Erkki Pulliainen&Lassi Rautiainen: Suomalainen susi

Vain viikko pari sitten sain jälleen kerran todeta, miten pelottavana ihmiset pitävät sutta. Kyseessä tuttu paikkakunta, jossa en itse ole nähnyt siellä asuessani vilaustakaan sudesta. Nyt joku kertoi melko varmasti nähneensä suden, toinen epäili sitä jonkun karussa olevaksi koiraksi ja kolmas oli jo valmis järjestämään susijahtia. Näin se meillä Suomessa menee. Suomi on muihin länsimaihin verrattuna eläinsuojelun takapajula, mitä tulee turkistarhaukseen, kettujen metsästykseen käyttäen koiria, mutta susipelko ja –viha ylittävät kaikki mitat. Kunpa tuota Punahilkka –satua ei olisi luettu niin tosissaan, sillä eihän susi oikeasti syönyt isoäitiä! Bambin äitikään ei kuollut muuta kuin elokuvassa, sillä hän oli eilen meidän pihalla nauttimassa omenapuun pudokkaista. Sutta ei käy ohittaminen, sillä sen levinnäisyysalue on maapallon nisäkkäiden joukossa kolmanneksi laajin. Sen ohittavat vain ihminen ja kotihiiri. Susi herättää tunteita puolesta ja vastaan, joten lähdetäänpä tapaamaan suomalaista sutta.

Erkki Pulliaisen ja Lassi Rautiaisen Suomalainen susi (Minerva 2019) on tiivis tietoteos suomalaisesta sudesta sivuten samalla sutta maailmalla yleisestikin. Teksti on tutkija ja kirjailija Erkki ”Susi” Pulliaisen, joka tunnetaan luonnon monimuotoisuuden sekä siihen liittyen suden vahvana puolustajana. Loistavat kuvat ovat suomalaisen luontokuvaajan Lassi Rautiaisen ja niitä on paljon eli tarjoilen tässä jutussa vain alkupaloja. Myönnän, että olen suden puolesta vaikka vaellankin kettujen kanssa. Ymmärrän, että joku voi pelätä sutta, mutta että vieläkin vain: Eikö susipelon juuria saa millään kitkettyä pois. Pelko tuntematonta kohtaan herättää alkukantaista vihaa ja sen seurauksena kaivetaan tussarit esiin ja murhataan kaunis, vain eläinvaistoelämäänsä elävä susi. Eri asia ovat häirikkösudet, mutta ne ovat ihmisen tekojen seurausta. Ihminen on vallannut villieläimelle kuuluvia reviirejä tai rikkonut susilauman hierarkian tappamalla vaikka alfanaaraan. Tunnen pariskunnan joka oli sekä koira- että luontoihmisiä. Sitten he muuttivat suden reviirille asumaan ja jo kohta saimme lehdistä toistuvasti lukea, miten sudet pitäisi siellä korvessa lahdata! Kuka oli tullut kenenkin maille? Mitä tekee susi kun ihminen ajaa sen yhä ahtaammalle, vaikka me kaikki mahtuisimme täällä asumaan rinnatuksin ihan sopuisasti?

Ilpo Kojolan työryhmän tutkimusten mukaan Fennoskandiassa susilaman reviirin keskikoko on nykyisin noin 1 200 neliökilometriä. Omat havaintoni (keskimäärin 1 000 neliökilometriä) tukevat sitä. Virossa, hyvästä ravintotilanteesta johtuen, se on vain noin 600 neliökilometriä.

On helppo arvata, että susi leimautuu vaikka ihmiseen, jos se on pennusta asti ollut tekemisissä ihmisen kanssa. Karhuista meillä on tästä oiva esimerkki Kuusamon Suurpetokeskuksessa, jossa Sulo Karjalainen on tehnyt pyyteetöntä työtä karhujensa kanssa käytännössä koko ikänsä. Sisareni ja hänen lehtikuvaajamiehensä kävivät vuosikausia tapaamassa Sulon perhettä. Blogissani on muutamia kuvia, joissa sisarellani on sylissä yksi karhuista ei enää ihan aivan pienenä ja toinen kuva, jossa sisareni syöttää omenaa kädestä karhulle. Tämä on aivan muuta kuin vankina olo eläintarhoissa! Karhuilla on hyvät tilat ja erinomainen ravinto. Sulon työn arvoa taas ei voi mitata kukaan, sillä hän on kuin hivuttamalla laimentanut järisyttävää karhupelkoa. Sulo ei ole itsestään meteliä pitänyt, mutta onneksi media on ja ihme kyllä ulostulot ovat olleet positiivisia! Tässä valossa voimmekin ihmetellä, miksi media, siis sekä lehdistö että sosiaalinen media levittävät susinegatiivista kantaa. Viime mainittu tietysti suorastaan kiehuu ja kun lukee, ensivaikutelma on viha ja toinen vaikutelma suuri tietämättömyys. Laumassa tyhmyys tiivistyy ja salakaatoja tapahtuu. Toivon, että niihin riittäisi virkavallallakin enemmän aikaa, sillä Suomen susipopulaatio ei ole suuren suuri. Toivon salakaadoista myös kovemmat rangaistukset. Toivon, että mitä enemmän oikea tieto susista leviää, sitä enemmän yhteiselo paranee, mutta terve järki mukana, sillä kyseessä on villieläin vaistoineen. Haluan nyt kertoa susista muutakin kuin tätä ikuista susivihaa. Jotain kivaa sieltä sun täältä ja kirjasta löytyy lisää. Mainitsin kappaleen alussa leimautumisen, mutta onneksi kuka tahansa ei saa pitää villieläintä, mutta susi kesyyntyisi siinä missä karhu tai kettukin, mutta niiden tulee pääsääntöisesti saada olla vapaita. Sudenpentujen tulee leimautua laumaansa.

Suden pentujen varhaisessa elämässä viikot neljännestä seitsemänteen ovat niin sanottu sosiaalistumisen kausi, jolloin muodostuvat ensisijaiset sosiaaliset suhteet pentujen sekä pentujen ja niiden vanhempien kesken. Laumassa voi olla myös samojen vanhempien eli alfaparin edellisten vuosien jälkeläisiä, jotka  - sosiaalisuudesta viestien – ovat saattaneet osallistua nuorimman sukupolven ruokkimiseen. Näihinkin lauman jäseniin sen nuorimmat yksilöt solmivat sosiaaliset suhteensa. Eläinpsykologisesti kyseessä on palautumaton oppiminen eli leimautuminen.

Susilaumojen kooksi on suurimmillaan Fennoskandiassa tavattu 15 jäseninen lauma, mutta tavallisesti susiperheessä on 7 yksilöä.

Vuonna 1988 Erkki Pulliainen pääsi kongressimatkalle Alaskaan, jossa hänellä oli tilaisuus käydä susista tunnetussa Denalin luonnonpuistossa. Siellä Pulliainen pääsi seuraamaan susiperheen elämää sekä pesäluolalla että jahtipuuhissa. Aina kun luen Alaska ja sudet, muistan erään paikallisen poliitikon, joka ampui susia helikopterista käsin. Onneksi maa on suuri, kaikki eivät tokikaan halua tappaa susia ja vuoristot ovat ikimuistoinen matkakohde etenkin jos pääsee

käymään Denali National Parkin luonnonpuistossa. Pohjois-Amerikan ja Alaskan korkein vuori on Mount McKinley (6194 m). Luku Alaskan susien elämää oli kuin seikkailukertomus eli luin sen ihan hengittämättä. Lupaan että ette pitkästy. Ja kunpa joskus saisi kokea vastaavaa...

