lasisia unia. Elämä on hauras lasi. Se särkyy itsevaltiaista ja sairaudesta. Peilisalin peilit kuiskivat kuolemaa. Peittäkää peilit!

Murretut päivät on ominta minua: Osuu ja uppoaa. Se on kevät Viipurissa. Se on kevät sydämessä. Se on toivo rauhasta ja ketunjäljet puutarhan lumessa. Se on tämä päivä ja kaikki päivät.

Ihmisenmultaisuus, hevosenkaltaisuus.
Joku hengitti hevosta, kengitti läpikuultavat kaviot.
Ratsasti läpi roudan noutamaan sirpaleita
jotka jätimme jälkeemme.
Ethän pelästy aamuja, jotka vuotavat?
Taivas, kun hevonen laukkaa sen poikki.
Ja särkee sinisen kupolin tähtien maahan sataa.


*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Jonna  Erja ja Sara

*****

Runokirjat Leena Lumissa

Ilona Pietiläinen: Hurmaava huvila

Rakastan kaikkia vuodenaikoja, jokaisessa hetkessä on oma luonnollinen kauneutensa. Luonto tosin teki minusta vahvasti kevätihmisen ja kukkasipulifanaatikon. Vuosien varrella kerätyt tuhannet sipulikukat ja nurmikolle istutetut krookussydämet ilahduttavat aina aikaisin keväällä, kun luonto näyttää elonmerkkejä vasta pienten silmujen muodossa. Kasvihuoneen lämmettyä sopivasti, on aika ryhtyä kasvattamaan tulevan kesän kurpitsantaimia – ja mitä tahansa tämä villin utelias kukkaismieli halajaa. (Linda Peltola)

Ilona Pietiläisen uusin kirja Hurmaava huvila (Docendo 2014) vie meidät paitsi Ilonan perheen kesämökkiprojektiin, myös moniin hurmaaviin kesäkoteihin, joissa on tarjolla puutarhaa, sisustusta ja herkkuja. Jutun sai aloittaa kirjassa mukana oleva Linda Peltola, jonka teksti olisi voinut olla vaikka minua, paitsi, että olen eniten syysihminen, mutta olen siitä huolimatta aivan sipulikukkamaanikko. Kuka ei syksyllä halua istuttaa kevään toivoksi, talven syliin, satoja, satoja sipulikukkia, hän ei tiedä, mitä on todellinen puutarhahulluus. Myyrät eivät ole minulle ikinä sallineet lumikelloja ja nyt minulla tuli mitta täyteen: Istutan lumikellot syksyllä lukuisiin ruukkuihin ja ne saavat talvehtia kellarissa myyräturvassa. Monet Lindan kukat valkoisista narsisseista kiviaitaa vasten helottaviin tulppaaneihin ovat kevään juhlaa, mutta tämä Lindan kuva kosketti:

Ilonan kesämökin kahdeksan kuukauden projektia seurataan aivan rakentamisen alusta saakka ja paljon tulee ihania ja odottamattomia juttuja vastaan, sillä Ilonahan on unelmien kantaja, jolla on tapana tehdä unelmistaan totta.  Alakuvassa mökin saunahuone jännittävällä seinävalaisimella:

Rakentamisen lomassa Ilona tarjoilee mm. Vappuhumua, Pikkurahan remontteja, Äitienpäivää, Keittiöpuutarhaa reen suojissa, Juhannustaikoja, Suussasulavaa, Vanhaa harmaantunutta lautaa, Iloista värikarttaa, Kulhokranssia, Taikurijuhlaa ja tietenkin kiinnostavia visiittejä. Nyt piipahdamme Päivin navettakodissa, joka teki minuun aikamoisen vaikutuksen jo verandallaan:

Katsokaa tätä ja huomatkaa köynnökset. Nyt haluan näyttää sen vielä likempää:

Mikä tila-autuus ja kaikki katettuna, mutta ihanasti ollaan pihalla. Minulle tulee tästä tilasta mieleen koloniaalinen terassi, joka usein on koko rakennuksen mittainen ja katettu tila. Navettakodin seinät ovat superpaksut ja suovat omistajilleen rauhan ja hiljaisuuden.

