Marraskuu on mahdollisuus moneen ja hyvää pyhäinpäivää!

Marraskuu on monta ja kohti pitkää viikonloppua kirjoitin 2017 marraskuun toisena päivänä. Sieltä löytyy marraskuuta moneen makuun, myös sitä marraskuuta, jota en ennen nähnyt, koska en tajunnut sen valoa.

Entinen inhokkikuukauteni marraskuu on hitaasti, mutta varmoin ottein valloittanut minut. Siitä on tullut salarakas, joka on tätä kaikkea mitä viime vuonna kerroin...,mutta tämä luolanainenkuukausi, jolloin on lupa kääriytyä kodin, kynttilöiden, perheen ja huopien lämpöön, on myös aikaa ajatella, pohtia syntyjä syviä. Syyskausi, jonka aikana olen kokenut mitä ihanimpia juttuja, tavannut mitä lämminhenkisempiä ihmisiä, on ollut myös kuukausi, jonka katveessa olen sivusta seurannut ja myös osin itse kokenut, huumorin varjolla heitettyä ilkeyttä, piikittelyä, vähättelyä, kateutta ja toisten alentamista. Tästä asiasta Tiia kirjoitti ansiokkaasti jutussaan Veetuilun jalot taidot, kun ihmissuhteissa kolisee! Luin kaikki kommentit läpi ja kävimme Tiian kanssa asiasta myös privaattikeskustelua. Jaksamme täältä sateenkaaren tuolle puolen ihmetellä, mikä ajaa jotkut naiset tilaan, jossa toisen ilo, onni ja/tai menestys on itseltä pois? Mistä kaikki katkeruus ja happamuus? Mikä saa naisen olemaan naiselle peto? Olen aina fanittanut naisten välistä ystävyyttä ja tuonut sitä kohta jo seitsemän vuotta esiin blogissani. Minusta 'kehu nainen päivässä' ei ole yhtään huono asia! Vielä parempi on olla aidosti välittävä, empaattinen ja toista kohottava vilpitön ystävä. Tällainen ystävä ei verhoudu omahyväisyyden ja kaikkitietävyyden viittaan. Hän ei piikittele vieraillessaan toisten blogeissa, hän ei alenna muita ylentääkseen itseään. Hän ei ole kaikkitietävä, pöyhkeä oraakkeli, joka julistaa omaa tietoaan asiasta kuin asiasta kuin pyhää sanaa. Hän ei lähesty ystäviään sarkasmissa velloen, hän ei puutu toisten ulkonäköön, ei huomauttele ja vähättele toisten tekstejä ja etenkään hän ei vedä tähtiviittaa ylleen silloin, kun ei ole sitä itse ansainnut! (2015)

Muutamia vuosia sitten oli aika todeta, että joskus on aika tehdä elämässä pientä siivousta. Kannattaa alkaa välittää itsestään niin paljon, että siivoaa elämästään ne niin sanotut ystävät, jotka ovat energiasyöppöjä, jotka eivät ymmärrä vastavuoroisuutta ja/tai he epäempaattisuudeltaan eivät ymmärrä muista kuin omista tarpeistaan. Minulle tuli seinä vastaan, on kuin olisin hakannut päätäni kiveen. Miksi ihmeessä annoin elämässäni roikkua heitä, jotka tunkivat kaikkeen, veivät kaiken energiani ja jotka eivät ymmärtäneet mitään siitä, miten paljon tarvitsen omaa tilaa. Aloin tehdä aikuisen naisen tervehdyttävää siivousta, jonka jälkeen jäljellä oli perhe, parhaat ystäväni vuosikymmenien ajalta ja sitten te, blogini lukijat, joissa on monta niin uskomattoman uskollista kanssakulkijaa niin ylä- kuin alamäkiin, että...oi totisesti! Kun sain hyvän työtarjouksen menestyvältä ystävältäni, jolloin blogini olisi siirtynyt arvostamaani lehteen, minulla oli kaksi syytä sanoa 'ei kiitos' rahalle ja kiinnostavalle työlle: Ensinnäkin en halua enää olla aikataulutettu: Haluan luolanainenaikani, milloin ikinä siltä tuntuu eli tahdon vihdoinkin olla uskollinen itselleni. Ja se toinen syy olitte te. Sanoin Anna-Liisalle, että 'eivät minun kaikki ihanat lukijani löydä polkua luokseni sinne lehteen'. No juu, ehkä olen sitten teistä läheisriippuvainen, hällä väliä, mutta minä välitän aina oikeasti heistä, jotka välittävät. Välittäminen toisista on tärkeintä ja se miten kohtelee kaikkia, joiden kanssa on tekemisissä. Netissä varsinkin, kun ei voi nähdä toisen kasvoja, on otettava tarkka vaari siitä mitä kirjoittaa, sillä vastaanottaja voi olla vaikka minkälaisessa elämäntilanteessa. Sitä ei vähätellä! Ketään ei mollata. Ja taas on uusi ihana marraskuu ja tilaisuus päättää lujasti pitää kiinni siitä oman blogin tunnetilasta, jota on halunnut vaalia alusta asti. Asiat voivat kiistellä, mutta toisia ja toisten sanomisia ei vähätellä. Minun blogissani en anna alentaa ketään. Olen blogini henki ja tunne, ja aion entistä tarkemmin seurata vitsin varjolla kirjoitettuja piikkejä, kateusnuolia ja toisia alentavaa kaikkitietävyyttä. Tunne ja välittäminen ja niiden kautta asioiden esiintuominen olkoot marraskuun sadetta, jonka jälkeen kaikki pahamieli pyyhkiytyy pois.(2015)

Joskus kauan sitten minusta marraskuu tuntui siltä, miltä Hannen Pilkku näyttää kuvassa: Halusi vain vetää jotain päähänsä ja kadota. Alakuloon törmäsi jo aamusta ja pitkinä, harmaina päivinä vielä ilman lumen valoa, tuli mieleen, että 'jos joskus on mahdollista, niin vietän kaikki marraskuuni jossain muualla kuin Suomessa.' Kerran lähdimme sitten lokakuun lopulla marraskuuta pakoon Salzburgiin omalla autolla. Kaikki oli niin täydellistä, sillä rakastanhan syksyä. Saavuimme sunnuntai-iltapäivänä Salzburgiin ja ihmettelimme, että miksi ihmiset riisuivat vaatteita yltään kadulla. No, me istuimme ilmastoidussa autossa, joten emme tienneet, että ulkoämpötila oli +34 astetta! Tehän taas tiedätte, mitä olen mieltä helteestä;) Onneksi sairastan Imelda Marcos -syndroomaa ja mukana oli about 18 kengät, vaikka R. kertoo kaikille, että niitä oli 28 paria: älkää uskoko.

Kaikki on nyt toisin, sillä olen löytänyt salarakkaani, marraskuun. Minä oikein piehtaroin siinä luolanainenajassa, jossa saan olla enemmän minä. Ennen söin marraskuussa Upiqinon Goldia, että jaksaisin, nyt syön sitä huhtikuussa, kuukausista julmimmassa.

Mitä marraskuussa voi tehdä sellaista, mikä tekee luolanainenkuukaudesta uniikin, eikä maa martona makaa:

1) Ei tarvitse esittää mitään eikä varsinkaan jo aamuviidestä ylipirteää ja rynnätä sinne tänne kuin päätön kana, vain koska on valon ylitarjontaa eli vrt. alkusuvi: Saa rauhassa olla oma intorvertti itsensä. Jos aihe kiinnostaa, lue tämä  Naapurin kuva Pirkko-Liisa Surojegin kirjasta Untu ja sydäntalven salaisuus (2013)

2) Saa kääriä ensimmäiset joululahjat, jos on huomannut ostaa kaunista lahjapaperia jemmaan, sillä Suomessahan sanotaan kaupoissa joulupaperin kysyjälle, että 'ei ennen isänpäivää'.(2013)

Kaikki on nyt toisin, sillä kaupat aivan pursuivat joulua ja luulinkin hetken, että olimme kuitenkin lähteneet Itävaltaan. Ostin lahjapapereita, lahjapusseja, yhden kirjan, jotain kaunista pehmeää ja linnuille ensimmäiset talit. Miten kiva, että on tajuttu ettei isänpäivä ole muuri matkalla jouluun, vaan suorastaan lähtömerkki. Haluan joulukuun olevan jo fiilistelyä, ei kaupoissa ravaamista muuta kuin pakolliset ruoka-asiat. Meille onkin tulossa outo joulu, sillä emme vieläkään tiedä, missä sen vietämme ja keiden kanssa! (2019)

3) Jos haluaa teettää joulukortit omasta valokuvasta, kannattaa viedä kortit tehtäviksi isänpäivän jälkeen, jolloin ne usein saa jo tarjoushintaan ja mitä enemmän kortteja tilaa, sen vähemmän maksaa.(2013)

Vaikka kuvaankin paljon, inspiraatio omista kuvista tehtyihin joulukortteihin katosi Olgan mukana. Toisaalta, jos saisi tälläisiä otoksia kuin lankoni Pekka Mäkinen heidän kotipihallaan Luvialla, voisi innostua uudelleen.