Ihmisen ja suden rinnakaiselosta on kiinnostava selostus , joka osoittaa, miten suden asema on aikojen saatossa muuttunut. Milloin niihin ei kiinnitetty mitään huomiota, milloin ne edustivat Saatanan vihaa yhteiskuntaa kohtaan, jos jotain ikävää tapahtui eli vertaa noitavainot! Suomessa usein tulee susien kohdalla esiin porotalous ja susien sille aiheuttamat hävikit, jotka muuten rahassa poromiehille korvataan. Erilaisia aikojakin on kohdattu:

Samuli Paulaharju kirjasi muistiin saamelaisen poromiehen tyytyväisyyden siitä, että sudet pitivät porotokat öisin koossa oleillen ja partioiden niiden läheisyydessä. Maailman väri riippuu aurinkolasien linssien väristä.

Minusta maailman ainoa peto on ihminen: Tietoisesti paha ja pahaan myös ryhtyvä. Voisimmeko alkaa nimittää kaikkia luontomme eläimiä villieläimiksi, joilla kullakin on niiden omat tapansa ja vaistonsa, syntymässä saadut. Ihminen aiheuttaa suoraan 94 prosenttia susien kuolemista, sellainen peto on Homo sapiens.

Nyt kun Suomen rajat on ylittänyt kultasakaali sitä voitaisiin hyödyntää koiraeläinpelkojen hälventäjänä. Sehän aivan säihkyy! Sen sijaan, että vedotaan suomalaisen suden puhtauteen, annettaisiin suomalaisen suden määrän kasvaa ehdottomasti nyt lasketusta 200 tutkijoiden toivomiin lukuihin. Kuten Pulliainenkin toteaa:

Virossa on susia enemmän kuin Suomessa, mutta siellä ei ole salakaato-,  ei pihasusi-,  eikä susipelko-ongelmia. Mielenkiintoista!

Erkki Pulliainen on laittanut itsensä likoon susien puolesta jo viiden vuosikymmenen ajan. Häntä ja hänen perhettään on uhkailtu niin monipuolisesti, että virkavallan apua on tarvittu. Kaikesta huolimatta Erkki on jaksanut jatkaa ja kiitos siitä hänelle. Kiitos tästä kirjasta sekä Erkille että Lassille kuin myös Minervalle: Tieto auttaa ymmärtämään. Tieto on valonkantaja.Kuulen pikkuhukan ulvontaa...

*****
"Ihmisen villiys voi toteutua vain suhteessa villiin luontoon."

- Riikka Kaihovaara -
Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä, 
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani, 
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Valitut runot (Tammi 2009, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Tuntui kuin hän olisi halunnut antaa minut pois. Ikään kuin hänelle olisi ollut yhdentekevää, kenen kanssa olin, missä olin, milloin olin. Kunhan en vain ollut hänen kanssaan.

...hän itki hiljaa laulaessaan lauluja joita he aina kuuntelivat keskenään, hänen äänensä lähellä ja intiiminä Morrisseyn äänen päällä, to die by your side is such a heavenly way to die, ja sitä rataa, eikä hän suinkaan tarkoittanut minun viertäni. Vihasin sitä musiikkia. Hän takavarikoi sen musiikin. Hän riisti sen musiikin minulta.

Norjalaisen Per Pettersonin Miehet minun tilanteessani (Menn i min situasjon, Otava 2019, suomennos Katriina Huttunen) saa lukijan vaeltamaan keski-ikäisen miehen mielen maisemissa hyvin paljon samaan tyyliin kuin hänen aikaisemmassa teoksessaan Kirottu ajan katoava virta. Ajalla on kaiken aikaa merkitystä, mutta ajan menetyksen väistämätön melankolia värittyy ensimmäisessä riittämättömyyden tunteessa äidille, etenkin äidille, nyt ollaan rittämättömyydessä suhteessa puolisoonTuridiin, joka on jättämässä miehensä kirjailija Arvid Jansenin. Edes kolme yhteistä tytärtä, Vigdis, Tine ja Tone, eivät riitä suhteen liimaksi. Ehkä olemmekin keski-ikäisen naisen kriisissä. Ehkä suuri kaiho kokea vielä kerran kuumia tunteita, suudelmia liukuportaissa, saada mies ihastuksesta polvilleen, ehkä kaikki kimpoaakin Turidin janosta. Tämä on kuitenkin Arvidin kertomus, joten saamme tietää Turidista hänen suodattamanaan. Arvid on mielestäni luotettava kertoja. Hän ei ole paatoksellinen miesnillittäjä, jolle koko maailma on velkaa paremman elämän, ’koska vaimokin lähti toisen matkaan.’ Hän mieluummmin kätkee tappionsa, mutta tarvitsee siihen liian usein avuksi alkoholia. Henkiset ja muut vammat mitä alkoholin liikakäytöstä seuraavat aiheuttavat tietenkin eponnistumisen paisumista aina niin pitkälle, että Turid voi pitää tyttöjä pois hänen luotaan isäviikonloppuinakin. Heikoimmillaan Arvid yöpyy autossaan, ei saa kirjoitettua riviäkään ja naistenkin kanssa menee vähän niin ja näin. Ainakaan Arvid ei esitä, mitä hän ei ole, mihin hän ei kykene. Riemunkirjavaa tarjontaa kyllä riittää, mutta Arvidin energiaa vie hänen prosessointinsa suhteessa menneeseen sekä välien säilyttäminen tyttäriin, joista etenkin vanhin, Vigdis, on isälle läheinen. Vigdis osaa jo tehdä omia päätelmiään eikä hän ole kummankaan vanhempansa lahjottavissa.

Kirjailijaksi minusta Arvid ei ole mikään uskaltaja. Hän ei anna menneisyyden odotusten ja niiden täyttymättömyyksien antautua täydelliseen paritteluun nykyhetken kanssa. Aina tulee muuta. Paeta alkoholiin tai toipua siitä, että varmasti pääsee hakemaan tytöt. Kaiho lapsuuteen tai nuoruuteen. Huomio Turidin uudesta hyvännäköisyydesta. Harmi kiinnostumattomuudesta tarjolla oleviin naisiin, joista joku voisi olla uusi ’match’. Arvid rakentaa mielessään yksinäisyyden kehää, jota silloin tällöin rikkovat erikoiset tapaamiset aina liikuttavasta hetkestä keltaisen, lumisen hevosen kanssa yllättäen tavattuun, aikanaan koulukiusattuun luokkakaveriin. Arvidin sydäntä lähinnä ovat tyttäret sekä kirjat:

...ja kaikki kirjojen parissa vietetyt vuodet, ainoat uskolliset ystäväni Audunin lisäksi, jokaisen kirjan selkä oli ovi ja avautui elämään, joka ei ollut minun elämääni mutta olisi ehkä voinut olla ja tavallaan jo oli, koska minulla oli ne kaikki kiinnitettyinä poijulla sydämeeni, joka ikinen niistä; koko matkan yläkoulusta tänne minulla oli ollut ne mukanani, ja kuka olisin ollut ilman niitä, kuka olisin ollut ilman de Beauvoiria, ilman Sandemosea, Cora Sandelia, Hamsunia, kuka olisin ollut ilman Jan Myrdalia, Hemingwayta ja Jayne Anne Phillipsiä, ilman Jean Rhysia ja Melvilleä, Isaak Babelia, Strinbergiä. Kaikkia heitä ja muita. Niin, kuka olisinkaan ollut.

