Kirsi Tuominen: Syötävän kaunis piha - Nykyaikainen hyötypuutarha

Vehreä ja viihtyisä piha on kerroksellinen. Se miellyttää silmää, koska olemme tottuneet luonnossa samanlaiseen erikorkuisten kasvien yhidstelmään. Lisäksi useassa kerroksessa oleva kasvillisuus toimii sekä melun vaimentajana että tuulensuojana. Kerroksellista puutarhaa voikin kutsua eräänlaiseksi metsäpuutarhaksi, ja sen voi hyvin perustaa myös hyötykasveista. Yläkerroksen kasvit, hedelmäpuut, antavat suojaa niin auringolta kuin katseiltakin. Köynnöksen voi istuttaa kasvamaan pitkin hedelmäpuun runkoa ja antamaan lisävehreyttä. Puiden välisissä aukoissa kasvavilla keskikorkeilla hyötykasveilla, kuten marjapensailla, voidaan lisäksi ohjata kulkua tai rajata alueita. Matalia hyötykasveja, kuten yrttejä, voidaan käyttää maanpeitekasvien tapaan.

Näin hortonomi ja puutarhapettaja Kirsi Tuominen kirjassaan Syötävän kaunis piha – Nykyaikainen hyötypuutarha (Minerva 2014), joka todellakin painottuu juuri puutarhan hyötykäyttöön ulkonäöstä tinkimättä. Tarvitaan vain hieman uutta ajattelua eli emme viekään hyötykasveja kauas itsestämme vaan tuomme ne vaikka oleskelutilamme lähelle antamaan rehevyyttä ja näkösuojaa.

Eikö vain ole tässäkin viihtyisä ruokaryhmä, vaikka monet keittiöpuutarhan kasvit ovat ihan olotilan likellä.

Minua itseäni kiehtoo vuosi vuodelta enemmän kerroksellisuus. Olen alkanut miettiä keskikorkeita matalampia kasveja, pieniä pensaita ja siksi tieni viekin huomenna atsaleaostoksille. Mitä hyötyä kerroksellisuudesta sitten on, siitä mainitsi jo Kirsi alussa eli näkö-, melu- ja tuulensuoja.

Maksimissaan riittävä reunuskasvillisuus voi muuttaa pienilmastoa niin, että jos vyöhyke on vaikka III, voivat puutarhan parhaissa paikoissa selvitä jopa vyöhykkeen II kasvit. Itse olen kasvattanut pohjoisseinustalle vapaan kuusiaidanteen ja muilla reunoilla on sitten lajeja vähän rikkaammin. Ai niin, paitsi itäsuunnassa on Lumimiehen vaalima täydellinen kuusiaita!

Tuominen neuvoo aloittamaan kerroksellisen pihan rakentamisen jo olemassa olevista kasveista. Useimpien puiden juurelle voi istuttaa erilaisia höyty- tai muita kasveja ja näin voi todellakin toimia myös hdelmäpuiden kanssa, kunhan muistaa, että iso puu varjostaa alla olevaa kasvustoa ja hedelmäpuut vaativat kasvien väleihin astinkivet, että saadaan sadonkorjuu sujumaan.

Perinteisesti kasvimaa on viety jonnekin puutarhan perälle, koska se ei kaiken aikaa vuotta ole yhtään kaunis, mutta Syötävän kaunis piha antaa vinkit siihenkin, miten kasvimaasta saadaan kaunis ympäri vuoden. Alla oleskelupation viereen sijoitettu kasvimaa:

Kirsin kirja on niin hyödyllinen, että minä tunsin itseni ihan hyödyttömäksi puutarhakeijuksi, sillä olen poistanut kokonaan kasvimaan, jonka tilalle laitoin hedelmäpuutarhan ja tietysti marjapensaita. Ja hyvin tuottavan vatukon hävitin jouluviikolla vuonna koivu ja tähti. Mikään ei vedä rumuudessa vertaa talviselle vatukolle, sen tukinaruille ja niille pylväille, joihon tukinarut on kiinnitetty. Oli hirveä pakkanen, mutta minä kaadoin kuumaa vettä niille järeille tukikepeille, kunnes sain ne pois talvimaisemaani pilaamasta. Ja kuvitelkaa: Lumimies huomasi tihutyöni vasta seuraavana keväänä!  Mutta tiedän, että on puutarhureita, joita kiinnostavat tällaiset aiheet kuin Syötävän kaunis piha, Hyötykasvien viljelyn menestymisen edellytykset, Ota huomioon, kun suunnittelet istutuksia, Hyötykasvien monipuolinen käyttö, Koristeelliset vihannekset sekä Hyvät kaverit, Syötävät kukat, Astiaviljely antaa lisää tilaa, Kasvimaan erilaiset muodot ja Taimien kasvatus ja hankinta.

Mutta jos olisin hyödyllinen puutarhuri, enkä vain korean ja villin puutarhan perään, hankkisin nyt tällaiset pajusuojat kasvimaalle. Näin taimet suojataan eläimiltä ja näiden päälle on helppo vetää tarvittaessa hallaharso. Minusta tätä voisi soveltaa myös mansikkamaalle, sillä mikään ei ole niin kamalaa kuin verkot, joihin lintuparat sotkevat itsensä!

Kirjassa on mm. kiinnostava tietoisku, jossa mainitaan mitä ja paljonko pitäisi viljellä 4-henkisen perheen marjapensaita sekä hedelmäpuita, jotta heistä jokainen saisi suosituksen mukaisen 400 grammaa kasviksia, hedelmiä ja marjoja päivässä.

Syötävän kaunis piha esittelee kaikki tuntemamme tavalliset ja myös vähän erikoisemmat kasvit. Minua hedelmäpuuintoilijana kiinnosti tieto, että nyt on  jo kehitetty aprikoosi- ja persikkapuut, jotka selviävät Etelä-Suomessa. Tämä tarkoittaa sitä, että menee enää hetki, kun on kehitetty samoista hedelmistä omat puut ainakin III ja IV –vyöhykkeille.

Näin kauniisti kasvaa tuoksuherne, joka ei tosin ole syötävä, mutta tässä voisi yhtä hyvin kasvaa vaikka ruusupapua, jota mm. itse ostin pari pussia vaaleanpunakukkaista lajiketta. Sen palot ovat jo syötävät.

Ilo kertoa, että parsaa rakastavalle on kirjassa täydellinen kasvatusohje!

Kiinnostava ja uutta tietoa tarjoava on luku Hyvät kaverit, jossa luetellaan, mitkä yrtit kumppanuuskasveinaan parantavat kasvin makua tai mitkä yrtit toimivat tuholaisten- ja tautien torjujina. Esimerkiksi retiisin maku paranee, jos sen kumppanina kasvaa vihanneskrassi ja tomaatin maku paranee persiljasta. Basilika puolestaan torjuu kurkkukasvien härmää ja kärpäsiä. Basilika on myös muutenkin hyvä hyönteisten karkottaja eli basilikaruukku oven ja ikkunan likellä pitää kärpäset pois sisätiloista.

Syötävissä kukissa on monta suosikkiani, mutta niitä syövät jo kotilot ihan riittävästi, vaan jos joku nyt itse haluaa omia kukkiaan syödä niin voi aloittaa vaikka orvokeista ja krasseista...

Minulla on ollut vieras, joka meinasi syödä harmaamalvikkini kukat! Mietin, että miksi voikukka ei kelpaa...

Syötävän kaunis piha –kirjan kuvat ovat pääasiassa Juha Kivimäen, jonka ovat myös piirroskuvat. Kirsi Tuominen on toinenMaanpeitekasvit – Luo vehreä pihapiiri tekijöistä. Toinen on puutarhaguru Olavi Niemi. Mainittu kirja on ensimmäinen puutarhakirja, joka on kivunnut yli viiden blogivuoteni kymmenen luetuimman kärkeen. Nyt kirjasta on ollut kiinostunut jo 5 504 lukijaa!

Syötävän kaunis piha – Nykyaikainen hyötypuutarha on tositekijän tietoteos, jossa on kaikki kavatusniksit pensasmustikasta rosmariiniin ja vielä kaikki siltä väliltä eksoottisia uutuuksia unohtamatta. Vinkkaa myös että jos etanat ovat riesana, kannattaa istuttaa isooppia!

Tästä kuvasta tuli kiva olo. Vaikka ostan suurimman osan valmiina taimina eli en kasvata siemenistä, koska ei ole sitä talvipuutarhaa, niin toki joka vuosi idätän krassit, ruusupavut, tuoksuherneet ja persiljan. Näistä kiireellisin on nyt persilja, sillä se itää hitaasti. Siis nyt taimet itämään!

*****

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Kirjasähkökäyrä

*****

Puutarhakirjat Leena Lumissa

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

On kuuma kesä 1990. On heinänkorjuuaika. Maria viettää kesää poikaystävänsä Johanneksen suvun tilalla otettuna vastaan kuin perheenjäsen. Siegfried, talon isäntä tekee pitkää päivää sekä sahallaan että maatilallaan. Hänen vaimonsa Mariannen pikkupuodin tuulikello, Mariannen ensimmäinen ostos länsipuolelta, kun DDR lakkasi ja muuri murtui, soittaa uuden aikakauden sävelmää, jossa kahtia jaettu kansa hitaasti alkaa etsiä yhteisiä juuriaan, sulauttaa historioitaan toisiinsa sekä opetella jälleen yhdessä elämistä. Pieni kylä, jossa kapea kuja johtaa kahdelle tilalle, Brendelin ja Hennerin.

