Saanko esitellä expoikakaverini Jackin, jonka kanssa minulla oli romanssi muinaisuudessa. Jack on hieman onneton tapaus. Hän kyllä kulkee ns. täyspäisten kirjoissa, mutta minä aina jaksan ihmetellä, eivätkö muut huomaa ettei hänen kuuluisi;-)
Meidän kauniisti alkaneen teinirakkautemme Jack möhli tempulla, jota en aio teille kertoa, mutta pidän tarkan vaarin, että HÄN ei ikinä sitä saa unohtaa. Toisaalta, en usko hänen edes tajuavan tehneensä mitään hölmöä/tyhmää/peruuttamatonta/kohtalokasta.
Vaan mitä tekee Jack nyt, juuri juhlapyhien aikana: lähettää itsestään hölmöjä kuvia meiliini. Sain sarjan Jackin koottuja selityksiä, joissa hän munaa itsensä vielä syvemmin. Ja mikä raivostuttavinta: Mikä omahyväisyys!
Luulen, että hänen tunneälyttömyydellään varustettu henkilö pitää kuvasarjaa ja selityksiään liikuttavana joululahjana...
Te kaikki!
Vuosi hiipii kohden loppua ja tuli mieleen tässä kynttilöin valaistussa työhuoneessa, kun ulkona pyryttää kauniisti, mainita muutama asia. Kirjavuosi on ollut kuin omenavuosi: yhtä satoisa niin määrässä kuin laadussa. En muista kummassakaan vastaavaa! Intohimoiselle lukijalle siitä voi tulla ähky. Hevonen saa helposti ähkyn liiasta määrästä omenoita. Lukija saa sen liiasta määrästä kirjoja. Mitä enemmän ähkyä sen enempi hamuaa kirjoja. Kirjabulimia? Itse asiassa oli muutama aika uupunut päivä, sillä luen yöt ja yhtäkkiä mikään ei tuntunut enää miltään. Yritin soittaa Evelle, joka on pelastanut minut mitä hulluimmista tekniikan ynnä muista sotkuista, mutta hän ei ollut paikalla. Sitten meilasin Jaelille ja sain semmoista palautetta, että päätin siirtää äkkinäistä ratkaisua, jota olisin voinut katua. Sen jälkeen tein joulupostauksen, johon sain paljon aivan ihania vastauksia, mutta yksi oli ylitse muiden: Rita! Hänen adjektiiveistaan kudoin itselleni nyt voimaviitan, johon kietoutuneena jatkan entistä innostuneempana ja voimaantuneena.
Rita mainitsi kaiken mitä tarvitsin. Hän kertoi, että olin onnistunut juuri siinä, mihin tähtäsin, kun aloitin blogini Ystävänpäivänä 2009. Rita kertoi, että blogini on innostava, tarjoaa kirjaelämyksiä, herättää lukuhaluja, on myönteinen, räväkän rohkea, positiivinen, tarjoaa lumen valoa ja häikäisyä ja blogin ote on persoonallisen voimakas. Mitä muuta enemmän voin tarvita! Kiitos sinulle, Rita! Ja kiitos teille kaikille monista ihanista asioista, joita olen teiltä saanut monessa eri muodossa. Sooloilijalle kiitos yllätyslahjasta, joka oli tietenkin elokuva. Elokuva kirjasta, jonka olen arvostellut eli Ian McEvanin kirja Sovitus filminä. Katsoimme eilen elokuvan Sovitus (Atonement) ja se tarjosi ikimuistoisen hetken. Harvoin leffa pärjää huippukirjalle, mutta nyt elokuva palvoi kirjaa!
Allulle kiitos teoksesta Frauen, die lesen sind gefährlich (Naiset, jotka lukevat ovat vaarallisia). Loistava teos, joka kertoo kuvataiteen ja historiallisen kerronnan avulla, miten vaarallisena lukevaa naista on pidetty kautta aikojen! Jaelille, kiitos upeista Concha Buika hetkistä ja Hannelelle kiitos Levottoman Tuhkimon hopeakengästä. Tuurelle kiitos, että on blogielämäni aurinko, kuu ja tähdet eli piristää juuri kun sitä tarvitsen ja silloin tällöin jopa haastaa eli heiluttaa punaista vaatetta härän edessä;-) Ja kiitos Evelle, että olet olemassa♥
Kiitos ihanille kustantajilleni, jotka antavat minule mahdollisuuden levittää uusien kirjojen lukemisen iloa ja kiitos siitä, että minua ei yritetä aikatauluttaa, sillä haluan aina tuoda mukaan myös vanhoja kirjoja, rakkaita lukuelämyksiäni menneestä.
Kiitos kuva-avusta Iinekselle, jonka huippukuvat nostavat blogini kuvallista tasoa tavanomaisen yläpuolelle. Olen vieläkin järisyttynyt kuvasta Joulukuu kukkii...Kiitos myös Pekka Mäkiselle, Tuure Niemelle ja Reimalle sekä kuvista että kuvien salojen selvityksestä. Mielenkiintoisesta kuva-avusta kiitän myös Soolista;-)
Viimeisin, vaan ei vähäisin kiitos miehelleni Reimalle, joka on hyvin kestänyt sen, että vaimosta on tullut tietokoneen jatkumo, kuin koneeseen kiinni kasvanut. Nytkin on joulun pyhä ja hän lukee ja minä tässä koneella... Kiitos, Reima♥
Jatkosta sen verran, että vietän tässä nyt muutamia löysiä päiviä, mutta taidan laittaa jotain vähän hulvatonta, sillä muuten eivät täyty Ritan sanat: räväkän rohkea! Pysykää linjalla! Ja vuoden lopetan toistamalla vielä kerran kaikki tänä vuonna lukemani kirjat ja sen jälkeen onkin jo vuosi 2010 ja uudet tuulet, uudet kirjat!
♥:lla Leena Lumi
Muutamien epäselvyyksien takia ilmoitan nyt, että minulla on myös blogi nimellä Lumikarpalo ja sen osoite on http://lumikarpalo.blogspot.com/ Lumikarpalo syntyi sisäisestä tarpeesta saada hiljaisuuden blogi. Menen sinne välillä lepäämään. Vien sinne vain sitä, mikä miellyttää minua. Sitaatteja, kuvia, runoja. Sinne saa mennä, mutta siellä ei ole mitään erikoista. Lumikarpalo ei edes hae suosiota. Se vain on. Jos joku muu saa sieltä rauhaa tai inspiraatiota niin hyvä on. Se on hyvin hiljainen virta, jos edes sitä. Ehkä vain metsälampi, jossa vesi seisoo. Se ei ole lumivyöry, kuten on Leena Lumi. Sinne pelastaudun joskus omalta itseltäni etten kokonaan huku virtaani tai hautaudu vyöryyni. Sallikaa minulle retriittini!
kuva Hannu Hautala
Ensilumi (Minerva 2009)
And now everybody go out and make some snow angels!
