Blogistanian Finlandia, Globalia ja Tieto 2019: äänestys ja tulokset!

Valitsemme Blogistaniassa tänään vuoden 2019 parhaimmat kirjat. Osallistun Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon.

Valitsen Finlandia -ehdokkaani näin:

Johanna Venho Ensimmäinen nainen  3

Johanna Laitila Lilium regale  2

Suvi Vaarla Westend  1

Valitsen Globalia -ehdokkaani näin:

Siri Hustvedt Muistoja tulevaisuudesta  3

Mark Sullivan Palavan taivaan alla  2

Sara Stridsberg Rakkauden antarktis  1

Valitsen Tieto -ehdokkaani näin:

Ingrid&Joachim Wall Kun sanat loppuvat Kim Wallin tarina  3

Leena-Kaisa Laakso Puutalotarinoita  2

Erkki Pulliainen Lassi Rautiainen Suomalainen susi  1

Tämän vuoden Finlandiaa emännöi Amman lukuhetki, Globaliaa emännöi Todella vaiheessa ja Tietoa isännöi Kirjamies

äänestysterveisin
Leena Lumi

Blogistanian Finlandian tulokset löytyvät täältä

Blogistanian Globalian tulokset löytyt täältä

Blogistanian Tiedon tulokset löytyvät täältä

Kaikki Tiedon ääniä saaneet kirjat ja pisteet löytyvät täältä

Paljastanpa nyt, että Atenan Michel McNamaran Katoan yön pimeyteen olisi ollut minulla Tiedossa, mutta 'unohdin' äänestyksen tohinassa sen olevan nimenomaan tietoa eli sehän on True Crimea! Sitten voinkin ihmetellä, mikä kolmesta olisi joutunut väistämään kirjaa Katoan Yön pimeyteen...Kirjahan oli minulla vuoden 2019 kuumassa ryhmässä kuudentena!!!

Omat valintani edustavat minulle tärkeitä asioita kolmella tavalla: Kim Wallin kohtalo ei lähde minusta! Vaikka asumme kivitalossa olen heikkona vanhoihin puutaloihin. Puutalotarinoita on todella hyvä ja kaiken huipuksi alkaa vielä Porin Reposaaresta, jossa unissani asun...ja joss syyskuussa kävin kuvaamassa taloja sekä syömässä maailman parhaassa kalaravintolassa Merimestassa. Tyttäremme&co remontoivat nyt vaaleanpunaista vuonna 1929 rakennettua puutaloa pieteetillä eli he tuovat vanhan talokaunottaren nykyaikaan ja auttavat näin säilyttämään mennyttä aikaa. Ja sitten sudet...haluan susista vain faktaa, en perusteettomia vihakirjoituksia. Olen onnekas, sillä olen kerran nähnyt luonnossa aikuisen suden.

LL

Tim Weaver: Kadonneet jäljet

Markin kanssa oli helpompi olla kuin oikeastaan kenenkään kanssa, jonka hän oli tuntenut. Se ei silti tarkoittanut, että Mark olisi varsinaisesti kehunut häntä, mutta hän koetti ymmärtää asian. Mark oli uskomattoman ujo, aivan erilainen kuin kukaan hänen edellisistä miesystävistään, ja piirre miellytti häntä. Kaikki muut olivat olleet niin itsevarmoja. Miehiä, jotka kehuivat häntä kauniiksi ja sitten repivät häneltä sydämen rinnasta. Markin hiljaisuus – hänen hiljaisuuden tajunsa – oli hänelle uutta ja jännittävää ja tuntui turvalliselta.

Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven katsoen itseään taas peilistä. Parikymppisenä hän oli tehnyt jonkin verran mallin töitä, ja oli nyt,vähän päälle kolmekymmentävuotiaana, edelleen hyvännäköinen. Vaaleat hiukset, siniset silmät ja korkeat poskipäät keräsivät yhtä katseita...Hän täyttäisi kahden päivän päästä kolmekymmentäkaksi ja tiesi, ettei ollut enää täydellinen. Mutta hän oli löytänyt miehen, jolle sillä ei ollut merkitystä.

Mies, johon hän alkoi rakastua...

Brittiläisen Tim Weaverin trilleri Kadonneet jäljet (The Dead Tracks, MinevaCrime, suomennos Maikki Soro) kertoo hyytävää tarinaa kadonneista naisista, heitä kaipaavista perheistä sekä kadonneita jäljittävästä David Rakerista. Kadonneiden  perheitä auttava Raker ryhtyy toimiin, koska poliisi tuntuu ignooraavan tapaukset. David, entinen toimittaja, on itse kadottanut oman rakkaansa kuolemalle, joten häneltä riittää ymmärrystä kauhistavalle tuskalle, jota omaiset tuntevat. Kaikilla ei ole varaa tai ymmärrystä kääntyä Davidin puoleen, mutta kun Megan Carver katoaa, hänen vanhempansa Caroline ja James palkkaavat Rakerin. Toki poliisit katsoivat tehneensä parhaansa ja mitä muuta he olisivat voineetkaan, sillä mediassa pyöri valtavia uutisointeja kadonneista valkoisista naisista. MWWS eli Missing White Woman Syndrome – kadonneen valkoisen naisen syndrooma. Niin...kaikki huomionarvoiset kadonneet ovat valkoisia naisia, mutta David huomaa, että he ovat myös blondeja, sinisilmäisiä, suhteellisen hyvävartaloisia, mutta iällä ei tunnu olevan mitään väliä. Kun Carver näyttää valokuvaa perheen viimeiseltä yhteiseltä lomalta:

Megan oli selvästi isänsä tyttö. Samanlaiset kasvot, jopa samanlaiset naurunrypyt silmäkulmissa, ja saman tyyppinen ruumiinrakennekin. Kookas muttei lihava. Hän oli viehättävä seitsemäntoistavuotias tyttö: pitkät vaaleat hiukset, hienot ja kiiltävät, ja kauniisti päivettynyt iho.