Kannustan kaikkia opettelemaan vastustamattoman elämän. Sillä tavoin meistä tulee onnellisia, omannäköistä elämää viettäviä ja vastustamattomia. Tuli mitä tuli, otetaan se vastustelematta vastaan. On usein hyvästä, että kaikki toiveemme eivät toteutuneetkaan. Opimme itsestämme ja elämästä ja saamme sen kautta rikkaamman elämän. Sillä tavoin löydämme pikkuhiljaa oman paikkamme kaiken sekasorron keskeltä. Ja löydämme syvän onnen! (Päivi)

Hirveän vaikuttavaa!  Piipahdamme nyt Sannalla, jossa kellariin on rakennettu tunnelmallinen kesähuone:

Tuli mieleen, että aivan kuin olisi linnassa ja ehkä tuota voisi käyttää jollakin tavoin vaikka ympäri vuoden…Näen heti tuossa tilassa joulun. Kiertelemme myös Sannan pihalla ihastellen upeita clematiksia sekä hyötypuutarhaa, joka on kekseliäästi reunustettu vanhoilla kattotiilillä.

Nyt kiipeämme Ilonan mökin karkkivärisiä rappuja vintille, jossa sisustuskirjailijamme tarjoilee meille kuohuviiniä ja mansikkasalaattia:

Salaattiin tulee vuohenjuustoa, basilikaa, mansikoita, paahdettuja kurpitsan siemeniä, herneen versoja, salaatinlehtiä ja uutta punasipulia.

Ihastelemme marokkolaishenkisiä valaisimia, jotka kivasti säväyttävät mökkiä perinteisestä tyylistä idän suuntaan. Paussin jälkeen jatkamme matkaa Johannalle ja Teemulle, jotka ovat näppärästi rajanneet kasvipenkit tiilistä ja katsokaa mitä muotoja käyttäen:

Näyttää taideteokselta: Ei ole yksitoikkoista, vaan sisäkkäiset ympyrät ja rikotut neliöt sekä suorakaiteet luovat kasvimaasta kauniin interiöörin. Uskon jopa, että toisiinsa tuetut heinäseipäät sekä portti tulevat toimimaan oivina köynnöskasvien kiipeilytelineinä.

Tässä Ilonan rannalla Suomen suvesta nauttiessa voin kertoa vielä jotain Hurmaavasta huvilasta. Kirjasta löytyy sekä Ilonan että hänen vierailukohteidensa kuvia mielettömästi. On kivirappuja, on herkkuja, on kattauksia, löytyy tee se itse–juttuja kädentaidoista innostuneelle, on kasvareita etc. Tässä kuva Pikkutalon Sannan  viehättävästä viherhuoneesta:

Ilona on tahtonainen, joka on monen teille tarjoamani sisustuskirjan takana. Vuosien aikana olemme hitsautuneet erikoiseksi työpariksi, jossa molemmat sekä tukevat toistaan että antavat tilaa. Ilonan kirjat ovat minulle itselleni kuin vitamiiniruiske, joka saa aina nappaamaan sopivan idean sieltä, toisen täältä. Kirjat ovat suuria, mutta olen keksinyt niille oman Ikean hyllyn, jossa ne lepäävät kauniisti vaakatasossa ja niin, että kirjan selkämys näkyy. Hurmaavan huvilan kansi on ihastuttava ja sen takana ovat Ilona ja Mari Tullila. Olen lumoutunut siitä, että värit ovat tulleet takaisin. Valkoinen on hyvin kaunista lumessa, kukissa ja pitkissä sivuverhoissa, mutta eikö väreissä olekin voimaa. Sivuilla vilahtelee myös punaturkkinen Neilikka, joka herättää minussa sekä iloa että kaihoa, sillä hän muistuttaa niin paljon suuriruhtinatar Olgaa. Toivon, että tämä kirja antaa teille hetken nautintoa ja pysähtymistä omalla kotisohvalla. Ehkä myös unelmia, jotka on tietenkin tehty toteutettaviksi.