Näille voi syöttää vaikka riistaherkkua,mutta syövät myös omenoita ja lintujen siemenseoksia. Tämä ilmeisesti valkohäntäpeura. Meillä käyvät ne pienet metsäkauriit, joiden sorkat eivät saa jäisestä maasta irti ravintoa. Maagisen kaunis kuva...

4) Marraskuussa voi tehdä monta asiaa pois joulun alta, että saa sitten joulukuussa alkaa vain fiilistellä tunnelmia. Komerotkin voi siivota jo nyt ellei sitten aio viettää joulua komerossa (Marttaliiton viisaus!)

Ei mitään komeroiden siivousta, vaan sen sijaan koristellaan kotia ja puutarhaa sekä kaamosvaloilla että kaikella kivalla ja salaperäisellä. Meillä kohta avautuu Välikaton Feetun paketontipaja.(2019)

5) Jos valmistaa jouluksi vaikka kirsikkalikööriä voi alkaa pullotuspuuhiin etenkin jos on käynyt kuten minulle, että homma jäi tehtyä viime marraskuussa: Takuulla on nyt valmista nautittavaksi, mutta säästämme jouluun. (2015)

Ensimmäinen pullotus on tehty ja vähän maisteltiin äidin kanssa. Äiti sanoi, että 'parempaa kuin ikinä!' No, olin laittanut mukaan tavallisen sokerin lisäksi aitoa vaniljasokeria. (2013)

6) Marraskuussa voi pinnistellä sen verran, että ei tee minun vanhaa marraskuuvirhettäni eli sallin kaksi vuotta sitten itseni aloittaa joulusuklailun jo marraskuun alussa ja sitä satoa vieläkin kannan: Älkää salliko kaamoskiloja, vaan laittakaa itsellenne 'karkkipäivä'. Minä saan nyt joka sunnuntai-ilta nauttia Aino nougat samettista kun tulee Silta...mikä ihana sattuma, että se päivä on juuri tänään! Kun Silta loppuu karkkipäivä siirtyy tiistain Downton Abbeylle (2013)

Tänäänkin ostettiin suklaata, mutta sitten tulee paussi, sillä haluan jouluna nauttia niitä ihania belgialaisia 'kotiloita ja merihevosia'! Sarjoja on tullut kiitettävästi ja etenkin, koska on HBO, jolta voimme katsoa The Affairia! Tänään katsoimme iltapäiväteellä This is us. (2019)

7) Mietiskely on yhtä aliarvoitua kuin kiitollisuus: Marraskuussa voi harrastaa molempia. Kannattaa valita iso laiskanlinna ja miettiä kaikkia niitä asioita, joita kesällä ei ehdi. Sitä voi ilosta hämmästyä, mitä kaikkea hyvää elämässä onkaan. Positiivinen listaus on kuin marraskuun henkiset ledvalot.(2013)

Tärkeää, mutta haluan nyt enemmän toimintaa: Huomenna on leikattava toisesta isosta hortensiasta kukat, sillä siihen tulee kaunis ledvaloasetelma joka vuosi. Oikein hätkähdin kun huomasin, että naapurin Eeva oli ehtinyt ennen meitä! (2019)

8) Tietenkään emme tyydy vain henkisiin ledvaloihin, vaan ripustelemme ja tungemme juuri nyt kaamosaikaan ledejä sinne sun tänne. Meillä on valot jo ulkona kolmessa eri pensaassa ja sisällä olen rakentanut kaamosvalaisimia suunnilleen joka huoneeseen. (2015)

Pitää paikkansa, mutta ei tainnut olla vielä 2013 100 kappaletta valkoista lediä valkoisten ohuiden verhojen takana ja ostin myös ihan uuden valojutun, jota on vähän vaikea selittää:

Se on tuo juttu, joka roikkuu tuossa lampussa, jonka paikka on väärä. Niitä on olkkarissa muutama, mutta tuota käytetään tuskin koskaan eli se siinä vain sisustussyistä. Tuo ledroikotin valaisee yöllä kuin koko tilan ja näyttää potenssiin ziljoona paremmalta kuin mitä kuva antaa ulos. Huomatkaa mikä ledmania: Alakertaan johtavat raput on leditetty pysyvästi!

Ledien ja kynttilöiden valossa kuljemme kerroksemme, jossa varmaan edellisessä kuvassa huomasitte kirjahyllyn. Vain vessoissa, saunassa, kellarissa ja pyykkihuoneessa ei ole kirjahyllyjä.

9) Puutarha yllättää marraskuussa, sillä orvokit, joista ei ole nypitti kuolleita kukintoja pois, lykkäävät uutta kukkaa ja tietenkin lumiasterit ovat täydessä kukassa.(2013)

10) Marraskuussa jos ikinä on lupa sanoa kutsuihin 'ei kiitos', sillä pitää olla vuodessa edes yksi luolanainenkuukausi, jossa ei koko ajan tarvitse olla 'iskussa'. Pakko lisätä tähän vielä Katjan, toisen marraskuufanin upea lause: "Marraskuun melankoliassa on paljon lohtua." Niin tosi. (2013)

11)  Marraskuussa viimeistään on aika rakentaa erilaisia talvipöytiä

12)  Ja jouluhan ei voi koskaan tulla liian aikaisin♥

13) Ensimmäinen kookossiemenkakku on valmistettu oravien ja lintujen aamaispöydälle.

14)  Rantapoluilla...

15)  Juttu marraskuusta kärsiville eli Mutta marraskuu...lukijoilleni, joille marraskuu ei ole ollut mahdollisuus

16)  Kun marraskuulle vastaa 'kyllä', voi löytää ihan uusia seikkailuja.

17)  Talvipesämme on takkahuone. Siellä luetaan, katsotaan sarjoja tallenteilta, tai ollaan ihan hiljaa kuunnellen tulen tarinoita. Toisinaan keskustellaan yömyöhälle...kerran niinkin, että unohdimme saunoa. Kyseessä molempien lukema Lionel Shriverin kirja Kaksoisvirhe, josta R. väitti että...Tänne me alamme vetäytyä...talvipesäämme.

"Miten uskallan olla näin onnellinen / sumuisessa marrasmaisemassa / pimenevän päivän lyhyenä hetkenä."

- Kyllikki Villa -

"Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee."

Susan Fletcher Meriharakat

Lyhdyssä palaa kynttilä kohti pimeää yötä kauriiden suunnistaa omenoille ja niiden rakkaidemme muistolle, jotka eivät ole enää joukossamme.

Leena Lumi

PS. Miten minusta tuntuu, että nyt jotkut hakevat tätä maailman parhaan lohilaatikon ohjetta Meilläkin on tänään tätä!

PS 2. Ainolla on Suuri Tyttökirja-arvonta!

PS 3. Anonyymi kiitos Innistä♥

Leena-Kaisa Laakso: Puutalotarinoita

Tiedättehän sen tunteen, kun menee johonkin taloon sisälle, ei jatka seurustelua kenenkään kanssa vaan alkaa kuunnella talon tarinoita. Vanhat talot kertovat sukupolvien iloista ja suruista, lattialankuilla on tepastellut pienokainen ensimmäisiä askeliaan, verandalla on juotu suvi-iltapäivisin kahvit, pelargonit kukkivat, perhoset lentävät ruusunmakeassa suvipäivässä ja tuntuu kodilta. Pakkaspuhurien paukkuessa laitetaan tulet uuneihin ja ruoka valmistetaan hellalla: Saadaan nopeasti mukavaa lämpöä. Talvella kinokset nousevat miltei ikkunoihin ja mereltä puhaltaa lujaa...Näen samaa unta erään toisen kanssa. Vartokaa vähän, troolipaatit saapuvat juuri. Ei, se olin minä laiturilla pienenä tyttönä ja isä sanoi: Leena, troolipaatti tulossa, onkohan nyt niitä kampeloita? Näin elämäni ensimmäisen kampelan eräänä päivänä Luvian Laitakarissa ja minusta oli hurjan jännittävää pidellä sitä kädessä. Olimme juuri muuttaneet merenrantakylään, jossa minulla tuli olemaan ystäviä vanhoissa hirsitaloissa täynnä tarinoita sukupolvelta toiselle.

Leena-Kaisa Laakson teos Puutalotarinoita (Avain 2019) meni minulla heti suoraan sydämeen, sillä olen hulluna vanhoihin taloihin ja niiden tarinoihin. Luin kirjan tuosta vain kahteenkin kertaan ja tuli mielettömän nostalginen olo: Leena-Kaisa kirjoittaa tunteella ja pieteetillä, kuten vanhoista rakennuksista pitääkin. Olen vieraillut kahdessatoista koskettavassa kohteessa eri puolilla Suomea ja olen niin innoissani, kun huomaan talovanhusten saavan jatkaa elämäänsä uusien tai entisten asukkaiden hellässä huomassa. Kirja tulvii paitsi tarinoita myös kuvia, joihin voi astua sisään aistimaan atmosfääriä. Onhan selvä, että en kirjoita kirjaa blogiini, mutta tarjoilen makupaloja. Ihan ei voi olla tottakaan, että Leena-Kaisan talokirja alkaa Reposaaresta: Tiedättehän minut ja Reposaaren ja muistatte ne kaikki kuvat sieltä: viimeksi kuvasin vanhoja taloja. Näin Leena-Kaisa:

Reposaari

Olen tullut uneen.