Daniela Krienin kertomus kuumasta kesästä  1990 entisen DDR:n puolella Vielä joskus kerromme kaiken (Irgendwann werden wir uns alles erzählen, Gummerus 2014, suomennos Ilona Nykyri) on poikkeuksellisen tyylikäs kuvaus nuoren Marian intohimon kesästä uuden ajan tuulien koskettaessa kaikkia, mutta Marian ne heittävät kokemukseen, josta vain harvat edes tietävät ja vielä harvemmat kokevat: Kaiken nielevään rakkauteen vailla mitään estoja!

Maatilan työt, länteen aikanaan lähteneen Hartmutin vierailu uuden vaimonsa ja poikiensa kanssa, arkiset askareet, pöytään aterialle kokoontunut vähäpuheinen perhe, Johanneksen yllättävä kiinnostus valokuvaukseen sekä into muuttaa nopeasti länteen, Marian auringon paahtamat niska ja käsivarret sekä toinen käynti Münchenissä, länsipuolella, kaikki tuo hengittää vanhan kastanjan varjossa, kun taas jossain:

Hän on neljänkymmenen, minä kuudentoista. Thorsten Henner ja Maria Bergmann. Ei se ollut raiskaus, vaikka kaikki merkit siihen viittaavatkin. Nyt minä olen kuitenkin niskan päällä. Mutta Hennerin kaltainen mies ai anna kuusitoistavuotiaan tytön olla niskan päällä.

Maria putoaa kiellettyyn intohimoon, josta kasvaa elämää suurempi rakkaus. Hän elää kesänsä kaksoiselämää, jossa Johanneksen kanssa ei ole enää paljoakaan yhteistä, ei paljon sanottavaa ja Johanneskin katselee häntä enimmäkseen kameran linssin läpi. Maria elää lukemaansa Karamazovin veljeksiä samanaikaisesti kun rakastaa miestä kuin oli Humisevan harjun Heathcliff!

Kuumat päivät virtaavat toinen toisensa perään ja Hartmutin vierailu saa Siegfriedin innostumaan vierailusta Baijerin Demeter-tiloilla, joissa on käytössä biodynaaminen viljely ja joissa nautakarjakin pääsee laiduntamaan.

Elokuun viimeisenä päivänä perhe kokoontuu katsomaan televisiosta, miten yhdistymissopimus allekirjoitetaan ja DDR liittyy Saksan liittotasavaltaan. ’Wir sind das Volk, wir sind ein Volk’ on tullut todeksi.

Myönnän, että Daniela Krienin kirja on hengästyttävä eikä sitä lueta pätkissä vaan kun aloitin, lopetin aamuyöstä kun viimeinenkin sivu oli kääntynyt. Ei ole mikään ihme, että Krien voitti kirjallaan parhaan nuoren kirjailijan palkinnon, eikä ole ihme, että kirjan käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan. Kirjasta tehdään myös elokuva. Kaikki tämä hyvin odotettua, sillä Krien on loistavalla tavalla yhdistänyt nuoren tytön ensimmäisen todellisen intohimon, kielletyn rakkauden, läähättävän helteen, Saksan yhdistymisen sekä maatilan arjen tavalla, jonka jälki värisyttää.  Vielä joskus kerromme kaiken on teos kaikkien aistien juhlien vaalijoille, mutta kattaus on yllättävä!

Sanoinkuvaamaton häpeä pakottaa katseeni maahan. Kunpa maa nielaisisi minut. Seison paikallani, Henner ei sano mitään. En tiedä mikä tunne minussa on voimakkain: kyltymätön kaipuu saada kokea uudestaan jotain viimeöisen kaltaista, tämän hetken nöyryyttävyys ja nautinnollisuus, pelko, nuoren naisen ylpeys ja toive että joku murtaa sen. En liiku.

*****

Kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin  Marjatta  Erja, Karoliina  Jane  Omppu Kirjasähkökäyrä ja Donna Mobilen kirjat

Pääsiäistä kohti...

Nyt alamme itsekukin siirtyä pääsiäisvapaalle. Lupaan palata vasta seuraavana arkena, paitsi yksi pieni poikkeus, joka vahvistaa lupaukseni ja se liittyy johonkin, jonka eräs ihana lukijani minulle lähetti. Ensi viikolla ovat tulossa kevään viimeiset puutarhakirjat ja tänä iltana aloitan jonkun romaanin, mutta en yhtään vielä tiedä minkä. Lukuaikaa ei pääsiäisestä huolimatta ylen ruhtinaallisesti ole, sillä puutarha vie ja sunnuntaina saapuvat nuoret & koiruudet. On kuin talo täyttyisi ilokaasusta! Oli niin kivaa käydä taas lemmikkiliikkeessä ostamassa Taikalle ja Dinalle heidän erityisnannojaan. On yksi tietty nami, jonka Dina saa meillä joka ilta kun tulee mun viekkuun nukkumaan ja kohta Taika oppii saman jutun. Toki prinsessoilla on prinsessapedit, mutta vain Taika niistä vähän perustaa. Vielä;)

En millään tajua, kuka kumma meillä syö noita Leafin suklaamunia. Astia toisensa jälkeen on täytetty ja aina vain on tyhjää. Muistaisin, että minulla on menossa kampanja 'mahdu suvimekkoihisi', joten minä olen ihan syytön...

Nyt kaikki pääsiäispaussille, mutta yritän visiteerata siellä sun täällä, jonne en ole aikoihin ehtinyt. Muistakaa huhtiarvonta!

Aurinkoa, sadepisaroita, luonnon ja puutarhan kevätihmeitä, lepoa, hyviä kirjoja, hetkiä rakkaiden parissa, herkkuja, grillikauden avauksia. Parasta pääsiäistä ikinä teille kaikille tasapuolisesti ♥

Love
Leena Lumi

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Minä olin vanha nainen eikä minulla ollut penistä. Minun oli liian myöhäistä asettua esille omana itsenäni.

Siri Hustvedtin kirja Säihkyvä maailma (The Blazing World, Otava 2014, suomennos Kristiina Rikman) olisi voinut alkaa yllä olevilla virkeillä, jotka ovat sivulta 41. Lempeä, alistuva aloitus, jonka jälkeen ikimuistoinen tarina Kaikki mitä rakastin kirjoittajalta. Mutta eikös Säihkyvä maailma alkanutkin melkein noin. Toimittajan alkusanoissa I.V.Hess kirjoittaa saman hieman toisin:

”Kaikki älylliset ja taiteelliset hankkeet, myös vitsit, ironia ja parodia, uppoavat paremmin yleisöön, kun se tietää, että suurenmoisen teoksen tai mojovan huijauksen taustalta löytyy mulkku ja munat.” Hess törmäsi mielipidekirjoitukseen aikakausjulkaisussa nimeltä The Open Eye ja kirjoittajaksi ilmeni Richard Brickman. Tekstissä siteerattiin taiteilijaa, josta harva vielä tiesi, Harriet Burdenia, ensimmäisen aloituksemme vanhaa naista vailla penistä.

Pitkä, romuluinen, suorasanainen, iäkäs nainen, joka oli nyt rikas Felix Lordin leski, tunnettu, mutta vähätelty nukkekotien rakentelija, tuntee kyltymätöntä kaunaa elämää ja taidemaailmaa kohtaan, joka ei ole antanut hänelle mahdollisuutta tulla esille lahjakkaana ja ihailtuna taitelijana. Älykkäänä ja varakkaana naisena hän keksii tavan voittaa puolelleen taidemaailman palvonnan: Hän ostaa kolme miestaiteilijaa, jotka tuovat esille omissa nimissään Harrietin eli Harryn työt. Alkaa naamioleikki vailla vertaa, mutta jotkut muuttavat sääntöjä kesken pelin ja Burdenin psyyke alkaa musertua, taistelutahdon siitä yhtään vähentymättä. Hänen vihansa kohteina ovat opitun maun tärkeilijät ja menneisyyden hukatut naistaiteilijat:

Rodin vohki itselleen Camille Claudelin maineen. Dora Maarin iso virhe: hän nai Picasson, teko joka tuhosi hänen loistavat surrealistiset valokuvansa. Isät, opettajat ja rakastajat tukahduttavat naisen maineen. Harryn lista oli loputon. Naisten kohtalo, Harry sanoi, on aina henkilökohtainen, kiinni rakkaudesta ja isoista kihoista joita he nussivat.

Harriet Burden on oikeassa ja hänen työnsä saavat loistavan vastaanoton maksettujen miesten nimissä, niiden miesten, jotka eivät olisi edes katsoneet häneen päin, ellei hän olisi ollut rikas. Raivoisasta taistelustaan huolimatta tuskin kukaan kirjan lukeva voi päätyä ajatukseen Harrietista onnellisena naisena. Hän on omaan kaunaansa ja lopulta suoranaiseen väkivaltaiseen vihaansa uupuva nainen, jolle säihkyvä maailma oli vain ikuinen virvatuli.