Niinhän he kaikki olivat kauniita. Myös Markiin rakastunut Sona ja monet muut kadonneet naiset. Miten monta heitä jo olikaan ja vain yksi poliisi on todella mukana jutussa enää, sillä hänen oma tyttärensä on kadonnut. Rikosylikonstaapeli Colm Healy on varma, että kukaan ei välitä enää hänen Leannestaan, vain pari mitätöntä pikkujuttua lehdessä ja antaa asian olla. Colmin mielestä vain Meganilla on merkitystä, koska hän on valovoimaisempi, menestyvämpi, varakkaampi...Colm on eronnut vaimostaan ja hän uskoo, että sekin vähentää hänen tyttärensä kiinnostavuutta. Carterin pariskunta pitää itsensä esillä hyvin vahvasti samalla vaikuttaen yleiseen mielipiteeseen Meganin kunnollisuudesta. Healy liimaantuu Rakerin pariksi halusi tämä tai ei. Healy ei myöskään salaa ollenkaan, mitä hän aikoo tehdä, jos Leannen kidnappaaja saadaan kiinni. Alkaa siis olla hyvin todennäköistä, että tytöt eivät ole lähteneet vapaaehtoisesti perheiltään. Mitä enemmän jälkiä löytyy, sitä enemmän Raker ihmettelee poliisien vetäytymistä. Oman surunsa keskellä hän lohduttaa miehensä Frankin poliisioperaatiossa menettänyttä Jilliä, joka uskoo jonkun varjostavan häntä...

Weaverin sarja kadonneita etsivästä Rakerista on edennyt jo kymmenenteen kirjaan, mutta Kadonneet jäljet on toinen suomennettu. Ensimmäinen oli Uhri. Sarja on ollut valtaisa menestys noin miljoonan kappaleen myynnillään, useilla käännöksillään ja palkinnoilla. Eipä ihme, sillä halusipa Weaver tai ei, hän kantaa yhtä Agatha Christien jännitysromaanisääntöä:Lukijalle tulee antaa mahdollisuus arvata syyllinen! Näin ei ole aina. Tämän takia kirja vei ja minä kävin kuumana kauhistuttavan totuuden auetessa. Guardianin mukaan kerronta on ’jännitteistä, monitahoista, kauhistuttavaa, hohdokasta ja huolellista.’ Hohdokkuus kuulostaa...no, hohdokkaalta, mutta lukijaa ehkä pelottaa niin, että tarina alkaa hohtaa. Onko tämä ns. naisten pelkäämä äijädekkari vai ei, kysyi eräs nainen minulta. Eipä olekaan, vaikka niin itsekin ensin pelkäsin. Weaver on liian taitava kirjoittaja: Hän ottaa huomioon tunteet, hän osaa kärsiä toisen kärsimystä, hän on empaattinen, hänellä on ajatustyötä enemmän kuin toimintaa, eikä naisia aliarvioida ylenpalttisilla stereotypioilla, joita minä kavahdan. Kaiken kukkuraksi, lukija ei tukehdu vauhtiin. Äijäromaaneissa on kova action tärkeintä, tässä sen vuoro on vasta loppumetreillä kammottavassa sadan vuoden takaista historiaa toistavassa Kalmankorvessa, keskellä ei mitään. Paikassa, jonka henki jo kehoittaa pakenemaan. Ja kyllä, Weaverkin halusi palata takaisin, mutta...

Eniten minua kauhistuttaa kirjoittaessani jännitysromaanista, että spoilaan ja tässä dekkarissa tajusin heti, mitä en voi tekijäksi epäillyistä kirjoittaa. Onneksi löysin yhden asian, jonka tohdin.

Monipolvisen rikosvyyhdin alkaessa aueta ja lopulta johtaessa yhteen tiettyyn pidätykseen, koin déjà-vun: epälty pitää itseään huippuälykkäänä ja samankaltaisena kuin hänet paljastanut David Raker. Kukaan poliiseista ei kelpaa häntä kuulustelemaan, hän puhuu ainostaan Rakerille. Sebastian Bergman ja sarjamurhaaja Edward Hinde kirjasta Oppipoika!

Silloin kirjoitin:

Sebastianin taitavuus psykologisena profiloijana, sarjamurhajien tunnistajana lähtee siitä, että vain rantahiekkaan piirretty viiva erottaa hänen oman toimintansa sarjamurhaajista. Sama käyttövoima,sama lähtökohta.  Alituinen ahdistus, joka pyörii ikuista kehäänsä fantasian ja sen toteuttamisen välillä...Vain seuraukset ovat eri, mutta silti: Aalto tulee ja pyyhkii viivan pois. Rantahiekka on tasainen ja jäljellä on vain outo pimeys, jossa...

Nyt kirjoitan:

Davidin taitavuus nähdä ihmisten läpi näiden valehdellessa, hänen taitavuutensa uhrien löytäjänä ja sarjamurhaajien kiinniottajana. Eri käyttövoima, eri lähtökohta. Alituinen ahdistus uhrien pimeydestä aina pahimpaan saakka...Vain halu tuoda valoa pimeään, intohimo palauttaa kadonneet kuolleista, tuoda heidät kotiin. Metsäpolku on hiljainen ja jäljellä on vain kylmä viima ja outo pimeys, jossa...

*****

Dekkarit Leena Lumissa

Tomaatti-mozzarellapasta uunissa

Sain facebookissa ystävältäni vinkin Taina Salovaaran herkulliseen reseptiin, jota sitten kokeilimme viime viikon loppuna. Mikä herkku tällaisille pastahulluille! Tapani mukaan muunsin reseptistä oman versioni, mutta koska Taina Salovaaran reseptit ovat olleet makuumme, laitan sulkuihin, mitä hän käytti kohdissa, jossa minä vaihdoin enemmän meidän makuumme. Söimme tästä kahdestaan kaksi päivää eli kiva ruoka tehdä yhdessä vaikka ystäväpariskunnan kanssa, mutta kiva oli sekin, että kauniina sunnuntaina pääsin puutarhahommiin ja valmis ruoka odotti vain lämmittämistä. Huomatkaa, että kerron esim. tomaatit hyvin tarkkaan, syystä, että käytimme niitä, jotka ovat kuin karkkia, mutta terveellisiä! Niitä on meillä aina tarjolla ja pidämme kiinni kasvuruodissa, joten säilyvät paremmin.

4 annosta

Valmistusaika

tunti

Uunin lämpötila

200 astetta 

Tämä ruoka on hyvin helppo valmistaa, on vuokaruoka eikä sisällä lihaa.

Ainekset

500 g (2 pkt) juustotäytteisiä tortelloneja

370 g  (1 prk) valkosipulilla maustettua tomaattimurskaa (chilillä maustettua tomaattimurskaa)

2 dl (1 prk) kuohukermaa (ruokakermaa)

0,5 tl suolaa

'näppituntumalla' rouhittua mustapippuria (0,5 tl rouhittua mustapippuria)

'näppituntumalla' Provencale maustetta (2 tl oreganoa)

200 g Riitan herkun mozzarellaa ( 1 pkt fetajuustoa)

250 g makeita kirsikkatomaatteja Foodie (1 rs minitomaatteja)

1 ruukku basilikaa (0,5 ruukkua basilikaa)

1. Säädä uuni 200 asteeseen. Keitä tortellonit pakkauksen ohjeen mukaan. Valuta kypsät tortellonit siivilässä ja laita ne uunivuokaan. 