Make the picture bigger one and watch Dina;-)
Rosolli on meillä vaihtunut tomaatti-mozzarellasalaattiin ja iso kinkku vain pieneen kinkkurullaan. Sen sijaan graavia merisiikaa ja myös lohta löytyy sekä suurena herkkuna maksapatee, josta tässä sekä maalais- että viherpippuripatee. Näissä pateissa, jotka tulevat Belgiasta EI ole epäeettisesti kasvatettua hanhea, eikä hanhea ollenkaan. Jos joku on ihastunut hanhenmaksaan, ostakaa suomalaiselta hanhifarmilta hanhenmaksaa, jota ei ole aikaansaatu pakkosyötöllä. Suomessa hanhien pakkosyöttö on lailla kielletty.
This is NOT 'foie gras!
*****
Olen yrittänyt valmistaa maksapateeta itse, mutta en ole vielä yltänyt niihin makusfääreihin, joita voi ostaa kaupasta, joten...
*****
Keittokirjat Leena Lumissa
Ja nyt vauhtia arktisiin iloihin niin lumiukoille kuin lumikoirille http://www.youtube.com/watch?v=vvmIBcY_HlQ
Nykyä Joulust on teht ihan kauhiam markkina. Jo marraskuum pualvälis joulunkellor ruppeavas soiman. Postluukust lykkä mainost yhten köyten. Valuv vilkku, rummup pärise ja torvet toitotta:
- Ostaka sitä, ostaka tätä! Ko Joul tule!
Kaikil o nii jumalatoin kiiru. Täyty tehr sitä ja tätä. Täyty pan koko huushol mulli mallin. Pest ja kraappij joka nurk ja kolo. Täyty keittäj ja paistas se seittämäs sorti. Täyty ostaj ja tehr lahjoi koko suvul, kumminkaimoi myären. Kauppain kassoil om pitkäj jono jaihmise ovat kiukkusi ja väsynnyi.
Kaiken kohinan keskel minu miälen tule haikkiaks, ko mää muistele Wahlströmmin piänes pirtis viättämiäin Joului ja Joulunaluspäivi. Kyl Joul sillon tul paljo vähemmäl vähtil.
Joulunerel hakatti hankes tuva ja pirti matto ja pantti nep pestyl lattial puhras pual ylöspäin. Leevottiin kakko ja nisust. Joulaatton pantti räätikäsloora ja sualane sianlihankappal uunin kypsymän. Tehti sallatti ja keitettin ohrankryynivellinki. Pirttin tuattin kus ja se koristelttin färillisist apteekimpapareist leikatuil rimpsuil. Pari kolm piänt kynttilä naijatti narunkans kuusen oksil. Kuuse larvam panttin täht. Se ol nii van ja kulun, ettei siit ol enä jälil muut, kon tyhi ruato. Mut kaunis se ol, eik ilma sitä kuus olis mikkä Joullkuus ollukkan. Siin olivaj Jouluvalmistelu.
Mut kon kaik ol reeras, ni äit virit pirtim pessä valu, knapsaut sähköm pois lampust ja sanoi:
- Piretä vähä hämynaikka ja kuulustellan, KO JOUL TULE.
- Kyllikki Wahlström -
Uut ja Wanha Luvialt
Geraldine Brooks/ Kirjan kansa (People of the Book, Tammi 2009)
Satu Koskimies/ Hurmion tyttäret (Tammi 2009)
Amin Maalouf/ Samarkand (Samarcande, Gummerus 2009)
Jussi Siirilä/ Juoksija (Gummerus 2009)
Katharina Hagena/ Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen, Minerva 2009)
Nick Cave/ Bunny Munron kuolema (The Death of Bunny Munro, LIKE 2009)
Linda Olsson/ Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs, Gummerus 2009)
Tommy Tabermann/ Eroottiset runot (Gummerus 2009)
Reginald Hill/ Beulahin kukkulalla (On Beulah Height, Gummerus 2009)
Heli Slunga/ Varjomadonna (Minerva, 2009)
Anna Gullichsen, Cara Knuutinen/ Satu Kukkameri ja lumen ihme (Saga Blom och snöflickan, Tammi 2009)
Hannu Hautala, Tuomo-Juhani Tapio/ Ensilumi (First Snow, Minerva 2009)
Siis tämä vuosi on ollut aivan mielettömän satoisa niin omenista kuin kirjoista. Olen lukenut teille tänä vuonna noin 140 kirjaa, mutta huomatkaa, että tässä listassa ovat nyt tämän vuoden kirjat. Tässä eivät myöskään ole uusintapainokset, siksi ette näe Herta Mülleriä listalla. Hän olisi muuten ollut, sillä olen joskus samaa mieltä Nobel-komitean kanssa ja tänä vuonna olin: Herta Müller on runoproosallisin kirjoittaja, johon olen ikinä törmännyt. Ja nyt minun täytyy mainita Müllerin kirjojen kääntäjä Raija Jänicke, sillä lukiessani kirjat Ihminen on iso fasaani, Matala maa ja Sydäneläin, vaikutuin ja ihmettelin suomentajan kykyä mennä kirjailijan 'nahkoihin'. Loistotyötä Raija!
Jonkun aikuiskirjan poisjäänti teitä saattaa ihmetyttää, mutta halusin antaa tilaa myös edes yhdelle lastenkirjalle. Pidän myös kovasti runoista, mikä näkyy. Toisaalta olen suuri ja vannoutunut dekkarien ystävä ja niistä todellakin tiedän ja osaan sanoa, joten olkaa varmoja, että se ainoa dekkari, joka mukaan mahtui eli Beulahin kukkulalla on takuulaatua. Ne, jotka tietävät kiintymykseni kirjan tv-sarjaan Yorkshiren etsivät, älkää vain luulko, että Dalzielin karismaattinen ruokkoamattomuus vaikutti valintaani;-)
Ketä listassani joku ärsyttää, muistakoon, että arvostelu on vain henkilön subjektiivinen mielipiteen ilmaus. Ei yhtään sen enempää, eikä vähempää.
Järjestyksestä sen verran, että kolmen kärki on ollut selvillä jo tovin, muut ovat sitten satunnaisjärjestyksessä, mutta mukana.
Kirjan kansa on niin uskomaton kirja, että…en pysty sanomaan, sillä nyt taas…kyynelehdin. Niin kauan kuin tehdään tällaisia kirjoja kannattaa elää!
teidän
Leena Lumi
PS. Jos/kun luette Kirjan kansan, tämän kirjan kansikuvakin avautuu teille täydesti. Kannessa on kirjan tarina. Siksikin laitoin sen suurimmalla koolla.
Perinteistä nykytuotanota Lauschasta: Hopeakoriste Krebs Glas Lauscha, lasikuitukoriste Gisela Karl, joutsen Walter Hähnlein, saksanhirvi Helmut Greiner-Petter.