Miehet minun tilanteessani on tarina, joka varmaan tarjoaa vertaistukea 'miehille heidän tilanteessaan'. Tai kiinnostaa muuten vain, sillä Arvidissa tapahtuu vajaan kolmensadan sivun aikana selvää eheytymistä. Oman uuden elämänsä hyväksymistä, siihen asettumista. Eikä hän voi olla näkymätön mies, vaikuttamaton, jos kerran lukee Sandemosea, Phillipsiä, Rhysia...Hänestä tulee vielä mies, jota tulevaisuus syleilee. Joskus vain tapahtuu, että vaikka on antanut rakkautta yhtä paljon kuin on toiselta saanut, sekään ei riitä. Silloin noustaan uusiin juniin, uusiin huomisiin. Hyvästellään mennyt hellästi. Ollaan armollisia menneisyydellemme, niille nuorille, jotka kerran rakastivat kuin eivät ketkään toiset ikinä.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa

*****

Otavan Sininen Kirjasto

Heidi Kerosuo: Muista, unohda

Ehkä riidat eivät olleetkaan syy vaan seuraus? Ehkä kevään räikeä valo oli liian suuri vastakohta mustuvalle mielelle. Mutin masennus sikisi pitkistä lasisista kevätilloista kun valkeus viipyi ikkunoiden takana ja leikkasi  ihon läpi suoraan sieluun, vaikka verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Sellainen valo jätti ihmisen ilman suojaa, teki ihmisestä niin ohuen ja hauraan, että hän särkyi pienestäkin kolhaisusta. Kevät sai Mutin sydämen haluamaan jotain enemmän ja suurempaa, ja silloin kaikki se mitä itsellä oli muuttui tyhjäksi ja oli vain sormiin takertunutta tomua.

Heidi Kerosuon esikoisromaani Muista, unohda (Docendo 2019) vie meidät perhedraamaan, josta voisin sanoa, että jokainen meistä on sen itse kokenut likeltä, itse siinä ollut tai ainakin tuntee tästä monta asiaa omakseen. Muti, perhen äiti, on matriarkka, joka kantaa mukanaan monia oman emigranttiperheensä tapoja ja sisään kasvaneita ihanteita. Hän on Saimi, vahva nainen, joka on avioitunut Mikkonsa kanssa varmistuttuaan tämän hyvyydestä. Lapset, Lauri, Marta ja Elin kutsuvat vanhempiaan Mutiksi ja Papaksi. Elin on perheen kuopus ja isän silmäterä. Perhe asettuu Joutsenoon, kun Mikko saa sieltä insinöörin työpaikan. Perheeseen kuuluu myös cockerspaneli Ditte. Kaunis perhekuva, hyvät tulot, sillä Saimikin saa toimistotöitä ja lapsista pitää sitten kaikista tulla lääkäreitä, niin on Muti päättänyt. Mitä Muti haluaa, sen Muti saa. Mikko on rauhallinen ja hyväntahtoinen, mutta ei mikään kynnysmatto. Hän tiesi jo naidessaan, mitä sai, sillä Saimin isä varoitti kahdenkeskisesti ’kohtauksista’. Kun Muti ei ole tyytyväinen kellään ei ole hyvä olla ja jossain vaiheessa Joutseno käy Mutille liian ahdistavaksi, liian pieneksi ja mitättömäksi. Onneksi kaiken pelastaa tässä vaiheessa saari Saimaalla, jonka he hankkivat omistukseensä vähän ennen Papan jäämistä eläkkeelle. Siitä tulee ehkä heidän onnellisin aikansa ja paikkansa. Lapset lähtevät opiskelemaan, vain nuorin, Elin jää vielä kotiin. Mutta kesäisin kaikki kokoontuvat saareen.

Perhe on täynnä ristiriitoja. On niitä jotka kätketään sateenkaaren tuolle puolen ja niitä, jotka ilmaantuvat kuin menossa olisi sotatila. Aivan tavallista on Mutin kevätkiihdytys, jolloin mikään ei hillitse hänen rahankäyttöään ja ideoitaan, niitä hän aivan tulvii. Ja tietysti myös kunnianhimoa lapsista: Papan oli määrä puhua Elinille, nuorimmalle, aina saksaa, kunnes Elinin kiinnostus asiaan lopahti. Sen sijaan Elin oli niin isän tyttö kuin ikinä olla voi. Hän pakeni omalla tavallaan Mutin vahvuutta sekä niitä varjoja, jotka Mutia vetivät. Kun Lauri oli jo lähtenyt opiskelemaan, Marta seuraa ja vahtii Mutia:

Yö veti Mutia luokseen. Hän nukkui läpi pitenevien kevätiltojen, joiden silmiä särkevä valo karkotti yön ilta illalta kauemmas. Hän nukkui lääkkeillä, vaikka en silloin sitä tiennyt. Lääkkeet toivat yön, niiden avulla hän pystyi kääriytymään unen antamaan unohdukseen.

Ne toiset yöt olivat usein riitaa rahasta, joka ei voinut riittää kaikkeen siihen, mitä Muti saattoi keksiä. Hän oli innokas sisustaja ja halusi remontteja, mutta rahasta Pappa oli usein tiukkana. Riitely kuului makuuhuoneesta aamun sarastukseen ja vain saaren taika sai Mutin rauhoittumaan.

Kirjassa toimii kertojana alussa ja lopussa Marta, mutta Mutikin saa sanoa mielipiteensä, joten pääsemme tunkeutumaan niihin kipukohtiin, joissa äiti koki itsensä niin loukatuksi, että kirjoitti tajuttoman pahanmielen kirjeen Martalle. Marta oli perustanut perheen, valmistunut hammaslääkäriksi ja avioitunut hammaslääkärin kanssa. Juhani seurasi sivusta, mutta vaimoaan tukien, miten vaativa Muti saattoi olla. Pahinta oli kun Muti aloitti kuukausien mykkäkoulun miehensä kanssa. Se kaikki näkyi Mikossa ja Marta kärsi. Lienee selviö, että nuorten muuttaminen pariksi vuodeksi töihin Afrikkaan ei tilannetta parantanut.

Jotenkin tulee mieleen ajatus: Miten paljon tällaista on ollut etenkin niinä aikoina, kun ei vielä ajateltu lasten kärsivän riidoista tai jonkun perheenjäsenen masennuksesta tai alkoholismista. Suomihan on täynnä näitä tarinoita ja erittäin todenmakuisesti Heidi Kerosuo tarinaa kuljettaa. Melkein putosin, sillä miten tämä kirja osui juuri tähän vuoteen, kun tapahtui, kun...Niin epäoikeudenmukaista! Silti aurinko nousee ja laskee, junat kulkevat ja ihmiset touhuavat tärkeinä asioitaan, kuin kaikkella olisi kauheasti väliä. Sekunti voi muuttaa kaiken. Yksi silmänräpäys. Perhosen siiven värähdys.

Martan lähdettyä kotoa, todistajaksi jää Elin eikä kukaan tajua, että myöhemmin psykiatriksi valmistuva Elin, kaiken sisälleen sulkeva Elin, on heistä kaikista haurain kokemaan tällaista perhe-elämää etenkin, kun Muti ei millään anna välimatkaa. Muti tarrautuu, vaatii, syyllistää. Ei pahuuttaan, mutta ymmärtämättömyyttään. Marta ymmärtää aika pitkälle, mutta mikään mitä hän neuvoo, ei läpäise Mutin toilailuja ja niitä kirjassa riittää etenkin Mikon kuoltua. Martakin on sokea, mutta miksei olisi? Jokaisella on omat perheensä, lapsensa, heidän kouluttamisensa, ulkomaan työvuodet...Saimista on tullut hyvin yksinäinen, vaikka Marta pitää huolen, että käy niin usein kuin voi ja soittaa alvariinsa. Se ei vain riitä.