2. Sekoita tomaattimurska ja kerma. Mausta suolalla, pippurilla ja Provencalella (tai oreganolla). Me saksimme joukkoon puolet basilikaruukusta. Kaada kastike uunivuokaan.

3. Paloittele mozzarella (tai feta) Puolita tomaatit. Lisää ne tortellonien päälle.

4. Kypsennä uunin keskitasolla 30 minuuttia. Viimeistele lopulla basilikalla.

Lisäsimme hieman kypsymisaikaa eli odotimme kunnes mozzarella oli selvästi pehmennyt, mutta ruoka ei tietenkään saa kuivua.

Niin hyvää, että ei sanotuksi saa!  Luettu 14 484/ 2023

Guten Appetit!

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

Tukka hyvin kaikki hyvin ja mitä olen unohtanut kertoa!

Yllättäen yöt ovat hyvin kylmiä. Juuri kun olin löytänyt ensimmäiset magnoliannuput, tehnyt sunnuntaina kunnon lehdon siivousurakan eli myrskyjen pudottamat oksat pois etc. Lintujen ruokintaa tuplattiin rasvojen osalta, mutta vain lumi antaisi kasveille ja eläimille suojaa kylmältä. Yön aikana oli tullut jää ja eikös tänään sitten nähty ryhmä uhkarohkeita jo onneaan kokeilemassa. Olen unohtanut vinkata, että täällä on menossa talviloma ja meno on sen mukaista. Tänään kampaajalla ja lounas cityssä, seuraava lounas ystävän kanssa vielä tällä viikolla ja samalla kierrämme puutarhaliikkeet.

Sielu lepää kampaajalla: Kaikki naiset sen tietävät. Jos on vuodesta 1985 eli muuttovuodesta Jyväskylän saarelle, olen käynyt Parturi Kampaamo Sinikalla, on siinä monet asiat maailmassa paranneltu. Olen nostalgioissa katsellut vanhoja kuvia ja onhan siinä sekin, että niitä viedään nyt digille. Järkytyin, miten paljon hiukseni ovat kuin huomaamatta lyhentyneet. Nyt vain raitoja ja fantastinen föönäyskiharrus, jota olen itse liian laiska opettelemaan. 

Törmäsin tällaiseenkin kuvaan, joka ei ole kovin vanha, sillä sen näkee yhdestä jutusta, jota en paljasta...

1. maaliskuuta klo 10 Blogistania äänestää vuoden 2019 parhaista kirjoista. Lisään tänne heti kun saan tiedon, mistä tulokset niiden selvittyä voi lukea. Siis minunkin sivulleni ilmestyvät valitsemani kolme parasta kirjaa viime vuodelta ryhmistä Finlandia, Globalia ja Tieto.

On täällä luettukin, mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Tämä oli vahva tarina, rankka, mutta ei väärällä tavalla eli kyllä hyvin veti. Joka kerta yli puolen yön yhteen, kahteenkin, sillä aloitan niin myöhään...Tässä kova lukusuositus ja kerron sitten kun ehdin, kirjan vahvuuksista. Oli muuten minulle vähän yllätys tämä Tim Weaver. Nyt menossa jotain aivan muuta kuin dekkaria. Kotimainen esikoisteos.

Pääsiäisenä tuskin olen kuvaamassa kotona, sillä tarkoitus on rientää remonttiavuksi nuorille Lohjalle. Tapanina Lumimies ja Sami jo tekivät alustavia suunnitelmia.

Pääsiäislauantain omistamme kuitenkin Ikealle ja sen jälkeen herkutellaan. Voipi olla, että silloin me yhdessä valmistamme jotain mielettömän hyvää, jonka reseptin saatte minulta tällä viikolla.

Meillä on ollut suru nutuissa, sillä Dinan jalka, josta meni takajalan ristiside, on nyt leikattu kahdesti. Dinastahan tuli minulle vähän kuin suuriruhtinatar Olgan sijainen sydämessäni eli itketty on. En ole mikään porukolli, mutta nyt tekee heikkoa. Odotan vain niin pääsiäistä ja että Dina tulee minua vastaan yhtä iloisena kuin aina ennenkin. Miten niin pieni voi olla niin suuri♥ Hän on Valonkantaja♥

Ostimme jo Dinalle uuden pedin myös yläkertaan, sillä sänkyhypyt ovat nyt ohitse. Tämä taitaakin tulla ehkä keskikerrokseen eli olkkariin ja

tämä varhemmin ostamamme saa jäädä yläkerran makkariin. Dina kannetaan nyt kerroksissa eli vauvaportteja on kerrosten väleillä. Taika -shelttikin on kyllä huomioitu eli hän sai meiltä joululahjaksi uuden pedin.

Täällä me aletaan touhuilla kaikenlaista. R. lupasi uuden tuulikaapin. Jo sana tuulikaappi aiheuttaa minulle klaustrofobiaa, mutta asia on korjattu aikaa sitten ottamalla yksi ovi pois ja se ei ole ulko-ovi. Laattoja nyt lattiaan ja lämpöä alle. Sitä ennen seinät...Ja niissä on vaikeusastetta, sillä talo on tehty aikana, jolloin kangastapetti oli kova sana. Me emme ole tätä taloa rakentaneet, vaan ostimme viisi vuotta valmistumisen jälkeen. Meillä oli muuttaessa olkkarissakin kangastapetti päätyseinällä ja minä hermostuin kun se ei irronnut millään. No, päätin sitten maalata sen tietyllä valkoisella, en muista oliko se Edelweiss vai mikä. Aamulla kun heräsimme tapetti oli kaikki irti eli se maali oli kastellut sen irti ja se makasi järkyttävänä myttykasana olkkarin lattialla, jossa onneksi oli  kunnon suojat. Saas nähdä, miten R:n käy, sillä hän sai vinkin massata seinä ja sitten vähän taiderapata...Minä olen autotallissa maalaamassa puutarhakaluja heti kun tarkenen. Luvattu arvonta tulee heti kun katson, että kirjoja on riittävästi valittavana...

relaten
Leena Lumi&co

Sielukirjani, jotka eivät kysyneet lupaa saada jäädä minuun!