Lopputalven aurinko on kylmä ja maisema vaaleansininen. Vanhat pitsihuvilat nukkuvat vielä, terassit tyhjillään, verhot vedettyinä. Sisällä on hämähäkin seittejä, vaaleita lakanoita ja pientä pölyä, mieleen tulee Tšehovin Kolme sisarta ja Lokki, myöhäiset kesäillat, joissa juodaan teetä...ja kaukana ulapalla suuntaa iso laiva kohti Kiinaa.

Menemme vanhaan rintamamiestaloon, josta on tullut omistajilleen elämän paras löytö.

Leena-Kaisa menee tapaamaan Sami ja Sanna Suomalaista sekä heidän kaksivuotiasta poikaansa Sisua. Suomalaiset kutsuvat itseään talonhalaajiksi.

Ennen Reposaareen muuttoa he asuttivat isoa koulua, oli hevosia ja vähän liikaa remontointia. Uupuminen lähestyi. Sitten he kerran tuosta vain lähtivät  ensimmäistä kertaa juhannusajelulle Reposaareen vuonna 2012. Saareen päätyminen oli vahinko, mutta tällä hetkellä hekin varmaan myöntävät, että se oli ihan taikaa.

Olin ihan että mikä ihme tämä on, miksei kukaan ole puhunut mulle tästä mitään. Tämä on ihan uniikki miljöö, tämä jättää fiiliksen, Sanna sanoo.

Molemmille tuli heti vahva fiilis, että täällä me vielä asutaan...

Minulle tuli Reposaaresta samanlainen olo, mutta Perheen Järki ei suostu. Asumme nytkin saarella, mutta matka cityyn on vähän eri ja minä en ole mikään autoilun kuningatar...,mutta me käymme Reposaaren Merimestassa syömässä aika usein ja myös siinä kalakaupassa asioimme. Ei sitä koskaan tiedä, mistä itsensä vielä löytää.

Suomalaiset asuttavat entisten reposaarelaisten, Ilmari ja Margit Meriläisen rakentamaa taloa. Ilmari tuli Reposaareen evakkona Karjalasta ja Margit oli kaupungin tyttöjä, pankkineiti. Meriläisten henki asuu talossa. Kahvitkin juodaan Margitin keittimellä ja keittiön yläkaapit ovat Ilmarin tekemät.

Olohuone on samanaikaisesti valoisa, värikäs ja rauhallinen. Sisään kuuluu meren pauhu. Saaren kasvisto on aivan erityislaatuista, sillä laivalastien mukana on kulkenut ns. painolastikasvillisuutta. Joku voisi luulla Reposaarta sisäänlämpiäväksi, mutta se on kaikkea muuta. Se on avoin syli, jossa minäkin höpötän kenen kanssa vain ja niin tahtoisi olla räpsööläinen. Vaik kui kaukan ja iha outoi ihmisii.

Kun Margit oli töissä saarella, pankkeja oli vielä kolme ja käytössä oli Reposaaren erikoisuus, keskipäivän tunnin siesta. Siitä luovuttiin vasta 80 –luvulla.

Suomalaisten ensimmäisenä jouluna Sannaa odotti kuusen alla pelastusrengas!

Jatkamme matkaa piipahtaen Kesämäen unelmatalossa Lappeenrannassa, jossa on kolme kerrosta. Kellariin saattaa syntyä korupaja ja vintillä puhuvat kaksi miestä, entisiä asukkaita, ehkä hippejä, kuplavolkkari ja koira heillä ainakin on ja sade rapisee kodikkaasti peltikattoon. Saavumme Porvooseen tapaamaan Vanhassa Porvoossa asuvia Arja ja Timi Rajakalliota, jotka jo odottavat kotinsa edessä. (kuva Johanna Tulikoura)

Heidän talonsa on rakennettu 1815 ja jo ajatuskin talosta luopumisesta saa heidät kauhistumaan. Vähän yläkertaan menevät raput pelottavat, miten niitä jaksaa vanhempana, mutta päätös on, että talosta ei luovuta. Kahvia juodessamme Arja näyttää vanhaa juorupeiliä ikkunan edessä ja kertoo niitä käytetyn Porvoossakin 1700 –luvulla, kun kahvi oli kielletty ja kahvinnuuskijat kiersivät kieltoa vahtimassa. Nyt sain sitten tietää syyn Porin vanhojen talojen juorupeileihin! Arja ja Timi Rajakallio pitävät tilasta ja avaruuden tunnusta. Rajakalliot ovat remontoineet taloaan huone kerrallaan. He ovat alkujaan Tampereelta, mutta kuin sattuman kautta talo löysi heidät samoihin aikoihin, kun lapset olivat muuttaneet opiskelemaan Helsinkiin. Kertomus miten talo löysi heidät on ihan maagista realismia!

Rajakalliot ovat tietoisia talon kiehtovasta historiasta ja sen entisistä asukkaista. Talossa on ollut myös 1842 avattu säästöpankki ja Runeberg oli neljäs tallettaja pankissa. Jotain vanhan porvariskodin henkeä talossa on, sen aistii tästäkin kuvasta.

Tyhjän päiten tämä ei ole säilynyt, vaan mukana Rajakallioilla on ollut niin museovirasto kuin restauroijiakin. Historia on Vanhassa Porvoossa kaikkialla, jopa puutarhassa puun isuttamisessa:

Kun kaivoimme istutuspaikan, kolossa näkyi Porvoon palon jälki, pala mustaa hiiltä, Timi sanoo.

Kiitämme kauniisti ja jatkamme matkaa läpi Aholan kylän ja Harvialan. Kohtaamme aitoa maaseutua, sitä jossa lampaat ja lehmät saavat viettää kesät ulkona. Olemme menossa tapaamaan Anne ja Marko Malista, jotka asuttavat teini-ikäisten tyttäriensä kanssa lasitehtaan johtajan 1911 rakennettua puutaloa Riihimäen Lasikylässä. Talon historia on pitkä ja värikäs, mutta hyvin tärkeä on Annen tuntemus, että talo on antanut hänelle juuret. Olen itse juuri-ihminen ja tiedän, miten vahva sellainen tunne voi olla. Maliset rakastavat kodistaan henkivää vanhaa charmia ja Annella onkin pitopalvelu, joten muutkin pääsevät nauttimaan kauniista miljööstä.

Talo rakennettiin 1911 ja sitä alkoi asuttaa tehtaanjohtaja, vuorineuvos A.P.Kolehmainen. Vanha talo on nähnyt herrasväen juhlia. Maistellut parhaita viinejä, kuullut kuiskeita, hipaissut pitkää, valkoista juhlakäsinettä, tuntenut tuoksua talkin ja puuterin, kuullut aamulinnun laulun, kun juhlat vielä jatkuivat...

Kuva Malisten kotialbumista kertoo enemmän kuin tuhat sanaa...

Kirjan kuvista sen verran, että niitä on tosi paljon ja tärkeitä yksityiskohtiakin on arvostettu. Kuvat on ottanut Kaisa-Leena ellei toisin mainita. Teoksessa on tarinan jälkeen ’tietoruutu’ ko. talon ja paikan historiasta yleensäkin. Sen jälkeen on kauniilla vihreällä pohjalla joku kiva tarina taloon liittyen. Lasitehtailijan talon tarinan nimi on Kaukaisten sukulaisten talo, Kesämäen unelmatalon tarina on Vintti ja Reposaaren talon tarina on Kummitus. Erittäin selkeä asemointi ja kiva kun on osattu vaihtaa kirjasinfontteja, mikä lisää kiehtovuutta kuin menneen maailman henkeen.

Saavumme Vaasaan ja tapaamme Milla Virran, Tero Voldin ja sekä kaksivuotiaan Vihtorin. He ovat asuneet vasta reilun kuukauden keskellä Vanhaa Vaasaa. Koti linnan katveessa on rakennettu 1936 ja talon yläkerran ikkunasta näkyy Mustasaaren kirkko. Millan mielestä talo on vanharouva, joka näyttää heille talon tavat.

Talo on tuonut pintaan myös Millan ja Teron juuret: Kihniön ja Karjalat, lapsuuden pihat, mummolan puutarhat. Alun perin Milla on Porista, mutta päätyi opiskelemaan Vaasaan. (Mahtaako Milla tietää, että nainen voi lähteä Porista ja jääkiekosta, mutta Pori ja jääkiekko eivät lähde naisesta, todistaa nimimerkki Kokenut) 

Pariskunnasta kummallakaan ei ollut aikaisempaa remonttikokemusta, mutta niin he vain kohta purkivat lattiaa ja korjasivat sitä sun tätä hengityssuojaimet päällä.

Ja kun Tero eräänä yönä imuroi vanhaa eristettä pois, kaiken keskeltä löytyi luu.. Kello oli yksi, kuu ehkä valaisi pihamaata.

Lopulta luita löytyi kolme...

Milla on hieman kipuillut etäisyyttä eli ihan tuosta vain ei torilla piipahdeta. Ja kuraeteistä ei ole, mutta on galleria, metsä, kävelypolut ja vanhat puistot.