Heidi Kerosuo on selvästi Pirjo Rissasen tyylinen kertoja, joka osaa tuoda esiin elämän kipupisteitä, niitäkin, joista vaietaan, mutta myös valoa, kun sen aika on. Äidit ja tyttäret, lukekaa ihmeessä tämä kirja! Jokainen löytää jostain itseään jos on vähänkin intuitiivinen. Miehet, lukekaa tämä kirja, jotta ymmärtäisitte! Kasvattajat, tämä kirja on juuri teille, sillä onko kukaan kysynyt, mistä juurista Mutin vahva, mutta hauras persoona otti kasvunsa? Kukaan ei ole luvannut, että elämä on helppoa tai oikeudenmukaista, mutta yrittämisellä ja hyvällä tahdolla ymmärtää, siitä voi saada ihmissuhdeverkoston, jossa perhe vetää yhtä köyttä ja asioista puhutaan syyttelemättä. Hyvä tahto ja rakkaus ovat jo kuin matka suvisaareen!

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen

Henkilö, josta sukeutuu ajan myötä monien painajaisten kauhukuva, on usein aluksi teini-ikäinen  haaveilija, jonka maailma on jakautunut kahteen: todellisuus on karua ja lannistavaa,mutta hän tekee siitä siedettävämpää väkivaltafantasioiden avulla. Itsetuntoa uhkaavat asiat hän kokee suhteettoman voimakkaasti. Hän kantaa kaunaa. Hän tunnustelee usein vanhoja arpiaan.

Väkivaltafantasiat vaihtuvat mielikuvaharjoitteluksi. Hän opettelee toimintasuunnitleman ulkoa ja hioo mentelmiään. Hän on tarinan kaltoinkohdeltu sankari. Hahmogalleria on suuri, mutta kaikista kauhistuneista kasvoista häntä katsovat tuskaisat silmät. Hänen kokemusmaailmaansa kannattelee vampyyrimainen periaate: Hänen oma riittämättömyydentunteensa katoaa, kun hän saa uhrin täydellisen käskyvaltansa alle, kun hän pystyy teoillaan osoittamaan uhrinsa avuttomuuden. Avuttomuus on tunne, jonka hän tunnistaa itsessään ja jota hän itsessään vihaa.

Michelle McNamaran tositarinaan perustuva jännityskirja Katoan yön pimeyteen (I’ll be gone in the Dark, Atena 2019, suomennos Aura Nurmi) kertoo yhden naisen syväsukelluksesta pahan keskiöön, mieheen, joka on syyllistynyt ainakin viiteenkymmeneen raiskaukseen, kolmeentoista murhaan ja useihin murtoihin. Ymmärrän hyvin kirjailija Michelle McNamaraa, joka käytännössä antoi elämänsä ja ehkä jopa terveytensä jahdatakseen miestä, jonka hän halusi vain saada telkien taakse ikiajoiksi. Michellen sytytys käynnistyi hänen ollessaan neljätoistavuotias, kun naapurissa murhattiin nuori nainen. Hän alkoi kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, yhteneväisyyksiin, tilastolliseen mahdollisuuteen ja ennen kaikkea toimintamalliin. Luonnollisesti poliisi teki parhaansa, mutta aika ajoin heiltä ote herposi, kun uutta rikosta pukkasi tilalle. Michelle ei hellittänyt hetkeksikään ja hän jakoi auliisti löytämiään vinkkejä poliisiin kanssa ja lopussa vastavuoroisesti. Michellen oivallus oli yhdistää saman tekijän teoiksi ne, joita poliisi piti kolmena eri rikoksena. Michelle nimesi miehen Golden State Killeriksi. Vaikka rikollista ei oltu vielä tavoitettu, Michelle kirjoitti kirjan, jonka koko nimi on Katoan yön pimeyteen Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer. Miestä nimitetään myös Itäiseksi raiskaajaksi (East Area Rapist) sen mukaan, missä hän toimi. Kirjassa usein vain IR. Raiskaaja kuitenkin toimi myös etelämpänä, joten hän oli silloin Original Night Stalker. Lopulta Michelle tajusi tekojen takana olevan saman pedon. Hän tunsi hyvin maastot, asuinalueet, oli tietoinen asukkaista, iski paria poikkeusta lukuunottamatta yksikerroksisiin taloihin, että ulospääsy oli varma, hän vaikutti älykkäältä tuntumatta siltä, hän oli aluksi ’vain’ raiskaaja’, lopulta hänestä sukeutui järkyttävä sarjamurhaaja.

Manuela Witthuhn murhattiin Irvinessä 5. helmikuuta 1981.

Keith ja Patrice Harrington murhattiin Dana Pointissa 19. elokuuta 1981.

Lukijana olen ollut mukana pimeässä, sillä ensinnäkin toimittaja ja käsikirjoittaja Michelle McNamara kiinnostaa minua. Tiedän tunteen, kun joku asia alkaa viedä...Michelle asui Los Angelesissa ja piti suosittua True Crime Diary –blogia sekä ehti tutkia Golden State Killeriä vuosia. Mikä sääli, että hän menehtyi nukkuessaan juuri vähän ennen kuin murhaaja saatiin kiinni ja vain 46 –vuotiaana. Itseasiassa hän kuoli ennen kuin kirja oli valmis ja sen viimeisteli hänen miehensä, näyttelijä Patton Oswalt. Teoksen johdannon on kirjoittanut kirjailija Gillian Flynn.

Kuvassa Michelle työskentelemässä eli rauha täydelliseen keskittymiseen oli yöllä ja netti toi kaiken hänen ulottuvilleen. Hän antoi poliisille havaintojaan ja hän itse ystävystyi muutamien tapausta tutkivien kanssa. Näitä olivat mm. rikosetsivä Bill McGowen, rikosetsivä Richard Shelby ja rikostutkija Paul Holes jonka kanssa he ajoivat murhapaikat läpi.

Kuvassa rikostutkija Paul Holes, joka mainitsee Michellen olleen luonnonlahjakkuus, jolta hän sai tietoja, joihin ei ollut aiemmin törmännyt.

Hän lisää, että McNamara oli jäsen Golden State Killeriin keskittyvässä työryhmässä siinä missä muutkin.

"Hän oli työparini tässä tutkinnassa", Holes sanoo." Hän oli itsestään selvästi osa työryhmää. Michelle pääsi käsiksi tietoihin, joihin muut eivät."

Kiitettävästi kirjan alussa on mainittu uhrit ja sitten virkavallan edustajat. Gillian Flynn puolestaan kertoo koukuttuneensa heti:

”Kirkaisu on pesiytynyt kurkkuuni pysyvästi.”

Gillian jatkaa tavalla, jota ei voi olla tajuamatta:

Haluan tietää lisää Michellestä. Kuka oli tämä nainen, johon luotin tarpeeksi seuratakseni häntä mustimpaan painajaiseen? Millainen hän oli? Miksi hän oli sellainen kuin oli? Mistä hänen luontevuutensa oikein kumpusi? Eräänä kesäisenä päivänä sain itseni kiinni ajamasta Oak Parkiin, joka on parinkymmenen minuutin ajon päässä Chicagon kodistani. Ajoin kujalle, mistä nuori nainen löydettiin ja missä kynäniekka Michelle löysi kutsumuksensa. Vasta perillä tajusin, miksi olin tullut. Tein omaa tutkimustani, jahtasin poikkeuksellista pimeyden metsästäjää.