Olen jo jonkin aikaa miettinyt kirjoja, jotka jäävät minuun, vaikka ne ehkä eivät loistakaan kuumassa sarjassani vuoden lopulla, mutta voivat sen tehdäkin. Mikä joissakin kirjoissa on se maaginen juttu: Annat kirjan pois arvonnassa tai lahjaksi jollekin ja sitten kuljet kodissasi kuin perheensä menettänyt koira, kunnes olet hankkinut kirjan takaisin ostamalla. Olen listaihminen ja siksi nytkin listaan enkä aio antautua pohjaimuun eli voin sanoa jotakin teoksesta tai olla sanomatta. Toisista arvaan, miksi juuri minä jäin kirjan vangiksi, toisista en vielä ehkä edes tiedä. Nämä kirjat ovat nyt sitten vain blogiini tuomista poimittuja, mutta niitähän on jo yhdeltätoista vuodelta. Kuvitus on erään lukijani (muutamaa kantta lukuunottamatta) saama salamanisku yhdestä näistä kirjoista ja paljastan, kun olemme kohdalla, mitä silloin tapahtui ja kenelle. Menen tajunnanvirralla, joten ei mitään kronologiaa. Vain vapaa virta...

Susan Fletcher: Meriharakat

Jokin tässä saa lukemaan aina uudestaan ja uudestaan.

Ann-Marie MacDonald: Armon yö

Olisin halunnut lukea ensin Armon yön ja sitten vasta Linnuntietä, mutta näin se nyt meni. Hyvä! Sain löytää polut, joilla Ann-Marie MacDonald kasvoi Linnuntiehen. Sain elää Armon yön parissa maagista realismia, jota Mercedesin hurskaus ja ruusukkorukoukset vain lietsoivat. Koin puron hengen, koin hulluuden, jonka vertaista koin viimeksi Humisevassa harjussa, elin suurta draamaa ja rikosta, jossa syyllisyyden yllä soi Una voce poco fa ja Oiseau Rebelle ja Mercedes tuhkassa pannuhuoneen lattialla.

Philip Roth: Ihmisen tahra

Kenelle tahansa meistä voi tapahtua ihan mitä tahansa vaikka yhdestä sanasta...

Regina McBride: Ennen sarastusta

Galway minussa♥

Anne Delbée: Camille Claudel Kuvanveistäjän elämä

Tämä teos on asetettu niin, että kun tulen kirjastoomme, kohtaan joka kerta ensimmäiseksi Camillen katseen.

Sami Hilvo: Pyhä peto

Toivo paremmasta tai sen mahdollisuudesta oli väistämättä palannut ja olin kauhuissani. Olin saanut jotain menetettävää.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Suoraan sanottuna yhdessäkään hänen näkemässään ottelussa Eric ei ollut pannut itseään likoon yhtä äärimmäisellä tavalla kuin yrittäessään peitota oman vaimonsa heidän hääpäivänään.

Minette Walters: Kuvanveistäjä

Dekkarien klassikko

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

Niin minua...

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Sanaton.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Ilma jota hengitän.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Sattumalta tapahtui, että...

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Päällimmäinen tunnetila on jälleen Phillipsin tajunnanvirtaisuus, maaginen realismi, latinalaisunien savu, jossa kuumuus väräjää, usva, erotiikka, vesi ja hopeatomu, jotka piirtyvät tarinoihin, joihin lukija kääriytyy kuin johonkin kauan kaivattuun, tarinaydinmehuun, imee niin että sylki ja veri ja suonet ovat toiset, kunnes nisät ovat kuiviin nautitut, ja vieläkin vain niistä puristuu, tihkuu pisara kukkien maatumista, tulvavettä, laatikkojen salaisuutta, joen huokausta, Sollyn silmien kovaa ja pehmeää, kultaa ja vihreitä pilkkuja, eikä se käännä katsettaan pois:

”Anna mun”, se sanoo.

 Carol Shields: Ellei

Alicia ei ollut niin onnellinen kuin hän olisi ansainnut.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Kerro se tarina, kokoa tapahtumat yhteen, kertaa niitä. Sillä lailla ne pysyvät hengissä. Muuten kudos rispaantuu langoiksi, jotka linnut poimivat pesäntekotarpeiksi. Toista, tai tarina hajoaa, eikä miehet kuninkaan, ei kuninkaamme ratsutkaan...Toista, ja pitele palasia varovasti, muuten tapahtumat leviävät kuin marmorikuulat puulattialle.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Huomisen loistava klassikko!

John Irving: Leski vuoden verran

Ehkä pitäisi elää elämä kuin Ruth Cole...

Aksel Sandemose: Kadonnut on vain unta

Kadonnut on vain unta on kertomus kostosta, vihasta, rakkaudesta, tuhoutumisesta, maanpetoksesta, murhasta, Norjan saksalaismiehityksestä, mutta ennen kaikkea Johnista, joka etsii nuoruudenrakkauttaan ja törmääkin Susanneen.

”Rakkaus on älyllinen tapaaminen sen kanssa, jota kohtaan veresi kiehuu.”

Daphne Kalotay: Bolšoin perhonen

saapuvat kesän hitaat päivät, jolloin datšalla kaksi rakastunutta paria saavat viettää muutamia intohimoisia ja pysähtyneitä kesän päiviä. Ja tässä kohtaa tajusin lukevani kirjaa, jonka kosketus on sama kuin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin. Se on sitä lävitse kirjan, mutta etenkin datšan lumoavat päivät vertautuvat Vermontin lomapäiviin ja molemmissa sama suloinen joutilaisuus ennen tragediaa. Siitä syntyy tunnetila, joka on verrannollinen. Nyt eivät huhuile mustakarhut, vaan pöllöt. Ja rakastavaiset uivat yöllä yllään tähtitaivas


Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”

Joyce Carol Oates: Blondi

Yön virta.
Iäisyyksiin loputon.
Ja minä sen silmä. Avoin

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Tämän kirjan takia matkustin Wieniin ja menen toisenkin kerran. Tämän kirjan tähden lukijani Sanna Ahonen matkusti Ranskan Nizzaan kokemaan erään suvun tarinan henkeä. Kun isä lähetti poikansa Odessasta maailmalle, jokainen eri suuntiin, jäi heistä historialliset jäljet ja Sannan kuvissa saamme nähdä Rothchildin Villa Ephrussin.