Kaikki Siri Hustvedtin teokset lukeneena, aion ehdottomasti verrata Sirin uusinta nyt hänen aikaisempiinsa. Passaan Amerikkalaisen elegian, jota en tuonut edes blogiini, joten lähdemme liikkeelle nyt Lumouksesta, joka oli mielestäni kuin esileikki Sirin päätyölle, joka oli ja on Kaikki mitä rakastin. KMR on kliimaksi. Verbaalinen orgasmi. Ilma, jota haluan hengittää ja jokailtainen mustakarhujen huhuilu, johon vieläkin nukahdan. Säihkyvä maailma olisi voinut olla suurenmoinen jälkihehku, jos Siri olisi vähentänyt kertojia, joiden tarinoista muodostuu kuva Harriet Burdenista. Keino rakentaa päähenkilöä sekä hänen omien muistiinpanojensa että muiden kertomusten perusteella on kirjallisuudessa vahvaksi testattu, mutta ei näin suurta kertojamäärää: Tämä ei ole ollenkaan lukijaystävällistä. Ja jos vielä voisikin pysyä kärryillä siitä, kuka kertoja kulloinkin on vuorossa ja mikä olikaan hänen suhteensa Burdeniin, niin aivan liikaa ovat jo  ylirunsaat alaviitteet. Toki olemme lukeneet alaviitemammuttikirjan eli Oatesin Sisareni, rakkaani, mutta siinä alaviitteillä oli ehdoton merkitys tarinalle kun taas Säihkyvässä maailmassa alaviitetulva on suurimmaksi osaksi  täysin turhaa. Jos sivulla 340 on sitaatti ’Jalat mekaaniset kuljettaa’, on aivan oikein, että alaviite 44 kertoo: ’Complite Poems of Emily Dickinson, 372. Säe on sitaatti runosta, joka alkaa sanoilla ”After great pain, a formal feeling comes –”. Otteen suomentanut Merja Virolainen.’ Ja en todellakaan puolusta tätä viitettä suuresta intohimostani Dickinsonin runouteen! Sen sijaan lukija voi verrata edellistä alaviitettä vaikkapa sivun 312 viitteeseen 42, joka on todella pitkä ja alkaa näin: ’Tämä kappale on niin tiivistä tekstiä, että lukija epäilee parodiaa. Mutta hämärimmätkään viittauksista eivät silti ole fiktiota. W.T.H. Myers oli fysiikan tutkija ja William Jamesin ystävä, joka puolusti käsitystä ”subliminimaalisesta minästä” pääteoksessaan Human Personality and Its Survival of Bodily Death (London: Longman’s, Green & Co, 1906). Pierre Janet, neurologi ja filosofi, oli Sigmund Freudin aikalainen. Huolimatta siitä, että hänen luomansa dissosiaation käsite omaksuttiin psykiatriaan, hän on jäänyt….…’ Ja vakuutan, että tässä on vain osa tästä alaviitteestä…

Luettuani Siri Hustvedtin Vapisevan naisen, valaistuin todella paljon, pääsin Sirin ihon alle ja alkoi tuntua, että se, mitä sitten kävi todeksi hänen miehensä kirjailija Paul Austerin Talvipäiväkirjassa, teki minulle suorastaan identiteettikriisin. Suloisen sellaisen. Sirin tv-haastattelu sekä eräs artikkeli hänestä vain vahvisti vaikutelmaani. Säihkyvä maailma ei muuta sitä muuksi. Minä luin tämän kirjan hyvin kiinnostuneena, mutta en Kaikki mitä rakastin teoksen jälkihehkuna, vaan omana aivan erityisenä tarinanaan, joka vaatii aikaa ja antaumusta.  Antauduin Burdenille, mutta keskittyen tämän kuusikymppisen naisen surullisen rohkeaan peliin ja sukupuoli-identiteetillä leikittelyyn, joka johti hänet kuilun reunalle. Jätin viitteet sikseen voidakseni nauttia Harrietin persoonan rakentumisesta ja siinähän Siri jos kuka on mestari, sillä oman sairautensa takia hän on niin perehtynyt neurotieteisiin, että käy jo asiantuntijasta! Näinkö unta, että hänen miehensä Paul on jopa lohkaissut tästä vitsin.

Kirjassa Kesä ilman miehiä Hustvedt puhuttelee lukijaansa ja mielestäni Harriet Burdenin muistikirjassa U, on yksi puhuttelu: ”Odotan innokkaasti ulostuloani. Se tulee tapahtumaan. Olen innosta piukeana. Se onnistuu. Toivotan sinulle hyvää yötä, kuka lienetkin.” Minusta Siri ehdottomasti haluaa saada kontaktin lukijaansa, puhutella häntä, mutta tuntuu kuin neurobiologia etäännyttäisi häntä tavallisesta lukijakunnasta, siitä, jolle hän nytkin otaksuu kirjoittavansa, mutta ei siinä ihan onnistu. Säihkyvä maailma tahtomattaan etäännyttää niitä lukijoita, jotka rakastivat kirjaa Kaikki mitä rakastin. Sitä kirjaa minulle ylisti eräs Kustannusherra niin, että luin kirjan kohta uudelleen. Tiedän heitä, jotka ovat lukeneet Kaikki mitä rakastin niin, että ovat illalla aloittaneet ja lopettaneet vasta kun viimeinen sivu on kääntynyt. Säihkyvä maailma vaatii niin paljon enemmän ja lukijan arvioitavaksi jää, saako hän teoksesta vastinetta odotuksilleen. Tässä valossa haluankin lopettaa Oswald Casen kirjalliseen lausuntoon, jota Siri Hustvedt, tekstin luoja, olisi voinut hieman syvemmin itsekin pohtia:

Kirjoittajana tiesin, että minun ääneni oli se joka myi tavaraa; tätä he halusivat, ikävystymisen ja ylimielisyyden äänensävyä joka matki lukijoideni kuvitelmia yläluokkaisesta brittiaksentista ja vakuutti heille, että minä tiesin paremmin, ihan niin kuin hekin. Minä kirjoitin paisuttaakseni heidän egoaan. Se tarkoitti sitä, etten koskaan, en ikinä, saanut kirjoittaa viittausta jota he eivät ehkä ymmärtäisi; kaikki liian ylevä oli kiellettyä. Ideana oli hivellä heidän epävarmuuksiaan, ei nostaa niitä esiin.

*****

Tästä kirjasta ovat lisäkseni kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena   Bleue Karoliina Minna  ja Sanna/Luettua

Katja Palmdahl: Kantarelli ja kumppanit

Mikä onkaan se sydänsuven hetki, jolloin saan suvisateesta ihania väristyksiä ja huokailen: 'Nyt ne nousevat, miten jaksan odottaa.' Se on kantarellikuukausi! Joskus en malta vaan lähden sateiseen lehtoomme pieni astia mukanani ja jos hyvin käy tulen takaisin kantarellien kanssa. Omasta lehdostamme, melkein pihaltamme poimitut kantarellit paistetaan voissa pannulla ja nautitaan ruisleivän kera. Yksinkertaista, mutta ah!, niin taivaallista. Metsän kultaa kantarellia ei voita mitkään huippuravintoloiden fine diningit!

Katja Palmdahlin herkullinen teos Kantarelli ja kumppanit (Katjas kantareller, Moreeni 2014, suomennos Jaana Palanterä) tarjoaa meille uusia makuelämyksiä molemmista vahveroistamme sekä keltavahverosta eli kantarellista että suppilovahverosta. Koemme makumatkallamme elämyksiä, kun vaikkapa kantarelli-munakoiso-pistaasalaatissa yhdistämme kantarellin kanelin ja appelsiinin kanssa. Sama rajoja rikkova linja jatkuu kautta kirjan kera Ewa Andissonin ruokahalua herättävin kuvin. Pidin jopa alun sisältösivusta, jossa kuin karhealle lankulle tai pöydälle olisi kirjoitettu tämän ruokakirjan menu: Pikkupurtavat, Keitot, salaatit&piiraat, Täytetyt ruoat, Pastat&risotot, Säilöminen, Aasia, Kalaruoat, Makkara-&kanaruoat ja Riistaruoat.

Sekä kantarelleja että suppilovahveroita voi pikkelöidä, jolloin ne ovat erinomainen lisä kastikkeisiin, patoihin, salaatteihin ja melkein mihin vain. Otetaan tähän Pikkelöidyt kantarellit:

2 l pieniä kantarelleja

Liemi

1 dl väkiviinaetikkaa, 12 %
3 dl sienten keitinlientä
2 dl hienoasokeria
1 vaniljatanko pitkittäin halkaistuna
10 neilikkaa

Ryöppää kantarelleja muutaman minuutin ajan kevyesti suolatussa vedessä. Siivilöi liemi ja säästä 3 dl mausteliemeen.

Kiehauta etikka, keitinliemi ja hienosokeri vaniljan ja neilikoiden kanssa. Lisää sienet ja kiehauta. Kaada puhtaisiin purkkeihin ja sulje purkit huolellisesti.

Ehdottomasti tätä pitää kokeilla. Aivan näen vahveropurkit kellarin hyllyillä joululikööriksi valmistuvien  kirsikoiden vieressä. Monen säilöjän sisäinen muumimamma herää just kantareliaikaan.

