Olen kasvanut jo alun perin vinoon. Tulen
taiteilijaperheestä, joissa poikkeuksetta kasvaa epänormaaleja ihmisiä. Kun
kasvoin, minulla ei ollut mitään sääntöjä, ei ruoka-aikoja. Se oli sellaista
hippikasvatusta.
Minulla on isosisko, ja hän on alkoholisti. Niin, meitä on
kaksi sekaisin mennyttä. Minulla on mielenterveysongelma ja siskolla
alkoholiongelma.
Tapio oli todella paljon pois kotoa, milloin mistäkin
syystä. Sitten tuli outo puhelu, joka laukaisi kaiken. Puhelin soi kuudelta
aamulla. Mies puhelimessa sanoi, että miehesi makaa täällä vaimoni vieressä,
alasti.
”Halusin vain, että sinustakin tuntuu yhtä pahalta kuin
minusta”, soittaja sanoi.
Tapio ei tullut kotiin ennen kuin illalla, olin laittanut
lapset jo nukkumaan.
Sanoin, että alan seota. Kerro kaikki tai tapan.
Ja hän kertoi.
Naisia oli ollut esikoisen syntymästä saakka. Kertapanoja.
Pitempiaikaisia suhteita. Kesäkissoja. Naisten kanssa, joita tunnen. Naisten,
joista joku pamahti paksuksi.
Uskottomuus on kuoleman piikki. Se on sama, kuin se olisi
tappanut minut. Menin jotenkin sekaisin, en tehnyt muuta kuin valvoin…
Näin kertoo Nainen, 47, kirjassa Kourallinen tabuja –
Kertomuksia itsemurhasta (Atena 2014), tekijät Katariina Vuori ja Jonna
Pulkkinen. Kirjan nimi voi tarkoittaa vaikka kourallista pillereitä, mutta
enemmän se kuvastaa sitä, miten tabu itsemurha kuitenkin yhteiskunnassamme on.
Naisen, 47 vee, äitikin, julkisuuden henkilö, olisi tehnyt mitä vain, että asia
olisi saatu salattua ja keinot eivät olleet kauniit vaan pahensivat tyttären
syvää masennusta entisestään. Jokainen voi arvata, mihin päädyttiin, mutta
Nainen jäi kuitenkin kertomaan meille tarinaansa.
Vuosittain noin tuhat suomalaista päättää elämänsä itse. Luku
on kaksinkertainen EU:n keskiarvoon. Heidän lisäkseen arviolta kymmenkertainen
joukko yrittää itsemurhaa. Itsemurhaa suunnitellaan eniten huhtikuussa, joten
ehkä T.S.Eliot oli oikeassa, että huhtikuu on kuukausista julmin, mutta
itsemurhia toteutetaan eniten toukokuussa. Aivan kuin masentunut olisi töin ja
tuskin jaksanut juuri ja juuri sinnitellä läpi huhtikuun, mutta sitten puhkeava
kevät olisi taittanut kaiken jaksamisen.
Kirjan tekijät alkusanoissa:
Tässä kirjassa itsemurhasta puhuvat ne, jotka asiasta
tietävät parhaiten: itsemurhaa yrittäneet ja itsemurhan tehneiden lähipiiri.
Kertomuksissa toistuu usein raadollisella tavalla suomalaisen terveydenhuollon
riittämättömyys. Kun julkinen sektori ei ole vastannut hätään ja ahdistukseen,
monien tukena on onneksi ollut väsymätön taustajoukko, joka on jaksanut
välittää ja vaatia.
Päällimmäisin meille kirjan tekijöille jäänyt ajatus oli
voimattomuus. Eihän tällaista voi olla Suomessa, maassa, jonne on lottovoitto
syntyä.