Onnenhetki voisi olla tässä. Ensimmäinen päivä ja ensimmäinen yö tämän katon alla. Jokainen hikipisara, uurastus ja vastoinkäyminen oli sen arvoista. Mikään ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta ei kai tunne olisikaan silloin tämän arvoinen. Tänään hyyrystelemme takkatulen ääressä, tämä pieni piilopaikka täällä, juuri tässä elämässä, on rakennettu rakkaudella meidän perheelle. Minulla ei oikeastaan ole sanoja kertomaan tunnetta…Ensimmäistä kertaa kahvin keittäessäni, mietin ettei minun tarvitse enää tuoda tänne termareita. Nyt kaatuessani sänkyyn ajattelen onnen olevan tässä…Neilikka huokaa kovin syvään takkatulen vieressä, hyvä olo täyttää pienen koiran mielen juuri täällä. Me hiivimme hiljaa sohvalle vierekkäin villasukissamme – meidän perhe karvoineen, villasukkineen ja oman paikkansa löytäneenä on täällä keskellä metsää – kotona!

*****

Sisustuskirjat Leena Lumissa

Erik Axl Sund: Varistyttö

Käräjäoikeus oli nähnyt vain surkean ja sekavan miehen, mutta Sofia oli tajunnut, että sitä, mitä Karl Lundström oli sanonut, ei ollut sepitetty lääkkeiden vaikutuksen alaisena.

”Minun mielestäni se mitä tein ei ole väärin”, Lundström oli sanonut. ”Vika on vain nyky-yhteiskunnassa. Teidän moraalinne on saastunut. Vietti on ikiaikainen. Jumalan sanassa ei kielletä sukurutsaa. Kaikilla miehillä on sama halu kuin minulla, ikivanha halu, joka johtuu sukupuolesta. Niin sanottiin jo Mooseksen kirjoissa. Olen Jumalan luoma ja toimin häneltä saamassani tehtävässä.”

Erik Axl Sundin sysimusta jännitysromaani Varistyttö (Kråkflickan, Otava 2014, suomennos Kari Koski) vei minut varjojen maahan, enkä löydä tietä ulos. Mikä maailma se on, jossa Karl Lundströmin kaltaiset äijät taktikoivat niin, että valitsevat vaimonsakin passiivisuuden pohjasakasta, heistä, jotka katsovat pois. Heistä, jotka eivät halua nähdä. Ja sitten nämä sikamiehet vielä kehtaavat puolustella lapsiin kajoamistaan tekouskonnollisilla verukkeilla. Mikä on tämä maailma, jossa noin viisisataatuhatta ihmistä istuu kytkeytyneenä nettiin vaihtaakseen lapsipornoa sisältävää materiaalia. Ja päästäkseen mukaan, heidän pitää myös itse tuottaa lapsipornoa. Nämä rikolliset miehet ja heidän vaikenevat vaimonsa mahdollistavat maailman varjojen kodit, joiden jäljiltä emme löydä tietä takaisin.

Olen lukenut ruotsalaiskirjailijoiden Jerker Erikssonin ja Håkan Axlander Sundqvistin psykologisen trillerin, jota en jotenkin osaa enää edes tajuta trilleriksi: Se oli enemmänkin vapaa pudotus pimeään. Luin elämäni parhaan dekkarin, joka heitti minut sietokykyni rajoille paljastaen mitä tarkoittaa sysimusta. Kuka kestää lukea pedofiliasta ja etenkin kuka kestää tajuta, että niitä etovia petoja on niin paljon ja ne kulkevat joukossamme kuin he olisivat huippuälykkäitä ja oikeutettuja, vaikka todellisuudessa he ovat empatiakyvyttömiä psykopaatteja. Silti: Tämä varjojen maan sysimustalla kirjoitettu pimeän kirja on vahvin syväpsykologinen dekkari, mitä olen koskaan lukenut.  Anteeksi, Minette Walters ja Kuvanveistäjä!: Säilytän teidät sydämeni siihen sopukkaan, joka ei tiedä mitään varjojen maasta.