Kantarelleja ei voi ylistää liikaa. Näin Katja:

Oikein hyvänä kesänä ne ilmestyvät jo juhannuksen tietämillä - pienet kultakimpaleet, jotka reunustavat metsäteitä ja tuoksuvat taivaallisilta! Keltavahverot eli kantarellit nousevat maasta viikossa, ja pian niitä riittää ensimmäiselle kaivatulle voileivälle, jota ne peittävät voissa paistettuina. Jos kesä ei ole liian kuiva, kantarelleja löytyy pitkälle syksyyn.

Ensimmäisten kantarellivoileipien jälkeen voimme valmistaa vaikka Pinaatti-vahvero-lasagnen:

Tämäkin tulee meille kokeiluun!

Koska olen erittäin hulluna risottoihin, valitsin nyt kokeiltavaksi Kermaisen vahverorisoton:

4 annosta

1 salottispuli
1 valkosipulinkynsi ohuina siivuina
1 lehtisellerin varsi hienonnettuna
4 dl avorioriisiä
1 dl valkoviiniä
1 l kana - tai kasvislientä
7-8 dl vahveroita
1 salottisipuli hienonnettuna
2 rkl tuoretta timjamia
1 dl parmeesaniraastetta
4 dl rucolaa
muutama kirisikkatomaatti
suolaa ja mustapippuria
oliiviöljyä
voita paistamiseen

Kuullota sipuli, valkosipuli ja selleri voissa ja oliiviöljyssä. Sekoita joukkoon riisi, joka saa hikoilla muutaman minuutin, kunnes se muutuu läpinäkyväksi. Lisää viini ja anna imeytyä riisiin.

Keitä viinin imeytyessä riisiin liemi. Lisää lientä riisin joukkoon koko ajan sekoittaen ja anna riisin kuplia alhaisella lämmöllä. Lisää lientä, kun edellinen liemimäärä on imetynyt riisiin, lientä lisätään pikkuhiljaa noin 20 minuutin ajan, kunnes riisi on al dente. Mausta suolalla ja pippurilla.

Paista sillä välin sienet ja sipuli voissa ja mausta suolalla, pippurilla ja tuoreella timjamilla. Puolita tomaatit ja kääntele ne joukkoon paiston viimeiseksi minuutiksi.

Ota riisikattila pois liedeltä ja sekoita joukkoon parmesaani ja puolet paistetuista vahveroista. Kaada risotto tarjoiluastiaan tai annostele lautasille. Lisää lopuksi vahverot, rucola sekä parmesaaniraaste ja ripottele pintaan mustapippuria.Koska 

Koska uusien perunoiden aika lähestyy, voit valmistaa Katjan kirjan reseptillä Uusia perunoita, vahveroita ja ravunpyrstöjä:

Laskin, että tässä hurmaavassa ruokakirjassa on ainakin 42 ohjetta ja kaikissa on jotain uutta. Ehkä vain Sherryllä maustettu kantarellikeitto tuntuu tutulta. Sen kuvan näet kirjan kauniista kannesta. Kantarelli ja kumppanit on ruokakirjaksi kivan kokoinen ja kuviin on todellakin panostettu. Tässä oiva tuliainen sienihullulle ystävälle mökille tai muuten vain. Myös lahjaksi itselle, mitä parhain valinta: Saa mitä haluaa ja minä haluan tämän kirjan!

Koska juhlapyhät odottavat tehdään vielä Uunikampela ja vahverot:

Kampela on muuten tosi hyvä kala. Olen syönyt elämäni kampela(t) Marstrandissa. Ystävä tarjosi ja se oli niin hyvää halstrattua kampelaa, että pyysin toisen annoksen!

2 annosta

1 suuri punakampela perattuna ja ilman päätä
suolaa ja pippuria

Lisukkeet:

5 dl vahveroita
3 rkl kapriksia
2rkl purjoa suikaleina
tuoretta persiljaa
75 g voita
1 sitruuna
keitettyjä perunoita

Kuumenna uusi 200 asteeseen.

Suolaa ja pippuroi kala kauttaaltaan ja pane se voidellulle uunipellille. tee kalan selkään muutama viilto, jotta se kypsyy tasaisemmin. Paista uunissa noin 15 minuuttia, kunnes kalan sisälämpö on 54 astetta.

Paista sillä välin vahverot nopeasti pannulla ja lisää joukkoon kaprikset ja purjo. Mausta kevyesti suolalla ja pippurilla. Ruskista voi pienellä pannulla. Kun voi alkaa tuoksua hasselpähkinältä ja kuplat tasoittuvat, voi on täydellistä!

Tarjoa keitettyjen perunoiden,sitruunan ja halutessa muutaman punajuuren kera.

Voiko tämän paremmaksi ruoka/ruokakirja enää mennä! Ei muuta kuin Guten Appetit!

Tack så mycket Katja och Ewa ♥

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma luontoretki - Seikkailuja mökkimaisemissa

Nouseva aurinko paistoi suoraan Astan kasvoihin ja herätti tämän. Kammarissa oli vielä mukavan lämmin, sillä isä oli illalla lämmittänyt tuvan ison uunin.

Mustarastaan kaunis laulu kuului sisään. Asta nousi ylös ja näki ikkunasta, kuinka Tonttu-Hermanni kulki pihapolkua jo näin varhain. Tyttö päätti lähteä ulos.

Pihalla kuului uskomaton lintujen liverrys.

Toukokuu on vuoden parasta aikaa! Hermanni riemuitsi. – Minun on aivan pakko tulla kuuntelemaan joka aamu tätä upeaa konserttia. Kuuletko, kuinka tuo peippokoiras sirkuttaa oksalla ja houkuttelee laulullaan peipponeitoa luokseen?

Asta yritti kuunnella, mutta peipon viserrys tuntui sekoittuvan muiden lintujen ääniin.

Miten se peipponeito erottaa koiraan laulun, kun kaikki laulat täällä yhtä aikaa? tyttö ihmetteli.

Kyllä lintu aina oman lajitoverinsa tuntee. Tuolla peipponaaras jo hääräileekin. Jospa ne tekevät pesän koivunoksaan. Linnunpojat ovat niin söpöjä.

Titta Kuisman tekstittämä ja Laila Nevakiven kuvittama Lapsen oma luontoretki – Seikkailuja mökkimaisemissa (Minerva 2014) on myös hyvin söpö lasten tietokirja, sillä satu saa osansa, mutta tämän tekijäparin kirjoissa ei lasta aliarvioida, vaan tietoa tulee tosi paljon aina latinalaisia nimiä myöten, mikä on vain hyvä juttu. Minäkin opin uutta, vaikka olen aika innostunut kasveista ja eläimistä, mutta ei ihmekään, sillä biologi Matti Laurila on lukenut käsikirjoituksen. Nyt on niin, että näin tutun kompostitoukkamme kirjassa, sen ihanan valkean palleroisen, joka tekee kaikesta ruokajätteestämme kompostimultaa. Sehän on tähän asti ollut ihan söpö, mutta nyt näin kuvan sen emosta, joka on sarvikuonokas Oryctes nasicornis…iiiik!!!

Heti kirjan alussa tapaamme Eetu sinitiaisen, johon tutustuimme jo teoksessa Lapsen oma lintukirja. Eetu on vastassa kun Asta aloittaa kesäänsä Kolisevanmäellä, jossa ovat myös hänen vanhempansa ja Joonas-serkku. Savusaunasta suvitarinaan löytyy mukaan satavuotias Tonttu-Hermanni ja kesä voi alkaa.

Olen aina pitänyt Laila Nevakiven herttaisen vanhahtavasta, mutta aitouteen yltävästä kuvituksesta. Laululinnut esitellään tarkoin piirroskuvin ja jokaisesta kerrotaan joku pieni fakta. Vaikka: Kirjosieppo Ficedula hypoleuca. Kirjosieppo tekee pesän linnunpönttöön. Jos tiainen on jo ehtinyt varta pöntön, ärhäkkä kirjosieppo voi yrittää häätää tintin pois. Yksi sivu on pulleita sammakoita, sitten komeita pihapuita ja kukkia, jonka jälkeen seuraa Telkän temppu.

Kukapa tiesi, että vanhan tarun mukaan telkkä pesi Ilmatar-neidon polvelle. Kun Ilmatar liikahti, telkän munat vierivät polvelta mereen ja niin maailma syntyi!

Luontoretkeen kuuluvat luonnollisesti onkiminen, kalalajien ja muiden veden eläinten tunnistaminen. Rannalla tutustumme kiehtoviin kiviin ja mineraaleihin. Ruusukvartsi on aika kaunis…gneissi myös. Juhannuksena saunotaan, tehdään taikoja ja ollaan kokolla. Asta ja äiti hoitavat kasvimaata ja Asta oppii viemään kaikki ruoantähteet kompostoriin, josta Astan ensimmäisen kerran avatessa hypähtää eräs kultaturkkinen…

Mukavasti rytmittäen tietosivut vaihtelevat kera tarinoiden, jotka ovat aina kuitenkin osa luontoamme tai sen kansansatumaista perimätietoa. Tulipallo rannalla ja Kuolemankello ovat jännittävät tarinat, mutta lopulta faktaa.