Joulupuu on rakennettu (Tammi 2009) on syväperusteellinen tietoteos suomalaisen joulukuusen historiaan aina 1800 –luvulta meidän päiviimme. Kirjan tekijät Kaisa Koivisto, Hannele Nyman ja Marjo-Riitta Saloniemi ovat olleet liikkeellä tutkijoiden tarkkuudella ja perusteellisuudella, kuitenkaan unohtamatta ilahduttaa lukijaa, missä hyvänä apuna ovat olleet graafikko Tuija Kuusela ja valokuvaaja Reetta Tervakangas. Ansiota lankeaa myös erikoistoimittaja Tuula Kousalle sekä tietty itse kustantajalle eli Tammelle.
Minussa kirja osuu otolliseen maaperään, sillä kiinnostaa niin historia kuin joulu ja aivan mielettömästi! Sen jo tiesinkin, että joulukuusi oli ensin vain yläluokan ilona, mistä sitten vähitellen laskeutui koko kansan kuuseksi. Jo 1930 –luvulla joulukuusi oli milteipä Suomen kansan symboli, mistä oiva osoitus on Helsingin Sanomissa 1930 esitetty arvio Senaatintorille pystytetystä joulukuusesta:
Tunnuskuva osoittaa usein voimakkaammin kuin mikään muu niitä erilaisuuksia ja vastakohtia, jotka sisältyvät eri ihmisten ja kansojen elämään. Sellainen tunnuskuva on meidän pääkaupunkimme keskeiselle paikalle näiksi päiviksi pystytetty joulukuusi. Se juhlistaa toria, jota eri puolilta reunustavat maanhallituksen, oikeudenhoidon, tieteellisen opetuksen ja uskonnon rakennukset.”
Joulupuu on kuitenkin ennen kaikkea joulukuusi, joka myös koristellaan arvoisellaan tavalla. Koristeet havisevat aikakausiensa historiaa, niiden ylenpalttisuutta tai köyhyyttä, sotien tuomaa puutetta tai vauraan kansakunnan loistoa. Monet antiikista innostuneet ovat huomanneet kuusen koristeet kiinnostavaksi keräilykohteeksi ja huomanneet tietty, että mitä vanhempi sen kalliimpi.
Pula-ajan koristeet olivat paperia, kreppipaperia ja sellofaania. Kuusenkaramellien sisuksetkin tehtiin puusta ja pahvista. Toisaalta jo sitä ennen eli 1800 –luvun puolivälissä, kun joulukuusi yleistyy Suomessa ei ostokoristeita edes ollut saatavilla. Ja lävitse aikain on ollut miltei ’kunniakasta’ tehdä koristeet itse. Oli pujoteltuja sydänkoristeita, lankatonttuja, paperiketjuja ja –kukkia, nisuäijiä sekä kultapaperitähtiä. Vielä lisäksi 1900 –luvun alkupuolella lippunauhoja, pumpulipalloja ja joulukuusenkaramelleja, joihin usein liimattu kiiltävän paperinpäälle kiiltokuvaenkeli. Alakouluissa 1930-40 –luvuilla myös opettajat pitivät huolen, että hallittiin taito tehdä olkikoristeita. Oljesta valmistettiin tähtiä ja olkipaperitähtiketjuja.
Aarikan ensimmäiset puiset kuusenkoristeet tulivat markkinoille 1970 –luvun puolivälissä ja tähän kohtaan sopii minulta yksi tunnustus: Minun kuuseni koristeet saavat olla vain hopeisia, paitsi yhdet Aarikan puiset punaiset pikkutontut ja –linnut.
Olen aina suuresti ihaillut lasisia joulukuusenkoristeita ja niiden valmistuksessa on suuri ansio pienellä Lauschan kylällä, joka sijaitsee Thüringenin vuoristossa. Hans Greiner ja Cristoff Müller perustivat sinne lasitehtaan jo 1597! Jos haluttiin värillisiä lasikoristeita, ulkopinta maalattiin gelatiinivärillä. Pinnalle voitiin myös sulattaa lasijauhetta tai niin sanottuja venetsialaisia kastehelmiä (ballotiini) eli pienen pieniä lasikuulia, jotka kimaltelivat kauniisti kynttilän valossa. Minusta ballotiini on erittäin kaunis sana ja nyt minusta tuntuu, että minun pari vuotta sitten hankkimat hopeiset kävyt, jotka kauniisti valossa väläyttävät punaista rubiinia, ovat täynnä venetsialaisia kastehelmiä! Tähän asti olen kutsunut niitä Fabergén muniksi;-), mutta kiitos tämän kirjan, nimi oikaistui nyt.
Joulupuu on rakennettu on kirja hänelle, joka rakastaa historiaa, joulua ja kauneutta. Kirja on toimitettu erittäin huolellisesti ja tämän takia minun kirjalistani ykkösiä ovatkin usein tutkijoiden kirjat. Kun tutkijat kirjoittavat kiinnostavasta aiheesta kiinnostavasti ja kuvia unohtamatta on jälki kirjan lukijaa arvostavaa.
Kirjassa on historiaa perusteellisesti ja paljon kuvia, jotka varttuneimmille lukijoille tuovat takuulla mieleen heidän omia joulumuistojaan. Myös eritasoisista ja -aikaisista koristeista on kuvia kiitettävästi ja kuvatekstit ovat perusteelliset. Itse ihastuin ikihyviksi kahteen asiaan Joulupuu on rakennettu kirjan lopussa: joulusanasto ja joulukirjallisuus.
Kirjassa on joulusanasto, josta löytyy kaikki mahdollinen. Koska suomen kieli oli vielä 1800 –luvulla vakiintumatonta, kuusenkoristeet tunnettiin saksan- tai ruotsinkielisillä nimillä. Mutta nimiä toki suomennettiin kielen yleistyessä.
Enkelinhiukset (Engelhaar) oli nimitys, jota 1800-luvulla käytettiin lametasta. Se oli vielä 1800-luvulla lasivillavanua, mutta nykyisin lamettaa tehdään muovifoliosta. Lamettaa on kutsuttu monilla eri nimillä, kuten välkkylanka, kiille ja välke. Koska lametta sanana näyttää suomen partitiivilta, on suomen kieleen nominatiiviksi vakiintunut lame.
Kirja on myös kädentaitajan kirja, sillä sieltä täältä putkahtaa ohjeita, miten tehdään vanhoja koristeita. Mukana on mm. taikataikina, josta voi tehdä mm. traganttikuvioiden tyyppisiä joulukuusenkoristeita. Ja vastaus siihen, mikä on tragantti, löytyy myös monipuolisesta kirjasta…
Ja sitten!: Ihan kirjan lopussa on mahtava lista joulukirjallisuutta, josta joulu-, historia-, kirja- ja jouluihmisenä aion runsaasti ammentaa loppuelämäni.
Täydellinen Joulukirja!
Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin (What I loved, Otava, 2008) on romaani, joka täyttää vaativan lukijan kovimmatkin kriteerit. Kirja on verbaliikan huippua, kiinnostava, intohimoinen, surumielinen, rankka, mahdollinen tapahtua ja ehdottomasti yllättävä. Siri Hustvedt on kirjailija, jolta voi odottaa ehkä enemmän kuin keltään toiselta nykykirjailijalta.