Oi, on tehty pitkä matka ja monta kaunista kotia on kirjasta näkemättä. Tästä teoksesta kirjoittaminen on minulle nyt erityisen jännittävää, sillä tällä viikolla meille hyvin läheinen perheenjäsen kumppaninsa ja koiriensa kera päättää, alkavatko asettua kodiksi vuonna 1929 rakennettuun kolmikerroksiseen puutaloon...Tämä kirja menee sitten kuusen alle eli erinomainen lahja nuorille, jotka osaavat meidän sukupolveamme paremmin arvostaa vanhaa. Leena-Kaisa Laakson kirjalla on selvä missio: Säilytetään vanhaa ja kunnostetaan sitä pieteetillä.

”Tämä paikka oli odottanut häntä koko hänen elämänsä ajan, ehkä monta sataa vuotta! Se oli hänen siksi, että hän piti siitä enemmän kuin kukaan muu.” (Tove Jansson: Muumipappa ja meri, suom. Laila Järvinen)

Elly Griffiths: Kadonneet ja kuolleet

Hän tiesi heti sen nähdessään, kenestä oli kysymys. Luurangon yllä näkyi vielä vaateriekaleita ja se makasi kasvot maata vasten, kädet sidottuna selän taakse. Tämä ei vielä Ruthia hätkäyttänyt, vaan se, mitä luurangolla on toisen käsivarren paikalla – kärjestä miltei olemattomiin ruostunut rautakoukku. Kun luuranko oli kaivettu esiin, ja se lantion muodonkin perusteella oli naisen, Ruth oli entistä vakuuttuneempi, että kyseessä oli Jemima Green, joka tunnettiin myös nimellä Koukkumuori. Jemima Green otti rahasta kasvattilapsia, ja hän joutui tuomiolle murhattuaan lapsen, jolle hän oli toiminut sijaisvanhemman kammottavana, viktoriaanisena irvikuvana. Hänen uskottiin tappaneen ainakin kaksikymmentä muuta lasta. Käsi ei keinuttanut kehtoa vaan...

Elly Griffithsin Kadonneet ja kuolleet (The Outcast Dead, Tammi 2019, suomennos Anna Kangasmaa) on uusin suomennettu Ruth Galloway –mysteeri. Historiaan, arkeologiaan ja jännitykseen hurahtaneena olen hyvin innostunut palaamaan Ruthin ja hänen kollegoidensa kaivauksille, jossa tällä kertaa odottaakin kuuluisa Koukkumuori. Ruth on vähemmän innoissaan, kun saa kuulla amerikkalaisten haluavan kuvata hänen kaivauksiaan ohjelmaansa Naiset, jotka tappavat. Heidän ryhmästään ainoastaan tutkija Frank Barker, jota viktoriaaninen aika kiinnostaa, saa armon Ruthin mielessä. Hän jopa kiusoittelee Frankia viktoriaanisten murhaajattarien asiantuntijaksi. Heillä on paljon tietoja vaihdettavana ja koska kemiat toimivat, he ovat paljon yhdessä. Frankilta Ruth saa kuulla Koukkumuorin pitäneen Kuolleiden lasten kirjaa. Siihen on kirjattu jokainen kuollut lapsi ja viereen on kirjoitettu pieni runo. Lämminsydämisen, mutta hieman karhean komisario Harry Nelsonin mielestä Ruth viettää säädyttömän paljon aikaa arkeologikollegansa seurassa. Hän huomaa ärtyvänsä joka kerta nähdessään työparin yhdessä. Ihmissuhteet Griffithsin trillereissä ovat kuin sahramia, värikästä ja hyvin herkullista kelttiläisen jännityksen yllätyksellisyyttä lisäten. Arkeologia on iso osa tarinaa, suorastaan nykypäivän rikosten sytytintä: Vaarallinen marskimaa alkaa synnyttää Koukkumuorin kaivausten ympärille pelottavaa lapsisieppausten kehää. Yhteisö joutuu kauhun valtaan ja Nelson vereslihalle, sillä onhan hänellä vielä selvittämätön lapsensurma taakkanaan. Pelätessään uusia selvittämättömiä rikoksia hän suostuu ylikonstaapeli Dave Cloughin ehdotukseen ottaa mukaan psykologinen profiloija Magde Hudson, jota hän yksityisesti nimittää saatanan itsestäänselvyyksien kuningattareksi.

”Eli tässä on kysymyksessä nainen”, Magde aloittaa vieden saatanan itsestäänselvyydet kokonaan uusiin ulottuvuuksiin. ”Nainen, jota epäillään kolmen lapsensa murhaamisesta. Naiset, jotka surmaavat lapsiaan, kärsivät usein masennuksesta.”

Ihanko totta, Nelson ajattelee. Ja hän kun luuli, että lapsenmurha on yleensä merkki siitä, että kaikki on kunnossa.

”Mutta he ovat taitavia pitämään yllä kulisseja. Heille voi olla tärkeää, että kaikki näyttää mahdollisimman täydelliseltä.”

Tahtomattaan Nelson ajattelee Liz Donaldsonin tahratonta kotia...

”Liz Donaldson on sairaanhoitaja. Hän ymmärtää oireita ja niiden hoitamista. Hän tietäsi tarkkaan, mitä lääkärit ja hoitajat tutkisivat.”

”Mutta hän ei ole ollut töissä pitkään aikaan”, Judy sanoo. ”Hän lopetti ennen ensimmäisen lapsen syntymää.”

”Sekin voi merkitä jotain”, Magde sanoo. ...saattanut haluta todistaa olevansa yhtä fiksu tai fiksumpi kuin hänen lapsiaan hoitavat ihmiset.”

”Ai tappamalla lapsensa, vai” Nelsonin on vaikea estää epäuskoa kuulumasta äänestään.

Magde pysyy tyynenä. Hän on kerran sanonut Nelsonille, että tämän vihamielisyys häntä kohtaan kertoo ihailusta, jopa viehätyksestä. Sen jälkeen Nelson on yrittänyt vältellä Magdea parhaansa mukaan. Mutta hänen harmikseen Magdea konsultoidaan miltei aina, kun on kyseessä tärkeä tapaus. Nelsonin pomo, ylitarkastaja Whitcliffe pitää Magdea nerokkaana.

Ihastuin Ruth Galloway -mysteereihin jo kirjoissa Risteyskohdat ja Januksen kivi. Keväällä 2020 sarjassa ilmestyy Aavekentät. Olen lukenut paljon rankempaakin, mutta pidän tunnelmasta,  jonka kaivaukset, mennyt maailma, vuoksi ja luode, kahlaajat, virvatulet...kietovat rikosten ympärille. Olen aina tiennyt vereni kiertävän suolaisena merenä, kaipuuni olevan suolaiset merituulet. Ehkä näin on sinullakin...

Huumori trillerissä on jopa minulle mieleen ollessaan kuin brittiläinen marskimaa kelttiläisellä mytologialla: houkuttavaa, tummaa, arvaamatonta, salaisuutta tihkuvaa, vaarallista. Sellaista kuin ovat Ruth Galloway –mysteerit, joita lukiessa kohtaat rikokset historiassa, rikokset ajassamme ja myös usein roomalaiset jumalattaret, joista etenkin Hekate, yön ja noituuden jumalatar vaeltaa vaatimassa oikeudenmukaisuutta. Se täyttyykö oikeudenmukaisuus on kiinni komisario Nelsonin ryhmästä kaikkineen sekä tietysti Ruthista, arkeologistamme, jonka sydän sykkii marskimaalle ja omalle lapselleen. Kiihkeästä Ruthista, joka on täydellinen päähenkilö Griffithsin kaikille trillereille ja nyt myös Kadonneet ja kuolleet tarinalle. Katsoessani kirjan kaunista kansikuvaa, näen tapahtumat salaisuutta kantavassa patsaassa ja kuulen miten ”satoi, ja tuuli puhalsi verhot sisään” lasten kadotessa.

Et ehtinyt puhua, mutta kaipaamme hiljaisuuttasi,

et ehtinyt kävellä, mutta kaipaamme askeleitasi.

Rakkain lapsi, suloinen piltti,

nyt laulat ja tanssit enkelten kera.

Oli poskesi viileä ja pehmyt kuin lumi...

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Kirjasähkökäyrä

Dekkarit Leena Lumissa

Viikonloppuun ja talviaikaan!

"No, tuleekos sitä safkaa vai ei? Ja nyt on sentään viikonloppu, joten vain hasselpähkinöitä, kiitos!"

"Minä poika pistelen omenoita!" Syöttämässä sisareni Merja.

Kohta pienille ja vähän isommillekin nallukoille uni maittaa.

Tänään siirrytään talviaikaan. Meillä ovat vielä ulkona kukassa verenpisarat sekä keijunmekot, mutta verenpisarat eivät ehkä enää huomenna, sillä lunta on luvattu sinne sun tänne. Tosin ne yhden pyryn jo kestivät. Viimeiset haravoinnit vaahteranlehtiä siilien pesien päälle. Illalla saunaa, sarjaa ja herkkuja. 

Kaikille lempeää siirtymistä talviaikaan♥ 

Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa - jotain mitä ihminen jopa tarvitsee.