Odessan ikuisesta pölystä nousee perhe, joka tekee Rothschildit. Osa lähtee Pariisiin ja osa Wieniin ja kummastakin syntyy kauneutta, upeita kokoelmia, suuria palatseja, livreepukuisia palvelijoita, suuria illallisia, Idän pikajunalla Pariisista Wieniin tuotettuja herkkuja, floristien taidonnäytteitä, iltapäivähetkien höyryäviä samovaareja, rouvien turkiksia, upseerien viittoja. 

Kirjan kaarisilta on äärettömän dramaattinen, tosi ja kaunis. Se heijastelee kuun valossa aina Japaniin asti...

Ian McEwan: Lauantai

Tästä se alkaa,pitkä prosessi, jonka kuluessa ihminen vähitellen muuttuu lapsensa lapseksi. Lopulta saa sitten kuulla, että isä kuule, nyt lakkaat itkemästä tai lähdetään kotiin.

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Seuranaan vain Pienet proosarunot, josta post it –lapulla merkitty Charles Baudelairen Matkaan kutsu-runo:

Sinähän tunnet tämän kuumetaudin joka valtaa meidät kylmässä puutteenalaisuudessa: tämän kaipuun tuntemattomaan maahan, tämän uteliaisuuden ahdistuksen? Jossakin on seutu, joka muistuttaa sinua, jossa kaikki on kaunista, rikasta, tyyntä ja kunniallista, jonne mielikuvitus on rakentanut ja koristanut länsimaisen Kiinan, jossa elämä on kevyttä hengittää, jossa onni on aviossa hiljaisuuden kanssa. Sinne on mentävä elämään, sinne on mentävä kuolemaan! 

(suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo)

Pirjo Aaltonen, Anne Hämäläinen ja Sanni Seppo: Anna Ahmatova Fontankan talossa

Kuka ikinä rakastaa runoja ja mennyttä maailmaa, on joutuva tämän kauniin kirjan pauloihin. Itselleni tämä meni vähän ylikin, sillä olisinhan ilman viimeistä sotaa viipurilainen. Yhtä lujasti kuin työnnän Venäjää kauemmas, se hiipii salaa uniini, kuiskii varjoissa, välkkyy lumessa.

Krista Launonen: Ofelian suru

Vaikka taulussa on paljon surua, siinä on myös jotain rauhoittavaa. Se ei ole lainkaan pelottava, koska siinä on ripaus lohtua. Ehkä se johtuu hehkuvista kukista ja kasveista, kutsuvasta joen vedestä, joka ei vaikuta kylmältä vaan rauhoittavan viileältä, ja siitä, miten yhtä Ofelia on luonnon kanssa. Joki rantoineen tuntuu kauneimmalta ja turvallisimmalta mahdolliselta paikalta kuolla. Ophelia on kaunis, koska se on täynnä toivoa. Kauneus on toivoa, toivo on kaunista. Kauheimmassakin tragediassa voi olla toivoa. Ophelia tuo lohtua ja toivoa paremmasta. 

Lord May I Come? (Lizzie)

Mieleni piiloileva kerros on tehnyt matkansa. Eräitä kirjoja, joita ilman elämä olisi ihan eriä. Painotan nyt, että tässä eivät ole elämäni parhaat kirjat (osa on), mutta niistä suurinta osaa en ole edes tuonut blogiini: Mann, Grass, Böll, Waltari...Tämä on tällainen repäisy yhdestä kohtaa sielua. Jotain tärkeää näissä täytyy olla...

Sanna, suuri kiitos sinulle kuvista♥ Olemme jakaneet monta kiintoisaa kirjaa, mutta ehkä Ephrussin suvun tarina jää ikimuistoisimmaksi.

Viikonlopputerveisin

Leena Lumi 

Historia du un amor

Marie-Héléne Baylac: Agatha Christie Arvoituksellinen elämä

Harvoin, jos koskaan tunnen valkoisen paperin kauhua, kun alan kirjoittaa. Kaikki tulee kuin itsestään eli tarina virtaa. Entäs nyt kun olen lukenut kirjailijasta, jonka dekkareita olen lukenut meren rannan laiturilla samalla kun vaalensin meriveteen kastettuja hiuksiani. Uskon lukeneeni ne kaikki, varma en voi olla, ja edelleen luen uudestaan. Kuka oli nainen jännityksen takana? Kuinka kirjoittaa ikonista? Kuinka ymmärtää, että hän rikkoi kaikki maailmanennätykset: yli kaksi miljardia myytyä kirjaa, sillä vain Raamattu ja Shakespeare ovat menneet ohi, käännetty yli sadalle kielelle. Lisäksi laskemattomat radio-. televiso- ja elokuvasovitukset. Ja hänen ilta-aurinkonsa aikoihin, hänestä oli tullut maailman eniten luettu elossa oleva englanninkielinen kirjailija. Hänen tuotteliaisuutensa oli rajaton, mutta oliko hän onnellinen käsittämättömässä menestyksessään? Oliko hän yläluokkainen snobi vai helposti lähestyttävä ja lämmin ihminen? Mistä juurista hän versoi? Mistä häntä syytettiin? Mitä hän suri? Kuka oli hänen auringonpimennyksensä?

Runsauden edessä teen rankkoja leikkauksia etenkin kirjailijan tuotantoon nähden, mutta iloitsen kovasti, että omat suosikkini Vuoksi ja luode, Varjossa auringon alla, Totuus hallavan hevosen majatalosta ja Kohti nollapistettä on erityisesti mainittu. Samoin kuin Yhdysvaltain matkan jälkeinen Kurpitsajuhla. Oi, muistan monta muutakin ja ehkä jätän yhden parhaista loppuun, jolloin saamme Damenkin mukaan suitsuttamaan!

Ranskalaisen Marie-Héléne Baylacin elämäkertateos Agatha Christie Arvoituksellinen elämä ( Agatha Christie. Les mystéres d´une vie, Minerva 2020, suomennos Noora Niemelä) on monipuolisesti kattava kertomus koko maailman tuntemasta brittiläisestä dekkarikuningattaresta Agatha Christiestä. Hän itse esitteli, että ennen kuin hänestä tuli kirjailija, hän oli

”pikku Agatha Miller ja iso Agatha Miller, Agatha Christie ja Agatha Mallowan.”

Baylacin sanoin: on aika luoda uusi katsaus tähän arvoitukselliseen elämään, jotta voisimme ymmärtää naista, jota hänen ihailijansa Winston Churchill kuvasi ”naiseksi, johon on liitetty eniten rikoksia sitten Lucrezia Borgian.”