Kaksi taiteilijaperhettä asuu päällekkäisissä huoneistoissa New Yorkissa. Kertojaääni on taidehistorian professori Leo Herzbergin ja hänen vaimonsa on Erica, englanninkielen apulaisprofessori. Heidän taustansa on:
”Erica ja minä olimme kadonneen maailman pakolaislapsia. Meidän vanhempamme olivat assimiloituneita keskiluokkaisia juutalaisia, joille juutalaisuus oli heidän isovanhempiensa vanhempien harjoittama uskonto. Ennen vuotta 1933 he olivat pitäneet itseään saksanjuutalaisina, mutta sitä käsitettä ei enää ollut olemassa missään kielessä.”
Yläkerran huoneistossa asuvat taiteilija Bill ja hänen runoja kirjoittava vaimonsa Lucille. Viisi rakkauskirjettä myöhemmin Bill ja Violet. Bill on mielestäni sivussa ollessaankin kaiken huomion kiinnittävä persoona. Täysin boheemi, taiteelleen antautunut Bill, joka haluaisi täyttää maailman lapsilla, ui savuke suussa, pitkä, komea Bill, jonka suorastaan maaninen työtahti ei estä huomaamasta hänen ympärillään kiertävää lumouksen kehää. Minut Bill sokaisi niin, että luin kirjan kahdesti ennen kuin sain muista henkilöistä mitään tolkkua!
Perheet viettävät houkuttelevalta tuntuvaa boheemielämää täynnä pitkiä keskusteluja taiteesta, kirjallisuudesta, runoudesta, maailman menosta…juodaan viiniä ja syödään hyvin, istutaan pöydässä pitkään. Melkein yhtä aikaa perheet saavat lapsensakin. Leo ja Erica Matthewin ja Bill ja Lucille Markin.
Elokuun hellettä perheet pakenevat Vermontista vuokraamaansa 150 vuotta vanhaan maalaistaloon. Aamupäivät aikuiset työskentelevät ja sisälle kuuluvat lasten iloiset leikit. Leo kirjoittaa kirjaansa, Erican sähkökirjoituskone naputtaa, Violet tekee tutkielmaansa bulimiasta ja anoreksiasta, Bill maalaa tai tekee tilataidettaan. Suloiset suvipäivät soljuvat kuin unena…iltapäivisin levätään, tehdään aterioita, keskustellaan ja luetaan tarinoita, joita kaikki kuuntelevat. Öisin saatetaan maata ulkona huovilla ihaillen tähtikuvioita luontoäänenä mustakarhujen huhuilut…
Mutta näiden Vermontin leppeiden suvipäivien jälkeen Matt ja Mark lähtevät ympärivuorokautiselle kesäleirille Pennsylvaniaan. Molemmat perheet lähtevät viemään poikia ja kun paluumatka alkaa, Leo istuu autossa takana ja kääntyy katsomaan poikaansa ja katsoo niin kauan kuin näkee hänet. Matthew vilkuttaa ja näyttää pieneltä pojalta, jolla on liian isot shortsit. Ja tuuli pyyhkii hiustupsun pois hänen kasvoiltaan.
Kahdeksan päivää myöhemmin Matt hukkuu kanoottiretkellä Delawarejokeen. Ja nyt kirjan rehevä tarina saa satuttavat ja muistijälkensä jättävät piikit. Keskiöön nousee luonnollisesti Leon ja Erican suru, jolla on omat kohtalokkaat seurauksensa, mutta yllättäen Mattin kasvukumppanista Markista, tuleekin tragedian täydentäjä, itse asiassa kuilu, josta muut eivät enää jaksa selvitä ylös.
Lopulta sokeutuva Leo jää yksin New Yorkiin. Koskettelee kirjoituspöytänsä laatikkoon keräämiään talismaaneja: kopioita Violetin Billille lähettämistä rakkauskirjeistä, keskitysleireillä tapettujen sukulaisten valokuvia, Matthewin linkkuveitseä, varastettujen donitsien pahvilaatikkoa...
Leo: ”Liikun niin kuilun partaalla että tunnen putoavani, ikään kuin olisin heittäytynyt rakennuksen katon reunalta. Syöksyn maata kohti ja pudotessani katoan johonkin muodottomaan ja korvia huumaavaan. Ikään kuin astuisin sisälle huutoon – kuin minusta itsestäni tulisi huuto.”
Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin on enemmän kuin kirja, sillä siitä kasvaa tarina, joka ei salli lukijansa unohtaa eli liikumme erittäin pitkän jälkimaun lähteillä.
He is still alive and even want next time three hours ride! It was -12 degrees, but unbelievable beautiful, when we rode through the frosty, snowy forest.
Today I'll be 'high'!
And my husband is riding his first time...;-)
Kyläkauppiaan tyttärenä muistan joulusta sen, että oli hirveän kiire ja paljon töitä. Ihan varhaislapsuudesta muistan isän ja äidin olleen aina töissä aattona ja omaa joulua päästiin alkamaan myöhään ja väsyneinä. Vanhempamme kyllä yrittivät kaikkensa, mutta mahdoton on mahdotonta. Vähän isompana muistikuvat tarkentuvat ja niissä minä siivoan koko aaton. Edelleen jouluilta saapuu myöhään ja väsyneenä. Ja sitten tulivat aatot, jolloin olin jo itse kaupan tiskin takana töissä. Minulla ei ollut joulumielestä hajuakaan. Vain asiakkaiden ostokset muistuttivat joulusta. Ehkä sen takia mieleeni ovatkin jääneet niin huumavina muistoina tallin joulut Sammy -ponin luona.
Päätin, että kun minulla on oma perhe, joulu alkaa heti aattoaamusta eli kuusi tuodaan sisään jo aatonaattona. Tein myös perinteisen joulukaavan, jossa aamulla lapsille Välikaton Feetun paketti odotti kuusen juurella jo aattoaamuna, haudutettu riisipuuro mantelilla klo 11 ja sitten kuunneltiin perinteinen joulurauhan julistus Suomen Turusta. Sitten joululenkki koiruuden kanssa ja sen jälkeen niin huoneet kuin piha täyteen kynttilöitä ja saunaan varhain vanhaan maalaistapaan. Joulupöytään pukeuduimme kuin linnan juhliin ja pöydässä syötiin kauan ja kuusen juurella paketit valmiina. Kun oli aika avata paketit. niitä ei revitty hulluina auki, vaan paketti kerrallaan ja välillä Stille Nacht, Heilige Nacht, Meri säesti pianolla ja kaikki lauloivat niin saksaksi kuin suomeksi. Hidastettu nautinto, paras nautinto! Televisio ja elokuvat eivät kuuluneet aattoomme kuin Lumiukon ja Samu Sirkan joulutervehdyksen verran. Tämä sujui hyvin niin kauan kuin lapset pieniä. Sitten teini-ikäiset alkoivat marista äidin (lue: minun) perinnejouluista ja etenkin joulupöydän perinnelaatikoista: lanttu, porkkana, maksa, imelletty perunalaatikko etc.