Susan Fletcher Meriharakat

viikonlopputerveisin
Leena Lumi

karhukuvat Pekka Mäkinen

Erkki Pulliainen&Lassi Rautiainen: Suomalainen susi

Vain viikko pari sitten sain jälleen kerran todeta, miten pelottavana ihmiset pitävät sutta. Kyseessä tuttu paikkakunta, jossa en itse ole nähnyt siellä asuessani vilaustakaan sudesta. Nyt joku kertoi melko varmasti nähneensä suden, toinen epäili sitä jonkun karussa olevaksi koiraksi ja kolmas oli jo valmis järjestämään susijahtia. Näin se meillä Suomessa menee. Suomi on muihin länsimaihin verrattuna eläinsuojelun takapajula, mitä tulee turkistarhaukseen, kettujen metsästykseen käyttäen koiria, mutta susipelko ja –viha ylittävät kaikki mitat. Kunpa tuota Punahilkka –satua ei olisi luettu niin tosissaan, sillä eihän susi oikeasti syönyt isoäitiä! Bambin äitikään ei kuollut muuta kuin elokuvassa, sillä hän oli eilen meidän pihalla nauttimassa omenapuun pudokkaista. Sutta ei käy ohittaminen, sillä sen levinnäisyysalue on maapallon nisäkkäiden joukossa kolmanneksi laajin. Sen ohittavat vain ihminen ja kotihiiri. Susi herättää tunteita puolesta ja vastaan, joten lähdetäänpä tapaamaan suomalaista sutta.

Erkki Pulliaisen ja Lassi Rautiaisen Suomalainen susi (Minerva 2019) on tiivis tietoteos suomalaisesta sudesta sivuten samalla sutta maailmalla yleisestikin. Teksti on tutkija ja kirjailija Erkki ”Susi” Pulliaisen, joka tunnetaan luonnon monimuotoisuuden sekä siihen liittyen suden vahvana puolustajana. Loistavat kuvat ovat suomalaisen luontokuvaajan Lassi Rautiaisen ja niitä on paljon eli tarjoilen tässä jutussa vain alkupaloja. Myönnän, että olen suden puolesta vaikka vaellankin kettujen kanssa. Ymmärrän, että joku voi pelätä sutta, mutta että vieläkin vain: Eikö susipelon juuria saa millään kitkettyä pois. Pelko tuntematonta kohtaan herättää alkukantaista vihaa ja sen seurauksena kaivetaan tussarit esiin ja murhataan kaunis, vain eläinvaistoelämäänsä elävä susi. Eri asia ovat häirikkösudet, mutta ne ovat ihmisen tekojen seurausta. Ihminen on vallannut villieläimelle kuuluvia reviirejä tai rikkonut susilauman hierarkian tappamalla vaikka alfanaaraan. Tunnen pariskunnan joka oli sekä koira- että luontoihmisiä. Sitten he muuttivat suden reviirille asumaan ja jo kohta saimme lehdistä toistuvasti lukea, miten sudet pitäisi siellä korvessa lahdata! Kuka oli tullut kenenkin maille? Mitä tekee susi kun ihminen ajaa sen yhä ahtaammalle, vaikka me kaikki mahtuisimme täällä asumaan rinnatuksin ihan sopuisasti?

Ilpo Kojolan työryhmän tutkimusten mukaan Fennoskandiassa susilaman reviirin keskikoko on nykyisin noin 1 200 neliökilometriä. Omat havaintoni (keskimäärin 1 000 neliökilometriä) tukevat sitä. Virossa, hyvästä ravintotilanteesta johtuen, se on vain noin 600 neliökilometriä.

On helppo arvata, että susi leimautuu vaikka ihmiseen, jos se on pennusta asti ollut tekemisissä ihmisen kanssa. Karhuista meillä on tästä oiva esimerkki Kuusamon Suurpetokeskuksessa, jossa Sulo Karjalainen on tehnyt pyyteetöntä työtä karhujensa kanssa käytännössä koko ikänsä. Sisareni ja hänen lehtikuvaajamiehensä kävivät vuosikausia tapaamassa Sulon perhettä. Blogissani on muutamia kuvia, joissa sisarellani on sylissä yksi karhuista ei enää ihan aivan pienenä ja toinen kuva, jossa sisareni syöttää omenaa kädestä karhulle. Tämä on aivan muuta kuin vankina olo eläintarhoissa! Karhuilla on hyvät tilat ja erinomainen ravinto. Sulon työn arvoa taas ei voi mitata kukaan, sillä hän on kuin hivuttamalla laimentanut järisyttävää karhupelkoa. Sulo ei ole itsestään meteliä pitänyt, mutta onneksi media on ja ihme kyllä ulostulot ovat olleet positiivisia! Tässä valossa voimmekin ihmetellä, miksi media, siis sekä lehdistö että sosiaalinen media levittävät susinegatiivista kantaa. Viime mainittu tietysti suorastaan kiehuu ja kun lukee, ensivaikutelma on viha ja toinen vaikutelma suuri tietämättömyys. Laumassa tyhmyys tiivistyy ja salakaatoja tapahtuu. Toivon, että niihin riittäisi virkavallallakin enemmän aikaa, sillä Suomen susipopulaatio ei ole suuren suuri. Toivon salakaadoista myös kovemmat rangaistukset. Toivon, että mitä enemmän oikea tieto susista leviää, sitä enemmän yhteiselo paranee, mutta terve järki mukana, sillä kyseessä on villieläin vaistoineen. Haluan nyt kertoa susista muutakin kuin tätä ikuista susivihaa. Jotain kivaa sieltä sun täältä ja kirjasta löytyy lisää. Mainitsin kappaleen alussa leimautumisen, mutta onneksi kuka tahansa ei saa pitää villieläintä, mutta susi kesyyntyisi siinä missä karhu tai kettukin, mutta niiden tulee pääsääntöisesti saada olla vapaita. Sudenpentujen tulee leimautua laumaansa.

Suden pentujen varhaisessa elämässä viikot neljännestä seitsemänteen ovat niin sanottu sosiaalistumisen kausi, jolloin muodostuvat ensisijaiset sosiaaliset suhteet pentujen sekä pentujen ja niiden vanhempien kesken. Laumassa voi olla myös samojen vanhempien eli alfaparin edellisten vuosien jälkeläisiä, jotka  - sosiaalisuudesta viestien – ovat saattaneet osallistua nuorimman sukupolven ruokkimiseen. Näihinkin lauman jäseniin sen nuorimmat yksilöt solmivat sosiaaliset suhteensa. Eläinpsykologisesti kyseessä on palautumaton oppiminen eli leimautuminen.

Susilaumojen kooksi on suurimmillaan Fennoskandiassa tavattu 15 jäseninen lauma, mutta tavallisesti susiperheessä on 7 yksilöä.

Vuonna 1988 Erkki Pulliainen pääsi kongressimatkalle Alaskaan, jossa hänellä oli tilaisuus käydä susista tunnetussa Denalin luonnonpuistossa. Siellä Pulliainen pääsi seuraamaan susiperheen elämää sekä pesäluolalla että jahtipuuhissa. Aina kun luen Alaska ja sudet, muistan erään paikallisen poliitikon, joka ampui susia helikopterista käsin. Onneksi maa on suuri, kaikki eivät tokikaan halua tappaa susia ja vuoristot ovat ikimuistoinen matkakohde etenkin jos pääsee

käymään Denali National Parkin luonnonpuistossa. Pohjois-Amerikan ja Alaskan korkein vuori on Mount McKinley (6194 m). Luku Alaskan susien elämää oli kuin seikkailukertomus eli luin sen ihan hengittämättä. Lupaan että ette pitkästy. Ja kunpa joskus saisi kokea vastaavaa...

Ihmisen ja suden rinnakaiselosta on kiinnostava selostus , joka osoittaa, miten suden asema on aikojen saatossa muuttunut. Milloin niihin ei kiinnitetty mitään huomiota, milloin ne edustivat Saatanan vihaa yhteiskuntaa kohtaan, jos jotain ikävää tapahtui eli vertaa noitavainot! Suomessa usein tulee susien kohdalla esiin porotalous ja susien sille aiheuttamat hävikit, jotka muuten rahassa poromiehille korvataan. Erilaisia aikojakin on kohdattu:

Samuli Paulaharju kirjasi muistiin saamelaisen poromiehen tyytyväisyyden siitä, että sudet pitivät porotokat öisin koossa oleillen ja partioiden niiden läheisyydessä. Maailman väri riippuu aurinkolasien linssien väristä.

Minusta maailman ainoa peto on ihminen: Tietoisesti paha ja pahaan myös ryhtyvä. Voisimmeko alkaa nimittää kaikkia luontomme eläimiä villieläimiksi, joilla kullakin on niiden omat tapansa ja vaistonsa, syntymässä saadut. Ihminen aiheuttaa suoraan 94 prosenttia susien kuolemista, sellainen peto on Homo sapiens.

Nyt kun Suomen rajat on ylittänyt kultasakaali sitä voitaisiin hyödyntää koiraeläinpelkojen hälventäjänä. Sehän aivan säihkyy! Sen sijaan, että vedotaan suomalaisen suden puhtauteen, annettaisiin suomalaisen suden määrän kasvaa ehdottomasti nyt lasketusta 200 tutkijoiden toivomiin lukuihin. Kuten Pulliainenkin toteaa:

Virossa on susia enemmän kuin Suomessa, mutta siellä ei ole salakaato-,  ei pihasusi-,  eikä susipelko-ongelmia. Mielenkiintoista!