Kun Joonas yrittää kuvata ketokultasiipeä Lycaena hippothoe, hän tapaa kukkkaiskeiju Emilian, jolla on tapana lentää yhdessä perhosten kanssa. Emilia esittelee niityn perhosia ja saamme myös tutustua niittykukkiin, joista etenkin ruusuruoho Knautia arvensis on tärkeä mesikasvi perhosille. Myös marjat ja sienet opetellaan ja etenkin, mitkä sienet ovat myrkyllisiä. Miten hauskaa onkaan olla poimimassa kantarelleja, kun naapurimökin kultainennoutaja Jepe, kantarellikoiraksi opetettu, etsii parhaat sieniesiintymät. Kaikkein jännittävintä on kuitenkin telttaretkellä lepakkojen yössä.

Läheltä sujahtaa tumma, pieni hahmo, kuin pääskynen ja lapset ihmettelevät lepakon taitavaa lentämistä. Nuotionmakkaran, lepakon ja koko päivän touhujen jälkeen on mukava kömpiä telttaan, jonne on tullut Jepe-koirakin.  Asta nukahtaa Jepen tuhinaan, mutta pohjanlepakko Pättis kiitää äänettömästi yöntumman pihan yllä, kunnes se aamun koittaessa lentäisi päiväpiiloonsa puupinon taakse.

Erityisen kiinnostava on yöeläinaukeama, jossa esitellään erilaiset lepakot ja muut yön kulkijat. Suviöinä ei kannata nukkua vaan ottaa kaikki irti heinäkuun hämärtyvistä myöhäisilloista sekä elokuun öistä, sillä koskaan ei voi tietää mitä jännää liikkuu vaikka omassa puutarhassa, mökkimaisemista nyt puhumattakaan.

Ihana kirja, jonka tarina päättyy kellastuviin lehtiin Kolisevanmäellä. Hermannille sanotaan jäähyväiset, mutta eräs ylimääräinen matkustaja lähtee Astan repussa kohti kaupunkia itsekin tosin kovin ihmeissään asioiden saamasta käänteestä.

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Pihi nainen

*****

Lastenkirjat Leena Lumissa

Sunnuntainen huhtikuukirje Aaro Hellaakosken, Jani Kaaron ja T.S.Eliotin henkeen

Hei!

Varmaan monien mielestä huhtkuu on kuukausista ihanin. Se on kevään airut, se on pajunkissoja ja ensimmäisiä sipulikukkia. Lumikellot ja scillat jo kilvoittelevat hurmassaan ja lintuset vain laulavat aamuvarhaisesta iltapimeään. Miksi siis kaipaan Montgomeryn suosikkikuukautta: "Jokainen kuukausi on ystäväin mut omenakuuta eniten ma rakastan."

Mitä Hellaakoski kirjoittikaan huhtikuusta kokoelmassa Jääpeili:

"Ei ankeampaa tuttavaa
kuin hajoava huhtikuu.
Kun siihen silmä kajoaa
se riisuutuu
se hajoaa.
Se kaiken paljastuksen kuu
se häpeäänsä sairastaa.
Ei ankeampaa tuttavaa
kuin sielunsairas huhtikuu."

Ihmeellistä, että aavistin, ennustin talvettoman talven jälkeen, että huhtikuusta tulee kuin Hellaakosken runo, mutta miten, sitä tuskin saatoin aavistaakaan. Ja huhtikuu ei ole vielä edes puolessa välissä!

Olen kääntynyt sisäänpäin kuin simpukka ja elänyt teille melkein vain kirjajutuissani. En ikinä ole päästänyt ketään liki, kun en säteile ja hohda. Haluan olla Valonkantaja ja ellen siihen pysty, mieluummin vaikenen kuin valitan. Nyt vain jotenkin alkaa kuppi mennä nurin, joten Lumimiehen kehoituksesta raotan vähän omaa vajaata kahta huhtikuun viikkoani.

Sisareni ystävä täytti naistenpäivänä pyöreitä saattohoidossa. Kaikki ei mennyt niin kauniisti kuin luullaan, vaan moni asia oli niin pielessä, että ei ihan heti unohdu. M. poistui viime viikolla.

Keväästäni on puuttunut jääaurinkomurtomaahiihto, joka on vahvin kuntoni ylläpitäjä. Olen niin intohimoinen maalis-huhtikuun hiihtäjä, että jo sillä pidän peruskountoni yllä vaikka en muuten tekisi muuta kuin puutarhailua. Nyt tosin olen yrittänyt sitten muuta, mutta se ei ole yhtä hauskaa kuin tunnit aurinkoisella jäällä.

Koska on kuitenkin kevät eikä ole lunta, olen puutarhaillut sen minkä pystyy, mutta tänään totesimme, että kiitos lumettoman talven, routa on nyt yllättävän syvällä. Istutuspaineet ovat kovat, mutta mitään muuta ei voi kuin leikata omenapuut, haravoida ja idättää, mitä viime mainittua teen vähemmän, koska jo kellarista nostetut jättimäiset pelakuuruukut vievät isosti tilaa koko talossa.

Tietokone tökkii ja oikuttelee, mutta tuskin siinä on mitään uutta. Vaan jos se kaatuu kokonaan. En jaksa opetella mitään uutta konetta, uutta ohjelmaa. Pakotettuna viivyin perjantaina liikkeessä kokeilemassa tabletteja. Kestin sitä tunnin ja minun puolestani R. saa ostaa minulle millaisen tabletin haluaa. Se on vain lisäroinaa taloon, josta haluan karsia pois kaikkea turhaa. Liika tavara syö energiaa. En osta yhtään uutta vaatettakaan ennen kuin...

On tapahtunut paljon, mutta kaikkea en nyt tähän kaada. Sen kerron, että perjantaina sanoin R:lle, että 'mitäköhän seuraavaksi?' Launtaiaamuna heräsin pimeässä hirveään jysäykseen, Oli kuin sota olisi alkanut. Yritin herättää Lumimiestä, mutta hän sanoi, että näin vain pahaa unta. Juoksin keittiön ikkunaan, jossa ei ikinä mitään verhoja ja mitä näinkään: Keskellä lehtoamme näkyi paljon valoja, mutta pimeässä en nähnyt mikä valot aiheutti. Vihdoinkin R. lähti ulos ja minä seurasin sivusta: Naapurien auto oli rullannut heidän pihamäkeään alas, saavuttanut sitten lehtomme reunan, jossa lisää alamäkeä ja siitä se meni vauhdilla vieden mennessään 23 vuotta vaalimani kuusen, joka oli aidosti ainoa näkö-, melu- ja pölysuoja maantien suuntaan ennen kuin lehti tulee puuhun. Muu on pääasiassa lehmusta, koivua ja pihlajaa lehdon yläosassa. Alaosa onkin sitten jo kaarisiltaa ja yksi oleskeluryhmä, jossa nyt sitten ollaan kohta kuin näyteikkunalla. Tapahtunut oli tietenkin vahinko, se että käsijarru oli unohtunut laittaa päälle tms., mutta mikään ei korvaa sitä, että ikinä enää lehtomme ei ole suojaisa pesä kuten se on tähän asti ollut. Nyt tietysti istutamme siihen yhden nuoren koivun tilalle tuurenpihlajan ja menetetyn kuusen tilalle jonkun niin ison puun kuin saamme, mutta eihän se meidän elinaikana enää ehdi antaa samaa suojaa. Olen tottunut kulkemaan siellä t-paita päällä ja kumpparit jalassa poimimassa kantarelleja...introverttina ja valmiina keskustelemaan vain luonnon kanssa.

Kävimme tänään Viherlandiassa, mutta taimipiha ei ole vielä auki ja tietysti: maa on roudassa. Onneksi sain laitettua kukkivia muscareita sekä ruukkuihin että talon päädyn kukkapenkkiin. Ja huomasin, että myyrät ovat sallineet minulle valtavasti tulppaaneja!!! Terassilla on narsisseja. Iltapäiväteellä luin Kauneus ja terveys -lehteä, jossa ihan järkeviä juttuja. Sitten näin horoskoopin, jonka nimi oli vielä Hyvän olon horoskooppi. Katsoin omalta kohdaltani vain kohtaa 'terveys' ja siinä luki: "Surullinen diagnoosi ei ole lopullinen." Kiva tietää, sillä olen menossa rintaultraan...eli "Hyvästi Salzburg rakastettuni, hyvästi alpit!" Onneksi minulle meilasi hauskasti eräs lukijani, jonka tapaan piiiiitkän lounan ääressä toukokuulla Siinä Yhdessä paikassa. Hän kirjoitti tyyliin, joka sai minut nauramaan kyynelten läpi, sillä hänellä ja miehellään on juuri uusitut tietotekniikat, mutta hän sai viivytettyä oman uutensa käyttöönottoa parilla viikolla, koska on varma, että ei opi enää ikinä muita kuin kieliä, joissa on nero. Hän kuvaili, miten hänen Armaansa tuskailee uuden koneen ja ohjelman kanssa. Voipi olla, että eräs tutkimus nyt Suomessa kärsii. Niin...jäin siis siihen, että koska hänen meilinsä oli niin raivoisa, kun KAIKKI ei-ihana oli tapahtunut just maalis- ja huhtikuussa myös ystävälleni, että halusin kertoa Hyvän mielen horoskoopista hänen 'terveytensä': "Kokeile sitä seksiasentoa, jota aina vältät."