No, vanhakin koira oppii uusia temppuja ja jo muutama vuosi sitten jätimme porkkanalaatikon pois, koska sitä ei syönyt edes koira. Kahdentoista kilon viljasika, jota 15 vuotta valmistettiin joka aaton vastainen yö omassa leivarissa vaihtui pieneen kinkkurullaan ja tilalle tulivat saksalaiset maksapateet, kalan mäti, graavi merisika ja lohi, kalkkuna, vihreä salaatti etc. Vain hämäläinen imelletty perunalaatikko vielä tehdään joka aatto ja perinteinen riisipuuro. Lipeäkalasanaa en voi edes mainita Merin kuullen...
Meillä piti olla kahdenkeskinen ns. villasukkajoulu, mutta Meri tuleekin kotiin ja tuo villin villakoiransa Dinan. Meillä on sitten erittäin nuori koira ja erittäin vanha koira, joilla aivan eri tarpeet. Mutta heille on pakattu molemmille ihan samanlaiset pehmoporot, joita voivat sitten retuuttaa mukanaan...Ja meillä on tietty meidän Meri, jonka takia aion tänä vuonna rikkoa joulukaavamme. Räiskis! Siinä se meni ja joutikin mennä! Ei Meri jaksa olla ja kuunnella meidän kanssa ihanaa Johanna Rusasen Joulun valoa. Me voimme kuunnella sitä vaikka minä muuna jouluna tai vaikka uutena vuotena. Me aiomme viettää filmijoulun. En edellytä enää pöytään iltapukua;-) Ja kun lahjat on avattu kauniisti, voimme aivan hyvin katsoa ystävältäni lahjaksi saamani Holidayn, seuraavana päivänä Atonementin ja Tapaninpäivänä vaikka Lukijan. Aiomme siis rentoutua, tehdä mitä huvittaa ja ihan vain relata. Sounds great to me!
Silti me ehdimme mieheni kanssa istua lemmikinsinisellä sohvalla aattona ja kuunnella Rusasen kaikki Ave Mariat niin Caccini kuin Lucci sekä myös Walking in the air ja lempijoululauluni Oi Jouluyö. Ja siitä tuleekin mieleeni, että joulustani ei puutu muuta kuin keskiyön kävelý Luvian hautausmaalla, joka on meidän perinne silloin kun olemme äitini luona joulun vietossa. Hautuumaan jouluöinen juhlallisuus on vuoden suuri kohokohta ja sitä ei vähennä yhtään se, että samalla voi sytyttää isälle vielä yhden kynttilän lisää, sillä minulla on hirveä ikävä isää - etenkin jouluna.
Matti Kapasen Kylätontun joululinnut (Minerva 2009) on aidon joulumielen tervehdys, jossa muistosi heräävät eloon reen jalasten lumeen piirtämissä viivoissa, varpusten sirkutuksessa, vasta aattona noudetussa kuusessa sekä pienessä kyläyhteisössä, jossa kaikki tuntevat toisensa.
Kylätontun joululinnut kirja perustuu yhdeksääntoista Kapasen tekemään joulukorttiin. Kortit kertovat pienestä Naavamäen kylästä, jossa on asukkaita vajaat sata. Se ei haittaa, sillä mikä määrässä menetetään, löydetään läheisyydessä, jonka tuovat vuosisataiset tiedot ja tavat kyläyhteisössä.
Kirjan sivuille piirtyy lintuja, jotka tarvitsevat talvisin niin ihmisen kuin kylätontunkin apua, Suomen kylmästä selvitäkseen. Vain tontun kanssa täysikuusta lumoutunut pyy selviää ilman tontun apua. Mukana ovat myös varpuset, joita meistä jokainen näki ja etenkin kuuli lapsuuskylissään ja myös kaupungeissa runsaasti. Nyt varpusen väitetään kuuluvan jo uhanalaisiin lintulajeihin!
Kerroin teille jokin aika sitten viirupöllöstä, jota pidimme yön yli, kunnes pääsimme aamulla sitä viemään asiantuntijan turviin. Kerroin valvoneeni yölinnun kanssa aamuun, mutta unohdin kertoa miksi. Kapanen sanoo sen varpuspöllöstä kertoessaan: ”Siinä se hauskasti päätään pyörittäen tarkastelee tuikeailmeisesti ympäristöään napatakseen saaliin…” No, minä nauroin sitä pöllöä, joka pyöritti päätään ympäri. Se oli ihan uskomatonta! Mutta meidän pöllöparka ei nähnyt mitään herkullista saalista, minut vain…
Matti Kapasen kirjan kohderyhmä ovat kaikki, sillä tämä kiinnostaa takuulla niin lapsia, sillä seuraahan lintuja kylätonttu, joka onkin oikean tontun näköinen, kuin myös aikuisia, jotka ainakin jouluna putoavat muisteluksiin. Kirjassa on hauskaa antia myös lintuharrastajalle, sillä onhan aina kiinnostavaa peilata omia kokemuksiaan toisen vastaaviin. Minulla kovasti kolahti kauniisti piirretty pyrstötiaiset, joskin join myös karvasta kalkkia, sillä oma valokuvani siitä kun kymmenen pyrstötiaista roikkui talipötkössä epäonnistui. Se olisi ollut napakymppi, sillä kuten Kylätontun joululinnuissa sanotaan: ”Ne ovat kuin pitkävartisia lumipalloja.”
Kapasen kaunis kirja on tietysti myös kuiskaava kehotus ruokkia talvilintujamme. Ja etenkin niitä muutamia yliurhoollisia, jotka jäävät uhmaamaan pohjoisen kylmää talvea ja ovat vaarassa menehtyä. Minulla tämä uhkarohkea on mustarastas ja kylätontulla tunnetun joululaulun Sylvia, mustapääkerttu.
Kirjan ulkoasu on viehättävän vanhahtava. Kapasen kauniita piirroskuvia tukee koko kirjan ulkoasu, josta kiitos Kalevi Nurmelalle. Jokainen lintutarinan otsikko on tehty erittäin kauniilla tekstityypillä, kuin vanhanaikaisesti tekstaten ja kertomuksen alun ensimmäinen kirjain on vanhanajan kaunokirjoitusta lisäkoristelulla. Kuvat ovat kuin kansakoulun puuvärikynillä piirretyt ja maalaismaisemakuvat vievät meitä aikaan jota ei enää ole kuin muistoissamme.
Matti Kapasta kiinnostavat tontut, jotka liittyvät vanhaan kansanperinteeseen kodin haltijoista. Onneksi tontut eivät ole kadonneet. Välikaton Feetu kollaa nytkin, että ’paas lähtee siitä kirjoittamasta ja leivinuunin tulet, mul o vilu’. Matti kiinnostui tontuista Viktor Rydbergin tunnelmallisen Tomten-runon myötä. Runosta on useita suomennoksia, mutta niin minä kuin Matti pidämme Yrjö Jylhän suomennosta erittäin onnistuneena: ”Tuima talven on pakkanen, / tähdet kiiluvat yössä./ Kansa kartanon hiljaisen/ nukkuu jo,/ uupunut työssä…”
Uusi Scriptor myynnissä Helsingin keskustan Akateemisessa. Nouda uuden sukupolven kirjallisuuslehti, jota toimittaa kirjallisuusklubi Prinsipatus Litterae. Varmista, että pysyt kyydissä!