Lukijani voinevat arvata, että luin tätä kuin tietokirjaa. Kuin olisin lukenut vaikka Mengelen elämäkertaa, joka vei minut paljon pidemmälle kuin kirja...Olin mukana. Ja tämä oli tapahtunut niin monelle. Lukiessani uhreista, heräsi monenlaisia kysymyksiä ja kyllä niitä kirjan mukana herääkin enemmän kuin tulee vastauksia. Pidin mielettömästi Michellen tyylistä kirjoittaa. Hänhän on syntynyt analyytikoksi! Sen lisäksi, vaikka hän nojasi faktoihin, hänellä oli vaistoa sellaiselle, mikä ei ollut tiedossa, ei näkyvissä. Ihailen McNamaraa, sillä hänhän on siirtänyt itsensä kuin syrjään. Pelolle ei ollut tilaa, kun käynnissä oli jahti. Ja mikä keskittymiskyky hänellä olikaan! Kaiken lisäksi hän sai minut, karttojen vihaajan tutkimaan kirjan karttoja. Opettelin paikannimiä samaa tahtia kuin luin uusista tapauksista. Vihasin jokaista raiskausta, jokaista murhaa ja halusin vain, että saalis saadaan kiinni. Olen iloinen, että ei ole tarvetta sanoa uhrien olleen mitenkään tyrkyllä, vaikka mikään ei oikeutakaan murhaa. He olivat kunnollisia tyttöjä ja naisia, monet pienten lasten äitejä. Tapaus tapaukselta kaunani kasvoi, mutta Michellen tyyli piteli minusta kiinni. Helsingin Sanomissa maanantaina 7.10. on Jukka Petäjän ansiokas juttu Kirjailija paljasti sarjamurhaajan. Luin Petäjän tekstin tarkoituksella vasta nyt ja hyvä niin, sillä juttu paljastaa paljon. Halusin aloittaa Michellen kanssa nollasta. Petäjän jutussa kirjailijan aviomies, näyttelijä Patton Oswalt mainitsee jotain oleellista vaimonsa kirjasta:

”Prosessi oli rankka. Kirjan kirjoittaminen vei aikaa, koska hänen täytyi yhdistää oma kaunokirjallinen kirjoitustyylinsä ja samalla tarkistaa koko ajan jokainen kirjan fakta, jotta kirja pitäisi yhtä toden kanssa. Tekstin imu ei saanut kuitenkaan kärsiä”, Patton Oswalt kertoi HS:lle.

Tässä se tuli: Järkyttävä todellisuus sellaisena kuin se on tapahtunut ja sitten miten kertoa se niin, että lukija jaksaa niin paljon yksityiskohtia. Minä suorastaan nyt janosin teknistä tutkintaa, sillä halusin tietää, missä murhaaja tekee virheen. Arvasin, mihin ratkaisu tulee perustumaan, mutta en miten, sillä onneksi olin jättänyt Petäjän ansiokkaan jutun tähän iltaan. Paljastan, että odotin tätä teosta kuumana: Arvasin tässä olevan sellaisen naisen kertomuksen sillä tavalla kerrottuna, että tätä en lukematta jätä!

Michelle kirjoitti loppuun ensimmäiset jälkisanat, mutta hänen kuoltuaan uudet kirjoitti Michellen puoliso Patton Oswalt ja lisäksi on Liite Kirja, jonka avulla murhaaja löydettiin: Joseph James D’Angelon pidätys. Tämän kertominen ei vie tarinalta voimaa, sillä tiedämme murhaajasta vieläkin varsin vähän, mutta kirjassa selviää muutamia vastauksia vaikka kysymyksiin ’miksi hän oli niin alemmuudentuntoinen?’ ’miksi hän oli kuin koko ajan poliisia edellä eli miten voi niin kadota pimeyteen?’ ja jotain muutakin. Kirjasta on tekeillä HBO:n dokumenttisarja, jota epäilen monen odottavan. 

Loppusanat tässä ovat Michelle McNamaran Kirje vanhalle miehelle, josta otan muutaman pätkän:

Sydämet takovat. Suut kuivuvat. Jäi mysteeriksi, miten todella saatoit olla lihaa ja verta etkä haamu. Olit kovapohjainen kenkä, jonka kosketus tuntuu vain hetken. Sidottuihin käsiin sohaistu hoitoöljyn peittämä penis.”Runkkaakin kunnolla.” Kukaan ei nähnyt kasvojasi. Kukaan ei tuntenut ruumiisi täyttä painoa. Silmät sidottuina uhrien piti luottaa haju- ja kuuloaistiinsa. Talkin hieno kukkaistuoksu. Aavistus kanelia. Verhotankoon ripustettu tuulikello. Putkikassin avautuva vetoketju. Lattialle putoilevat kolikot. Vinkaisu, nyyhkäisy. ”Voi äiti”. Ohi vilahtavat syvänsiniset tennistossut.

Erään uhrin puhelin soi 24 vuotta raiskauksen jälkeen. ”Leikitäänkö?” miesääni kuiskasi. Sinä. Uhri oli siitä varma. Ryvit nostalgiassa...”Muistatko leikkihetkemme?”

*****

Alkuperäiskansi: Sarah Brody

Kuvat: Getty Images

Kirjailijan kuva: Robin Von Swank

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Edith/Sivusuhteita  Kirjasähkökäyrä  Kirjamies  ja  Elegia

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Aleksis Kivi, torpan pojasta ensimmäiseksi suomen kielellä kirjoittavaksi ammattikirjailijaksi

Lokakuun kymmenentenä päivänä 1834 syntyi Nurmijärven Palojoen kylässä kyläräätäli Eerik Juhana Stenvallin ja hänen vaimonsa Annastiinan perheeseen neljäs poika, joka sai nimen Aleksis. Jo kahdeksanvuotiaana Aleksis runoili:

Minä neljäs veljistä
Synnyin juuri köyhäll vuodella
Isäni suuttui
Ja vähän muotokin muuttui
Sanoi poikia tulee kuin nallikoi,
Jumala noit' nyt hallikkoon -.

Aleksis Kivi (1834-1872) oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut ammattikirjailija. Tämä on huomionarvoista ja tärkeää suomenmieliselle ja -kieliselle identiteetille. Ruotsi oli ylhäisön kieli ja vain rahvas puhui suomea, mutta monet kulttuurivaikuttajat Kiven jälkeen vaihtoivat suomen kieleen. Tällöin myös oman isäni isä muutti perheensä nimen Sten suomalaiseksi.

Kieli on vahva osa ihmisen identiteettiä. Kansan oma kieli vahvistaa sen yhteisöllisyyttä ja tuo sille omanarvontuntoa. Kieli on valtaa!  Suvella 2016 tapaamani suomalaiset juuret omaava Anna kertoi, miten meidän itäisen rajamme toisella puolella rangaistiin koulussa jo yhdestä suomenkielen sanasta. Kansan oma kieli pelottaa hallitsijoita ja maiden mahtavia ellei sillä ole hallinnon siunausta.