Erkki Pulliainen on laittanut itsensä likoon susien puolesta jo viiden vuosikymmenen ajan. Häntä ja hänen perhettään on uhkailtu niin monipuolisesti, että virkavallan apua on tarvittu. Kaikesta huolimatta Erkki on jaksanut jatkaa ja kiitos siitä hänelle. Kiitos tästä kirjasta sekä Erkille että Lassille kuin myös Minervalle: Tieto auttaa ymmärtämään. Tieto on valonkantaja.Kuulen pikkuhukan ulvontaa...

*****
"Ihmisen villiys voi toteutua vain suhteessa villiin luontoon."

- Riikka Kaihovaara -
Villi ihminen ja muita luontokappaleita (Atena 2019)

Älä puhu pelottavasta kohtalosta, älä pohjoisen...

Älä puhu pelottavasta kohtalosta,
älä pohjoisen ikävästä suunnattomasta.
Nyt juhlimme ensi kertaa yhdessä, 
ja ero on tämän juhlamme nimenä.
Mitä siitä, jos emme kohtaa aamua,
jos kuu ei päittemme yllä vaella;
tänään tahdon sinulle ojentaa
lahjat, joista ei kuunaan kuultukaan:
kuvajaiseni illalla veden kalvossa,
ennen kuin virta on nukahtanut,
väsyneen katseen, joka ei nostanut
pudonnutta tähteä taivaalle,
kaiun äänestä, joka on nuutunut,
mutta on joskus ollut tuoreen kesäinen -
niin että voisit värisemättä kuulla
varisten juoruilun ympäri Moskovaa,
ja sateesta kostea päivä lokakuulla
olisi ihanampi toukokuun kastetta.
Muistathan minut, kalleimpani, 
ainakin ensilumen tuloon asti.

- Anna Ahmatova -
Anna Ahmatova Valitut runot (Tammi 2009, suomennos Marja-Leena Mikkola)

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Tuntui kuin hän olisi halunnut antaa minut pois. Ikään kuin hänelle olisi ollut yhdentekevää, kenen kanssa olin, missä olin, milloin olin. Kunhan en vain ollut hänen kanssaan.

...hän itki hiljaa laulaessaan lauluja joita he aina kuuntelivat keskenään, hänen äänensä lähellä ja intiiminä Morrisseyn äänen päällä, to die by your side is such a heavenly way to die, ja sitä rataa, eikä hän suinkaan tarkoittanut minun viertäni. Vihasin sitä musiikkia. Hän takavarikoi sen musiikin. Hän riisti sen musiikin minulta.

Norjalaisen Per Pettersonin Miehet minun tilanteessani (Menn i min situasjon, Otava 2019, suomennos Katriina Huttunen) saa lukijan vaeltamaan keski-ikäisen miehen mielen maisemissa hyvin paljon samaan tyyliin kuin hänen aikaisemmassa teoksessaan Kirottu ajan katoava virta. Ajalla on kaiken aikaa merkitystä, mutta ajan menetyksen väistämätön melankolia värittyy ensimmäisessä riittämättömyyden tunteessa äidille, etenkin äidille, nyt ollaan rittämättömyydessä suhteessa puolisoonTuridiin, joka on jättämässä miehensä kirjailija Arvid Jansenin. Edes kolme yhteistä tytärtä, Vigdis, Tine ja Tone, eivät riitä suhteen liimaksi. Ehkä olemmekin keski-ikäisen naisen kriisissä. Ehkä suuri kaiho kokea vielä kerran kuumia tunteita, suudelmia liukuportaissa, saada mies ihastuksesta polvilleen, ehkä kaikki kimpoaakin Turidin janosta. Tämä on kuitenkin Arvidin kertomus, joten saamme tietää Turidista hänen suodattamanaan. Arvid on mielestäni luotettava kertoja. Hän ei ole paatoksellinen miesnillittäjä, jolle koko maailma on velkaa paremman elämän, ’koska vaimokin lähti toisen matkaan.’ Hän mieluummmin kätkee tappionsa, mutta tarvitsee siihen liian usein avuksi alkoholia. Henkiset ja muut vammat mitä alkoholin liikakäytöstä seuraavat aiheuttavat tietenkin eponnistumisen paisumista aina niin pitkälle, että Turid voi pitää tyttöjä pois hänen luotaan isäviikonloppuinakin. Heikoimmillaan Arvid yöpyy autossaan, ei saa kirjoitettua riviäkään ja naistenkin kanssa menee vähän niin ja näin. Ainakaan Arvid ei esitä, mitä hän ei ole, mihin hän ei kykene. Riemunkirjavaa tarjontaa kyllä riittää, mutta Arvidin energiaa vie hänen prosessointinsa suhteessa menneeseen sekä välien säilyttäminen tyttäriin, joista etenkin vanhin, Vigdis, on isälle läheinen. Vigdis osaa jo tehdä omia päätelmiään eikä hän ole kummankaan vanhempansa lahjottavissa.

Kirjailijaksi minusta Arvid ei ole mikään uskaltaja. Hän ei anna menneisyyden odotusten ja niiden täyttymättömyyksien antautua täydelliseen paritteluun nykyhetken kanssa. Aina tulee muuta. Paeta alkoholiin tai toipua siitä, että varmasti pääsee hakemaan tytöt. Kaiho lapsuuteen tai nuoruuteen. Huomio Turidin uudesta hyvännäköisyydesta. Harmi kiinnostumattomuudesta tarjolla oleviin naisiin, joista joku voisi olla uusi ’match’. Arvid rakentaa mielessään yksinäisyyden kehää, jota silloin tällöin rikkovat erikoiset tapaamiset aina liikuttavasta hetkestä keltaisen, lumisen hevosen kanssa yllättäen tavattuun, aikanaan koulukiusattuun luokkakaveriin. Arvidin sydäntä lähinnä ovat tyttäret sekä kirjat:

...ja kaikki kirjojen parissa vietetyt vuodet, ainoat uskolliset ystäväni Audunin lisäksi, jokaisen kirjan selkä oli ovi ja avautui elämään, joka ei ollut minun elämääni mutta olisi ehkä voinut olla ja tavallaan jo oli, koska minulla oli ne kaikki kiinnitettyinä poijulla sydämeeni, joka ikinen niistä; koko matkan yläkoulusta tänne minulla oli ollut ne mukanani, ja kuka olisin ollut ilman niitä, kuka olisin ollut ilman de Beauvoiria, ilman Sandemosea, Cora Sandelia, Hamsunia, kuka olisin ollut ilman Jan Myrdalia, Hemingwayta ja Jayne Anne Phillipsiä, ilman Jean Rhysia ja Melvilleä, Isaak Babelia, Strinbergiä. Kaikkia heitä ja muita. Niin, kuka olisinkaan ollut.

Miehet minun tilanteessani on tarina, joka varmaan tarjoaa vertaistukea 'miehille heidän tilanteessaan'. Tai kiinnostaa muuten vain, sillä Arvidissa tapahtuu vajaan kolmensadan sivun aikana selvää eheytymistä. Oman uuden elämänsä hyväksymistä, siihen asettumista. Eikä hän voi olla näkymätön mies, vaikuttamaton, jos kerran lukee Sandemosea, Phillipsiä, Rhysia...Hänestä tulee vielä mies, jota tulevaisuus syleilee. Joskus vain tapahtuu, että vaikka on antanut rakkautta yhtä paljon kuin on toiselta saanut, sekään ei riitä. Silloin noustaan uusiin juniin, uusiin huomisiin. Hyvästellään mennyt hellästi. Ollaan armollisia menneisyydellemme, niille nuorille, jotka kerran rakastivat kuin eivät ketkään toiset ikinä.

*****

Tästä kirjasta on lisäkseni kirjoittanut ainakin Arja/Kulttuuri kukoistaa

*****

Otavan Sininen Kirjasto

Heidi Kerosuo: Muista, unohda

Ehkä riidat eivät olleetkaan syy vaan seuraus? Ehkä kevään räikeä valo oli liian suuri vastakohta mustuvalle mielelle. Mutin masennus sikisi pitkistä lasisista kevätilloista kun valkeus viipyi ikkunoiden takana ja leikkasi  ihon läpi suoraan sieluun, vaikka verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Sellainen valo jätti ihmisen ilman suojaa, teki ihmisestä niin ohuen ja hauraan, että hän särkyi pienestäkin kolhaisusta. Kevät sai Mutin sydämen haluamaan jotain enemmän ja suurempaa, ja silloin kaikki se mitä itsellä oli muuttui tyhjäksi ja oli vain sormiin takertunutta tomua.