Kaikki alkaa jostakin ja niinpä lähdemme liikkeelle Torquasta, Devonin rannikolta, josta rouva Miller osti 1880-luvun alussa talon. Rouva Miller ja hänen amerikkalaistaustainen miehensä suunnittelivat muuttoa New Yorkiin. Niin vain kävi, että he ostivat Ashfieldin ja jäivät Britanniaan. 15. syyskuuta 1890 Clara synnytti Mary Clarissa Agathan.  Sisko ja veli olivat 11 – ja 10-vuotiaita, Magde ja Monty. Kuopus tuli saamaan aivan  erityisen aseman, sillä Clara uskoi alusta asti Agathasta suuria. Vanhemmat lapset lähetettiin sisäoppilaitoksiin ja Agatha kasvoi vaihtuvien kotiopettajien ja äitinsä huomassa. Äiti oivalsi jo varhain, että lapsen mielikuvitus kehittyy parhaiten tietystä määrästä yksinoloa. Tietysti äiti kertoi myös itse keksimiään nokkelia iltatarinoita, jotka ruokkivat Agathan mielikuvitusta. Alunperin hänestä piti tulla oopperalaulaja, mutta kirjallisuus vei, sillä viimeisin opettaja kaikkien hienojen musiikkikoulujen jälkeen, kertoi, että Agathan ääni ei riittäisi koskaan sopraanolle. Clara panosti myös Agathan henkiseen kasvuun. Kerran Clara kuuli erään tutun lapsen sanovan rumasti palvelijalle ja silloin Clara sanoi Agathalle:

”Sinun on aina muistettava olla erityisen kohtelias juuri sellaisille ihmisille, jotka asemansa vuoksi eivät voi osoittaa epäkohteliaisuutta sinulle. Jos olet epäkohtelias, he halveksivat sinua ja siihen heillä on täysi syy, koska et ole käyttäytynyt hienon naisen tavoin.”

Viisivuotias Agatha äitinsä Clara Millerin kanssa. Äidillä ja tyttärellä oli hyvin läheinen suhde. Äiti ymmärsi hyvin tyttärensä herkkyyttä ja kannusti häntä kirjoittamaan.

Sen miten hyvin tai huonosti Agatha tämän muisti, voi jokainen lukija itse päätellä, sillä kirja kertoo mitään kaihtamatta niin hyvät kuin pahat. Ja etenkin rahat, sillä niistä riittää puhetta. Kuin myös Agathan koulutuksesta, kirjoista, joita hän oli lukenut, maista, joihin oli matkustanut, kunnes astui ensimmäiseen avioliittonsa eversti Archibald Christien kanssa. Se oli sota-ajan pikainen avioliitto, jota ei poikkeustiloissa ihmetelty. Avioliitosta syntyy tytär Rosalind 5. elokuuta 1919.  Rosalindin ollessa vasta alle kolmevuotias pariskunta liittyy ilman lasta retkikuntaan, joka suuntaa Eteläiseen Afrikkaan, Uuteen-Seelantiin ja Kanadaan. Tarjouksen saa Archie, mutta Agatha haluaa mukaan ja lähtee myös. Näin jatkuu kautta Rosalindin lapsuuden eli lapsi on Claran ja Agathan siskon Magden huomassa ja myöhemmin Magdella, jota kutsuu äidikseen! Tässä kirjailijanerolla oli sokea piste, mutta tuollainen etäisyys lapsiin ei ollut kovin erikoista etenkään brittiläisessa yläluokassa. Agatha olisi takuulla tehnyt toisin jos olisi arvannut seuraukset Rosalindin aikuistuessa.

Agatha Christie ja hänen ensimmäinen aviomiehensä eversti Archibald Christie.

Kaikki kuitenkin romahti Agathan maailmassa, kun hänen miehensä jätti hänet mennäkseen avioliittoon kauniin Nancy Neelen kanssa. Agatha syytti itseään, sillä jo 36 –vuotiaana hän oli menettänyt viehkeät linjansa ja viehätysvoimansa. Agatha oli aina suuri herkkusuu, joka rakasti etenkin Devonin paksua kermaa, jota oli saatava joka päivä! Nyt kaiken romahtaessa, hän vajosi masennukseen ja tällöin tapahtui kuuluisa katoaminen. Kirjassa asia käsitellään perin pohjin, mutta voimmeko ikinä saada tietää oliko Agatha kuitenkin ajatellut lavastaa kuolemansa ja saada sen Archibaldin syyksi? Jos näin oli, hän perui aikeensa jossain vaiheessa. Ja olihan Archibald Rosalindin isä. Archieta oli jo kuitenkin ehditty syyttää murhasta lehdistössä ja hän katsoi tulleensa hävistyksi tavalla, jota ei voinut kestää. Mikään suostuttelu ei enää pidätellyt miestä jättämästä Agathaa.

Rosalind oli palvonut isäänsä ja piti häneen aina yhteyttä. Agathaa häiritsi lapsi, joka ei osannut leikkiä itsekseen ja niinpä hän lähetti tämän sisäoppilaitokseen ja tapaamiset jäivät vain loma-aikoihin.  Tosin ei aina silloinkaan vaan äidin reissatessa Rosalind oli jälleen Agathan siskon Magden hoivissa. Christie alkoi elää uutta kevättään löytäessään tien Lähi-Itään ja kohdatessaan uuden rakkauden Max Mallowanin, joka oli häntä neljätoista vuotta nuorempi.  He karkaavat vihittäviksi Skotlantiin, jossa kumpikin vähän muokkaa ikäänsä, sillä tuohon aikaan ei katsottu hyvällä, jos nainen oli paljon miestä vanhempi.

Detection Club oli kiinnostava yhdistys, jonka panivat alulle Dorothy Leigh Sayers ja Antony Berkeley Cox, kaksi kuuluisaa dekkaristia. Heidän tarkoituksensa oli nostaa ja edistää rikoskirjallisuutta. Agathakin kutsutaan Clubiin, vaikka hän on tätä ennen rikkonut seuran perusäännöistä ainakin yhtä kirjassaan Roger Ackroydin murha, jossa murhaaja toimi kertojana.

Jäsenet ja kandidaatti etenivät juhlavana kulkueena hämärässä valaistuksessa, toisessa kädesä kynttilä ja toisessa rikosase – yksinkertainen tiiliskivi, myrkkypullo, nuija tai tikari. Etummaisena kulkenut mies piteli kädessään purppuraisella tyynyllä pääkalloa, jota jostain tuntemattomasta syystä kutsuttiin nimellä Eric.