Olen herkistynyt Kiven elämälle luettuani Markus Similän kirjan Pienet suuret suomalaiset. Millaisia he olivat lapsina ja nuorina? (Minerva 2009). Samaisesta kirjasta on myös yllä oleva Aleksis Kiven runo. Joka itsenäisyyspäivä luen Similän kirjaa ja kun luen miten Kiven koulutie katkesi nälkään, koen pakahduttavaa surumieltä. Aleksishan jäi kaksi kertaa luokalleen, mutta syynä eivät todellakaan olleet tyhmyys tai laiskuus vaan nälkä! Kaikesta huolimatta Aleksis kirjoitti ylioppilaaksi ja hänen pääteoksensa Seitsemän veljestä loi perustan suomenkieliselle taideproosalle, näytelmäkirjallisuudelle ja runoudelle. Hänestä tuli myös kansalliskirjailija, jonka syntymäpäivä 10.10. on suomalaisen kirjallisuuden päivä ja virallinen liputuspäivä.

Toinen kirja, josta ammennan suomalaisten kirjailijoiden ja myös Aleksis Kiven elämästä on Haltiakuusen alla. Suomalaisia kirjailijakoteja (Avain 2013). Tekijät Anne Helttunen, Annemari Saure ja kuvat Jari Suominen.

"Minua painaa hirveä ikävyys, mielensynkeys, se ehkä viimein perin hävittää minun sieluni."

Kirjeessä Kaarlo Bergholmille loppuvuonna 1870.

Aleksis Kivi vietti viimeiset kuukautensa tässä mökissä Tuusulan Rantatien varrella. Hänen lapsuutensa lapsuus Palojoella oli suhteellisen hyvä ja Aleksis pääsikin opintielle. Kouluaika Helsingissä olikin jo tiukkaa ja Aleksis näki aika-ajoin nälkää ja terveys oli heikko. Kaikesta huolimatta ensimmäinen suomenkielinen romaani Seitsemän veljestä syntyi Charlotta Lönnqvistin Fanjunkarsissa, jossa Kivellä oli parhaat oltavat. Siellä syntyivät myös Nummisuutarit ja Kihlaus. Kiven valo kuitenkin sammui professori August Ahlqvistin ruotsinkieliseen lehteen 1870 laatimaan murska-arvosteluun Seitsemästä veljeksestä. Takana saattoi olla kaunaa, sillä vuonna 1860 Kivi voitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kilpailussa palkinnon murhenäytelmällään Kullervo. Viisi vuotta myöhemmin Nummisuutarit sai alan auktoriteeteilta korkeimman mahdollisen tunnustuksen: valtion kaunokirjallisuuspalkinnon, 2 500 markkaa. Se oli paljon rahaa mutta sitäkin tärkeämpää lienee, että Kivi päihitti kilvassa Runebergin ja August Ahlqvistin (runoilija A. Oksasen) 

Kiven rusikoijana historiaan jäänyt suomen kielen ja kirjallisuuden professori Ahlqvist oli Suomettaressa kirjoittanut, ettei Kivellä ole asiaa "runouden pyhään yrttitarhaan, jossa kansan hengeliset hedelmät kasvavat ja jossa ulosvalitut tietäjät hellin käsin näiden kukkasia vaalivat".

Aleksis Kivi, surun poika, torpan poika, on kirkkain osoitus siitä, miten lahjakkuus lyö itsensä läpi ilman tukea, ilman sosiaalisia verkostoja ja vaikutusvaltaisia ystäviä. Kivi ei ollut ostettu harha, vaan puhdas lahjakkuus.

Kivi vietti elämänsä viimeiset kahdeksan kuukautta veljensä Albertin ja tämän vaimon Karoliinan perheessä. Väsynyt surun poika asusteli mökin takakammarissa ja pysytteli lopun aikaa omissa oloissaan kunnes nukkui pois joulukuun viimeisen päivän aamuyönä 1872 kuvan huoneessa. (LL Haltiakuusen alla kirjasta)

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.

Kiven torppa valkovuokkojen aikaan. Kuvannut Sanna Ahonen. Kiitos Sanna♥

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Perheemme yllä lepää kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen. Lapsena ajattelin, että voisimme kumota kirouksen, mutta sen sijaan antauduin sen vietäväksi ja se oli helppoa, seurasin vain kultaista uomaa, joka kulki maiseman halki selvänä kuin virtaava joki.

Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktis (Kärlekens Antarktis, Tammi 2019, suomennos Outi Menna) on äärimmäisen kuulas ja kipeä tarina. Se soi ja soi, mutta samalla se satuttaa tajunnavirrallaan, vie mennessään, tulvii yli. Se houkuttaa valoon, se viettelee pimeään, se ei voi vastustaa yötä. Tarina on kertomus sukupolvelta toiseen kertautuvasta syrjäytymisestä. Kertojana on heroinisti ja prostituoitu Inni, joka niin haluaisi parempaa äidilleen ja isälleen, itselleen ja Shanelle sekä heidän lapsilleen, joista ensimmäinen viedään sijaisperheeseen ja toisen hän luovuttaa pari tuntia synnytyksen jälkeen pois. Siltikin, vaikka aihe satuttaa, Stridsberg kirjoittaa niin kauniisti, että se sattuu vieläkin enemmän!

Putosin samaan tunnelmaan kuin luettuani Saran kirjan Niin raskas on rakkaus, mutta Rakkauden Antarktis on vahvempi. Tarinassa on konsepti, joka toistuu kerta kerran jälkeen hieman erilaisena, hypnoottisena. Jokaisella kerralla putoan syvemmälle ja syvemmälle kunnes maistan mudan. Ei se ole paha, sillä sitähän kertoja on kaivannut. Hän on oikein etsimällä etsinyt, kunnes hänet löydetään. Kunnes mies löytää hänet. Kunnes yö.

Tässä se nyt tulee. En ole totta puhuakseni koskaan halunnut päästä eroon heroiinista.  Siis oikeasti halunnut, en edes Vallen tai Solveigin takia. Sen oivaltaminen tekee ihmisestä painottoman. Tieto siitä että on jotain vielä rakkauttakin suurempaa.

Innin elämä on kaipausta. Hänen maailmansa tuoksuu ikävältä, vedeltä, savulta, levältä, yöltä...Hän on syntynyt peto sisällään. Hän tietää joutuvansa odottamaan kunnes saisi riittävän rauhan ja hiljaisuuden. Hän on osa jokea, mutta hän ei jaksa enää virrata. Inni tietää saavansa hiljaisuuden kautta riittävän etäisyyden nähdäkseen ja ymmärtääkseen, löytääkseen perheensä. Hänen pitää ensin vain hajota. Muuttua tähtipölyksi.

Oli kesäkuu, alkukesä, minun viimeiseni.

Istuimme hetken katsellen sumuista vihreää maisemaa ja kuuntelimme moottorin hyrräystä, kunnes hän sammutti auton valot ja käänsi katseensa minuun.

”Nouse autosta ja odota minua”, hän sanoi, ja minä tottelin ja jäin odottamaan häntä. Sitten kuulin ihan läheltä hänen äänensä.

”No, mennäänkö?”

Sara Stridsbergin teksti virtaa kuin joki. Hämää kuin uni. Kaunista kuin kevyesti leijaileva puuterilumi. Valoa pimeään. Tähtitomua.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirja vieköön!

Lokakuu maalaa vahvoilla väreillä: Hurmaannun!

Nyt tulee sellainen syyspläjäys, että alta pois! Suurin osa näistä kuvista on otettu lokakuulla, jokunen syyskuulla ja muutama vanhempi on mukana kuin vertailuna tai tunnelmantuojana eli lähdetään väreihin. Kurkistetaan villiviinikaaresta, mitä on menossa...