Varistytön laadukkuus raakkuu sen tehokkuudessa iskeä suonta, lyödä sielua, saada vapisemaan, lukemaan aamuun ja kun aamu tulee, se ei palkitsekaan. Kirja on luettu, mutta lukija kokee pahimman viimeisillä sivuilla: Joutuu odottamaan kesäkuuhun asti jatkoa. Varistyttö on raakkunut lukijansa sietämättömään kiihtymykseen, mutta nyt pitää kiltisti odottaa Unissakulkijaa, joka toivottavasti tuo tähdet varjojen maahan, mitä tosin pahasti epäilen, sillä lokakuussa ilmestyvä kolmas osa on nimeltään Varjojen huone.

Sanomattakin lienee selviö, että näillä sanoillani ylistän kirjaa, jossa perustukset ovat kunnossa: sopiva tempo, ei liikaa henkilöitä, kieli on räjähtävän hyvää ja kuin tehty raapimaan lukijan sisintä, dialogeja ei tarvitse myötähävetä ja pääroolit on jaettu henkilöille, joissa on maagista syvyyttä niin hyvässä kuin pahassa.

Varistytön aihe on todella rankka ja erittäin napakasti nimetyt luvut vain tehostavat lukijan tuntemuksia. Lyövät lyötyä, pakottavat katsomaan kohti, vaikka haluaisi liittyä passiivisiin naisiin, jotka eivät näe, mitä eivät halua nähdä. Enkä halua liittyä heihin, vaan minä kestän lukea kaikkien maailman lapsiuhrien kunniaksi. Haluan tietää, mutta ikinä, ikinä en anna anteeksi. Tosin ei kukaan anteeksi pyytelekään, vaan ovat kuin loukkaantuneita, kun heidän yksityiselämäänsä uskalletaan kajota. En tunne sääliä.  Tunnen armottomuutta. Ja avuttomuutta. Tyrmäävänvahva kirjailijakaksikko ei ole tyytynyt ’vain’ kauhistuttavaan pedofiliaan, vaan viiltää sivupolkuja, joissa ei toivettakaan tähdistä ja tekee mieli vain pudottautua polvilleen ja rukoilla.

Kirjan keskeiset tutkijahenkilöt ovat poliisi Jeanette Kihlberg sekä psykoterapeutti Sofia Zetterlund. He löytävät toisensa kun muumioituneita lapsiuhreja alkaa löytyä useampia. Lisäksi tarinassa on mukana Victoria Bergman, joka käy Sofian vastaanotolla terapiassa. Sofia kokee Victorian persoonan monimutkaisimmaksi, jonka on kohdannut kymmenvuotisella urallaan yksityisterapeuttina:

Sofia mietti omaa toimintaansa keskustelujen aikana. Kerran hän oli antanut Victoria Bergmanille yhden rasian omia Paroxetinejaan, vaikkei hänellä ollut valtuuksia siihen. Se ei ollut pelkästään laitonta, se oli epäeettistä ja epäammattimaista. Silti hän oli päätynyt siihen tulokseen ettei hän noudattaisi säädöksiä. Lääkkeestä ei ollut kuitenkaan ollut vahinkoa. Victoria Bergman oli päinvastoin voinut paljon paremmin jonkin aikaa, ja Sofia päätyi siihen tulokseen, että oli kuitenkin…

Dissosiatiivisten piirteiden lisäksi esiintyi jonkin verran pakkotoimintoja, ja Sofia oli vieläpä pannut merkille jotain mikä viittasi savantismin oireisiin. Kerrankin Victoria Bergman...

Kirjaan tuovat outoja väreitä, pohjaimun etiäisiä mm. toistuvat aikamatkat: Kiova 1933, Sigtuna 1984, Uppsala 1986 sekä Sierra Leone 2001…, jotka saavat minut kiihkeästi odottamaan kesäkuuta ja Unissakulkijaa!

Kärpäsen siivet ovat juuttuneet purukumiin. Ei ole mitään hyötyä siitä että räpyttelet, Varistyttö ajatteli. Sinä et lennä enää milloinkaan. Huomenna aurinko paistaa tavalliseen tapaan, mutta se ei paista sinulle.