This picture is by SS-killer Jürgen Stroop, who overthrew Jews in Warsaw ghetto 1943. Please, never forget!
"Those who cannot remember the past are condemned to repeat it."
- George Santyana -
Tapani Harviaisen ja Karl-Johan Illmanin Juutalaisen kulttuurin (Otava 1998) takaliepeestä poimittu teksti:
Juutalaisella kulttuurilla on yli kolmentuhannen vuoden mittainen historia. Valtaosan tästä ajasta he ovat eläneet hajaantuneina lähes kaikkialle maailmaan.
Juutalaisen kulttuurin kirjoittajat ovat maamme parhaita aiheittensa tuntijoita, kirjoittajina on myös kansainvälisiä asiantuntijoita.
He kertovat niin juutalaisten historiasta, uskonnosta, kielistä, juutalaisesta perinteestä, mystiikasta ja kansanperinteestä kuin juutalaisten eri ryhmittymistä. Nykypäivän juutalaisuuden keskusalueiden lisäksi kerrotaan myös Suomen ja Skandinavian juutalaisista.
Esittelynsä saavat juutalaiset ja tiede, juutalainen huumori, juutalainen nainen, teatteri ja muut taiteet sekä kirjallisuus. Juutalaisia on sanottu kirjan kansaksi; lukutaito on ollut yleinen heidän keskuudessaan ainakin parin vuosituhannen ajan.
”Kun rentouduin, menin ilvekseksi, Turkki alkoi kasvaa ihostani, karvat nousivat pään päälle, tuuli viimoi niiden tupsuissa. Häntäni heilui puolelta toiselle, se oli lyhyt mutta auttoi silti tasapainoiltaessa. Tunsin lumen tassujani vasten, liukkaassa paikassa turvauduin kynsiini. Näin jäniksen ja lähdin sen perään. Olin takaa-ajaja enkä saalis.”
Leena Lehtolaisen uutuus Henkivartija (Tammi, 2009) herättää yllättävän laaja-alaisia tuntemuksia ja jotenkin tuntuu, että mitä enempi kokemusta etenkin dekkareista sen vähempi Henkivartijaa pitää edes sinnepäin kallellaan olevana. Lehtolaisen kyky kirjoittaa trilleriä on eittämätön ja sen tietää jokainen suomalainen kiitos Maria Kallio –televisiointien. Mutta. Mutta hän on kuin liian raivokas virta, jota vie myös ihan muu. Hänen kaikista kirjoistaan olen pitänyt eniten siitä jostain muusta eli Luonas en ollutkaan, mutta myös Maria Kallio –sarjan Kuolemanspiraalista. Niissä oli sitä jotakin, kuten on Henkivartijassakin.
Henkivartijan päähenkilö on Hilja Ilveskero, jonka työnä on suojella liikenainen Anita Nuutisen henkeä tämän kovissa tonttikaupoissa, joiden uomat vievät Moskovaan. Kaikki meni hyvin kunnes Anita päätti ostaa turkin, ilvesturkin. Ja silloin Hilja Ilveskero irtisanoutui työstään välittömästi.
”En erityisemmin pitänyt hänen ylleen ripustetuista minkeistä tai hopeaketuista, mutta olin sietänyt niitä. Jossakin meni kuitenkin raja, ja se oli piirretty ilvesturkkiin.”
Hilja ei kuitenkaan ole vastuuton, vaan päättää vaivihkaa seurata vielä hetken Anitaa ja asettuu mielestään hyvälle näköalapaikalle baarin ikkunan viereen. Hilja tilaa oluen ja kokeilee tottuneesti ja kovan turvakoulutuksen USA:ssa saaneena, että pullon korkki on panimon jäljiltä ja se on. Seuraava mitä hän tajuaa on, että hän on ollut ’poissa’ kauan ja kuulee, että Anita Nuutinen on surmattu. Hiljalle jää mysteeriksi kuka oli saanut ujutettua tyrmäystippoja hänen lasiinsa, sillä hän ei jättänyt juomaansa hetkeksikään. Nyt ilves on herätetty ja takaa-ajaja on Hilja, joka näkee jäniksen!
Leena Lehtolainen vie kirjassaan tarinaa kansainvälisen trillerigenren suuntaan, joka tekee väistämättä tarinasta kuin miesten rakastaman agenttikirjan: on kaksoisagentteja, on SUPOa, on valtioiden välistä kähmintää, on reiskaksimuuttumisvälineitä, laivat räjähtelevät vesillä…tämä vie syvyyttä tarinan valtimosuonilta, sen jännitteeltä ja päähenkilöiltä. Olen tämän niin monesti jo sanonut, että jos olisin nyt jättänyt sanomatta olisin saanut erään miesjännityskirjailijan heti ’kimppuuni’;-) Olisin siis ollut puolueellinen Leenalle, koska hän on nainen!
Luojalle ja kaikille demoneille kiitos, Leena on soljuva kirjoittaja, jonka dialogit ovat notkeita ja koko tekstin yleiskate lukijaystävällinen. Ja kiitos, että hän on niin nainen, että antaa Hiljansa syttyä tuleen David Stahlista, josta hän ei tiedä oikeasti mitään, vaikka koko ajan tajuaakin ja hokee itselleen: ”Rakkaussuhde oli elämäni vaarallisin ihmissuhde!” Kirjan rakastelukohtaukset ovat niin todellisia, että huh!, minun tuli kuuma ja tuuli alkoi puhaltaa preerialta…
”Pelkkä ääni riitti saamaan jalkojeni välissä aikaan myllerryksen. Olin heti valmis menemään aivan minne vain David minua pyysi. Puhelun loputtua makasin patjallani ja koetin rauhoittua. Mies, joka sai minut reagoimaan näin voimakkaasti, oli vaarallinen. Silti laskin jo mielessäni päiviä, tunteja, eikä tilannetta yhtään helpottanut se, että Riikka kuunteli naapurihuoneessa Vuokko Hovatan kappaletta Lempieläimiä: ”Ja Saksalanharjulla hiirihaukka joka syöksyy alas pilvestä ja sinä, silloin kun sun silmissä on ilvestä.”