Kuvattu meidän pohjoispäätyä noin vajaa tunti sitten. Köynnöshortensia vain vahvistaa pergolaamme eli tuo, missä näkyy entinen kulku, saunan oven vieressä, on kasvamassa kiinni, kuten tarkoitus on ollutkin. Kulmassa näkyvä hortensia on osa projektia Sama polku eri vuosina eri vuodenaikoina.

 Tässä jonain vuonna, kun pilvikirsikka ei ollut vielä pettänyt... ja sama köynnöshortensia ja tässä nyt:

Ja kun tästä menemme polkua oikealle saavumme

pohjoisrinteelle, jonka päässä kulkevat rauniorappuset itäpuolelle. Takana näkyvät lehtomme suuret lehmukset. Kartiovalkokuuset pääsevät nyt hyvin esille, kun enää ei ole atsaleoiden huumava kukinta-aika, mutta nekin tulevat ruskaan!

Tässä yksi syy miksi suosin atsaleaa, toinen on tietysti tuoksu ja kolmas hurmaavat kukinnot ja neljäs, että ne pudottavat lehtensä syksyllä ja viides: Niitä ei tarvitse suojata kevätahavilta.

Tässä sama kohta kuin edellisessä kuvassa, mutta ihanat kartiovalkokuuset jäävät toiseksi! Niillä on oma aikansa ja minusta se on juuri nyt ja tästä koko talven kevääseen asti.

Kirjasta Erään avioliiton muotokuva:  Sissinghurstin puutarhan oli oltava kesytön ja sen oli kartettava järjestystä. Villikukkien oli saatava tunkeutua puutarhaan ja rhododendronit oli karkotettava ja niiden lempeämpi serkku azalea, sai korvata ne...

Kartiovalkokuuset ovat vieneet minua jo 30 vuotta. Kuvassa yksi vanhimmista. Mikä on suloisempaa kuin tuollainen havumainen sokeritoppa ja eräänä aamuna se on kuurassa ja sitten lumessa. Jos tämä ikivihreä kasvi kiinnostaa, täältä löytyy siitä paljon eli Kartiovalkokuusen haaste ja viehätys

Katsokaa nyt miten pikkarainen hän on ollut! Muutoksia on jonkin verran, mutta tästä katsoen vasemmalla edelleen valtavat syyshortensiat  'Grandiflora', ja oikealla suuret mongolianvaahterat. Sen sijaan pikkupuita, helmiorapihlajoita on tullut kolme lisää: Helmiorapihlaja kaunehin on Seurattavin lienee I-vyöhykkeen magnoliamme, magnolia x loebneri 'Leonard Messel', Yksi kartiovalkokuusi on lisätty sekä useita kärhöjä etc. Poistettu on jättimäinen hopeakuusi, joka varjosti liikaa syyshortensioita ja oikealla näkyvän lampun vieressä on syyshortensian merkki vaihtunut tiuhaan, mistä kerroinkin vähän aikaa sitten.

Tässä edelleen syyshortensiat, ikäkonkarit ja nyt taidatte nähdä ensimmäistä kertaa eturinteen pikkutöpön eli kartiovakokuusen, jossa on ollut haastetta muita enemmän: rinne eli kastelutulos heikko, koko päivän porotus keväällä eli kun muiden kanssa pääsen helpommalla tämän töpön kanssa olemme harsossa usein vielä toukokuun viidentenä, jolloin synttäripäiväni iloksi otan harson pois.

Syyshortensia Wim's Red saa nyt seurata suurempia lajitovereitaan ihan paraatipaikalla etupihalla.

Jo aiemmin mainittu köynnöshortensiamme on nyt tässä värissä, mutta kykenee se limeenkin! Mukana kasvaa tässä villiviiniä ja näin yläterassimme ruokakatos verhoutuu kauniisti keväästä myöhäiseen syksyyn.

Joka syksy on yksi 'äijägrillaus' eli minäkin syön punaista lihaa.

Jotenkin tämä on se 'the juttu' eli kuin ulkoruokinnan pudottajaiset. Tämä on vähän nyt siirtynyt, kun tuntui että flunssa olisi tulossa, mutta ehkä uhmaan kohtaloa ja ryhdymme tähän ensi viikonloppuna. Toivottavasti emme vilustu, sillä kirjamessut odottavat. Onneksi on untuvatakit!

Sillalla esittelyssä Marimekko -pusero Pulu, jonka pinkki ei tässä taida oikein näkyä, mutta siis se 'pelaa' yhteen kevyttoppikseni sekä koristossujeni kanssa.

Satanut on onneksi nyt kiitettävästi eli se tarkoittaa, että sillan alla virtaa. Keväällähän tähän tuli uimaan sorsapariskunta...

Hauskimmat vastakohdat löytyvät sillan päistä eli vasemmalla siroimmin kasvanut kartiovalkokuusemme ja oikeassa reunassa mörrimöykkymme, josta kukaan ei voi arvata mihin se vielä pystyy. Hänhän oli jo kuolemaan tuomittu kun...Koko tarina löytyy täältä

Kalliotuhkapensasta löytyy tontiltamme tuulten ja lintujen kuljettamana. Olemme aika ihastuneita tähän helppoon ja kauniiseen kasviin, joka antaa lisää kerroksellisuutta puutarhaamme. Usein se saa kasvaa, missä on juurtunut, joskus vähän siirrämme tarvekohtiin. Olen syksyn rakastaja ja käytän eniten kasveja, joissa on ruskaväri. Jopa helmiorapihlajassa on kaunis syysväritys! Minusta pihamme on kaunein syksyllä, mutta en kiellä sitä helmihetkeä, kun valkoiset ja siniset scillat puskevat maasta ja sitten sitä kun atsaleat ja helmiorapihlajat, mutta jos olisi pakko valita, valitsisin syyspihan♥

Tällaiset suloiset villasukat sitten joku syyssielu saa jouluna♥ Sukat on kutonut bloggarikollega Paluumuuttajatar Kiitos Anne♥

Hurmehappomarja on yksi voimakkaimpia syysvärittäjiä ja miten vaatimaton se onkaan hoidoltaan...

Syksy, mikä ihan mahdollisuus, mikä tilaisuus, mikä hurmio. Syksy on toinen ihoni, sen raikkaat syyspäivät hengitykseni. Syksyllä olen eniten minä♥

Köynnöshortensia syleilee kalliomme päässä olevaa kiveä kiihkeästi. Orava syö pähkinää ja tulee jo aamuvarhain aamiaiselle, sillä ihan vielä ei olla talviunilla. Itse olen uponnut syksyn kirjasatoon syvälle eli ihan kiireeltä on alkanut tuntua etenkin kun syksyn houkuttavat pihatyöt vievät aikansa. Nyt on edessä suuret verkotukset eli tervetuloa vain kaikki metäskauriit omenoille ja auringonkukille, mutta melkein kaikki muu onkin viikon päästä jo suojattu!

Me ♥

Syysraikasta viikonloppua teille kaikille tasapuolisesti♥ Omenapiirakka kutsuu...

ruskaterveisin
Leena Lumi

Leena Lumin puutarhassa

Peter James: Kuolema vaanii verkossa

Johnny Fordwater istui keittiössä aamutakki päällä, parta ajamatta ja hiukset pörrössä...