Heidi Kerosuon esikoisromaani Muista, unohda (Docendo 2019) vie meidät perhedraamaan, josta voisin sanoa, että jokainen meistä on sen itse kokenut likeltä, itse siinä ollut tai ainakin tuntee tästä monta asiaa omakseen. Muti, perhen äiti, on matriarkka, joka kantaa mukanaan monia oman emigranttiperheensä tapoja ja sisään kasvaneita ihanteita. Hän on Saimi, vahva nainen, joka on avioitunut Mikkonsa kanssa varmistuttuaan tämän hyvyydestä. Lapset, Lauri, Marta ja Elin kutsuvat vanhempiaan Mutiksi ja Papaksi. Elin on perheen kuopus ja isän silmäterä. Perhe asettuu Joutsenoon, kun Mikko saa sieltä insinöörin työpaikan. Perheeseen kuuluu myös cockerspaneli Ditte. Kaunis perhekuva, hyvät tulot, sillä Saimikin saa toimistotöitä ja lapsista pitää sitten kaikista tulla lääkäreitä, niin on Muti päättänyt. Mitä Muti haluaa, sen Muti saa. Mikko on rauhallinen ja hyväntahtoinen, mutta ei mikään kynnysmatto. Hän tiesi jo naidessaan, mitä sai, sillä Saimin isä varoitti kahdenkeskisesti ’kohtauksista’. Kun Muti ei ole tyytyväinen kellään ei ole hyvä olla ja jossain vaiheessa Joutseno käy Mutille liian ahdistavaksi, liian pieneksi ja mitättömäksi. Onneksi kaiken pelastaa tässä vaiheessa saari Saimaalla, jonka he hankkivat omistukseensä vähän ennen Papan jäämistä eläkkeelle. Siitä tulee ehkä heidän onnellisin aikansa ja paikkansa. Lapset lähtevät opiskelemaan, vain nuorin, Elin jää vielä kotiin. Mutta kesäisin kaikki kokoontuvat saareen.

Perhe on täynnä ristiriitoja. On niitä jotka kätketään sateenkaaren tuolle puolen ja niitä, jotka ilmaantuvat kuin menossa olisi sotatila. Aivan tavallista on Mutin kevätkiihdytys, jolloin mikään ei hillitse hänen rahankäyttöään ja ideoitaan, niitä hän aivan tulvii. Ja tietysti myös kunnianhimoa lapsista: Papan oli määrä puhua Elinille, nuorimmalle, aina saksaa, kunnes Elinin kiinnostus asiaan lopahti. Sen sijaan Elin oli niin isän tyttö kuin ikinä olla voi. Hän pakeni omalla tavallaan Mutin vahvuutta sekä niitä varjoja, jotka Mutia vetivät. Kun Lauri oli jo lähtenyt opiskelemaan, Marta seuraa ja vahtii Mutia:

Yö veti Mutia luokseen. Hän nukkui läpi pitenevien kevätiltojen, joiden silmiä särkevä valo karkotti yön ilta illalta kauemmas. Hän nukkui lääkkeillä, vaikka en silloin sitä tiennyt. Lääkkeet toivat yön, niiden avulla hän pystyi kääriytymään unen antamaan unohdukseen.

Ne toiset yöt olivat usein riitaa rahasta, joka ei voinut riittää kaikkeen siihen, mitä Muti saattoi keksiä. Hän oli innokas sisustaja ja halusi remontteja, mutta rahasta Pappa oli usein tiukkana. Riitely kuului makuuhuoneesta aamun sarastukseen ja vain saaren taika sai Mutin rauhoittumaan.

Kirjassa toimii kertojana alussa ja lopussa Marta, mutta Mutikin saa sanoa mielipiteensä, joten pääsemme tunkeutumaan niihin kipukohtiin, joissa äiti koki itsensä niin loukatuksi, että kirjoitti tajuttoman pahanmielen kirjeen Martalle. Marta oli perustanut perheen, valmistunut hammaslääkäriksi ja avioitunut hammaslääkärin kanssa. Juhani seurasi sivusta, mutta vaimoaan tukien, miten vaativa Muti saattoi olla. Pahinta oli kun Muti aloitti kuukausien mykkäkoulun miehensä kanssa. Se kaikki näkyi Mikossa ja Marta kärsi. Lienee selviö, että nuorten muuttaminen pariksi vuodeksi töihin Afrikkaan ei tilannetta parantanut.

Jotenkin tulee mieleen ajatus: Miten paljon tällaista on ollut etenkin niinä aikoina, kun ei vielä ajateltu lasten kärsivän riidoista tai jonkun perheenjäsenen masennuksesta tai alkoholismista. Suomihan on täynnä näitä tarinoita ja erittäin todenmakuisesti Heidi Kerosuo tarinaa kuljettaa. Melkein putosin, sillä miten tämä kirja osui juuri tähän vuoteen, kun tapahtui, kun...Niin epäoikeudenmukaista! Silti aurinko nousee ja laskee, junat kulkevat ja ihmiset touhuavat tärkeinä asioitaan, kuin kaikkella olisi kauheasti väliä. Sekunti voi muuttaa kaiken. Yksi silmänräpäys. Perhosen siiven värähdys.

Martan lähdettyä kotoa, todistajaksi jää Elin eikä kukaan tajua, että myöhemmin psykiatriksi valmistuva Elin, kaiken sisälleen sulkeva Elin, on heistä kaikista haurain kokemaan tällaista perhe-elämää etenkin, kun Muti ei millään anna välimatkaa. Muti tarrautuu, vaatii, syyllistää. Ei pahuuttaan, mutta ymmärtämättömyyttään. Marta ymmärtää aika pitkälle, mutta mikään mitä hän neuvoo, ei läpäise Mutin toilailuja ja niitä kirjassa riittää etenkin Mikon kuoltua. Martakin on sokea, mutta miksei olisi? Jokaisella on omat perheensä, lapsensa, heidän kouluttamisensa, ulkomaan työvuodet...Saimista on tullut hyvin yksinäinen, vaikka Marta pitää huolen, että käy niin usein kuin voi ja soittaa alvariinsa. Se ei vain riitä.

Heidi Kerosuo on selvästi Pirjo Rissasen tyylinen kertoja, joka osaa tuoda esiin elämän kipupisteitä, niitäkin, joista vaietaan, mutta myös valoa, kun sen aika on. Äidit ja tyttäret, lukekaa ihmeessä tämä kirja! Jokainen löytää jostain itseään jos on vähänkin intuitiivinen. Miehet, lukekaa tämä kirja, jotta ymmärtäisitte! Kasvattajat, tämä kirja on juuri teille, sillä onko kukaan kysynyt, mistä juurista Mutin vahva, mutta hauras persoona otti kasvunsa? Kukaan ei ole luvannut, että elämä on helppoa tai oikeudenmukaista, mutta yrittämisellä ja hyvällä tahdolla ymmärtää, siitä voi saada ihmissuhdeverkoston, jossa perhe vetää yhtä köyttä ja asioista puhutaan syyttelemättä. Hyvä tahto ja rakkaus ovat jo kuin matka suvisaareen!

Michelle McNamara: Katoan yön pimeyteen

Henkilö, josta sukeutuu ajan myötä monien painajaisten kauhukuva, on usein aluksi teini-ikäinen  haaveilija, jonka maailma on jakautunut kahteen: todellisuus on karua ja lannistavaa,mutta hän tekee siitä siedettävämpää väkivaltafantasioiden avulla. Itsetuntoa uhkaavat asiat hän kokee suhteettoman voimakkaasti. Hän kantaa kaunaa. Hän tunnustelee usein vanhoja arpiaan.

Väkivaltafantasiat vaihtuvat mielikuvaharjoitteluksi. Hän opettelee toimintasuunnitleman ulkoa ja hioo mentelmiään. Hän on tarinan kaltoinkohdeltu sankari. Hahmogalleria on suuri, mutta kaikista kauhistuneista kasvoista häntä katsovat tuskaisat silmät. Hänen kokemusmaailmaansa kannattelee vampyyrimainen periaate: Hänen oma riittämättömyydentunteensa katoaa, kun hän saa uhrin täydellisen käskyvaltansa alle, kun hän pystyy teoillaan osoittamaan uhrinsa avuttomuuden. Avuttomuus on tunne, jonka hän tunnistaa itsessään ja jota hän itsessään vihaa.

Michelle McNamaran tositarinaan perustuva jännityskirja Katoan yön pimeyteen (I’ll be gone in the Dark, Atena 2019, suomennos Aura Nurmi) kertoo yhden naisen syväsukelluksesta pahan keskiöön, mieheen, joka on syyllistynyt ainakin viiteenkymmeneen raiskaukseen, kolmeentoista murhaan ja useihin murtoihin. Ymmärrän hyvin kirjailija Michelle McNamaraa, joka käytännössä antoi elämänsä ja ehkä jopa terveytensä jahdatakseen miestä, jonka hän halusi vain saada telkien taakse ikiajoiksi. Michellen sytytys käynnistyi hänen ollessaan neljätoistavuotias, kun naapurissa murhattiin nuori nainen. Hän alkoi kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, yhteneväisyyksiin, tilastolliseen mahdollisuuteen ja ennen kaikkea toimintamalliin. Luonnollisesti poliisi teki parhaansa, mutta aika ajoin heiltä ote herposi, kun uutta rikosta pukkasi tilalle. Michelle ei hellittänyt hetkeksikään ja hän jakoi auliisti löytämiään vinkkejä poliisiin kanssa ja lopussa vastavuoroisesti. Michellen oivallus oli yhdistää saman tekijän teoiksi ne, joita poliisi piti kolmena eri rikoksena. Michelle nimesi miehen Golden State Killeriksi. Vaikka rikollista ei oltu vielä tavoitettu, Michelle kirjoitti kirjan, jonka koko nimi on Katoan yön pimeyteen Tositarina yhden naisen pakkomielteestä jäljittää Golden State Killer. Miestä nimitetään myös Itäiseksi raiskaajaksi (East Area Rapist) sen mukaan, missä hän toimi. Kirjassa usein vain IR. Raiskaaja kuitenkin toimi myös etelämpänä, joten hän oli silloin Original Night Stalker. Lopulta Michelle tajusi tekojen takana olevan saman pedon. Hän tunsi hyvin maastot, asuinalueet, oli tietoinen asukkaista, iski paria poikkeusta lukuunottamatta yksikerroksisiin taloihin, että ulospääsy oli varma, hän vaikutti älykkäältä tuntumatta siltä, hän oli aluksi ’vain’ raiskaaja’, lopulta hänestä sukeutui järkyttävä sarjamurhaaja.