Henkivartija on paljon, paljon enemmän kuin toimintajännäri. Se on kuuma, eroottinen kokemus. Se on myös kertomus siitä, miten Hilja Kurkimäestä tuli Hilja Ilveskero. Se on kuin tarujen saaren, Irlannin mystiset hyljenaiset, vain sillä erotuksella, että nyt kyseessä ovat kauniit ilvekset. Unissaan Hilja synnyttää ilveksen pentuja…Se on myös suuri ihmettely sille, että ilveksiä voidaan metsästää. Kirja on myös sienimyrkyttäjän opas, sillä saamme tietää, että suippumyrkkyseitikki muistuttaa huomattavasti kehnäsientä ja jo kaksi…saamme myös tietää, että runsas suppilovahvero- ja kehnäsieniesiintymä löytyy Kopparnäsistä, Fortumin työntekijöiden entiseltä leirintäalueelta…saamme tietää, että Hiljasta on tarpeen tullen tappamaan…ja USAsta hankittu ysimillinen Glock ei eroa Hiljasta paitsi, kun David…
Hilja Ilveskero saa jäniksensä, hänen on pakko, sillä miten hän muuten rauhoittaisi itsensä tiedolta, että hän oli välillisesti syypää Anita Nuutisen surmaan. Sen, kuka jänis on, jätän teille tietysti kertomatta, mutta paljastan Hiljan saaneen Davidilta lahjan, jonka kannessa lukee: El lince ibérico. Una batalla por la supervivencia.
Mutta mihin on kadonnut Frida, Hiljan sisko? Ja miksi Hiljan lapsuuden kanervikossa kukkii ruusupensas?
Herra, on aika. Oli kesä suurenmoinen.
Peitä varjoihin aurinkokellot
ja valloilleen päästä tuuli toinen.
Herr: es ist Zeit. Der Sommer war sehr gross.
Leg deinen Schatten auf die Sonnenuhren,
und auf den Fluren lass die Winde los.
Syyspäivä on ehkä Rainer Maria Rilken tunnetuin runo. Rilken tuotantoa on tähän asti käännetty suomeksi hyvin vähän, mutta jouduttuani täysin löytämieni muutamien käännösten lumoamaksi, tutustuinkin yllättäen kääntäjä, runoilija Eve Kuisminiin (nyk. Rehn), joka lahjoitti minulle vuonna 2004 tekemänsä kirjan Tahto tahtojen (Der grosse Wille). Kirja on loistava valikoima Rilken runoja sekä suomeksi että alkuperäkielellä saksaksi. Kirjan kuvituksen on tehnyt Juha-Pekka Ikäheimo tummin, voimakkain, vaikuttavin valokuvin.
Ken on kerrankin kohdannut Rilken maagisen rytmin, jää ilolla hänen runojensa 'vangiksi'. Rainer Maria Rilke oli henkistyneen, miltei mystisen lyriikan ja muodoltaan viimeiseen asti hiotun runon taitaja. Tahto tahtojen on valikoima Rilken aiemmin suomentamattomista esinerunoista, eläimiä, kasveja tai esineitä, joiden kautta avautuu synkänkauniita panoraamoja rakkauteen, menetykseen, kaipaukseen ja tuskaan.
Pantteri on runo, jossa Eve käännöstyö läkähdyttää, suorastaan ahdistaa. Mitenkä hän on saattanutkaan tavoittaa häkkiinsä vangitun pantterin henkisen kuoleman: "Taukomatta se kulkee ohitse tankojen,/ silmät niin väsyneinä - katse häilyen/ kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa/ ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma./ Pantteri on kirjan nimiruno ja niinpä toisessa säkeessä: "Askeleet vahvat, notkeat - käyntinsä pehmeää,/ kun pienimmistä pienintä se kiertää ympyrää./ Kuin tanssisi voimaa antain ympäri keskiön sen,/ jonka sisällä puudutettuna viruu Tahto tahtojen." Ja viimeistä säettä kirjoitan kyynelin: "Joskus avautuu äänettömästi verho pupillin,/ tuon tuokion aikana kuva sisään pääseekin./ Kiirii jäsenten läpi aavistus valppaudesta, eloisasta,/ kunnes se - sydämen kohdalla - lakkaa olemasta./
Ei ole sattumaa, että Eve ylittää jopa itsensä pakahduttavassa Pantterissa, sillä asuessaan Saksassa, hän sai Rilken runojen saksalaisen runokokoelman lahjaksi saatesanoin, 'ettei ole mitään kauniimpaa kuin "Syyspäivä" ja "Rakkauslaulu", mutta Even sydämeen jäikin lähtemätön raapaisu Pantterin kynnestä, sillä Eve ei voinut unohtaa Rilken syvää ymmärrystä upeaa vangittua eläintä kohtaan.
Kirjassa Tahto tahtojen teitä odottaa kaksikymmentäkaksi koskettavaa runoa, kokonainen pieni maailmankaikkeus. Minä jäin kuitenkin kaipaamaan käännöstä Rilken Schlaflied -runosta, joka kirjasta uupuu. Eve kuitenkin käänsi sen minulle 'lahjaksi' ja hänen luvallaan tekin saatte nyt nauttia siitä: Jos tämä katoaisi?/ Olisitko unta vailla, / ellen lehmuksen latvan lailla/ enää kuiskuttaisi,/ellen vierellä valvoisi/ ja herkimmillä sanoillani/ käsivarsiasi, rintojasi/ - kaikkea sinussa palvoisi,/ ellen ympäröisi sinua/ ja kannustaisi kukoistamaan/ kuin kesäistä puutarhaa/ -tulvillaan tähtianista, melissaa?/
Eve, upeaa, niin Rilke-käännöksesi kuin sinä ja musta Armani;-)♥
Richard Scarryn Eläinten joulu (Richard Scarry’s The Animals’ Merry Christmas, Tammi 2008) on alun perin jo vuodelta 1958! Tästä kirjasta emme sitten etsikään Luru Ludetta, vaan putoamme suloisiin menneen maailman tunnelmiin. Kirjaa lukiessa tuli hirveän tuttu tunne omaan lapsuuteen, joissa lastenkirjoissa oli enempi lapsenomaista fantasiaa ja vähempi tyrkkyä opettaa lapsia. Itsekin katselen 5-vuotiaan pojan kummina usein kehittäviä kirjoja, vaikka sieluni janoaa näitä vanhanajan tarinoita, jotka antavat tilaa lapsen omalle sisäiselle mielikuvitukselle kehittyä ja kasvaa.
Eläinten joulun kuvitus on alkuperäistä Scarrya, josta monikaan Luru Luteen etsijä isä tai äiti tai lapsi ei tiedä mitään. On vähempi sinänsä hauskaa pikkutarkkuutta, mutta hahmot ovat ehdottomasti lapsenomaisempia. Kirjassa on 18 lumoavaa joulutarinaa ja jo tarinassa Laulava joulukuusi, jossa seikkailevat peurat, tuntuu kuuluisan elokuvan Bambi ’tatsi’. Eläinhahmot on piirretty kuin lapsen mielikuvituskynillä sadun hohdetta säilyttäen.
Kirjan teksti on Kathryn B. Jacksonin, joka on keksinyt osuvia nimiä niin siili- kuin poroperheen jäsenille. Navetan houkuttavasta joulukuvasta ajauduin lapsuuteni tallijouluihin ja toivon palavasti nyt että ensi lauantaina ei pakkanen estä jouluratsastustani!
Eläinten joulun tarinat sopivat kaikille vauvasta vaariin. Pientäkään kuulijaa eivät tarinat järkytä. Kukaan ei kuole ja suurimmat draamat ovat pahankurisen pikkuporon kiukuttelut sekä liian laiha hanhi jota Topias Tiikeri ja Rouva Tiikeri aikovat lihottaa ateriakseen, mutta josta sitten tuleekin rakastettu ja hyvin elelevä perheenjäsen.