Perusäännöistä ehkä kiehtovin lienee: ’Lukijalta ei koskaan saa piilottaa rikosmysteerin kannalta oleellista johtolankaa’ ja toinen, jossa määrätään: ’Kunnioita kuninkaiden kieltä, toisin sanoen kirjoita täydellistä englantia.’ Siellä Agathakin sitten vannoi Eric-kallon nimeen!

Baylacin kirjan kiehtovuus lepää sen tarkoissa ykstyiskohdissa, joista kukin voi valita itselleen järisyttävimmät. Agatha Christie eli kuin monta elämää, sillä hän eli pitkään. Uusi kevät, uusi rakkaus, toi mukanaan arkeologian ja monien vuosien työt miehensä rinnalla Lähi-Idässä. Siinä ei Rosalindia paljon nähty. Yhdessä pari matkustelee myös Agathan vihaamalla lentokoneella, sillä iän ja kunnon heiketessä pitkät juna-, laiva- ja automatkat eivät tule enää kyseeseen. Sitä ennen on kuitenkin matkustettu monet kerrat pitkiä, kiinnostavia reissuja Simplon Orient Expressillä. Idän pikajunan näkeminen ilahduttaa häntä aina yhtä paljon. Christie ostelee myös monia kiinteistöjä ja hänen asioitaan hoitaa uskottunsa Edmund Cork, jolla on valta sekä järjestellä näyttämölle vietäviä teoksia, hoitaa raha-asioita että myös viedä Agathan tuotanto Yhdysvaltoihin.

   

Toinen maailmansota on käyty ja se on muuttanut paljon. Max ei kelvannut armeijaan, sillä hänellä oli itävaltalaiset juuret eikä hänellä ollut myöskään sotilaskoulutusta. Hän istutteli valkoisia magnolioita, Agathan suosikki oli juuri magnolia, heidän asuntonsa puutarhassa, kunnes keksi, miten voi olla mukana...Sodan jälkeen Agatha ei kuin tajunnut tilannetta: Kaikki oli muuttunut keskitysleirien myötä. Yhdysvaltain markkinoilla häntä syytettiin antisemiitiksi ja hän joutuu tekemään kirjoihinsa korjauksia. 23. huhtikuuta 1947 alankomaalainen G.W.Fris kirjoitti Agathalle, että

hän oli viettänyt osan sodasta keskitysleirillä, lähinnä Buchenwaldissa, ja pitääkseen toivoa yllä hän oli perustanut yhdessä muiden vankien kanssa amatööriteatterin. Yhtenä päivänä hän oli saanut käsiinsä leirille salakuljetetun Eikä yksikään pelastunut –romaanin, josta hän oli tehnyt näytelmäsovituksen. ...häntä oli pyydetty esittämään näytelmäsovitus uudelleen. Mutta nyt hän oli saanut tietää, että näytelmästä oli jo olemassa auktorisoitu näyttämäversio. Koska olisi jo liian myöhäistä lopettaa...eikä hänen ryhmällään ollut varaa maksaa tekijänoikeuksia, Fris pyysi lupaa esittää oman versionsa. Agatha välitti kirjeen agentilleen, joka vastasi 2. toukokuuta, ettei säännöistä voinut poiketa. Bisnes on bisnestä.

Agatha Christie kirjoituskoneen ääressä Greenwayn kodissaan 1946

Toinen sokeus Agathalle oli verotus. Se sai hänet raivoihinsa. Yhdysvallat laskutti jälkikäteen huomattavaa summaa kotiutettavaksi ja Englannin verottaja alkaa myös jahdata Damea. Hänellä oli todella valtava omaisuus, mutta hän päätti voittaa verottajan oveluudessa ja siirsi tekijänoikeustuloja perheelleen. Siinä hän teki yhden vakavan virheen, joka liittyi vihan patouttamaan tyttäreen Rosalindiin. Agatha saa maksaa kalliisti erheestään. Hän kokee yllättäen monta menetystä, johon mukaan voidaan laskea ylipainon aiheuttamat vaivat. Lisäksi raivo tai ehkä Alzheimer alkoivat viedä häneltä arvostelukykyä, sillä hän kirjoitti pirullisen näytelmän verottajasta, jossa kehoitti kaikkia tekemään niin paljon vilppiä kuin pystyvät, välttääkseen maksamasta veroja. Rosalind raivostui täysin, sillä äiti oli juuri nimitetty Brittiläisen imperiumin ritarikunnan komentajaksi. Nyt kummankin vuosia patoutuneet kaunavirrat vyöryivät auki...Kaksi niin erilaista naista kuin voi ikinä olla, äiti ja tytär, Agatha ja Rosalind. Rosalind lähti koston tielle...

Meissä kaikissa on hyvämme ja pahamme. Tämä kirja tuo framille kaiken. Sellaisenkin, joka voi joitakuita huvittaa, toisia itkettää. Tämä kirja on kuin se kuuluisa räsymatto, jossa kirkkaat värit eivät erottuisi ilman tummia sävyjä. Sitä oli Dame Agatha Christien elämä. Mieletön elämä ja sai elää 85 –vuotiaaksi! Koska loppuun kasaantuu paljon sitä tummaa, haluan lopettaa johonkin, mistä Agatha ilostui todella eikä se tällä kertaa ollut Devonin paksu kerma. Haluan kiittää häntä monista dekkareistaan, joiden kanssa olen saanut pähkäillä syyllistä jo teinivuosista. Sade ropisi mammalan yläkerran kattoon ja minä likka nautin Christien murhajuonista!

Idän pikajunan kuvaukset käynnistyivät, kun kaikki ehdot oli käyty Agathan kanssa läpi. Hän oli ennakkoluuloinen, mutta häntä rauhoitettiin yksityisnäytöksellä.  Lordi Brabourne muisteli jälkeenpäin, miten vanha rouva oli tullut ulos salista miehensä käsipuolessa ja todennut tyynesti:

”Minusta se oli hurmaava elokuva. Tämä on yksi elämäni onnellisimmista hetkistä. Viimein yksi teoksistani on tuotu valkokankaalle tavalla, joka saa minutkin haltioihini.”

