perjantai 20. elokuuta 2010
REVITTY SYDÄN - VOIKO USKOTTOMUUDESTA TOIPUA?
Muistatko miltä tuntui rakastua niin, että sinussa huojahti? Muistatko, miten huulesi syttyivät tuleen hänen huulissaan ja sylisi huusi nälissään hänen syliään? Muistatko, miten seinä johon nojasit, tatuoi selkääsi kuvionsa ja miten mustarastas lauloi katkeamatta koko sen suvisen yön, jolloin taivas kaartui korkeammin kuin koskaan ja vannoitte ikuisen rakkauden valat todistajina aamu-usvan seitti ja tyydytyksen hiljainen, raukea huokaus?
Me kaikki muistamme, miltä tuntui rakastua, rakastaa, lupautua ja lähteä kulkemaan yhdessä toisen kanssa. Perustaa oma pesä, saada yhteiset lapset, lainat, lemmikit, arki ja juhla, riidat ja rakastelut ja luottamus siihen, että toinen on aina siinä vierellä tapahtuipa mitä tahansa. Hän ei koskaan minua jätä, sillä näin oli tähtiin kirjoitettu. Vaan entä jos…?
Maria Buchert, Kari Kiianmaa ja Tellervo Uljas ovat yhdessä kirjoittaneet kirjan Revitty sydän – Voiko uskottomuudesta toipua? (Minerva 2010). Tämä kirja vastaa kysymykseen: vaan entä jos toinen osapuoli pettääkin sopimuksen, lähtee toiseen syliin, toisiin kyliin, vaihtaa uuteen nuorempaan, vanhempaan, kauniimpaan tai rumempaan? Vaihtaa sinut toiseen kuin vaihtaisi paitaa tai autoa. Tai entä jos hän salaakin kaiken ja sinusta tulee hotelli ja arki, toisesta taivas ja juhla. Miten sinä selviät sitten? Miten selviytyä pettämisestä, petetyksi tulemisesta tai miten selviytyä siitä, että tajuat itse olleesi se, joka petti!
Revitty sydän kirjan tekijöistä Maria Buchert on tutkinut uskottomuutta ja sen syitä uskottoman näkökulmasta. Kari Kiianmaa on psykologi ja parisuhdeterapeutti. Tellervo Uljas on tutkinut petettyjen selviytymistä uskottomuuskriisissä. Kirja jakautuu tavallaan neljään osaan, jossa alussa tarkastellaan uskottomuutta yleisesti, sitten saavat vuoron uskottomuuden uhrit, joilta uskottomuuden myötä on kadonnut illuusio omasta haavoittumattomuudesta ja jotka vahvasti tiedostavat elämän epävarmuuden ja oman katoavaisuutensa. Uhrien jälkeen Maria Buchert antaa äänen uskottomille, joista löytyykin kauheiden pettäjien sijaan hellyysvajeisia ihmisiä täynnä selittämätöntä hellyyden ja rakkauden kaipuuta täynnä kärsimystä omasta uskottomuudesta. Kirjan viimeinen kolmannes on kuin terapiaistunto, jossa kootaan sirpaleita. Käydään läpi parisuhteen mahdollinen pelastaminen, petetyn sekä pettäjän kasvuhaasteet, mutta myös tilanne, jossa parisuhde päättyy. On myös Uskottomuustesti ja neuvoja miten ehkäistä uskottomuus sekä kuin kultaisena siltana parisuhteen voittoon, rakkauden kaiken se kestää, kaiken se kärsii –pitkospuina ylitse vajottavan suon Parisuhteen kymmenen käskyä.
Minun mielestäni evankelisluterilaisen kirkon pitäisi nyt astua nykyaikaan ja tarjota vihkipareille tämä kirja yhdessä sen perinteisen vihkiraamatun kanssa. Elämme huimia aikoja. Kaikenikäiset eroavat. Pitkätkin liitot päättyvät eroon, sillä jokainen hakee omaa onneaan ja palvontaa, sillä narsismi, kätketty tai näkyvä, on päivän trendi. Ei nähdä omalta hellyysnälältä enää sitä hiillosta, josta se tuli aikanaan syttyi. Ei tajuta herättää sitä tuttua, rakasta, arjessa hiipunutta tulta henkiin, vaan mennään sinne, missä tuli palaa uutena ja ilman vaivannäköä syttyvänä. Katsotaan uuteen tuleen ja nähdään tulen kertovan usvan tarinaa, mutta kun herätään löydetään hiillos vailla hehkua ja kärsimys alkaa. Kärsimys! Tämä on Revityn sydämen punainen lanka: Pettäminen satuttaa kaikkia osapuolia.
Maria Buchert:
Pettäjän tie ei ole helppo. Tietä lähtee kulkemaan ihminen, joka on monella tapaa epätoivoinen. Elämä, parisuhde ja ennen kaikkea oma minä ei ole vastanneet niitä tavoitteita, joita elämälle on asetettu. Pettäjän tiellä kulkee ihminen, joka tietää satuttavansa muita. Tämä satuttaa myös pettäjää. Pettäjän tielle lähdettäessä onkin hyvä muistaa, että jos takana on huomattava määrä ongelmia, löytyy niitä edestä ainakin yhtä paljon.
Uskottomien elämäntarinoita lukiessa havaitsee, ettei kukaan voi saada kaikkea, maksamatta siitä kovaa hintaa. Harhaluulon ’pettäjän helposta elämästä’ voi unohtaa. Uskottomuuskriisissä ei kärsi vain petetty vaan myös pettäjä. Pettäjän kärsimys on vain hiljaisuuden ja salaisuuksien verhoamaa.
Revitty sydän toivottavasti löytää tiensä jokaisen lukijani luokse. Tätä lukekoot niin onnellisissa pitkissä suhteissa nauttivat parit kuin myös ne, joiden sydän on nyt pirstaleina ja tuntuu kuin maa katoasi jalkojen alta. Tämän kirjan lukeminen on terapiaa ennen akuuttia tarvetta terapiaan! Jokainen, ja kiveen on hakattu, että jokainen löytää jotain itsestään tässä kirjassa. Kolme alan huippuasiantuntijaa ja sitten sekä itse petetyt kuin myös pettäjät, kirjoittavat tarinaa, jossa onni ja rakkaus on niin mahdollista saavuttaa ja säilyttää kuin lopullisesti kadottaa.
Vaan yksi ei koskaan katoa ja se on rakkaus. Rakkaudesta sain kerran keskustella Maria Buchertin kanssa, sillä hän oli kummipoikani kastepappi. Puhuimme ikuisesta rakkaudesta ja siitä ainoasta oikeasta…Ja nyt Maria on mukana tässä kirjassa, jota suosittelen kaikille ikään, säätyyn, rotuun, uskontoon katsomatta, sillä kiveen on hakattu:
Rakkaus ei koskaan häviä. (1.Kor. 13:8)
torstai 19. elokuuta 2010
keskiviikko 18. elokuuta 2010
SINUN UNESI PITKÄ ON, ON SAKEA VIINI UNIEN...
Sinun unesi pitkä on,
on sakea viini unien
ja pimeys unen metsien.
Et toista reunaa näe.
Sinne minua houkutat,
yhä lähemmäksi luoksesi,
yhä syvemmälle luoksesi
sen metsän uumeniin,
sen metsän uumeniin.
- Marja-Leena Mikkola -
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Tuure
on sakea viini unien
ja pimeys unen metsien.
Et toista reunaa näe.
Sinne minua houkutat,
yhä lähemmäksi luoksesi,
yhä syvemmälle luoksesi
sen metsän uumeniin,
sen metsän uumeniin.
- Marja-Leena Mikkola -
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Tuure
MINNE TYTÖT KADONNEET
Myönnän heti, että en ole ollut mikään Leena Lehtolainen fani. Ensimmäiset Lehtolaiset paras ystäväni pakotti minut lukemaan ja silloinkin pidin vain kirjasta Luonas en ollutkaan (2007) ja dekkareista vain Kuolemanspiraalista (1997). Ja sitten luin Henkivartijan (2009), joka oli aika kovatyylistä dekkariksikin, mutta laatuisa…Mutta: Enhän edes ollut lukenut niitä kaikkia, enkä aikonutkaan…kunnes…
Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (Tammi 2010) lunastaa Lehtolaisen sijan kirjastossani, sillä tämä oli yksi niitä uskomattomia kertoja, jolloin saatoin lukea suomalaista dialogia ilman myötähäpeää. Tiedättehän vanhat kotimaiset elokuvat, miten niissä puhutaan lemmestäkin kuin se olisi pilaantunutta maitoa ja murhasta kuin pitäisi huutaa lujaa ja tuijottaa vihaisesti ja siinä kaikki. Myönnän, että Leena Lehtolainen on äärettömän lahjakas kirjoittaja, joka selvästi panee peliin kaikkensa. Hänen dialoginsa kirjassa Minne tytöt kadonneet on kuin kokemuspohjaista, sillä sen maku on niin tosi! Ja mitä tulee Maria Kallioon, niin hänestä on tullut Lehtolaisen ilmetty alter ego, sillä kirjailija on omimillaan rikospoliisi Kallion pään sisällä ja nahoissa. Maria Kalliona Leena pääsee ehdoitta ’under my skin’.
Minne tytöt kadonneet –teos vie meidät keskelle sitä aihetta, jota nettipalstat suorastaan kiehuvat: maahanmuuttajien kulttuurin ja paikallisen väestön kulttuuriin välisiin ristiriitoihin, jotka pahimmillaan työllistävät rikospoliisia, synnyttävät pahoinpitelyjä ja jopa murhia. Nyt katoaa miltei samanaikaisesti kolme tyttöä, joista yksi on Sudanista, yksi Afganistanista ja yksi Bosniasta. Hämmennys on suuri ja jonkin mielessä ehtii jo käydä mielikuva maahanmuuttajatyttöjä tappavasta sarjamurhaajasta…Tytöt ovat seurustelleet kauppaneuvos Sylvia Sandelinin kustantamassa Tyttökerhossa, jonne pojilta on pääsy kielletty, mutta jossa maahanmuuttajatytöt voivat seurustella vapaasti suomalaisten tyttöjen ja naisten kanssa. Kauppaneuvos on niin värikäs hahmo, että takuulla jo ihan hänenkin takiaan tämä kirja tullaan käsikirjoittamaan tv-sarjaksi. Sylvian mielipiteet ovat osin vuosituhannen vaihteen yläluokalta, mutta rinnassa sykkii lämmin sydän ’hänen tytöilleen’. Toinen värikäs, suorastaan räväkkä hahmo on rikospoliisi Ursula Honkanen, joka korkeilla koroillaan ja tekokynsillään on oletettua paljon kovempi poliisi ja hän sanoo aina mitä ajattelee:
Voi itku teitä suvaitsevaisia hölmöjä! Miinasillanpäät ja helvisipilät varmaan pyörivät haudassaan kun kuulevat että suomalaisnaiset haluavat kääntyä muslimeiksi ja hankkiutua takaisin siihen alistettuun asemaan, josta he parhaansa mukaan yrittivät kiskoa meidät pois. Onko joissakin naisissa sisällä joku ihmeellinen halu antaa miesten määräillä? En tajua, tajuatko sinä, Kallio?
Maria ei provosoidu Ursulasta, jota kovasti arvostaa poliisina, mutta mielessään hän ajattelee:
Nuorena olin ajatellut, että kiihkouskovaiset olivat kahjoja. Hieman vanhempana olin koettanut käsittää heidän ajatusmaailmaansa, mutta en voinut hyväksyä sellaista tapaa uskoa, joka teki toisesta sukupuolesta alempiarvoisen, olipa uskonto mikä tahansa.
Minne tytöt kadonneet on dekkari, mutta myös yhteiskunnallista pohdiskelua sekä ihan alastonta faktaa siitä, mitä maassamme tällä hetkellä tapahtuu. Onko niin kaukaa haettua, ettemmekö voisi lukea uutista omasta aamuaviisistamme päähuiviinsa kuristetusta muslimitytöstä! Ja päivittäin törmäämme maahanmuuttajia vastaan tai myötään julkaistuihin mielipiteisiin. Kysymys kuuluukin, kuka on oikeassa tilanteessa jossa on kaksi totuutta? Vai onko totuutta sittenkään olemassa ja kaikki on vain unta, jossa luulemme näkevämme ainoan oikean totuuden…
Hyvänen aika, onko Maria Kalliosta tulossa minulle suomalaisvastine addiktilleni Kay Scarpettalle!
Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet (Tammi 2010) lunastaa Lehtolaisen sijan kirjastossani, sillä tämä oli yksi niitä uskomattomia kertoja, jolloin saatoin lukea suomalaista dialogia ilman myötähäpeää. Tiedättehän vanhat kotimaiset elokuvat, miten niissä puhutaan lemmestäkin kuin se olisi pilaantunutta maitoa ja murhasta kuin pitäisi huutaa lujaa ja tuijottaa vihaisesti ja siinä kaikki. Myönnän, että Leena Lehtolainen on äärettömän lahjakas kirjoittaja, joka selvästi panee peliin kaikkensa. Hänen dialoginsa kirjassa Minne tytöt kadonneet on kuin kokemuspohjaista, sillä sen maku on niin tosi! Ja mitä tulee Maria Kallioon, niin hänestä on tullut Lehtolaisen ilmetty alter ego, sillä kirjailija on omimillaan rikospoliisi Kallion pään sisällä ja nahoissa. Maria Kalliona Leena pääsee ehdoitta ’under my skin’.
Minne tytöt kadonneet –teos vie meidät keskelle sitä aihetta, jota nettipalstat suorastaan kiehuvat: maahanmuuttajien kulttuurin ja paikallisen väestön kulttuuriin välisiin ristiriitoihin, jotka pahimmillaan työllistävät rikospoliisia, synnyttävät pahoinpitelyjä ja jopa murhia. Nyt katoaa miltei samanaikaisesti kolme tyttöä, joista yksi on Sudanista, yksi Afganistanista ja yksi Bosniasta. Hämmennys on suuri ja jonkin mielessä ehtii jo käydä mielikuva maahanmuuttajatyttöjä tappavasta sarjamurhaajasta…Tytöt ovat seurustelleet kauppaneuvos Sylvia Sandelinin kustantamassa Tyttökerhossa, jonne pojilta on pääsy kielletty, mutta jossa maahanmuuttajatytöt voivat seurustella vapaasti suomalaisten tyttöjen ja naisten kanssa. Kauppaneuvos on niin värikäs hahmo, että takuulla jo ihan hänenkin takiaan tämä kirja tullaan käsikirjoittamaan tv-sarjaksi. Sylvian mielipiteet ovat osin vuosituhannen vaihteen yläluokalta, mutta rinnassa sykkii lämmin sydän ’hänen tytöilleen’. Toinen värikäs, suorastaan räväkkä hahmo on rikospoliisi Ursula Honkanen, joka korkeilla koroillaan ja tekokynsillään on oletettua paljon kovempi poliisi ja hän sanoo aina mitä ajattelee:
Voi itku teitä suvaitsevaisia hölmöjä! Miinasillanpäät ja helvisipilät varmaan pyörivät haudassaan kun kuulevat että suomalaisnaiset haluavat kääntyä muslimeiksi ja hankkiutua takaisin siihen alistettuun asemaan, josta he parhaansa mukaan yrittivät kiskoa meidät pois. Onko joissakin naisissa sisällä joku ihmeellinen halu antaa miesten määräillä? En tajua, tajuatko sinä, Kallio?
Maria ei provosoidu Ursulasta, jota kovasti arvostaa poliisina, mutta mielessään hän ajattelee:
Nuorena olin ajatellut, että kiihkouskovaiset olivat kahjoja. Hieman vanhempana olin koettanut käsittää heidän ajatusmaailmaansa, mutta en voinut hyväksyä sellaista tapaa uskoa, joka teki toisesta sukupuolesta alempiarvoisen, olipa uskonto mikä tahansa.
Minne tytöt kadonneet on dekkari, mutta myös yhteiskunnallista pohdiskelua sekä ihan alastonta faktaa siitä, mitä maassamme tällä hetkellä tapahtuu. Onko niin kaukaa haettua, ettemmekö voisi lukea uutista omasta aamuaviisistamme päähuiviinsa kuristetusta muslimitytöstä! Ja päivittäin törmäämme maahanmuuttajia vastaan tai myötään julkaistuihin mielipiteisiin. Kysymys kuuluukin, kuka on oikeassa tilanteessa jossa on kaksi totuutta? Vai onko totuutta sittenkään olemassa ja kaikki on vain unta, jossa luulemme näkevämme ainoan oikean totuuden…
Hyvänen aika, onko Maria Kalliosta tulossa minulle suomalaisvastine addiktilleni Kay Scarpettalle!
LEENA LEHTOLAINEN
Leena Lehtolainen, s. 11.11.1964, on Suomen suosituimpia kirjailijoita. Hän on julkaissut parikymmentä teosta. Tunnetuksi hän on tullut erityisesti Maria Kalliosta kertovasta kirjasarjastaan, josta on tehty mtv3:lla esitetty suosittu televisiosarja. Lehtolaisen esikoisteos Ja äkkiä olikin toukokuu julkaistiin tekijän ollessa vasta 12-vuotias.
Lehtolainen on myös kirjoittanut kolumneja sekä julkaissut muitakin kaunokirjallisia teoksia kuin dekkareita. Hänen kirjojensa käännösoikeudet on myyty 16 maahan, uusimpana Espanja ja Italia. Lehtolaisen teokset ovat suosittuja etenkin Saksassa.
Lehtolaisen uusin teos Minne tytöt kadonneet on 11. Maria Kallio –rikosromaani. Kirja on vaikuttava kertomus maahanmuuttajien ja paikallisen kulttuurin yhteentörmäyksestä. Seura –lehdessä no 32 Sanna-Kaisa Hongiston jutussa Alistettuja pitää puolustaa Lehtolainen toteaa:
Suomalaisen ja radikaalin islamin naiskuvan törmäyksessä olen raa’asti sitä mieltä, että suomalainen on oikeassa. Alistettuja pitää puolustaa eikä vedota siihen, että alistaminen johtuu muuttajien kulttuurista.
En edes hyväksy kunniaväkivalta-nimitystä, koska väkivalta ei ole koskaan kunniallista. Parempi termi olisi häpeäväkivalta.
Lehtolainen kertoo järkyttyneensä etsiessään kirjaansa materiaalia netin keskustelupalstoilta. Ihmisten viha hämmensi ja vei yöunet. Toisaalta kirjailija myöntää itsekin ’saavansa raivareita’, kun hänen arvomaailmansa törmää toisenlaiseen.
Puran raivoani juoksemalla, luukuttamalla musiikkia ja tietenkin kirjoittamalla. Joskus rauhoitan itseäni joogalla.
Anna-lehdessä 32-33 Miia Siistosen jutussa Jokainen kirja on ihme, kerrotaan:
Kirjoitusprosessi oli tällä kertaa poikkeuksellisen raskas. Lehtolainen sai ideansa kirjaansa jo vuona 2003, jolloin hän osallistui Yleisradion Kabul kutsuu –ohjelmaan. Aihetta muhitellessaan hän liikuskeli maahanmuuttokriittisillä nettisivuilla ja ihmetteli, mistä tolkuton viha kumpuaa.
Lehtolainen tuntee intohimoa taitoluisteluun ja kissoihin. Suu napsaa kantarelleihin. Mielijuoma on Laproaigh. Flow-tilassa kirjoittaminen vie Leenaa täysillä. Hurjimmillaan Lehtolainen on työskennellyt jopa neljäntoista tunnin rupeamia, jonka jälkeen kierroksia pudottaa vaikka keittiön siivous.
Lehtolainen on myös kirjoittanut kolumneja sekä julkaissut muitakin kaunokirjallisia teoksia kuin dekkareita. Hänen kirjojensa käännösoikeudet on myyty 16 maahan, uusimpana Espanja ja Italia. Lehtolaisen teokset ovat suosittuja etenkin Saksassa.
Lehtolaisen uusin teos Minne tytöt kadonneet on 11. Maria Kallio –rikosromaani. Kirja on vaikuttava kertomus maahanmuuttajien ja paikallisen kulttuurin yhteentörmäyksestä. Seura –lehdessä no 32 Sanna-Kaisa Hongiston jutussa Alistettuja pitää puolustaa Lehtolainen toteaa:
Suomalaisen ja radikaalin islamin naiskuvan törmäyksessä olen raa’asti sitä mieltä, että suomalainen on oikeassa. Alistettuja pitää puolustaa eikä vedota siihen, että alistaminen johtuu muuttajien kulttuurista.
En edes hyväksy kunniaväkivalta-nimitystä, koska väkivalta ei ole koskaan kunniallista. Parempi termi olisi häpeäväkivalta.
Lehtolainen kertoo järkyttyneensä etsiessään kirjaansa materiaalia netin keskustelupalstoilta. Ihmisten viha hämmensi ja vei yöunet. Toisaalta kirjailija myöntää itsekin ’saavansa raivareita’, kun hänen arvomaailmansa törmää toisenlaiseen.
Puran raivoani juoksemalla, luukuttamalla musiikkia ja tietenkin kirjoittamalla. Joskus rauhoitan itseäni joogalla.
Anna-lehdessä 32-33 Miia Siistosen jutussa Jokainen kirja on ihme, kerrotaan:
Kirjoitusprosessi oli tällä kertaa poikkeuksellisen raskas. Lehtolainen sai ideansa kirjaansa jo vuona 2003, jolloin hän osallistui Yleisradion Kabul kutsuu –ohjelmaan. Aihetta muhitellessaan hän liikuskeli maahanmuuttokriittisillä nettisivuilla ja ihmetteli, mistä tolkuton viha kumpuaa.
Lehtolainen tuntee intohimoa taitoluisteluun ja kissoihin. Suu napsaa kantarelleihin. Mielijuoma on Laproaigh. Flow-tilassa kirjoittaminen vie Leenaa täysillä. Hurjimmillaan Lehtolainen on työskennellyt jopa neljäntoista tunnin rupeamia, jonka jälkeen kierroksia pudottaa vaikka keittiön siivous.
HAUDANKAIVAJAN TYTÄR
Jää kumisee uhkaavasti, railo aukeaa…Joyce Carol Oates Haudankaivajan tytär (The Gravedigger’s Daughter, Otava 2009, suomennos Kaijamari Sivill)… ja minä putoan…kuulen musiikkia…jääurut…Appassionata…
Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones, Leena Lumi tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:
Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!
Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.
Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.
Minua vapisuttaa. Kun on elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.
Pane minua, pane. Satuta vähän.
Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?
Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.
Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”
Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.
Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.
Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.
Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?
Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.
Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Ja minua vapisuttaa. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat Suuret Kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi. Niin kauan kannattaa elää, kunnes muste kuivuu ja on kirjoitettu viimeinenkin tarina siitä, mikä on naisen osa maailmassa.
Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…Ah!, tarvitsen nyt musiikkia…
Appassionata
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjanainen Susa Katja/Lumiomena Jaana ja Suketus
Nimeni on Rebecca Schwart, Hazel Jones, Leena Lumi tai ihan kuinka haluatte. Te katsotte minua kuin jotain outoa, mutta tehän olettekin niitä toisia. Isäni, haudankaivaja Jacob Schwart viilsi minuun monta tietoa teistä, joten osaan olla varuillani. Ai niin, tänään nimeni on Rebecca Tignor, on vuosi 1959 ja kävelen kotiin proomukanavan hinauspolkua Chautauqua Fallsissa. On raukea seepianvärinen päivä, mutta minua seuraa oudonnäköinen mies. Pitää olla varuillaan. Tytön pitää aina olla varuillaan. Näin opetti äitini Anna Schwart, joka synnytti minut laivassa uuden maan satamassa, kun perheeni oli ensin matkannut natseja pakoon yli suuren meren ja kukaan ei olisi enää jaksanut mitään riesaa, vähiten vastasyntynyttä. Me kuitenkin selvisimme ja muistan kun kuuntelin äitini kanssa Appassionataa radiosta…äitini soitti pianoa…silloin ennen…vanhassa maassa. Mutta nyt minun pitää juosta…ja muistaa:
Kätke heikkoutesi heiltä ja jonain päivänä me maksamme takaisin! Vihollisille, jotka pilkkaavat meitä!
Niin monta miljoonaa kuollutta tuupattuna kuoppiin, pelkkää lihaa.
Niin kuin se toinenkaan hän ei koskaan hyvästellyt. Lähti sanaa sanomatta.
Minua vapisuttaa. Kun on elää lukeakseen ja sitten kohtaa Joyce Carol Oatesin kaltaisen kertojan, osaa alkaa pelätä. Minusta tulee Rebecca ja alan pelätä. Voiko kukaan tätä enää ylittää. Minä tunnistan Suuren Kertojan äänen lävitse paksuimmankin jään. Soittakoon vain jääurut Appassionataa, mutta minä kuulen enemmän: Joyce Carol Oates keiju. Ei, ei sellainen kiltti sadun keiju, vaan sellainen noitakeiju, joka osaa laittaa sanoja peräkkäin niin, että ennen helvetti jäätyy kuin hänestä toipuu. Hän kastaa kynänsä veriseen maahan ja kynä alkaa suihkia tarinaa, jota et tiennyt/uskonut/kestänyt/kokenut koskaan mahdolliseksi. Ai niin, minä olen Joyce Carol Oatesin isoäiti, jonka muistoksi hän kirjoitti tämän kirjan. Mutta minä olen myös Hazel, jolta vietiin lapsuuden kieli, ja millään muulla kielellä sydän ei pysty puhumaan.
Pane minua, pane. Satuta vähän.
Näinhän sinä haluat, mustalaistyttö? Eikö?
Siitä saitte. Nyt riitti pogromi.
Rebeccan elämän tuoksu oli hautausmaan imelän mätä haju. Hänen elämän tunnetilansa oli jatkuva varuillaanolo ja lopulta vahvistunut petoeläimen tietoisuus pitää kaikki asiansa piilossa, niin kuin pitää piilossa heikkoutensa, sillä ”liika tieto on heikkous sellaisten joukossa, jotka tietävät vähän.”
Tignorin jälkeen hän ei ollut halunnut rakastella kenenkään miehen kanssa. Hän ei luottanut yhteenkään mieheen, ei halunnut päästää ketään sisälleen sillä tavoin.
Isä Jacob, Rebeccan lapsen isä Tignor…he kestivät häntä melkein omana itsenään tiettyyn rajaan asti, mutta jää oli heikkoa ja yllättäen purkautui vaarallinen raivo, jota ei voinut ennustaa. Ei sitä ei voinut.
Minervan pöllö nousee lentoon vasta hämärissä.
Niinhän Haudankaivajan lukijakin uskoo, kun sitä koko ajan toistetaan, vaan voiko Rebecca, ruumiiden tuoksussa kasvanut, hän joka näki entisen matematiikanopettaja isänsä kaivamassa köyrynä kristittyjen hautoja kunnes…voiko Rebeccan pöllö lentää aamu-usvassa…onko olemassa mitään, mikä johtaisi Tignorin jahdin epäonnistumiseen?
Hazelin hiestä kostea tukka takertui kasvoihin, suuhun. Hänen maidonvaaleat rintansa olivat suuremmat, raskaammat kuin Gallagher oli kuvitellut, nännit olivat isot kuin marjat. Eikä Gallagher ollut osannut odottaa hänen runsasta, tummaa karvoitustaan, jalkovälin pikimustaa pehkosta napaan suikertavaa vanaa. Ei jalkojen lihaksikasta voimaa, ympärilleen puristuvia polvia. Minä rakastan rakastan rakastan sinua tukahtui hänen kurkkuunsa kun hän avuttomana pumppasi elämänsä Hazeliin.
Ja saman aikaisesti minä polvistun tämän kirjan edessä. Ja minua vapisuttaa. Nyt on tämä Haudankaivajan tytär, joka on lapseen, tyttöön, naiseen kohdistuvasta rajusta väkivaltaisuudestaan huolimatta, lupaan sen, selviytymistarina. Näitä tällaisia tarinoita kirjoittavat Suuret Kertojat ja taas sanon: Niin kauan kannattaa elää kun syntyy kirjoja avaamaan railoja muistiin, kirjoja vapisuttamaan, kirjoja pudottamaan sinut polvillesi. Niin kauan kannattaa elää, kunnes muste kuivuu ja on kirjoitettu viimeinenkin tarina siitä, mikä on naisen osa maailmassa.
Ei tämä ollut paha railo. Kuulen musiikkia: Appassionata. Jääurut soittavat ja minä muistan, miten valkolatva tuoksui haudankaivajan mökin takana. Valkolatvan kukat olivat kuin kuuraa tai puuterilunta. Aurinko nousee. Musiikkia…Ah!, tarvitsen nyt musiikkia…
Appassionata
*****
Tämän kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjanainen Susa Katja/Lumiomena Jaana ja Suketus
tiistai 17. elokuuta 2010
TUULEN HEVONEN
Hevonen on noussut vuorelle
Seisoo kauniina, hevosenvärisevänä
Huiskauttaa häntää, harjaa
Tuntee sieraimissaan
tuulen hyväilyn
Hengittää samaa hengitystä:
villiä, vapaata, tuulitanssia
Korskahtaa, kuopaisee,
nostaa laukan, lentää...
- Runotalon Sari & Leena Lumi -
kuva Iines
Seisoo kauniina, hevosenvärisevänä
Huiskauttaa häntää, harjaa
Tuntee sieraimissaan
tuulen hyväilyn
Hengittää samaa hengitystä:
villiä, vapaata, tuulitanssia
Korskahtaa, kuopaisee,
nostaa laukan, lentää...
- Runotalon Sari & Leena Lumi -
kuva Iines
KARHUT RAKASTAVAT OMENOITA JA SISARENI...
Karhut rakastavat omenoita, joita sisareni niille syöttää ja sisareni rakastaa karhuja, jotka tulevat syliin!
kuvat Pekka Mäkinen
kuvat Pekka Mäkinen
KIRJALLINEN BLOGINI EI OLE MUUTTUMASSA ELÄINTARHAKSI, MUTTA...
Kirjallinen blogini ei ole muuttumassa eläintarhaksi, vaikka joku nyt voi yhtäkkiseltään niin luullakin. Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä on vain minun tapani nollautua vahvojen lukukokemusten jälkeen. Eikä tämä tieto tee pahaa entisillekään lukijoille, joille olen tätä aina tehnyt, mutta en koskaan kertonut syytä;-) Ja eihän sitä asiaa mikään muuta, että eläimet ja niiden hyvinvointi on aina ollut minulle tärkeä asia. Silti: Elän lukeakseni!
kuva Pekka Mäkinen
ELÄINYSTÄVÄMME BIOLOGISESSA TORJUNNASSA
Jos olet jo lukenut Riku Cajanderin loistavan kirjan Luontopiha - Ympäristöystävällinen piha ja puutarha (Minerva 2010), tiedät, miten houkutella puutarhaasi eläinystäviä, joista on sekä hupia että hyötyä. Monien vuosien jälkeen täytin siileille kupit ja niihin koiran kuivamuonaa, toiset laittavat kissojen vastaavaa, ja ihme tapahtui: Nyt pihallamme on iltaisin ainakin viisi ruokailijaa, Päämies epäilee luvun tuplaksi;-) Hänen ei kannata kuitenkaan marista siitä, että koirannappuloita menee, sillä ensinnkään ne eivät kelpaa Hänen Majesteetilleen Olgalle ja toisekseen nyt ovat etanat ja lehtokotilot hävinneet! Ja kuka se onkaan, joka illat kyykkii siilien touhuja eniten ihastelemassa...Päämieshän siellä kamera mukanaan, mutta ei edes kuvaa, kun keskittyy niin intona siilien moninaisiin juttuihin. Miksi monta ruokakuppia? Siksi, että siilit ovat kovia tappelemaan keskenään. Myös Olgalle alkoi nyt uusi, vireä elämä, sillä Vanha Neiti ei NOUDA siilejä, vaan PAIMENTAA niitä hellästi milloin karhealla haukulla, milloin pikkuhaukulla, milloin käyden vähän nuuhkaisemassa.
Talvipesäsuunnitelmakin on jo valmis ja sen keksi itse Päämies: Meillä on eläimiä varten semmoinen hoitamaton pihaosio, jonne hankimme pari kuormalavaa ja sinne vain heinää. Kuivuuden takaavat päälle kasatut varatalvipuumme, joita emme yleensä tarvitse ennen toukokuuta, jolloin sitten siilitkin jo selviävät ilman pesän suojaa. Pihallamme on iso kallio ja myös kallioluola, mutta se on useimmille eläimille epämukava pesäpaikka kosteuden takia. Olemme nähneet sinne livahtavan vain lumikon, mutta sekin oli talviaikaa, joten emme tiedä, millä asioilla lumikko liikkui.
Lokakuun lopulla aloitamme aina pikkulintujen talvisyötön, jota pitää jatkaa Suomen oloissa huhtikuun lopulle, jos sen kerran on aloittanut. Pikkulinnuista on suuri hyöty puutarhassa, sillä ne syövät moninaisia kasvein ja puiden tuhohyönteisiä eli ovat siis parasta mahdollista biologista torjuntaa. Ehdottomasti ahkerin on kirjosieppo, jonka kaksiavioisuus jo takaa runsaan hyönteispyynnin. Ja mikä laulu, kun uros virittyy kahdelle armaalleen serenadia laulamaan: Laulu on kuin satakielen, paitsi se lopun pikkuluritus jää kuin kesken, mutta uusi alkaa heti...Jos haluat tietää enemmän biologisesta torjunnasta vaikkapa tornipöllöjen avulla, mene S:n blogiin Isreliin, jossa asia on hoidettu juuri kuten pitääkin. S:n ja tornipöllöt löydät täältä
S:n kiinnostavasta blogista löysin myös lepakkopöntöt ja nyt on tuska suuri, kun Päämies ei ymmärrä, että hänen pitää rakentaa meille lepakkopönttöjä. Millä ihmeellä viritetään itsepäinen mies, jonka mielestä lepakot ovat kiinnostavia ja näemme muka niitä riittämiin ilman pönttöjäkin! Jokin hänen järkeilyssään ontuu...Onneksi olen aika kekseliäs naaras;-) Ja miten lumoavia ovatkaan illat, jolloin istumme puutarhan pimeässä ja lepakot suihkivat vieritsemme suih!suih! Lepakoissa on jotain ikiaikaista...ja mystistä. Ja pöllöt taas saavat hymyn huulille:
kuvat Pekka Mäkinen ja Itä-Savo/netti
maanantai 16. elokuuta 2010
ELÄMYKSELLISTÄ ELOKUUN VIIKKOA SYYSAROMEIN
Paluu arkeen tapahtuu tänään. Mieheni palasi liike-elämän kiemuroihin ja ulkona tuntui aamulla kirpakka aavistus syksystä. Nähtyäni tämän Ilonan kuvan, jossa maailman sensiviitivisin, kaunein ja älykkäin koiruus, omenoita ja villarannekkeet, en saanut pidäteltyä itseäni, sillä minä olen syksy! Etsin syksyn merkkejä kaikkialta ja nyt se on jo helppoa, sillä pihlajanmarjat alkavat punertaa, uimavesi oli eilen aavistuksen viileämpää kuin kertaakaan koko suvena, muutama ruskalehti on nähty ja kaiken huipuksi tintti kävi jo kurkkimassa kirjastoni ikkunalla murkinaa...vaan ei hän vielä saa ravintolani antimia, sillä tintti & co on puutarhani hoitaja ja saa tehdä vähän myös töitä talviruokintansa eteen. Kohta kutsuvat lenkkipolut, mutta ihan pieni hetki vielä jumalaista joutilaisuutta...
Kannattaa todellakin käydä kurkistamassa, mitä Ilona puuhaa nyt, sillä aavistan, että mukava syys/talvi/jouluyllätys on tulossa♥
SATURNUKSEN RENKAAT
Luultavasti juuri unhoon jääneet muistot synnyttävät sen omalaatuisen ylitodellisuuden, jonka kokee unissa. Tai ehkä sittenkin on kyse myös jostain muusta, jostakin usvaan verhotusta, jonka lävitse nähtynä kaikki unessa näyttää paljon selvemmältä, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Pienestä lammikosta tulee järvi, tuulenhenkäyksestä myrsky, kourallisesta pölyä autiomaa, pienestä rikkihiukkasesta veressä tulivuoren polte. Mitä on tämä teatteri, jossa me itse kukin olemme samalla kertaa niin runoilija, näyttelijä, näyttämömies, lavastemaalari kuin myös yleisö? Tarvitaanko unen käytävillä kulkiessa enemmän vai vähemmän ymmärrystä kuin ihmisellä on nukkumaan mennessään?
Paluu W.G.Sebaldin Saturnuksen renkaat (Die Ringe des Saturn, Tammi 2010, suomennos Oili Suominen) teoksen maailmasta nykyhetkeen voisi synnyttää juuri yllä olevan lainauksen kaltaisen, unenomaisen tilan, jossa unen ja valveen rajat katoavat ja ymmärrys kattaa kaiken olevaisen vailla ajan ja paikan kahleita. Olen nyt liikkunut flow –tilassa 1600 –luvulta tähän hetkeen ja jos Mika Waltaria on uskominen, niin ’olen henkisesti kasvanut lukemani kirjan mukana.’ Tulen Rembrandtin kuuluisasta anatomian luentoa kuvaavasta maalauksesta, itse asiassa auki avatun ’väärän’ käden sisemmästä jänteestä…tutustun Brownen teoriaan viistorististä, syvennyn unettomuuteen ja minua aina kiinnostaneeseen toistumisen haamuun:
Vaikka vakuutan itselleni, että tuonkaltaisia sattumia esiintyy paljon useammin kuin aavistammekaan, koska me kaikki, yksi toisensa jälkeen, kuljemme samoja syntyperämme ja toiveidemme viitoittamia polkuja, niin en voi järjellä ajatellen mitenkään puolustautua minua yhä useammin vaivaavia toistumisen haamuja vastaan. Aina kun vain olen ihmisten parissa, minusta tuntuu että olen jo jossain aiemmin ollut todistamassa, miten samat ihmiset toistelevat samoja mielipiteitä, aivan samoin sanoin, sanakääntein ja elein.
Tämän jälkeen tutustun sukeltajakuoriaisiin, joudun valitettavasti saamaan muistutuksen ruumiskasasta, jonka Belgian siirtomaaherruus Kongossa aiheutti, tutustun kirjailija FitzGeraldiin, mikä ilahduttaa minua suuresti, sillä hän on juuri kääntämässä persialaisen runoilijan, Omar Khaijamin, Rubáiyátia, joka ilmestyykin 1856. Käyskentelen Suffolkissa ja Norwichissa tehden monenmoisia tarkkoja ja syvällisiä havaintoja ja saan kutsun La Valleé aux Loupsiin, jonka omistaa varakreivi de Chateaubriand. Löydämme heti yhteisen intohimon: puut. C. istuttaa alituisesti puita ihastuttavalle kukkulalleen ja kirjoittaa niistä aivan lumoavasti:
Nyt ne ovat vielä niin pieniä että minä suon niille varjon, kun astun niiden ja auringon väliin. Mutta sitten myöhemmin, kun ne ovat kasvaneet täyteen mittaansa, ne puolestaan luovat varjoaan minulle ja suojelevat minun vanhuuttani niin kuin minä suojelin niiden nuoruutta. Tunnen kiintyneeni niihin, kirjoitan niille sonetteja ja elegioita ja oodeja; tunnen ne kaikki nimeltä kuin lapset ja toivon vain, että saan kerran kuolla niiden alla.
C. oli minulle läheisin tai ehkä Janine…en tiedä, mutta minun oli kiiruhdettava eteenpäin sillä aioin oppia kaiken yökehrääjistä ja valkomulperipuista, joissa elää silkki- eli mulperiperhonen Bombyx mori. Riikinkukkokehrääjä sukii hiuksiani ja atlaskehrääjät leikkivät terassin himmeässä valossa…
Sebaldin Saturnuksen renkaat kirja ei antaudu arvostelulle, ei edes tarjottavaksi lukuelämyksenä paitsi hiekansiruna siellä, toisena täällä. Kirjan pienet mustavalkokuvat kantavat historian tuulia, mutta et tunne lukevasi historiaa, vaan Sebaldin matkassa elät sitä. Minä luin tätä kirjaa hurmaantuneena, sillä jokainen sivu tarjosi niin paljon tietoa. Kelluin tiedon vuolaassa virrassa myötäeläen vahvasti, sillä tapahtuma seurasi toistaan katkeamattomana silkkiäistoukan nauhana, johon yksikään saksi ei yltänyt. Sebaldin teksti hohtaa tarkan havainnoinnin ja suuren humanismin valoa, niin suuren että se ei suostu määritellyksi. Tämä kirja kulkee omia polkujaan tarjoten tietoa, historiaa, rakkautta, kyyneliä. Tämä kirja rakastaa sitaatteja niin monilla kielillä, että englanninkieliset sitaatit on suomentanut Kersti Juva ja ranskankieliset Tiina Arppe. Lienee kohtuullista lopettaa upea teos John Miltoniin:
Good and evil we know in the field of this world grow up together almost inseparably.
Paluu W.G.Sebaldin Saturnuksen renkaat (Die Ringe des Saturn, Tammi 2010, suomennos Oili Suominen) teoksen maailmasta nykyhetkeen voisi synnyttää juuri yllä olevan lainauksen kaltaisen, unenomaisen tilan, jossa unen ja valveen rajat katoavat ja ymmärrys kattaa kaiken olevaisen vailla ajan ja paikan kahleita. Olen nyt liikkunut flow –tilassa 1600 –luvulta tähän hetkeen ja jos Mika Waltaria on uskominen, niin ’olen henkisesti kasvanut lukemani kirjan mukana.’ Tulen Rembrandtin kuuluisasta anatomian luentoa kuvaavasta maalauksesta, itse asiassa auki avatun ’väärän’ käden sisemmästä jänteestä…tutustun Brownen teoriaan viistorististä, syvennyn unettomuuteen ja minua aina kiinnostaneeseen toistumisen haamuun:
Vaikka vakuutan itselleni, että tuonkaltaisia sattumia esiintyy paljon useammin kuin aavistammekaan, koska me kaikki, yksi toisensa jälkeen, kuljemme samoja syntyperämme ja toiveidemme viitoittamia polkuja, niin en voi järjellä ajatellen mitenkään puolustautua minua yhä useammin vaivaavia toistumisen haamuja vastaan. Aina kun vain olen ihmisten parissa, minusta tuntuu että olen jo jossain aiemmin ollut todistamassa, miten samat ihmiset toistelevat samoja mielipiteitä, aivan samoin sanoin, sanakääntein ja elein.
Tämän jälkeen tutustun sukeltajakuoriaisiin, joudun valitettavasti saamaan muistutuksen ruumiskasasta, jonka Belgian siirtomaaherruus Kongossa aiheutti, tutustun kirjailija FitzGeraldiin, mikä ilahduttaa minua suuresti, sillä hän on juuri kääntämässä persialaisen runoilijan, Omar Khaijamin, Rubáiyátia, joka ilmestyykin 1856. Käyskentelen Suffolkissa ja Norwichissa tehden monenmoisia tarkkoja ja syvällisiä havaintoja ja saan kutsun La Valleé aux Loupsiin, jonka omistaa varakreivi de Chateaubriand. Löydämme heti yhteisen intohimon: puut. C. istuttaa alituisesti puita ihastuttavalle kukkulalleen ja kirjoittaa niistä aivan lumoavasti:
Nyt ne ovat vielä niin pieniä että minä suon niille varjon, kun astun niiden ja auringon väliin. Mutta sitten myöhemmin, kun ne ovat kasvaneet täyteen mittaansa, ne puolestaan luovat varjoaan minulle ja suojelevat minun vanhuuttani niin kuin minä suojelin niiden nuoruutta. Tunnen kiintyneeni niihin, kirjoitan niille sonetteja ja elegioita ja oodeja; tunnen ne kaikki nimeltä kuin lapset ja toivon vain, että saan kerran kuolla niiden alla.
C. oli minulle läheisin tai ehkä Janine…en tiedä, mutta minun oli kiiruhdettava eteenpäin sillä aioin oppia kaiken yökehrääjistä ja valkomulperipuista, joissa elää silkki- eli mulperiperhonen Bombyx mori. Riikinkukkokehrääjä sukii hiuksiani ja atlaskehrääjät leikkivät terassin himmeässä valossa…
Sebaldin Saturnuksen renkaat kirja ei antaudu arvostelulle, ei edes tarjottavaksi lukuelämyksenä paitsi hiekansiruna siellä, toisena täällä. Kirjan pienet mustavalkokuvat kantavat historian tuulia, mutta et tunne lukevasi historiaa, vaan Sebaldin matkassa elät sitä. Minä luin tätä kirjaa hurmaantuneena, sillä jokainen sivu tarjosi niin paljon tietoa. Kelluin tiedon vuolaassa virrassa myötäeläen vahvasti, sillä tapahtuma seurasi toistaan katkeamattomana silkkiäistoukan nauhana, johon yksikään saksi ei yltänyt. Sebaldin teksti hohtaa tarkan havainnoinnin ja suuren humanismin valoa, niin suuren että se ei suostu määritellyksi. Tämä kirja kulkee omia polkujaan tarjoten tietoa, historiaa, rakkautta, kyyneliä. Tämä kirja rakastaa sitaatteja niin monilla kielillä, että englanninkieliset sitaatit on suomentanut Kersti Juva ja ranskankieliset Tiina Arppe. Lienee kohtuullista lopettaa upea teos John Miltoniin:
Good and evil we know in the field of this world grow up together almost inseparably.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
SUVISUNNUNTAIN SULOA JA VÄHÄN TULEVASTA
Nyt kannattaa nauttia tästä suvisesta sunnuntaipäivästä, päivästä, jossa on siirtymän viehätystä: Vielä suvi ja uimavedet lämpimät, mutta syyshortensiat ja kallionauhukset jo kuiskivat syyskuusta. Tämä on mun juttu ja päivä meneekin uiden, puutarhassa ja grillaten.
Sen verran tulevasta, että seuraava, uusi kirjani ei ehtine valmiiksi ennen viikon puolta väliä ja ajattelin laittaa sitä sun tätä sekä ehkä pari semmoista uusintaa, jotka ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Menin hiukan kipsiin Ros Wynne-Jonesin loistavasta kirjasta Sade lankeaa. On vaikea aloittaa heti uutta luettuaan vaikka Poltetut varjot, Elävältä haudatut, Haudankaivajan tytär tai Sade lankeaa. Olen nyt vain sulatellut, lukenut lehtiä ja yrittänyt palata takaisin tähän pinnalliseen elämään. Ai niin, ensi viikolla pieni postaus myös biologisesta tuholaistorjunnasta puutarhassa.
Joukossamme on kiinnostava, nuori kirjabloggaaja SaSo, joka on tehnyt juuri arvostelut mm. kirjoista Kukkien verellä kirjottu (aion lukea!) sekä Poltetut varjot. Hänet löydät täältä
Mietin tässä, että koska loppuvuodesta, joskus syksyllä järjestän taas Kaunein Kirjan Kansi -kisan, tänä vuonna laitankin samaan yhteyteen arvonnan, jolloin jokainen mielipiteensä valitsemistani kansista kertonut, on arvonassa mukana. Palkintona tietty kirjoja. Siis onko mitään syytä laittaa arvontaa, kun tulee täyteen 150 000 kävijää, kun ne osuvat mitä ilmeisemmin aika lähekkäin? Siis tämä on kysymys. En kuule mitään! Huutakaa lujempaa! No, ei sitten;-) Pidetään arvonta 14.2.2011, jolloin blogini täyttää kaksi vuotta. Siis Ystävänpäivänä.
Tulevista kirjoista sen verran, että teen kovin mielelläni elämänkertoja, mutta niitä on nyt tulossa vain pari, molemmat runoilijoista. Yleensä on ollut minua kiinnostavia näyttelijöitä, vaan nyt ei. Sitten odotan ihan tulessa, sillä suosikkikirjailijoiltani on tulossa käännöksiä (Müller, Oates etc.) ja koska minusta on kysymys, on toki jännitystä, mutta myös ihan yhteiskunnallista pohdintaa yms. Jouluhulluna paneudun jouluun sitten sataa.
Aloitetaan nyt verkkaan nauttia tästä päivästä ja otetaan siitä kaikki irti. Illasta ja yöstähän kukaan ei vielä tiedä mitään: Voi tulla vaikka myrsky tms. Meille, Alfaurokselle ja minulle tämä päivä on Suuri Digitalis Pyhä.
♥:lla Leena Lumi
PS. Älä unohda lukea Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa (LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen)
Sen verran tulevasta, että seuraava, uusi kirjani ei ehtine valmiiksi ennen viikon puolta väliä ja ajattelin laittaa sitä sun tätä sekä ehkä pari semmoista uusintaa, jotka ovat jääneet liian vähälle huomiolle. Menin hiukan kipsiin Ros Wynne-Jonesin loistavasta kirjasta Sade lankeaa. On vaikea aloittaa heti uutta luettuaan vaikka Poltetut varjot, Elävältä haudatut, Haudankaivajan tytär tai Sade lankeaa. Olen nyt vain sulatellut, lukenut lehtiä ja yrittänyt palata takaisin tähän pinnalliseen elämään. Ai niin, ensi viikolla pieni postaus myös biologisesta tuholaistorjunnasta puutarhassa.
Joukossamme on kiinnostava, nuori kirjabloggaaja SaSo, joka on tehnyt juuri arvostelut mm. kirjoista Kukkien verellä kirjottu (aion lukea!) sekä Poltetut varjot. Hänet löydät täältä
Mietin tässä, että koska loppuvuodesta, joskus syksyllä järjestän taas Kaunein Kirjan Kansi -kisan, tänä vuonna laitankin samaan yhteyteen arvonnan, jolloin jokainen mielipiteensä valitsemistani kansista kertonut, on arvonassa mukana. Palkintona tietty kirjoja. Siis onko mitään syytä laittaa arvontaa, kun tulee täyteen 150 000 kävijää, kun ne osuvat mitä ilmeisemmin aika lähekkäin? Siis tämä on kysymys. En kuule mitään! Huutakaa lujempaa! No, ei sitten;-) Pidetään arvonta 14.2.2011, jolloin blogini täyttää kaksi vuotta. Siis Ystävänpäivänä.
Tulevista kirjoista sen verran, että teen kovin mielelläni elämänkertoja, mutta niitä on nyt tulossa vain pari, molemmat runoilijoista. Yleensä on ollut minua kiinnostavia näyttelijöitä, vaan nyt ei. Sitten odotan ihan tulessa, sillä suosikkikirjailijoiltani on tulossa käännöksiä (Müller, Oates etc.) ja koska minusta on kysymys, on toki jännitystä, mutta myös ihan yhteiskunnallista pohdintaa yms. Jouluhulluna paneudun jouluun sitten sataa.
Aloitetaan nyt verkkaan nauttia tästä päivästä ja otetaan siitä kaikki irti. Illasta ja yöstähän kukaan ei vielä tiedä mitään: Voi tulla vaikka myrsky tms. Meille, Alfaurokselle ja minulle tämä päivä on Suuri Digitalis Pyhä.
♥:lla Leena Lumi
PS. Älä unohda lukea Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa (LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen)
lauantai 14. elokuuta 2010
TÄTÄ ON KAIPAAMINEN: AALTOILUA KOTIA VAILLA...
Tätä on kaipaaminen: aaltoilua
kotia vailla ajan meressä.
Ja tätä toiveet: vuoropuhelua
hetken ja ikuisuuden välillä.
Tätä on elämä: Kunnes päiväin mennen
hetkistä yksinäisin vyörähtää
ja hymyillen kuin yksikään ei ennen
Ikuista vastaan vaiti jää.
- Rainer Maria Rilke -
suomennos Anna-Maija Raittila
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Tuure
kotia vailla ajan meressä.
Ja tätä toiveet: vuoropuhelua
hetken ja ikuisuuden välillä.
Tätä on elämä: Kunnes päiväin mennen
hetkistä yksinäisin vyörähtää
ja hymyillen kuin yksikään ei ennen
Ikuista vastaan vaiti jää.
- Rainer Maria Rilke -
suomennos Anna-Maija Raittila
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Tuure
perjantai 13. elokuuta 2010
Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa
Tämä kirja on fiktiota, vaikka se perustuukin todellisiin tapahtumiin, jotka sijoittuvat olemassa olevalle sotatoimialueelle.
Hän, joka itkee Afganistanin mukana, hengittää heikosti raskaan burkhan alta, hän itkee kuin monsuunisade punaisen, rutikuivan Darfurin yllä, kun Runoilija-Bol vaihtaa runot aseeseen, kun Polio-John kokee uuden onnettomuuden, kun koko dinkojen kylä Darfurissa hävitetään maan tasalle, kun tuli hävittää niin sikiöt kuin vanhukset, kun Ros Wynne-Jones ojentaa sinulle auttavaa kättä nimeltään Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen) ja tiedät, mitä sinun tietää täytyy, mutta voit nousta ylös ja vaeltaa pelastavassa sateessa kasvot kohden taivasta juoden taivaan mettä ja kyyneleesi sekoittuvat heidän kyyneliinsä ja putoat polvillesi maahan sylissäsi pienen afrikkalaisen tytön kirje, kirje, johon vastaat heti tänään…
Olen etuoikeutettu saadessani kertoa teille kirjasta Sade lankeaa. Olen etuoikeutettu, koska olen lukenut kaiken Darfurista. Olen etuoikeutettu, koska uskallan katsoa Sudanin kansanmurhaa suoraan kohden. Olen etuoikeutettu, koska Afrikka on sydämessäni. Olen etuoikeutettu, koska en ole hän, joka kysyi minulta vuosi sitten: Mikä ihmeen Darfur? Olen etuoikeutettu, koska saan kirjoittaa tästä kirjasta. Olen etuoikeutettu, koska voin tehdä jotain Afrikkani hyväksi. Olen etuoikeutettu, koska saan hengittää samaa ilmaa kuin ne rohkeat toimittajat ja lääkärit, jotka uskaltavat asettua Darfuriin auttaakseen…ja yksi heistä on toimittaja, kirjailija Ros Wynne-Jones, joka uskaltaa katsoa kansanmurhaa suoraan kohti. Hän uskaltaa todistaa, ettei kukaan uskalla sanoa: Tämä ei koskaan tapahtunut. Ja sinä olet etuoikeutettu, koska sanon sinulle: Lue kirja Ros Wynne-Jones Sade lankeaa!
Nyt sydän itkien pitää kirjoittaa tästä kirjasta…mitä minä kirjoitan. Kirjoitan: Lukekaa kaikki tämä kirja, joka on totisesti totta, rankka, mutta kaunis. Tämä kirja on selvästikin kaukainen kaiku Nadeem Aslamin Elävältä haudatuista sillä Wynne–Joneskin lopulta armahtaa lukijaa. Pahin on aina kuivan pölisevän maan peitossa tai vain sivulauseessa. Minun pahin löytyi sivulauseesta, mutta olin jo pitkällä ennen kuin tajusin ja palasin kuivaa polkua takaisin katsoakseni uudestaan ja hokien: Jumala, eihän se ole totta, eihän…ja nuori lääkäriopiskelija Maria tuli luokseni ja saattoi minut ulos savuavasta kylästä. Ylitimme samean veden ja iljettävät juotikkaat imeytyivät jalkoihimme, mutta emme tunteneet edes niitä, sillä Marian hiukset olivat tulessa…
Kylässä ei ole satanut kolmeen vuoteen pisaraakaan, Pohjois-Sudanin taistelujoukot ovat päättäneet tappaa kaikki etelän kylät tavalla tai toisella, ja kuolemaa odottaessaan ihmiset kuitenkin heräävät joka aamu varhain tulisen auringon pätsiin, näkevät nälkää tai saavat avustusruokaa, rakastavat, synnyttävät, kuolevat, hoitavat vuohiaan ja pyhiä lehmiään. Miljoona kuollutta hajoaa jo kuivaan punaiseen maahan ja valkoiset luut valaisevat Afrikan nopeasti putoavassa pimeydessä kuin hohtavat lamput.
Adekin kylässä, dinkojen luona, nuori lääkäri Maria kohtaa sen, mitä myöhemmin muistelee kattojen yllä Lontoon asunnossaan. Vaatimattomassa asunnossaan, jonne on pakko näkyä edes vilahdus joesta, sillä ilman vettä Maria ei jaksa enää elää. Maria muistaa ja kirjoittaa ylös tarinaa kymmenen vuoden takaa. Hän on sairas, mutta ei osaa pelätä enää mitään, sillä hän on nähnyt liikaa. Malaria on uusiutunut ja hän odottaa vain kuolemaa kuunnellen Thamesin surullista laulua unettomina öinä.
Pahoinvoinnin aalto iski minuun ja yritin tyhjentää mieleni, aloin tiedostamattani tehdä niin kuin tein aina murheiden, ongelmien tai tylsyyden piinatessa minua: ajattelin Afrikkaa – mantereen rauhoittavia savanneja, joilla rannaton ruoho huojuu hypnoottisesti ja joilla antiloopit vaeltavat ja ylpeät leijonat vaanivat keltakärkisten lehtien lomassa. Mutta unelmiin vaipuessani tajusin, etteivät ne kestäneet. Todellinen Afrikka raivosi ja ujelsi bunkkerin ulkopuolella, tosi Afrikan karut arot roihusivat, sen villieläimet kuolivat ja sen kova kamara oli hedelmätön. Sillä yksinäisellä hetkellä tajusin, että äitini unelma-Afrikkaa, joka oli hehkunut mielessäni kaksikymmentäviisi vuotta, ei ollut olemassa, ei ainakaan Etelä-Sudanin karussa, steriilissä kraatterissa.
Vaikka unelma-Afrikkaa ei enää ole, Ros Wynne-Jonesin kieli on lumoavan kaunis kantaen muassaan Afrikan värejä, sen kiihkeää tanssia, johon maan kuiva rumpu yhtyy niin kiihkeästi ja kovasti vain saavuttaakseen taivaan rummut ja silloin koko Afrikka tanssii sadonkorjuujuhlaa ja Maria heidän mukanaan. Vaan yhtä ei Maria osannut aavistaa…hän oli unohtanut kanadalaisen ystävänsä Grace Mulhollandin, rohkean ja räväkän sodan kuvaajan, joka on kuin pyörremyrsky, minne ikinä saapuukaan ja eräänä päivänä Lontoon asunnon ovikello soi…,mutta Grace ei ole yksin…ja Maria uskaltaa muistaa Billyn:
Olin nähnyt hänet ilman päähinettä vain kerran, sinä iltana kun olimme valuttaneet erilliset kaipuumme toisiimme, kun hyönteiset majan katossa olivat rapistelleet rytmikkäästi ja kun olimme raapineet toisiamme kuin olisimme olleet kuolemaisillamme omaan yksinäisyyteemme, jota vain fyysinen kipu olisi voinut lievittää.
Huomenna Grace ja William tulevat Kanadasta ja me lennämme yhdessä Adekiin.
Taivas tummuu kuin tahra
Jokin kuin sade lankeaa
Eikä maahan sada kukkia.
WH Auden, The Two, 1932
Collected Poems by W.H.Auden
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Omppu Annika K Susa P., Katja/Lumiomena, Satu, Susa ja Kuutar.
Hän, joka itkee Afganistanin mukana, hengittää heikosti raskaan burkhan alta, hän itkee kuin monsuunisade punaisen, rutikuivan Darfurin yllä, kun Runoilija-Bol vaihtaa runot aseeseen, kun Polio-John kokee uuden onnettomuuden, kun koko dinkojen kylä Darfurissa hävitetään maan tasalle, kun tuli hävittää niin sikiöt kuin vanhukset, kun Ros Wynne-Jones ojentaa sinulle auttavaa kättä nimeltään Sade lankeaa (Something is Going to Fall Like Rain, LIKE 2010, suomennos Einari Aaltonen) ja tiedät, mitä sinun tietää täytyy, mutta voit nousta ylös ja vaeltaa pelastavassa sateessa kasvot kohden taivasta juoden taivaan mettä ja kyyneleesi sekoittuvat heidän kyyneliinsä ja putoat polvillesi maahan sylissäsi pienen afrikkalaisen tytön kirje, kirje, johon vastaat heti tänään…
Olen etuoikeutettu saadessani kertoa teille kirjasta Sade lankeaa. Olen etuoikeutettu, koska olen lukenut kaiken Darfurista. Olen etuoikeutettu, koska uskallan katsoa Sudanin kansanmurhaa suoraan kohden. Olen etuoikeutettu, koska Afrikka on sydämessäni. Olen etuoikeutettu, koska en ole hän, joka kysyi minulta vuosi sitten: Mikä ihmeen Darfur? Olen etuoikeutettu, koska saan kirjoittaa tästä kirjasta. Olen etuoikeutettu, koska voin tehdä jotain Afrikkani hyväksi. Olen etuoikeutettu, koska saan hengittää samaa ilmaa kuin ne rohkeat toimittajat ja lääkärit, jotka uskaltavat asettua Darfuriin auttaakseen…ja yksi heistä on toimittaja, kirjailija Ros Wynne-Jones, joka uskaltaa katsoa kansanmurhaa suoraan kohti. Hän uskaltaa todistaa, ettei kukaan uskalla sanoa: Tämä ei koskaan tapahtunut. Ja sinä olet etuoikeutettu, koska sanon sinulle: Lue kirja Ros Wynne-Jones Sade lankeaa!
Nyt sydän itkien pitää kirjoittaa tästä kirjasta…mitä minä kirjoitan. Kirjoitan: Lukekaa kaikki tämä kirja, joka on totisesti totta, rankka, mutta kaunis. Tämä kirja on selvästikin kaukainen kaiku Nadeem Aslamin Elävältä haudatuista sillä Wynne–Joneskin lopulta armahtaa lukijaa. Pahin on aina kuivan pölisevän maan peitossa tai vain sivulauseessa. Minun pahin löytyi sivulauseesta, mutta olin jo pitkällä ennen kuin tajusin ja palasin kuivaa polkua takaisin katsoakseni uudestaan ja hokien: Jumala, eihän se ole totta, eihän…ja nuori lääkäriopiskelija Maria tuli luokseni ja saattoi minut ulos savuavasta kylästä. Ylitimme samean veden ja iljettävät juotikkaat imeytyivät jalkoihimme, mutta emme tunteneet edes niitä, sillä Marian hiukset olivat tulessa…
Kylässä ei ole satanut kolmeen vuoteen pisaraakaan, Pohjois-Sudanin taistelujoukot ovat päättäneet tappaa kaikki etelän kylät tavalla tai toisella, ja kuolemaa odottaessaan ihmiset kuitenkin heräävät joka aamu varhain tulisen auringon pätsiin, näkevät nälkää tai saavat avustusruokaa, rakastavat, synnyttävät, kuolevat, hoitavat vuohiaan ja pyhiä lehmiään. Miljoona kuollutta hajoaa jo kuivaan punaiseen maahan ja valkoiset luut valaisevat Afrikan nopeasti putoavassa pimeydessä kuin hohtavat lamput.
Adekin kylässä, dinkojen luona, nuori lääkäri Maria kohtaa sen, mitä myöhemmin muistelee kattojen yllä Lontoon asunnossaan. Vaatimattomassa asunnossaan, jonne on pakko näkyä edes vilahdus joesta, sillä ilman vettä Maria ei jaksa enää elää. Maria muistaa ja kirjoittaa ylös tarinaa kymmenen vuoden takaa. Hän on sairas, mutta ei osaa pelätä enää mitään, sillä hän on nähnyt liikaa. Malaria on uusiutunut ja hän odottaa vain kuolemaa kuunnellen Thamesin surullista laulua unettomina öinä.
Pahoinvoinnin aalto iski minuun ja yritin tyhjentää mieleni, aloin tiedostamattani tehdä niin kuin tein aina murheiden, ongelmien tai tylsyyden piinatessa minua: ajattelin Afrikkaa – mantereen rauhoittavia savanneja, joilla rannaton ruoho huojuu hypnoottisesti ja joilla antiloopit vaeltavat ja ylpeät leijonat vaanivat keltakärkisten lehtien lomassa. Mutta unelmiin vaipuessani tajusin, etteivät ne kestäneet. Todellinen Afrikka raivosi ja ujelsi bunkkerin ulkopuolella, tosi Afrikan karut arot roihusivat, sen villieläimet kuolivat ja sen kova kamara oli hedelmätön. Sillä yksinäisellä hetkellä tajusin, että äitini unelma-Afrikkaa, joka oli hehkunut mielessäni kaksikymmentäviisi vuotta, ei ollut olemassa, ei ainakaan Etelä-Sudanin karussa, steriilissä kraatterissa.
Vaikka unelma-Afrikkaa ei enää ole, Ros Wynne-Jonesin kieli on lumoavan kaunis kantaen muassaan Afrikan värejä, sen kiihkeää tanssia, johon maan kuiva rumpu yhtyy niin kiihkeästi ja kovasti vain saavuttaakseen taivaan rummut ja silloin koko Afrikka tanssii sadonkorjuujuhlaa ja Maria heidän mukanaan. Vaan yhtä ei Maria osannut aavistaa…hän oli unohtanut kanadalaisen ystävänsä Grace Mulhollandin, rohkean ja räväkän sodan kuvaajan, joka on kuin pyörremyrsky, minne ikinä saapuukaan ja eräänä päivänä Lontoon asunnon ovikello soi…,mutta Grace ei ole yksin…ja Maria uskaltaa muistaa Billyn:
Olin nähnyt hänet ilman päähinettä vain kerran, sinä iltana kun olimme valuttaneet erilliset kaipuumme toisiimme, kun hyönteiset majan katossa olivat rapistelleet rytmikkäästi ja kun olimme raapineet toisiamme kuin olisimme olleet kuolemaisillamme omaan yksinäisyyteemme, jota vain fyysinen kipu olisi voinut lievittää.
Huomenna Grace ja William tulevat Kanadasta ja me lennämme yhdessä Adekiin.
Taivas tummuu kuin tahra
Jokin kuin sade lankeaa
Eikä maahan sada kukkia.
WH Auden, The Two, 1932
Collected Poems by W.H.Auden
*****
Tästä kirjasta ovat kirjoittaneet myös Omppu Annika K Susa P., Katja/Lumiomena, Satu, Susa ja Kuutar.
torstai 12. elokuuta 2010
ELOKUUN ILTAPÄIVÄNÄ
Ensimmäinen keltainen lehti,
sydämen ensimmäinen epärytmi
ja nyt tajuat:
päättyy,
huomenna, tänään,
viikkojen tai vuosien kuluttua.
Tulee
se hetki,
jähmettyvät
vedet, suonet.
Ilmassa ja maassa
kivun purppura
sitten etäisyys,
kulta.
- Lassi Nummi -
Vain unen varjo (Otava 1997)
sydämen ensimmäinen epärytmi
ja nyt tajuat:
päättyy,
huomenna, tänään,
viikkojen tai vuosien kuluttua.
Tulee
se hetki,
jähmettyvät
vedet, suonet.
Ilmassa ja maassa
kivun purppura
sitten etäisyys,
kulta.
- Lassi Nummi -
Vain unen varjo (Otava 1997)
PARAS MUNAKOISONI♥
Tämä resepti on tähän asti kokeilluista ollut minulle eniten mieleen. Toki kaikki saattaa muuttua, kun ehdin käymään Taivaallinen munakoiso kirjan lävitse. Tämä on ollut aikoja sitten jossain lehdessä, josta sen nappasin ja aika paljon myös muuntelin eli ehkä ohje on jo omani...
2 isoa munakoisoa
suolaa, öljyä
fetaa (tai mozzarellaa)
parmesania
yrttimaustetahna:
2 rukkua basilikaa
5 valkosipulin kynttä
öljyä
Basilika silputaan pieneksi, valkosipulin kynnet puserretaan. Ainekset sekoitetaan oliiviöljyyn.
tomaattikastike:
iso tölkki säilöttyä tomaattimurskaa (390 g)
2 isoa sipulia hakkeluksena
4-5 valkosipulin kynttä puserrettuna
1 rkl sokeria
1,5 dl valkoviiniä
öljyä
Kuumenna öljy ja kuullota vielä hetki. Lisää tomaattimurksa ja valkoviini. Anna hautua noin 0,5 tuntia.
Leikkaa munakoisot pituussuunnassa 0,5 sentin paksuisiksi siivuiksi.
Suolaa ja 'itketä'. Kuivaa munakoisoviipaleet 'töpöttämällä' talouspaperilla, voitele öljyllä ja grillaa noin 5 minuuttia tai pidä 200 asteen uunissa n. 10 minuttia.
Levitä yrttimaustetahna munakoisoviipaleille. Ripottele sitten parmesania ja ohut viipale fetaa (tai mozzarellaa). Rullaa koisoviipaleet. Pane uunivuokaan ja kaada tomaattikastike päälle. Ripottele pinnalle parmesania tai parmesanlastuja. Kypsennä 200 asteisessa uunissa noin 30-40 minuuttia.
Ruoka on parhaimmillan hieman vetäytyneenä ja maku vain herkullistuu uudelleen lämmityksestä eli voi hyvin tehdä vaikka yöpalaksi etukäteen.
Punaviiniruoka! Ja kynttilät pöytään!
Guten Appetit!
TOMAATTIGRATIINI
Tämä resepti on Kodin Kuvalehdestä no 16 Kiia Renkon jutusta Tomaatti, kuva on Arto Vuohelaisen. Tässäkin tomaattigratiinissa on herkullista munakoisoa!
2 munakoisoa
500 g isoja tomaatteja
200g mozzarellajuustoa
100-150 g sinihomejuustoa
rouhittua mustapippuria
Leikkaa munakoisot sentin vipaleiksi. Lado puolet viipaleista työlaudalle ja sirottele niille suolaa. Nosta loput viipaleet päälle. 'Itketä' munakoisoja 20 minuuttia.
Leikkaa tomaatit sentin viipaleiksi ja juustot ohuimmiksi viipaleiksi.
Lado kasvis- ja juustoviipaleet vuorotellen öljyttyyn uunivuokaan, puoliksi limittäin.
Mausta pippurilla ja tuoreilla yrteillä. Suolaa ei välttämättä tarvitse lisätä, sillä sinihomejuusto on suolaista.
Paista 200 asteen uunin keskitasolla 20-30 minuuttia.
Vinkki!
Ruskista broilerin fileesuikaleita tai fileitä kevyesti. Mausta suolalla ja sitruunalla. Nosta kanapalat vuokaan ja lado päälle kasvikset ohjeen mukaan. Lisäkkeeksi käy riisi.
2 munakoisoa
500 g isoja tomaatteja
200g mozzarellajuustoa
100-150 g sinihomejuustoa
rouhittua mustapippuria
Leikkaa munakoisot sentin vipaleiksi. Lado puolet viipaleista työlaudalle ja sirottele niille suolaa. Nosta loput viipaleet päälle. 'Itketä' munakoisoja 20 minuuttia.
Leikkaa tomaatit sentin viipaleiksi ja juustot ohuimmiksi viipaleiksi.
Lado kasvis- ja juustoviipaleet vuorotellen öljyttyyn uunivuokaan, puoliksi limittäin.
Mausta pippurilla ja tuoreilla yrteillä. Suolaa ei välttämättä tarvitse lisätä, sillä sinihomejuusto on suolaista.
Paista 200 asteen uunin keskitasolla 20-30 minuuttia.
Vinkki!
Ruskista broilerin fileesuikaleita tai fileitä kevyesti. Mausta suolalla ja sitruunalla. Nosta kanapalat vuokaan ja lado päälle kasvikset ohjeen mukaan. Lisäkkeeksi käy riisi.
MOUSSAKA - HELPPO
Yllä olevassa kuvassa moussakan esileikit;-) eli tarveaineet helppoon moussakaan. Kirsikkatomaatit ovat vain minun naposteluani varten ja herkullista luomutuotetta, jota olen nautttinut koko suven. Tämä ohje on viimeisestä Pirkka -lehdestä, mutta minä tein siitä hieman oman versioni. Ja kerron heti, että kaksi muankoisoa oli liikaa, mutta siitä sainkin sitten idean, jonka toteutin Marja Lindforsin Taivaallinen munakoiso -kirjan avulla.
Yllä olevassa kuvassa menossa pinaatin pilkkominen ja pesu. Ja tässä ohje:
400 g paistijauhelihaa
1 iso sipuli
2 tlk (á 390 g) valkosipulitomaattimurskaa
2 dl vettä
1 tl suolaa
2 tl Herbes de Provence
1 tl mustapippuria
1-2 (n. 500 g) munakoisoa
3 rkl oliiviöljyä voiteluun
100-150 g tuoretta pinaattia
300 g mozzarellajuustoraastetta
Ruskista jauheliha paistokasarissa omassa rasvassa. Hienonna sipuli, lisää joukkoon ja kuullota.
Sekoita joukkoon tomaattimurska. Huuhtele tölkit vedellä ja kaada kastikkeeseen. Mausta suolalla, yrteillä ja mustapippurilla. Keitä miedolla lämmöllä n. 15 minuuttia.
Leikkaa mnakoisot pitkittäin noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Voitele ne öljyllä ja paista kuumalla pannulla noin 2 minuuttia/puoli. Huuhtele ja paloittele pinaatinlehdet.
Kokoa moussaka lasagnevuokaan. Levitä pohjalle kerros jahelihakastiketta. Asettele päälle puolet munakoisoviipaleista ja pinaatinlehdistä. Ripottele päälle juustoraastetta. Tee toinen kerros samoin. Peitä vuoka jauhelihakastikkeella ja lopulla juustolla.
Kypsennä 200-asteisen uunin alimmalla tasolla 20-25 minuuttia.
Guten Appetit!
Yllä olevassa kuvassa menossa pinaatin pilkkominen ja pesu. Ja tässä ohje:
400 g paistijauhelihaa
1 iso sipuli
2 tlk (á 390 g) valkosipulitomaattimurskaa
2 dl vettä
1 tl suolaa
2 tl Herbes de Provence
1 tl mustapippuria
1-2 (n. 500 g) munakoisoa
3 rkl oliiviöljyä voiteluun
100-150 g tuoretta pinaattia
300 g mozzarellajuustoraastetta
Ruskista jauheliha paistokasarissa omassa rasvassa. Hienonna sipuli, lisää joukkoon ja kuullota.
Sekoita joukkoon tomaattimurska. Huuhtele tölkit vedellä ja kaada kastikkeeseen. Mausta suolalla, yrteillä ja mustapippurilla. Keitä miedolla lämmöllä n. 15 minuuttia.
Leikkaa mnakoisot pitkittäin noin puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi. Voitele ne öljyllä ja paista kuumalla pannulla noin 2 minuuttia/puoli. Huuhtele ja paloittele pinaatinlehdet.
Kokoa moussaka lasagnevuokaan. Levitä pohjalle kerros jahelihakastiketta. Asettele päälle puolet munakoisoviipaleista ja pinaatinlehdistä. Ripottele päälle juustoraastetta. Tee toinen kerros samoin. Peitä vuoka jauhelihakastikkeella ja lopulla juustolla.
Kypsennä 200-asteisen uunin alimmalla tasolla 20-25 minuuttia.
Guten Appetit!
VÄHEMMÄN ON ENEMMÄN
Olen jo aikaa sitten huomannut, että
1) elämä on huomattavasti helpompaa, kun kaikkea krääsää (lue: tavaraa) on vähemmän. Huomasin sen, kun sisustin meille vierasmakkaria mimalistisesti. Aloin käydä siellä sitten 'lepäämässä', sillä tavarat muualla ahdistivat. Nyt teen silloin tällöin hurjia karsintoja, jolloin siirrän tavaraa varastotilaan tai annan jopa pois. Kuitenkaan siihen unelmaan en ole vielä yltänyt, että olisi vain jättimäinen vuode ja hyvä lukuvalo ja seinät päällystetty kirjoilla, ikkunoissa valkoiset, ylipitkät verhot tyyliin Karen Blixen, eikä mitään muuta.
2) kaikki on paremmin, kun ei näe huolta siitä asiasta, mitä ei voi muuttaa
3) minun pitää silloin tällöin lukea itsestäänselvyyksiä oppaista tai lehdistä, että saisin sisäisen Levottoman Tuhkimoni pysymään aisoissa
Uudessa Anna -lehdessä on Taru Jussilan juttu Vähemmän kaikkea. Jutun asiantuntijana on life coach, elämäntaidonvalmentaja Sirpa Ärilä. Siitä poimin tähän nyt muutaman kohdan, lisää saatte lukea ostamalla ko. lehden.
Tee lista elämässäsi vaikuttavista ihmisistä: Ketkä antavat sinulle virtaa? Ketkä vievät sitä sinulta ja aiheuttavat pänvaivaa? Vähennä kanssakäymistä niiden ihmisten kanssa, jotka tyypillisesti vain syövät sinulta energiaa.
Tämän olen jo toteuttanut. Lue blogistani runoni Päätös.
Nurkissa lojuvat rojut ja käyttämättömät tavarat sitovat suotta enrgiaa.
Tiedän!
Hyödynnä ajatuksen voimaa ja keskitä huomiosi hyviin puoliisi - sillä se, mitä ajattelet, vahvistuu.
Tiedän!
Älä vatvo menneitä tai tee liian tarkkoja suunnitelmia vuosiksi eteenpäin. Tee - älä vain suunnittele tekeväsi.
Heikoin kohtani;-)
Jaa ongelmasi seuraaviin ryhmiin: a) asiat, joihin voit vaikuttaa ja joista voit päättää, b) asiat, joihin voit vaikuttaa, mutta joista et voi päättää ja c) asioihin, joihin et voi vaikuttaa ja joista et voi päättää.
C-lokeroon jää yleensä varsin vähän asioita. Lopeta ajan tuhlaaminen näiden asioiden murehtimiseen, koska et kuitenkaan voi niille mitään.
Tehty!
Sirpa Ärilä sanoo vielä hyvin: Nykyän on paljon asioita, joista valita. Tästä syystä tehdään usein liikaa ja ollaan niin kiireisiä, ettei edes ehditä pysähtyä miettimään, mitä elämältä oikeasti haluttaisiin. Moni vain tekee ja tekee - ja ruokkii aistejaan yli, jolloin mikään ei enää oikein tunnu miltään.
Liian usein ajattelemme, että tulemme onnellisiksi, kun meillä on sitä ja tätä enemmän. Oikeasti pitäisi miettiä, mistä voisi luopua.
Laukkaamme onnenhetkiemme ohi, koska emme ehdi olla läsnä huomataksemme ne.
1) elämä on huomattavasti helpompaa, kun kaikkea krääsää (lue: tavaraa) on vähemmän. Huomasin sen, kun sisustin meille vierasmakkaria mimalistisesti. Aloin käydä siellä sitten 'lepäämässä', sillä tavarat muualla ahdistivat. Nyt teen silloin tällöin hurjia karsintoja, jolloin siirrän tavaraa varastotilaan tai annan jopa pois. Kuitenkaan siihen unelmaan en ole vielä yltänyt, että olisi vain jättimäinen vuode ja hyvä lukuvalo ja seinät päällystetty kirjoilla, ikkunoissa valkoiset, ylipitkät verhot tyyliin Karen Blixen, eikä mitään muuta.
2) kaikki on paremmin, kun ei näe huolta siitä asiasta, mitä ei voi muuttaa
3) minun pitää silloin tällöin lukea itsestäänselvyyksiä oppaista tai lehdistä, että saisin sisäisen Levottoman Tuhkimoni pysymään aisoissa
Uudessa Anna -lehdessä on Taru Jussilan juttu Vähemmän kaikkea. Jutun asiantuntijana on life coach, elämäntaidonvalmentaja Sirpa Ärilä. Siitä poimin tähän nyt muutaman kohdan, lisää saatte lukea ostamalla ko. lehden.
Tee lista elämässäsi vaikuttavista ihmisistä: Ketkä antavat sinulle virtaa? Ketkä vievät sitä sinulta ja aiheuttavat pänvaivaa? Vähennä kanssakäymistä niiden ihmisten kanssa, jotka tyypillisesti vain syövät sinulta energiaa.
Tämän olen jo toteuttanut. Lue blogistani runoni Päätös.
Nurkissa lojuvat rojut ja käyttämättömät tavarat sitovat suotta enrgiaa.
Tiedän!
Hyödynnä ajatuksen voimaa ja keskitä huomiosi hyviin puoliisi - sillä se, mitä ajattelet, vahvistuu.
Tiedän!
Älä vatvo menneitä tai tee liian tarkkoja suunnitelmia vuosiksi eteenpäin. Tee - älä vain suunnittele tekeväsi.
Heikoin kohtani;-)
Jaa ongelmasi seuraaviin ryhmiin: a) asiat, joihin voit vaikuttaa ja joista voit päättää, b) asiat, joihin voit vaikuttaa, mutta joista et voi päättää ja c) asioihin, joihin et voi vaikuttaa ja joista et voi päättää.
C-lokeroon jää yleensä varsin vähän asioita. Lopeta ajan tuhlaaminen näiden asioiden murehtimiseen, koska et kuitenkaan voi niille mitään.
Tehty!
Sirpa Ärilä sanoo vielä hyvin: Nykyän on paljon asioita, joista valita. Tästä syystä tehdään usein liikaa ja ollaan niin kiireisiä, ettei edes ehditä pysähtyä miettimään, mitä elämältä oikeasti haluttaisiin. Moni vain tekee ja tekee - ja ruokkii aistejaan yli, jolloin mikään ei enää oikein tunnu miltään.
Liian usein ajattelemme, että tulemme onnellisiksi, kun meillä on sitä ja tätä enemmän. Oikeasti pitäisi miettiä, mistä voisi luopua.
Laukkaamme onnenhetkiemme ohi, koska emme ehdi olla läsnä huomataksemme ne.
ARVONTA SARILLA YMS.
Sarilla on arvonta: Menkää tänne
Yllä olevassa kuvassa hyvin viehättävä yksityiskohta Sarin puutarhasta. Minä innostuin niin tästä kuvasta, että päätin toteuttaa saman kuupuutarhaunelman osan. Menin puutarhaliikkeeseen, mutta siellä ei ollutkaan valkoista minisyklaamia, vaan aniliinia. No, ajattelin, kyllä tämä tästä, sillä nuori kuutamohortensia on kuitenkin valkokukkainen, siis se pensas, jonka juurelle kukat tulisivat. Hieman lohdutti, että likellä on kukkapenkki, jossa aniliinin punaisia leimukukkia, jolloin erään puutarhakirjan tekijän ohje toisto tuo rytmiä ja ryhtiä toteutuisi.
Kuvassa näkyy, mikä onnettomuus minua vielä kohtasi: Aniliineja tuli liian vähän ja kun kahden tunnin päästä lähdin hakemaan niitä lisää, ne olivat jo loppu! Ostin sitten punaisen punaista, joka ei oikein ole värini muuta kuin jouluna vakaasti päättäen, että ensi suvena tämän hortensian ympärillä on vain valkoisia minisyklaameja. Kuvassa olevalla kuutamohortensialla on ollut rankka lapsuus, joten älkää yhtään ihmetelkö paljaita alarunkoja. Hän toipuu jo!
maanantai 9. elokuuta 2010
AJATTELIN NYT UIDA, LUKEA, GRILLATA, NAUTTIA JA...
Ajattelin nyt uida, lukea, grillata, nauttia ja mitä se muu nyt olikaan...en millään muista...olisko se jotain säilömistä;-) Kuvassa 'hoitolapsi' uinnin jälkeen. Dinalle tulee märkänä niin kylmä, että hänet pitää ihan oikeesti heti kääriä pyyhkeen sisään...että sellainen vauveli.
Siis nyt on menossa kirja, jossa olen siellä, minne olen aina halunnut, mutta ei ehkä terveellistä koskaan mennä. Silti olen aivan intona, sillä luin ihan nuorena kirjan, jonka nimi oli Valkoinen noitatohtori ja silloin päätin tehdä sen, minkä puolestani tekikin sitten moni muu ja myös hän, josta nyt luen. Ette silti arvaa ja hyvä niin. Siis haluan nyt lukea rauhassa...keskittyen...
Palataan jonkin ajan kuluttua...pian.
Mysteriet
REVOLUTIONARY ROAD
Richard Yatesin teosta Revolutionary Road (Revolutionary Road, Otava 2008, suomennos Markku Päkkilä) ei uskoakseni saada koskaan analysoiduksi niin, että voitaisiin sanoa: Siinä se nyt on. Juuri tällainen tämä kirja on. Tämän kirjan arvoitus on tasapainottelu kirjaimellisuuden ja verrannollisuuden välillä. Vaan ketkä tasapainottelevat: He, jotka yrittävät Yatesia tulkita. Minä en edes yritä – toivoakseni – vaan annan mennä, kuten tuntuu.
Minulle Yates toi woolfmaista tunnetilaa: Tärkein hetki ei ollutkaan se mitä ennakolta oletettiin, vaan joku aivan toinen. Kaikessa on outo poissaolon ilmapiiri ja väijyvän onnettomuuden varjo. Mutta siinä missä soljuu Woolfin mystinen tajunnanvirta, Richard Yates ei kaihtele, ei kaunistele. Julman tarkalla katseellaan hän riisuu alastomiksi yhden amerikkalaisen 1950 –luvun lähiön pariskunnan Wheelerit sekä osin myös heidän ystävänsä.
Yates paljastaa hyönteistarkkailijan tarkkuudella keskiluokkaisen lähiöelämän tunkkaisuuden, teennäisyyden, tylsyyden ja kaavamaisuuden. Nuorta paria April ja Frank Wheeleriä kuvatessaan kirjailija tuntee kovin vähän sympatiaa nuoria kohtaan. Hän antaa heidän tajuta tilansa: Mitä meistä on oikein tullut? Eikö meidät tarkoitettu johonkin enempään kuin tylsään työhön, lapsiin, joita emme halunneet, typeriin naapureihin, joista emme välitä? Pitikö meidän hankkia vielä toinen lapsi, vain osoittaaksemme, että ensimmäinen ei ollut vahinko? Eikö meidät tarkoitettu erottumaan tästä lähiömassasta ja tarkoitettu elämään täysillä?
Yates antaa Aprilin ja Frankin elää omissa valherooleissaan kuin vääriin osiin joutuneet näyttelijät. Kumpikin yrittää jaksaa esittää osansa, kunnes jotain on pakko tapahtua. Ensin tapahtuu toivo. Nuoret päättävät muuttaa pysyvästi Pariisiin. He aloittavat jo maastamuuton järjestelyt, mutta Yatesin lukki on kutonut seitin niin tahmeaksi, että nuoret joutuvat pettymään ja takertuvat vihan vammauttamina irtipääsemättömään tilaansa.
Yates juhlii pienillä yksityiskohdilla. Kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti. Miten auringonvalo siilautuu korvalehden lävitse, miten sylkirihma liikkuu iljettävästi huulien välillä, miten puseron kainalot ovat hiestä harmaat, miten tuhka putoaa savukkeesta…Ja samaan aikaan April:
Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ’tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä’ vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua ja antautui rakkauden harhalle jonkun naama punaisena ähkivän kömpelön miehen alla, josta ei edes pitänyt – Shep Campbell! – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli.
Kirjan lukenut, Aprilin ja Frankin ahdistuksen aistinut ja loppupimeyden kohdannut lukija, yhtyy varmasti kirjailija Richard Fordin jälkisanoissaan lausumaan: ”Yates vie meidät taiteen keinoin niin lähelle elämän käsin kosketeltavia yksityiskohtia, että voimme tunnistaa niistä itsemme, mutta suo meille silti tulkintaetäisyyden, jonka turvin voimme arvioida asioita itse ja olla helpottuneita, ettemme ole Wheelerien asemassa.”
*****
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjahiiri Peikkoneito Laura Amma Kirjapolkuni
Minulle Yates toi woolfmaista tunnetilaa: Tärkein hetki ei ollutkaan se mitä ennakolta oletettiin, vaan joku aivan toinen. Kaikessa on outo poissaolon ilmapiiri ja väijyvän onnettomuuden varjo. Mutta siinä missä soljuu Woolfin mystinen tajunnanvirta, Richard Yates ei kaihtele, ei kaunistele. Julman tarkalla katseellaan hän riisuu alastomiksi yhden amerikkalaisen 1950 –luvun lähiön pariskunnan Wheelerit sekä osin myös heidän ystävänsä.
Yates paljastaa hyönteistarkkailijan tarkkuudella keskiluokkaisen lähiöelämän tunkkaisuuden, teennäisyyden, tylsyyden ja kaavamaisuuden. Nuorta paria April ja Frank Wheeleriä kuvatessaan kirjailija tuntee kovin vähän sympatiaa nuoria kohtaan. Hän antaa heidän tajuta tilansa: Mitä meistä on oikein tullut? Eikö meidät tarkoitettu johonkin enempään kuin tylsään työhön, lapsiin, joita emme halunneet, typeriin naapureihin, joista emme välitä? Pitikö meidän hankkia vielä toinen lapsi, vain osoittaaksemme, että ensimmäinen ei ollut vahinko? Eikö meidät tarkoitettu erottumaan tästä lähiömassasta ja tarkoitettu elämään täysillä?
Yates antaa Aprilin ja Frankin elää omissa valherooleissaan kuin vääriin osiin joutuneet näyttelijät. Kumpikin yrittää jaksaa esittää osansa, kunnes jotain on pakko tapahtua. Ensin tapahtuu toivo. Nuoret päättävät muuttaa pysyvästi Pariisiin. He aloittavat jo maastamuuton järjestelyt, mutta Yatesin lukki on kutonut seitin niin tahmeaksi, että nuoret joutuvat pettymään ja takertuvat vihan vammauttamina irtipääsemättömään tilaansa.
Yates juhlii pienillä yksityiskohdilla. Kaikki kuvataan yksityiskohtaisesti. Miten auringonvalo siilautuu korvalehden lävitse, miten sylkirihma liikkuu iljettävästi huulien välillä, miten puseron kainalot ovat hiestä harmaat, miten tuhka putoaa savukkeesta…Ja samaan aikaan April:
Sai huomata sanovansa kyllä silloin kun tarkoitti ei ja ’tässä asiassa meidän täytyy pitää yhtä’ vaikka tarkoitti täsmälleen päinvastaista. Niin sitä alkoi hengittää pakokaasun hajua ikään kuin se olisi kukkien tuoksua ja antautui rakkauden harhalle jonkun naama punaisena ähkivän kömpelön miehen alla, josta ei edes pitänyt – Shep Campbell! – ja lopulta oltiin pilkkopimeässä kasvotusten sen oivalluksen kanssa, ettei enää tiennyt itsekään kuka oikein oli.
Kirjan lukenut, Aprilin ja Frankin ahdistuksen aistinut ja loppupimeyden kohdannut lukija, yhtyy varmasti kirjailija Richard Fordin jälkisanoissaan lausumaan: ”Yates vie meidät taiteen keinoin niin lähelle elämän käsin kosketeltavia yksityiskohtia, että voimme tunnistaa niistä itsemme, mutta suo meille silti tulkintaetäisyyden, jonka turvin voimme arvioida asioita itse ja olla helpottuneita, ettemme ole Wheelerien asemassa.”
*****
Kirjan ovat lisäkseni lukeneet ainakin Kirjahiiri Peikkoneito Laura Amma Kirjapolkuni
LOISTAVA LOHDUTON VALO JA REVOLUTIONARY ROAD
Yllä kuva elokuvasta Revolutionary Road, jossa pääosia veivät loistavat Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio. Elokuva tekee kunniaa kirjalle, joka on toiminut filmin lähtökohtana. Kirja on amerikkalaisen Richard Yatesin (1926-92) samanniminen esikoisteos.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa Veli-Pekka Leppänen kirjoittaa arvostelua kirjasta, joka on nyt ilmestynyt myös pokkarina jutussa Loistava lohduton valo. Erittäin ansiokkaasti hän toteaa:
Tuiki harvoin keneltäkään lohkeaa esikoisromaania, joka on yhtä aikaa näin täysipainoinen, hauska, tarkkanäköinen ja järkytyksiä täynnä. Sitä kelpaa kiittää ilman tunnetta adjektiivien yliampuvasta tuhlailusta, ja ilmestyttyään 1961 se kohosi pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden aateliin.
Kirjan aspektit ovat monet. Ydinperheen sisäinen sortuminen - lahjakkaasti puolessa vuodessa - etenee tihein tilantein ja käännekohdin. Aviopari April ja Frank Wheeler rämpii pettymyksen ja itsepetoksen hetteessä. New Yorkia ympäröivien omakotiparatiisien sosiaalisesta onttoudesta valuvat ilmat kuin Pontiacin eturenkaasta.
Lue lisää juttua Loistava lohduton valo tämän päivän Hesarista.
Tämän päivän Helsingin Sanomissa Veli-Pekka Leppänen kirjoittaa arvostelua kirjasta, joka on nyt ilmestynyt myös pokkarina jutussa Loistava lohduton valo. Erittäin ansiokkaasti hän toteaa:
Tuiki harvoin keneltäkään lohkeaa esikoisromaania, joka on yhtä aikaa näin täysipainoinen, hauska, tarkkanäköinen ja järkytyksiä täynnä. Sitä kelpaa kiittää ilman tunnetta adjektiivien yliampuvasta tuhlailusta, ja ilmestyttyään 1961 se kohosi pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden aateliin.
Kirjan aspektit ovat monet. Ydinperheen sisäinen sortuminen - lahjakkaasti puolessa vuodessa - etenee tihein tilantein ja käännekohdin. Aviopari April ja Frank Wheeler rämpii pettymyksen ja itsepetoksen hetteessä. New Yorkia ympäröivien omakotiparatiisien sosiaalisesta onttoudesta valuvat ilmat kuin Pontiacin eturenkaasta.
Lue lisää juttua Loistava lohduton valo tämän päivän Hesarista.
KIVA LEIRI, SINTTU
Eilen illalla tavoitin aivan uuden määrittelyn nautittavalle kirjalle: Se on se, kun huomaat hymyileväsi huulet melkein korvissa koko lukukokemuksen ajan. Kiitos siitä Sintulle♥
Heppatytön suven kohokohta on ehdottomasti ratsastusleiri. Tässä aiheessa liikumme jo viidennessä Sinttu-kirjassa. Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin Kiva leiri, Sinttu (Ridläger med Sigge, Tammi 2010, suomennos Marvi Jalo), vie meidät Elinan ja hänen ystäviensä heppakesään. Mukana on shettistallin ratsastuksenopettaja Inka, tuttu tyttöjoukko, Inkan pojat Simo ja Erkki sekä tietysti ponit, joista varmaan rakkaimpana kirjan päätähti, melkein valkoinen sisupussi Sinttu.
Leiriin on enää kuusi päivää aikaa, mutta ensin on koulun kevätjuhlat ja pitää kestää rehtorin pitkä puhe…aika tuntuu aivan matelevan etenkin sen jälkeen, kun tallin isot tytöt Jossu ja Linda vihjaavat, että tallilla odottaa supersöpö yllätys…
Miten Lin Hallberg osaakaan tehdä näin ponitallin tuoksuista tarinaa ja Margareta Nordqvist kuvituksellaan vain vahvistaa tallitunnelmaa. Entisenä ponitallityttönä koen nämä kirjat kuin paluuna takaisin gotlanninruss-vuosiin. Se meni juuri näin! Nyt kun käyn issikkaratsastuksessa olen tutustunut siellä noin kymppivuotiaisiin ratsastajiin ja he ovat ihan hulluina Sinttu-kirjoihin. Ja minä myös!
Lin osaa hyvin eläytyä tyttöjen maailmaan, joka sisältää pientä mustasukkaisuutta poneista, mutta myös vahvaa yhteishenkeä ja valtavaa innostusta. Ratsastusleirillä saadaan uusia kokemuksia etenkin yhden päivän vaellusratsastuksen aikana ja ilmassa alkaa olla ihan suloväreitä:
Sun kanssa on kiva ratsastaa, Erkki sanoo.
Mustakin on kiva, että sä tulit leirille, Elina vastaa.
Voitaisiin mennä joskus yhdessä ratsastamaan, Erkki ehdottaa.
Ennen leiriä tytöt kuitenkin käyvät niin ’kuumina’, että Elinan vanhemmat kutsuvat tytöt heille yökylään ja on niin hauska huomata, miten Elinan äiti, jolla on oma tallihistoriansa, osaa eläytyä tyttöjen maailmaan:
Ruoka odottaa pilttuissanne, hän sanoo.
Aamiaisesta tulee silkkaa höperehtimistä. Tytöt sanovat kaurapuuroa väkirehuksi. Voileivät saavat olla heiniä ja maito vettä.
Kirjan lopussa on suloinen kirje Liniltä, joka alkaa:
Heippa Sinttu-fanit!
Kun kirjoittelen tätä nyt, näen Sintun ja Samin ikkunastani. Sinttu näyttää kamalan likaiselta, ja sillä on pieni pömppövatsa…
Seuraavassa kirjassa kerrotaan lisää Elinasta ja Erkistä. Eräänä päivänä Erkki soittaa ja…
Ja tässä ovat Sinttu, Margareta, Lin ja Sami:
Miten ihmeessä minä, Sinttu-fani, jaksan ikinä odottaa seuraavaan Sinttu-kirjaan asti!
Heppatytön suven kohokohta on ehdottomasti ratsastusleiri. Tässä aiheessa liikumme jo viidennessä Sinttu-kirjassa. Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin Kiva leiri, Sinttu (Ridläger med Sigge, Tammi 2010, suomennos Marvi Jalo), vie meidät Elinan ja hänen ystäviensä heppakesään. Mukana on shettistallin ratsastuksenopettaja Inka, tuttu tyttöjoukko, Inkan pojat Simo ja Erkki sekä tietysti ponit, joista varmaan rakkaimpana kirjan päätähti, melkein valkoinen sisupussi Sinttu.
Leiriin on enää kuusi päivää aikaa, mutta ensin on koulun kevätjuhlat ja pitää kestää rehtorin pitkä puhe…aika tuntuu aivan matelevan etenkin sen jälkeen, kun tallin isot tytöt Jossu ja Linda vihjaavat, että tallilla odottaa supersöpö yllätys…
Miten Lin Hallberg osaakaan tehdä näin ponitallin tuoksuista tarinaa ja Margareta Nordqvist kuvituksellaan vain vahvistaa tallitunnelmaa. Entisenä ponitallityttönä koen nämä kirjat kuin paluuna takaisin gotlanninruss-vuosiin. Se meni juuri näin! Nyt kun käyn issikkaratsastuksessa olen tutustunut siellä noin kymppivuotiaisiin ratsastajiin ja he ovat ihan hulluina Sinttu-kirjoihin. Ja minä myös!
Lin osaa hyvin eläytyä tyttöjen maailmaan, joka sisältää pientä mustasukkaisuutta poneista, mutta myös vahvaa yhteishenkeä ja valtavaa innostusta. Ratsastusleirillä saadaan uusia kokemuksia etenkin yhden päivän vaellusratsastuksen aikana ja ilmassa alkaa olla ihan suloväreitä:
Sun kanssa on kiva ratsastaa, Erkki sanoo.
Mustakin on kiva, että sä tulit leirille, Elina vastaa.
Voitaisiin mennä joskus yhdessä ratsastamaan, Erkki ehdottaa.
Ennen leiriä tytöt kuitenkin käyvät niin ’kuumina’, että Elinan vanhemmat kutsuvat tytöt heille yökylään ja on niin hauska huomata, miten Elinan äiti, jolla on oma tallihistoriansa, osaa eläytyä tyttöjen maailmaan:
Ruoka odottaa pilttuissanne, hän sanoo.
Aamiaisesta tulee silkkaa höperehtimistä. Tytöt sanovat kaurapuuroa väkirehuksi. Voileivät saavat olla heiniä ja maito vettä.
Kirjan lopussa on suloinen kirje Liniltä, joka alkaa:
Heippa Sinttu-fanit!
Kun kirjoittelen tätä nyt, näen Sintun ja Samin ikkunastani. Sinttu näyttää kamalan likaiselta, ja sillä on pieni pömppövatsa…
Seuraavassa kirjassa kerrotaan lisää Elinasta ja Erkistä. Eräänä päivänä Erkki soittaa ja…
Ja tässä ovat Sinttu, Margareta, Lin ja Sami:
Miten ihmeessä minä, Sinttu-fani, jaksan ikinä odottaa seuraavaan Sinttu-kirjaan asti!
HIENO HYPPY, SINTTU
Eihän Sinttu –kirjoille ole mitään ikärajaa? Eihän! Minä luen näitä ja olen jälleen pieni ponityttö…Otaksun, että kovin kohderyhmä houkutteleville ponikirjoille ovat alle ja hieman yli kymmenvuotiaat, mutta tuskin he saavat näitä itsekseen lukea, sillä ainakin tallilapsuuden viettäneet äidit tahtovat nämä lukea omille heppatytöilleen ja –pojilleen.
Hieno hyppy, Sinttu (Kom igen Sigge, Tammi, 2009) on kirjalija Lin Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin ihastuttava jatko Torstaina nähdään, Sinttu –kirjalle, jossa jäätiin joulunodotustunnelmiin kera Lucian –kulkueen, jossa ponit tekivät ratsastajineen muodostelmia lumessa ja, jossa isoksi kasvanut Anna ikään kuin hyvästinä ponielämälle johti kulkuetta.
Nyt ollaan suoraan joulussa ja Elinalla on tiedossa kaikkien aikojen joululoma, sillä hän ja äiti saavat hoitaa tallin poneja Inkan ollessa poissa. Ensin pitää vain selvitä itse jouluaatosta. Mummi ja vaarikin tulevat joulunviettoon ja kun on syöty ja vihdoinkin päästään avaamaan lahjat, Elina on yllättäen hyvin hevosvarusteltu tyttö. Hän istuu lattialla yllään upouudet ratsastushousut ja yllään turvaliivit, joita nimittää tallityttöjen kielellä kuoriksi. Vaari nimittää joulua ponijouluksi.
Tämä kirja kuten edellinenkin viehättää ja vie niin tarinallaan kuin Nordqvistin hellyttävillä piirroskuvilla. Hallbergin kerronnasta puolestaan huomaa, että hän on elänyt itse ponielämää, sillä kukaan ei osaa niin kertoa vaikkapa tallin joulusta kuin itse sen kokenut. Minulle tallin joulut ovat vieläkin muistoissa elämäni upeimmat!
Kirjan tyyli on lempeästi myötäelävä tukien nuoren tytön erilaisia tuntoja, kun vaikkapa kateus iskee tai aina ei saakaan mitä haluaa. Tuntitalillahan on suuri tilaisuus syntyä kateutta samasta ponista, mutta jo edellisessä kirjassa saimme huomata että ratsastuksenopettaja Inka on mestari hoitamaan tilanteita. Nyt Elinalla on oman kasvun paikka ja samalla hänelle alkaa selvitä, mitä hän poniharrastukselta todella odottaa. Suorastaan sydämestä ottaa kun tajuaa, että Elina puhuu sinttukieltä, ponikieltä, hevoskuiskaajan kieltä…Tämä taito on vain harvoilla ja sillä ei ole mitään tekemistä otettujen ratsastustuntien määrällä, vaan se joko on tai sitä ei ole. Elina on ponivalittu!
Minä haluan lukea jokaisen Sinttu –kirjan ja juuri muistinkin, että pitää kerätä talviomenoita eräälle rakkaalle issikalle: jouluratsastus odottaa!
Hieno hyppy, Sinttu –kirjan lopussa on lukijalle yllätysvalokuva, jota en paljasta!
Paras joulupäivän aamu menee näin:
Aamulla Elina herää äidin kuiskaukseen: ”Nyt on poniaamu.”
Elina vastaa: ”Sinttujoulu.”
Hieno hyppy, Sinttu (Kom igen Sigge, Tammi, 2009) on kirjalija Lin Hallbergin ja kuvittaja Margareta Nordqvistin ihastuttava jatko Torstaina nähdään, Sinttu –kirjalle, jossa jäätiin joulunodotustunnelmiin kera Lucian –kulkueen, jossa ponit tekivät ratsastajineen muodostelmia lumessa ja, jossa isoksi kasvanut Anna ikään kuin hyvästinä ponielämälle johti kulkuetta.
Nyt ollaan suoraan joulussa ja Elinalla on tiedossa kaikkien aikojen joululoma, sillä hän ja äiti saavat hoitaa tallin poneja Inkan ollessa poissa. Ensin pitää vain selvitä itse jouluaatosta. Mummi ja vaarikin tulevat joulunviettoon ja kun on syöty ja vihdoinkin päästään avaamaan lahjat, Elina on yllättäen hyvin hevosvarusteltu tyttö. Hän istuu lattialla yllään upouudet ratsastushousut ja yllään turvaliivit, joita nimittää tallityttöjen kielellä kuoriksi. Vaari nimittää joulua ponijouluksi.
Tämä kirja kuten edellinenkin viehättää ja vie niin tarinallaan kuin Nordqvistin hellyttävillä piirroskuvilla. Hallbergin kerronnasta puolestaan huomaa, että hän on elänyt itse ponielämää, sillä kukaan ei osaa niin kertoa vaikkapa tallin joulusta kuin itse sen kokenut. Minulle tallin joulut ovat vieläkin muistoissa elämäni upeimmat!
Kirjan tyyli on lempeästi myötäelävä tukien nuoren tytön erilaisia tuntoja, kun vaikkapa kateus iskee tai aina ei saakaan mitä haluaa. Tuntitalillahan on suuri tilaisuus syntyä kateutta samasta ponista, mutta jo edellisessä kirjassa saimme huomata että ratsastuksenopettaja Inka on mestari hoitamaan tilanteita. Nyt Elinalla on oman kasvun paikka ja samalla hänelle alkaa selvitä, mitä hän poniharrastukselta todella odottaa. Suorastaan sydämestä ottaa kun tajuaa, että Elina puhuu sinttukieltä, ponikieltä, hevoskuiskaajan kieltä…Tämä taito on vain harvoilla ja sillä ei ole mitään tekemistä otettujen ratsastustuntien määrällä, vaan se joko on tai sitä ei ole. Elina on ponivalittu!
Minä haluan lukea jokaisen Sinttu –kirjan ja juuri muistinkin, että pitää kerätä talviomenoita eräälle rakkaalle issikalle: jouluratsastus odottaa!
Hieno hyppy, Sinttu –kirjan lopussa on lukijalle yllätysvalokuva, jota en paljasta!
Paras joulupäivän aamu menee näin:
Aamulla Elina herää äidin kuiskaukseen: ”Nyt on poniaamu.”
Elina vastaa: ”Sinttujoulu.”
TORSTAINA NÄHDÄÄN, SINTTU
Tänään on torstai, maailman paras päivä. Elina menee ratsastamaan ja tapaa Sintun, joka viimein on parantunut. Se vain on kurjaa, että nyt kaikki muutkin haluavat ratsastaa Elinan lempiponilla.
Yhtäkkiä Sinttu on aivan pitelemätön. Osaako se käyttäytyä kunnolla, kun Siltakylän tallilla järjestetään ponikulkue? Elinalla on edessään myös ensimmäinen oma ratsastusnäytös…
Luin Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin kirjaa Torstaina nähdään, Sinttu (Torsdagar med Sigge, Tammi, 2009) ihan tosimielellä. Kun on itse viettänyt kymmenen vuotta ponityttöelämää, tuntui kuin olisi jälleen ollut 12 vee.
Kirjassa Elina kuuluu tallin nuorimmaisiin ratsastajiin, jotka ovat aloittaneet vasta syksyllä, joten päitsien laittaminen tuottaa ongelmia, mutta isommat tallitytöt auttavat. Elinan ystävä Maikki putoaa Sintulla, mutta ratsastuksenopettaja Inka määrää heti selkään takaisin kertoen, että ’sitten vasta on oikea ratsastaja, kun on pudonnut sata kertaa.’
Inka haluaa, että tytöt vaihtelevat poneja, mikä ei ole ollenkaan Elinan mieleen, sillä hän on aivan hurmaantunut oikuttelevaan Sinttuun. Myös Elinan äidillä on ponityttötausta ja hän näyttää valokuvia Pontuksesta, joka oli rodultaan gotlanninruss ja varsinainen temperamenttitapaus. Äiti kulkeekin usein tallilla mukana ja auttaa myös tallin joulun valmisteluissa. Elina pääsee äidin kanssa ostoksille ja ostaa Sintulle kauniin paperisen jouluenkelin.
Kirjassa tuodaan esiin myös hauska hiihtoratsastus, josta kovasti aikanaan pidin itsekin. Siinä yksi ratsastaa ja toinen seisoo suksilla kädet mahdollisimman suorina ja pitää kiinni pitkästä liinasta, joka on erityisellä tavalla kiinnitetty ponin siloihin. Ja sitten mennään laukkaa niin että lumi pöllyää!
Lucianpäivänä tallilla järjestetään luciankulkue, jota saa johtaa Sintulla jo isoihin hevosiin siirtymässä oleva Anna. Annan jalat ovat hiukan liian pitkät jo poniratsastukseen, mutta kaikki kokevat tilanteen hyvästijättöisen kauneuden, kun Sintulla tähän asti ratsastanut Anna vetää kulkuetta kynttiläkruunu päässään. Sintulla on punainen satulahuopa ja korvien välissä pikkuruinen tonttulakki. Sinttu tuntuu suorastaan tanssivan lumessa ja ilmiselvästi nauttii joka hetkestä.
Päivän paras hetki Elinalle on kuitenkin istua Sintun pilttuussa ja saada kuulla tallityttö Jossulta: ”Sä oot oikein tyypillinen sinttulikka. Tajuutkos?”
Torstaina nähdään Sinttu on jokaisen ponitytön unelmakirja. Tarinassa on pientä opetusta, mutta se on kätketty kivasti, eikä hyppää tarinan sulouden päälle. Piirroskuvat ovat viehättävät ja kukaan ei voi olla ihastumatta pörröiseen Sinttuun.
Oi, elämäni unohtumattomimmat joulut: tallin joulut!
Yhtäkkiä Sinttu on aivan pitelemätön. Osaako se käyttäytyä kunnolla, kun Siltakylän tallilla järjestetään ponikulkue? Elinalla on edessään myös ensimmäinen oma ratsastusnäytös…
Luin Lin Hallbergin ja Margareta Nordqvistin kirjaa Torstaina nähdään, Sinttu (Torsdagar med Sigge, Tammi, 2009) ihan tosimielellä. Kun on itse viettänyt kymmenen vuotta ponityttöelämää, tuntui kuin olisi jälleen ollut 12 vee.
Kirjassa Elina kuuluu tallin nuorimmaisiin ratsastajiin, jotka ovat aloittaneet vasta syksyllä, joten päitsien laittaminen tuottaa ongelmia, mutta isommat tallitytöt auttavat. Elinan ystävä Maikki putoaa Sintulla, mutta ratsastuksenopettaja Inka määrää heti selkään takaisin kertoen, että ’sitten vasta on oikea ratsastaja, kun on pudonnut sata kertaa.’
Inka haluaa, että tytöt vaihtelevat poneja, mikä ei ole ollenkaan Elinan mieleen, sillä hän on aivan hurmaantunut oikuttelevaan Sinttuun. Myös Elinan äidillä on ponityttötausta ja hän näyttää valokuvia Pontuksesta, joka oli rodultaan gotlanninruss ja varsinainen temperamenttitapaus. Äiti kulkeekin usein tallilla mukana ja auttaa myös tallin joulun valmisteluissa. Elina pääsee äidin kanssa ostoksille ja ostaa Sintulle kauniin paperisen jouluenkelin.
Kirjassa tuodaan esiin myös hauska hiihtoratsastus, josta kovasti aikanaan pidin itsekin. Siinä yksi ratsastaa ja toinen seisoo suksilla kädet mahdollisimman suorina ja pitää kiinni pitkästä liinasta, joka on erityisellä tavalla kiinnitetty ponin siloihin. Ja sitten mennään laukkaa niin että lumi pöllyää!
Lucianpäivänä tallilla järjestetään luciankulkue, jota saa johtaa Sintulla jo isoihin hevosiin siirtymässä oleva Anna. Annan jalat ovat hiukan liian pitkät jo poniratsastukseen, mutta kaikki kokevat tilanteen hyvästijättöisen kauneuden, kun Sintulla tähän asti ratsastanut Anna vetää kulkuetta kynttiläkruunu päässään. Sintulla on punainen satulahuopa ja korvien välissä pikkuruinen tonttulakki. Sinttu tuntuu suorastaan tanssivan lumessa ja ilmiselvästi nauttii joka hetkestä.
Päivän paras hetki Elinalle on kuitenkin istua Sintun pilttuussa ja saada kuulla tallityttö Jossulta: ”Sä oot oikein tyypillinen sinttulikka. Tajuutkos?”
Torstaina nähdään Sinttu on jokaisen ponitytön unelmakirja. Tarinassa on pientä opetusta, mutta se on kätketty kivasti, eikä hyppää tarinan sulouden päälle. Piirroskuvat ovat viehättävät ja kukaan ei voi olla ihastumatta pörröiseen Sinttuun.
Oi, elämäni unohtumattomimmat joulut: tallin joulut!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)