*****

Muut Varistyttö-bloggaukset  ja Ankin kirjablogi

*****

Otavan Varistyttö-sivut   (Luin kiinnostuneena Jerkerin ja Håkanin suosikkikirjailijoita: Etenkin ilahdutti, että he molemmat pitävät Heinrich Böllin tuotannosta.)


***** 

Dekkarit Leena Lumissa

Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone

Meidän pihaamme ilmestyi ensimmäinen kasvihuone, kun olin kymmenen vanha. Se oli sellainen kaarien varaan rakennettu yksinkertainen muovihuone, jollaisia kotipihoihin tuolloin pystytettiin kasvukautta pidentämään. Vaatimaton rakennelma, mutta täytti tehtävänsä. Äiti kasvatti siellä tomaatteja ja kurkkuja, ja auringon kypsyttämät hedelmät maistuivat käsittämättömän hyviltä.

Kun sitten sain oman puutarhan, oli selvää, että sinne tulisi kasvihuone. Ensimmäinen oli vaatimaton seitsemän neliön kasvari, mutta se tuntui unelmien täyttymykseltä. Punnitsin ja kirjasin puutarhapäiväkirjaani jokaisen kasvattamani tomaatintaimen tuottaman sadon, ensimmäisen hedelmän kypsymisen ja lajikkeiden makuvivahteet. Homma taisi vähän ryöstäytyä käsistä…

Näin kuvailee Sonja Lumme teoksessa Kotipihan kasvihuone (Tammi 2014) oman kasvihuone-elämänsä alkutaivalta. Sonja on innokas puutarhailija, joka esittelee meille Kotipihan kasvihuoneessa mielestäni hyvin tyhjentävästi kaiken, mitä kasvihuonetta halajavan tarvitsee aiheesta tietää. Ainakin minulle tämä on ensimmäinen kasvihuonepuutarhakirja, jonka olen lukenut/kohdannut. Sinänsä hämmästyttävää, sillä kun vierailee puutarhablogeissa, mikä siellä enemmän on ympäri vuoden kiinnostuksen kohteena kuin kasvihuone. Kirjan kuvitus on runsas sisältäen niin tunnelma- kuin hyötykuvia. Kuvien takaa löytyy valokuvaaja Arne Nylander, jota kiitän mukavasta yhteistyöstä.

Koska kirja on muhkea ja tiivis tietopaketti sisältäen kaiken alkaen kustannuksista, materiaaleista, perustuksista, varustelusta, kasvattamisen nikseistä, kasvatettavista kasveista aina tuholaisiin asti, tarjoan teille mieluusti muuta kuin kasvihuoneen rakentamista. Liitäkäämme Arnen kuvilla lumoavanrosoisiin kasvihuonetunnelmiin:

Astuessamme sisälle kasvihuoneeseen muistelemme samalla, mistä kasvihuone on saanut alkunsa: Euroopan hoveissa 1700-luvulla herrasväki halusi harrastaa eksoottisia kasveja, kuten vaikkapa ruukuissa appelsiini- tai sitruunapuita ja herkkiä kukkakaunottaria. Talvetussuojat tulivat yhä komeammiksi kunnes niissä alkoi olla jo suihkulähteitä, viinirypäleitä, persikkapuita, upeita juhlia…nämä olivat orangerioita, talvipuutarhoja, jotka saivat nimensä appelsiinin, orangen, mukaan. Suomessa kartanoissa oli talvipuutarhoja, missä oli, mutta herrasväen orangeriat muuttuivat nopeasti leviäväksi jokamiehen ansareiksi, joissa vaikkapa tomaatit voitiin kasvattaa itse tehdyn muovisen kasvihuoneen suojissa. Näitä vaatimattomia juttuja näkee yhä edelleen vaikkapa parvekkeilla ja ne toimivat ihan yhtä hyvin kuin komeammat ja suuremmat sukulaisensa, mutta selvästi odotukset kasvihuoneelle ovat yleisesti kasvaneet. Nyt kasvihuoneista on tullut lasipalatseja, joissa on usein ruokapöytä, jonkinlainen minikeittiö, lukunurkkaus tai jopa sänky, mutta toki siellä on edelleen myös kasveja ihan omistajan innostuksesta riippuen.