*****

Kuukauden eräänlainen kohokohta on ollut Helsingin Sanomat 2.4, jossa Jani Kaaron essee Oliko jumalten kuolema suuri voitto?, teki minuun valtavan vaikutuksen. Tässä muutama makupala melkein sivun esseestä, ensin alusta:

"Oletko joskus päässyt eroon raskaista velvollisuuksista ja tuntenut olosi vapautuneeksi ja keveäksi? Silti jonkin ajan päästä tunnet kuinka  jokin uusi voima painaa harteitasi raskaasti alaspäin. Vapaus ja keveyden tunne johtuivat vain siitä, että olit uudessa tilanteessa, etkä vielä tunnistanut uusien velvollisuuksien painoa."

"Tämä filosofi Georg Simmelin ajatus ei ole jättänyt minua rauhaan viime aikoina. Se johtuu siitä, että väitin HS:n verkkosivujen kolumnissani (7. helmikuuta 2014) addiktioiden olevan korvike, jolla täytämme henkisesti köyhän kulttuurin aiheuttaman tyhjiön. Sen jälkeen jotkut kysyivät, mitä sitten olisi henkisesti rikas ja täysi elämä. En osannutkaan vastata."

Ja tämä lopusta:

"Mitä siis olisi henkisesti rikas ja täysi elämä minulle? Vastaus on, etten luultavasti koskaan tule tietämän siitä enempää kuin laboratoriorotalle on mahdollista. Kuten intiaanit sanoivat Artaud'lle, olen yksi niistä, jotka henget ovat hylänneet. Jumala on julistettu kuolleeksi kauan ennen syntymääni."

"Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?"

Näin Jani Kaaro, mutta mitä sanoikaan huhtkuusta T.S.Eliot:

"Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta, 
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihottaa uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä,
kietomalla maan lumeen ja unohdukseen,
kätkemällä 
kuiviin juurikyhmyihin..."

Oi, ihana toukokuu, miten sinua odotankaan! Valkeiden kukkiesi vaahtoa ei voita mikään. Toukokuu on syntymäpäiväkuukauteni. Toukokuussa saan puutarhailla mielin määrin. Toukokuussa istun ystävän kanssa korvasienikeitolla. Toukokuussa maalaan kolme tuolia ja kaikki erivärisiksi. Toukokuussa joku yllättää minut ihanasti. Toukokuussa olen Luvialla. Toukokuussa on syöty pois Fazerin Sininen, jonka olen piilottanut jonnekin. Toukokuussa kaikki kotelomekkoni mahtuvat ylleni kuin ne olisivat toinen ihoni. Toukokuussa olen villi ja tuhma. Toukokuussa olen kiltti ja aurinkoinen. Toukokuussa olen monta. Toukokuussa kukkii magnoliani. Toukokuussa muistan, että huhtikuulla sain käteeni ystävältä lapun, jossa nämä Saima Harmajan sanat:

"Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan!"

Toukokuussa suutelen omenankukkain tuoksussa.

huhtikuista sunnuntaiehtoon rauhaa toivottaen
Leena Lumi

kuva Päättynyt aamiainen Elin Danielson-Gambogi

Leena Lumin huhtiarvonta 2014!

Huhtikuun perinteinen arvonta käynnnistyy nyt. Osallistua voivat kaikki lukijakseni kirjautuneet tai kirjautuvat. Mistä sitten tietää, onko jo kirjautunut lukijakseni vai ei? Oikeassa palkissa on kohta 'Liity tähän sivustoon' ja sen oikealla puolella on pieniä neliöitä: Vie hiiri siihen ja klikkaa: Lukijat avautuvat ja voit näin tarkistaa oletko jo mukana Lumissa.

Anonyyminä ei voi osallistua ja toivon, että kaikki, joilla ei ole aktiivista blogia, jättävät sähköpostiosoitteen, josta voi tarvittaessa tavoittaa. Toivon tietysti ensi sijassa, että seuraatte voittajien julkaisemista. Arvonta-aika alkaa nyt ja päättyy su 27.4. klo 12. Sunnuntai-iltapäivänä johonkin aikaa Lumimies toimii tuttuun tapaan onnettarena.

Palkintona on tietenkin kirjoja ja voittoarpoja nostetaan viisi. Ensimmäiseksi tullut valitsee ensin, toiseksi tullut tokana jne. Nyt kaikki aikaisemmasta poiketen osallistuvat vain yhdellä arpalipulla eli ei linkitystä tällä kertaa.

Tällaista oli viime vuonna huhtikuun arvonnan aikaan!

Toivotan aurinkoisia päiviä ja iloista huhtiarvontaa!

Ella Räty& Hanna Marttinen: Suomalainen metsäpuutarha  Varattu!

Verna Kaunisto-Feodorow: Reseptien aarteet - Sukupolvelta toiselle   Varattu!

Sonja Lumme: Kotipihan kasvihuone

Dan Rosenholm: Helppohoitoinen puutarha - 88 vinkkiä, joilla saat pihan kukoistamaan vähällä vaivalla

Else&Vesa Leivo: Tulppaanitarhan lumo

Puutarhamaailma 2013

Tommy Myllymäki: Parhaat kastikkeet

Wilhelmiina Halme: Kaikki kaunis on käsin tehty

Arnaud Delmontel&David Batty: Tumman suklaan herkut

Fredrik Eriksson: Silliä ja silakkaa

Kirsi Tuominen: Syötävän kaunis piha - Nykyaikainen hyötypuutarha  

Eva Fanqvist Skubla: Puutarhan ystävät ja viholliset - Hyötyeläinten ja tuholaisten luonnollinen tasapaino

Mauri Korhonen, Tatu Lehtovaara: Sienet ja sieniherkut

Caroline Hofberg: Runsaat salaatit

Tommi Kinnunen : Neljäntienristeys  Varattu!

Karin Slaughter: Yli rajan

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Kirsti Ellilä: Kaivatut

Jørgen Brekke: Uneton

Anne Holt: Kuollut kulma

Kirsti Kuronen: Ammeiden aika

Anilda Ibrahami: Ajan riekaleita

Paul Auster: Mielen maisemissa

Ian McEwan: Vieraan turva

Jørgen Brekke: Armon piiri

Kate Morton: Paluu Rivertoniin  Varattu!

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Markku Envall: Jäät lähtevät

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Tommy Hellsten: Oivalluksen kynnyksellä

Herman Koch: Lääkäri

John Boyne: Kuudes mies

Tapani Heinonen: Reunalla   Rohkea!

Titta Kuisma, Laila Nevakivi: Lapsen oma luontoretki - Seikkailuja mökkimaisemissa  

Lisa Ballantyne: Syyllinen

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja  Vaikuttava!

Ljudmila Ulitskaja: Iloiset hautajaiset

Denise Mina: Ampiaiskesä

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Ingrid&Pelle Holmberg: Herkkuja sienistä

Mia Vänskä: Musta kuu

Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien

John Boyne: Leijuva poika

Ilona Pietiläinen: Hurmaava huvila 

Kirsi Tuominen - Olavi Niemi: Maanpeitekasvit - Luo vehreä pihapiiri  Jo 5 357 on ollut tästä kiinnostunut. Ensimmäinen puutarhakirja viiden vuoden kympin kärjessä.// Varattu!

Anneli Kanto: Pala palalta pois

Rauha S. Virtanen: Seljan Tuli ja Lumi

Susan Sellers: Vanessa&Virginia

Andromeda Matz, Crister Cedergren: Ihanat kärhöt

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken


Love
Leena Lumi

Kirja - Kohtaamispaikka: Vastaan haasteeseen!

Vastaan Opuscolon haasteeseen Kirja - Kohtaamispaikka, johon hän sai idean Lukukeskuksen järjestämästä valtakunnallisesta tapahtumasta, jossa innostetaan ihmisiä lukemaan tänä vuonna juuri mainitulla teemalla. Kiitos Opuscolo♥

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä tapaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.

Kirjoita kohtaamisesta blogiisi.

Mainitse haasteen alkuperä tekstissä.

Haasta mukaan 3-6 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla

Haastan mukaan:

Jonnan
Katrin
Katjan
Kirjakirpun
Marjatan
Mustikkakummun Annan

Vihervaaran Anna on ollut elämässäni aina, mutta onko elämässäni aina ollut Maud Montgomery. Kerron sen nyt.

Sain kaikki Annat ja Runotytöt. Olin välillä niin runotyttöä että ja etenkin kun kirjoittelin päiväkirjaani varhaisihastuksista tai rustailin kaihoisia runoja. Itse elämä kuitenkin paljasti, että Annan vaikutus oli vahvempi. Ystävältäni, joka oli kuin ilmetty Anna sotkin ihanat, punaiset, pitkät hiukset sulatettuun muovailuvahaan, sillä eihän kukaan muu voinut olla enempää Anna kuin minä. Onneksi äiti ei tajunnut yhteyttä Vihervaaran Annaan ja sain aivan muun rangaistuksen kuin että olisin joutunut olemaan ilman Anna-kirjoja. Täällä kerron, miten me kaikki oltiin niin Vihervaaran Annoja...Sitten sattui se tapaus, kun olin isohkon ponin selässä ja raippa oli pakko olla kädessä, vaikka en ikinä ole hevosta lyönyt. Onnettomuudeksi se raippa siinä oli juuri, kun eräs innokas nuori mies roikkui jalustimessa ja minusta turhan ärsyttävästi vaati huomiotani. Sekunnin tuhannesosa ja muistin, miten Anna oli lyönyt rihvelitaulun Gilbertin päähän niin, että se hajosi ja silloin nostin käteni ja...Paljon, paljon myöhemmin katselin televisiosta Anna-sarjaa tyttäreni kanssa ja aina kun Gilbert esiintyi alkoivat kyyneleet valua. En vain voinut sille mitään.