Hän istui tilavassa viidennen kerroksen asunnossaan – tai pankin asunnossa, pankkihan tämän nyt omisti – ja tuijotti synkkänä ikkunasta näkyvää Hoven rantakaistaletta. Hän oli kiinnittänyt paikan kurkihirttä myöten eikä selviytyisi maksuista enää montaa kuukautta, jos poliisi oli oikeassa Ingridistä. Hän ei ollut pystynyt tunnustamaan poliisille, että oli lainannut Ingridille paljon enemmän kuin 200 000 puntaa. Todellinen summa oli lähes 400 000. Hän oli saaanut sen kokoon nostamalla suurimman osan eläkesäästöistään ja myymällä osakkeensa, kiinnittämällä asuntonsa, myymällä klassikkoautonsa ja käymällä lakki kourassa pankissa.

Peter Jamesin Kuolema vaanii verkossa (Dead at First Sight, Minerva Crime 2019, suomennos Maikki Soro) kertoo järisyttävän tarinan julmista nettihuijareista, jotka rahastavat ihmisiä rakkauden nälällä  ja hyväuskoisuudella. Erään täysin viattoman ja komeahkon miehen identiteetti on ryövätty ja hänen kuvillaan ja tiedoillaan julmat rikolliset alkavat netissä leikkiä hunaja-ansaa. Niin uskomatonta kuin se onkin, ansaan tarttuvat niin naiset kuin miehet ja täysin ikään katsomatta! Ihmiset eivät tapaa toisiaan, mutta tunteet kuumenevat yhteistä tulevaisuutta suunnitellessa uhrin ollessa niin sekaisin, että suostuu maksamaan tuntemattomien isoäitien syöpähoitoja, kalliita avioeroja ja mitä tahansa saadakseen tavata sielukumppaninsa. Jokainen ajattelee olevansa tuntemattoman nettirakkaansa kanssa ’Match made in heaven.’ Jollakin tavalla juuri Johnny Fordwaterin kohtalo sattuu eniten, sillä hän on elänyt armeijan majurina säällistä elämää ja leskeksi jäätyään tuntee kaipaavansa seuraa. Yksinäisyys painaa...ja kun vielä voisi olla tilaisuus. Ingrid olikin vain virvatuli ja kallis sellainen!

Yllättäen kuvioon liittyy varakkaan Lena Welchin syöksyminen alas parvekkeelta Münchenissä sekä erään Suzy Driverin kuolema. Samoin Brightoniin palaa Yhdysvalloista ylikomisario Roy Gracen vanha tuttu Tooth, joka kärsii järkyttävistä seurauksista ja kivuista sekaannuttuaan syvästi tapahtumiin liian vaarallisen naisen kanssa. Musta leski voittaa aina ja tämä todistettiin Jamesin tarinassa Kuolemaan asti sinun (Love You Dead). Tooth on todella älykäs ja vaarallinen, vain erään maailman myrkyllisimmän skorpionin piston hieman heikentämä. Hänellä on ongelmia flunssaoireista peniksen kutistumiseen!Tooth on kuitenkin ammattilainen ja päättää heittää viimeisen julman keikkansa.

Luettuani nyt Roy Grace -sarjan viidennentoista osan, tuntuu kuin suhteeni  Jamesiin olisi vanha avioliitto, tuttu ja turvallinen, sellainen jossa on nousunsa ja laskunsa sekä sanomisensa. Kirjoittaessani Peterin kirjasta Kuolema merkitsee omansa (You Are Dead) päästelin niin, että itseäkin huvittaa. Milloin olen moittinut Gracea liian hajuttomaksi ja tylsäksi, kuin liian haaleaksi kylvyksi. Milloin olen valittanut liian suuresta henkilömäärästä tai väkivallasta. Toisaalta olen ylistänyt: ”Peter James ei sorru yhteenkään mokaan! Olen törmännyt täydelliseen brittidekkaristiin!!!” Olen tehnyt hänelle oman kirjastonkin eli Peter Jamesin Roy Grace –sarja. Kehunutkin olen, sillä Roy on alkanut kehittyä jännittävämmäksi ja siitä kiitän hänen kakkosmiestään Glenn Bransonia, joka on kuin Royn vastakohta. Onneksi he täydentävät toisiaan brittiläisen hauskasti! Kirjassa on hykerryttävä kohtaus, jossa Roy Grace on ylityöllistettynä ja vihamaamansa esimiehen  ärsyttämänä unohtanut vannoneensa, että ei mene enää ikinä Bransonin kyytiin. Mikä vikatikki! Hah-hah..Dekkari saa olla hauska just brittiläiseen tyyliin, joka ei syö jännitystä. 

Well...Peter James on tahtomattaan vaikuttanut elämässäni ainakin yhteen asiaan. Kun olin lukenut hänen ensimmäisen dekkarinsa Kuoleman kanssa ei kujeilla (Dead Simple) tein tahdonilmaisun miten minua ei saa haudata. Edelleenkin muistan Peterin Roy Grace –esikoisen parhaiten. Toisaalta en osaa sanoa oliko se paras, vai onko paras kuitenkin Kuolema katsoo kohti (Looking Good Dead), joka oli vuonna 2011 toiseksi paras lukemani dekkari vai olisiko se kuitenkin Kuolema kulkee kannoilla (Dead Like You)...

Kuolema vaanii verkossa on kuitenkin monen todellisuutta eli niin helposti huijattavia me olemme. Jamesin tarinan päätoimijat tulevat Afrikasta ollen julmia ja tavattomia. Heihin lankeavat ketkä tahansa kolmekymppisistä yhdeksänkymppisiin maksaen herkkäuskoisuudestaan kovan hinnan. Joillakin on siihen varaa, useimmilla ei. Pelkästään Britanniassa nettiromanssien uhreilta vietiin viime vuonna 300 000 miljoonaa puntaa! Siinä menivät kodit, eläkesäästöt, unelmat, elämät.

Kuolema vaanii verkossa on takuuvahvaa Peter Jamesia ollen myös ajan hermolla. Lukija saa pelätä, myötäkärsiä sekä myös nauraa, sillä onhan Roy Grace sellainen tosikko! Nyt tätä tosikkoa on myyty maailmalla jo yli 20 miljoonaa kirjaa. Varmaan Glenn Bransonilla ja Peter Jamesilla on osuutensa menestykseen.

Ihana Richie, kysyit, voisinko antaa jo satatuhatta siitä 450 tuhannesta käteisenä. Kyllä se onnistuu parissa päivässä. Ja silloin, senkin paha poika, minä hemmottelen sinut piloille – ja itseni totta kai! Eräs hyvä ystäväni on  muutaman päivän...Se olisi meidän salainen lemmenpesämme, saisimme olla ihan rauhassa. Ja samalla saisit rahasi! Kaipaan sinua mielettömästi!

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Ympäri saarta kiertävä kaislikko...

Ympäri saarta 
kiertävä kaislikko on 
tiheä aita
jonka seassa tuhat 
tietä kuljettaa kotiin.

***

Pimeys kaatuu 
kiinni horisonttiin kuin
käärepaperi.
Tähdet ja kuu tulevat 
koristamaan matkaani.

***

Istun rannassa
ja tiedän ettet tule.
Kaulakorussa
hikinen tuoksu muistaa
kallion kuumat kohdat.

***

Hanhet lentävät
pois pohjoisen kylmästä.
Tietävätkö ne
mitä kohti suuntaavat
noin määrätietoisesti?

***

Taivas räväyttää
väripaletin kirjon
mustalle yölle.
Ripustan revontulet
koristamaan kotini.

***

Tilhien parvi
tien varren pihlajissa.
Minä tarjoan 
punertavat marjani
huulillesi kun tulet.

- Eija Aromaa -
Tankapyöräilijän talvi (ntamo 2014) 
Kallio. Tankoja (ntamo 2013)

Runokirjat Leena Lumissa