Manuela Witthuhn murhattiin Irvinessä 5. helmikuuta 1981.

Keith ja Patrice Harrington murhattiin Dana Pointissa 19. elokuuta 1981.

Lukijana olen ollut mukana pimeässä, sillä ensinnäkin toimittaja ja käsikirjoittaja Michelle McNamara kiinnostaa minua. Tiedän tunteen, kun joku asia alkaa viedä...Michelle asui Los Angelesissa ja piti suosittua True Crime Diary –blogia sekä ehti tutkia Golden State Killeriä vuosia. Mikä sääli, että hän menehtyi nukkuessaan juuri vähän ennen kuin murhaaja saatiin kiinni ja vain 46 –vuotiaana. Itseasiassa hän kuoli ennen kuin kirja oli valmis ja sen viimeisteli hänen miehensä, näyttelijä Patton Oswalt. Teoksen johdannon on kirjoittanut kirjailija Gillian Flynn.

Kuvassa Michelle työskentelemässä eli rauha täydelliseen keskittymiseen oli yöllä ja netti toi kaiken hänen ulottuvilleen. Hän antoi poliisille havaintojaan ja hän itse ystävystyi muutamien tapausta tutkivien kanssa. Näitä olivat mm. rikosetsivä Bill McGowen, rikosetsivä Richard Shelby ja rikostutkija Paul Holes jonka kanssa he ajoivat murhapaikat läpi.

Kuvassa rikostutkija Paul Holes, joka mainitsee Michellen olleen luonnonlahjakkuus, jolta hän sai tietoja, joihin ei ollut aiemmin törmännyt.

Hän lisää, että McNamara oli jäsen Golden State Killeriin keskittyvässä työryhmässä siinä missä muutkin.

"Hän oli työparini tässä tutkinnassa", Holes sanoo." Hän oli itsestään selvästi osa työryhmää. Michelle pääsi käsiksi tietoihin, joihin muut eivät."

Kiitettävästi kirjan alussa on mainittu uhrit ja sitten virkavallan edustajat. Gillian Flynn puolestaan kertoo koukuttuneensa heti:

”Kirkaisu on pesiytynyt kurkkuuni pysyvästi.”

Gillian jatkaa tavalla, jota ei voi olla tajuamatta:

Haluan tietää lisää Michellestä. Kuka oli tämä nainen, johon luotin tarpeeksi seuratakseni häntä mustimpaan painajaiseen? Millainen hän oli? Miksi hän oli sellainen kuin oli? Mistä hänen luontevuutensa oikein kumpusi? Eräänä kesäisenä päivänä sain itseni kiinni ajamasta Oak Parkiin, joka on parinkymmenen minuutin ajon päässä Chicagon kodistani. Ajoin kujalle, mistä nuori nainen löydettiin ja missä kynäniekka Michelle löysi kutsumuksensa. Vasta perillä tajusin, miksi olin tullut. Tein omaa tutkimustani, jahtasin poikkeuksellista pimeyden metsästäjää.

Lukijani voinevat arvata, että luin tätä kuin tietokirjaa. Kuin olisin lukenut vaikka Mengelen elämäkertaa, joka vei minut paljon pidemmälle kuin kirja...Olin mukana. Ja tämä oli tapahtunut niin monelle. Lukiessani uhreista, heräsi monenlaisia kysymyksiä ja kyllä niitä kirjan mukana herääkin enemmän kuin tulee vastauksia. Pidin mielettömästi Michellen tyylistä kirjoittaa. Hänhän on syntynyt analyytikoksi! Sen lisäksi, vaikka hän nojasi faktoihin, hänellä oli vaistoa sellaiselle, mikä ei ollut tiedossa, ei näkyvissä. Ihailen McNamaraa, sillä hänhän on siirtänyt itsensä kuin syrjään. Pelolle ei ollut tilaa, kun käynnissä oli jahti. Ja mikä keskittymiskyky hänellä olikaan! Kaiken lisäksi hän sai minut, karttojen vihaajan tutkimaan kirjan karttoja. Opettelin paikannimiä samaa tahtia kuin luin uusista tapauksista. Vihasin jokaista raiskausta, jokaista murhaa ja halusin vain, että saalis saadaan kiinni. Olen iloinen, että ei ole tarvetta sanoa uhrien olleen mitenkään tyrkyllä, vaikka mikään ei oikeutakaan murhaa. He olivat kunnollisia tyttöjä ja naisia, monet pienten lasten äitejä. Tapaus tapaukselta kaunani kasvoi, mutta Michellen tyyli piteli minusta kiinni. Helsingin Sanomissa maanantaina 7.10. on Jukka Petäjän ansiokas juttu Kirjailija paljasti sarjamurhaajan. Luin Petäjän tekstin tarkoituksella vasta nyt ja hyvä niin, sillä juttu paljastaa paljon. Halusin aloittaa Michellen kanssa nollasta. Petäjän jutussa kirjailijan aviomies, näyttelijä Patton Oswalt mainitsee jotain oleellista vaimonsa kirjasta:

”Prosessi oli rankka. Kirjan kirjoittaminen vei aikaa, koska hänen täytyi yhdistää oma kaunokirjallinen kirjoitustyylinsä ja samalla tarkistaa koko ajan jokainen kirjan fakta, jotta kirja pitäisi yhtä toden kanssa. Tekstin imu ei saanut kuitenkaan kärsiä”, Patton Oswalt kertoi HS:lle.

Tässä se tuli: Järkyttävä todellisuus sellaisena kuin se on tapahtunut ja sitten miten kertoa se niin, että lukija jaksaa niin paljon yksityiskohtia. Minä suorastaan nyt janosin teknistä tutkintaa, sillä halusin tietää, missä murhaaja tekee virheen. Arvasin, mihin ratkaisu tulee perustumaan, mutta en miten, sillä onneksi olin jättänyt Petäjän ansiokkaan jutun tähän iltaan. Paljastan, että odotin tätä teosta kuumana: Arvasin tässä olevan sellaisen naisen kertomuksen sillä tavalla kerrottuna, että tätä en lukematta jätä!

Michelle kirjoitti loppuun ensimmäiset jälkisanat, mutta hänen kuoltuaan uudet kirjoitti Michellen puoliso Patton Oswalt ja lisäksi on Liite Kirja, jonka avulla murhaaja löydettiin: Joseph James D’Angelon pidätys. Tämän kertominen ei vie tarinalta voimaa, sillä tiedämme murhaajasta vieläkin varsin vähän, mutta kirjassa selviää muutamia vastauksia vaikka kysymyksiin ’miksi hän oli niin alemmuudentuntoinen?’ ’miksi hän oli kuin koko ajan poliisia edellä eli miten voi niin kadota pimeyteen?’ ja jotain muutakin. Kirjasta on tekeillä HBO:n dokumenttisarja, jota epäilen monen odottavan. 

Loppusanat tässä ovat Michelle McNamaran Kirje vanhalle miehelle, josta otan muutaman pätkän:

Sydämet takovat. Suut kuivuvat. Jäi mysteeriksi, miten todella saatoit olla lihaa ja verta etkä haamu. Olit kovapohjainen kenkä, jonka kosketus tuntuu vain hetken. Sidottuihin käsiin sohaistu hoitoöljyn peittämä penis.”Runkkaakin kunnolla.” Kukaan ei nähnyt kasvojasi. Kukaan ei tuntenut ruumiisi täyttä painoa. Silmät sidottuina uhrien piti luottaa haju- ja kuuloaistiinsa. Talkin hieno kukkaistuoksu. Aavistus kanelia. Verhotankoon ripustettu tuulikello. Putkikassin avautuva vetoketju. Lattialle putoilevat kolikot. Vinkaisu, nyyhkäisy. ”Voi äiti”. Ohi vilahtavat syvänsiniset tennistossut.

Erään uhrin puhelin soi 24 vuotta raiskauksen jälkeen. ”Leikitäänkö?” miesääni kuiskasi. Sinä. Uhri oli siitä varma. Ryvit nostalgiassa...”Muistatko leikkihetkemme?”

*****

Alkuperäiskansi: Sarah Brody

Kuvat: Getty Images

Kirjailijan kuva: Robin Von Swank

*****

Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet lisäkseni ainakin Edith/Sivusuhteita  Kirjasähkökäyrä  Kirjamies  ja  Elegia

*****

Dekkarit Leena Lumissa