Kattokruunu siellä kuitenkin on melkein aina. Tunnen rouvan, jonka kasvihuoneinnostus alkoi hänen löydettyään pinkin kattokruunun! Nyt sen ympärille on rakentumassa sitten lasinen kasvihuone kaikilla herkuilla. Minä itse pidän eniten brittiläisestä tyylistä, jossa kasvari tai talvipuutarha sijoitetaan joko ulkorakennuksen tai itse päätalon seinään, jolloin huoneiden välillä on ovi. Usein tällöin kasvihuoneen rakennusta vastaan oleva seinä on tiiltä tai kiveä, joka varaa tehokkaasti lämpöä kasvihuoneen käyttöön. Yläkuvan kasvihuone on minusta aivan ihana! Tätä kauniimpi minulle on vain eräs talvipuutarha, jonka perhe keksi rakentaa hylättyyn maakellariin. Siellä lattiat ovat käsintehtyä tiiltä ja seinät ovat luonnonkiveä. Hyllyjä sekä ruukuille että viinipulloille ja keskellä on iso pöytä, jota peittää välimerellinen pöytäliina…Kuva on ollut jo vuosia mapissani, jonka selkämyksessä lukee: Make you dreams come true. Saahan sitä unelmoida…

Kasvihuoneen käyttöaika kasvaa huomattavasti, jos sinne saadaan varhaiskeväällä ja loppusyksylle lämmitystä. Kuvan vanha kamiina ja tiiliseinä lämmittävät niin kasveja kuin ilahduttavat silmää. Tämä on myös mukavuutta hänelle, joka käyttää kasvihuonetta ruukuttamiseen. Yksi pitkä pöytä voisi olla pelkästään ruukuttamiseen ja olisihan se kiva jos kasveja voisi alkaa idättää jo varhain keväällä kasvarissa käyttäen apuna lisälämmitystä ja vaikkapa hallaharsoja. Tällä systeemillä voisi toteuttaa myös kasvien hyötämisen:

Kasvihuoneen valtiatar voi istuttaa mitä upeimpia sipulikukkaryhmityksiä isoihin ruukkuihin ja saada niistä takuuvarmaa iloa varhain keväällä, kunhan pitää huolen, että istutukset eivät kuivu eivätkä jäädy. Aion itse tehdä tämän ilman kasvihuonetta lumikelloille kellarissamme, jossa on juuri oikeat olosuhteet tähän puuhaan. Ja koska myyrät eivät salli minulle lumikelloja niin…

Jokainen puutarhailija kaipaa vesipistettä, jossa voi pestä sekä ruukkuja että omia käsiä. Ja pitäähän puutarhatyökalutkin pestä jo kasvitautien ehkäisemiseksi.

Kasvihuoneessa voi kasvattaa mistä eniten pitää, mutta useinhan into alkaa tomaateista, mikä ei olekaan yhtään huonompi juttu, sillä tomaatti on yksi kymmenestä syöväntorjujasta. Ja sen lisäksi siitä saa maailman terveellisintä salaattia eli capresea  Ja siihen taas tarvitaan basilikaa, joten mikä sen somempaa kuin tämä hauskannäköinen hylly, jolla ruukuissa kasvaa kreikkalaista pienilehtistä basilikaa:

Kotipihan kasvihuone on täydellinen tietoteos kasvihuonetta himoitsevalle. Löytyy kaikki perustamisesta huoltoon, puuhastelusta nauttimiseen. Yksi asia tuli kuitenkin kirjaa lukiessa esille ja se oli se, että kasvihuoneen lisäneliöitä ei kadu. Ei siis kannata tehdä liian pientä kopperoa, jos hommaan ryhtyy. Mikä sen ihanampaa kuin ottaa kasvarista kaikki irti ja tehdä siitä viihtyisä lisähuone, jossa eletään nauttien rauhasta, kasvun ihmeestä, kasvien tuoksuista, sisään lehahtavista perhosista, nukahdetaan suvisena iltapäivänä ruusujen makeaan tuoksuun, herätään korentojen häälentoon suih, suih, suih…ja kohta jo tajuammekin hyvällä syyllä alkaa kutsua rakkainta huonettamme talvipuutarhaksi.

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa