MARLENE DIETRICH - SININEN ENKELI

Wilhelmine Elisabeth Josephine Felsingille ja komisario Louis Otto Erich Dietrichille syntyy toinen tytär 27.12.1901 yhdeksän jälkeen illalla. Lapsi saa nimen Marie Magdalene. Parikymppisenä nuori Marie Magdalene yhdistää etunimensä ensimmäisen ja viimeisen tavun ja siitä lähtien olemme tunteneet hänet nimellä Marlene Dietrich.

Taitavan elämänkertakirjurin Donald Spoton Marlen Dietrich – Sininen enkeli (Blue Angel – The Life of Marlene Dietrich, Ajatus Kirjat 2010, suomennos Ruth Jakobson) vie meidät Unter den Lindenin tyylikkäälle ostoskadulle Berliiniin, joka oli Marlene Dietrichin lapsuuden kasvualustaa. Saamme seurata myös hänen nuoruusvuosiaan ’20-luvun Berliinissä, ’ihmeellisessä paikassa, joka pursuaa mitä mauttomimpia asioita, mutta on silti mahtava elämys’, kuten näytelmäkirjailija Bertol Brecht neljän miljoonan asukkaan Suur-Berliiniä kuvailee. Lukija joutuu aivan mielettömän innoituksen valtaan lukiessaan tuon ajan Berliinin taide- ja kulttuurielämästä. ’Berliner Luft’ tarttuu myös nuoreen Marleneen ja hänestä tulee suurkaupungin rohkea eläjä, joka ei anna enää kodin spartalaisen kasvatuksen rajoittaa kokemuselämäänsä.

Kuka on lukenut Donald Spoton kirjoja, saa jälleen kokea, kuinka hän suhtautuu ’tähteensä’ empatialla ja syvällä tarkkuudella, joka ei anna sijaa filmimaailman ’väärille todisteluille’, joskaan hän ei myöskään yritä mitään salata eli asiat asioina. Hänellä on tutkijan luonne ja pääsemme Marlene Dietrichin elämänkerrassa tutustumaan paitsi valovoimaiseen näyttelijään ja laulajaan, myös aikakauden poliittiseen ja yhteiskunnalliseen perustaan, joka oli kasvualustana Marielle, meidän Siniselle enkelillemme.

Marlenen Berliinin vuodet olivat hänen ’vauhtiin päästyään’ varsin hurjat ja myös työntäyteiset. Aamupäivät menivät filmistudiolla, iltapäivät teatterikoululla ja useina iltoina oli vielä näytelmäesityksiä. Marlenen roolit olivat vaatimattomia, paljon kabareetyyppistä ja hän myös lauloi. Samaten hän viihtyi erinomaisesti Berliinin yöelämässä ja etenkin lesbopiireissä ja –baareissa. Tästä huolimatta hän avioitui 21-vuotiaana Rudolf Sieberin kanssa. Tämä avioliitto kesti ja pari sai yhdessä myöhemmin tyttären Marian, mutta kyseessä ei ollut avioliitto sanan perimmäisessä merkityksessä, sillä kumpikin eli vahvasti omaa muuta yksityiselämäänsä ja Marlene oli selvästi ja sitä mitenkään piilottelematta biseksuaali. Kautta kirjan saamme lukea orvokkikimpuista, joita Marlene aika ajoin hyvinkin innokkaasti toimitti naisille joihin oli ihastunut. Suosittu saksalaisrunoilija Stefan Georg ja hänen opetuslapsensa ,’georgistit’, pitivät laventelinsinistä väriä homorakkauden tunnusmerkkinä ja orvokkeja sen eroottisuuden ilmentymän symbolina.

Marlene oli oman tiensä kulkija liihottaen vaikuttavana Berliinin ravintoloissa ja kahviloissa ilman rintaliivejä ja pikkupöksyjä, mikä oli siihen aikaan erittäin uskaliasta ja modernia. M. suhtautui kuitenkin tiukan pidättyvästi huumeisiin ja liialliseen alkoholinkäyttöön. Käthe Haack muisteli Tribune-teatterin johtajan hienossa talossa pidettyjä hienoja tanssiaisia näin:

Joukosta erottui vain yksi nainen, Dietrich. Hän astui esiin ja tarttui kädestä toista suurta kaunotarta, Carola Neheriä. Sitten he tanssivat yhdessä tangoa. Näky oli unohtumaton, ja kaikki muut tekivät ällistyneinä tilaa ja seisahtuivat katselemaan.

Se muu, mitä tiedämme Marlenesta ennen erästä tärkeää iltaa:

Marlene piti salaperäisen kiehtovaa ruotsalaisnäyttelijää Greta Garboa esikuvanaan.

Marlene oli niin tietoinen kasvoistaan, ettei halunnut tulla kuvatuksi sivusta, sillä hänellä oli hieman pysty nenä. (Eräs Marlenen mielitietyistä paljastaa tähden kesällä 1929 viimein päättäneen kestää plastiikkakirurgian riesat ja antaneen tällöin muotoilla nenänsä uudelleen.)

Ja sitten istummekin jo Kaksi kravattia revyyn katsomossa ja siellä istuu myös mies, joka koluaa Berliinin teattereita etsien laulavaa näyttelijää elokuvaansa. Kun hän kuuli D:n lausuvan ainoan repliikkinsä ja nähtyään, kuinka tämä nojaili kulisseihin ”huokuen jäätävää ylenkatsetta koko ilveilyä kohtaan”, mies poistui salista. Mies oli ohjaaja Josef von Sternberg ja Marlene Dietrichiä ei sen koommin enää teatterinäytelmissä nähty.

Aistiessaan Dietrichin luontaisen eroottisuuden ja lumoavan ylenkatseen von Sternberg näki mielessään naisen, joka oli täysin kykeneväinen syöksemään (tahattomasti) miehen täydelliseen turmioon. Hän ei kelpuuttaisi Lolan rooliin ketään muuta. Sinisen enkelin tähti oli syttynyt!

Dietrich ja Stenberg ovat kuin luodut yhteistyöhön, ystävyyteen ja myös sänkykamariin. Melkein suoraan Sinisen enkelin ensi-illasta Marlene nousee Bremen-alukseen ja lähtee kohti New Yorkia. Myös laivalla on orvokkiromantiikkaa, johon tosin avioliitossa oleva toinen osapuoli ei vastaa. Tähän Marlene valistaa:

Euroopassa ei ole niin väliä sillä, onko sitä mies vai nainen. Rakastelemme kenen kanssa hyvänsä, joka tuntuu houkuttelevalta.

New Yorkissa Marlene joutuu heti ankaralle dieetille, sillä yhdeksän kilon ylipaino on uuden mantereen filmistudioille liikaa. Vuonna 1930 M. pääsee Hollywoodin Paramount –studion tähtikaartiin. Marlene tekee ensimmäisen Hollywood elokuvansa löytäjänsä, ystävänsä ja rakastajansa ohjaaja Stenbergin kanssa. Elokuva on Marokko ja von Stenberg määrää pilkuntarkasti kaikesta, myös siitä millainen tähtikultti Marlenesta on määrä tulla.

Von Stenberg sai Dietrichin näyttämään Paramount-yhtiön ja koko maailman silmissä suurenmoiselta mutta tunnistettavan inhimilliseltä olennolta – uudelta Garbolta, mutta sydämellisemmältä ja jotenkin monisärmäisemmältä. Mutta läheinen suhde paljastaa von Stenbergille, että Marlenessa ei välttämättä ole mitään, joka kuuluisi vain yhdelle mieluiselle ihmiselle tai edes tusinalle. Stenberg peilaa Dietrichiä hänen kanssaan tekemiensä filmien kautta:

Dietrich oli itsetuhoisen miehen viileän etäinen viettelijätär, karkea nainen, jolla oli leikittely verissään (kuten Sinisessä enkelissä). Tahriutunut viihdeartisti saattaa silti olla myös uskollinen perässäkulkija (elokuvassa Marokko); prostituoitu, jolla yllättäen onkin korkeat moraalikäsitykset (Eri lippujen alla); pitkästynyt matkaaja, joka pärjää elämässä sanavalmiutensa ja viehätysvoimansa ansiosta (Shanghain pikajuna); ja lapselleen omistautunut äiti (Vaalea Venus).

Dietrich ja Stenberg tekivät kaiken kaikkiaan yhdessä seitsemän elokuvaa, jotka eivät olleet kriitikko- mutta kylläkin suuria yleisömenestyksiä. Kukaan ei koskaan osannut tuoda Stenbergin jälkeen elokuvassa Marlenesta esiin sitä, minkä toi Stenberg. Stenbergin Marlene, kuvattu valojen ja varjojen leikkinä, on se Marlene Dietrich, jonka me muistamme.

Marie Magdalene Dietrichistä oli tullut Josef von Stenbergin avulla La Dietrich. Emme voi kuitenkaan unohtaa, että Marlenella oli aina ollut kyky hätkähdyttää. Sinisen enkelin ensi-illassa Saksassa hän oli sitonut kimpun orvokkeja haaraväliinsä ja kautta kirjan huomaamme, että kun La Dietrich saapui paikalle, kukaan ei voinut olla häntä huomaamatta.

Spoton kirja kertoo niin paljon myös Hollywoodin sisäisistä suhteista ja muista sen ajan kuuluisuuksista, että tuntee itsensä miltei tirkistelijäksi, mutta – luvalla. Oma suuri tragediansa on Maria tytär, jolle äidin kaunis varjo on niin suuri, että hänen pitää syödä itsensä jo nuorena sairaalloisen ylipainoiseksi…

Marlenen nais-ja miesuhteista on pelkästään kiinnostavaa lukea, sillä kaikki oudolla tavalla myötäilevät Marlenen riippumattomuutta ja oikeutta ottaa ja jättää. Silti aina jää ystävyys.

Kun toinen maailmansota alkaa, Marlene on jo tehnyt tilit selväksi entiseen kotimaahansa Saksaan. Hänen inholleen natsien tekoja kohtaan ei löydy rajaa. Kolmasti saksalaiset yrittävät pyytää Marlenea palaamaan, mutta hän vannookin uskollisuuden valan Yhdysvalloille, saa kansalaisuuden ja päättää lähteä sotilaiden viihdytysjoukkoihin. Siellä hän laulaa liittoutuneiden pojille kotimaansa lauluja, mutta ei saksaksi.  Hän etenee taistelevien joukkojen mukana, syö tölkkiruokaa, kärsii samasta saippuapulasta kuin sotilaatkin, mutta aina kun esitys koittaa, oli pakkasta tai ei, lavalle nousee sädehtivään iltapukuun pukeutunut Marlene, joka saa joukot hetkeksi unohtamaan sodan kauhut ja muistamaan, mitä muuta elämällä on tarjottavana: kauneutta, hauskaa, romantiikkaa…Kun Dietrich illalla aloitti näytöksensä ja lauloi panssariajoneuvojen suojarenkaiden ympäröimänä kappaleen ”I Can’t Give You Anything but Love Baby”, sadat sotamiehet valaisivat häntä taskulampuillaan.


Kenraali Gavinista, joka komentaa divisioonaa hyökkäykseen Berliiniin, tulee Marlenen rakastaja. Vaikka Gavin ei mainitse Dietrichiä kirjassaan On to Berlin (Kohti Berliiniä), niin hän kertoo, että vangitessaan saksalaissotilaita miehet soittivat käsiharmonikalla ”Lili Marlene”, joka oli yhtä tuttu niin liitotutuneille kuin vihollisellekin ja josta oli Gavinin vaatimuksesta tullut 82. laskuvarjodivisioonan tunnussävelmä.


Epilogi

On purevan kylmä helmikuun aamu 1978. Vanha nainen astelee hitaasti ja epävakaasti pariisilaisstudiolle. Hän näyttää vanhalta ja kuihtuneelta rouvalta, joka on eksynyt väärään paikkaan.

Pari tuntia myöhemmin sama rouva saapuu pukuhuoneesta huolellisesti maskeerattuna ja päässään peittävällä harsolla somistettu musta lierihattu. Ohjaaja David Hemmings, tuottaja Sinclair ja pieni kuvausryhmä ovat valmiina ja niin saadaan taltioitua Suuri gigolo elokuvan kohtaus, jossa esiintyy paronitar von Semering.

Seuraavana aamuna on toinen ja viimeinen kohtaus paronittarelta. Hän laulaa erään vanhan saksalaisen laulun. Laulun loputtua putoaa kunnioittava hiljaisuus. Suosionosoituksia. Kyyneleitä. 77-vuotias Marlene Dietrich on astunut 18 vuoden erakoitumisen jälkeen parrasvaloihin vain hyvästelläkseen meidät, sillä jo hetkeä myöhemmin hän on pariisilaiskotinsa suojassa. Meiltä poissa, mutta ei unohdettuna, sillä hänen hurmaavat silmänsä katsovat meitä suoraan kohti hatun harson varjosta.

Lili Marlene 

LUMOUS - AUDREY HEPBURNIN ELÄMÄ

Rakastin lukea yhdysvaltalaisen filosofian tohtori Donald Spoton kirjaa Lumous – Audrey Hepburnin elämä (Enchanment: The Life of Audrey Hepburn, Ajatus Kirjat, 2009) ja syy on se, että Spoto on kuin magneettikuvauslaite: hän viipaloi Audreyn ja hänen elämänsä millin tarkasti taustoittaen ja kartoittaen pienimmätkin yksityiskohdat kuitenkin tähteään kunnioittaen, mutta voimatta olla paljastaa enemmän kuin mitä ehkä haluaisikaan.

Audrey Hepburn syntyi 4.5.1929 Belgiassa varakkaaseen englantilais-hollantilaiseen perheeseen. Hänen lapsuutensa oli kuitenkin täynnä varjoja, jotka saattavat selittää sen oudon surun tunnon, joka tarttui minuun lukiessani Spoton pilkun tarkasti ja hyvin kiinnostavasti esille tuomia aikuisen Audreyn elämän kuvioita.


Audreyn äiti oli Ella van Heemstra, paronitar, joka kasvatti tytärtään varsin tunteita osoittamattomasti ja opetti: ”Älä puhu paljon itsestäsi. Sinä et ole kiinnostava, vaan muut ovat tärkeämpiä.” Ella ja miehensä Joseph Ruston keräsivät rahaa natsimielisille englantilaisille ja jopa kävivät Münchenissä lounastamassa Hitlerin kanssa. Sitten isä hylkäsi perheen ja Ella lähti lapsineen asumaan isänsä luo Hollannin Arnheimiin. Aluksi sodan käsi ei tuntunut yltävän rauhaisaan paikkaan ja Audrey sai aloittaa jopa balettitunnit. Hän ei halunnut mitään niin kovasti kuin tulla ballerinaksi!

Joseph isä asui kuitenkin nyt Englannissa ja Ella päätti lähettää tyttärensä englantilaiseen sisäoppilaitokseen myös ehkä toivoen, että isä näin joskus tapaisi tytärtään. Englannin kielestä tulikin Audreylle tärkeä kieli, mutta kaikki muuttui ilman ennakkovaroitusta, kun natsit tunkeutuivat 10.5.1940 Alankomaihin. Nyt Audrey ei saanut puhua englantia vaan hänen piti äkkiä opetella sujuva hollanti.

Audrey kertoo: ”Puhuin hollantia kahdeksan kehitysvuoteni ajan. Äitini oli hollantilainen ja isäni englantilainen, mutta synnyin Belgiassa. Olen siis kuullut kotona englantia ja hollantia, kodin ulkopuolella ranskaa. Ei ole olemassa sellaista puhetapaa, jota voisin väsyneenä vain kuunnella rentoutuneesti, sillä korvani ei ole tottunut mihinkään tiettyyn puhemelodiaan. Minua on arvosteltu oudosta puhetavasta, sillä minulla ei ole varsinaista äidinkieltä.”

Juuri se, että Audrey vietti lapsuutensa monikielisessä ympäristössä, selittää hänen omalaatuisen äänenkäyttönsä: aikuisena hänen englannin ääntämiselleen oli tyypillistä sananloppujen hienostunut nieleminen, musiikin tavoin aaltoileva puhemelodia ja sanojensisäisten vokaalien venyttäminen. Hänen puhetapansa oli aivan omaa luokkaansa, eikä sitä voinut verrata mihinkään tunnettuun murteeseen. Kenenkään toisen ääntä ei voinut erehtyä luulemaan Audreyn ääneksi.


Sotavuodet Hollannissa olivat rankat ja käänsivät koko perheen myötätunnon ja tuen Hollannin vastarintaliikkeen puolelle. Audrey oli 174 senttiä pitkä ja painoi vain 41 kiloa. Hän näki juutalaisiin kohdistuvia julmuuksia ja jopa murhia. Hän luki Anne Frankin päiväkirjan ja koki elämänsä ensimmäisen depression.


Sodan päätyttyä perhe siirtyi Lontooseen ja Audrey jatkoi tanssiopintojaan vain saadakseen kuulla, että oli liian pitkä, lihaskunto oli heikko ja hän oli aloittanut liian myöhään. Pitkä, hoikka, hieman etäinen olemus ja tyyni arvokkuus olivat kuitenkin juuri muotikuvaajien unelmaa.


Donald Spoton kirjan mukana saamme kuitenkin seurata Audreyn uraa Hollywoodin yhdeksi kuuluisimmaksi näyttelijäksi. Muistamme varmasti elokuvat Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, My Fair Lady, Nunnan tarina ja Aamiainen Tiffanylla. Viime mainittu elokuva teki Audreysta todellisen tyyli-ikonin, mutta itse hän tuntui pitävän tärkeimpänä roolinaan Sisar Luken roolia Nunnan tarinassa. Väitetään jopa, että Hepburnin Sisar Luken roolisuoritus on yksi elokuvahistorian upeimmista!

En voi olla mainitsematta erästä tragikoomista asiaa, joka kohtasi Hepburnin filmi filmin jälkeen. Audrey oli nuori ja näytti vielä ikäistään nuoremmalta, mutta hänen vastanäyttelijäkseen ei millään tunnuttu löytävän muuta kuin vanhoja miehiä. Huippu oli Arianen lemmentarina, johon pyydettiin Cary Grantia, mikä olisi vielä ollut suhteellista, sillä Grant oli hyvin ’säilynyt’. Hän kuitenkin kieltäytyi ja rooliin tuli Gary Cooper, 55 –vuotias känkkäränkkä näyttelijä, joka näytti ikäistään kymmenen vuotta vanhemmalta. Mitkään suodattimet eivät kätkeneet ensirakastaja Flannaganin elämän tyhjyyden katkeroittamaa ja holtittoman nautiskelun riuduttamaa vanhusolemusta. Bogartin kanssa oli ollut sama ongelma kauniissa Sabrinassa, mutta silloin rakkauskohtaukset voitiin ottaa etäältä. Niinpä Cooper kuvattiin lähikuvissa täysvarjossa tai takaapäin tai harson läpi tai niin, että ensirakastaja oli osittain piilossa lavasteen, seinän, verhon tai oven takana!

Audrey Hepburnin yksityiselämä oli kaukana unelmasta. Sitä varjostivat avioerot, keskenmenot, depressiot, joita siihen aikaan kutsuttiin ’hermoromahduksiksi’. Audrey tupakoi paljon. Hän painoi välillä 36 kiloa ja se on todella vähän 174 sentin pituiselle naiselle. Lukiessani kirjaa sain jo puolessa välissä ylleni surun varjon, sillä Audrey oli niin hauras ja herkkä ja sensitiivinen, että oli pakko tajuta hänen kaipaavan jotain suurempaa ja merkityksellisempää.

Kirjan ansioista mainitsin jo Donald Spoton tarkkuuden, hän kirjoittaa kuin tiedemies. Teksti on kuitenkin kuin seikkailukertomusta, sillä hän tarjoaa lukijalle koko värikkään Hollywoodin kuuluisasta ohjaaja Fred Zinnemannista jumalaiseen Grace Kellyyn. Kirjan lopussa on täydellinen viiteluettelo ja sen jälkeen vielä nimihakemisto.

58 –vuotiaana Audrey halusi elämäänsä jonkin uuden ja syvemmän tarkoituksen. Hän antoi nimensä ja maineensa Unicefin käyttöön. Audrey Hepburnista tuli 1988 Unicefin hyväntahdonlähettiläs. Hän matkusti Itä-Afrikkaan, Etiopiaan, Guatemalaan, Salvadoriin ja Meksikoon. Vietnamin ja Thaimaan slummit tulivat hänelle tutuiksi eikä hän suinkaan matkustanut ykkösluokassa, vaan sotilaskoneissa istuen riisisäkkien päällä.

Varjo väistyy, näen valon, näen Audreyn viimeinkin toteuttavan ominta sisintään. Näen hänet Somaliassa vuonna 1992 pitämässä sylissään kuolevaa lasta ja kuulen hänen sanansa: ”Antaminen merkitsee elämistä. Jos ei enää halua antaa, ei ole enää mitään, minkä vuoksi elää.”

EN MINÄ OLE NAINEN. OLEN NEUTRI. OLEN LAPSI, HOVIPOIKA JA...

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa...
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni...
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja...

- Edith Södergran -
Vierge Moderne (suom. Pentti Saaritsa)
Kohtaamisia (WSOY 1982)

OINAS 20.3. - 19.4.

Olet seikkailunhaluinen tienraivaaja, omaperäinen ja omatoiminen, itsenäinen ja uskalias. Nautit esteistä, pidät kilpailusta ja iloitset suunnattomasti selviytyessäsi jostakin ylivoimaisena voittajana. Sinulla on aloitekykyä, henkistä valppautta ja fyysistä elinvoimaa suorittaa melkein mitä vain haluat. Jotkut oinasihmiset kykenevät suunnittelemaan toimintansa, jakamaan voimansa ja saattamaan aloittamansa päättäväisesti loppuun. Ellet ole liian varma itsestäsi, voit viedä voiton miltei missä kilvoittelussa tahansa ja saavuttaa jokaisen päämäärän mihin pyrit.
Mutta on sellaisiakin Oinaita, joiden päätavoitteena näyttää olevan vain saada jokin asia alulle; he eivät kykene ahertamaan hellittämättä saadakseen työnsä tai suunnitelmansa päätökseen. Sinun on ehdottomasti yritettävä voittaa tämä kielteinen taipumus ponnistelemalla sisukkaammin kaikessa mitä teet. Merkkisi suo sinulle rohkeutta viitoittaa uusia teitä ja puolustaa uusia aatteita. Hallitseva planeettasi Mars antaa hyökkäysintoa ja tarpeellista voimaa, mutta lopullinen saavutus riippuu pääasiallisesti sinusta itsestäsi.


Oinaan merkissä syntyneenä sinä haluat elää täydellisesti. Sinulle olemassaolo on toimintaa. Toimettomuus ikävystyttää sinua ja tekee sinut turhautuneeksi. Sen vuoksi kuljet harvoin totuttuja latuja, mutta jos joudut niille, sinusta tulee onneton, katkera ja läpeensä surkea. Sinä voit olla rakentava ja dynaaminen tai alati tyytymätön ruikuttaja. Sinun olisi viisasta löytää jokin käytännöllinen, tarkoituksenmukainen toimintamuoto, johon voit menestyksellisesti purkaa tarmoasi ja intoasi.

Olet synnynnäinen johtaja etkä ole parhaimmillasi toisten käskynalaisena. Tarpeen vaatiessa voit kunnioittaa korkeammassa asemassa olevaa, mutta sinusta tuntuu aina että vuorosi tulee vielä joskus. Et suhtaudu ystävällisesti neuvoihin vaan opit mieluummin kokemuksesta. Et myöskään pidä siitä, että mielipiteitäsi väitetään vääriksi, sillä olet liian itsevarma ja itsekeskeinen sietääksesi sellaista.

Olet suurenmoinen odottamattomissa tilanteissa ja kaikenlaisissa kriiseissä. Sinä suorastaan nautit niistä, ja jollei kohdallesi osu suuria ongelmia, sinulla on taipumusta järjestää niitä.

Menitpä minne hyvänsä, säkenöivä innostuksesi saa paikkaan eloa. Kanssasi on virkistävää keskustella ja sinun on yleensä helppo saada ystäviä. Koeta välttää merkkisi epämiellyttäviä puolia – ehdottomuutta, hetken mielijohteiden noudattamista ja karkeaa suorasukaisuutta. Muista myös, että joidenkin toisten on ajateltava pitkään asioita sulattaakseen ne, tehdäkseen päätöksen ja ottaakseen kantaa ennen kuin siirtyvät seuraavaan. Sinulle on luontaista rynnätä kärsimättömästi eteenpäin, jolloin toiset saattavat tuntea itsensä vaiennetuiksi, ja kohteliaan ja virkistävän ajatustenvaihdon sijasta saat aikaan väittelyä ja erimielisyyttä. Opettele harkitsemaan ennakolta mitä teet ja ajattele ennen kuin puhut – toiset voivat olla herkkätunteisempia kuin sinä.

Koska olet Oinas, haluat toimia tänään etkä huomenna. Mutta joidenkin ihmisten luonteenlaatu on kokonaan erilainen. heillä on yhtä hienoja ja erikoislaatuisia ominaisuuksia kuin sinulla, mutta he eivät tee johtopäätöksiä yhtä nopeasti. Jos haluat yhteistoimintaa ympärilläsi olevien ihmisten kanssa, sinun on ymmärrettävä, että joidenkin toisten merkkien edustajat ovat tosin hidasliikkeisempiä mutta ehkä hellittämättömämpiä kuin sinä, jotkut voivat muuttua itsepäisiksi jos heitä hätyytetään; ja joillakin on ehkä parempi järjestelykyky kuin sinulla.

Oinaan merkissä syntyneenä toimit täysin vaistosi varassa ja ihastut usein ihmisiin, joilla on aivan erilaiset harrastukset ja joiden persoonallisuus poikkeaa täysin omastasi. Pystyt hyvin huonosti tai tuskin lainkaan arvostelemaan ihmisiä eikä sinulla ole sisäisen näkemyksen kykyä – sen vuoksi petyt niin usein ihmissuhteissasi.

Anna astrologian auttaa sinua ymmärtämään toisessa merkissä syntyneitä ja eriluonteisia ihmisiä.

ONNEA MERJA!

VIRVON, VARVON, TUOREEKS, TERVEEKS, TULEVAKS VUODEKS...

Virvon varvon vitsasella,

kosken kevätpajusella,

terveyttä toivottelen,

siunausta siivittelen,

onnea oksalla tällä.

PASHANMAKUINEN JÄÄDYKE

Tämän unelmaisen herkun ohjeen löysin tämän viikon Anna-lehdestä, toimittaja Taina Salovaaran jutusta Ruokajuhla slaavilaisittain ja annan sen nyt tässä. Nuo pikkulinnun munan näköiset suklaamunat kuvassa ovat nimeltään Suklaarae ja valmistaja on Leaf. Pääsiäisen lähetessä hasselpähkinät häipyvät Franckin Lokerovadista ja sen valtaavat nämä suloisuudet. Aloitin Pääsiäisen jo kaksi viikkoa sitten,mutta koko ajan munat ovat loppu...Kävin tänään ostamassa uusia...En millään tajua, mihin ne oikein katoavat ellei Lumimies sitten hiippaile niitä yöaikaan napsimassa.

Ja tässä ohje:

4 keltuaista
1+1/4 dl tomusokeria
2 tl vaniljasokeria
4 dl kuohu- tai vispikermaa
200 g sitruunarahkaa (Valio)
2 rkl appelsiinimarmeladia
2 rkl hillottua appelsiininkuorta
1 dl hienonnettuja manteleita
noin 1/2 sitruunan mehu

Vatkaa keltuaiset sekä vanilja- ja tomusokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää seokseen rahka, appelsiinimarmeladi, rouhitut mantelit ja hillotut appelsiininkuoripalat. Vaahdota kuohu- tai vispikerma ja kääntele vaahto seokseen. Lisää lopuksi sitruunamehua samalla maistellen. Kaada seos jäädyke- tai kakkuvuokaan. Anna jäätyä pakastimessa vähintään 4 tuntia. Ota pashajäädyke huoneenlämpöön viimeistään puoli tuntia ennen tarjoilua.

Ja sitten muistetaan nauttia 'adagio', sillä hidas nautinto on huikein nautinto! Ja todelliset nautiskelijat tajuavat herkutella 'lento'...

kuva Jukka Pakarinen

*****

Ruokareseptit Leena Lumissa

KIRJAMESSUT JYVÄSKYLÄSSÄ 27. - 28.3.2010

JOS SÄ TAHDOT NIIN...NYT ON VIIKONLOPPU

...ja voit kuunnella vaikka tätä!
kuva Country Homes & Interiors

SATURNUKSEN RENKAAT

Luultavasti juuri unhoon jääneet muistot synnyttävät sen omalaatuisen ylitodellisuuden, jonka kokee unissa. Tai ehkä sittenkin on kyse myös jostain muusta, jostakin usvaan verhotusta, jonka lävitse nähtynä kaikki unessa näyttää paljon selvemmältä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Pienestä lammikosta tulee järvi, tuulenhenkäyksestä myrsky, kourallisesta pölyä autiomaa, pienestä rikkihiukkasesta veressä tulivuoren polte. Mitä on tämä teatteri, jossa me itse kukin olemme samalla kertaa niin runoilija, näyttelijä, näyttämömies, lavastemaalari kuin myös yleisö? Tarvitaanko unen käytävillä kulkiessa enemmän vai vähemmän ymmärrystä kuin ihmisellä on nukkumaan mennessään?

Paluu W.G.Sebaldin Saturnuksen renkaat (Die Ringe des Saturn, Tammi 2010, suomennos Oili Suominen) teoksen maailmasta nykyhetkeen voisi synnyttää juuri yllä olevan lainauksen kaltaisen, unenomaisen tilan, jossa unen ja valveen rajat katoavat ja ymmärrys kattaa kaiken olevaisen vailla ajan ja paikan kahleita. Olen nyt liikkunut flow –tilassa 1600 –luvulta tähän hetkeen ja jos Mika Waltaria on uskominen, niin ’olen henkisesti kasvanut lukemani kirjan mukana.’ Tulen Rembrandtin kuuluisasta anatomian luentoa kuvaavasta maalauksesta, itse asiassa auki avatun ’väärän’ käden sisemmästä jänteestä…tutustun Brownen teoriaan viistorististä, syvennyn unettomuuteen ja minua aina kiinnostaneeseen toistumisen haamuun:

Vaikka vakuutan itselleni, että tuonkaltaisia sattumia esiintyy paljon useammin kuin aavistammekaan, koska me kaikki, yksi toisensa jälkeen, kuljemme samoja syntyperämme ja toiveidemme viitoittamia polkuja, niin en voi järjellä ajatellen mitenkään puolustautua minua yhä useammin vaivaavia toistumisen haamuja vastaan. Aina kun vain olen ihmisten parissa, minusta tuntuu että olen jo jossain aiemmin ollut todistamassa, miten samat ihmiset toistelevat samoja mielipiteitä, aivan samoin sanoin, sanakääntein ja elein.

Tämän jälkeen tutustun sukeltajakuoriaisiin, joudun valitettavasti saamaan muistutuksen ruumiskasasta, jonka Belgian siirtomaaherruus Kongossa aiheutti, tutustun kirjailija FitzGeraldiin, mikä ilahduttaa minua suuresti, sillä hän on juuri kääntämässä persialaisen runoilijan Omar Khaijamin Rubáiyátia, joka ilmestyykin 1856. Käyskentelen Suffolkissa ja Norwichissa tehden monenmoisia tarkkoja ja syvällisiä havaintoja ja saan kutsun La Valleé aux Loupsiin, jonka omistaa varakreivi de Chateaubriand. Löydämme heti yhteisen intohimon: puut. C. istuttaa alituisesti puita ihastuttavalle kukkulalleen ja kirjoittaa niistä aivan lumoavasti:

Nyt ne ovat vielä niin pieniä että minä suon niille varjon, kun astun niiden ja auringon väliin, mutta sitten myöhemmin, kun ne ovat kasvaneet täyteen mittaansa, ne puolestaan luovat varjoaan minulle ja suojelevat minun vanhuuttani niin kuin minä suojelin niiden nuoruutta. Tunnen kiintyneeni niihin, kirjoitan niille sonetteja ja elegioita ja oodeja; tunnen ne kaikki nimeltä kuin lapset ja toivon vain, että saan kerran kuolla niiden alla.


C. oli minulle läheisin tai ehkä Janine…en tiedä, mutta minun on kiiruhdettava eteenpäin sillä aioin oppia kaiken yökehrääjistä ja valkomulperipuista, joissa elää silkki- eli mulperiperhonen Bombyx mori. Riikinkukkokehrääjä sukii hiuksiani ja atlaskehrääjät leikkivät terassin himmeässä valossa…


Sebaldin Saturnuksen renkaat kirja ei antaudu arvostelulle, ei edes tarjottavaksi lukuelämyksenä paitsi hiekansiruna siellä, toisena täällä. Kirjan pienet mustavalkokuvat kantavat historian tuulia, mutta et tunne lukevasi historiaa, vaan Sebaldin matkassa elät sitä. Minä luin tätä kirjaa hurmaantuneena, sillä jokainen sivu tarjosi niin paljon tietoa. Kelluin tiedon vuolaassa virrassa nauttien joka hetkestä, sillä tapahtuma seurasi toistaan katkeamattomana silkkiäistoukan nauhana, johon yksikään saksi ei yltänyt. Ja lopulta tuo nauha kutoutuu kaiken ylle laskeutuvaksi mystiikan upeaksi silkiksi. Sebaldin teksti hohtaa tarkan havainnoinnin ja suuren humanismin valoa, niin suuren että se ei suostu määritellyksi. Tämä kirja kulkee omia polkujaan tarjoten tietoa, historiaa, rakkautta, kyyneliä. Tämä kirja rakastaa sitaatteja niin monilla kielillä, että englanninkieliset sitaatit on suomentanut Kersti Juva ja ranskankieliset Tiina Arppe. Lienee  vain kohtuullista lopettaa upea teos John Miltoniin:

Good and evil we know in the field of this world grow up together almost inseparably.

Anne B. Ragde: Vihreät niityt

”Elämäni on sikahyvää”, lausuu kirjailija Anne B. Ragde Anna-lehden haastattelussa. Ja minä totean teille, että Ragde on tehnyt tagikoomisen trilogian, jossa lukija on pitkiä jaksoja sikakarsinassa ja muut välit leijuu kiinnostavassa seurassa tietämättä aina itkeäkö vai nauraa ja tekee sitten molempia!

Anne B. Ragden trilogian päättöteos on Vihreät niityt (Ligge i grønne enger, Tammi, 2009). Tämä on kirja, jonka lukijoita suosittelen ensin lukemaan edellisen eli Erakkoravut (2008), sillä uutuus alkaa suoraan edellisen tapahtumista. Toki, vaikkapa ymmärtääkseen Torunnin tilanteen kannattaa lukea sarja täydellisenä aloittaen Berliininpoppeleista (2007).


Neshovin sikatila on nyt Torunnin hoidossa. Myös vanha isoisä asuttaa taloa varsin vähäpuheisena ja avuttomana. Torunnin apuna on toki komea lomittaja Kai Roger, joka olisi valmis tarjoamaan Torunnille muutakin kuin sikojen hoitoapua, mutta kenenkään huomaamatta Torunn putoaa syvään uupumukseen. Hän kantaa taakkanaan syyllisyyttä isänsä kuolemasta myöskään koskaan toipumatta isän lähdön tavasta, johon jättimäisellä emakolla Sirillä oli karmea viimeistelyosuutensa.


Ragde kuljettaa tarinaa eletynoloisesti ja dialogit ovat räväkköjä ja tunnetilat ’down and high’. Hänellä on myös ilmetty geenitaipumus mustaan huumoriin, sillä Neshovin veljeksistä yksi on hautausurakoitsija Margido, jonka työstä puhuttaessa ei kaihdeta mitään. Margido on pinttynyt poikamies, joka osaa kiertää naisten ansat, mutta yrittää pysyä modernina katselemalla salaa Mullan alla- sarjaa (Six Feet Under) ja uusimalla räväkästi puvustonsa kertarytinällä. Margido piipahtaa usein Neshovissa, jonne on siirtämässä ruumisarkkuvarastoaan ja juuri hän kuulee toisesta huoneesta Torunnin lohduttoman itkun.

Oliko Torun kuullut hänen askelensa vai voisiko hän vielä kääntyä? Itku kuului työnkuvaan. Eräs lause sarjasta Mulla alla jysähti äkkiä hänen mieleensä: You never get used to the sound of deep grief. Hän jäi seisomaan, kuunteli itkua, siinä oli suurta raivoa. Ei lohduttomuutta, ei lannistumista, ei järkytystä vaan puhdasta ja epätoivoista raivoa.


Neshovin tilalla ei ole vuosikymmeniin kuultu naurua, mutta kun homppeli veli Erlend saapuu kumppaninsa Krummen ja ystäviensä ’daamien’ kera, jotka ovat lesbopari Jytte ja Lizzi, saadaan aikaiseksi oikein puutarhaillallinen ulos. Kaikki ryyditetään runsaalla alkoholilla, Krummen uskomattomilla kokkitaidoilla ja erityislaatuisella huumorilla. Oman mausteensa tarjoaa tanskalainen huippuarkkitehti, jolle kova helle, outo seura ja ripaus jotain muuta kuin alkoholia aiheuttavat outoja kiinnostuksia. Pyöreä homppeli Krumme kuitenkin sammuttaa niin ’kisulinsa’ kuin muiden aiheuttamat skandaalit alkuunsa.

Tiedätkö mitä, Krumme sanoi ja otti hymyillen pitkän siemauksen olutpullosta. –Kerran kun minä puhdistin ja silppusin chiliä kotona, iski ihan valtava kusihätä, enkä minä yhtään ajatellut! Aivot oli yksinkertaisesti kytketty pois päältä! Ja tajuat kai, mitä tapahtui, kun kopeloin juniorin esiin! Minä luulin kuolevani, kuule! Eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä! Lopulta kaadoin kermaa maitolasiin ja työnsin juniorin siihen, ja sillä tavoin minä sitten seisoin kun Erlend tuli kotiin!


Vihreät niityt on omalla tavallaan hyvästijättöinen, kuten trilogian viimeiselle teokselle sopiikin. Omalla tyylillään Ragde laittaa neshovilaisten joutsenlaulun soimaan, eikä lukijalle tarjota lopussa sitä lohtua, mitä hän vaistomaisesti alkoi odottaa jo Erakkoravuissa. Kun joutsenlaulu alkaa, olet kuitenkin saanut nauraa kaksi ja puoli kirjaa ragdelaista tyyliä ja kokea jotain aivan uskomatonta kirjan onnellisimman parin Erlendin ja Krummen taholta. Anne B. Ragde myöntää itsekin, että kirjoitettuaan tarinan kasaan, hän hämmästyksekseen huomasi, että ainut onnellinen pari romaanissa on homopari!


Emme kuitenkaan jäähyväisten aikaankaan unohda kirjojen oleellisinta asiaa eli sikoja. Ja nyt uskotaan Anne B Ragdea ja katsotaan tähtitaivasta kaukoputkella ja mitä me näemmekään: tähtimyrskyn…,mutta kun vähän tarkennamme huomaamme tähtien välissä saparo ojossa taivaankannen yli kiitävän porsaan! Sikahauskaa kyyneltenkin lävitse!

Anne B. Ragde: Erakkoravut

No niin, nyt minulla on sitten addikti sikoihin! Ja ihan kaikki on kirjailija Anne B. Ragden syytä, sillä ensin luin ystävän minulle kantaman Berliininpoppelit ja se jäi vähän vaiheeseen, joten piti saada lukea sen jatko-osa Erakkoravut ja juuri äsken sain sen luettua ja nyt jäi semmoiseen paikkaan, että odotan ihan intona Otavan toimittavan nopeasti minulle ja muillekin sika-addikteille tähän jatkoa. Tämä ei ole mikään naurun paikka, sillä nyt periaatteet kaatuvat rymisten. Kun aloitin blogin, päätin väistää tällaisia jatkoromaaneja eli kertoisin vain vaikka sarjan ensimmäisestä tai parhaasta tms. Nyt minä en voi lopettaa tätä sikailua! Eilen ostin ystävilleni tulevia syntymäpäiviä ja muita varten possukortteja…taisin lähettää pari naistenpäiväkorttiakin, joissa kaunis neitopossu keikailee korkokengissään.

Te muistatte Berliininpoppelit ja Neshovin sikatilan pitäjän Torin, jonka despoottinen äiti kuolee ja mitä sitten tapahtuu. Ja muistatte sen, että Tor on ollut naisen kanssa yhden kerran elämässään ja heti tuli tyttö raskaaksi, joten Tor jätti koko homman todeten sen hengenvaaralliseksi. Nyt hän joutuu monien sattumusten takia tai oikeasti melkein halkaistuaan kirveellä jalkansa ottamaan sikalaan lomittajan ja sisätöihin kotiavustajan. Tor siis joutuu ikäväkseen näkemään naisihmisiä, joista hän toteaa, että osaa ainakin hyvin arvioida heidän painonsa, koska on tottunut arvioimaan sikojen teuraspainoa!


Vaan Tor äityy raajarikkona niin hankalaksi, että taas pitää Torunn tyttären jättää omat työnsä ja rientää isänsä avuksi. Vaan nyt Torunn kohtaakin aivan toisen Torin kuin ensimmäisessä kirjassa. Erakkoravuissa Torunn kohtaa ympäriinsä klenkkaavan raivostuneen miehen, jolla on vain ikävä sikojaan ja etenkin Siri-emakkoa. Mikään ei ole enää isän maailmassa hyvin, vaan verotoimiston kaupunkilaisvirkailijat ovat ääliöitä, maatalousministeriössä häärää ainoastaan kirjoituspöytäfasisteja, maatalouslomittaja on nuhjake ja Torunn on tuhlari, koska ostaa katkarapuja ja senkin tuhlaavaisuuden Tor katsoo olevan tuhlariäidiltä perityn geenivirheen.


Lukijan mielestä Torin pahantuulisuus ja kiukku ja kärsimättömyys kaikkea ja kaikkia, paitsi sikoja kohtaan, on niin paksua, että alkaa väkisinkin naurattaa. On helppo nauraa turvamatkan takaa, mutta Torunn rasittuu isäänsä niin, että huomaa vain sikojen kanssa olemisen auttavan ja kokee sen suorastaan terapiana.


Ja mitä puuhaavatkaan Torin veli Erlend ja hänen puolisonsa Krumme Tanskassa…ei mitään ihan tavallista….


Näistä kirjoista alkaa herkullisen huumorin sisältä kyllä paljastua tarinan punainen lanka, sillä yksi ja toinen alkaa kovasti tarvita ja kaivata toistaan, vaikka koko perhe oli käytännössä vuosikymmeniä hajalla suuren, synkän salaisuuden ja kovien ennakkoluulojen takia. Hurjien tapahtumien pyörityksestä alkaa vilkahdella suku- ja perhetunnetta, jonka jokainen lukija suo etenkin isättä kasvaneelle koirakouluttaja Torunnille, joka saattaakin tarinan edetessä joutua vaihtamaan koiruutensa terapeuttisiin ja valtavan suuriin emakkoihin!

*****

Tämän kirjan on lisäkseni lukenut ainakin  Kirjan Pauloissa

Anne B.Ragde: Berliininpoppelit

Anne B Ragden Berliininpoppelit (Berlinerpoplene, Tammi, 2007) on sikamaisen hyvä kirja. Anne B Ragde on onnistuneesti koonnut samojen kansien sisään tragediaa, farssia, draamaa…, sillä mitä muuta voi tulla mieleen, kun kohtaa Neshovin veljekset ja heidän sukutilansa ja sen syvälle haudatun salaisuuden. Ja kun samalla istuu välillä sikakarsinassa juomassa akvaviittia tai seuraa hautajaisurakoitsija vanhapoikaveljen Margidon menoa tämän paetessa juuri leskeksi jäänyttä miehenkipeää asiakastaan tai odottaa, että perheen isä sanoisi edes yhden sanan, sen sijaan että vain vaikenee vuodesta toiseen.

Ragden elämänmakuinen perhedraama alkaa veljesten äidin vajottua koomaan juuri kesken jouluvalmistelujen. Kaikki kokoontuvat yhteen, nekin, jotka eivät ole olleet perheensä kanssa tekemisissä vuosikausiin ja myöskin Torunn, joka ei ole koskaan edes tavannut isoäitiään. Äiti kuolee ja sikatilallinen Torr, ikänsä äidin kanssa asunut vanhapoika sekoaa niin pahasti, että kaikkien on jäätävä tilalle jouluksi. Ja heterogeenisempää sukulaisjoukkoa tuskin löytyy saman katon alle kuin ovat Neshovin perilliset.

Siis Torr sekoaa täysin, vaikka on usein miettinyt, että: ”Sioilla täytyi olla hyvät oltavat, paremmat kuin hyvät, sillä hän luki lehdistä syvää kuvotusta tuntien niistä, jotka eivät pitäneet kunnolla huolta eläimistään. Hän vähät välitti, syyttivätkö sellaiset ihmiset ongelmia hermojen kanssa tai muuta hölynpölyä, ja hän inhosi sanontaa henkilökohtainen tragedia, sillä hän oli vakaasti sitä mieltä että kaikkien piti ensiksi mennä sikalaan tai navettaan elukoidensa luo ja saada sitten kaikessa rauhassa hermoromahduksensa keskiyön ja aamuseitsemän välillä.”

Kirjan nimi Berliininpoppelit juontaa juurensa saksalaismiehityksen aikaiseen Norjaan ja Trondheimin kaupunkiin, jonne saksalaiset istuttivat poppeleita koti-ikäväänsä karkottaakseen. Kaikkien yllätykseksi poppelit juurtuivat syvälle Norjan maaperään.

En tietenkään halua kertoa teille kirjan juonta, enkä varsinkaan lopun uskomatonta salaisuutta, mutta kerron mistä tulee nuori nainen Torunn. Torr on ollut yhden kerran elämässään naisen, nuoren tytön kanssa ja tästä sai alkunsa Torunn. Mutta Torrin itsevaltainen äiti, joka kuolee ennen joulua, ei hyväksy tyttöä ollenkaan. Niinpä Torr alistuu elämään äitinsä kanssa ja näkemättä tytärtään ennen kuin nyt tänä merkillisenä jouluna. Torr on tuumaa rakastelupuuhista näin:

”Sillä jos sellaisesta haparoinnista syntyi lapsia, oli koko touhu hengenvaarallista. Yhden ainoan kerran jälkeen. Käsittämätöntä.”

No, lukekaa niin huomaatte että outo hämmennys muuttuu oudoksi riemastukseksi, sillä kaikkein kovimmankin tultua tietoon, jossain kajastaa toivon valo ja pieni possu vasten poskea tuntuu lohdulliselta.

*****

Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Katri  Pihi nainen  Liisa  ja Katja/Lumiomena

BERLIININPOPPELIT TV-SARJANA

YLE FST-kanavalla esitetään keskiviikkoisin klo 21.30 kahdeksanosaisena sarjana Berliininpoppelit, joka perustuu norjalaisen Anne B.Ragden suuren suosion saavuttaneeseen sikatilatrilogiaan Berliininpoppelit (Tammi 2007), Erakkoravut (Tammi 2008) ja Vihreät niityt (Tammi 2008).

Niille, jotka eivät olleet vielä mukana, kun tein kirjat, tässä vähän hupia viikonlopulle ja vielä ehtii mukaan tv-sarjaan.

ELÄMYSPUUTARHA - YKSI PIHA, MONTA TUNNELMAA

Eija Klaucken Elämyspuutarha – Yksi piha, monta tunnelmaa (Gummerus 2010) vie meidät brittiläisiin tunnelmiin, sillä Klaucken erikoisalaa ovat englantilaiset maalaispuutarhat eli cottage gardenit. Lukijoissani on useita oman Salaisen puutarhan vaalijoita, joten tämä kirja on kuin tilaustyö!

Eija toteaa jo kirjan alussa, että puutarhan ei tarvitse olla kertasilmäyksellä nähtävissä. Siellä pitää olla ’huoneita’, jota avautuvat kävijälle yksi kerrallaan. Puutarhassa pitää olla yllätyksellisyyttä, muuten elämys jää kokematta.


Eija Klaucke on toteuttanut oman cottage gardeninsa ostamansa torpan ympärille. Torppa sijaitsee Uudellamaalla Ruotsinpyhtään kunnassa ja se on alun perin rakennettu Strömforsin ruukin omistajan toimesta vuonna 1880. Ennen Eijan torppaan tuloa, paikkaa oli asuttanut pieni, liinapäinen mummo, Amanda, jota Mantaksi kutsuttiin. Tässä kohtaa sain syviä väristyksiä, sillä lähellä Turkua on paikka, jota asutti Amanda, isoäitini, jota Mantaksi kutsuttiin ja hän kuoli miltei samanikäisenä ja samana vuonna kuin Eijan Torpan mummo…


Eija Klaucken puutarhakirja on äärettömän monipuolinen ja täydellinen, siis jokaisen puutarhaharrastajan unelmatietoteos. Kirjassa Eijan ottamat kuvat siirtävät lukijan vuoroin Britanniaan, vuoroin Suomeen ja käsiteltäviä aiheita ja Eijan vinkkejä täydentävät lisäksi Beatrice Klaucken piirroskuvat.

Torpan pihasuunnitelmalle antoivat kiinnostavat raamit kaksi suurta siirtokivilohkaretta, todellista kivihullun unelmaa. Niissä kiipeili jo villiviini, mutta huomasin myös köynnöshortensian, joka onkin varteenotettava ’kivensyleilijä’. Kivien voidaan antaa myös sammaloitua, jolloin kiven karheus ja sammaleen pehmeys kontrastoivat viehättävästi.

Torpan perennojen loiste on huumaava ja sieltä löytyvät mm. monet iirikset, idänunikot, kanadanpiiskut, kevätvuohenjuuret, harjaneilikat sekä tietty syysleimut. Minä ilahduin siitä, että punainen lupiini 'Lupinus polyphyllus' löytyi torpan pihapiiristä. Ilahduin myös niistä kasveista, joita itse nyt käytän muuttaessani puutarhaani villiksi: digitalis, akileija, kivikkokilkka (käytetään myös nimeä rauniokilkka), siperiankurjenmiekka, kullero, keltakurjenmiekka ja monet muut kiitolliset leviäjät.

Koska torpan perennapenkkiä ei oltu uudistettu vuosikymmeniin, maa käännettiin ja päälle tuli uutta muhevaa multaa. Itse pidin kovasti pajuaidanteesta, jolla perennapenkki rajattiin. Niin rustiikkia, niin cottage gardenia!

Välillä piipahdamme Englannissa mm. Sudeley Castele Gardenissa, jossa Rosemary Vereyn suunnittelema salainen puutarha osoittaa, miten aidoilla ja muureilla voidaan rakentaa puutarhaan yllätyksellisyyttä. Kuvassa  Sudeleyn linnan Kuningattaren puutarhan romanttinen vesiaihe köynnösruusuineen.

Klaucken kirjan pääosioita ovat mm. puutarhansuunnittelun perusasiat, perennojen kukkaloistoa niin valossa kuin varjossa, yrttitarha, kesäkeittiö, pylväspuutarha ja hiljaisuuden puutarha. Kirjan lopuksi on tietysti täydellinen kasvihakemisto.

Yksittäisistä kasveistakin löytyy niin hyvät kuvat ja paljon tietoa, että vakuutan vasta-alkajankin löytävän tämän kirjan avulla polun Omaan Salaiseen Puutarhaan, mutta oli tässä uusia elämyksiä myös kokeneelle puutarhakonkarille.

Minulta on usein kysytty, että miten ’jaksan’ suvi suvelta aloittaa puutarhan moninaiset askareet. Vastaan yleensä, että se on intohimo, ei työtä ollenkaan. Eija sanoo asian näin:

Minulle puutarha on opettanut kärsivällisyyttä ja siihen laitetut lukemattomat työtunnit tulevat takaisin kaiken kattavina onnen tunteina!

Torpan puutarha eli Eija’s garden kutsuu seikkailuun, josta löytyvät Enkelipuutarha, Karppilampi, Muuripuutarha, Lemmikkipenkki, Torppa, Lasipalatsi ja Japanilainen puutarha sekä vielä yllätyksiä, sillä niitähän puutarhassa vaeltaja haluaa kohdata. Eijan puutarhan yhteystiedot linnunlauluineen löytyvät vielä nyt täältä, mutta kohta osoitteella http://www.eijasgarden.fi/

Tähän loppuun sopii erinomaisesti Elämyspuutarhan Vaalijattaren eli Eijan kirjan omistus:

Omistan tämän kirjan jokaiselle, joka on löytänyt voimansa puutarhan rakentamisesta, sen hoidosta ja loputtomasta mahdollisuudesta luoda kauneutta.

SIILIN ELEGANSSI JA MURIEL BARBERY

Joskus käy niin että lukija ei löydä kirjaa, vaan kirja löytää lukijan. Niin minulle kävi Siilin eleganssin kanssa, jonka luin tämän vuoden ensimmäisenä kirjana. Olin hämmästynyt!

Hämmästynyt on muu maailmakin, sillä Siilin eleganssi (L'élégance du hérisson. Gummerus 2009, suomennos Anna-Maija Viitanen) on saavuttanut valtaisan suosion. Yhteensä yli miljoona kirjaa on myyty ilmestymisen jälkeen, käännösoikeudet kaupattu 40 maahan ja elokuva valmistunut.

Tiistain Helsingin Sanomissa Nina Paavolaisen artikkelissa on Muriel Barberyn haastattelu, jossa kirjailija toteaa näin:
- En koskaan olisi arvanut, minkälainen menestys kirjasta tulee. Eihän siinä edes tapahdu mitään.
. Kirjoitin ensin pitkään vain monologia, ovenvartijarouvan tunnustuksia. Myöhäisessä vaiheessa tekstiin ilmestyi nuori tyttö, josta tulikin ihan oma henkilönsä, ja muutin kirjan rakennetta.

Paavolainen jatkaa, että Barbery on kirjoittanut helposti avautuvan kirjan, johon yhdistyvät akateeminen oppineisuus, Anna Gavaldan arjen empaattisuus ja vaikkapa suositun Amélie Poulainin tunteikkuus. Varakasta yläluokkaa Barbery kuvaa satiirisesti, vain harva heistä on sympaattinen.

No, nyt minä sanon tähän oman sanani eli tässä kirjassa elää 'se jokin', jota ei kuvata vertaamalla Gavaldaan tai kehenkään muuhunkaan. Toki itsekin vertailen, joten eihän sille mitään voi..., mutta...Joissakin kirjoissa on taikaa ja se taika tässä kirjassa on Renéen persoona. Tämä 54-vuotias ovenvartijarouva, tanakka, hiukan rumakin, liikavarpainen, mutta suuri kultturin ystävä, on persoona vailla vertaa ja kun katsoin elokuvan trailerin, hän oli juuri sellainen, miksi olin hänet kuvitellut: vaikuttava!

Ja sitten vielä yksi asia: Mitään kirjaa ei ole blogissani vielä kommentoitu yhtä ansiokkaasti ja runsaasti kuin Siilin eleganssia. Minä välitän siitä, mitä lukijani ovat mieltä! Laittakaa hakusanaan Siilin eleganssi ja lukekaa se arvostelu kommnetteineen, johon olin kirjoittanut alkuun 'tätä suosittelen hiihtolomalaisille' tms. Siihen mennessä jo monet olivat ehtineet kirjan lukea ja minäkin sain vihdoin vastavuoroisuutta. Pidin myös eriävästä mielipiteestä, jonka eräs lukijani esitti. Hän on ihan yhtä oikeassa kuin me, jotka hurahdimme rouva Renéen persoonaan. Minullakin on yksi kirja, jota en koskaan pääse kolmea sivua pidemmälle ja tuntuu, että koko maailma on sen lukenut...

Elämä on täynnä ihania yllätyksiä...mitähän seuraavaksi!
Katso kirjasta tehdyn elokuvan traileri tästä.

PESÄSSÄ KAIKKI HYVIN!

Tämän isopurppuramedestäjän pesän 'mami' (klikkaa mamia!) antoi väliaikatietoja, että pesässä kaikki hyvin. Uros on ollut pienessä sanaharkassa arabianbulbulien kanssa, mutta nyt rauha maassa.

PÄÄTÖS

Itse Elämä kastoi minut uudeksi.

Riisui alasti syksyn kylmään,
sovitti ylleni tähtien viittaa,
päätyi jään ja lumen tähtiin.

Itse Elämä julisti minut Lumen Valtiattareksi.

Mikä helpotus kulkea miellyttämättä epämiellyttäviä,
mikä onni olla tähtien mailla ja tajuta:

en ole mitään vailla!

- Leena Lumi -
kuva Hanne

RAIVOTAR

Minkä minä sille voin,
että palan soihtuna
virtaan tulvana
huitaisen sinua ratsupiiskalla...

Katso!

Minä olen täydellisen viileää lunta.
Olen kuuraa. Olen lumitähti.

Vaellan puutarhassani.
Lumikukkani kumartavat minua.
Olen jääkuningatar. 

Sano!

Miten saat jääkuningattaresta raivottaren!

Sinä!

Ja kiveen hakattu on:
Minä olen viileä lady.
Lunta ja jäätä.

Sinusta ei ollut...

-Leena Lumi -
kuva Hanne

SULATA MINUT!

Lumitimanttijuhlien jälkeen


hurmiossa kuurasamppanjasta
lumikidemoussesta
jääurkujen fortissimosta
puuterilumivalssin pyörityksestä


sadan syliisi:


Sulata minut!

- Leena Lumi -
kuva Hanne

UNELMIEN HUVIMAJAT

Lystimaja, paviljonki, kesähuone, puutarhamaja, puistomaja, temppeli, turhamaisuus…ovat vain muutamia huvimajoille annetuista nimityksistä. Temppeli kuulostaa äkkiseltään oudolta, mutta siten kutsuttiin huvimajaa, joka muistutti antiikin temppeliä pylväikköineen. Nimitykset punssipaviljonki ja näköalapaviljonki taas viittaavat suoraan huvimajan käyttötarkoitukseen. Virolahtelaiset nimesivät erään huvimajan lystpytyksi ja turkulaiset kutsuivat huvimajoja lysthuoneiksi. Nimitykset juontuvat ruotsin sanasta lusthus.

Arja Paasion kirja Unelmien huvimajat (Atena, 2009) on täydellinen teos huvimajasta haaveilevalle. Itse asiassa kirja on niin herkullinen ja houkuttava että minä aloin sen luettuani kaivata omaa lystpyttyä! Ihan jo näen, miten sateellakin viihdymme omassa majassamme suvisateen ropistessa lasikatolle, kynttilät palavat ja me luemme ja maistelemme viiniä nauttien pesämäisestä tunnelmasta. Haluan sinne rottinkisten huonekalujen lisäksi sivustavedettävän talonpoikaisvuoteen täyteen tyynyjä. Syksyllä kaikkialle lyhtyjä ja luonnollisesti uudenvuoden samppanjat nautitaan huvimajan kuurankukkien ympäröimänä.


Unelmien huvimajan valokuvat ovat Arja Paasion lukuun ottamatta erikseen mainittuja, joita ovat mm. kuvat menneen maailman huvimajoista. Huvimajoilla on todellakin kiinnostava ja pitkä historia, joka tuodaan kattavasti esille kirjan alussa. Kukapa uskoisi, että renessanssin aikana, 1500-luvun alkupuolella sijaitsi Turun linnan luona temppeli ja vuodelta 1556 löytyy maininta turkulaisesta ryytitarhassa olleesta ’kesätalosta’.

Minua Romanov -harrastajana kiinnosti kovasti eräs keisarillinen vierailu Virolahdella 1908. Patruuna Anton Mäkelä osti Pyterlahden hovin eli kartanon Virolahdelta vuonna 1872 ja rakennutti näköalapaikkana toimivalle lehtokumpareelle puisen huvimajan. Hän perusti myös torvisoittokunnan, joka soitteli huvimajassa hovin väkeä viihdyttäen. Kuten tiedetään, keisari Nikolai II vietti usein kesiä Virolahden saaristossa. Kerran hän kulki mainitun huvimajan ohi seurueensa kanssa ja jäi kuuntelemaan huvimajasta kantautuvaa soittoa, jolloin hänelle soitettiin asiaankuuluva ’fanfaari’.

Kirjaa lukiessa ei voi olla tempautumatta mukaan Arja Paasion ilmiselvään innostukseen. Paasio on ottanut runsaasti lumoavia kuvia toinen toistaan houkuttavimmista huvimajoista taaten näin paitsi takuuvarman hurmoksen myös sen että jokaiselle löytyy se ’oma salainen paikka’, jota tekee mieli ryhtyä rakentamaan heti. Erityisen ilahduttavaa oli lukea, kuinka usein majat tehdään kierrätysmateriaalista. Tämä on sekä ekologista että tuo huvimajaan ripauksen rappioromantiikka, menneen maailman tunnelmaa.

Unelmien huvimajat sisältää täydelliset Markku Norsin piirustukset, jotka aion tarjota miehelleni vaivihkaa. Koska minä en onneksi osaa rakentaa, herkuttelen kirjan huvimajaesittelyjen parissa: Salmiakkiruutujen suojassa, Villa Roni, Hömpsylä heinikossa, Loisto, Valoisa Huvari, Lusthuset kalliolla, Rappioromantiikkaa Ullan Villassa, Villa Humala, Adalmiinan helmi…


Ja meidän huvimajassa nautitaan sitten Huvimajalikööriä, joka valmistuu omien kirsikkapuiden marjoista, kirkkaasta viinasta ja sokerista. Likööri valmistuu lasipurkissa hartaudella vaalittuna niin että loppusuven kirsikkasatoa nautitaan seuraavana kesänä huvimajakauden avajaisissa. Kiitos Arja Paasion Unelmien Huvimajat, minulla alkoi nyt korkea huvimajakuume!

TARVITSEMME TÄYTTYMÄTTÖMIÄ TOIVEITA...

Tarvitsemme
täyttymättömiä toiveita,
ehkä enemmänkin
kuin todeksi tulleita,
sillä ilman niitä
meistä tulee
sietämättömän pöyhkeitä,
ahneita ja armottomia.
Ilman niitä
eivät pettymykset saa
tilaisuutta opettaa meille
ihmisyyttä.
Ilman niitä
emme oivalla olennaista.

- Sinikka Svärd -
Kerron Sinulle Unelmista (Minerva 2009)
kuva Hanne

MY ENGLISH COTTAGE DREAM 3

picture by Country Homes & Interiors

MY ENGLISH COTTAGE DREAM 2

picture by Country Homes & Interiors

MY ENGLISH COTTAGE DREAM 1

picture by Country Homes & Interiors

SITRUSHEDELMIÄ OMASTA PUUSTA JA PUUTARHASTA

Eva Rönnblomin Sitrushedelmiä omasta puusta ja puutarhasta (Citrus i kruka, Minerva 2010, suomennos Vuokko Metsälä) on yllytyshullun keltainen hurmio. Siis ajatelkaapa nyt, että kasvatatte taimesta tai siemenestä oman appelsiinipuun, josta sitten syksyllä poimitte satoa. Sitä ennen saatte nauttia kukkien lumoavasta, ei liian voimakkaasta tuoksusta, ja kun kannatte puun kesäkuun alussa ulos parvekkeelle tai puutarhaan, viette sinne samalla ripauksen etelän eksotiikkaa. Kesällä suvisade huuhtoo puuta, aurinkoisina päivinä pölyttäjät pörräävät kukissa ja syyskesällä poimitte sitrushedelmät, joista teette vaikkapa omatekoista appelsiinimarmeladia. Oma sitruspuu haastaa sekä kasvattajansa että karun ilmastomme, mutta luettuani Evan kirjan, vakuutuin selviäväni voittajana.

Jos siis haluat oman sitruspuun, osta se aikaisin kevätkesällä. Valitse puita, joissa on nuppuja jos haluat kukkivan sitruksen kesäksi. Jos taas haluat poimia jo ensimmäisenä syksynä hedelmiä, osta puu, jossa on raakileita.


Sitrus-käsite on paljon enemmän kuin appelsiini tai sitruuna. Minä löysin kirjasta kasvatus- ja hoito-ohjeet Rönnblomin upeilla kuvilla seuraaville sitruksille: kalamondiini, sitruuna, soikea kumkvatti, kinotto, ryppylimetti, appelsiini, kolmilehtiappelsiini, limetti, mandariini, klementiini, greippi, sukaattisitruuna ja sormisukaattisitruuna!


Kirja sisältää jokaisen yllä mainitun sitruksen kohdalla historiaa, kasvitieteellisen selostuksen kuvilla, käyttötavat, ruukussa kasvattamisen ja talvehtimisen. Kirjan lopussa on lisäksi sitruksen kasvituholaiset ja niiden torjunta. Kirja perustuu Rönnblomin omiin kasvatuskokemuksiin Tukholman seudulla 15 vuoden ajalta ja asiatarkistus tulee Lundin yliopistosta, joten olemme vahvan tietokirjan matkassa.


Sitrus on ainavihanta puu eli se säilyttää lehtensä talven yli. Hedelmiä voi tulla paljonkin, sillä esimerkiksi Rönnblomin sitruunapuu on tarjonnut 40 hedelmääkin vuoden aikana. Joskus oksia joudutaan tukemaan. Jokaisella sitruksella on omat ja yksilölliset hoito-ohjeensa.


Evan ehdoton suosikki on sitruuna, josta hän kertoo näin:


Sille ei mitään voi – minä rakastan sitruunoita. Se johtuu jollain tavalla niiden muodosta, väristä ja tuoksusta. Lämpö, aurinko, ilo, laiskuus ja jokin salainen viehätys houkuttelevien hedelmien muotokielessä inspiroivat. Kuinka moni taiteilija onkaan aikoen kuluessa halunnut vangita himoittavat hedelmät kankaalle tai akvarellipaperille! Kun minä tarvitsen vetoapua päästäkseni piirtämisen tai akvarellityön alkuun, laitan muutamia sitruunoita malliksi.

Sitruspuu voivat elää kauankin, sillä Firenzessä on ruukussa kasvatettuja sitruspuita, jotka ovat 200 vuotta vanhoja. Luxemburgin puutarhassa Pariisissa hoidetaan 80-100-vuotiaita sitruksia.


Eva Rönnblomin kirja on loistava tietokirja sitruksiin hurahtaneelle kasvattajalle, eivätkä ohjeet ole mitenkään ylivoimaisia. Kuka tahansa voi kasvattaa oman sitruspuun!

Sitruspuun hedelmiä voi syödä sellaisenaan, niistä voi tehdä marmeladia tai valmistaa vaikkapa appelsiinijäädykkeen, jonka ohje on kirjassa ja kuva ohessa.

Nyt tiedän, että minun ei enää tarvitse viettää tulevia vuosia missään kuumassa kärsimässä. Mieheni on aina halunnut asua siellä, missä kasvaa appelsiinipuita, nyt teen hänen unelmastaan totta Muuratsalon saarella!

HELLÄSTI HYVÄSTELEMME VÄHITELLEN TALVEA JA...

Alamme nyt hellästi hyvästellä talvea ja siirtyä kevääseen. Ensi viikolla on jo kevättä ilmassa ja kirjoissa. Ajattelin, että tämä Sooliksen talvikuva on sopivan hellä halaus talvelle, joka on ollut kaikkien aikojen lumoavin♥

LEENA PALOTIEN MUISTOLLE TÄNÄÄN LEHDESSÄ

Mikä olen? Tähdenlento
Luojan ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.


Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.


- L. Onerva -
kuva S

MUISTOJENI JULIA

Kaksi kuukautta sitten sain avioeron. Vihdoinkin! Viisitoista vuotta naimisissa vähä-älyisen papukaijan kanssa on tasan yhtä monta vuotta liikaa. Kuluneiden kahden kuukauden aikana sekä isäni että äitini ovat kuolleet. Ystävistäni puolet kärsii työuupumuksesta ja/tai avioliittohelvetistä. Puolet elää kulissielämää, jossa voimat menevät kulisseja kannatellessa. Kuka olikaan se kirjailija, joka sanoi: ”Avioliitto on instituutio, jossa kaksi vankia vahtii toisiaan ja koti on paikka, jossa kiusataan lapsia.”

Huolimatta näistä tapauksista taikka hukkaan heitetyistä viidestätoista vuodestani en tunne itseäni surulliseksi – en lainkaan. Lienen mies vailla tunteita. Tai syväjäädytetty.


Tiedän urani olevan jyrkän käyrän ylöspäin. Säästöni kasvavat ja tuottavat korkoa korolle. Joskus erehdyn katsomaan itseäni peilistä ja ihmettelen, kuka on tuo mies, jonka päälaen oheneva hiuskasvusto on kertomus huomisen kaljuudesta. Mies, jonka silmänalusia koristavat mustat varjot. En usko tuntevani häntä. Harvoin minä hymyilen ja koskaan en naura. Elämä vailla elämää, täynnä kumajavaa tyhjyyttä, eikä sekään tunnu miltään. Se vain on – ei mitään. Hyvä niin.


On maaliskuu. Kylmä ja tuulinen maaliskuu pienessä merenrantakylässä. Hevosilla tarhoissa alkava kevätkiima.


Seison eräässä ratsastustilaisuudessa syvästi palellen aukeilta pelloilta puhaltavan viiman kourissa. Haistelin lapsuudesta tuttua, paksua ja hyvää hevosenhajua. Äkkiä tunsin pakahduttavaa ja minulle vierasta riemun tunnetta. Samalla kun tunsin miltei hymyileväni, tapasin tytön. Itse asiassa tapasin naimisissa olevan naisen. Itsellisen, tyypillisesti muodikkaan nykynaisen, vilkkaan ja kauniin. Täynnä usein paljastuvaa valkoista hymyä. Aitoa englantilaista tweediä, menestyksestä kielivää itsevarmaa käytöstä, pehmeää, ruskeaa nahkaa, ripaus Lagerfeldiä. Juuri oikea rotutamma seisomaan siellä, missä hevosten kupeet höyrysivät ja maisemaa ympäröi eräänlainen vauras laaja-alaisuus. Juuri sellainen tamma, joka ottaa haluamansa ja sitten ylen antaa jätöksen loppuun käytettynä. Juuri kun kuvittelin häntä veneen kannelle, katseemme kohtasivat. Kulissit romahtivat.


Näin hänet alastomana. Tiesin, että olin ainoa, joka oli koskaan nähnyt hänet. Hänen silmänsä olivat kovat ja pehmeät. Hänen ilonsa takana asui käsittämätön suru. Kaikki katsoivat häntä, sillä häntä oli vaikea olla huomaamatta. Mutta vain minä näin, että hän on runo ja merituuli, kuuma suudelma ja levoton halu. Vain minä näin, että hänen yksinäinen sielunsa oli alati harhaillut etsien oikeaa paria sitä koskaan löytämättä. Sillä hetkellä, katseidemme koskettaessa, kun hänen harmaat silmänsä muuttuivat meren vaahtopääaalloiksi kuiskien ensimmäisestä tiedon kajastuksesta, tajusin hänen löytäneen itsensä.


Minä olin hänelle satama ja lopullinen rauha. Hän oli minulle eräs tuulinen maaliskuun päivä, kevään aavistus, silkkiturpahevoset, muodollinen esittely, harmaa katse jääsieluni pinnalla, katseessa pilkahdus meren vihreää.


Pakenin. Pelkäsin jäätikköni sulamista.


Kesä. Syreenin ja meren tuoksua. On loma. Olen lähdössä merelle. Enää en kelpuuta seuraksi kuin itseni. Lähden yksin. Edellinen kesä opetti. Oli joitakin naisia, useimmat papukaijasarjaa. Jokunen hissukka ja eräs kipeästi elättäjää kaipaava yksinhuoltaja liikakiloineen. Kaikki huonoja rakastajia, huonoja meri-ihmisiä ja mikä pahinta, tyhmiä. Tuhertelin paljon paatin koneiden kimpussa, melkein asuin konehuoneessa. Sängyssä tein teknisen tempun ja pelehdin kondomien ja toivorikkaiden naisten kanssa. Tunsin vihlovaa tyhjyyttä. Koko mereni oli pilalla. Kaipasin lokkeja, suolaisia kosketuksia, tyydytyksen huutoa suviyössä. Kaipasin aitoa. Kaipasin itseni kaltaista, enkä kertaakaan uskaltanut antaa itseni ajatella, ketä.


Kerran yöllä sukelsin mereen huuhtoakseni ihomuistiltani tympeiden panojen maut. Ja mitä kohtasinkaan! Meren syleilyssä olin hänen sylissään. Tunsin hänen naisenlantionsa, joka jo ennen aikojen alkua oli tarkoitettu vain minulle. Käsissäni olivat hänen pienet rintansa, kuin helmet turvaisasti simpukkakodeissaan. Katseeni, mieleni, miehenelämäni upposi häneen loputtomasti. Hipaisu autuutta ylitse älyn ja järjen.


Tajuamisen vallatessa minut, nousin rivakasti kannelle. Purin käteni suolaista makua samalla huutaen hurjaa, järjetöntä eläimen valitusta, kunnes kipu ylitti kivun ja minä synnyin uutena. Äkkiä näin meren loistavan yökauneuden, koko sen väreilevän, tuoksuvan, alastoman helmiäisihon. Ja tiesin, että olin puhtaudesta rikas ja tyydytetty. Tiesin myös tästä hetkestä nukkuvani yksin. Vain mereni kanssa.


Lokakuussa hän tuli luokseni. Oli määrätietoinen ja halusi minut. Ilman sanoja, ilman ainoatakaan sanaa. Rakastelimme olohuoneen lattialla. Se oli jotenkin kuin pyhä toimitus, sinetti. Jälkeenpäin tuli muita kertoja. Paljon kertoja. Hän otti avioeron ja jätti taakseen kaiken. Koko entisen elämänsä.


Hän muutti luokseni, hän muutti minuun. En enää tuntenut kuollutta itseäni. Aloin hengittää. Opin nauramaan. Opin nauttimaan.


Hän oli hyvin kaunis ja hän rakasti kauneutta. Lyhyessä ajassa hän istutti kotimme suojaksi todellisen salaisen puutarhan, jossa kukkivat kirsikka- ja luumupuut, tuoksuivat ruusut ja liljat, oravat söivät kädestä ja siilit hiipivät iltakupeilleen. Akileijoja hän istutti keijuille ja unikkoja rakkaudelle. Orvokkeja ja valkovuokkoja minulle…

Opin haluamaan häntä loputtomasti. Meillä oli hyvä keskustelu, mutta omistimme myös hyvän hiljaisuuden. Ymmärsimme toisiamme ilman sanoja, mutta toisaalta olimme ainoat toistemme ymmärtäjät.


Huhtikuussa matkustimme Pariisiin. Uusi kieli, viini, ruoat, ihmiset tekivät hänet onnelliseksi. Söimme mahtavia aterioita. Söimme toisiamme. Olimme alati nälkäisiä ja alati tyydytettyjä. Päätimme jonain päivän palata Ranskaan, meidän Ranskaamme: Mémoire chérie/ kaksi kolmen minuutin munaa/ rapiseva aamulehti/ kynttilän levoton lepatus/ -arkiaamu. Mémoire chérie/ ranskalaista maalaisjuustoa/ täyteläistä punaviiniä/ kujertavat kyyhkyset/ -Bapaume. Muistatko? Elämä oli kevyttä, kuin oikein hyvää viiniä. – Mémoire chérie, kuiskaa hän toisinaan ja rakastelee ranskaksi. Kuulumme toisillemme!


Emme käyttäneet ehkäisyä. Se ei kuulunut meille. Elokuussa hän tuli raskaaksi ja olimme riemusta hulluna. Vihdoinkin lapsi juuri oikean ihmisen kanssa. Hän uskoi lapsen saaneen alkunsa eräässä kanervikossa pikkusaarella. Hän puhuikin kanervavauvasta. Tosiasiassa sitä ei voinut tietää, sillä me rakastelimme miltei joka päivä tai kolmekin kertaa päivässä. Alati.


Kanervavauva teki hänen ihonsa pehmeäksi ja toi silmiinsä aamu-usvan. Hän sisusti lastenhuonetta, söi vitamiineja, käveli, ui ja rakasteli paljon. Täydempää ei elämä voinut olla.


Lokakuun lopulla hän sai keskenmenon. Hän itki loputtomasti sairaalassa, kotona, sylissäni ja yksin piilossa. Hän itki elämänsä kaikki kyyneleet eikä ollut koskaan myöhemmin sureva.


Erään kerran hän sanoi:” Rakkaani, eihän kuolemakaan voi meitä erottaa? Sovitaan, että tulemme ylitse tuntemattoman toistemme luokse ja pidämme toisiamme sylissä ilman surua – hellästi.”


Hän sanoi tämän eräänä yönä nukahtaen lujasti sormeani puristaen kuin pikkulapsi. Ihan kippurassa. Kuin sikiö kohdun suojassa.


Kodissamme soi usein Errol Garnerin Misty. Kappale, josta hän erityisesti piti. Jokainen pianon koskettimen helähdys vastasi hänen suruunsa. Lohdutti häntä tai vei pois. Mielessäni soi nytkin Misty. Nyt kun hänen kuolemastaan on aikoja. Hautajaiset. Vain minä läsnä. Minä ja Misty.


Mihinkö hän kuoli? Liikaan suruun? Liikaan rakkauteen? Ehkäpä niin, ajattelen minä. Ulkopuolisille hän kuoli tavalliseen, arkipäiväiseen syöpään. Tiesin, että hänellä oli ollut melanooma vuosia sitten. Arpi oli melko näyttävä, sitä olisi ollut vaikea salata. Sen sijaan en tiennyt, että hänet oli määrätty kontrolleihin vuosikausiksi. Ne hän ’unohti’. Se oli Julian valinta.


Eräässä elokuun yössä sirottelin hänen tuhkansa mereen ja tuuleen. Ensimmäisen kerran sitten lapsuuteni itkin todellista itkua. Avuttoman lapsen itkua. Lokit, haahkat ja tiirat nukkuivat kivillään, kun minä vapautin suruni yhtymään meren hiljaisuuteen. Mutta meri ei ollut hiljaa. Meri lauloi minulle:” Kippari, älä ole surullinen, sillä nyt minun on hyvä. Levoton, lepattava sielurukkani on löytänyt rauhan. Olen meren suolainen maku ihollasi, olen lokin huuto aamuvarhain, olen kuunvalo uniesi sillalla, olen suvisade ja talven pyry. Olen kaikki mitä ikinä keksit kaivata. Sinun.”


Niin lauloi ja lohdutti meri. Lohdutti ja tyynnytti minut levolliseen väsymykseen. Sai minut kajuuttaan sulkeutumaan unen lohtuun. Ennen nukahtamistani tunsin, kuinka tuttu, pieni käsi puristui sormeni ympärille: Lämmitä!

Leena Lumi
kuva Henri de Toulouse-Lautrec (Impressionistit, Kirjayhtymä 1979)