Niinpä, mutta sen sijaan, että puututaan aikuisen ihmisen oikeuteen itse päättää omasta elämästään ja kuolemastaan, voitaisiin alkaa aidosti ajatella, mikä mättää tässä näennäisessä lottovoittomaassa, jossa vanhuksetkin pääsevät laitoshoidossa vessaan vain kolme kertaa viikossa. Kyllähän sitä sitten alkaa kaivata kuolemaa viimeistään tuossa tilassa, jos ei ole sitä ennen ymmärtänyt tehdä. Jos ei saa päättää edes omista tarpeistaan, niin turha ihmetellä, miksi vanhusten masennus lisääntyy. Jos ei tunne hallitsevansa omaa elämäänsä, miten jaksaa missään iässä. Kuka määrittää, mikä on ihmisensietoista elämää? Kuka mittaa, mikä on ihmisen kyky kestää vastoinkäyminen, kun se vaihtelee henkilöstä toiseen rajusti? Kun luin kirjan kaikki kertomukset, huomasin sen,
minkä olen jo aavistanutkin, että itsemurha ei katso ikää, sukupuolta eikä
säätyä. Kaiken voi laukaista vaikka 'vain' puolison pettäminen, kuten on Naisen,
47 vee, tapauksessa. Toinen kestää sen, toiselle se on kuolemaksi. Kirjassa
vaikeinta oli lukea koulukiusauksen uhrin toivottomuutta, sitä, että ainoa apu
löytyi kuolemasta. Ei ollut ketään kenelle olisi voinut kertoa, sillä nuorihan
tietää, että kertominen vain yllyttää kiusaajia. Toinen, mikä tuli esiin jo
selvinneiden kertomuksissa oli hoitohenkilökunnan suorastaan häijy käytös
itsemurhaa yrittänyttä kohtaan. Miksi ihmeessä noita tapauksia ei saada pois
alalta, jolle he eivät ollenkaan kuulu! Muistan kuinka hyvä ystäväni lukiosta,
kaunis ja monipuolisesti lahjakas nuori nainen, jolla välit kotona vanhempiin rankat, yritti
itsemurhaa lääkkeiden yliannostelulla. T. kertoi jälkeenpäin, että kun häntä
oksetettiin sairaalassa, kohtelu oli äärimmäisen tylyä. Eräs nuori lääkäri
totesi toimenpidehuoneen läpi kulkiessaan: ”Antakaa sen kuolla.” Pieni kaupunki
ja pienet kuviot: T. tunsi kandin. Nyt seuraan, miten samainen epäempaattinen
tyyppi huseeraa ison sairaalan johtavana lääkärinä ja on usein haastateltuna eri
medioissa. T. jätti lukion kesken, mutta sai elämänsä kuitenkin lopulta
järjestykseen ja on elänyt omannäköisensä taiteellisesti vahvan elämän, joka
jatkuu edelleenkin, vaikka jonkun mielestä hän olisi joutanut kuolemaan jo
16-vuotiaana.
Onko niin vaikeaa antaa myötätuntoa hänelle joka haluaa vain
kuolla. Kyllä, suurin osa todellakin haluaa kuolla ja vain murto-osalla kyseessä
on hätähuuto, johon meidän kaikkien pitäisi olla valmiit vastaamaan. Ei kukaan
tahallaan aiheuta itselleen niin pahaa oloa tai vaikeita olosuhteita, että ei
jaksa enää elää. Tähän kohtaan en voi olla sanomatta, että lukekaa myös
teologian tohtori Ann Heberleinin kirja En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Jo
kirjan nimi kertoo, mistä on kysymys ja Heberlein itse elämään väsyneenä osaa
analysoida, mistä on kysymys.
Vuori ja Pulkkinen ovat tehneet kiinnostavan kirjan
antamalla äänen heille, joiden sivu ja ohi usein puhutaan. Kukapa paremmin
voisi tietää itsemurhasta kuin sitä kerran tai useammin yrittänyt. Joskus
omainen voi olla kiinnostava ja todenmakuinen kertoja, kuten oli Delphine de
Vigan teoksessa Yötä ei voi vastustaa, yrittäessään selvittää äitinsä
itsemurhaan johtaneita tekijöitä.
Lupaan loppusanat kirjan tekijöille, mutta poimikaamme
muutamia sirpaleita Naisen, 60,
kertomuksesta:
Koen, että en ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa.
Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä.
Nämä jutut menevät kolmanteen ja neljänteen polveen.
Tajusin 17-vuotiaana, että en selviä tästä elämästä.
Itsemurhahan on ihan hirveä sana. Murha on sitä, että
otetaan toiselta tämän tahdonvastaisesti henki. Itsemurha on hyvän tekemistä
itselleen.
Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen:
Kirja on omistettu mudassa oleville timanteille.
*****