Mutta Maud, missä oli Annan luoja Lucy Maud Montgomery? Kun luin Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, oli kuin minulle olisi näytetty uusi polku ja lähdinkin seuraamaan Maudia.

Sitten seurasi kohtaaminen Patin kanssa. Pat lapsena ei koskettanut minua niin isosti kuin Pat - Vanhan kartanon valtiatar, jossa Pat oli jo nuori neito ja ratkaisujen edessä. Kohtaaminen Patin kanssa jätti minuun ikuisen yhteyden Maud Montgomeryyn, sillä Patiin hän oli kirjoittanut itsensä.

Annan jäähyväisissä sain koskettaa Maudia. Se oli kohtaaminen ja se oli jäähyväiset.

Ilman Annan jäähyväisiä emme tavoita oleellisinta Maudista. Vasta tämä kirja on se Sateenkaarinotkon silta, joka surumielisesti, mutta yllättävän rohkeasti kaartuen nivoo yhteen koko Montgomeryn tuotannon. Tämä on myös se tuuli ja tuli, joka asui meidän rakkaassa kirjailijassamme, se sisin ja syvin, jonka hän nyt ojentaa meille voidaksemme lukea häntä läpi vuosikymmenten, voidaksemme tuntea hänet läpi ajan ja usvan. Näethän: Maud vaeltaa Prinssi Edwardin saaren rantojen tuulissa kantaen mukanaan tähtilyhtyä...

Maudia ja hänen tyttöjään muistellen
Leena Lumi

Hannah Miles: Juustokakut - 60 suussasulavaa leivonnaista

Cheesecake, Käsekuchen, tarta de queso, gâteau au fromage – yksinkertainen juustokakku on herkku, joka herättää ihastusta kaikkialla maailmassa. Lähes jokaisessa maassa on oma juustokakkuperinteensä, ja juustokakku kuuluu maailman vanhimpiin jälkiruokiin. Siitä on mainintoja jo vuodelta 200 eaa. Totta puhuen en tunne ketään, joka ei nauttisi hyvästä juustokakkuviipaleesta!

Näin kirjoittaa Juustokakut (Cheesecake, Gummerus 2014, suomennos Tuija Tuomaala) kirjansa johdannossa Brittien Master Chefistä tutuksi tullut leipojamestari Hannah Miles, joka tarjoilee meille 60 uskomatonta juustokakkureseptiä. Koemme klassikot, hedelmä- ja marjajuustokakut, karkeilla höystetyt sekä gourmet –herkutteluun tarkoitetut juustokakut, omat kakkunsa kutsuille sekä saamme myös tuulahduksen juustokakkuja maailmalta. Minäkin olen aivan hulluna juustokakkuihin ja kun huomenna lähden ystävälle lounaalle, aavistan, että jälkiruoaksi on kahvin kera juustokakkua!  Juu, tiedän, tiedän, että pitää mahtua niihin suven kotelomekkoihin, mutta elämässä on pakko olla myös keitaita. Sitähän voi uskotella, että mandariinijuustokakku on vain juustoa ja hedelmää, mutta totuus on kyllä, että juustokakut ovat aikamoisia kaloripommeja, mutta kun niiden rakenne suuhun on niin täydellinen ja maku on jotain ainutlaatuista.

Klassikoissa on New Yorkin juustokakku, jossa ranskankermaa on vain desi ja kermaviiliä 3 desiä, tuorejuustoa 600 grammaa, mutta gourmet-herkutteluosastolta löydämme suklaa-inkiväärijuustokakun, jossa voita on 150 g, tuorejuustoa 650 g, ranskankermaa 6 desiä ja suklaata puolikiloa! No, herkkuhetki on herkkuhetki ja sitten voi taas vaikka olla ilman mitään sokeria muutaman viikon.

Koska en itse leivo, kuin ne pari juttua, jotka tiedättekin, niin oli kiinnostavaa löytää Helsingin Sanomien 3. huhtikuuta Ruokatorstaista (Ruokatorstai on yksi vakavista riippuvuuksistani) Satu Vasantolan juttu tästä kirjasta. Erityisen kiinnostavaksi tekstin teki se, että hän oli ryhtynyt tuumasta toimeen eli kokeillut muutamia kakkuja.  Yksi kokeilunkohde oli sitruunainen mustikkajuustokakku, josta BBC:n Masterchefin tuomarit John ja Gregg pitivät todella paljon. Gregg jopa niin paljon, että painoi sen kasvoilleen! Nauhoitus jouduttiin keskeyttämään sotkun siivoamiseksi, mutta tällöin Hannah Miles arveli, että hän pääsee jatkoon.

Ja näin samasta kakusta Satu Vasantola:

Mustikkakakku oli maultaan lähes taivaallinen, ehkä paras juustokakku, jota olen koskaan syönyt. Sitruunan ja mustikan yhdistelmä toimii oivallisesti ja kakun maut olivat kauniisti tasapainossa keskenään.

Tekeminen sen sijaan oli pulmallista. Kirjan mukaan kakun olisi pitänyt hyytyä jääkaapissa, vaikka täytteessä ei ollut liivatetta tai mitään muutakaan, joka täytteen olisi hyydyttänyt. No, eipä se sitten hyytynytkään.

Odottelin seuraavaan päivään ja ryhdyin sitten pelastustoimiin: kaavin täytteen pois vuoasta, vatkasin joukkoon pari kananmunaa ja pistin kakun uuniin paistumaan.

Tämä toimi, mutta pian oli ryhdyttävä pelastusoperaatioon numero kaksi. Kakun pinnalle piti tehdä mustikkakuorrute, josta tuli aivan liian löysää.

Pelastuskeinot olivat onneksi helpot: lisää mustikoita ja joukkoon vähän hillosokeria.

Kiitämme tästä Vasantolaa ja liitämme tämän muistiimme, sillä arvaan, että moni hankkii tämän kirjan ja mustikka-aikaan vielä useampi kokeilee juuri tätä ohjetta. 

Ihastuin itse eniten juustokakkuihin maailmalta ja vähän aikaa pohdiskelin, kumman teille nyt tarjoaisin skotlantilaisen viskillä maustetun vadelmajuustokakun vai japanilaisen kirsikankukkajuustokakun ja päädyin jälkimmäiseen, sillä kakun koristelu on vain niin kaunis, pidän kirsikoiden mausta ja minulla sattui juuri olemaan maljakossa kirsikkapuun oksia kukassa:

Kakkupohja

55 g (4 rkl) pehmeää voita

0,6 dl sokeria

1 kananmuna

2 tl matchajauhetta (jauhettua vihreää teetä)

1 kukkuramitallinen rkl ranskankermaa

vajaa 1 dl vehnäjauhoja

0,5 leivinjauhetta

Täyte

4 liivatelehteä

200 g tuorejuustoa

250 g ricottajuustoa

1 tl vaniljatahnaa tai –aromia

1,2 dl kuohukermaa

450 g kirsikkahilloa

Koristeluun

30 g tummaa suklaata sulatettuna

sokerikukkia

halkaisijaltaan 23 cm:n irtopohjavuoka voideltuna ja leivinpaperilla vuorattuna

pursotin ja pieni pyöreä tylla (=pursotusterä)

12 hengelle

Kuumenna uuni 180-asteiseksi.

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna ja vatkaa lisää. lisää matchajauhe 1 rkl:seen kuumaa vettä ja lisää se pohjataikinaan yhdessä ranskankerman kanssa. Siivilöi joukkoon jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe, ja sekoita taikina varovasti tasaiseksi.

Kaada taikina vuokaan ja paista kakkupohjaa uunissa 15-20 minuuttia, niin että pinta on saanut väriä ja joustaa, kun sitä painaa varovasti keskeltä. Anna kakkupohjan jäähtyä vuoassa.

Liota liivatelehdet kylmässä vedessä pehmeiksi.

Vatkaa tuorejuusto, ricotta, vaniljatahna ja sokeri kuohkeaksi seokseksi.

Mittaa kerma kuumankestävään kulhoon hiljalleen kiehuvan vesikattilan päälle ja lämmitä varovasti. Purista liivatelehdet kuiviksi ja lisää ne lämpimän kermaan. Sekoita, kunnes liivate on liuennut. Siivilöi kerma, jotta mukaan ei tule liukenemattomia liivatekokkareita, ja vatkaa se juustoseoksen joukkoon.

Soseuta kirsikkahillo tehosekoittimessa tai monitoimikoneessa tasaiseksi. Levitä kolmasosa kirsikkasoseesta kakkupohjan päälle, mutta jätä reunoille hiukan tyhjää. Sekoita loput soseesta juustoseoksen joukkoon niin, että seokseen jää punaisia raitoja. Kaada juustoseos pohjan päälle ja tasoita pinta. Anna hyytyä jääkaapissa 3 tuntia tai yön yli.

Pane sulatettu suklaa koristelua varten pursottimeen ja pursota oksia kakun pinnalle. Asettele oksille sokerikukkia.

Nyt ei sitten muuta kuin kokeilemaan tätä tai jotain muuta kirjan monista ihanuuksista!