Suosittelen tätä kirjaa vanhanajan lastenkirjojen ihailijoille ja tietysti etenkin niille, jotka haluavat siirtää edes ripauksen omasta lapsuudestaan omille lapsilleen, kummilapsilleen tai lapsenlapsilleen. Joskus olen ajatellut, että eikö suurin perintö seuraaville sukupolville olekin kertoa menneestä maailmasta, sillä ellei tunne eilistä, ei tiedä tästä päivästä, sanovat historioitsijat. Ja nyt päätämme oravien joulurunoon Ihan pikkuinen joulu:
Oravat mistä tietää sen
kun sataa lumi valkoinen
ja päivä kun on valoton
nyt että joulun aika on?
Kun peiton alle nukkumaan
ne käyvät pikku vuoteissaan,
kun emo lisähuovan tuo,
kai joulu-unta näkee nuo?
Ja sitten aamuun valkeaan
kun heräävät ne riemuissaan,
ne nutuissaan ja tossuissaan
juokseeko kuusta katsomaan?
Niin onko lainkaan, tiedä en.
On pesä kovin pikkuinen
ja joulukuusi oksa vain,
sopiva kokoon oravain.
Se koristettu pähkinöin
kai on, ja pienin kynttilöin.
On joulu ihan pieni vain,
niin luulen, luona oravain!
Allu yllätti minut tänään uskomattomalla tavalla: Sain kirjan joka kertoo lukevien naisten historiasta ja kirjan nimihän on siis suomeksi Naiset, jotka lukevat ovat vaarallisia;-) Yllättävää on se, että kirja yhdistää kolme intohimoani historian, kuvataiteen ja lukemisen. Ja nyt saa puheenvuoron Allu:
Lukeminen tekee uteliaaksi, kriittiseksi ja sivistyneeksi. Ennen vanhaan varoitettiin naisista, jotka lukivat, koska niiden päässä tapahtui jotain, joka ei sopinut niihin elämän suunnitelmiin, mitä muut (lue: miehet) olivat naista varten tehneet. Ne suunnitelmat olivat kolme kovaa koota eli Kyökki, Kirkko ja Kakarat! Auf Deutsch: Küche, Kirche und Kinder!
Allu, miten musta tuntuu, että me ollaan sukulaissieluja...;-)
Sekä kynttilälyhdyt että taulu Myllyrannan Sisustuskeskuksesta http://myllyranta.com/
...mutta varjossakin lumitähdet kantavat valojaan ja Punaturkkini korvahapsut hipaisevat ihoani, kunnes löydän polun ja siellä jo Silkkiturkki, Samettiposki, Märkäkuono vain odottaa, että kuiskaisin hänen korvaansa salaisuuden, joka on vain meidän kahden.
Itse Elämä kastoi minut uudeksi.
Riisui alasti syksyn kylmään,
sovitti ylleni tähtien viittaa,
päätyi jään ja lumen tähtiin.
Itse Elämä julisti minut Lumen Valtiattareksi.
Mikä helpotus kulkea miellyttämättä epämiellyttäviä,
mikä onni olla tähtien mailla ja tajuta:
en ole mitään vailla!
- Leena Lumi -
Tänään piti tarjota yksi lastenkirja, mutta sen kansi, jonka olen kustantajan sivulta ihan luvalla poiminut teki mystisen väritemppunsa ja muuttui ihan toiseksi. Näin käy tiettyjen punaisten ja sinisten sävyjen kanssa. Kuvaajani saapuu iltamyöhään, joten kirja tulee silloin.
Kurjet ovat sisareni miehen, valokuvaaja Pekka Mäkisen otos. Kurki on mystinen lintu. Siitä liikkuu monta tarinaa ja se on ollut maapallolla jo 60 miljoonaa vuotta. Ne ovat tanssivia lintuja, joihin liitttyy monia uskomuksia ja tarinoita. Koska kurjet tarvitsevat laajaa aukeaa paikkaa levähtääkseen ja myös yleensä selvitäkseen turvallisesti, on sanomattakin selvää, että preeriaintiaaneilla oli monia kurkiin liittyviä uskomuksia.
Meidän kauniin saaremme kurjet vain ylittävät lentäen, mutta likellä on paikkoja, jonne syksyisin ajamme automme ihaillaksemme näitä myyttisiä lintuja. Joka syksy hyvästelen ylitse lentävät kurkiaurat ja silloin nimeni on Iris, joka on myös lempikukkani. Joutsenen kanssa sama juttu: Ylitse lentävät, mutta toki niitä myös näkee saaremme rannoilla. Viime viikonlopun muutto satoine joutsenineen oli huikea.
Nyt oli tämän päivän aviisissa, että saarillamme on tavattu muttohaukka. No, onkos tuo ihme, ajattelen minä, jolla haukka istuu joskus ison parvekkeemme kaiteella. Se on juhlallinen hetki ja mikään ei saa minua silloin ryntäämään kameraa etsimään. Mikä haukka minulla vierailee, ei ole selvillä, ja koska en ole bongari, selviän tietämättömyydestäni tuskitta.
Yhtenä vuonna löysimme puutarhastamme vammautuneen viirupöllön, jonka toimitimme petolintuasiantuntijalle. Sitä ennen saimme ohjeet, miten selvitä linnun kanssa yö, sillä löytö tapahtui talvella iltamyöhään. Yöstä tuli varsin kiinnostava, sillä pöllöhän on yökukkuja, joten minä valvoin lintua seuraten sen yön;-) Aamulla veimme linnun asiantuntijan hoiviin ja saimme sitten muutaman viikon päästä soiton, että lintu oli kuntoutunut ja taas mukana luonnossa villinä ja vapaana.
Toimisto/kirjastoni ikkunan takana on talvisin oravien syöttölauta ja linnuille roikkuu talisiemenpalloja. Oravalaudalle on alkanut uskaltautua arka Herra Närhi, joka ei halua tulla kuvatuksi. Mutta: Hän ei pärjää sitkeydelleni, sillä nyt hän toi jo puolisonsa mukanaan. En edes muista monesko vuosi on menossa...
Olisin laittanut Pekka Mäkisen minulle antaman närhen kuvan tähän samaan postaukseen, mutta ei tämä uusi tekstieditori niin loistava ole: Jos olisin tuonut närhen tähän, se olisi napannut tilaa kurjilta ja siitä ette kai pitäisi, joten kauniin närhen näette seuraavassa kuvassa, hetki vain...
What I see not, I better see -
Through Faith - my Hazel Eye
Has periods of shutting -
But, No lid has Memory -
For frequent, all my sense obscured
I equally behold
As someone held a light unto
The Features so beloved -
And I arise - and in my Dream -
Do Thee distinguished Grace -
Till jealous Daylight interrup -
And mar thy perfectness -
- Emily Dickinson -
The Complete Poems of Emily Dickinson
Edited by Thomas H. Johnson