Marraskuussa ensi-illassa Agatha oli mukana, vaikka istuikin pyörätuolissa. Hänestä oli tullut hauras vanhus. Ensi-ilta oli loistava ja siihen osallistui myös kuninkaallisen perheen jäseniä. Huonosta kunnostaan huolimatta lady Mallowan nousi seisomaan kuningatar Elisabethin ja prinsessa Annen onnitellessa häntä.  Jatkot Claridge’s-hotellissa, joissa filmitähdet kävivät häntä tervehtimässä, vain lisäsivät tilaisuuden ikimuistoisuutta.

Vasta keskiyön jälkeen lordi Mountbatten työnsi Agathan pyörätuolissa autoon myrskyisten suosionosoitusten saattelemana. Eräs aikakausi on päättynyt.

*****

Tästä kirjasta on liśäkseni kirjoittanut ainakin Kulttuuri kukoistaa

*****

Elämäkerrat Leena Lumissa

Fiona Barton: Epäilty

Myöskään Alex ei ollut nukkunut kunnolla: häntä oli askarruttanut ajatus kolmesta kuukaudesta Rosien seurassa. Se oli herättänyt hänessä epäilyksiä. Tietenkin. Mistä he keskustelisivat kahdentoista tunnin bussimatkoilla? Joutuisiko Rosie koti-ikävän valtaan heti perille tultuaan? Jättäisikö hän Alexin oman onnensa nojaan? Kolmelta aamuyöstä Alex oli kuitenkin kietaissut huolensa nyytiksi ja jättänyt ne suljetun oven taakse.

Tosiasiassa hän oli tarrautunut mihin tahansa oljenkorteen pelastaakseen rakkaan matkansa. Myöhemmin aamulla, kun hän näki Rosien odottavan häntä kadun päässä, hän huusi: ”JESS!” ja ryntäsi halaamaan häntä.

Fiona Bartonin kolmas psykologinen trilleri Epäilty (The Suspect, Bazar 2020, suomennos Pirkko Biström) vie meidät uskomattomaan rikokseen Thaimaassa. Alexin oli pitänyt lähteä reissuun parhaan ystävänsä Magsin kanssa, mutta hänellä eivät rahat riitäkään. Vähän kauhuissaan Alex sitten suostuu reissuun Rosien kanssa, vaikka heillä ei ole paljoakaan yhteistä. Perillä sitten käykin ilmi, että Rosieta ei voisi mikään vähempää kiinnostaa kuin Thaimaan nähtävyydet eli hän haluaa bilettää, käyttää huumeita ja flirttailla poikien kanssa yökaudet. Alex on raivoissaan,  mutta ei voi muuta kuin pysytellä mukana varsin selvänä, sillä hän ei uskalla jättää Rosieta, mutta ei myöskään uskalla lähteä yksin kauemmas. Hän on jumissa ja kirjoittaa kaikesta ystävälleen Magsille varsin katkerana:

Rosie on vähän niin kuin seonnut sen jälkeen kun tultiin tänne. Luuhaa baarista toiseen pitkin Khao San Roadia ja kertoo sitten minulle, että palamaan sytytetty sambuca (niinkö se kirjoitetaan?) poltti häneltä tukkaa ja että jossain lennätettiin takapuolesta tennispalloja. FFS. En ole varma, kumman kanssa R punkkaa, Larsin vai Diederikin. Vai molempien? Minusta näyttää, että hän on ottanut tavaksi käydä läpi tämän paikan koko porukan!

Minä luulin, että tehtäisiin kaikkea yhdessä, mutta ei siitä sellaista ole tullutkaan. Melkein kuulen kun muistutit, että niinhän sinä sanoit. Olisi varmaan pitänyt kuunnella? Liian myöhäistä nyt. Mutta kyllä tämä tästä.

A pusi

Lopulta kaikki viestit lakkaavat kunnes medioihin tulee tieto hostellipalosta Bangkokissa. Hostelli oli juuri se, missä tytöt asuivat. Koska kaksi englantilaista tyttöä on kadonnut Thaimaassa, juttua matkustaa tutkimaan Britannian viranomaisia. Toimittajan ominaisuudessa Thaimaaseen lentää Kate Waters, jonka oma poika Jake ei ole pitänyt kotiin yhteyttä kahteen vuoteen. Hän oli jättänyt opiskelut ja ilmoittanut lähtevänsä tutkimaan merikilpikonnia jonnekin...ilmeisesti Thaimaaseen. Kate haluaa olla ensimmäinen, joka tekee kadonneista tytöistä jutun arvaamatta millaiseen tilanteeseen joutuu. Fiona Barton on kotikentällään kuvatessaan Watersia, sillä hän on itse työskennellyt pitkään toimittajana sekä uutispäällikkönä. Häneltä on tätä ennen ilmestynyt Leski ja Lapsi. 

Komisario Bob Sparkesille lähtö on erityisen vaikea, sillä hänen vaimonsa Eileenin rintasyöpä oli uusiutunut. Hän on siirtynyt saattohoitoon kotiin ja Bobista tuntui toivottomalta, vaikka Eileenillä on kotona hoitaja ja riittävä kipulääkitys. Bob ei osaa edes kuvitella elämää ilman Eileeniä, mutta jos Eileen lähtee, hän aikoo olla silloin vaimonsa kanssa.

Töissä oli suhtauduttu tilanteeseen hienosti, päälliköt kehoittivat häntä ottamaan niin paljon vapaata kuin tarvitsi, mutta hän ei osannut asettua sairaalaan eikä kotiin. Hän tarvitsi elämäänsä jotakin, millä ei ollut mitään tekemistä syövän kanssa. Hän tarvitsi kuvitelman, että normaali elämä oli mahdollista, Eileenin vuoksi ja oman sydämensä tuskan lievittämiseksi.

Thaimaan tragedia muuttaa kaiken. Sparkes lähtee vaimonsa toiveesta matkaan, kun tämä lupaa odottaa häntä...

Se mikä heitä Thaimaassa odottaa on suuri järkytys. Pahemmaksi asian tekee, että toimittaja Kate Waters joutuu antamaan jutun kollegansa tehtäväksi. Hänestä tulee yllättäen jäävätty, mikä ei estä Katea tutkimasta asioita sydän tuskasta karrella omaan ’piikkiinsä’. Tunnelmat ovat tiukat onnettomien vanhempien syytellessä huonoa tutkintaa ja antaessa medialle paikkansapitämättömiä lausuntoja. Toisaalta kukaan ei voi tietää, ovatko ne niin epätosia kuin väitetään: Murhaaja voi olla kuka vain...Joku jonka tytöt tunsivat....ja he itse.

*****

Dekkarit Leena Lumissa