*****

Ruokakirjat Leena Lumissa

Katariina Vuori&Jonna Pulkkinen: Kourallinen tabuja - Kertomuksia itsemurhasta

Olen kasvanut jo alun perin vinoon. Tulen taiteilijaperheestä, joissa poikkeuksetta kasvaa epänormaaleja ihmisiä. Kun kasvoin, minulla ei ollut mitään sääntöjä, ei ruoka-aikoja. Se oli sellaista hippikasvatusta.

Minulla on isosisko, ja hän on alkoholisti. Niin, meitä on kaksi sekaisin mennyttä. Minulla on mielenterveysongelma ja siskolla alkoholiongelma.

Tapio oli todella paljon pois kotoa, milloin mistäkin syystä. Sitten tuli outo puhelu, joka laukaisi kaiken. Puhelin soi kuudelta aamulla. Mies puhelimessa sanoi, että miehesi makaa täällä vaimoni vieressä, alasti.

”Halusin vain, että sinustakin tuntuu yhtä pahalta kuin minusta”, soittaja sanoi.

Tapio ei tullut kotiin ennen kuin illalla, olin laittanut lapset jo nukkumaan.

Sanoin, että alan seota. Kerro kaikki tai tapan.

Ja hän kertoi.

Naisia oli ollut esikoisen syntymästä saakka. Kertapanoja. Pitempiaikaisia suhteita. Kesäkissoja. Naisten kanssa, joita tunnen. Naisten, joista joku pamahti paksuksi.

Uskottomuus on kuoleman piikki. Se on sama, kuin se olisi tappanut minut. Menin jotenkin sekaisin, en tehnyt muuta kuin valvoin…

Näin kertoo Nainen, 47, kirjassa Kourallinen tabuja – Kertomuksia itsemurhasta (Atena 2014), tekijät Katariina Vuori ja Jonna Pulkkinen. Kirjan nimi voi tarkoittaa vaikka kourallista pillereitä, mutta enemmän se kuvastaa sitä, miten tabu itsemurha kuitenkin yhteiskunnassamme on. Naisen, 47 vee, äitikin, julkisuuden henkilö, olisi tehnyt mitä vain, että asia olisi saatu salattua ja keinot eivät olleet kauniit vaan pahensivat tyttären syvää masennusta entisestään. Jokainen voi arvata, mihin päädyttiin, mutta Nainen jäi kuitenkin kertomaan meille tarinaansa.

Vuosittain noin tuhat suomalaista päättää elämänsä itse. Luku on kaksinkertainen EU:n keskiarvoon. Heidän lisäkseen arviolta kymmenkertainen joukko yrittää itsemurhaa. Itsemurhaa suunnitellaan eniten huhtikuussa, joten ehkä T.S.Eliot oli oikeassa, että huhtikuu on kuukausista julmin, mutta itsemurhia toteutetaan eniten toukokuussa. Aivan kuin masentunut olisi töin ja tuskin jaksanut juuri ja juuri sinnitellä läpi huhtikuun, mutta sitten puhkeava kevät olisi taittanut kaiken jaksamisen.

Kirjan tekijät alkusanoissa:

Tässä kirjassa itsemurhasta puhuvat ne, jotka asiasta tietävät parhaiten: itsemurhaa yrittäneet ja itsemurhan tehneiden lähipiiri. Kertomuksissa toistuu usein raadollisella tavalla suomalaisen terveydenhuollon riittämättömyys. Kun julkinen sektori ei ole vastannut hätään ja ahdistukseen, monien tukena on onneksi ollut väsymätön taustajoukko, joka on jaksanut välittää ja vaatia.

Päällimmäisin meille kirjan tekijöille jäänyt ajatus oli voimattomuus. Eihän tällaista voi olla Suomessa, maassa, jonne on lottovoitto syntyä.

Niinpä, mutta sen sijaan, että puututaan aikuisen ihmisen oikeuteen itse päättää omasta elämästään ja kuolemastaan, voitaisiin alkaa aidosti ajatella, mikä mättää tässä näennäisessä lottovoittomaassa, jossa vanhuksetkin pääsevät laitoshoidossa vessaan vain kolme kertaa viikossa. Kyllähän sitä sitten alkaa kaivata kuolemaa viimeistään tuossa tilassa, jos ei ole sitä ennen ymmärtänyt tehdä. Jos ei saa päättää edes omista tarpeistaan, niin turha ihmetellä, miksi vanhusten masennus lisääntyy. Jos ei tunne hallitsevansa omaa elämäänsä, miten jaksaa missään iässä. Kuka määrittää, mikä on ihmisensietoista elämää? Kuka mittaa, mikä on ihmisen kyky kestää vastoinkäyminen, kun se vaihtelee henkilöstä toiseen rajusti? Kun luin kirjan kaikki kertomukset, huomasin sen, minkä olen jo aavistanutkin, että itsemurha ei katso ikää, sukupuolta eikä säätyä. Kaiken voi laukaista vaikka 'vain' puolison pettäminen, kuten on Naisen, 47 vee, tapauksessa. Toinen kestää sen, toiselle se on kuolemaksi. Kirjassa vaikeinta oli lukea koulukiusauksen uhrin toivottomuutta, sitä, että ainoa apu löytyi kuolemasta. Ei ollut ketään kenelle olisi voinut kertoa, sillä nuorihan tietää, että kertominen vain yllyttää kiusaajia. Toinen, mikä tuli esiin jo selvinneiden kertomuksissa oli hoitohenkilökunnan suorastaan häijy käytös itsemurhaa yrittänyttä kohtaan. Miksi ihmeessä noita tapauksia ei saada pois alalta, jolle he eivät ollenkaan kuulu! Muistan kuinka hyvä ystäväni lukiosta, kaunis ja monipuolisesti lahjakas nuori nainen, jolla välit kotona vanhempiin rankat, yritti itsemurhaa lääkkeiden yliannostelulla. T. kertoi jälkeenpäin, että kun häntä oksetettiin sairaalassa, kohtelu oli äärimmäisen tylyä. Eräs nuori lääkäri totesi toimenpidehuoneen läpi kulkiessaan: ”Antakaa sen kuolla.” Pieni kaupunki ja pienet kuviot: T. tunsi kandin. Nyt seuraan, miten samainen epäempaattinen tyyppi huseeraa ison sairaalan johtavana lääkärinä ja on usein haastateltuna eri medioissa. T. jätti lukion kesken, mutta sai elämänsä kuitenkin lopulta järjestykseen ja on elänyt omannäköisensä taiteellisesti vahvan elämän, joka jatkuu edelleenkin, vaikka jonkun mielestä hän olisi joutanut kuolemaan jo 16-vuotiaana.

Onko niin vaikeaa antaa myötätuntoa hänelle joka haluaa vain kuolla. Kyllä, suurin osa todellakin haluaa kuolla ja vain murto-osalla kyseessä on hätähuuto, johon meidän kaikkien pitäisi olla valmiit vastaamaan. Ei kukaan tahallaan aiheuta itselleen niin pahaa oloa tai vaikeita olosuhteita, että ei jaksa enää elää. Tähän kohtaan en voi olla sanomatta, että lukekaa myös teologian tohtori Ann Heberleinin kirja En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Jo kirjan nimi kertoo, mistä on kysymys ja Heberlein itse elämään väsyneenä osaa analysoida, mistä on kysymys.

Vuori ja Pulkkinen ovat tehneet kiinnostavan kirjan antamalla äänen heille, joiden sivu ja ohi usein puhutaan. Kukapa paremmin voisi tietää itsemurhasta kuin sitä kerran tai useammin yrittänyt. Joskus omainen voi olla kiinnostava ja todenmakuinen kertoja, kuten oli Delphine de Vigan teoksessa Yötä ei voi vastustaa, yrittäessään selvittää äitinsä itsemurhaan johtaneita tekijöitä.

Lupaan loppusanat kirjan tekijöille, mutta poimikaamme muutamia sirpaleita Naisen, 60, 

kertomuksesta:

Koen, että en ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa.

Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä.

Nämä jutut menevät kolmanteen ja neljänteen polveen. 

Tajusin 17-vuotiaana, että en selviä tästä elämästä.

Itsemurhahan on ihan hirveä sana. Murha on sitä, että otetaan toiselta tämän tahdonvastaisesti henki. Itsemurha on hyvän tekemistä itselleen.

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen:

Kirja on omistettu mudassa oleville timanteille.

*****

Terveys- ja hyvinvointikirjat Leena Lumissa

Mieli on edelleen kuin kova musta räystäs johon...

Mieli on edelleen 
kuin kova musta räystäs johon
lyö päänsä aina kun aikoo ajatella:
juuri nyt on huojentavaa tuntea
ensimmäisen kevätpäivän kevyt
mutta havaittava siivenisku
kohmeisessa sydänalassa.
Ilo kuin komerosta löytyneet 
vanhat samettihousut
jotka mahtuvat
yhä.
Huojennus
huomata:
taskut ovat ehjät, vetoketju ehjä
ja kuosi niin ikuinen
kuin anatomia itse.
Ei kaikki ole mennyttä,
kaikki on myös tulevaa.
Saman faktan veljeni varis
raakkuen vahvistaa.

- Pentti Saaritsa -
Tämän runon haluaisin kuulla - Kaikkien aikojen rakastetuimmat (Tammi 2014, toimittanut Satu Koskimies)
kuva Pekka Mäkinen